Kuuna paistoi kuusen oksat,Päivänä petäjän latvat,Metsä haiskahti me'elle,Simalle salo sininen,Ahovieret viertehelle.
Kauhea matka järven yli oli kestetty.
He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjois-puolelle, juuri siihen paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan tiheä korteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin, tämä pieni lähde, tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan kiiltävän-mustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.
Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias pieni pää vielä kerran esiin, kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään hinnasta tahtoisi kaikua herättää.
Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni, kuin olisi koko metsä kumoutumassa.
Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.
Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi se on viidestä valtaisesta pääjuuresta rakentanut itselleen tyvituen, jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi, sen varassa on se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.
Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukeaa hänen eteensä aava näkö-ala.
Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla…
Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.
Jalka painuu sammalehenKatse korpehen katoovi;Mieli miettii muinaisia,Luonnon syntyjä syviä:Missä alku, missä loppu,Mikä tarkoitus inehmon.
Hänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut tuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän, eikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla oli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja vaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä yleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin näytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä lämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla kunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen jouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi hän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin, äkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että he olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä suoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin liikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin hän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa mitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka lienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana salaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.
Heidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa näkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He kulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno olisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta kuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke. Jopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on ainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien ympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan. Mutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin huono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista ajatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi Ontrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati hän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää jälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään kannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos kulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja hätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan, hän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä keveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan jalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku kädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin paljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat kannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.
Kun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset jäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen nuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä heitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla maalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he kuusikkoon.
Jo aivan ensi askelilla häntä kummastutti se koskemattomuus, jota nyt luonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla hän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut niitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin uskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt. Mitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti huomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei suinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven jättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista vasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa sekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella kasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien korkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni pihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita käpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet. Täällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys, kuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan hiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen kuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut kävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli se taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja se siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa mentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä ylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen kiinni kynsillään läheisen puun runkoon.
Mutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja yleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä täällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia. Pian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä korkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin eräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen ja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.
Tämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se silloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka johti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan omituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa aukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle sammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan ja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen meni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta nuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.
Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.
Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä, joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin, tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta ja lujinta "alkuvuorta". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei ensi tärähdyksestä liioin tutaja.
Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä ympäröivän luonnon kanssa…
Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen. Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään, koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten eränkävijäin maita.
Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä nyt maistellakseen.
Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään. Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin. Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea eläin täällä vielä yleinen.
Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.
Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille. Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu, valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin aarteensa…
Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi, että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä, katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.
Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän. Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle. Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja "berdankkoja".
Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä, ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.
Metsän peitossa pahojaAmmoin tehty on tekoja.Viattoman henki viety,Syytön sorrettu saloa.
Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta, että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.
— Hih!
Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.
Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen metrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä. Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja siten päässyt vähemmällä vaivalla.
Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan. Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla, selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä käsityksistä ja menoista.
Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi, jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan. Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.
Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan paikkaan jouduttuaan oli säilynyt — niin, kuinka kauan? Joka tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin. Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?
Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen. Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen, jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?
Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa. Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa…
Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan. Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä. Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.
Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten. Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä luonnetta.
Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, — kai jossain kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.
Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.
Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin ajaksi.
Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni: Huuu-uh!
Lennä henki, nouse, liidä,Ylene ylitse kaiken,Kaikki kauneus käsitä;Onni haaveissa asuvi,Auvo mailla unelmien.
Neito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen kuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen näköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden hienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden pehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut hänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään alakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun hänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton kolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin ilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.
Mutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin vanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan hyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen ja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli morsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka oli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.
— Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme meitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko laskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se unohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko maan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki, haaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa nautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin katsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta rajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi syvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme yli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.
Hän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin, jota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme. Hänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni synnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan, jota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:
— Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi välähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja kesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että ihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää kuin meri, josta sanotaan, että se on "valkea"? Miten ihanaa on sitä kohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu jossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön ystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa ikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka keinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.
— Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme taaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen…
— Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo, minut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko. Minä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah, kyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi armossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan maahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja ynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä minä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni. Ah, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä silmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta haudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi aina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.
Itkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta nuorukainen käänsi katseensa pois.
— — — — —
Ontrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä korpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha, joka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään tekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän vanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi sitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.
— Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä katsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin tuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan matosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja mitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne korpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä vanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?
Näin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti ympärillensä ja kysyen:
— Missä olit, veli? Kauan viivyit.
— Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran näin. Joku oli purkanut muurahaispesää.
— Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan… Hän kertoi Ontreille löytönsä ja näytti nuolenkärkeä.
Kamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti. Sen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut, vartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut tavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa tavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta. Sitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat he tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla, k:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle sattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.
Tämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan näissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla. Nuorukainen laski leikkiä:
— Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.
Hän selitti, kuinka hän oli luolan suulta laskeutuessaan ollut tuntevinaan jonkun kosketusta olkapäällään. Entäpä se haamu, innostuneena siitä, että kenties vuosisatoihin ensimäkien ihminen oli hänen haudalleen sattunut, oli aivan päiväiseen aikaan liikkeelle ponnistautunut ja koettanut saada häneltä jotakin tarvitsemaansa apua? Mene tiedä niiden haamujen ja henkien tarkoitukset…
He puhelivat asiasta jännityksellä ja mielenkiinnolla, sillä nämä seikat ovat aina ja kaikille ihmiselle jotenkin huvittavia. Neito nojasi turvaten sulhaseensa ja tämä kertoili hauskasti kotivuoriensa kummituksista. Ontrei oli vaiti.
Hän katseli neitoa syrjästä ihaillen hänen kauneuttaan, jota yksinkertainen puku ei kyennyt paljoa salaamaan. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt siinä ollut Ontrei ja nuo tuossa Jyrki ja Outi siellä kotiniityllä.
Ilta muuttui pimeäksi. Raskas tuuli ajeli pilviä taivaalla ja pani nuotioiden liekit levottomasti roihuamaan. Metsä kohisi raskaasti ja silloin tällöin pilvien repeämästä esiin pilkistävä kuu valaisi maisemaa haaveellisella loisteellaan. Myöhään yöllä taivas taas seestyi ja ilma pysähtyi hallaiseen tyyneyteen.
Tuot' en tiennyt, tuot' en luullut,Tuot' en uskonut ikinä.
Hän heräsi vilusta väristen Ontrein kosketukseen. Nuotio oli kerennyt hiiltyä melko syvälle ja paloi raukeammin, mutta Ontrei päästi pölkkyjä lähemmäksi toisiaan, jolloin hehku tuli kuumemmaksi. Kevyttä sumua oli kaikkialla ja sangen kylmää. Käet kukkuivat joka puolella ja aivan nuotion lähettyvillä liiteli äänettömästi suuri ja valkoinen pöllö. Tuntui omituiselta. Aurinko oli jossakin siellä hyvin matalalla ja kaukana, eikä yltänyt vielä kurkistamaan yli metsän. Kaste kiilteli hienona utuna verkoissa, joita lukit olivat yön aikana kutoneet kaikkialle.
He lähtivät tuolle pienelle korpijoelle, kaivaen mennessään muurahaismättäästä suuria ja lihavia valkoisia matoja, niinsanottuja "motukoita", joille varsinkin virran kalvossa uiskentelevat säynäjät ovat ahneita. Kiireesti koettivat he raivautua läpi puron rantatiheikön, mutta se ei ollut suinkaan helppoa.
Näki selvään, että nyt oltiin seudulla, jonne tuskin oli ihmisjalka kesäisin tunkenut. Sakeaa oli tämä ryteikkö, joka kohdassaan alkuperäisen koskematonta. Puut kasvoivat niin tiheässä puron rannoilla, että ne muodostivat aivan katoksen sen yli. Pian puro kuitenkin leveni ja syveni, laskien vihdoin pieneen lampeen ja jatkaen matkaa sen toisesta päästä. Juuri siinä, missä se laski lampeen, oli sen yli kaatunut suuri honka, muodostaen mukavan luonnonsillan. Sille he astuivat ja rupesivat kala-onneaan koettamaan. Kirkkaassa pohjahiekassa saattoi nähdä sadottain helmisimpukoita.
Tiheikön läpi astuessaan oli hän kummastellut sitä, että joen rannalla oli siellä täällä sittenkin kuin ihmisjälkiä, sillä siellä oli jokunen kaatunut lehtipuu ja kantoja. Tästäkin onkipaikaltaan saattoi hän nähdä samallaisen kannon, ja kiinnitti siihen nyt enemmän huomiota.
Hämmästyksekseen näki hän, ettei sitä oltukaan hakattu, vaan jyrsitty poikki. Aivan selvästi saattoi huomata, että se oli saatu katkeamaan puun syrjästä alkaen syitä poikki repimällä. Työ oli alotettu maan puolelta, niin että puu oli lopuksi kaatunut veteen.
Ontrein onkeen jämähti isompi kala, sillä se painalti siiman lujasti veden alle jääden siihen äkäisesti paikoilleen. Mutta Ontrein vehkeet olivat kotitekoisia ja siksi lujia, että hän veti kalan ujostelematta pinnalle. Se oli harri, näiden seutujen virtojen parhaita kaloja.
Omituinen ja hämmästyttävä epäilys mielessään katseli nuori mies ympärilleen pitkin lammin rantoja, mutta mitään tavatonta ei näkynyt.
Hän jätti kalastuksensa sikseen ja läksi hiipimään pitkin lammin rantaa alapäähän. Kaikkialla tapasi hän kantoja, jotka osoittivat, että puut oli kaadettu jyrsimällä. Puita ei kuitenkaan näkynyt. Hän saapui lammikon alapäästä alkavan joen niskaan ja huomasi silloin, ettei tässä ollut mitään epäilyksen sijaa.
Puupölkyistä, risuista ja savesta oli siihen rakennettu eräänlainen patolaitos, jota olisi saattanut pitää alkuperäisellä kannalla olevien ihmistenkin tekemänä. Kahta rannalla kasvavaa suurta leppää oli käytetty tukena padon molemmille päille ja itse patolaitos oli tehty tiheäksi risuilla ja oksilla, joita oli pantu pölkkyjen ja puunrunkojen väliin. Laitos pidätti vettä erittäin hyvin ja saattoi sen avulla pitää veden pinnan lammessa aina yhtä korkealla.
Erämaa oli näyttänyt hänelle suurimman ihmeensä. Hän tiesi, että Suomesta oli majava hävitetty jo 19-nnen vuosisadan ensi puoliskolla ja että se nyttemmin oli hävinnyt myöskin Ruotsista; suojeltuna eläimenä tavattiin sitä jossain Norjassa, mutta yleensä oli sitä pidetty sukupuuttoon hävitettynä koko pohjoisesta Europasta. Niin ei kuitenkaan ollut asia, mikäli tästä silminnähtävästä todistuksesta saattoi päättää. Tämä pohjolan suurin jyrsijä, jolla on ihmisen järki ja joka onkin kuin mikä eläimeksi muutettu ihmisrotu, oli päässyt säilymään täällä erämaan kohdussa, hiljaisen salopuron ja lammen turvissa, suunnattomien soitten ja erämaiden takana. Se nähtävästi tunsi jo, mikä vaara sitä uhkasi, sillä se ei ollut rakentanut lammen rannalle noita asuntokumpujaan, joista se myöskin on tullut kuuluisaksi, vaan piti luolaansa piilossa jossakin rantatörmän sisässä, vedenalaisen käytävänsä takana.
Omituista! Hän tarkasteli lammen pintaa, eikö missä näkyisi outoa viriä. Aamutuuli oli herännyt ja aurinko jo kiivennyt yli metsän kurkistamaan tälle salaperäiselle salolammelle. Hieno sumu väikkyi särkyvinä repaleina siellä täällä kortteikon yllä, jostakin kuului haapanan aamutyyni äänteleminen, viileä ja intohimoton, ja tuolla kuusikossa viritteli metsäpeipponen yksitoikkoista, mutta harrasta viserrystänsä. Ontrei näkyi istuvan hongallansa kahareisin ja uutterasti heittelevän onkeansa sinne tänne pienen virran kosteikkoihin ja kuohuihin houkutellakseen harreja ja kilttuja saaliiksensa. Oli rauhallista ja puhdasta, sanomattoman ihanasti mieltä hivelevää. Tuntui kuin olisi ollut tässä muinaisuus edessä ja onnellisen erämiehen toimet tehtävinä. Rakennettaisiin tuonne vaaran alle kotoinen metsäsauna kiukaineen, samalla pirtti ja samalla kyly, tehtäisiin pitkät ansa-aidat, kulettaisiin kierrokset ja elettäisiin kuin muinoin hallipartainen metsän väki. Vähitellen paljastaisi luonto taas salaiset voimansa ja taikansa, sana saisi takaisin salaperäisen mahtinsa, laulu tenhonsa, ja niin taas sillä nostettaisiin kunniaan Väinön heimo. Ei luonto tunne sitä, joka sen rinnoilta poistuu, vaan salaa siltä viisautensa, joka on elämän onni.
Lammen pinta karehti ja musta pää tuli hetkeksi näkyviin, kohta taas kadoten. Se oli padon rakentaja ja suvun säilyttäjä, joka vilaukselta kävi katsomassa, oliko nyt heimon tuho edessä.
Ole huoleti. Älköön ikinä kukaan muu ihmisistä saako tältä näkijältä olinpaikkaanne tietää, ja metsän emo varjelkoon toista rauhaiselle lammellenne osumasta, sillä pianpa ihminen tappaisi sukusi kokonaan jälettömiin. Mieluisena salaisuutena säilyköön tieto, että nähty on se paikka, jossa vielä elää Tapiolan kallein ja viisain nakertaja, suomuhäntäinen rakentaja, joka on kuin eläimeksi muutettu ihminen. Kuinka ja koska se on tapahtunut, sitä eivät tiedä enää muut kuin maahiset, mutta se tiedetään, että silloin, kun maailmassa kerran kaikille jaetaan oikeutta heidän tekojensa mukaan, ihmisille ja eläimillekin, silloin on myöskin näiden anteeksi-annon hetki.
Mitä haet halliparta,Kuta kurja kurkistelet?
Hän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin patsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli, sitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta silmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus, selvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt pitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin kuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.
Kun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein kiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän leiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat hänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä laukaus.
Luonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt kivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.
Pian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui leiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.
Nuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota kaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen kättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri, mutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.
Hämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi ja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis oli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi joutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?
Mies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa oli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä isonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut kaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä hänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin lähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut siitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa. Aina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä arvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi Suman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin hänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät kulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle kuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan osannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan joukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka lääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne ollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat myrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene oli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin hämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli hänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa, kunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä oli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli yksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti johtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.
Siihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli hän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli hän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa kävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä. Ajatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja suuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään siitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku tuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.
Oli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle tällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että sillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin on aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman urjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan saanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi heti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.
Tämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan, sillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen tovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton, kun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen on kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti etsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu saaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä vai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei hän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia, jolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon. Ja ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle sanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen haavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen vuoronperään jokaista läsnä olevaa.
— Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi häneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.
— Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.
Ontrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä keskustelu päättyisi.
— Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.
— Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.
— Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä rauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.
Ukko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa haastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen kohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan pelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko samanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään tavallinen rikoksellinen…
— Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.
— Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän olivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi, jolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena. Ellet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä paikalta.
Nuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta. Kaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei neuvoton.
Urjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:
— Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja että velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin siis ruveta pakolaisen auttajaksi?
— Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet. Ymmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla takaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa, salaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä muuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.
Se, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille toisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset. Oli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili kuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.
— Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä kellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan rikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan takaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen tässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka tapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät johtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä estää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.
Hän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.
— Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista auttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut tulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.
Kaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.
— Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.
— En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä säikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne menet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.
Olipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä sopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan maukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin vilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän osoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi häneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin ymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt, vallan luonnollinen.
— — — Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä päämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli heidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen kylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan kylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät siten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi. Pois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä oli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien suurempia mukavuuksia.
Mutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan tämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista uhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä huolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä kuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut neidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen kasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt oltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa kieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan hän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen silmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion onkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet pantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja tapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin että herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi: etelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen niiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta ainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua voi kertomalla kuvata.
Kirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen eläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka olivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät "Jesus Kristus on voittanut". Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia, voi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies, joka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita väittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään retkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan eri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä. Kun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä mummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi olla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka valaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon kamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka nuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin, että sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset hautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka tulee kuuluisaksi.
Hän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei suinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan tämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta, sillä paikka oli hänelle nyt pyhä.
Vielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä etelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun. Mutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet, alkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma hukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret antavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan armasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää, minkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen saakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi olla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä viehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja kärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä kutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio etelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka matka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.
Astua lykyttelevi,Käyä kälkähyttelevi,Tuonne Tuonelan joelle,Pyhän virran pyörtehelle,Jalo jousi olkapäällä,Viini nuolia selässä.
Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen. Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän — järven länsipäässä — asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki, lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea. Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata, että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.
Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.
Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.
Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.
Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia, ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia, todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.
Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.
* * * * *
— Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka, josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen pitoon. Ehkä haastan vuorostani?
* * * * *
Kerran — siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa — kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies. Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon ihailevalta.
Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu. Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen ja lapselle mieliksi, — kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen kaikkia samaan liittoon…
Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu, hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan itselleen tulta ja yöpaikkaa.
Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä, joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten että vetehisten saamiset.
Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin olisi niitä johdattanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.
Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan. Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.
Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä. Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan. Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli tarkoituksetonta tuijotusta.
Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran peittoon ja ilmassa täräjöi terheninen valaistus, oli hän äkkiä huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, — odotti vain tyynesti ja aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.
Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen, kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut. Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä nähdä.
Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen, mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.
Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan nähneensä sen vertaista.
Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, — sen päässä näytti kauemmin sitä tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään. Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti, kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu päässä.
Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen. Hänen teki mielensä ampua se. Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin, sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää, mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan siitä, että se tietysti on äärettömän kallis-arvoinen. Kiihkeä halu saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.