Näitä sanoja ei kardinaali voinut kuulla, mutta ylenkatseellinen silmäys, joka iski häneen, antoi hänelle aavistuksen niiden pääsisällyksestä. Sanotaan paholaisen olevan kerkeän käyttämään hyväkseen tämmöisiä kiusauksien tilaisuuksia niinkuin tätäkin, jonka Balue'n intohimot, kuninkaan ivan kiihottamina, loihtivat esiin. Ensi säikähdys asettui heti kun hän huomasi, ettei putoaminen ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa; mutta loukattu itserakkaus ja viha kuningasta kohtaan olivat hänessä paljoa kauemmin vireillä.
Kun koko metsämiesjoukko oli kulkenut sivuitse, saapui paikalle ratsumies parin palvelijansa kanssa. Hän näytti vain katselleen ajoa, ottamatta siihen osaa, ja ihmetteli suuresti nähdessään kardinaalin maassa, hevosetta, apumiehittä, tilassa, josta selvään näkyi minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut. Ratsumies hyppäsi maahan hevosensa selästä tarjoten apuansa — hän käski palvelijansa antaa vakavan, hiljaisen tamman kardinaalin käytettäväksi — hän ilmaisi kummastustaan Ranskan hovin tavoista, jotka saattoivat maan viisaimman valtiomiehen näin jättää avuttomana sivukiitävän hurjan joukon tuottamille vaaroille alttiiksi — olihan aivan luonnollista, että Crévecoeur'in — sillä hän se oli, jonka onni oli saattanut kaatuneen avuksi — piti tässä oudossa yhteensattumuksessa täten auttaa ja lohduttaa kardinaalia.
Ministeri oli nyt semmoisessa tilassa ja semmoisella mielellä, että häntä oli erittäin sopiva yrittää saada uskollisuudestaan luopumaan, ja niinkuin lukija tietää, olikin Balue niin rikollisen heikko, että hän kallisti korvansa noille kiusauksille. Jo aamulla, niinkuin Ludvig epäluuloisessa mielessänsä kylläkin oli aavistanut, oli näiden molempien herrojen välillä ollut puhe muistakin asioista, paitsi mitä kardinaali oli uskaltanut herrallensa kertoa. Silloinkin oli jo Balue'n korvia hivellyt puhe siitä suuresta arvosta, jossa Crévecoeur vakuutti Burgundin herttuan pitävän hänen persoonaansa sekä taitoansa; silloin jo oli hänen sydämessään herännyt vähäinen kiusaus, kun kreivi puhui herransa luontaisesta anteliaisuudesta sekä Flanderin runsastuloisista hiippakunnista. Mutta nyt vasta, tulisesti vihastuneena äsken kerrotun tapauksen johdosta, loukkaantuneen itserakkautensa katkeroittamana, hän vihdoin onnettomana hetkenä päätti näyttää Ludvig XI:lle, ettei mikään vihamies ole niin vaarallinen, kuin vihastunut ystävä ja uskottu mies.
Tässä tilaisuudessa hän pyysi Crévecoeur'iä heti hänestä eroamaan, jotta heidän yhdessäolonsa ei tulisi huomatuksi, mutta kehoitti kreiviä iltamessun jälkeen tulemaan puheilleen Tours'in pyhän Martin luostariin. Ja tämän pyynnön hän lausui semmoisella äänellä, josta Burgundin lähettiläs selvään älysi, että hänen herransa oli saavuttanut voiton, jota muulloin tuskin olisi voinut toivoakaan, paitsi tämmöisenä tulisen vimmastuksen hetkenä.
Sillä välin Ludvig, joka tosin oli aikansa valtioviisain kuningas, mutta tässä, niinkuin joskus muulloinkin, oli antanut metsästyshalunsa voittaa järjen vaatimukset, jatkoi iloisesti metsäkarjun pyyntiä. Takaa-ajossa olikin nyt tapahtunut sangen huvittava käänne. Toinen metsäkarju, parinvuotinen porsas, oli juossut varsinaisen pyydettävän jälkien poikki ja houkutellut jälkeensä kaikki koirat, paitsi viisi, kuusi vanhaa vakavaa hurttaa, sekä enimmän osan metsämiehistäkin. Salaisella ilolla näki kuningas Dunois'nkin muiden mukana poikkeavan noille väärille jäljille, ja hän riemuitsi jo sydämessään, että hän siten voittaisi tämän mainion ritarin metsästystaidossa, jota silloin pidettiin melkein yhtä suuressa kunniassa kuin sotaakin. Ludvigilla oli kelpo ratsu, niin että hän saattoi likeltä seurata koiria; ja kun oikea metsäkarju viimein uupuneena pysähtyi suoperäiselle paikalle, ei siellä ollut läsnä keitään muita metsämiehistä paitsi kuningas.
Ludvig osoitti tottuneen metsämiehen koko urhoollisuutta ja taitoa. Vaarasta huolimatta hän ratsasti hirvittävän otuksen luo, joka vimmaisesti piti puoltansa koiria vastaan, ja iski sitä peitsellään. Mutta hevonen samassa säikähtyen hyppäsi syrjään, niin ettei iskulla ollut tarpeeksi voimaa tappaa metsäkarjua eikä edes saattaa sitä voimattomaksi. Ratsuansa ei kuningas saanut millään lailla uuteen yritykseen; hän hyppäsi senvuoksi maahan ja lähestyi villiintynyttä otusta jalkaisin, pitäen paljastettuna kädessään yhtä noista lyhyistä, terävistä, suorista ja hienokärkisistä miekoista, joita metsämiehillä siihen aikaan oli tämmöisten tilaisuuksien varalta. Metsäkarju heti paikalla jätti koirat ja ryntäsi ihmisvihollisensa päälle. Kuningas puolestaan otti lujan asennon ja ojensi miekkansa, tähdäten metsäkarjun kurkkua tai, pikemmin sanoen, rintaa vasten, kaulaluun kohdalle; täten olisi otuksen oma paino sekä tulinen vauhti syössyt sen surman suuhun. Mutta kosteassa suossa Ludvigin jalka luiskahti juuri kun tämä taitoa kysyvä ja vaarallinen temppu olisi ollut tehtävänä, niin että miekka vain sattui harjas-haarniskaan otuksen niskassa ja livahti syrjään tunkeutumatta lihaan, ja kuningas pyörähti kumoon maahan. Tämä oli siinä suhteessa onneksi hänelle, että metsäkarjunkin isku siten iski syrjään ja pedon torahammas ohi pyyhkäisten repäsi vain Ludvigin lyhyttä metsästysnuttua, eikä saanut hänen säärtänsä raadelluksi. Mutta kun otus, rynnättyään tulisessa vauhdissaan vielä vähän matkaa samaan suuntaan, käännähti ja aikoi uudestaan syöstä päälle juuri samassa, kun Ludvig yritti nousta pystyyn, niin kuninkaan henki oli suuressa vaarassa. Juuri tänä pahimpana hädän hetkenä Qventin Durward, joka hevosensa hitaisuuden vuoksi oli jäänyt takaa-ajosta jäljemmäksi, mutta hyväksi onneksi oli kuitenkin kuullut kuninkaan torven äänen ja seurannut sitä, saapui taistelupaikalle ja pisti otuksen peitsellään kuoliaaksi.
Sillä välin kuningaskin taas oli päässyt jaloilleen ja vuorossaan tullen Durward'in apuun, leikkasi miekallansa metsäkarjun kaulan poikki. Ennenkuin hän virkkoi Qventin'ille sanaakaan, mittasi hän summattoman otuksen ensin askeleillaan, sitten jaloillansa, ja pyyhkäisi sitten hien otsaltaan ja veret käsistänsä — sen jälkeen hän riisui metsästyslakin päästään, ripusti sen pensaan oksaan ja rukoili hartaasti sen reunaan kiinnitettyjä pieniä, lyijyisiä pyhimysten kuvia — ja vihdoinkin hän katsahti sitten Durward'iin sanoen hänelle: »Sinäkö se olit, nuori Skotlannin poikani? — Hyvinpä sinä alotitkin täällä metsämiesvirkasi, ja mestari Pietari on sinulle taas yhden hyvän aterian velkaa, niinkuin tuonnoin Lilja-ravintolassa. — Miksi et virka mitään? Näyttääpä siltä kuin kaikki hätäisyys ja tuittupäisyys olisi sinusta kadonnut täällä hovi-ilmassa, missä ne muissa vasta oikein paisuvat.»
Qventin oli yhtä älykäs poika kuin kuka muu tahansa, johon Skotlannin tuuli on varovaisuutta puhaltanut. Hänen vaarallinen herransa oli herättänyt hänen sydämessään enemmän pelkoa kuin luottamusta, ja Durward oli liiaksi viisas käyttääksensä hyväkseen sitä vaarallista likeisemmän tuttavuuden tilaisuutta, johon kuningas näytti antavan hänelle luvan. Hän vastasi muutamilla, taitavasti valituilla sanoilla, että jos hänellä oli lainkaan lupa puhua kuninkaalliselle majesteetille, niin hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin pyytää anteeksi sitä talonpoikamaista rohkeuttansa, jolla hän oli kuningasta kohdellut niin kauan kuin hän ei ollut tiennyt hänen korkeaa arvoansa.
»Hs, mies!» virkkoi kuningas. »Tuo uhkarohkeutesi olkoon sinulle anteeksi annettu sukkeluutesi ja älykkäisyytesi vuoksi. Oikeinpa minua ihmetytti kuinka oikeaan sinä osasit Tristanin virkaa arvatessasi. Paljonpa ei puuttunutkaan, niin olisit itsekin saanut kokea hänen kätevyyttänsä, niinkuin minulle on kerrottu. Kavahda vain häntä; hän on kauppias, joka kaupittelee kovia rannerenkaita ja ahtaita kaulahuiveja. Autapa nyt minut hevosen selkään — minä olen sinuun mieltynyt ja aion suosia sinua. Älä luota kenenkään muun mielien suosioon paitsi omaani — älä edes enosi tai lordi Crawford'in suosioon — äläkä hiisku sanaakaan oikealla ajalla annetusta avustasi tässä metsäkarju-asiassa. Sillä jos joku kerskaa auttaneensa kuningasta tämmöisestä pulasta, niin hän saa pitää kerskauksensa ainoana palkintonaan.»
Kuningas torahdutti sitten torveaan, jonka ääni kutsui paikalle Dunois'n sekä useita palvelijoita. Heidän onnentoivotuksensa niin mainion suuren otuksen taposta otti Ludvig vastaan, anastaen itselleen paljoa suuremman osan ansiosta kuin mikä hänelle oikeastaan olisikaan tullut. Ainoastaan sivumennen hän mainitsi Durward'in auttaneen häntä aivankuin meidän nykyaikaisetkin korkeasukuiset metsästäjämme kehuessaan metsälaukussa kotiin tuomiaan lintuja, eivät aina tarkoin kerro, että metsänvartijakin on ollut pyynnissä mukana ja apuna. Sitten hän käski Dunois'n pitämään huolta siitä, että saaliiksi saatu metsäkarju lähetettäisiin pyhän Martin luostarin munkeille, Tours'in kaupunkiin pyhäherkuksi sen tervehdyksen kera, että he yksityisissäkin rukouksissansa muistelisivat kuningasta.
»Ja», lisäsi vielä kuningas, »onko kukaan nähnyt korkeaarvoista herra kardinaalia? Mielestäni ei olisi oikein kohteliasta eikä pyhälle kristinkirkollekaan tulevan kunnioituksen mukaista, jos jättäisimme hänet tänne keskelle metsää jalan lonkuttamaan.»
»Jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Qventin, kun hän näki kaikkien seisovan ääneti, »niin näin, että herra kardinaali sai hevosen, jolla hän ratsasti metsästä.»
»Kas, kuinka Jumala pitää murheen omistansa», vastasi kuningas. »Ja nyt kotiin linnaan hyvät herrat. Emme huoli jatkaa metsästystä sen enempää tänä aamuna. — Kuulepas, knaappi», hän kääntyi Qventin'in puoleen, »otapa ylös metsäpuukkoni — se putosi tupesta tuon kiven viereen. Menkää vain edeltä, Dunois — heti tulen jälestä.»
Ludvig, jonka mitättömimmätkin liikkeet useinkin olivat tarkoin mietittyjä juonia, sai täten tilaisuuden salaa kysyä Qventin'iltä: »Kunnon skotlantilaispoikani, sinulla on silmät paikallaan, näen minä. — Voitko sanoa kuka antoi kardinaalille hevosen? — Joku vieras, arvaan minä, sillä kun minä pysähtymättä ajoin sivuitse, niin eipä suinkaan kukaan minun hoviherroistani kiiruhtanut hänelle antamaan tuommoista tervetullutta apua.»
»Silmänräpäyksen ajan vain näin ne, jotka herra kardinaalia auttoivat, kuninkaallinen majesteetti» vastasi Qventin; »vain vilahdukselta, sillä paha kyllä olin jäänyt jäljille ja ajoin täyttä vauhtia joutuakseni paikalleni. Mutta luulisinpa, että sen tekivät Burgundin lähettiläs ja hänen väkensä.»
»Haa!» sanoi Ludvig — »Hyvä on, olkoon vain niin. — Kylläpä Ranska sittenkin vie voiton heistä.»
Muuta merkillistä ei tapahtunut enää, ja kuningas seuralaisineen palasi linnaan.
Mist' on tuo sointi? Ilmasta vai maasta?
Myrsky.
— herkin korvin kuuntelin, ja imin itseheni säveleitä, jotk' olis voineet hengen herättää luurankohonkin.
Comus.
Qventin oli tuskin päässyt pikkuiseen kammioonsa ja ryhtynyt tarpeellisten vaatteiden muuttoon, kun hänen arvoisa enonsa tuli sisään ja käski hänen tarkalleen kertoa kaikki, mitä hänelle tällä metsästysretkellä oli tapahtunut.
Nuorukainen, joka ei voinut auttaa sitä, että hänen mielestään enon käden voima oli hänen älynsä voimaa suurempi, sommitteli vastauksensa huolellisesti siten, että täysi voiton kunnia tuli kuninkaalle, joka oli halunnut sen yksin omistaa. Le Balafré puolestaan kerskasi, kuinka paljoa taitavammin hän olisi menetellyt semmoisessa tilaisuudessa, ja nuhteli hiukan sisarenpoikansa riitaisuutta, kun hän ei rientänyt kuninkaan avuksi, vaikka tämä oli niin suuressa vaarassa. Nuorukainen vastauksessaan oli taaskin varovainen; hän ei koettanutkaan puolustaa käytöstänsä millään muulla kuin sillä, että hänen mielestään metsästystaidon sääntöjen mukaan olisi ollut epäkohteliasta käydä otuksen kimppuun, johon toinen metsästäjä jo oli ryhtynyt, jollei tämä nimenomaan pyytänyt apua. Tuskin tämä keskustelu oli loppunut, kun Qventin saikin jo tilaisuuden iloita siitä, että hän puheissaan enonsa kanssa oli ollut siksi varovainen. Hiljainen kolkutus ovelle ilmoitti vieraan tuloa — ovi avautui heti, ja sisään astui Olivier Daim eli Paha, eli Perkele — kaikilla näillä nimillä tätä miestä nimitettiin.
Tämä taitava, mutta aivan omaatuntoa vailla oleva mies on jo ylempänä ulkomuotonsa puolesta tullut kuvatuksi. Parhaaksi vertauskuvaksi hänen liikunnoilleen sekä käytökselleen olisi kenties sopinut ottaa kissa, joka, vaikka on makaavinaan syvimmässä unessa tai hiipii huoneen kautta hitain, aroin, pelkurimaisin askelin, samassa väijyilee jonkun hiiri paran ovireikää, ja joka, vaikka teeskennellen luottamusta ja rakkautta hieroskelee kylkeään niitä vasten, joilta se hyvittelyä toivoo, kuitenkin saattaa heti hetken perästä raapaista sitä, jota se juuri äsken mielisteli.
Hän astui sisään, selkä kumarassa, katse nöyränä ja vaatimatonna, ja oli niin ylenpalttisen kohtelias puheessaan Le Balafré'lle, ettei kukaan läsnäoleva olisi voinut olla ajattelematta muuta, kuin että parranajaja oli tullut skotlantilaiselta jousimieheltä jotain armoa pyytämään. Hän toivotti Leslylle onnea, kun hänen nuori sukulaisensa metsässä sinä päivänä oli osoittanut semmoista taitoa, joka, lisäsi hän, oli vetänyt kuninkaan erikoisen huomion Durward'in puoleen. Tähän hän pysähtyi vastausta odottamaan; hänen silmänsä olivat, maahan luotuina ja ainoastaan pari kertaa ne salaa sivulta vilkaisivat Qventin'iin. Balafré puolestaan vastasi: »Kova onni, etten minä silloin sattunut olemaan kuninkaan vieressä sisarenpoikani sijassa, kylläpä minä olisin käynyt sen otuksen kimppuun ja lävistänyt sen peitselläni, jonka työn, sen verran kuin asiasta olen selvää saanut, Qventin jätti kuninkaalle omin käsin tehtäväksi. Mutta se olkoon elinajaksi opiksi kuninkaalle, että hänen tulisi antaa tämmöiselle hongalle kuin minulle paremman hevosen. Kuinka minun flanderilainen kuormahevoskaakkini olisi pysynyt kuninkaan normandilaisen juoksijan rinnalla? Kyllähän minä kannustin kannustamistani ratsuni kupeita, kunnes ne olivat täynnä lovia! Se ei ollut viisasta, mestari Olivier, ja teidän pitäisi puhua siitä kuninkaalliselle majesteetille.»
Mestari Olivier vastasi tähän pyyntöön ainoastaan siten, että hän loi rohkeaan, suorasukaiseen puhujaan hitaan, kaksimielisen silmäyksen, samassa hiukan huiskuttaen kättään ja kallistaen päätänsä, jotka temput yhtähyvin saattoi käsittää äänettömäksi suostumuksesi kuin kielloksi, ettei siitä aineesta sopisi enempää puhua. Terävämmän, läpitunkevamman katseen hän loi sitten nuorukaiseen, kysyen kaksimielisesti hymyillen: »Semmoinenko tapa on Skotlannissa, nuori herra, ettei auteta kuningasta niin vaarallisissa tilanteissa kuin tämänpäiväisessä?»
»Meillä on tapana», vastasi Qventin pysyen lujasti päätöksessään olla asiaa tarkemmin selittämättä, »ettemme rasita avullamme kuninkaita kunniallisissa huvituksissa, niin kauan kun he tulevat omin voimin toimeen. Meidän mielestämme kuninkaankin tulee metsästysretkellä kärsiä leikki, koska hän on leikkiin mennyt, samoin kuin muut, ja että hän juuri siinä tarkoituksessa antautuukin semmoisiin. Mitäs olisi koko metsästyksestä ilman vaivaa ja vaaraa?»
»Kuulkaapas vain tuota hupsua poikaa!» virkkoi Lesly. »Semmoinen hän on, aina on vastaus tai syy varalla, vaikka kuka häneltä jotain kysyisi. Mistä ihmeestä hän lieneekin sen avun saanut; minä kumminkaan en olisi koskaan osannut selittää syytä mihinkään, mitä eläissäni olen tehnyt, paitsi kun olen nälän vaatiessa syönyt, tai komppanian nimikirjan mukaan pitänyt tarkastusta, tai toimittanut muita senkaltaisia virkaan kuuluvia asioita.»
»Ja sanokaapas, korkeasti kunnioitettava herra», virkkoi kuninkaallinen parranajaja, katsahtaen häneen silmäluomiensa alatse, »mikähän teillä oli syynä silloin semmoisen tarkastuksen pitoon?»
»Se että päällikköni oli sen käskenyt», sanoi Le Balafré. »Pyhä Giles auttakoon! enpä minä siihen muuta syytä tiedä sanoa! Jos hän olisi Tyrietä tai Cunningham'ia käskenyt, niin heidän olisi täytynyt se tehdä.»
»Ja se onkin aivan sotamiehentapainen, ratkaiseva syy», myönsi Olivier. — »Mutta herra Le Balafré, te varmaankin nyt tulette hyvin iloiseksi, kun sanon teille, ettei kuninkaallinen majesteetti ollenkaan ole paheksinut teidän sisarenpoikanne käytöstä, vaan on valinnut hänet toimittamaan erästä tehtävää tänä iltana.»
»Hänetkövalinnut?» kummeksi Le Balafré — »te tarkoitatte kai, että hän on valinnutminut?»
»Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoin», vastasi parranajaja laupiaalla, mutta lujalla äänellä; »kuningas tahtoo uskoa erään asian teidän sisarenpoikanne toimitettavaksi.»
»Mutta miksi niin ja kuinka?» kysyi Le Balafré; »miksikä hän tämän pojan valitsi eikä minua?»
»En voi antaa siihen muuta selitystä kuin sen, minkä te itse viimeksi sanoitte, herra Le Balafré — kuninkaallinen majesteetti on näin käskenyt. Mutta», lisäsi hän, »jos saan olla niin rohkea ja tuoda esiin oman ajatukseni, niin mahtaa kuninkaalla olla joku tehtävä, joka sopii nuorukaiselle, semmoiselle kuin teidän sisarenpoikanne, eikä teidän kaltaisellenne paljoa kokeneelle soturille, herra Le Balafré. — Ja siis, nuori junkkari, ota aseesi ja seuraa minua. Ota myös pyssy kanssasi, sillä sinun tulee seisoa vahtina.»
»Vahtinako!» ihmetteli eno. — »Oletteko te vain varma, ettei se ole erehdys, mestari Olivier? Vartijoiksi linnan sisähuoneisiin on aina asetettu vain semmoisia miehiä, jotka, niinkuin minä, ovat jo palvelleet kaksitoista vuotta meidän kunnianarvoisessa komppaniassamme.»
»Minä olen aivan selvillä kuninkaallisen majesteetin tahdosta», virkkoiOlivier, «eikä sen täyttämistä sen kauemmin saa viivytellä.»
»Mutta», vastusti vielä Le Balafré, »eihän minun sisarenpoikani ole vielä vapaa jousimies; hän on vain minun peitsikunnassani palveleva knaappi.»
»Älkää panko pahaksi», vastasi Olivier, «mutta kuningas tuotti komppanian tarkastuskirjan luokseen noin puoli tuntia sitten ja kirjoitti tämän nuoren herran nimen henkivartijain luokkaan. — Olkaa siis hyvä ja auttakaa, että me saisimme teidän sisarenpoikanne varustetuksi virkatoimeensa.»
Le Balafré ei ollut pahanluontoinen mies, eikä kateellinenkaan mielenlaadultaan; hän rupesi siis joutuisasti auttamaan varustuksia sisarenpoikansa päälle, samalla neuvoen häntä, kuinka vartijana tuli käyttäytyä. Mutta vähä väliä pääsi sittenkin hänen suustaan ihmetteleviä sanoja sen erinomaisen onnen johdosta, joka näin aikaiseen oli sattunut siksi nuoren miehen osaksi.
»Mokomaa ei ole vielä koskaan tapahtunut skotlantilaisessa henkivartijakomppaniassa», sanoi hän, »ei edes minullekaan. Mutta kukaties hänet asetetaankin vartioimaan noita papukaijoja ja Intian riikinkukkoja, jotka Venetsian lähettiläs äsken lahjoitti meidän kuninkaallemme — mitäpä muuta se voisi olla, ja mokoma virka ei sovikaan muille kuin tämmöisille parrattomille pojille», näin sanoen hän väänteli hirvittäviä viiksiänsä, »mutta iloinen olen kuitenkin, että se tuli minun rakkaan sisarenpoikani osaksi.»
Qventin'illä oli yhtä terävä ja sukkela äly kuin vilkas mielikuvituskin; käsky saapua kuninkaan läheisyyteen herätti siis hänessä korkeamman arvon toiveita, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmin ajatellessaan, että hän näin nopeasti voisi päästä kuuluisuuteen. Hän päätti tyystin tarkastaa saattajansa käytöstä sekä puheita, joista hän oli saanut sen käsityksen, että nekin joskus olivat päinvastoin ymmärrettävät, samoinkuin unenselittäjät sanovat unien merkitsevän juuri päinvastaista kuin mitä nähdään. Oikein iloinen oli hän myös siitä, että hän oli pitänyt metsäretkellä tapahtuneet seikat salassa, ja teki nyt päätöksen, joka varsinkin niin nuoren miehen tekemäksi oli hyvin viisas. Hän päätti näet, niin kauan kuin hänen tuli hengittää tämän umpimielisen ja salaisen hovin ilmaa, pitää ajatuksensa telkittynä rintaansa ja kielensä mitä kovimmassa kurissa.
Pian hän oli täysissä varustuksissa pyssy olkapäällä — sillä skotlantilaiset henkivartijat, joskin jousimiehen nimi yhä vielä oli heille jäänyt, olivat jo aikaa sitten tuliputkeen vaihtaneet pitkän jousen, jonka käyttämisestä ei heidän kansansa ollut koskaan ollut erittäin kuuluisa. Tämmöisenä nyt Durward seurasi mestari Olivier'iä ulos kasarmista.
Hänen enonsa katsoi pitkään hänen jälkeensä ihmetyksellä, johon sekaantui uteliaisuutta. Ja vaikka hänen rehellisessä sydämessään ei ollut sijaa kateudelle eikä sen synnyttämille ilkeille tunteille, sekaantui kuitenkin loukatun ylpeyden ja masentuneen itseluottamuksen tunne siihen iloon, jonka sisarenpoikaa kohdannut onni herätti hänessä.
Hän pudisti ykstotisesti päätänsä, aukaisi salaisen komeron, otti siitä suuren pullon esille, joka oli täynnä väkevää viiniä, heilutti sitä, nähdäkseen kuinka matalalle nesteen pinta jo oli alennut, täytti pikarin ja joi kelpo kulauksen. Sitten hän vaipui puoleksi pitkäkseen suurelle tammiselle tuolille, pudisti vielä kerran hitaasti päätänsä, josta hänelle näyttikin tulevan siksi paljon lohdutusta, että hän jatkoi sitä temppua aivankuin mandarininuket, kunnes hän vaipui uneen, eikä herännyt siitä ennenkuin torvi kutsui päivällisaterialle.
Qventin Durward puolestaan, jättäen enonsa näihin syviin mietteisiin, seurasi opastansa, mestari Olivier'iä, joka ei kulkenut yhdenkään suuremman linnanpihan poikki, vaan saattoi hänet osaksi katottomia syrjäisiä teitä, osaksi ja vielä enemmänkin umpisokkelonkaltaisia portaita, holveja sekä käytäviä myöten, jotka olivat toinen toiseensa yhdistetyt salaisilla ovilla paikoissa, missä ei semmoisia olisi arvattu olevankaan. Näin päästiin viimein avaraan, tilavaan, rautaristikolla suljettuun galleriaan, jota leveytensä tähden olisi melkein sopinut sanoa saliksi. Sitä koristivat tapetit, jotka olivat merkillisemmät vanhanaikaisuuteensa kuin kauneuteensa nähden, sekä muutamat jyrkkäpiirteiset, jäykät, haamunnäköiset muotokuvat, jommoisia maalaustaide synnytti aamusarastuksessansa ennenkuin sen aurinko oli vielä loistavana noussut. Nämä maalaukset kuvasivat muka Kaarle Suuren sankareita, joilla on niin etevä sija Ranskan tarunsekaisessa alkuhistoriassa; ja koska kuuluisan Roland'in jättiläiskuva oli näistä kaikkein enimmin silmiinpistävä, niin oli tämä huone saanut nimekseen Roland'in sali eli Roland'in galleria.
»Täällä saat seisoa vartijana», sanoi Olivier hiljaisesti kuiskaten, ikäänkuin nuo kolkot kuningasten ja soturien kuvat olisivat voineet pahastua kovasta puheesta, tai ikäänkuinhänolisi pelännyt herättävänsä kaiut, jotka piilivät monilokeroisissa holveissa sekä tämän gotilaistyylisessä avaran ja synkännäköisen huoneen kattoparruissa.
»Mitä käskyjä ja merkkejä minun tulee täällä vartioidessani noudattaa?» kysyi Qventin yhtä hiljaisella äänellä.
»Onko sinun pyssysi latingissa?» kysyi Olivier kysymykseen vastaamatta.
»Kyllä se pian saadaan latinkiin», sanoi Qventin. Hän latasi aseensa ja otti tulta sytyttimeensä (joka tarpeen tullessa oli vänkkireikään pistettävä) pystyvalkean tähteiksi jääneistä hiilistä, jotka vielä kytivät takassa — niin suuressa takassa, että sitä hyvin olisi sopinut sanoa salin kylkeen rakennetuksi gotilaiseksi kammioksi tai kappeliksi.
Kun se oli tehty, ilmoitti Olivier Durward'ille, että henkivartijaväen suuriin etuoikeuksiin kuului sekin, ettei heidän tarvinnut ottaa vastaan käskyjä keneltäkään muulta paitsi itse Ranskan kuninkaalta ja ylikonnetablelta. »Sinä olet nyt asetettu tänne kuninkaan käskystä, nuori mies», lisäsi hän, »eikä sinun tarvinne kauan olla täällä, ennenkuin saat tietää miksi olet tänne käsketty. Sillä välin tulee sinun astua tässä parvekkeella edestakaisin. Sinun on lupa seisahtua niin kauaksi kuin jotain kuuntelet, vaan et saa millään muotoa käydä istumaan etkä jättää kädestäsi pyssyä. Et myöskään saa kovalla äänellä laulaa tai viheltää; mutta jos niin tahdot, sopii sinun mutista jotakuta kirkkomme rukousta tai jotain viatonta laulua hiljaisella äänellä. Hyvästi nyt ja ole valpas vartija.»
»Valpas vartija!» ajatteli nuori soturi, kun hänen oppaansa oli poistunut omituisen hiljaa hiipivin askelin ja kadonnut sivuovesta tapetin taakse. »Valpas vartija! Ketä täällä sitten tulee vartioida ja ketä vastaan? — Sillä ketä muuta paitsi rottia ja nahkasiipiä vastaan täällä voisi taistella, jolleivät nuo julmannäköiset muinaisajan edusmiehet herää henkiin minua häiritsemään? No no, se on velvollisuuteni luullakseni, ja se on täytettävä.»
Lujasti päätettyään täyttää velvollisuutensa tyystimmällä tarkkuudella, hän koetti kuluttaa aikaansa lukemalla muutamia niistä jumalisista virsistä, joita hän oli oppinut luostarissa, missä hän isänsä surman jälkeen oli saanut turvapaikan. Ja tuntuipa hänen mielestänsä — sillä erotuksella vain, että hän oli silloisen noviisikauhtanan vaihtanut nykyiseen koreaan soturinpukuun — tämä vahtina astuminen Ranskan kuninkaan galleriassa hyvin samankaltaiselta kuin ne kävelyt, joista hän oli saanut perin kylliksensä Aberbrothick'in umpimuurisessa luostarissa.
Mutta sitten, ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, ettei hän kuulunut luostariin, vaan maailmaan, hän rupesi itsekseen hiljaisella äänellä laulamaan muutamia yksinkertaisia ballaadeja, jotka hän oli oppinut sukunsa vanhalta harppumieheltä: ranskalaisten teloituksesta Aberlemnossa sekä Torres'issa, Duffus kuninkaan murhasta Torfar'issa ynnä muita samanlaisia voimallisia lauluja, joiden aiheena oli hänen kotimaansa ja erittäinkin hänen kotiseutunsa historia. Tällä tavoin hän sai jokseenkin pitkän ajan vierimään, ja kaksi tuntia oli jo kulunut päivällisajasta, kun heräävä nälkä muistutti Qventin'ille, että Aberbrothick-luostarin kunnon munkit, joskin he ankarasti vaativat hänen olemaan läsnä kaikissa rukouksissa, pitivät myös yhtä tarkasti kiinni ruokahetkistä. Tässä kuninkaallisessa palatsissa sitä vastoin ei kukaan ihminen näyttänyt pitävän sitä luonnollisena, että hän hartaasti halusi päivällistä sen jälkeen, kun hän kaiken aamua oli ollut liikkeellä ja nyt keskipäivällä väsyttänyt itseään vahdissa.
Mutta suloisilla sävelillä on se lumoava voima, että ne viihdyttävät semmoistakin maltittomuutta, joka nyt Qventin'iä ahdisti. Tuon pitkän salin eli gallerian kummassakin päässä oli suuri ovi, jota jykevä kaari koristi; niiden kautta arvattavasti pääsi erinäisiin huonejaksoihin, jotka tämä galleria yhdisti toisiinsa. Jatkaessaan yksinäistä kävelyänsä näiden molempien ovien välillä, jotka olivat hänen vartioitavansa paikan rajana, vahti yht'äkkiä hämmästyi — toisen oven takaa helähti soiton sävel, jossa, ainakin Durward'in mielestä, sama harppu ja sama ääni, mitkä eilispäivänä olivat häntä ihastuttaneet, taas olivat yhtyneet yhteen. Kaikki eilisaamuiset mielikuvittelut, jotka sen jälkeen tapahtuneitten, sydäntä mullistavien seikkojen vuoksi olivat menettäneet elävyytensä, heräsivät nyt taas täyteen voimaansa. Qventin pysähtyi siihen paikkaan, missä hänen korvansa parhaiten saattoi imeä itseensä tuon säveleen, ja seisoi siinä pyssy olkapäällä, suu puoleksi avoinna, korva, silmä ja sielu, kaikki oveen kiintyneinä — ollen pikemmin maalatun vartijankuvan kaltainen kuin elävä vartija, ajattelematta mitään muuta, kuin miten hän, jos mahdollista, saisi jokaisen kerkeästi haihtuvan, suloisen säveleen kiinnitetyksi korvaansa.
Nuo viehättävät säveleet kuuluivat vain epäselvästi — ne raukenivat, alkoivat haihtua ja haihtuivat kokonaan, mutta helähtivät taas uudestaan välistä pitemmän, välistä lyhyemmän hetken perästä. Mutta musiikki, samoinkuin kauneus, onkin usein kaikkein enimmin ihastuttava tai ainakin kaikkein voimallisin nostattamaan mielikuvittelua, kun se vain osaksi tarjoaa suloansa nautittavaksi, ja kuulijan tai katsojan oma mielikuvitus saa itse täyttää kaukaisuuden vuoksi epäselviksi jääneet kohdat; ja Qventin'illä sitä paitsi oli muutenkin kyllin miettimisen aihetta tuon lumoavan musiikin lomahetkinä. Sen jälkeen mitä hän oli enonsa sotakumppaneilta kuullut sekä mitä hänen läsnäollessaan juhlasalissa oli tapahtunut, hän saattoi nyt varmasti päättää, että hänen korviansa lumoava sireeni ei ollut, niinkuin hän aikaisemmin aivan yksinkertaisesti oli luullut, halvan kapakanisännän tytär tai sukulainen, vaan sama valepuvussa kulkeva, onneton kreivitär, jonka tähden nyt kuninkaat ja herttuat olivat pukeutumaisillaan rautahaarniskoihin ja ojentamaisillaan peitsiään. Tuhannet hurjat mielikuvittelut, jommoisia sillä romanttisella, seikkailuista rikkaalla aikakaudella niin helposti saattoi syntyä romanttisessa, seikkailuihin palavassa nuorukaisessa, saattoivat hänet kokonaan unohtamaan paikan, missä hän todenteolla ruumiillisesti oleskeli, rakennellen sen sijaan omia hurmaavia pilvilinnojaan. Mutta yhtäkkiä ne kaikki armottomalla tavalla rikottiin — kova käsi tarttui kiinni hänen aseeseensa, ja tyly ääni ihan hänen korvansa juuressa huudahti: »Haa! Pasques-Dieu! uneliaasti te, herra knaappi, näytätte toimittavankin vartijavirkaanne!»
Se ääni oli mestari Pietarin kaikumaton, vaan kuitenkin läpi sydämen käyvä, pilkallinen ääni; ja Qventin, äkisti heräten houreistaan, huomasi häpeällä ja pelästyksellä, että hänen uneksiessaan Ludvig itse — luultavasti astuttuaan sisään jonkun salaoven kautta ja hävittyään seinää myöten tai seinäverhojen taitse — oli huomaamatta päässyt häntä niin likelle, että melkein olisi saattanut ryöstää hänen aseensa.
Hämmästyksen ensi vaikutus oli se, että Qventin tempasi äkisti aseensa irti, niin että kuningas horjahti taaksepäin. Mutta samassa hänessä heräsi myös pelko, että hän, totellen luonnonviettiään, niin sanoaksemme, joka pakoittaa urhoollisen miehen tekemään vastarintaa, kun häneltä yritetään asetta ryöstää, oli sysäyksellänsä vielä enemmän suututtanut kuningasta, joka jo oli vihastunut hänen huolimattomuudestansa. Tämän tunteen vaikutuksen alaisena hän, tietämättä mitä teki, otti pyssynsä, laski sen jälleen olkapäälleen ja seisoi näin liikahtamatta kuninkaan edessä, joka nyt, niinkuin hänellä oli syytä luulla, oli tullut hänen verivihollisekseen.
Ludvigin tyrannius johtui vähemmän luontaisesta sydämen julmuudesta ja armottomuudesta kuin kylmäverisestä valtioviisaudesta ja arasta epäluuloisuudesta; mutta hänessä oli hiukan tuota pilkallista tylyyttä, joka teki, että hän yksityisissä keskusteluissa oli kova tyranni, ja että se tuska, jossa hän tämmöisissä tilaisuuksissa näki toisten ihmisten olevan, huvitti häntä. Siitä huolimatta ei hän nyt kauemmin jatkanut kiusaamistaan, vaan sanoi ainoastaan: »Tämän-aamuinen apusi on yltäkyllin maksanut näin nuoren soturin huolimattomuuden. — Oletko saanut ruokaa?»
Qventin, joka pikemmin luuli tulevansa lähetetyksi yliprovossin käsiin, kuin saavansa tämmöisiä mieltä hyvittäviä sanoja kuulla, vastasi nöyrästi, ettei ollut saanut päivällistä.
»Poika parka», virkkoi Ludvig tavallista laupiaammalla äänellä, »nälkä on hänet tehnyt uneliaaksi. — Kylläpä tiedän, että sinun ruokahalusi on oikea susi», jatkoi hän, »ja täytyyhän minun pelastaa sinut siitä pedosta niinkuin sinä pelastit minut toisesta. — Sinä olet siinäkin asiassa menetellyt viisaasti, ja siitä sinua kiitän. — Kestätkö vielä tunnin ajan ruuatta?»
»Vaikkapa vuorokaudenkin, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Durward, »muuten en olisi oikea Skotlannin poika.»
»Vaan enpä minä, vaikka saisin toisen kuningaskunnan lisäksi, tahtoisi sitten olla se piirakka, jonka kimppuun sinä kävisit semmoisen paaston perästä», nauroi kuningas. »Mutta nyt ei olekaan puhe sinun päivällisestäsi, vaan omastani. Tänään olen pöytävieraikseni, vain kolmen kesken, kutsunut kardinaali Balue'n sekä Burgundin lähettilään — tuon Crévecoeur'in kreivin — ja jotakin saattaisi tapahtua — piru on aina kaikkein ahkerimmin liikkeellä, kun viholliset välirauhan ehdoilla tulevat yhteen.»
Hän vaikeni ja seisoi ääneti katsellen synkästi, miettivästi eteensä.Koska kuninkaalla ei näyttänyt olevan kiire jatkaa puhettaan, uskalsiQventin viimein kysyä, mitä hänen tulisi tehdä siinä tilaisuudessa.
»Sinun tulee seisoa vartijana ruokapöydän vieressä, ladattu pyssy varalla», sanoi kuningas, »ja jos kavaluutta tapahtuu, ampua kavaltaja kuoliaaksi.»
»Kavaluuttako, kuninkaallinen majesteetti! Tässä vartioidussa linnassa!» huudahti Durward.
»Sinusta se näyttää mahdottomalta», sanoi kuningas, jota nuorukaisen suorapuheisuus ei näyttänyt loukanneen; »mutta on meidän historiassamme nähty, että kavaluus pääsee koiranreiänkin kautta sisään pujahtamaan. Kavaltamistako vartijat voisivat estää! Voi sinua hupsua poikaa! — Qvis custodiat ipsos custodes? — Kuka voi varjella itse henkivartijani kavaltamisesta?»
»Heidän skotlantilaiskunniansa», vastasi Durward rohkeasti.
»Oikein — aivan oikein — se sana oli minulle mieleen!» virkkoi kuningas iloisesti. »Skotlantilaiskunnia ei ole ikänä pettänyt, ja luottamukseni siihen onkin yhtä luja. Mutta kavaluus!» — Näin sanoen hän vaipui taas samaan synkkämielisyyteen, ja alkoi epätasaisilla askeleilla astua edestakaisin huoneessa. — »Se istuu vieressämme pitopöydässä, se pilkistää meidän viinimaljoistamme, se väijyy meidän neuvonantajiemme parrassa, meidän hoviherrojemme hymyilyssä, meidän hovinarriemme hupsussa naurunhohotuksessa — ja varsinkin se väijyy leppyvinänsä olevan vihamiehen ystävällisissä silmäniskuissa. Orleans'in Ludvig uskoi Burgundin Juhanaan — hän murhattiin Barbette-kadulla. Burgundin Juhana uskoi Orleans'in puolueeseen — hän sai surmansa Montereaun sillalla. — Minä en usko kehenkään — en kehenkään. — Kuules nyt — minä aion pitää tuota uhkarohkeaa kreiviä tarkasti silmällä, niin, ja tuota kirkkoylimystä myöskin, jota en liioin pidä luotettavana. Kun sanon: Écosse en avant! (Skotlanti, käy päälle!), niin ammu Crévecoeur samassa kuoliaaksi.»
»Onhan se minun velvollisuuteni», sanoi Qventin, »jos teidän henkenne, herra kuningas, joutuisi vaaraan.»
»Tietysti — en minä tarkoittanutkaan muuta», virkkoi kuningas. — »Mitä hyötyä minulla olisi tuon uhkarohkean soturin surmasta? — Niin, jos se olisi konnetable Saint-Paul!» — — Hän pysähtyi, ikäänkuin hänen mielestään liika sana olisi livahtanut hänen suustaan, mutta jatkoi sitten nauraen: »Pistihän minun oma lankonikin, Skotlannin Jaakko kuningas — sinun oma Jaakko kuninkaasi, Qventin — väkipuukon Douglas'in rintaan omassa kuninkaallisessa Skirling'in linnassaan, jonne kreivi oli tullut vieraskutsuihin.»
»Stirling'in linnassa», oikaisi Durward, »älkää pahaksi panko, herra kuningas. — Mutta siitä teosta ei ollut paljon hyvää.»
»Vai Stirlingkö on sen linnan nimi?» virkkoi kuningas, joka ei ollut kuulevinansa Qventin'in puheen loppupuolta. »No, olkoon sitten Stirling — nimi ei vaikuta asiaan. Mutta en minä aio mitään pahaa noille miehille — en yhtään mitään — siitä ei olisi minulle mitään hyötyä. Mutta kenties heidän aikomuksensa minua kohtaan eivät ole yhtä rehellisiä — minä turvaan sinun pyssyysi.»
»Kyllä minä olen valmis tottelemaan merkkiänne», sanoi Durward, »mutta kuitenkin — —»
»Sinä epäröit», sanoi kuningas. »Puhu vain suusi puhtaaksi — minä annan sinulle täyden luvan. Sinun kaltaisiltasi saattaa joskus saada sangen arvokkaita huomautuksia.»
»Minä olisin vain ollut niin rohkea ja tuonut ilmi ihmetykseni sen johdosta, että te, herra kuningas, vaikka te pelkäätte kavallusta burgundilaisen puolelta, sittenkin sallitte hänen päästä näin likelle persoonaanne, vieläpä vain kolmen kesken.»
»Älkää huoliko, herra knaappi», sanoi kuningas. »On olemassa vaaroja, jotka haihtuvat olemattomiksi, jos niitä rohkeasti käy vastaan, mutta jotka varmaan ja välttämättömästi tulevat päälle, jos suoraan ja selvästi näyttää pelkoa. Jos rohkeasti astun murisevan koiran luo ja silitän sitä, niin voin lyödä vetoa yhdestä kymmentä vastaan, että se leppyy ikihyväksi; mutta niin pian kuin näytän pelkääväni sitä, se hyppää päälleni ja puraisee. Sen verran tunnustan sinulle suoraan: — minulle on hyvin tärkeää, ettei lähettiläs vihoissaan palaa tuittupäisen herransa luo. Sen asian vuoksi antaudun tähän vaaraan. En ole koskaan välttänyt hengenvaaraa, kun siitä on voinut olla etua valtakunnalleni. — Seuraa nyt minua.»
Ludvig vei nyt nuoren henkivartijansa, johon hän näytti erittäin mieltyneen, sivuovesta, mistä hän itse oli tullut sisään, ja näyttäen sitä hän sanoi: »Sen, joka toivoo hovissa menestyvänsä, tulee tuntea kaikki salaovet ja piiloportaat — niin vieläpä kaikki palatsin satimetkin ja salahaudat yhtä hyvin kuin julkiset läpikäytävät, kaksoisovet ja suuret portit.»
Useampien mutkien ja kierrosten jälkeen kuningas astui pieneen holvikattoiseen huoneeseen, mihin pöytä oli katettu kolmella hengelle. Huoneen kaikki huonekalut sekä muu varustus olivat yksinkertaiset, niin että ne näyttivät melkein köyhiltä. Astiakaappi, jonka saattoi erottaa eri osiksi ja siirtää muualle, sisälsi muutamia hopeisia ja kultaisia astioita; ainoa kalu koko kamarissa, joka näytti hiukkasenkin kuninkaalliselta. Tämän astiakaapin taakse, missä saattoi olla aivan piilossa, Ludvig asetti Durward'in; ja katseltuaan eri puolilta ja huomattuaan, että vartija oli aivan näkymättömissä, antoi hän Qventin'ille vielä viimeiset käskynsä: — »Muista vaan sanat Écosse en avant! — Niin pian kun ne ovat suustani lähteneet, työnnä astiakaappi kumoon — älä välitä kupeista ja pikareista — ja pidä varasi, että tähtäät tarkkaan Crévecoeur'iin. — Jollet saa luotiasi sattumaan, niin ryntää päälle ja käytä puukkoasi — Olivier ja minä, me kyllä tulemme toimeen kardinaalin kanssa.»
Näin puhuttuaan hän vihelsi kovaan ja kutsui sisään Olivier'in, joka samalla oli kamaripalvelijana ja parranajajana, ja joka muutenkin toimitti kaikki ne palvelukset, mitkä suorastaan koskivat kuninkaan persoonaa. Hänen kanssansa tuli kaksi vanhaa miestä, jotka yksin pitivät huolta tarjoamisesta näissä kuninkaallisissa pidoissa. Niin pian kuin kuningas oli istahtanut sijalleen, päästettiin vieraat sisään; ja Qventin, ollen itse näkymättömissä, seisoi niin, että hän tarkalleen saattoi nähdä, mitä kuninkaan ja hänen vieraittensa välillä tapahtui.
Ludvig tervehti tulijoita erinomaisen ystävällisesti, jota Durward'in oli hyvin vaikea käsittää ajatellessaan hänelle äsken annettuja käskyjä sekä sitä tarkoitusta, minkä vuoksi hänen tuli seisoa piilossa astiakaapin takana, surma-ase kädessä. Ludvig ei näyttänyt vähintäkään pelkoa; päinvastoin olisi luullut, että nämä vieraat, jotka hän oli kutsunut pöytäänsä, olivat yli kaikkien muiden semmoisia miehiä, joihin hän aivan rajattomasti luotti ja joille hän oli erittäin halukas osoittamaan kunniaa. Ei mikään voinut olla sen majesteetillisempaa, mutta samalla sen kohteliaampaa, kuin hänen käytöksensä. Kaikki hänen ympärillään, hänen oma pukunsakin siihen luettuna, oli vailla tuota loistoa, jolla hänen valtakuntansa kaikki pikku valtiaat koreilivat juhlapidoissaan; mutta hänen oma puheensa ja käytöksensä olivat sittenkin mahtavan, armollisimmalla tuulellaan olevan kuninkaan mukaiset. Qventin'issä alkoi päästä se ajatus voitolle, että koko hänen äskeinen puheensa Ludvigin kanssa oli ollut vain unennäköä, tai että kardinaalin alamainen käytös sekä burgundilaisen aatelisherran suora, rehellinen ja jalo katse olivat perinjuurin poistaneet kuninkaan epäluulot.
Mutta sillä aikaa kun vieraat, kuninkaan käskyä noudattaen, kävivät pöytään istumaan, iski Ludvig heihin tuikean silmäyksen, ja heti sen jälkeen vilkaisi Qventin'in piilopaikan puoleen. Se oli vain silmänräpäyksen työtä: mutta tuo silmäys ilmaisi niin paljon epäluuloa ja vihaa vieraita vastaan, niin ankaran käskyn Qventin'ille olla valpas vartioidessaan ja nopea merkin saatuaan, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle: Ludvigin tunteet olivat ennallansa, muuttumatta, eikä hänen pelkonsa ollut poistunut. Durward siis vielä enemmän kuin ennen ihmetteli, miten tyystin kuningas osasi peittää epäluuloiset tunteensa.
Näytti siltä kuin Ludvig olisi peräti unohtanut ne rohkeat sanat, jotka Crévecoeur, koko hoviseuran kuullen, oli hänelle lausunut. Hän puheli kreivin kanssa menneistä ajoista, seikoista, jotka olivat tapahtuneet hänen majaillessaan maanpakolaisena Burgundin herttuan luona; hän tiedusteli kaikenlaista niistä aatelisherroista, joiden kanssa hän siihen aikaan oli seurustellut, aivan kuin se aika olisi ollut onnellisin koko hänen elämässään, ja ikäänkuin hänen sydämessään olisi ollut kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin lailla olivat lievittäneet hänen maanpakolaisuuttansa, vain ystävyyden ja kiitollisuuden tunteita.
»Jos te olisitte ollut minkä muun valtakunnan lähettiläs hyvänsä», lausui hän, »niin olisin teitä jollakin juhlallisemmalla tavalla kestittänyt. Mutta vanhalle ystävälle, joka usein oli minun pöytäkumppaninani Genappes'n linnassa, tahdon näyttää itseni semmoisena kuin mieluimmin elän, vanhana Ludvig Valoislaisena, yhtä koreilemattomana ja yksinkertaisena kuin kuka hyvänsä minun parisilaisistani. Sittenkin käskin teitä varten, herra kreivi, varustaa hiukan parempia herkkuja kuin tavallisesti, sillä muistanhan minä teidän burgundilaisen puheenpartenne: »Mieux vault bon repas que bel habit». (Parempi makea huttu, kuin korea nuttu) — siksi käskin kokin huolehtia vähän enemmän ruuanlaitoksistamme. Ja mitä viiniin tulee, niin te tiedätte hyvin siitä olevan vanhan kiistan ja kilvan Burgundin ja Ranskan välillä, jonka kuitenkin tässä nyt heti sovitamme; minä juon teidän terveydeksenne Burgundin viiniä, ja te, herra kreivi, saatte juoda minun maljani sampanjassa. — Olivier hoi! annas minulle pikarillinen Auxerren viiniä!» Ja sitten hän rupesi iloisesti hyräilemään tuttua laulua:
Auxerre est la boisson des rois (Auxerren viini on kuningasten juoma).
»Nyt, herra kreivi, — minä juon jalon Burgundin herttuan, meidän ystävällisen ja suosiollisen serkkumme maljan! — Olivier, täytä tuo kultapikari uudestaan Rheims'in viinillä ja tarjoo se polvillasi kreiville — hän on täällä meidän rakkaan serkkumme sijaisena. — Herra kardinaali, teidän pikarinne me täytämme omalla kädellämme.»
»Te olette sen jo täyttänyt, jotta se virtaa yli reunojensa», sanoi kardinaali sillä alamaisuudella, jota suosikki osoittaa suosiolliselle herrallensa.
»Siksi että tiedämme teillä olevan lujan käden sitä kohottamaan», sanoiLudvig. »Mutta kummalleko puolelle te asetutte tässä suuressa kiistassa— Sillerynkö vai Auxerren — Ranskan vai Burgundin?»
»Minä tahdon olla puolueeton, kuninkaallinen majesteetti», vastasi kardinaali, »ja täytätän pikarini Auvergnen viinillä.»
»Puolueettoman asema on vaarallisin», sanoi kuningas. Mutta huomattuaan, että kardinaali hiukan punastui, hän sivuutti sen aineen ja lisäsi: »Mutta teidän mielestänne Auvergnen viini on parasta siksi, ettei siihen jaloon juomaan sovi sekoittaa vettä. — Mutta te, herra kreivi, vitkastelette pikarinne tyhjentämistä. Ettehän suinkaan, toivoakseni, ole löytänyt mitään kansainvälistä katkeruutta sen pohjasta?»
»Soisinpa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Crévecoeur'in kreivi, »että kaikki kansainväliset riidat voitaisiin yhtä hauskasti sovittaa kuin tämä kiista meidän viinamäkiemme välillä.»
»Aikaa myöten, herra kreivi», lausui kuningas, »aikaa myöten — hiljakseen niinkuin tekin tyhjensitte sampanjanne. — Ja kun se on tyhjennetty, niin tehkää minulle se ilo ja pistäkää pikari povellenne ja pitäkää se meidän kunnioituksemme merkkinä. Sitä en olisikaan kelle hyvänsä hennonut lahjoittaa. Se oli ennen aikaa Ranskan hirmun, Englannin kuninkaan Henrik V:n oma, ja joutui meidän käsiimme, kun Rouen valloitettiin ja nuo saarelaiset Ranskan ja Burgundin yhdistynein asein karkoitettiin Normandiasta. Sopivammalle miehelle en voisi sitä lahjoittaa kuin jalolle, uljaalle burgundilaiselle, joka hyvin tietää, että mannermaan vapauttaminen englantilaisten vallasta riippuu näiden molempien valtakuntain pysyvästä liitosta.»
Kreivi vastasi tähän sopivilla sanoilla, ja Ludvig antoi nyt vapaat ohjakset luonteensa pilkalliselle leikillisyydelle, joka joskus kajasti esiin hänen mielenlaatunsa mustempien puolien välistä. Niinkuin luonnollistakin johtaen puhetta hän siroitteli ympärilleen lauselmia, jotka aina olivat kirpeät ja pistäväiset, usein todellakin sukkelat, mutta harvoin hyväntahtoiset, ja jutut, joita hän höysteeksi joukkoon sekoitti, olivat usein enemmän lystikkäitä kuin hienoja. Mutta ei yksikään sana, yksikään tavu, yksikään kirjain ilmaissut sitä mielialaa, murhan pelkoa, joka oli saattanut hänet tuomaan tähän kamariin aseellisen soturin ladatuin pyssyin, jotta hänen henkeänsä uhkaava päällekarkaus tulisi torjutuksi tai jo ennakoltakin estetyksi.
Crévecoeur'in kreivi otti suoramielisesti osaa kuninkaan iloiseen puhetapaan; liukasmielinen kirkkoylimys puolestaan nauroi jokaiselle sukkeluudelle, vieläpä pani jokaiseen naurattavaan juttuun omiansakin lisään, laisinkaan häpeämättä sanoja, joita maalla kasvanut nuori skotlantilainen piilopaikassaan punastui. Puolentoista tunnin kuluttua ateria oli päättynyt, ja kuningas, kohteliaasti jättäen jäähyväiset vieraillensa, ilmaisi tahtovansa jäädä yksin.
Niin pian kuin kaikki, Olivierkin, olivat lähteneet, hän kutsui Qventin'in esille piilopaikasta; mutta hänen äänensä oli nyt niin heikko, että nuorukainen tuskin saattoi uskoakaan sitä samaksi, joka äsken vielä oli laskenut leikkiä sekä vilkkaasti keskustellut. Lähetessään hän huomasi myös samanlaisen muutoksen kuninkaan muodossa. Teeskennellyn vilkkauden välke oli sammunut Ludvigin silmistä, hymy suupielistä oli kadonnut; hänessä näkyi nyt samaa voimain uupumusta kuin kuuluisassa näyttelijässä, kun hän äsken on päättänyt jonkun kaikkia voimia vaativan osan suorituksen, jossa hän, niin kauan kuin hän seisoi näyttämöllä, oli osoittanut tulisinta vilkkautta.
»Sinun vartiohetkesi ei ole vieläkään loppunut», sanoi Ludvig Durward'ille. — »Virvoita nyt vain itseäsi vähän — tuolla pöydällä on ravintoa — sitten sanon mitä sinun vielä tulee tehdä. Enempää en nyt virka, sillä paha on nälkäisen kuunnella kylläisen puheita.»
Hän heittäytyi istuimensa selkänojaa vasten, peitti otsansa kädellään ja vaikeni.
Sokeeksi Lempi kuvataan. — Vaan onko avioliitto näkevämpi? Vai teroittuuko sen silmät laseista, vanhempain taikka neuvoantajain tai muiden lainaamista, joiden kautta katsellen maat ja mannut, kivet kalliit, ja kullat, rouvan myötäiset kaikki, arvoltaan näyttää kymmenkertaisiksi? — Se seikka kyllä sietäis miettimistä.
Pakollisen naimisen kurjuus.
Ludvig XI, vaikka hän olikin vallanhimoisin kaikista Euroopan hallitsijoista ja arin vallastansa, ei kuitenkaan huolinut muusta kuin että hänellä olisi valta todenteolla käsissään. Ulkonaisesta loistosta hän ylimalkaan ei pitänyt suuresti väliä, vaikka hän sangen hyvin tiesi, mitkä kunnianosoitukset olivat hänen arvolleen tulevat, ja toisinaan vaatikin niitä tarkasti.
Jos hänen mielenlaatunsa olisi ollut vähemmän viekas, niin olisi ystävällisyys, jolla hän kestitsi alamaisiansa pöydässään, vieläpä joskus itsekin istahti heidän pöytäänsä, varmaankin tehnyt Ludvigin sangen rakkaaksi kansalle. Ja niinkin kuin asian laita oli, hyvitti kuninkaan koreilematon käytöstapa monta hänen pahaa puoltansa niiden alamaisten silmissä, joilla ei ollut erikoisempaa haittaa hänen epäluuloisuudestaan sekä arkuudestaan. Kolmas sääty eli porvaristo Ranskassa, joka tämän hallitsijan aikana kohosi entistä suurempaan varallisuuteen ja arvoon, piti häntä kunniassa, vaikkei se häntä rakastanutkaan. Heidän kannatuksensa tekikin hänelle mahdolliseksi säilyttää paikkansa huolimatta aatelisherrojen vihasta, joiden mielestä hän oli antanut Ranskan kruunun loiston tummentua ja saastuttanut heidän omatkin loistavat etunsa juuri tuolla ulkonaisen loiston ylenkatseella, joka porvareille oli niin mieleinen.
Kärsivällisyydellä, jota useimmat muut hallitsijat olisivat katsoneet arvoansa alentavaksi, ja samalla myös jonkimmoisella huvilla odotti Ranskan kuningas, kunnes hänen henkivartijansa oli tyydyttänyt nuorukaisvatsansa ahneuden. Tietysti Qventin oli siksi viisas ja varovainen, ettei hän kiusannut kuninkaallista malttia liian pitkällä ja ikävällä odottamisella; usean kerran hän jo aikoi keskeyttää syöntinsä, ennenkuin Ludvig sen salli.
»Silmistäsi näen», virkkoi kuningas hyvänsävyisesti, »ettei rohkeutesi ole vielä masennuksissa. Käy päälle vaan — Jumala ja pyhä Dionysius avuksi! — käy kimppuun taas! Ruoka ja rukous, sen sanon sinulle», näin sanoen hän risti silmiään, »eivät ole koskaan olleet kristityn työn esteenä. Ota myös siemaus viiniä — mutta varo ylimalkaan viinipulloa — se vika on sinun kansalaisillasi samoin kuin englantilaisillakin. Jollei teillä sitä pahaa taipumusta olisi, niin te olisitte kaikkein parhaita sotureita, mitkä ikänä ovat rautahaarniskan pukeneet päällensä. Ja nyt pyyhi kätesi joutuun — älä unohda lukea benedicite'ä (ruokasiunausta), ja seuraa minua.»
Qventin totteli ja seurasi Ludvigia toista, mutta aivan yhtä umpisokkelon kaltaista tietä myöten kuin edelliselläkin kerralla, kunnes päästiin Roland'in saliin.
»Huomaa», sanoi kuningas käskevällä äänellä; »sinä et ole silmänräpäykseksikään poistunut tältä vahtipaikaltasi — olkoon se sinun vastauksesi enollesi sekä muille kumppaneille — ja kuules, vielä paremmin sitoakseni sinun muistisi annan sinulle nämät kultavitjat», näin sanoen hän viskasi hänen käsivarrelleen sangen kalliit vitjat. »Jollen käykään koreana itse, niin kuitenkin niillä, joihin luotan, on aina varaa kilpailla parhaittenkin kanssa. Mutta, jos tämmöiset vitjat eivät saa kieltä kiinnitetyksi ja estetyksi liian kepeästi liikkumasta, niin onpa Erakko kummilla toinen taikakalu kaulaa varten, joka sen vian aivan varmasti parantaa. Ja nyt kuule! — Ei kukaan mies, paitsi Olivier ja minä, saa tulla tänne sisään tänä iltana; mutta naisia tänne tulee, joko tämän tai tuon oven kautta, ehkäpä kumpaisestakin ovesta. Jos he sinulta jotain kysyvät, niin on sinun lupa vastata; mutta vastauksesi olkoon lyhyt, niinkuin vartijasoturin ainakin; sinä puolestasi et saa heitä puhutella, etkä myöskään antautua pitempään keskusteluun. Mutta kuuntele mitä he puhuvat. Sinun korvasi, samoinkuin sinun kätesi, ovat minun — minä olen ostanut sinut ruumiinesi, sieluinesi. Jos siis satut kuulemaan jotakin heidän puheistansa, niin sinun tulee pitää se muistissasi, kunnes olet sen minulle ilmoittanut, ja sitten sinun täytyy se unohtaa. Ja nyt, asiaa lähemmin mietittyäni, katsonkin paremmaksi, että sinua luullaan skotlantilais-rekryytiksi, joka on tullut tänne suoraan vuoristostaan, eikä vielä ole oppinut meidän kaikkein kristillisintä kieltämme. — Niin oikein. — Jos he siis puhuttelevat sinua, niinälävastaa — se vapauttaa sinut kaikista epäilyksistä, ja sitten he vapaammin puhelevat keskenään sinun läsnäolostasi huolimatta. Ymmärräthän? — Jää hyvästi nyt! Ole varovainen, niin sinulla on hyvä suosija.»
Tuskin nämät sanat olivat tulleet hänen suustaan, niin olikin kuningas jo kadonnut seinäverhon taakse, jättäen Qventin'in miettimään, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Nuorukainen oli nyt semmoisessa tilassa, jossa kernaammin katsellaan eteen- kuin taaksepäin; sillä se ajatus, että hän oli seisonut niinkuin hirveä tiheikössä väijyvä metsämies, valmiina ottamaan hengiltä jalon Crévecoeur'in kreivin, ei ollut juuri mieltäylentävä. Tosin näytti kuninkaan varokeino tässä tilaisuudessa tarkoittaneen yksinomaan hänen oman henkensä suojelemista ja puolustusta; mutta mikä saattoi ta'ata Durward'ille sen, ettei häntä pian ilman semmoistakin syytä käskettäisi samanlaiseen tehtävään? Silloin tulisi hänelle paha pula eteen; sillä, kuninkaan mielenlaatuun nähden, ei tietystikään voinut olla muu kuin kuolema edessä, jollei hän tottelisi, ja ääni hänen rinnassaan vakuutti, että totteleminen kävisi hänen kunnialleen. Hän käänsi siis ajatuksensa tästä aineesta sillä viisaalla lohdutuksella, johon nuoriso niin usein turvautuu, kun tulevaisuudessa uhkaavat vaarat ahdistavat sen mieltä, että muka vielä on kyllin aikaa, kun paha todella on jo tullut eteen, ajatella mitä olisi tehtävä, ja että jokaisella päivällä on oma huolensa.
Qventin'iin tämä lohdutus sitä helpommin vaikutti, koska kuninkaan viimeinen käsky oli saattanut hänen mieleensä ajatuksen, jota oli paljon hauskempi ajatella, kuin hänen omaa tilaansa. Harppuneito varmaankin oli yksi niistä, joita hänen tuli pitää silmällä; ja tarkasti hän päättikin totella kuninkaan käskyn toista puolta ja kuunnella jokaista tytön huulilta pirahtavaa sanaa saadaksensa tietää, oliko hänen puheensakin yhtä lumoava kuin hänen laulunsa. Mutta yhtä lujasti hän vannoi myös sydämessänsä, ettei kuninkaan korviin pääsisi ainoatakaan sanaa hänen puheistaan, joka kauniille puhujalle voisi olla muuksi kuin hyödyksi.
Tälläpä kertaa ei ollut pelkoa, että hän jälleen nukahtaisi vahtipaikalleen. Jokaisen ohilentävän tuulenhenkäyksen, joka tunkeutuessaan sisään avonaisen rautaristikon läpi heilutti vanhoja seinäverhoja, Durward luuli ilmoittavan odotetun kaunottaren tuloa. Sanalla sanoen, hän tunsi sydämessään salaista pelkoa ja tulista odotusta, mikä aina on rakkauden seurakumppanina ja välistä on voimallisena syynä sen syttymiseen.
Viimeinkin joku ovi vingahti ja narahti — sillä palatsienkaan ovet viidennellätoista vuosisadalla eivät kääntyneet saranoillaan niin hiljaa kuin meidän nykyiset. Mutta voi! — eipä ääni tullutkaan siltä puolen, josta harpun soitto taannoin kuului. Ovi aukesi, ja sisään astui nainen, kaksi muuta naista jäljessään, joille tämä kädenviittauksella antoi käskyn jäädä toiseen kamariin. Epätasaisesta, ontuvasta astunnasta, joka varsinkin näytti kovin rumalta, kun nainen astui pitkän gallerian lattian poikki, Qventin tunsi heti, että se oli Johanna prinsessa. Hän ojensi itsensä siis sopivaan, äänetöntä valppautta ilmaisevaan asentoon, ja laski prinsessan sivukulkiessa pyssynsä maahan, tällä tavoin osoittaen hänen arvolleen tulevaa kunnioitusta. Tähän kohteliaisuuteen vastasi prinsessa suosiollisella päänkumarruksella, ja Durward'illa oli nyt tilaisuus katsella häntä tarkemmin kuin aamupuolella.
Sangen vähän oli tosiaankin tämän kovaonnisen kuninkaantyttären kasvoissa sellaista, mikä olisi voinut korvata hänen ruumiinsa vaivaisuutta ja hänen käyntinsä rumuutta. Kasvot eivät tosin itsessään suinkaan olleet vastenmieliset, vaikkeivät kauniitkaan; ja hänen suuret sinisilmänsä, jotka enimmiten olivat maahan luotuina, ilmaisivat nöyrää ja kärsivällistä kohtaloonalistumista. Mutta hän oli kauhean kalpea; hänen ihollaan oli sama ikävä kellertävä värin vivahdus, mikä tavallisesti seuraa kivulloisuuden mukana; ja huuletkin olivat kalpeat, värittömät, vaikka toiselta puolen valkoiset hampaat olivat säännölliset. Prinsessalla oli tuuhea liinaharjatukka, joka oli niin valkeankeltainen, että se melkein sinerteli; ja hänen kamarineitsyensä, jonka mielestä tuo tukan tuuheus varmaankin oli kaunistukseksi, ei ollut asiaa juuri liioin parantanut sillä, että hän oli kähertänyt hiuksia kelmeitten kasvojen ympärille, jotka siitä saivat melkein ruumiinkaltaisen, Tuonelaa muistuttavan muodon. Ja päällepäätteeksikin vielä prinsessa oli valinnut vaaleanvihreän silkkileningin, joka teki hänen kasvonsa vieläkin enemmän haahmontapaisiksi.
Qventin seurasi tätä oudonnäköistä olentoa katseilla, joissa uteliaisuuteen sekaantui surkuttelua, sillä tätä jälkimäistä tunnetta jokainen prinsessan katse ja liike nostatti. Mutta yhtäkkiä astui saliin vielä kaksi naista toisesta ovesta.
Toinen niistä oli sama nuori neito, joka Ludvigin käskystä oli tarjonnut Qventin'ille hedelmiä tuon merkillisen aamiaisaterian aikana Lilja-ravintolassa. Ja nyt, koska siihen oli liittynyt koko se salainen viehätys, jonka harppua soittava tuntematon haltija oli nostattanut Durward'in sydämessä sekä se tieto, että hänellä oli mahtavan kreivikunnan korkeasukuinen perillinen edessään, teki neidon kauneus vielä monin verroin suuremman vaikutuksen kuin ensi kerralla, jolloin hän oli luullut tyttöä vain halvan krouvarin tyttäreksi, joka palveli rikasta ja oikullista porvaria. Qventin ihmetteli nyt miten hän koskaan oli voinut olla huomaamatta neidon todellista säätyä. Olihan nytkin hänen pukunsa melkein yhtä yksinkertainen, nimittäin musta surupuku, ilman minkäänlaisia koristuksia. Päähineenä oli ainoastaan musta suruharsohuntu, joka oli kokonaan taaksepäin työnnetty, niin että kasvot olivat aivan peittämättä. Ja tuo tieto hänen todellisesta säädystään antoi Durward'in silmissä hänen kauniille varrelleen uuden arvokkaisuuden, hänen astunnalleen uuden hienouden, sekä hänen säännöllisille kasvoilleen, hänen ihanalle iholleen sekä hänen säihkyville silmilleen korkeaa sukuperää ilmaisevan ylevyyden, mikä vielä kohotti niiden kauneutta.
Kuolemanrangaistuksenkaan uhalla ei Durward olisi voinut hillitä itseään osoittamasta tälle kaunottarelle sekä hänen seurakumppanilleen samaa kunnioitusta kuin äsken prinsessan kuninkaalliselle arvolle. He vastaanottivat hänen kohteliaisuutensa niinkuin ihmiset, jotka ovat tottuneet alamaisten kunnianosoituksiin, ja vastasivat siihen armollisesti. Mutta Qventin'in mielestä — ehkäpä se oli vain nuoren mielen kuvittelua — näytti siltä, kuin nuorempi neito olisi hiukan punastunut, luonut silmänsä maahan ja joutunut ikäänkuin hämilleen, hiukkasen vain, vastatessaan nuorukaisen soturintapaiseen tervehdykseen. Se johtui varmaankin siitä, että neidon mieleen muistui rohkea tuntematon nuori herra vastapäätä olevassa tornissa Lilja-ravintolassa. Mutta johtuiko tuo hämilläolo mielipahasta? Siihen kysymykseen ei Durward voinut vastata.
Nuoren kreivintyttären seuralainen, hänkin koruttomassa puvussa, aivan mustissa, oli siinä iässä, jolloin naiset tahtovat pitää kiinni kauneudenmaineestaan, mikä vuosi vuodelta on alkanut haihtua. Hänessä oli vielä kyllin kauneuden tähteitä säilynyt, niin että selvään näkyi, kuinka suuri hänen viehätysvoimansa aikoinaan oli mahtanut olla; ja hänen käytöksensä osoitti selvästi, että hän ei ainoastaan muistellut olleita ja menneitä voittoja, vaan myös vielä toivoi tulevaisia. Hän oli pitkä vartaloltaan ja sulava liikkeiltään, vaikka vähän ylpeännäköinen ryhdiltänsä, ja hän vastasi Qventin'in tervehdykseen armollisella ja suosiollisella hymyllä, jonka jälkeen hän heti kuiskasi jotain nuoren kumppaninsa korvaan. Tämä kääntyi soturin puoleen, ikäänkuin vanhemman neidon kehoitusta totellen, mutta vastasi sittenkin silmiään kohottamatta Qventin'iin. Durward ei voinut olla olettamatta, että tuo kuiskaus oli kehoituksena nuorelle neidolle katsomaan miten pulska poika hän oli; ja hänelle oli mieleen (enpä kuitenkaan tiedä miksi), että nuori krevitär ei huolinut katsahtaa häneen saadaksensa omin silmin vakuutuksen kuiskauksen totuudesta. Luultavasti hän arveli sen osoittavan, että heidän välillään oli jo syntynyt jonkunlainen salainen side, joka teki jokaisen pikku seikankin tärkeäksi.
Tämä ajatus oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä koko hänen huomionsa kiintyi heti Johanna prinsessan sekä molempien toisten neitojen puheeseen. Prinsessa oli heidän astuessaan sisään seisahtunut paikalleen; epäilemättä hän itsekin tiesi, ettei hän astunut kauniisti; ja koska hän vastaanottaessaan heidän tervehdyksensä ja vastatessaan siihen oli hiukan ujo, niin vanhempi vieraista neidoista ei arvannutkaan kuinka korkeasäätyinen henkilö hänellä oli edessään, vaan alkoi puhutella prinsessaa tavalla, joka osoitti, että hän puheellaan luuli pikemmin suovansa jotain armoa, kuin saavansa semmoista.
»Onpa hauska, korkeasukuinen neiti», virkkoi hän hymyllä, jonka tuli samassa osoittaa sekä nöyryyttä että rohkaisua, »että meidän vihdoin viimeinkin on sallittu puhutella niin arvoisaa, omaan sukupuoleemme kuuluvaa henkilöä kuin te näytätte olevan. Totta puhuen ei meillä ole ollut liiaksi syytä olla kiitollisia Ludvig kuninkaan kohteliaisuudesta vieraitansa kohtaan. — Älä, rakkaani, huoli nykiä minua hihasta — minä näen tämän nuoren neidon silmistä, että hän surkuttelee meidän tilaamme. — Sen jälkeen kun me tulimme tänne, korkea-arvoinen neiti, ei meitä ole pidetty juuri vankeja paremmin. Tuhannet kerrat kehoitettuaan meitä alistamaan asiamme ja persoonamme Ranskan suojeluksen alle antoi tuo Kaikkein Kristillisin Kuningas meille majapaikaksi ensin huonon ravintolan ja nyt syrjäisen nurkkakammion tässä koinsyömässä palatsissa, josta meillä vain päivänlaskussa on lupa lähteä ulos ilmailemaan, ikäänkuin me olisimme yölepakoita tai tarhapöllöjä, joiden näyttäytyminen päivänvalossa muka ennustaisi pahaa.»
»Minulla on paha mieli», sanoi prinsessa sammaltaen, ollen hämillään tästä puheenaineesta, »ettei meidän tähän asti ole ollut mahdollista kestitä teitä arvonne mukaisesti. — Teidän veljentyttärenne, toivoakseni, on kuitenkin tyytyväisempi?»
»Paljon, paljon tyytyväisempi kuin voinkaan sanoin selittää», vastasi nuori kreivitär. — »En pyytänyt muuta kuin suojaa, ja olen saanut täällä sen lisäksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Edellisen asuinpaikkamme yksinäisyys sekä nykyisen asuntomme vieläkin suurempi rauha lisää minun silmissäni sen armon moninkertaiseksi, jonka kuningas meille onnettomille pakolaisille on suonut.»
»Vaiti, hupsu tyttö», virkkoi vanhempi neito, »ja puhukaamme suumme puhtaaksi, koska viimeinkin olemme kolmen kesken naisen kanssa — kolmen kesken, sanon minä, sillä eihän tuo pulska soturi tuossa ole muuta kuin kuvapatsas, hän kun ei näytä osaavan liikuttaa jäseniänsäkään, eikä liioin kuulu osaavan käyttää suutansa, ei ainakaan millään sivistyneellä kielellä — koska, sanon minä, ei kukaan muu kuin tämä korkea-arvoinen neito voi ymmärtää puhettamme, niin tunnustan kun tunnustankin, etten vielä ikänäni ole mitään niin katunut kuin tätä matkaa tänne Ranskanmaalle. Minä toivoin loistavaa vastaanottoa, turnajaisia, karuselleja, juhlamenoja sekä juhlapitoja; mutta sen sijaan ei meidän osaksemme ole tullut muuta kuin yksinäisyyttä ja unohdusta. Ylhäisin vieras, jonka kuningas esitti meille, oli mustalaislurjus, jonka välityksellä hän käski meidän hoitaa kirjeenvaihtoamme Flanderissa olevien ystäviemme kanssa. — Mutta kenties», jatkoi hän, »aikoo hän valtioviisaudessaan pitää meidät lukon takana elämämme loppuun saakka, jotta hän sitten, kun ikivanha Croyen suku on sukupuuttoon hävinnyt, saisi meidän tiluksemme käsiinsä. Niin armoton ei kuitenkaan Burgundin herttuakaan ollut; hän tarjosi toki veljentyttärelleni puolison, vaikka pahanluontoisenkin.»
»Minun mielestäni luostarihuntu olisi tervetulleempi kuin pahanluontoinen puoliso», virkkoi prinsessa, joka tuskin sai tilaisuuden sanoa jonkun sanan väliin.
»Pitäisihän ihmisellä kuitenkin olla valta valita, korkea-arvoinen neito», vastasi puhelias kreivitär. »Veljentyttäreni puolesta minä muuten puhunkin, sen Jumala tietää; sillä mitä minuun tulee, olen jo aikoja sitten luopunut kaikista tulevaisuustoiveista. Te hymyilette, näen minä, mutta, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, se on ilmeinen tosi. — Vaan ei se kuitenkaan ole mikään puolustus kuninkaalle, jonka käytös samoinkuin ulkomuotokin pikemmin sopisi vanhalle Michaud'lle, gentiläiselle rahanvaihtajalle, kuin Kaarle Suuren jälkeläiselle.»
»Lakatkaa!» sanoi prinsessa, ja hänen äänensä kuulosti hiukan ankaralta; »muistakaa että te puhutte minun isästäni.»
»Teidän isästännekö?» huudahti burgundilainen neito hämmästyneenä.
»Niin, minun isästäni», toisti prinsessa arvokkaasti. »Minä olen Ranskan prinsessa Johanna. — Mutta älkää kuitenkaan olko peloissanne, korkea-arvoinen neito», jatkoi hän luonnostaan lempeällä äänellä, »ei teidän aikomuksenne ollut pahoittaa mieltäni, enkä minä olekaan pahoillani. Luottakaa minuun, että olen tekevä mitä ikänä voin, jotta tämä maanpakolaisuus olisi teille sekä tälle miellyttävälle nuorelle neidolle vähemmän rasittava. Voi, tosin minun valtani ei ole suuri, mutta miellelläni koetan auttaa teitä.»
Syvästi, alamaisesti kumartaen kreivitär Hameline de Croye, se oli vanhemman neidon nimi, vastasi prinsessan suosiolliseen tarjoumukseen. Krevitär oli kauan aikaa oleskellut hovissa, hän tunsi täsmälleen hovitavat ja noudatti tarkasti sitä sääntöä, joka on kaikkien aikakausien hovilaisille ominainen, sitä nimittäin, että vaikka he keskenään puhellessaan tavallisesti keskustelevat herrasväkensä hullutuksista ja paheista sekä siitä vääryydestä ja kylmäkiskoisuudesta, jolla tämä herrasväki heitä muka kohtelee, he eivät sittenkään koskaan hiiskahda sanaakaan sellaisista asioista hallitsijan tai jonkun hänen sukulaisensa kuullen. Neiti Croye oli siis kovin pahoillansa siitä onnettomasta erehdyksestä, joka oli saattanut hänet lausumaan niin sopimattomia sanoja Ludvig kuninkaan tyttären läsnäollessa. Hänen mielipahan ilmaisuillaan ja anteeksipyynnöillään ei olisi ollut mitään loppua, ellei prinsessa olisi pyytänyt häntä niistä lakkaamaan ja jälleen rauhoittumaan mitä lempeimmillä sanoilla, jotka kuitenkin Ranskan tyttären suussa olivat käskyn veroiset, kieltäen kerta kaikkiaan kaikki puolustukset ja selitykset.
Prinsessa kävi sitten arvokkaasti istumaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin, ja käski myös molempien muiden naisten istua, yhden kummallekin sivulleen, jota käskyä nuorempi vieras totteli luonnollisella ja kunnioittavalla ujoudella, mutta vanhempi nainen teeskennellyllä nöyryydellä ja alamaisuudella. Heidän keskustelunsa jatkui nyt niin hiljaisella äänellä, ettei vartija kuullut siitä mitään. Hän vain huomasi, että prinsessa näytti osoittavan paljon suosiota nuoremmalle, miellyttävämmälle neidolle, ja että kreivitär Hameline, vaikka hän puhelikin paljoa enemmän, tällä puheensa ja mielistelynsä tulvalla veti paljoa vähemmän Johannan huomion puoleensa kuin veljentytär lyhyillä, ujoilla vastauksillaan hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Tämä keskustelu ei ollut vielä neljännestuntiakaan kestänyt, kun ovi salin alipäässä aukeni ja eräs mies, ratsastusviitta hartioillaan, astui sisään. Totellen kuninkaan käskyä ja seuraten sitä lujaa päätöstä, ettei häntä enää toista kertaa saisi tavata uneliaana vahtivirassaan, Qventin heti astui tulijaa vastaan, pysähtyi vieraan ja naisten väliin ja käski hänen paikalla poistua.
»Kenenkä käskystä?» kysäsi vieras ylenkatseellisella kummastuksella.
»Kuninkaan käskystä», virkkoi Qventin lujasti, »jonka noudattamista minä olen tähän asetettu valvomaan.»
»Eihän toki Orleans'in Ludvigia vastaan!» sanoi herttua, heittäen pois viittansa.
Nuorukainen oli hetken aikaa kahden vaiheilla. Mitenkä hän voisi pakoittaa tämän käskyn noudattamiseen kuningassuvun ylimmäistä prinssiä, joka, niinkuin huhu yleisesti kertoi, oli kuninkaan tuleva vävy?
»Herttuaallinen ylhäisyys», sanoi hän, »te olette liian suuri herra, että minun sopisi vastustaa teidän tahtoanne. Mutta toivonpa teidän, herra herttua, todistavan puolestani, että olen täyttänyt vartiovirkani velvollisuuden niin pitkälle kuin te sen sallitte.»
»Ole huoleti — ei sinulle tästä tule nuhteita, nuori soturi», vakuutti Orleans'in herttua; ja sitten, käyden peremmälle saliin, hän tervehti prinsessaa sillä väkinäisyydellä, joka aina pilkisti hänen höyliytensä takaa hänen puhutellessaan morsiantansa.
»Minä olin päivällisellä Dunois'in kanssa», virkkoi herttua, »ja kun siellä kuulin Roland'in salissa olevan vieraita, niin olin siksi rohkea, että tulin niiden lukua lisäämään.»
Onnettoman Johannan kalpeille poskille lennähtävä puna, joka silmänräpäyksen ajaksi soi hänen muodollensa kauneuden välähdyksen, osoitti selvään, että tämä seuran lisäys ei ollut hänelle epämieluisa. Hän esitti heti herttuan molemmille Croyen kreivittärille; jotka tervehtivät häntä hänen korkealle sukuperälleen tulevalla alamaisuudella; ja sitten prinsessa, viitaten tuoliin, käski hänen istahtamaan ja ottamaan osaa heidän keskusteluunsa.
Herttua ei sanonut kuitenkaan olevansa siksi rohkea, että hän tämmöisessä seurassa istahtaisi tuolille; hän otti tyynyn eräältä istuimelta, laski sen maahan kauniin, nuoren Croyen krevittären jalkojen juureen, ja istahti siihen sillä tavalla, että hän, osoittamatta epäkohteliaisuutta prinsessalle, kuitenkin saattoi kääntää suurimman huomionsa Johannan suloisen naapurin puoleen.
Ensi alussa näytti siltä kuin tämä asia olisi ollut morsiamelle pikemmin mielihyväksi kuin pahaksi. Hän itse yllytti herttuan kohteliaisuutta ihanaa vierasta kohtaan, ja näytti arvelevan, että sulhasen ritarillisuus oli hänelle itselleenkin kunniaksi. Mutta Orleans'in herttuassa, joskin hän oli tottunut kuninkaan läsnäollessa alistamaan tahtonsa setänsä kovan ikeen alle, oli kuitenkin sen verran prinssin luonnetta, että hän heittäytyi mielitekojensa valtaan niinpian kun hillitsijä oli poissa. Käyttäen hyväkseen korkean arvonsa oikeutta, mikä salli hänen laiminlyödä tavallisia seuramenoja ja tekeytyä kerrassaan tuttavalliseksi, hän rupesi innokkaasti ylistelemään Isabella kreivittären kauneutta ja antoi sanojensa tulvailla esiin hillitsemättömällä rohkeudella — ehkäpä siihen oli osittain myös syynä viini, jota hän oli nauttinut tavallista suuremmassa määrässä, silla Dunois ei ollut mikään Bakkhuksen vihamies. — Viimeinpä näytti siltä kuin hän olisi ollut melkein rakastunut, ja prinsessa miltei aivan unhoitettu.
Mielittelyt, joiden hän salli virrata suustansa, eivät olleet mieleen muille kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle koko tässä seurassa. Hameline krevitär kuvitteli näet jo mielessään sitä kunniaa, että avioliitto kuninkaallisen suvun ylimmäisen prinssin kanssa tulisi toimeen; ja Isabellan korkeaan sukuperään, kauneuteen sekä laajoihin maatiluksiin nähden tuo korkealle lentävä toivo ei suinkaan olisi näyttänyt mahdottomalta vähemmänkin mielikuvitteluille herkän katselijan silmissä, jos vain, mahdollisuuden ehtoja punnitessa, ei ottanut Ludvig kuninkaan tuumia lukuun. Nuorempi kreivitär puolestaan kuunteli herttuan koreita puheita pelolla ja hämmästyksellä, aika ajoittain luoden rukoilevan silmäyksen prinsessaan, ikäänkuin anoen häneltä apua. Mutta loukattu sydämen rakkaus ja hänen luontainen ujoutensa olivat saattaneet Johannan aivan kykenemättömäksi ottamaan osaa puheeseen; ja viimein, jollemme ota lukuun muutamia kohteliaita huudahduksia Hameline neidon puolelta, puhuminen jäi kokonaan herttuan valtaan, ja keskustelun aineena oli yksistään nuorempi Croyen kreivitär, jonka kauneutta herttua ylisteli koreimmalla kaunopuheisuudella.
Eipä sovi myöskään jättää mainitsematta, että vielä kolmaskin läsnäolija oli pahoillaan, nimittäin huomaamatta jäänyt vartija, joka, mitä hartaammaksi herttuan puhe kiihtyi, sitä enemmän näki ihanien unelmiensa sulavan kuin vahan päivänpaisteessa. Viimein Isabella kreivitär rohkaisi mielensä ja yritti katkaista nuo puheet, jotka jo alkoivat tulla hänelle inhottavan vastenmielisiksi, varsinkin kun hän näki, miten tuskallisen vaikutuksen herttuan käytös teki prinsessaan.