Kääntyen Johannan puoleen krevitär ujosti, mutta jotenkin lujasti sanoi haluavansa pyytää häneltä armonosoitusta, koska prinsessa oli luvannut hänelle suojaansa. »Olkaa niin hyvä, kuninkaallinen korkeus», virkkoi hän, »ja koettakaa vakuuttaa Orleans'in herttualle, etteivät Burgundin naiset, vaikk'eivät he lienekään älyltään ja seurataidoltaan Ranskan naisten vertaisia, toki ole niin mielettömiä houkkapäitä, ettei heitä huvittaisi mikään muu paitsi tuollaiset ylenpalttiset mielistelyt.»
»Mieltäni pahoittaa», sanoi herttua, ennenkuin prinsessa kerkesi vastata, »että te noilla sanoillanne samalla teette pilkkaa niin hyvin Burgundin naisten kauneudesta kuin myös Ranskan ritarien vakavuudesta. Jos olemmekin liian hätäiset ilmaisemaan ihastustamme, niin se johtuu siitä, että me rakastamme samalla tavalla kuin sodimmekin, suomatta kylmälle aprikoimiselle sijaa sydämessämme, ja että me olemme yhtä nopeat antautumaan kaunottaren vangeiksi kuin voittamaan urhoja.»
»Meidän maan naisten kauneus», sanoi nuori kreivitär nuhtelevammalla äänellä, kuin mitä hän vielä tähän saakka oli uskaltanut käyttää korkeasukuista ihailijaansa kohtaan, »saattaa yhtä vähän vaatia semmoisia voittoja, kuin Burgundin miesten urhous taipuu suomaan toisille voittoa.»
»Minä kunnioitan teidän isänmaanrakkauttanne, kreivitär», virkkoi herttua, »enkä minä tahdo väittääkään lauseenne loppuosaa vastaan, ennenkuin joku Burgundin ritari peitsi ojennuksissa tarjoutuu sitä puolustamaan. Mutta mitä siihen vääryyteen tulee, jonka olette teidän kotimaanne kaunottarille tehnyt, niin vetoan teistä — teihin itseenne. — Katsokaa tähän», hän viittasi suureen, Venetsian vapaavallan lahjoittamaan peiliin, jollaiset esineet siihen aikaan olivat hyvin harvinaisia ja kalliita, »ja sanokaa katsoen siihen, mikä sydän voisi tähän kuvastuvaa suloa vastustaa?»
Prinsessa ei kestänyt sen kauemmin sulhasensa välinpitämättömyyttä; hän vaipui tuolin selkänojaa vasten syvästi huoaten, mikä kerrassaan palautti herttuan pilventakaisesta maailmastaan, ja saattoi neiti Hamelinen kysymään, voiko kuninkaallinen korkeus pahoin.
»Päätäni alkoi äkkiä kivistää», virkkoi prinsessa yrittäen hymyillä; »mutta kyllä se kohta paranee.»
Hänen yhä lisääntyvä kalpeutensa todisti kuitenkin nämät sanat valheeksi, ja saattoi neiti Hamelinen huutamaan apua, koska prinsessa nähtävästi oli pyörtymäisillään.
Herttua, puraisten huultansa ja kiroten hurjuuttansa, kun hän ei ollut paremmin osannut hillitä kieltänsä, juoksi kutsumaan prinsessan palvelijoita, jotka olivat viereisessä kamarissa; ja heidän joutuisasti saavuttua paikalle ja tuotua lääkkeitä, ei herttua kavaljeerina ja ritarina voinut olla prinsessaa tukematta ja auttamatta. Hänen äänensä, joka säälistä sekä omantunnon vaivoista oli melkein lempeäksi heltynyt, olikin se lääke, jolla oli tehollisin voima toinnuttamaan jälleen prinsessaa, ja juuri kun pyörtymys oli mennyt ohitse, astui kuningas itse saliin.
Hän valtiovehkeiss' on niin taitava, ett' (olkohonpa Piru kuinka viekas) opettajaks' hän kelpais Pirullenkin ja osais kiusaajalle vanhallen opettaa uutta kiusaamisen taitoa.
Vanha näytelmä.
Saliin astuessaan Ludvig rypisti kulmakarvojaan sillä tavalla, jonka ylempänä kerroimme olleen hänelle ominaisen, ja sinkahutti niiden paksun, synkän pilven alta tuikean katseen kaikkiin läsnäoleviin; ja tätä välkähdystä iskiessään, niin Qventin perästäpäin kertoi, hänen silmänsä tulivat niin pieniksi, niin tulisiksi, niin läpitunkeviksi, että näytti siltä kuin olisi unessaan häiritty kyykäärme tuijottanut sen kanervanvarren takaa, jonka alla se oli maannut piilossaan.
Tällä äkillisellä, tuikealla katseella tiedusteltuaan salissa nousseen hälinän syytä, hän ensin kääntyi Orleans'in herttuan puoleen.
»Teko täällä olette, jalo serkku», sanoi hän, ja kysäisi sitten tylystiQventin'iltä: »Etkö muistanut käskyäni?»
»Suokaa tälle nuorelle soturille anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Orleans'in herttua; »hän ei ole laiminlyönyt velvollisuuttansa; mutta minä olin saanut kuulla prinsessan olevan tässä salissa.»
»Ja te, näen minä, ette sallinut mitään vastarintaa, kun tulitte tänne osoittamaan morsiamellenne ritarillisuutta», sanoi kuningas, joka inhottavalla teeskentelyllään aina oli uskovinaan, että herttuakin tunsi samaa rakkautta, joka asusti vain onnettoman prinsessan sydämessä. »Ja tällä tavallako te houkuttelette henkivartijani tottelemattomuuten, nuori herra? — Mutta mitähän en antaisi anteeksi rakastuneelle, joka ei ajattele muuta kuin lempeään!»
Orleans'in herttua kohotti päätään, ikäänkuin hän olisi aikonut vastustaa kuninkaan sanoja. Mutta vaistomainen kunnioitus Ludvigia kohtaan tai pelko, pikemmin sanoen, johon häntä lapsuudesta asti oli totutettu, salpasi hänen suunsa.
»Ja Johanna ei ole voinut hyvin?» jatkoi kuningas. »Mutta älkää olko huolissanne, serkku; kyllä hän pian paranee. Taluttakaa hänet kamariinsa, sillä aikaa kun minä vien nämät vieraat neidot omalle puolelleen.»
Nämät sanat lausuttiin äänellä, joka teki ne käskyksi, ja Orleans'in herttua poistuikin heti prinsessan kanssa salin toisesta ovesta; kuningas puolestaan, riisuttuaan hansikkaan oikeasta kädestänsä, saatti kohteliaasti Isabella kreivittären sekä hänen tätinsä heidän asuinhuoneeseensa, johon päästiin toisen oven kautta. Hän kumarsi syvään, kun he astuivat sisään, ja seisoi vielä kynnyksellä hetken aikaa sen jälkeen, kun he olivat kadonneet. Sitten hän aivan vakavasti sulki oven, väänsi suurta avainta, otti sen lukosta ja pisti vyöhönsä — täten hän muistutti vielä enemmän vanhaa saituria, joka ei voi rauhallisella mielellä lähteä matkalle, ellei hänellä ole aarrekammionsa avain mukanansa.
Hitain askelin, mietteissään, silmät maahan luotuina, Ludvig läheni nyt Durward'ia, joka valmistuen ottamaan vuorossaan vastaan osansa kuninkaan vihastuksesta, odotti pelokkain sydämin hänen tuloaan.
»Sinä olet tehnyt väärin», sanoi kuningas kohottaen ylös silmänsä ja tuijottaen lujasti Durward'iin päästyään kyynärän päähän hänestä, »sinä olet tehnyt kovin väärin ja ansainnut kuoleman. — Älä sano sanaakaan puolustukseksesi! — Mitä sinun tarvitsi totella herttuoita tai prinsessoja? — Mitä sinulla oli tekemistä muiden kuin minun käskyni kanssa?»
»Suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi nuori soturi, »mitä minä saatoin tehdä?»
»Mitäkö saatoit tehdä, kun väkisin pyrittiin sinun vartioittavasi paikan sivuitse?» vastasi kuningas pilkallisesti. »Mitä varten sinulla on pyssy olallasi? Sinun olisi pitänyt ojentaa pyssysi, ja jos tuo uhkarohkea kapinoitsija ei paikalla olisi peräytynyt, niin olisi hän saanut surmansa juuri tässä samassa salissa! Mene — tuon huoneen kautta. Siinä näet suuret portaat, joita myöten pääset sisempään linnanpihaan. Siellä tapaat Olivier Daim'in. Käske hänet tänne, ja mene itse kasarmiisi. — Ja jos pidät henkeäsi jossakin arvossa, niin varo ettei kielesi liiku yhtä kerkeästi kuin kätesi tänä päivänä on ollut kankea.»
Iloissaan siitä että hän niin vähällä oli päässyt, mutta sydämessään inhoen sitä kylmäveristä armottomuutta, jota kuningas oli vaatinut häneltä virkavelvollisuuden täyttämisessä, meni Durward hänelle neuvottuun huoneeseen, riensi rappusia alas ja ilmoitti kuninkaan käskyn Olivier'ille, joka alhaalla pihalla odotti. Viekas parranajaja kumarsi, huoahti ja hymyili vielä tavallista laupiaammalla tavalla, lausuessaan nuorukaiselle jäähyväiset; ja sitten he erosivat, Qventin mennen kasarmiin, Olivier kuninkaan käskyä kuulemaan.
Tässä kohdassa ne muistelmat, jotka pääasiallisesti ovat olleet tämän tositarinan perustana, valitettavasti olivat vaillinaiset; sillä koska ne enimmästä päästä olivat kirjoitetut Durward'in kertomuksen mukaan, eivät ne voineet sisältää sitä keskustelua, joka hänen poissaollessaan tapahtui kuninkaan ja hänen salaisen neuvonantajansa välillä. Hyväksi onneksi sisältää kuitenkin Hautlieun kirjasto käsinkirjoitetun kappaleen Jean de Troyes'n Chronique Scandaleuse'ä, joka on paljoa täydellisempi kuin painettu; ja onpa siihen vielä liitetty useampia merkillisiä muistiinpanoja, jotka — niin olisimme taipuvaiset luulemaan — Olivier itse luultavasti on kirjoittanut kuninkaansa kuoleman jälkeen ennenkuin hänelle sattui se onni, että hän sai jo kauan aikaa täydesti ansaitun hirsinuoran palkaksensa. Tästä käsikirjoituksesta on meidän onnistunut saada täydellinen tieto tuon halpasukuisen suosikin keskustelusta Ludvigin kanssa tässä tilaisuudessa, ja tämä keskustelu valaisee selvästi mainitun kuninkaan valtiovehkeitä, joista me muuten kenties olisimme turhaan koettaneet ottaa selkoa.
Tullessaan Roland'in saliin suosittu palvelija tapasi kuninkaan istumassa mietteissään sillä tuolilla, jonka hänen tyttärensä muutamia minuutteja aikaisemmin oli jättänyt. Olivier tunsi tarkoin herransa luonteen ja senvuoksi hän kuulumattomin askelin hiipi kunnes hän oli joutunut kuninkaan näkyviin ja siten saattanut hänet huomaamaan hänen läsnäolonsa; sen jälkeen hän taas nöyrästi peräytyi hänen silmiensä edestä, kunnes saisi käskyn puhua tai kuunnella. Kuninkaan ensimäiset sanat eivät kuuluneet hauskoilta: — »Kas niin, Olivier, sinun viekkaat tuumasi sulavat sulamistaan, niinkuin lumet etelätuulen puhaltaessa. — Embrun'in pyhä Neitsyt auttakoon meitä, etteivät ne vain olisi noiden lumivyöryjen kaltaisia, joista Sveitsin maamoukat aina kertovat niin kummia juttuja, ja romahtaisi meidän päähämme.»
»Mielipahakseni olen kuullut, kuninkaallinen majesteetti, ettei kaikki ole hyvin», vastasi Olivier.
»Ei ole hyvin!» huusi kuningas kavahtaen ylös ja ruveten kiireisin askelin astumaan edestakaisin salissa. — »Kaikki on pahoin, mies, — ja melkein niin pahoin kuin vain suinkin voi olla — ja se kaikki johtuu sinun hyvästä, romanttisesta neuvostasi, että minä, juuri minä, rupeaisin onnettomien neitosten suojelijaksi! Burgundi, kuules mies, varustelee sotaa ja on yhdistymäisillään liittoon Englannin kanssa. Ja Edvard kuningas, jonka väki on nyt joutilaana kotona, aikoo ryöpsäyttää meidän niskaamme kaikki nuo tuhannet onnettoman Calais'n portin kautta. Jos vain jompikumpi olisi itsekseen, niin saisin hänet leppymään mielistelemällä tai en pelkäisi häntä; mutta molemmat yhdessä liitossa, yhdessä liitossa — ja lisäksi vielä tuon Saint-Paul konnan tyytymättömyys ja uskottomuus! — Ja kaikki se on sinun syytäsi, Olivier, kun annoit minulle sen neuvon, että ottaisin nuo naikkoset turviini, ja käyttäisin kirottua mustalaista sanansaattajana kreivitärten ja heidän vasalliensa välillä.»
»Herra kuningas», virkkoi Olivier, »muistattehan mitkä syyt toin esiin. Kreivittären alusmaat ovat juuri Burgundin ja Flanderin rajalla — hänen linnaansa on melkein mahdoton rynnäköllä valloittaa — hänen oikeutensa useampiin läheisiin tiluksiin ovat sitä laatua, että kun niitä vain lujasti kannatetaan, siitä epäilemättä tulisi paljon kiusaa Burgundin herttualle, jos nimittäin tämä neito joutuisi naimisiin Ranskalle suosiollisen miehen kanssa.»
»Se oli, se olitodellakinviehättävä syötti», sanoi kuningas, »ja jos vain me olisimme voineet pitää hänet täällä salassa, niin olisimme voineet toimittaa tälle rikkaalle perijättärelle semmoisen avioliiton, joka olisi ollut suureksi hyödyksi Ranskalle. — Mutta tuo kirottu mustalainen — kuinka saatoit sinä ehdoittaa tuommoista pakanallista koiraa toimeen, johon luotettavaa miestä tarvittiin?»
»Olkaa niin hyvä ja muistakaa», vastasi Olivier, »että te itse, kuninkaallinen majesteetti, aivan liiaksi uskoitte häneen — paljon enemmän kuin mitä minä olin ehdoittanut. Hän olisi saattanut ehkä uskollisesti perille kirjeen kreivittären sukulaiselle, jossa häntä kehoitettiin pitämään puoltansa linnassaan, ja luvattiin joutuisaa apua. Mutta teidän, herra kuningas, piti kaiken mokommin koettaa hänen ennustustaitoansa; ja siten hän pääsi salaisuuksien perille, joita maksoi vaivaa ilmoittaa Kaarle herttualle.»
»Häpeäksi minulle, häpeäksi minulle!» sanoi Ludvig. »Mutta Olivier, kuuluvathan nuo pakanat olevan viisasten kaldealaisten sukua, jotka osasivat ottaa selvän tähtien salaisuuksista Schinar'in tasangoilla.»
Olivier tiesi, että hänen herransa, vaikka hän olikin järjeltään erittäin terävä ja neuvokas, oli sangen taipuvainen uskomaan ennustajien, tähtienselittäjien ja tietäjien valheita sekä koko tuota joukkiota, joka on tuntevinansa salaisia tieteitä; tiesipä Olivier senkin, että kuningas itsekin luuli olevansa taitava noissa asioissa. Hän ei siis uskaltanut sen enempää väitellä vastaan, huomauttipa vain, ettei mustalainen ollut kyennyt ennustamaan omaa kohtaloansa, koska hän muuten ei olisi palannut Tours'iin takaisin ja siten pelastanut itsensä ansaitusta hirsipuusta.
»Se sattuu sangen usein», vastasi Ludvig toimessaan, »että ne, joilla on profeetallinen ennustuskyky, eivät kuitenkaan voi ennakolta nähdä tapauksia, jotka koskevat heidän omaa persoonaansa.»
»Jos suvaitsette, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi suosikki, »niin sanoisin sen minusta näyttävän siltä, kuin mies ei näkisi kättänsä omassa kädessään olevan kynttilän valossa, vaikka hän näkeekin kaikki muut esineet kamarissa.»
»Mutta eipä hän voi nähdä omia kasvojaankaan sen kynttilän valossa, vaikka siinä kaikkien muiden kasvot näkyvätkin», vastasi Ludvig, »tämä vastaus sopii paremmin tähän seikkaan. — Mutta se ei kuulukaan siihen, mitä minulla nyt on mielessä. Mustalainen on saanut ansaitun palkkansa, rauha siis hänelle. — Mutta nuo kreivittäret! — Ei siinä kyllin, että Burgundi uhkaa sotaa sen johdosta, että olen heille suonut turvapaikan, vaan näyttääpä heidän olonsa täällä sitä paitsi tulevan esteeksi minun tuumilleni omassakin perhekunnassani. Minun typerä serkkuni, Orleans'in herttua, on tuskin vielä nähnyt muuta kuin vilahduksen tuosta tyttöletukasta, mutta tohdinpa ennustaa, että tämä vilahdus on tehnyt hänet vielä vähemmän taipuvaiseksi avioliittoon Johanna prinsessan kanssa.»
»Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti», vastasi neuvonantaja, »lähettää kreivittäret takaisin Burgundin herttuan luo ja sillä hinnalla sopia hänen kanssaan. Moni kyllä saattanee mutista ja sanoa sellaista menettelyä epäkunnialliseksi; mutta jos pakko vaatii sellaista uhrausta.» — —
»Jos etuni vaatisi sitä uhrausta, Olivier, niin uhraus tehtäisiin ilman mitään epäilystä», vastasi kuningas. »Minä olen vanha, paljon kokenut lohi, enkä huoli tarttua onkijan koukkuun vain sen syyn nojalla, että se muka on peitetty tuolla »kunnia» nimisellä höyhenellä. Mutta pahempi kuin epäkunniallisuus olisi se seikka, että me, lähettämällä nuo neidot takaisin Burgundiin, luopuisimme kaikista niistä edullisista toiveista, joiden tähden me tarjosimme heille turvapaikan. Oikeinhan sydäntäni särkee ajatellessani, että täytyisi luopua tästä tilaisuudesta, jolloin me voisimme istuttaa jokun ystävämme ja Burgundin vihollisen aivan herttuan alusmaitten keskelle sekä niin lähelle tyytymättömiä Flanderin kaupungeita. Olivier, en voi päästää käsistäni niitä etuja, joita meidän tuumamme naittaa tämä tyttö jollekulle sukuni ystävälle, näkyy tarjoavan.»
»Voisittehan, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier hetken mietittyään, »suoda tytön käden jollekulle luotettavalle ystävälle, joka ottaisi kaiken moitteen päällensä ja salaa edistäisi teidän etuanne, vaikka te julkisesti saisittekin sanoa, ettei teillä ole mitään tekemistä itse asian kanssa.»
»Ja mistäpä minä semmoisen ystävän löytäisin?» sanoi Ludvig. »Jos minä antaisin tuon tytön jollekulle vallattomista ja tottelemattomista aatelisherroistani, niin enkö samalla tekisi häntä itsenäiseksi? Ja eivätkö kaikki minun valtiolliset hankkeeni monen vuoden kuluessa ole juuri sitä tarkoittaneet, että estäisin heitä itsenäisiksi pääsemästä? — Dunois tosin — häneen, häneen yksin voisin kenties luottaa. — Hän pitäisi Ranskan kruunun puolta, vaikka olisi missä paikassa hyvänsä. Mutta korkeat paikat ja rikkaus muuttavat ihmismielen — en huoli edes häneen luottaa.»
»Saattaisittehan te, kuninkaallinen majesteetti, löytää toisiakin», virkkoi Olivier laupeimmalla äänellänsä ja mielistelevämmin kuin mitä hänen tapansa enimmäkseen oli, koska kuningas salli hänen puhua jokseenkin vapaasti, miehiä, jotka kokonaan riippuvat teidän armostanne ja suosiostanne, ja jotka eivät teidän kannatuksettanne tule paremmin toimeen kuin auringotta ja ilmattakaan — miehiä, jotka ovat enemmän ymmärryksen kuin teon miehiä — miehiä, jotka» — —
»Miehiä, semmoisia kuin sinä itse, haa!» sanoi Ludvig kuningas. — »Ei, Olivier, niin totta kuin olen kristitty, sen nuolen sinä kovin hätäisesti ammuit! — Kuinka! Minä osoitan tosin sinulle sen armon, että luotan sinuun, ja annan sinun palkinnoksi siitä joskus hiukan höyhennellä alamaistani; mutta luuletko sillä ansainneesi puolisoksesi tuon ihmeen ihanan olennon, joka vielä päälle päätteeksi on krevitär kaikkein korkeinta lajia? — Sinäkö — sinä, sanon minä, joka olet halpa sukuperältäsi, ja vielä halvempi kasvatukseltasi, sinä, jonka viisaus, jos sitä kaikkein parhaimmaksikin arvioipi, on sukua viekkaudelle, ja jonka urhous on sangen epäillyttävää lajia?»
»Kuninkaallinen majesteetti, te syytätte minua rohkeudesta, johon en olekaan syypää, kun luulette minun niin korkealle pyrkivän», sanoi Olivier.
»Se on hauska kuulla, mies», vastasi kuningas; »ja totta puhuen, pidänpä sinun järkeäsi sitä suuremmassa arvossa kun sanot, ettei sinulla semmoista unelmaa ollut mielessäsi. Mutta soittipa minun ymmärtääkseni sinun puheesi kummallisesti sitä nuottia. — No niin, palatkaamme taas asiaan. — En uskalla naittaa tätä kaunotarta kellekään alamaisistani — en uskalla lähettää häntä takaisin Burgundiin — en uskalla toimittaa häntä Englantiin tai Saksaan, missä hän luultavasti joutuisi jonkun saaliiksi, joka olisi taipuvaisempi tekemään liiton Burgundin kuin meidän kruunumme kanssa, ja joka olisi halukkaampi masentamaan Gent'in ja Lüttich'in kunnon napisijoiden rohkeutta kuin antamaan heille sellaista terveellistä apua, että Kaarle Rohkea, lähtemättä oman maansa rajojen ulkopuolelle, aina voisi kylliksi käyttää sotaista urhouttaan. — Ovathan nuo porvarit, Lüttich'in miehet varsinkin, jo niin kypsät kapinaan, että he yksistäänkin kylliksi kiihoitettuina ja kannatettuina antaisivat rakkaalle serkullemme työtä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi — varsinkin jos heillä vielä olisi joku sotaisa Croyen kreivi selkävarana. — Voi Olivier! tuo tuuma on siksi loistava, ettei siitä voi tuskatta luopua. — Eikö sinun kekseliäs pääsi voi keksiä, mitään keinoa?»
Olivier oli kauan aikaa vaiti — sitten hän vihdoin vastasi: »Mitä jos avioliitto saataisiin toimeen Isabella kreivittären ja nuoren Aadolfin, Geldern'in herttuan välillä?»
»Kuinka!» huudahti kuningas kummastuksella. »Uhraisinko lisäksi tytön, ja vielä niin suloisen tytön, tuolle hurjalle lurjukselle, joka syrjäytti vallasta ja heitti vankeuteen oman isänsä, vieläpä usein on häntä kuolemallakin uhannut! — Ei, Olivier, ei! — Se olisi liikaa, sanomatonta julmuutta meidänkin molempien työksemme, vaikka aina niin järkähtämättä pidämmekin hyvää tarkoitustamme, Ranskan rauhaa ja onnea, silmällä, ja niin vähän välitämme keinoista, joilla tarkoituksen perille pääsemme. Paitsi sitä on hänen herttuakuntansa kovin kaukana meistä, ja häntä vihataan Gent'issä sekä Lüttich'issä. — Ei, ei — en minä tahdo kuullakaan Geldern'in Aadolfista — keksi joku muu.»
»Minun keksimiskykyni on lopussa, kuninkaallinen majesteetti», sanoi neuvonantaja. »Ei minulle satu mieleen ainoatakaan, joka kelpaisi Croyen kreivittären puolisoksi, ja samalla sopisi teidän tarkoituksiinne. Hänellä pitäisi olla monta monituista avua: — hänen pitäisi olla teidän ystävänne — Burgundin vihollinen — tarpeeksi valtioviisas osataksensa taivuttaa lüttichiläisten ja gentiläisten suosion puoleensa, ja tarpeeksi urhokas voidakseen puolustaa pientä alusmaatansa Kaarle herttuan voimaa vastaan — korkeasukuinen sitä paitsi — pidättehän te, kuninkaallinen majesteetti, sitäkin välttämättömänä — ja erinomainen, nuhteeton tavoiltaan vielä kaiken päälliseksi.»
»Ei, Olivier», sanoi kuningas, »en minä — en minä niinkovinpaljon, arvelin sanoa, pane painoa tavoille. Mutta mielestäni tulisi Isabellan puolison olla hiukkasen vähemmän yleisesti ja julkisesti inhottu kuin Geldern'in Aadolf. — Esimerkiksi, koska ei taida muu auttaa kuin että itse ehdoitan jotakuta — miksei Wilhelm de la Marck?»
»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra kuningas», vastasi Olivier, »eipä minun sovi valittaa, että te vaaditte liian suurta kuntoa siltä onnelliselta mieheltä, jos teille tuo Ardennivuoriston hurja metsäkarju kelpaa. De la Marck! — Onhan hän julkisin rosvo ja murhamies koko rajaseudulla — paavin pannaan julistama tuhannen rikoksen tähden.»
»Kyllä me sen julistuksen saamme peruutetuksi, Olivier veikkonen — PyhäKirkko on armollinen.»
»Hän on melkein henkipatto», jatkoi Olivier, »ja Saksan keisarikunnan pannan alainen, jonka Regensburg'in oikeuskamari on julistanut.»
»Senkin pannan me saamme kumotuksi, Olivier veikkonen», jatkoi kuningas yhä samalla äänellä; »tottahan keisarillinen oikeuskamari tottelee järkisanoja.»
»Ja olkoon että hän on aatelista sukuperää», sanoi Olivier, »niin on hän kuitenkin tavoiltansa, kasvoiltansa ja koko ulkoasultansa sekä sydämeltänsäkin aivan kuin jokin flanderilainen teurastaja — tyttö ei ikänä häneen suostu.»
»Hänen kosimistapansa, jollen häntä väärin tunne», sanoi Ludvig, »on semmoinen, ettei tyttöselle suoda vapaata valintaa.»
»Väärässä vallan minä tosiaankin olin, kun luulin teidän, kuninkaallinen majesteetti, olevan kovin herkkätuntoinen tässä asiassa», virkkoi neuvonantaja. »Niin totta kuin elän, ovatpa Aadolfin rikokset hyviä töitä De la Marck'in tekojen rinnalla! — Ja missä hän saa nähdä morsiamensa? — Tiedättehän, herra kuningas, ettei hän uskalla liikahtaakaan omasta Ardenni-salostaan.»
»Siitä pidetään huoli», sanoi kuningas; »ja ensiksikin pitää noille molemmille neidoille antaa salaa tiedoksi, etten kauemmin voi pitää heitä täällä hovissani, koska siitä nousisi sota Burgundia vastaan, ja että minä, koska en tahtoisi antaa heitä rakkaan burgundilais-serkkuni käsiin, mielelläni soisin, että he salaa poistuisivat minun alusmaastani.»
»He varmaankin pyytävät silloin, että heidät lähetettäisiin Englantiin», sanoi Olivier, »ja sitten neiti Isabella tulee takaisin Flanderiin jonkun saarelaislordin seurassa, jolla on pyöreät, valkoveriset kasvot, pitkä keltainen tukka ja kolmetuhatta jousimiestä perässään.»
»Ei — ei», vastasi kuningas; »me emme tohdi (ymmärräthän) tehdä rakkaalle burgundilais-serkullemme sitä loukkausta, että antaisimme heidän lähteä Englantiin — siitä hän vihastuisi meihin yhtä pahasti kuin jos tytöt saisivat olla täällä. Ei, ei — ainoastaan kirkon suojaan me tohdimme heidät uskoa; ja suurin apu, minkä voimme antaa, on se, että sallimme neiti Hameline ja Isabella de Croyen salaa lähteä täältä pienen saattojoukon kera Lüttich'in piispan suojeluksen alaisiksi, joka joksikuksi ajaksi on toimittava kauniin Isabellan hyvään turvapaikkaan luostarin muurien taakse.»
»Ja jos luostarin muurit saavat tytön suojelluksi Wilhelm de la Marck'ilta, kun hän tietää että te, herra kuningas, olette hänelle suosiollinen, niin minä en miestä oikein tunne.»
»No niin», vastasi kuningas, »onhan De la Marck'ille, meidän salaisten rahanlähetystemme avulla, karttunut kourallinen sotureita, joilla on niin vähän omaatuntoa kuin suinkin kellään henkipatolla. Ja niiden avulla hän puolustaa paikkaansa noilla saloilla, ollen uhkana niin hyvin Lüttich'in piispalle kuin myös Burgundin herttualle. Ainoa, mikä häneltä puuttuu, on alusmaa, jota hän voisi omakseen sanoa; ja kun tässä tarjoutuu niin kelpo tilaisuus avioliiton kautta päästä vakavalle jalalle, niin luulisin — Pasques-Dieu! — sen pojan kyllä keksivän keinon saada morsian puoleensa taivutetuksi, jos hän vain saapi pienen viittauksenkin meidän puoleltamme. Silloin on Burgundin herttualla semmoinen oas kyljessänsä, ettei sitä mikään meidän ajan lääkärin veitsi helpolla saa leikatuksi. Kunhan tuo Ardennien metsäkarju, jonka herttua jo on henkipatoksi julistanut, saa kylliksi voimia kauniin neidon alusmaitten, linnojen sekä kreivinarvon välityksellä, ja kun siellä vielä päälliseksi ovat nuo tyytymättömät lüttichiläisetkin, jotka, niin totta kuin olen kristitty, eivät suinkaan liene vastahakoisia valitsemaan hänet tässä asiassa päällikökseen ja johtajakseen — niin suunnitelkoon vain Kaarle sotaa Ranskaa vastaan, jos hänen mielensä tekee, tai kiittäköön pikemmin onnellista tähteään, jollei Ranska käy hänen kimppuunsa. — Mitäs sinä siitä tuumasta arvelet, Olivier?
»Se on oivallinen», sanoi Olivier, »kaikin puolin, paitsi siinä suhteessa, että se tuomitsee neidon Ardennien hurjan metsäkarjun omaksi. — Niin totta kuin toivon autuutta, jollei ota lukuun hiukan ritarillisempaa ulkomuotoa, niin olisi Tristan, yliprovossi, paljoa soveliaampi sulhaseksi.»
»Ehdoitithan taannoin mestari Olivieriakin, parranajajaa», sanoi Ludvig. »Mutta Olivier veikkoni ja Tristan kummini, vaikka he ovatkin kelpo miehiä kumpikin, kun neuvoista ja toimeenpanoista on puhe, eivät ole sitä ainetta, joista kreivejä tehdään. Etkö tiedä, että Flanderin porvarit panevat suurta arvoa suureen sukuun juuri siitä syystä, että he itse ovat sitä vailla? — Alhainen kansanjoukko haluaa aina ylhäistä johtajaa itselleen. Tuo Ked tai Cade — tai mikä lieneekin hän ollut nimeltänsä — sai Englannissa helposti roistojoukon narratuksi sillä, että hän väitti olevansa Mortimer'ien sukua. Wilhelm, de la Marck'in suonissa on Sédan'in prinssien verta, yhtä jaloa kuin omani. — Mutta nyt toimeen. Minun pitää saada nuo neidot joutuisaan ja salaa täältä pakenemaan luotettavan saattajan suojassa. Se ei ole vaikeata — ei tarvitse muuta kuin puolella sanalla uhata, että meidän muuten täytyy antaa heidät Burgundin herttuan käsiin. Sinun pitää toimia siten, että Wilhelm de la Marck saa tietää heidän matkasuunnitelmansa, valitkoon hän itse milloin ja missä hän katsoo sopivaksi käydä kosimaan. Minä tiedän miehen, joka sopii heidän saattajakseen.»
»Onko lupa kysyä kenelle te, herra kuningas, uskotte niin tärkeän tehtävän?» kysyi parranajaja.
»Muukalaiselle tietysti», vastasi kuningas, »semmoiselle, jolla ei Ranskassa ole suvun eikä edun siteitä, jotka voisivat olla esteenä minun tahtoni täyttämiselle, ja joka tuntee kovin vähän tätä maata ja sen eri puolueita voidakseen aavistaa hankkeestani enempää kuin mitä katson hyväksi hänelle ilmaista — sanalla sanoen aion käyttää tähän toimen sitä nuorta skotlantilaista, joka sinut juuri ikään käski tänne.»
Olivier oli hetken aikaa vaiti, siten ikäänkuin osoittaen epäilevänsä tämän vaalin viisautta, mutta sitten hän lisäsi: »Te olette, herra kuningas, tälle nuorukaiselle osoittanut luottamusta aikaisemmin kuin mitä teillä muuten on tapana.»
»Minulla on siihen syyni», vastasi kuningas. — »Tiedäthän», hän risti samassa silmiänsä, »kuinka suuressa arvossa pidän autuasta pyhää Julian'ia. Rukoilinpa tuota pyhää miestä toissa yönä ja anoin nöyrästi (koska hän, niinkuin tiedät, on matkamiesten suojeluspyhimys), että hän lähettäisi henkivartijaväkeni lisäksi vielä useampia kuljeskelevia ulkomaalaisia, joiden avulla voin parhaiten saada kuningaskuntani ehdotonta kuuliaisuutta noudattamaan. Ja minä puolestani lupasin siitä hyvästä tälle hyvälle pyhälle miehelle, että ottaisin hänen nimessään heidät suosiooni, ja auttaisin sekä elättäisin heitä.»
»Ja Pyhä Julianko», kysyi Olivier, »toimitti teille, kuninkaallinen majesteetti, tuon pitkäsäärisen skotlantilaisen tulokkaan, täyttäen sillä keinoin teidän anomuksenne?»
Parranajaja tiesi hyvinkin, että hänen herrassaan oli yhtä paljon taikauskoa kuin todellisen jumalisuuden puutetta, ja että semmoisissa asioissa sangen helposti saattoi kuningasta loukata; hän, niinkuin sanottu, tunsi tämän Ludvigin heikkouden ja esitti siis kysymyksensä varovaisesti kaikkein hiljaisimmalla, viattomimmalla äänellään. Mutta Ludvig ymmärsi sittenkin yskän ja katsahti vihastuneena puhujaan.
»Lurjus», sanoi hän; »syystäpä oletkin saanut liikanimesi Olivier Perkele, kun täten tohdit yhtä aikaa tehdä pilaa herrastasi sekä autuaista pyhistämiehistä. Sen sanon sinulle, että jos olisit vain hiukan vähemmän tarpeellinen minulle, niin hirtättäisin sinut tuohon tammipuuhun linnan edustalle peloitteeksi kaikille pyhien asioiden pilkkaajille! — Kuules siis, sinä epäuskoinen orja, että minun silmäni tuskin olivat menneet umpeen, kun autuas pyhä Julian ilmestyi minulle taluttaen nuorta miestä. Hän esitti minulle hänet ja sanoi, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän oli pelastuva miekan alta, hirsupuusta sekä vesivirrasta, ja tuottava onnea sille puolelle, jolle hän taipuisi sekä niille hankkeille, joihin hän ottaisi osaa. Seuraavana aamuna kävellessäni ulkona kohtasin, tämän nuorukaisen, jonka kuvan unessa olin nähnyt. Omassa maassaan hän on pelastunut miekan alta, koska koko hänen muu sukunsa oli joutunut surman omaksi, ja täällä niin lyhyessä ajassa kuin kahden vuorokauden kuluessa, on hän jo ihmeellisellä tavalla pelastunut sekä veteen hukkumisesta että myös hirsipuusta, ja on jo muutamassa tilaisuudessa, niinkuin sinulle äsken puolella sanalla kerroin, ollut minulle erinomaisen suureksi avuksi. Minä katson hänen siis tulleen tänne pyhiin Julian'in toimesta palvelemaan minua kaikkein vaikeimmissa, vaarallisimmissa, vieläpä toivottomimmissakin hankkeissa.»
Kuningas, näin puhuessaan, otti hattunsa päästään, valitsi monista pikkuisista lyijykuvista, jotka koristivat hattunauhaa, pyhän Julian'in kuvan, asetti sen pöydälle, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku kiihkeämpi toive tai omantunnonvaiva iski häneen sydämeensä; hän laskeutui polvilleen kuvan eteen ja mutisi, siltä ainakin näytti, syvällä hartaudella: Sancte Juliane, adsis precibus nostris! Ora, ora pro nobis! (Pyhä Julianus, kuule meidän anomuksemme! Rukoile, rukoile puolestamme!)»
Tämä oli yksi niitä äkillisiä vilunväristyksen tapaisia taikauskoisen jumalisuuden puuskia, jotka välistä tempasivat Ludvigin valtaansa niin eriskummallisina aikoina ja niin eriskummallisissa paikoissa, että kuningas, joka oli kaikkein älykkäimpiä kruunattuja päitä mitä koskaan on ollut olemassa, näytti aivan hullulta tai ainakin sellaiselta ihmiseltä, jota syvä syyllisyyden tunto painostaa.
Hänen ollessaan tässä toimessa katseli suosikki häntä pilkallisella ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan peitellä. Se oli todellakin hyvin omituista tässä miehessä, että hän käytöksessään herraansa kohtaan ei koskaan käyttänyt imartelevaa, ikäänkuin kissankehräämisen tapaista, teeskenneltyä alamaisuutta ja nöyryyttä, jota hän seurustellessaan muiden ihmisten kanssa osoitti; ja jos hänellä kuninkaankin seurassa vielä jossakin määrin oli kissan tavat, niin hän silloin oli varoillaan oleva kissa — väijyvä, vilkas ja valmis äkillisiin liikkeisiin. Syynä tähän erilaiseen käytökseen oli luultavasti se, että Olivier tiesi herransa sellaiseksi teeskentelyn mestariksi, joka saattoi nähdä toistenkin teeskentelyn läpi.
»Ja tuo nuorukainen, jos saan luvan kysyä», sanoi Olivier, »on siis samannäköinen kuin se, minkä te ilmestyksessä näitte?»
»Täydellisesti ja tarkalleen», sanoi kuningas, joka, niinkuin ylimalkaan taikauskoiset ihmiset, helposti antoi mielikuvituksen pettää itseään. »Sitä paitsi on Galeotti Martivalle minun käskystäni tutkinut hänen kohtaloansa tähdistä, ja minä olen hänen havaintojensa samoinkuin omienikin kautta selvästi nähnyt, että tämän suvustaan yksin eloon jääneen nuorukaisen kohtalo riippuu monessa suhteessa saman tähden johdosta kuin minunkin onneni.»
Olivier, mitä ikänä hän muuten lieneekin arvellut näistä rohkeasti esiintuoduista syistä, jotka puolustivat kokemattoman nuorukaisen valitsemista, ei tohtinut kuitenkaan sen enempää väittää vastaan; sillä hän tiesi, että Ludvig, joka maanpakolaisuutensa aikana oli ahkerasti harrastanut tuota niin sanottua tähtien-ennustustiedettä, ei kärsinyt tehtävän pilaa tästä hänen taidostansa. Parranajaja vastasi siis vain toivovansa, että nuorukainen tulisi olemaan uskollinen niin arkaluontoisen asian toimittamisessa.
»Kyllä me siitä pidämme huolta, ettei hänellä ole edes tilaisuutta olla muuta kuin uskollinen», sanoi Ludvig. »Hän ei saa tietää mitään, paitsi että hänen tulee saattaa Croyen krevittäret Lüttich'in piispan luo. Wilhelm de la Marck'in mahdollisesta asiaan sekaantumisesta hän saa yhtä vähän tietää kuin itse neidotkin. Se salaisuus uskotaan vain oppaalle, ja siihen tarkoitukseen tulee sinun tai Tristan'in keksiä sopiva mies.»
»Mutta asian näin ollen», virkkoi Olivier, »tämä nuori mies, jos saa päättää hänen kotitavoistaan sekä ulkonäöstään, luultavasti tempaisee aseensa esiin niin pian kuin tuo hurja metsäkarju karkaa päälle, eikä hän taida silloin välttää karjun torahampaitten kosketusta yhtä helposti kuin tänä aamuna.»
»Jos ne katkaisevat hänen sydänjuurensa», lausui Ludvig huolettomasti, »niin pyhä Julian — siunattu olkoon hänen nimensä — voi lähettää minulle toisen sijaan. Ei siitä ole sen suurempaa vahinkoa, vaikka sanansaattaja saisikin surmansa sen jälkeen kun hänen tehtävänsä on toimitettu, kuin jos pullo särkyisi sen jälkeen kun viini on loppuun juotu. — Mutta meidän pitää nyt kiirehdyttää kreivittärien lähtöä ja sitten uskotella Crévecouer'in kreiville, että heidän pakonsa on tapahtunut meidän tietämättämme; me muka tahdoimme palauttaa heidät jälleen rakkaan serkkumme turviin, jonka aikomuksen äkillinen pako kuitenkin kovaksi onneksi on tyhjäksi tehnyt.»
»Entäs jos kreivi on liian älykäs ja hänen herransa liiaksi vihoissaan, uskoakseen sitä.»
»Pyhä Jumalan äiti!» sanoi Ludvig. »Niinkö uskomattomia kristityt miehet voisivat olla! Vaan ei, Olivier, heidäntäytyymeitä uskoa. Me aiomme käytöksellämme rakasta serkkuamme, Kaarle herttuata kohtaan, osoittaa niin perinjuurista, niin rajatonta luottamusta, että hän olisi epäuskoista pakanaa pahempi, jollei hän uskoisi meidän olleen rehellisiä häntä kohtaan kaikissa suhteissa. Kuulepas, mies, olen niin varma siitä, että voin saada Burgundin Kaarlen kaikissa suhteissa minusta juuri niin ajattelemaan kuin itse tahdon, että, jos olisi tarpeellista hänen epäilystensä viihdyttämiseksi, menisin aseetonna ja naisen hevosella ratsastaen vieraisille hänen telttaansa, enkä veisi mukanani muuta henkivartijaa kuin sinun yksinkertaisen persoonasi, Olivier veikkonen.»
»Ja minä», sanoi Olivier, »vaikken suinkaan voi kehua osaavani käyttää muuta teräskalua paitsi partaveistä, mielemmin ryntäisin sveitsiläistä peitsimiesrintaa vasten, kuin lähtisin teidän, kuninkaallinen majesteetti, seurakumppaninanne tuommoiselle ystävälliselle vieraskäynnille Burgundin Kaarlen luoksi, jolla on yllinkyllin syytä olettaa, että teidän rinnassanne kytee salaviha häntä vastaan.»
»Oletpa oikea houkkapää, Olivier», sanoi kuningas, »vaikka luuletkin olevasi viisas. — Et huomaa, että syvimmän kavaluuden usein täytyy pukeutua yksinkertaisimman tyhmyyden hahmoon, samoinkuin miehuuskin joskus piiloittautuu nöyrän ujouden peitteen alle. Jos olisi tarpeellista, tekisin aivan varmaan mitä nyt sanoin — sillä ehdolla että pyhimykset olisivat antaneet siunauksensa hankkeelleni ja taivaan tähdet kulkiessaan olisivat sattuneet semmoiselle urhotyölle edulliseen asentoon.»
Näin sanoen kuningas Ludvig XI ensi kerran toi ilmi sen merkillisen päätöksensä, jonka hän sittemmin pani toimeen pettääkseen suurta kilpaveljeään, mutta joka vähällä oli tuottaa hänelle itselleen turmion.
Hän lähetti pois neuvonantajansa, ja heti sen jälkeen hän astui Croyen kreivittärien huoneeseen.
Niin pian kun he olivat kuulleet puolenkin sanan siitä, ettei heillä täällä ehkä enää olisi suojaa Burgundin herttuaa vastaan, olivat he heti valmiit lähtemään Ranskan hovista ilman minkäänlaisia kehoituksiakin, kunhan vain heille pelkkä lupa suotiin; mutta vaikeampi oli saada heidät valitsemaan Lüttich'in turvapaikakseen. He pyysivät ja rukoilivat, että heidät saatettaisiin Bretagneen tai Calais'hen, missä he voisivat Bretagnen herttuan tai Englannin kuninkaan suojelemina olla hyvässä turvassa, kunnes Burgundin herttua olisi luopunut armottomasta aikeestaan. Mutta nämät turvapaikat eivät kumpikaan sopineet Ludvigin hankkeihin, ja hänen onnistuikin vihdoin saada heidät suostumaan omiin tuumiinsa.
Siitä ei ollutkaan epäilystä, ettei Lüttich'in piispalla olisi ollut voimaa heitä suojella; sillä kirkollisella arvollansa hän saattoi turvata pakolaisia vaikka kaikkia kristikunnan hallitsijoita vastaan; ja hänen maallinen voimansa, vaikkei se niin ylen mahtava ollutkaan, riitti kumminkin suojelemaan hänen persoonaansa sekä kaikkia hänen turvissaan olevia äkillistä väkirynnäkköä vastaan. Vaikeus oli vain siinä miten päästä hyvissä turvin piispan pieneen hoviin; mutta siitä Ludvig lupasi pitää huolta levittämällä sellaisen huhun, että Croyen kreivittäret, peläten joutuvansa Burgundin lähettilään käsiin, olivat yön aikana Tours'ista paenneet Bretagneen päin. Kuningas lupasi myös heille pienen, mutta luotettavan saattojoukon, sekä kirjallisia käskyjä kaikkien läpikuljettavien linnojen komentajille, jotta kreivittäreltä oli kaikin tavoin suojeltava ja autettava heidän matkallaan.
Croyen neidot, vaikka he salaa olivatkin vihoissaan siitä, että Ludvig jälleen karkoitti heidät näin epäritarillisesti ja epäkohteliaasti hovistaan, jossa hän oli luvannut heille turvaa, eivät kuitenkaan yhtään vastustaneet tätä kiireistä lähtöä; päinvastoin he pyysivät varhemminkin kuin mitä hän oli ehdoittanut, vielä samana yönä, saada lähteä. Neiti Hameline oli jo kyllästynyt paikkaan, missä ei ollut ihailevia hoviherroja eikä myöskään mitään juhlapitoja; ja neiti Isabella mielestään oli nähnyt kylliksi voidaksensa päättää, että Ludvig XI, jos vain kiusaus tulisi hiukankin suuremmaksi, ei vain karkoittaisi heidät hovistansa, vaan omantunnon vaivoitta antaisi heidät heidän suuttuneen lääniherransa, Burgundin herttuan käsiin. Ludvig puolestaan suostui mielellään lähdön kiirehdyttämiseen, sillä hän oli kovasti peloissaan, että rauha Burgundin kanssa saattaisi rikkoutua ja että Isabellan kauneus voisi estää ja haitata hänen mielituumaansa, hänen tyttärensä Johannan naittamista Orleans'in herttualle.
Kuninkaist' ällös puhu — mielestäni, kuningas viel' on halpa vertaus — ma olen tietäjä, ja elementit mun käskyjäni tottelee, niin luulee kumminkin ihmiset; ja luulo se minulle antaa rajattoman vallan.
Albumazar.
Tulvanaan tosiaankin näytti toimia ja seikkailuja virtaavan meidän nuoren skotlantilaisemme osaksi. Hänet käskettiin joutuisasti päällikkönsä, lordi Crawford'in kamariin, missä hän ihmeeksensä taas kohtasi kuninkaan. Ensin lausuttiin hänelle muutamia sanoja siitä kunniasta sekä luottamuksesta, jota nyt aiottiin hänelle osoittaa, ja Qventin'in sydämen valtasi jo salaa pelko, että hänet jälleen tahdottiin asettaa väijymään Crévecoeur'in kreiviä, tai lähettää muuhun hänelle yhtä inhottavaan toimeen. Mutta hänen mielensä keventyi, vieläpä ihastui ikihyväksi, kun hän sai kuulla olevansa määrätty neljän muun hänen komentonsa alle asetetun miehen kera, joista yksi oli opas, saattamaan Croyen kreivittäret heidän sukulaisensa Lüttich'in piispan pieneen hoviin, jota matkaa hänen tuli johtaa neidoille turvallisimmalla ja mukavimmalla ja samalla mitä salaisimmalla tavalla. Paperi annettiin hänelle, joka sisälsi kaikenlaisia neuvoja hänen ohjeekseen levähdyspaikoista — joiksi oli enimmäkseen valittu syrjäisiä kyliä, yksinäisiä luostareita tai muita kaukana kaupungeista olevia paikkoja — sekä yleisesti noudatettavista varokeinoista, varsinkin kun lähestyttäisiin Burgundin rajaa. Hänelle annettiin sitä paitsi tarpeelliset suulliset neuvot, mitä hänen piti puhua ja tehdä, jotta Croyen neitejä luultaisiin englantilaisiksi vallasnaisiksi ja häntä itseään heidän hovimestarikseen, jotka muka olivat käyneet toivioretkellä pyhän Martin luostarissa Tours'issa ja nyt aikoivat pyhään Köln'in kaupunkiin rukoillaksensa niiden kolmen tietäjän haudalla, jotka olivat käyneet Betlehemissä Kristuslasta kumartamassa; sillä semmoisen tekosyyn nojalla Croyen kreivitärten oli määrä matkustaa.
Qventin Durward ei oikein itsekään tietänyt, mistä hän oli niin iloinen, mutta hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän ajatteli, että hän saisi nyt likeltä nähdä tornikaunottarensa, ja että hänelle oli suotu semmoinen tehtävä, josta voisi seurata kreivittären luottamus, sillä neitojen suojeleminen oli kokonaan uskottu hänen viisautensa ja urhoutensa varaan. Hän ei epäillyt vähintäkään, ettei hänen onnistuisi hyvässä turvassa saattaa heidät kaikkien matkan vaarojen ohi. Nuoriso ylimalkain harvoin muistelee vaaroja, ja Qventin varsinkin, joka oli kasvatettu rohkeaksi, pelottomaksi ja itseensä luottavaksi, muisteli niitä vain sen verran, että olisi suonut niitä kohtaavansa. Hänen mielensä paloi päästä pois kuninkaan luota, jonka läsnäolo kahlehti hänen tunteitaan, voidakseen antaa vapaat ohjat salaiselle ilollensa, jonka tämä arvaamaton sanoma oli hänessä herättänyt ja joka tahtoi puhjeta ilmi riemuhuudoiksi, mitkä tässä seurassa olisivat olleet aivan sopimattomat.
Mutta Ludvigilla oli vielä asiaa hänelle. Tämä varovainen kuningas tahtoi kysyä neuvoa toiseltakin, aivan toisenlaiselta neuvonantajalta kuin mitä Olivier Perkele oli, neuvonantajalta, jonka luultiin saavan tietonsa ylemmistä tähtitarhoista, jota vastoin Olivier'in neuvot — niin ainakin ihmiset, niiden hedelmiin nähden, olivat taipuvaiset päättämään — tulivat alhaaltapäin, itse paholaisen luota.
Ludvig vei maltittoman Qventinin yksinäiseen torniin Plessis'n linnassa, jossa aivan mukavasti ja komeasti asui kuuluisa tähtienennustaja, runoilija ja tietoviisas, Galeotti Marti eli Martius eli Martivalle, kotoisin Naruista Italiassa, mies, joka oli kirjoittanut mainion väitöskirjan De vulgo incognitis (Asioista, joita ei suuri yleisö tiedä), aikakautensa suuri ihme ja Paulus Jovius'en ylistyslaulujen esine. Kauan aikaa oli tämä tietäjä elänyt suuressa kunniassa kuuluisan Mattias Corvinuksen, Unkarin kuninkaan, hovissa, jolta Ludvig tavallansa oli hänet viekoitellut luokseen, sillä Ranskan kuningas ei ollut tahtonut suoda unkarilaiselle virkaveljelleen semmoisen viisaan seuraa ja neuvoja, jota pidettiin niin taitavana taivaan sallimuspäätöksiä lukemaan.
Martivalle ei ollutkaan sen ajan itseään kiusaavia, kuivettuneita, kelmettyneitä salatieteen harjoittajia, jotka sokaisivat silmänsä sydänöisillä sulatusuunitulilla ja rankaisivat ruumistansa valvomalla kilpaa Otavan kanssa. Hän otti osaa kaikkiin hovilaisten huvituksiin ja, kunnes hän paisui liian lihavaksi, oli ollut mestarina kaikissa soturien leikeissä ja urheiluissa sekä sota-aseitten käytössä. Hän oli niissä niin etevä, että Janus Pannonius kirjoitti latinaisen epigrammin Galeottin sekä erään kuuluisan taistelijan välisestä paininheitosta, mikä tapahtui Unkarin kuninkaan ja hovin nähden ja jossa tähtienennustaja sai täydellisen voiton.
Tämän soturimaisen tietäjän huoneet olivat paljoa komeammat kaikkia muita, joita Qventin tähän asti oli nähnyt kuninkaan palatsissa; ja puuveistokset sekä muut koristeet hänen kirjakaapeissaan sekä seinäverhojen komeus todistivat oppineen italialaisen hienoa kauneusaistia. Työkamarista johti toinen ovi makuukammioon, toinen siihen torniin, missä hän tähtiä tutkiskeli. Suuri tamminen pöytä keskellä kamarin lattiaa oli peitetty kalliilla turkkilaisella matolla, joka oli tuotu voittosaaliina erään pashan teltasta suuren Jaizan tappelun jälkeen, missä tämä tähtienennustaja oli sotinut kristikunnan kuuluisan sankarin, Mattias Corvinuksen rinnalla. Sillä pöydällä oli kaikenlaisia matemaatillisia sekä tähtitieteellisiä kapineita, kaikki kalleinta ainetta ja suurella taidolla tehdyt. Hänen hopeinen astrolabinsa oli Saksan keisarin lahja, ja ebenpuinen Jaakon-sauvansa, joka oli täynnä koreita kirjailuja ja liitteistään kullalla yhteenliitetty, oli kunnialahja senaikuiselta paavilta.
Olipa kaikenlaisia muitakin kaluja pöydällä tai seinällä riippumassa; muun muassa kaksi täydellistä sotapukua, toinen, rautarenkaista, toinen rautakiskoista, joita molempia suuruudesta päättäen tuo jättiläisvartaloinen tähtientietäjä itse mahtoi käyttää. Siellä oli toledolaismiekka Espanjasta, skotlantilainen leveä kalpa, turkkilainen käyrä sapeli sekä jousia viinineen ja muita sota-aseita. Siellä oli kaikenlaisia soittimia, hopeinen ristiinnaulitunkuva, muinaisaikainen tuhkauurna, useampia muinaisaikaisia pakanallisia kodinhaltijain vaskisia kuvia ynnä kaikenlaisia muita kapineita, joista muutamat, niinkuin tuona taikauskoisena aikakautena luultiin, olivat loitsiessa tarpeelliset. Yhtä kirjava kuin muu kalusto olivat myös tämän eriskummallisen miehen kirjavarat. Tärkeitä muinaiskreikkalaisia ja roomalaisia käsikirjoituksia oli kristittyjen kirkkoisien suurten kirjojen seassa; niiden rinnalla noiden monta vaivaa nähneitten oppineitten käsialoja, jotka olivat tutkineet kemiaa ja lupasivat paljastaa lukijalle hermeetisen filosofian avulla luonnon perimäisetkin salaisuudet. Muutamat olivat itämaisin kirjaimin kirjoitetut; toiset taas kätkivät viisautensa tai hullutuksensa hieroglyfeihin tai kabbalistisiin salakoukeroihin. Koko huone kaikin kaluineen oli niin laitettu, että se vaikutti syvästi mielikuvitukseen, kun ottaa lukuun, että usko salaisten tieteitten vakavuuteen siihen aikaan oli yleinen eikä kärsinyt edes vastaanväittämistä. Tätä vaikutusta vielä enensi itse tietäjän ulkomuoto ja käytös, sillä Martivalle istuen suunnattoman suurella tuolilla tutki paraikaa huolellisesti erästä äskettäin Frankfurt'in kirjapainosta lähtenyttä näytettä vasta keksitystä kirjanpainamistaidosta.
Galeotti Martivalle oli pitkä, kookas, majesteetillinen mies, joka oli jo astunut nuoruuden rajan yli. Nuorekkaat ruumiinharjoitukset, vaikka hän yhä vielä aika ajottain niitä jatkoi, eivät kuitenkaan olleet voineet estää luonnollista taipumusta lihoomiseen, jota kirjojen ääressä istuminen sekä liika antautuminen pöydän suomiin nautintoihin oli vielä lisännyt. Hänen kasvonsa, joskin hiukan liian lihavat, olivat kuitenkin jalon ja arvokkaan muotoiset, ja Santonkin olisi kadehtinut hänen pitkän partansa mustia, alasvaluvia laineita. Pukuna oli hänellä kotikauhtana kalleinta Genuan samettia, leveähihainen, koristettu sammakonmuotoisilla kultasoljilla ja päärmätty soopelinahoilla. Vyötäisten kohdalta sitä kiinnitti leveä lumivalkoisesta pergamentista tehty vyö, johon eläinradan merkit olivat maalatut tulipunaisella värillä. Tietäjä nousi istualtaan ja kumarsi kuninkaalle tavalla, joka osoitti, että hän oli tottunut tämmöiseen korkeaan seuraan ja että hän itse kuninkaankin läsnäollessa ei ollut taipuvainen alentamaan itseään siitä korkeasta arvosta, jota salatieteen harjoittajat siihen aikaan vaativat itselleen.
»Te olette työssä, isä», virkkoi kuningas, »ja jos oikein näen, tutkitte juuri tuota uusmuotista keinoa, joka koneitten avulla saa aikaan monta kopiota samasta käsikirjoituksesta. Voivatko tuommoiset koneelliset ja maalliset asiat kiinnittää teidänkaltaisen miehen huomiota, jonka silmien eteen itse taivas on avannut tähtikirjansa?»
»Veljeni», vastasi Martivalle, sillä tällä nimellä tämän kammion asukkaan tulee Ranskan kuningastakin nimittää, kun hän oppilaana lähestyy häntä, »uskokaa minua, ajatellessani tämän keksinnön seurauksia tulevaisuus paljastaa minulle yhtä varmasti kaikkein hirveimmät, turmiollisimmat mullistukset, kuin jos lukisin ne mistä taivaankappaleitten keskinäisestä asemasta hyvänsä. Kun ajattelen kuinka hitaasti ja kuinka harvoista lähteistä tieteen virta tähän asti on tullut meille; kuinka vaikea niidenkin, jotka sitä kaikkein hartaimmin etsivät, on ollut päästä niiden perille; kuinka varmaan se kaikilta omaa mukavuuttansa rakastavilta jää etsimättä; kuinka helposti raakalaiskansat olisivat voineet sen johdattaa väärälle tielle tai peräti hävittää — niin voinko olla ihmettelemättä, ihastuksetta ajattelematta nousevan polven kohtaloa, jonka ylitse tiede on valuva kuin sade, keskeytymättä, vähentymättä, loppumatta, saattaen toisia paikkoja viljaviksi, toisia vesitulvan alaisiksi, muuttaen toiseksi kaikki yhteiskunnalliset olot, kumoten uskontoja ja rakentaen uusia, hävittäen ja perustaen valtakuntia» — —
»Seis, Galeotti», keskeytti häntä Ludvig, — »tapahtuvatko nämät mullistukset jo meidän aikanamme?»
»Ei, minun kuninkaallinen veljeni», vastasi Martivalle. »Tätä keksintöä sopii verrata äsken istutettuun taimeen, joka tulevien ihmispolvien aikana on kasvattava yhtä turmiollisia, mutta myös yhtä kalliita hedelmiä kuin puu Eden'in puutarhassa — nimittäin hyvän ja pahan tiedon puu.»
Ludvig, oltuaan hetken aikaa vaiti, vastasi: »Pitäköön sitten vastainen aika huolen siitä mikä siihen koskee — me olemme nykyisen ajan ihmisiä ja voimme rajoittaa huolemme nykyiseen aikaan. Kylliksi on nykyisellä päivällä sen omastakin pahasta. — Sanokaapas oletteko tarkemmin tutkinut sitä horoskopia (tähtiennustusta), jonka teille lähetin ja josta minulle annoitte jo muutamia tietoja? Nyt olen tuonut itse nuorukaisen tänne, jotta voisitte myös käyttää kädestäpovaamisen keinoa, jos sen katsotte hyväksi. Asialla on kiire.»
Kookas tietäjä nousi istuimeltaan ja lähestyi nuorta soturia tuijottaen häneen terävillä, suurilla, mustilla silmillänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea ja tutkia jokaista uurretta ja piirrosta hänen kasvoissaan. — Punastuen ja hämillänsä tästä ankarasta tarkastelusta, varsinkin koska tarkastajan ulkomuoto oli niin arvokas ja samalla käskevä, loi Qventin silmänsä maahan eikä kohottanut niitä ennenkuin tähtienennustaja kaikuvalla äänellä sanoi: »Älä pelkää, vaan katso ylös ja ojenna kätesi!»
Tarkasteltuaan nuorukaisen kättä harjoittamansa salaisen tieteen sääntöjen mukaan, Martivalle kutsui kuninkaan hiukan syrjemmäksi. —»Kuninkaallinen veljeni», lausui hän, »tämän nuorukaisen kasvojen muoto sekä hänen käsiensä viivat vahvistavat ihmeellisesti sitä tietoa, jonka annoin hänestä hänen horoskopinsa nojalla, samoinkuin myös sitä käsitystä, jonka te itse tutkimalla meidän jaloa tiedettämme saitte hänestä. Kaikki lupaa, että tämä nuorukainen on oleva urhokas ja onni hänelle myötäinen.»
»Entäs uskollinen?» lisäsi kuningas; »sillä urhous ja onni eivät aina ota uskollisuutta seurakumppanikseen.»
»Ja myös uskollinen», lausui tähtienennustaja; »sillä hänen katseensa ilmaisee miehuullista lujuutta, ja linea vitae (elämän viiva) hänen kädessään on syvä ja selvä, joka merkitsee rehellistä uskollisuutta niitä kohtaan, jotka tekevät hänelle hyvää tai luottavat häneen. Mutta kuitenkin» — —
»Mutta mitä»? kysyi kuningas. »Isä Galeotti, miksi te keskeytätte puheenne?»
»Kuningasten korvat», virkkoi tietäjä, »ovat samanlaiset kuin herkkusuiden sairasten kielet, jotka saadakseen terveytensä takaisin eivät voi sietää välttämättömien rohtojen katkeruutta.»
»Minun korvani ja minun kieleni eivät ole niin arat», sanoi Ludvig. »Antakaa minun kuulla ne neuvot, jotka ovat minulle hyödyksi, ja niellä ne rohdot, jotka ovat terveelliset. Minä en ole moittiva edellisten ankaruutta enkä jälkimäisten väkevää makua. Ei minua ole liiaksi hellitelty hekumallisuudella eikä hempeydellä; minun nuoruuteni aika on kulunut maanpakolaisuudessa ja vastuksissa. Minun korvani ovat tottuneet tylyihin neuvoihin eivätkä niistä loukkaannu.»
»Suoraan sanoen sitten, herra kuningas», jatkoi Galeotti, »jos hankkeessanne on jotain, mikä — sanalla sanoen, mikä pelottaa arkaa omaatuntoa — niin älkää uskoko sitä tälle nuorukaiselle — ei ainakaan ennenkuin muutamien vuosien tottumus on saattanut hänenkin omantuntonsa yhtä tylsäksi kuin muiden.»
»Ja sitäkö teitä epäilytti lausua ilmi, kunnon Galeotti? Siitäkö te luulitte minun suuttuvan?» sanoi kuningas. »Voi, luulinpa teidän tietävän, ettei kuningasten valtioviisauden tietä aina voi tasoittaa (niinkuin yksityisessä elämässä ehdottomasti on velvollisuus) uskonnon ja siveysopin aatteellisilla periaatteilla. Minkä vuoksi me, maan mahtavat, perustamme kirkkoja ja luostareita, käymme toivioretkillä, alistumme kirkonrangaistuksiin ja rukoilemme, jollemme senvuoksi, että kansan etu ja valtakunnan onni vaatii meitä tekoihin, jotka ovat omalletunnollemme kristittyinä vaivaksi? Mutta Jumala on armelias, Kirkolla oli loppumattomasti hyviä töitä, ja Embrun'in pyhän Neitsyen sekä autuaitten pyhimysten rukoukset puolestamme ovat hartaat, uupumattomat ja kaikkivaltiaat.» — Hän laski hattunsa pöydälle, kävi hartaasti polvilleen hatunnauhaan pistettyjen kuvien eteen ja hoki vakavalla äänellä: »Sancte Huberte, Sancte Juliane, Sancte Martine, Sancta Rosalia, Sancti quot quot adestis, orate pro me peccatore!» (Pyhä H. j. n. e. kaikki pyhät, jotka olette läsnä, rukoilkaa minun syntisen puolesta!) Sitten hän löi rintaansa, nousi, pani hatun jälleen päähänsä ja jatkoi: »Olkaa varma, hyvä isä, jos tässä hankkeessa olisikin jotain sellaista, johon te viittasitte, niin sen toimeenpanemista ei uskota tälle nuorukaiselle eikä hän edes saa siitä aikomuksestani tietoakaan.»
»Siinä, kuninkaallinen veljeni», virkkoi tähtienennustaja, »te teette viisaasti. — Hiukan pelkoa saattaa myös olla siitä, että tämä teidän nuori uskottunne voisi osoittaa liikaa hätäisyyttä, mikä vika on ominainen tämmöisille tulisille luonteille. Mutta tieteeni sääntöjen mukaan päättäen en luule sen mahdollisuuden painavan kovinkaan paljon vaa'assa toisten avujen rinnalla, joista horoskopin nojalla sekä muillakin keinoin olemme selvän saaneet.»
»Lieneekö sydänyön aika tänä yönä sovelias hetki vaarallisen matkustuksen alkamiseen?» kysyi vielä kuningas. »Katsokaa, tässä ovat teidän päivätaulunne — te näette missä asemassa kuu on Saturnuksen sekä Jupiterin nousun suhteen. — Siitä sopii päättää, minun luullakseni — jättäen kuitenkin asian teidän syvemmän tietonne ratkaistavaksi — että sille, jonka käskystä semmoisella hetkellä retkikunta lähtee liikkeelle, menestys on varma.»
»Sille,jonka käskystäretkikunta lähtee liikkeelle», sanoi tähtienennustaja hetken aikaa mietittyään, »tämä taivaankappalten asema todellakin lupaa menestystä. Mutta, minun arvatakseni, se seikka, että Saturnus on palannut, uhkaa vaaraa ja turmiotaniille, jotka sille retkellelähetetään, josta päätän, että tämä retki voi olla vaarallinen, kukapatiesi kuolemaksikin niille, jotka sille lähtevät. Väkivaltaa ja vankeutta luultavasti tämä nurjapuolinen taivaankappaleitten asema ennustaa.»
»Väkivaltaa ja vankeutta matkaan lähteville», vastasi kuningas, »mutta menestystä lähettäjän hankkeille — eikö ennustus siten kuulunut, oppinut isäni?»
»Aivan niin», vastasi tähtienennustaja.
Kuningas vaikeni, sanallakaan ilmoittamatta miten tämä ennustus — jonka tähtienennustaja luultavasti oli umpimähkään lausunut siinä varmassa uskossa, että retki luultavasti oli vaarallista laatua — soveltui hänen oikeaan tarkoitukseensa, siihen nimittäin, niinkuin lukija hyvin tietää, että kreivitär Isabella de Croye oli petoksella saatettava Wilhelm de la Marck'in käsiin, joka tosin oli korkeaa sukuperää, mutta rikostensa vuoksi alentunut rosvopäälliköksi, ja kuuluisa hurjasta mielenlaadustaan sekä julmanluontoisesta urhoudestaan.
Kuningas veti vielä taskustansa paperin ja virkkoi, ennenkuin hän antoi sen Martivallelle, ikäänkuin anteeksi pyytävällä äänellä: »Syväoppinen Galeotti, teissä olen saanut oraakelin, joka voittaa kaikki nykyään elävät miehet, vieläpä mainion Nostradamuksenkin; älkää siis kummeksiko, jos minun usein tekee mieli turvautua teidän taitoonne niissä epäilyksissä ja vastuksissa, jotka ahdistavat jokaista hallitsijaa, jonka samalla aikaa on taisteltava kapinoitsijoita vastaan omassa maassansa sekä torjuttava päältänsä ulkonaisia, mahtavia ja leppymättömiä vihollisia.»
»Kun te kunnioititte minua kutsullanne, kuninkaallinen majesteetti», sanoi tietäjä, »ja minä vaihdoin Budan Plessis'n hoviin, päätin alistaa kuninkaallisen suojelijani käskyjen alle kaiken taitoni, josta hänelle voisi olla hyötyä.»
»Hyvä on, kunnon Martivalle — olkaa nyt vain hyvä ja kuunnelkaa seuraavaa kysymystä.» Hän rupesi lukemaan kädessään olevasta paperista: — »Mies, jolla tätä nykyä on tärkeä riita-asia, joka luultavasti tulee oikeuden edessä tai asevoimalla ratkaistavaksi, tahtoisi tällä kertaa koettaa sovittaa sitä persoonallisella keskustelulla riitaveljensä kanssa. Hän tahtoisi tietää mikä päivä olisi edullinen tämmöisen sovinnonhieromisen menestymiselle, ja tokko hänen riitaveljensä sydän mahtaisi tulla liikutetuksi, niin että hän on osoittava kiitollisuutta ja ystävyyttä hänelle siten annetusta luottamuksesta vai onko luultavampaa, että hän on käyttävä väärin hänelle siitä käynnistä tulevaa tilaisuutta ja etua?»
»Se on tärkeä kysymys», sanoi Martivalle, kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, »ja vaatii että minä otan selkoa kulkutähtien asemasta sekä tarkasti asiaa aprikoin.»
»Tapahtukoon niin, minun kunnon opettajani, ja sitten saatte nähdä, mitä se merkitsee, kun Ranskan kuningas on kiitollisuudenvelassa. Me olemme päättäneet, jollei tähtien asema sitä kiellä — ja oma halpa tietomme on saattanut minut siihen luuloon, että tähdet ovat hankkeellemme suosiolliset — panna vaikka oman persoonamme vaaralle alttiiksi saadaksemme nuo epäkristilliset sodat estetyiksi.»
»Kaikki pyhimykset auttakoot teidän jumalista aikomustanne, herra kuningas», lausui tähtienennustaja, »ja varjelkoot teidän pyhää persoonaanne!»
»Kiitoksia, oppinut isä! — Tässä ensialuksi teille pieni lahja arvokkaan kirjastonne kartuttamiseksi.»
Hän pisti kirjan alle pikkuisen kullalla täytetyn kukkaron. Ludvig oli säästäväinen taikauskoisuudessaankin ja arveli vuosipalkankin kylliksi kiinnittävän tähtienennustajan hänen palvelukseensa; hänellä oli siis mielestään oikeus käyttää Martivallen taitoa hyväkseen huokealla hinnalla suurissakin pulmissaan.
Tällä tavoin annettuaan niin sanoaksemme juomarahan vuosipalkollisellensa, Ludvig kääntyi hänestä Durward'in puoleen. —»Seuraa minua», sanoi hän, »sinä kelpo Skotlannin poikani, joka sekä taivaan sallimuksesta että maallisen majesteetin valinnasta olet määrätty rohkeaan urhotekoon. Kaikki on varustettava valmiiksi, niin että voit pistää jalkasi jalustimeen juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin pyhän Martin kello lyö kaksitoista. Minuuttia aikaisempi tai myöhempi lähtö häiritsisi meidän hankkeellemme suosiollisesti tuikkivaa tähtiasemaa.»
Näin sanoen kuningas poistui kamarista nuoren henkivartijansa kera; mutta niinpian kuin he olivat poistuneet tähtienennustaja päästi valloilleen tunteita, jotka erosivat kerrassaan niistä, jotka näyttivät täyttävän hänen rintansa niin kauan kuin kuningas oli läsnä.
»Tuota saituriorjaa!» sanoi hän, punniten kukkaroa kourassansa — sillä hän tuhlasi rahoja aivan rajattomasti ja oli siis alituisessa puutteessa. — »Tuota halpamielistä, ryysyistä renkiä! Perämiehenkin vaimo antaisi enemmän saadakseen tietää, onko hänen miehensä päässyt eheänä meren ahtaista salmista.Hänköikänä saisi vilahdukseltakaan osaa ihmistä jalostuttavista tieteistä! — Niin, silloin kun saaliinhimoisista ketuista ja ulvovista susista tulee kelpo soittoniekkoja!Hänköoppisi selittämään taivaankannen loistavia merkkejä! — Niin, silloin kun likaisista myyristä tulee ilveksiä. — Post tot promissa — niin monin lupauksin houkuteltuaan minut loistavan Mattiaksen hovista, missä hunnilainen ja turkkilainen, kristitty ja pakana, Moskovan tsaarikin sekä Tatarian khaani kilpaa ja kuormittain kantoivat minulle lahjojansa — luuleeko hän, että minä jään asumaan tähän vanhaan linnaan, niinkuin peipponen häkkiinsä, valmiina laulamaan niin pian kun hänen tekee mielensä viheltää, ja tyytymään siemeniin sekä veteen? — Eipä niinkään! — aut inveniam viam, aut faciam — minäpä keksin jonkun keinon. Kardinaali Balue on viisas ja antelias — tämän kysymyksen saatan hänen tietoonsa, ja syyttäköön sitten herra kardinaali itseänsä, jolleivät tähdet puhu hänen mieltänsä myöten.»
Hän otti taas halveksitun kukkaron käteensä ja punniskeli sitä. »Saattaisipa», sanoi hän, »ehkä kuitenkin joku kallis kivi tai suurihintainen helmi olla tuohon halpaan koteloon kätkettynä — olenpa kuullut hänen joskus voivan olla tuhlaavan anteliaskin, kun hän sille päälle sattuu, tai hänen etunsa sitä vaatii.»
Hän tyhjensi kukkaron, joka sisälsi kymmenen kultakolikkoa, ei sen enempää eikä vähempää. Tähtientietäjä vihastui silmittömäksi. —»Luuleeko hän, että minä tämmöisestä koiranhinnasta viitsin käyttää hänen hyväkseen taivaallista tiedettäni, jota olen tutkinut armenialaisen Istrahov'in abotin luona, joka ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen nähnyt päivän valoa, ja kreikkalaisen Dubraviuksen luona, jonka sanotaan osanneen kuolleitakin herättää, ja käynyt sheikki Ebn Halinkin luolassa keskellä Thebaidan erämaata? — Ei, Jumala varjelkoon! — se, joka pitää oppia halpana, joutukoon turmioon oppimattomuutensa vuoksi. Kymmenen kolikkoa! — Melkeinhän minua hävettää tarjota tuommoista mitätöntä summaa Toinettelle uuden rintasoljen ostamista varten.»
Näin puhuen vimmastunut tietäjä pisti nuo halveksitut kultakolikot suureen vyöllä riippuvaan laukkuun, jota Toinette ynnä muut tuhlaavaisuuden kiihoittimet tavallisesti tyhjensivät paljoa kiireemmin kuin mitä meidän oppinut herramme kerkesi täyttää kaikella opillaan.