Sun näen vielä, Ranska ihana, sä luonnon sekä taiteen suosituinen, nään poikas, joille työ on huvitusta — niin runsaan veron suopi aulis maa; nään tyttäresi, päivän rusoittamat, veitikkasilmät, korpinkarva-hiukset. Vaan kuitenkin sä, Ranska suosittu, jo olet nähnyt monta surua niin muinoin kuin myös nytkin.
Nimetön.
Välttäen kaikkia puheita kaikkien kanssa — niinkuin oli käsketty — läksi Durward kiireesti varustautumaan matkaa varten; hän puki ylleen yksinkertaisen, mutta vahvan haarniskan rautasäärystimineen ja rautahihoineen, ja pani päähänsä kelpo teräskypärän, jossa ei ollut mitään silmäverkkoa. Tämän lisänä oli vielä kaunis vuorikauriin nahasta tehty nuttu, sievästi leikattu ja saumoiltaan koristeltu tikkauksilla, jommoinen puku sopi sille, jonka tuli olla korkeasukuisen perheen hovimestarina.
Kaikki nuo vaatteet oli Olivier tuonut Durward'in kamariin hiljaisella mielistelevällä hymyllään ja äänellään, samalla ilmoittaen, että hänen enonsa oli käsketty vahtiin — luultavasti jotta hän ei saisi tilaisuutta kysellä mitään tämän salaisen lähdön johdosta.
»Kyllä minä selitän asian sinun enollesi», sanoi Olivier taas hymyillen; »ja kuule, poikani, jos eheänä palaat tältä sinulle uskotulta hauskalta retkeltä, niin epäilemättä pidetään sinua niin korkean paikan arvoisena, ettei sinun enää tarvitse selittää kenellekään lähtöjäsi ja tulojasi, vaan päinvastoin saat olla päällikkönä muille, joiden tulee sinulle tehdä tiliä käynneistään.»
Näin puhui Olivier Perkele, vaikka hän luultavasti oletti, että tämä nuorukais-parka, jonka kättä hän niin ystävällisesti puristi, oli hänelle uskottua asiaa toimittaessaan joutuva surman suuhun tai ainakin vankeuteen. Koreitten sanojensa lisäksi hän antoi vielä pienen kullalla täytetyn kukkaron tarpeellisia matkakulunkeja varten, jonka lahjan kuningas oli lähettänyt.
Muutamia minuutteja ennen sydänyötä Qventin, totellen annettua käskyä, meni toiselle linnanpihalle ja asettui seisomaan kruununperillisen tornin juurelle, jossa Croyen kreivittärillä, niinkuin lukija tietää, oli väliaikainen asuntonsa. Hän tapasi siinä paikassa saattoväeksi määrätyt miehet hevosineen; he pitivät myös suitsista kahta kuormamuulia, joiden selkään matkatavarat jo olivat sälytetyt, kolme ratsua molempia kreivittäriä sekä uskollista palvelusneitsyttä varten, ja vielä lisäksi Qventin'ille varattua komeaa sotaratsua, jonka teräslevyillä silattu satula välkkyi hämärässä kuutamossa. Ei ainoatakaan tunnustelevaa sanaa puhuttu puolelta eikä toiselta. Miehet istuivat satulassa niinkuin heillä ei olisi ollut liikahtamisen mahdollisuuttakaan. Hämärässä valossa Durward ilokseen myös huomasi, että he kaikki olivat aseissa, pitkät peitset kädessä. Heitä oli vain kolme, mutta yksi heistä kuiskasi huonolla Gascognen murteella Qventin'ille, että Tours'in tuolla puolella opas oli tuleva neljänneksi.
Sillä välin kynttilät lekottivat tornin toisesta ikkunasta toiseen, ilmaisten että sen asukkaat häärivät ja varustautuivat lähtöön. Vihdoin viimein pieni ovi, joka tornin alikerroksesta johti pihalle, aukeni, ja kolme naista astui ulos, viittaan kääriytynyt mies seurassaan. Naiset nousivat ääneti heitä odottavien hevosten selkään; heidän seuralaisensa puolestaan rupesivat nyt edeltä astumaan, antaen valppaille vartijoille, joiden ohitse he kulkivat, tarpeelliset tunnussanat ja -merkit. Näin he viimein pääsivät vahvan linnoituksen uloimmalle vallille. Siinä oppaana ollut mies pysähtyi ja puhui hiljaisella, mutta hartaalla äänellä molemmille edeltä ratsastaville naisille.
»Jumala teitä siunatkoon, kuninkaallinen majesteetti», sanoi ääni, joka helähti Durward'in korviin, »ja suokoon teille anteeksi, vaikka teidän ajatuksenne olisivatkin itsekkäämmät kuin mitä sananne ilmaisevat! Muuta minä en haluakaan kuin että täydessä turvassa pääsisin hyvän Lüttich'in piispan suojaan.»
Näin puhuteltu mies mutisi jotain vastaukseksi, mitä Qventin ei kuullut, ja palasi takaisin portin kautta. Durward tunnusteli häntä valossa itse kuninkaaksi, joka hartaasti haluten vapautua vieraistaan luultavasti oli tullut saapuville sen mahdollisuuden varalta, että kreivittärissä olisi kenties vastahakoisuus voinut herätä tai että joku este olisi sattunut linnan vartijain puolelta.
Päästyään linnan muurien ulkopuolelle täytyi matkaseuran jonkun aikaa ratsastaa hyvin varovaisesti välttääksensä kaikkia susikuoppia, pauloja sekä muita satimia, joita näille paikoille oli viritetty tuntemattomien haitaksi. Gascognelainen tunsi kuitenkin tyystin kaikki tämän umpisokkelon mutkat, ja neljännestunnin kuluttua oli päästy Plessis'n puiston rajojen ulkopuolelle, likelle Tours'in kaupunkia.
Kuu, selvittyään pilvistä, joiden loimista se tähän asti oli vain kajastellut, loi nyt ihanan valovirran yhtä ihanan maiseman yli. He näkivät mahtavan Loiren vierivän majesteetillisesti Ranskan rikkaimman tasangon poikki, virraten äyräitten välitse, joita tornit sekä puutarhapenkereet, öljypuistot että viinamäet reunustivat. He näkivät Tours'in, Tourainen vanhan pääkaupungin muurien porttitorneineen ja sakaroilleen loistavan valkeina kuutamossa; ja niiden keskellä kohosi suunnattoman suuri gotilaistyylinen tuomiokirkko, jonka pyhimykseksi julistettu piispa Perpetuus jumalisen intonsa vallassa oli rakentanut jo viidennellä vuosisadalla, ja jonka myöhemmin Kaarle Suuri sekä hänen jälkeisensä hartaudessaan olivat laajentaneet semmoisilla rakennustaidon ihmeillä, että se nyt oli komein kirkko koko Ranskanmaalla. Myöskin pyhän Gatien'in kirkon tornit näkyivät sekä linnan synkät, lujat seinät, joiden sisäpuolella muinaisina aikoina kuuluu olleen Valentinianus keisarin asunto.
Qventin'ille uskottu toimi oli tosin sitä laatua, että se suuresti kiinnitti hänen mieltänsä, mutta sittenkin nuori skotlantilainen, joka oli tottunut kotivuoristonsa autioihin ja köyhiin näköaloihin, ei voinut olla ihmeellä ja ihastuksella katselematta tätä maisemaa, jota luonto ja ihmistaito näyttivät kilpaa kaunistelleen kirkkaimmalla loistollansa. Mutta vanhemman kreivittären ääni — kohoten ainakin yhtä oktaavia korkeammalle kuin hänen lausuessaan laupealla äänellä jäähyväiset Ludvig kuninkaalle — palautti Qventin'in nykyhetken toimiin; kreivitär Hameline tahtoi puhutella saattojoukon päällikköä. Qventin kannusti hevostaan ja kun hän kunnioittavasti oli esittänyt itsensä päälliköksi, alkoi Hameline kreivittären puolelta tulvailla kysymyksiä.
»Mikä on teidän nimenne ja arvonne?»
Qventin ilmoitti molemmat.
»Tunnetteko te hyvin tien?»
»En», vastasi Qventin, »en voi kehua liioin tuntevani tietä, mutta minulla on tarkka matkasuunnitelma ja sitä paitsi saamme ensi levähdyspaikassa oppaan, joka kaikin tavoin on sovelias johtamaan matkaamme. Siihen saakka hevosmies, joka äsken yhtyi meihin, on oleva oppaanamme.»
»Ja miksi teidät valittiin tähän toimeen, nuori herra?» kysyi taas kreivitär. »Niinkuin kuulen olette te sama nuorukainen, joka äsken seisoi vartijana galleriassa, missä me kohtasimme Ranskan prinsessan. Te näytätte olevan jokseenkin nuori ja kokematon tämmöiseen virkaan — sitä paitsi outo Ranskassa ja puhutte kieltä kuin muukalainen.»
»Minun täytyy totella kuninkaan käskyä, korkeasukuinen neito, eikä minun sovi kysellä siihen syytä», vastasi nuori soturi.
»Oletteko te aatelista sukuperää?» kysyi sama kysyjä.
»Sen voin vakuuttaa, korkeasukuinen neito», vastasi Qventin.
»Ja ettekö te», kysyi nyt nuorempi kreivitär ujolla äänellä kääntyen vuorossaan hänen puoleensa, »ole sama nuorukainen, jonka näin, kun minut käskettiin ravintolassa palvelemaan kuningasta?»
Hiljaisemmalla äänellä, kenties myöskin ujoudesta, vastasi Qventin niin olevan.
»Ehkäpä sitten, hyvä täti», virkkoi neiti Isabella kääntyen neiti Hamelinen puoleen, »me olemme hyvässä turvassa. Ei hän ainakaan näytä mieheltä, jolle olisi voitu uskoa jokin kavala ja julma juoni kahta turvatonta naista vastaan.»
»Kunniani kautta vannon, korkeasukuinen neito», sanoi Durward, »ja sukuni hyvän maineen sekä esi-isieni luiden kautta, että vaikka saisin Ranskan ja Skotlannin kuningaskunnat molemmat palkkiokseni, niin en sittenkään saattaisi tehdä teille mitään kavalaa tai julmaa!»
»Te puhutte kauniisti, nuori herra», sanoi neiti Hameline; »mutta me olemme tottuneet kuulemaan tyhjiä korupuheita Ranskan kuninkaan sekä hänen käskyläistensä suusta. Semmoisilla houkuteltiin meidät tänne Ranskaan turvapaikan hakuun, vaikka paljoa vähemmällä vaaralla kuin nyt olisimme voineet päästä Lüttich'in piispan suojaan, tai olisimme myös voineet heittäytyä Saksan Venceslauksen tai Englannin Edvardin turviin. Ja mitä apua sitten oli noista kuninkaan lupauksista? Meitä pakotettiin käyttämään alhaisia valhenimiä ja meidät kätkettiin häpeällisellä tavalla, ikäänkuin jonkunlaista kiellettyä tavaraa, syrjäiseen paikkaan, tuohon nurkkaravintolaan, missä meidän — jotka, niinkuin sinä, Martta, kyllä tiedät», hän kääntyi palvelijattarensa puoleen, »emme kotona koskaan panneet päähinettä päähämme muualla kuin kunniateltan alla ja kolmen portaan korkuisella kunnialavalla — missä meidän täytyi omin käsin pukea vaatteet yllemme, seisoen tavallisella permannolla niinkuin karjapiiat.»
Martta myönsi, että kreivittären sanat olivat täyttä, surkeata totta.
»Soisinpa että se olisi ollut pahinta kaikesta, täti kulta», virkkoi neiti Isabella; »minä olisin voinut helposti olla ilman tuota komeutta.»
»Mutta ei ilman hienoa seuraa», sanoi vanhempi kreivitär; »sehän toki, armas veljentyttäreni, olisi mahdotonta.»
»Minä olisin mielelläni luopunut kaikesta, täti kulta», vastasi Isabella äänellä, joka syvimpää pohjukkaa myöten liikutti hänen nuoren saattajansa ja suojelijansa sydäntä, »kaikesta, kun vain olisin päässyt turvalliseen, kunnialliseen piilopaikkaan. Minä en suinkaan soisi — Jumala hyvin tietää, etten olisi sitä koskaan suonut — että minun tähteni sota syttyisi Ranskan ja kotimaani Burgundin välillä ja että ihmishenkiä menisi hukkaan minunkaltaiseni tähden. Minä vain pyysin lupaa erota maailmasta ja lähteä Marmoutiers'in luostariin tai johonkin muuhun pyhään paikkaan.»
»Sinä puhuit silloin niinkuin hupsu, tyttöseni», vastasi vanhempi neito, »etkä niinkuin jalon veljeni tytär. Hyvä on toki, että yhdessä ihmisessä vielä jalon Croye-suvun henki on tallella. Mikä eroitus olisi korkeasukuisen neidon ja päivettyneen karjapiian välillä, jollei edellisen puolesta peitsiä taitettaisi, kun jälkimäisen tähden vain pähkinäpuusauvat kalkahtavat yhteen? Minun varhaisimman nuoruuteni aikana, sen sanon sinulle, tyttönen, kun tuskin olin sinua vanhempi, vietettiin minun kunniakseni kuuluisat turnajaiset Haflinghem'issä; taisteluunvaatijoita oli neljä, päällekarkaajia koko kaksitoista. Taistelua kesti kolme päivää; siinä kaksi uskaliasta ritaria heitti henkensä, taittui yksi selkäranka, yksi kaulaluu, kolme säärtä sekä kaksi käsivartta, ja sitäpaitsi sattui vielä lihahaavoja ja loukkauksia, joita eivät airuet edes ottaneet lukuunkaan — kas niin on meidän sukumme neitoja kaikkina aikoina kunnioitettu. Voi, jos sinussa olisi edes hiukan jalojen esivanhempiesi sydäntä, niin pantaisiin jossain hovissa, missä aatelisnaisten rakkaus ja sotamaine vielä ovat arvossa, toimeen turnajaiset, joissa voittaja saisi palkinnoksi sinun kätesi, niinkuin mummosi äidille tehtiin Strassburg'in peitsileikeissä — Jumala hänen sielulleen suokoon autuuden! Sillä keinoin saisit omaksesi parhaimman peitsimiehen koko kristikunnassa, joka puolustaisi Croyen suvun oikeuksia niinhyvin Burgundin väkivaltaa kuin myös Ranskan valtiojuonia vastaan.»
»Mutta täti kulta», vastasi nuorempi kreivitär, »onpa minulle vanha imettäjäni kertonut, että vaikka Rhein-kreivi oli paras peitsimies tuossa suuressa Strassburgin peitsipelissä ja siten sai kunnioitetun esivanhempani voittopalkinnokseen, niin ei heidän avioliittonsa kuitenkaan ollut onnellinen; sillä hänellä kuuluu olleen tapana sättiä, välistäpä piestäkin mummoni äitiä — Jumala hänen sielullensa suokoon autuuden!»
»Ja miksikä ei!» sanoi vanhempi kreivitär ihastuneena romantillisiin ritaritapoihin. »Miksi noiden voittoisain kätten, jotka olivat tottuneet ulkona maailmalla antamaan sivalluksia, olisi pitänyt kotona hillitä voimaansa? Tuhat kertaa mielemmin ottaisin, vaikka kahdesti päivässä, sivalluksia aviomieheltä, jonka käsi muillekin olisi yhtä suureksi kauhuksi kuin minulle, kuin huolisin puolisokseni pelkurin, joka ei uskaltaisi kohottaa kättänsä vaimoaan eikä ketään muutakaan vastaan!
»Minä toivottaisin teille onnea, täti kulta, jos saisitte niin voimallisen puolison», virkkoi Isabella, »mutta enpä kadehtisi teitä; sillä jos katkaistut luut lienevätkin hauskat turnauskentällä, niin ei mikään ole vähemmän hauskaa naisten kamarissa.»
»No niin, mutta eihän löylytys olekaan välttämätön seuraus siitä, jos menee naimisiin sotataidossa kuuluisan ritarin kanssa», sanoi neiti Hameline, »vaikka kyllä täytyy myöntää, että meidän esivanhempamme, Rhein-kreivi Gotfrid — Jumala hänelle autuuden suokoon! — oli hiukan väkivaltainen luonteeltaan ja liiaksi taipuvainen Rhein-viiniin. — Mutta oikea, täydellinen ritari on lammas naisten seurassa, leijona peitsien keskellä. Olipa aikanaan Thibault de Montigny — Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen! — laupiain elävistä ihmisistä; hän ei koskaan ollut niin epäritarillinen, että olisi kohottanut kättään puolisoansa vastaan, mutta — pyhä Neitsyt sen tietää! — hänellä, joka ulkona löylytti aina kaikkia vihollisia, oli kodissaan kaunis vihollinen, jonka käsistä hän itse sai kelpo selkäsaunan. — No, oma syynsä — hänkin oli taisteluunvaatijana Haflinghem'in turnajaisissa ja teki siellä semmoisia sankaritöitä, että jos vain Jumala ja sinun isäsi-isä olisivat sallineet, olisi hän voinut saada toisen Montignyn rouvan, joka tuota siveää miestä olisi siveämmin kohdellut.»
Neiti Isabella, jolla oli hiukan syytä pelätä noita Haflinghem'in turnajaisia, josta aineesta tädillä kaikkina aikoina oli tapana laveasti laverrella, jätti puheen kesken; ja Qventin, sivistyneen ihmisen luonnollisella kohteliaisuudella, ajoi edemmäksi oppaan luokse ikäänkuin kysyäkseen häneltä jotain tietä koskevaa; sillä hän pelkäsi läsnäolonsa kenties häiritsevän kreivittärien keskinäistä puhetta.
Kreivittäret jatkoivat kuitenkin aamunkoittoon saakka ääneti matkaansa tai keskustelivat ainakin semmoisista asioista, joita ei maksa vaivaa kertoa; ja koska nyt oli oltu niin monta tuntia yhtä mittaa hevosen selässä, alkoi Qventin pelätä, että heitä rupeaisi jo väsyttämään. Hän tahtoi siis saada tietää kuinka pitkä matka oli vielä lähimpään lepopaikkaan.
»Sen näytän teille», vastasi opas, »puolen tunnin perästä.»
»Ja sitten jätät meidät toisen oppaan haltuun?» kysyi Durward vielä.
»Aivan niin, herra jousimies», vastasi opas; »minun matkani ovat aina lyhyet ja suorat. Te, herra jousimies, sekä muut ihmiset, kierrätte jousen kaarta myöten, minä sujautan aina suoraan nuoraa pitkin.»
Kuu oli jo kauan aikaa sitten laskenut, ja aamukoitto alkoi nousta kirkkaana ja valoisana idästä, välkytellen pienen järven pintaa, jonka rantaa pitkin he olivat jonkun aikaa kulkeneet. Tämä järvi levisi keskellä avaraa tasankoa, jossa siellä täällä kasvoi yksinäisiä puita sekä pieniä lehtoja ja viidakoita, mutta joka kuitenkin oli niin aukea, että silmä alkoi jo jokseenkin selvästi selittää esineitä. Qventin loi nyt silmänsä vieressään ratsastavaan oppaaseen, ja tunsi hänet, joskin kasvoja varjosti leveälierinen, espanjalaisen talonpojan sombrero'n kaltainen hattu, samaiseksi leikkisäksi Petit-André'ksi, jonka sormet, yhdessä hänen surullisen virkaveljensä Trois-Eschelles'n kanssa, äsken niin ilkeällä tavalla olivat hypistelleet Qventin'in kaulaa. Inholla, joka oli myös hiukan pelon sekainen, sillä Skotlannissa pyöveliä katsellaan melkein taikauskoisella kammolla, jota äskeinen pelastus ei ollut vähentänyt, käänsi Durward vaistomaisesti hevosensa pään oikealle ja iski samassa kannukset sen kupeihin, niin että se, puoleksi ympäripyörähtäen, hypähti muutaman kyynärän verran erille tuosta vihatusta matkakumppanista.
»Ha, ha, ha, ha!» nauroi Petit-André; »Gréve-torin pyhä Neitsyt auttakoon! — muistaapa, luulakseni tämä nuori soturi vanhan tuttavansa! — Mitä, kumppani! — ethän toki kantane minulle vihaa? — Jokainen tässä maassa elättää henkeään omalla tavallaan. Ei kenenkään huoli hävetä, että hän minun kynsissäni on ollut, sillä minä toimitan virkaani yhtä taitavasti kuin paras mestari, joka ikänä oli sitonut elävän hedelmän kuolleeseen puuhun. — Ja Jumala sitä paitsi on suonut minulle sen armon, että olen iloinen poika — ha, ha, haa! — Voisinpa kertoa teille semmoisia leikkipuheita, joita olen laskenut tikapuitten alimman asteen ja hirsipuun poikkipuun välillä, että — niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni — minun on täytynyt tehdä tehtäväni jokseenkin kiireesti siinä pelossa, että hirtettävä mies sitä ennen kuolisi nauruun ja siten saattaisi minun taitoni häpeään.»
Näin puhuen hän kannusti hevostaan, hävittäen siten sen välimatkan, jonka skotlantilainen oli jättänyt heidän välilleen, ja virkkoi sitten: »Kuulkaas, herra jousimies, sovitaan pois vaan! — Minä puolestani toimitan aina virkaani ilman mitään vihaa ja keveällä sydämellä, ja minulle on ihminen aina kaikkein rakkain kun olen saanut hänen kaulaansa tukehdusvitjani, saattaakseni hänet pyhän Patibulariuksen ritariston jäseneksi — sillä nimellä provossin pappi, arvoisa isä Menehiiteen, nimittää provossisuojeluspyhimystä.»
»Pysy kauempana, kurja konna!» huusi Durward, kun lain tuomion täyttäjä yritti tulla vielä likemmäksi, »tai en voi vastustaa kiusausta ja näyttää sinulle, kuinka pitkä matka pitäisi olla kunnian miehen ja mokoman hylkiön välillä.»
»Hohoh teitä, olettepa te aika tuittupää!» sanoi pyöveli. »Jos edes olisitte sanonutkunnonmiehen, niin olisi siinä hiukkanen totta — muttakunnianmiehiä, niiden kanssahan minä olen tekemisissä joka päivä, yhtä läheisessä kuin olin tulemaisillani teidänkin kanssanne. — Mutta menkää Herran nimeen ja seurustelkaa oman itsenne kanssa. Minä olisin tarjonut teille pullollisen Auvergnen viiniä kaiken vihan poishuuhtomiseksi — mutta te luultavasti hylkäisitte kohteliaan tarjoumukseni. — No, no, olkaa niin epäkohtelias kuin tahdotte — minä en koskaan puhu pahoja sanoja niille, joiden kanssa virkani puolesta joudun tekemisiin — noille kuperikeikanheittäjilleni, hauskoille tanssijoilleni, pienille leikkikumppaneilleni, niinhän Jaakko Lihamieskin lampaitansa mairittelee — niille, sanalla sanoen, joilla niinkuin teilläkin, korkea-arvoinen herra, on N. U. O. R. A. piirustettuna otsaansa. — Ei, ei, kohdelkoot he minua vaikka kuinka pahasti, hyvän ystävän avun minä heille kuitenkin lopulta annan — ja te saatte itsekin nähdä, kun toisen kerran joudutte Petit-André'n käsiin, että hän osaa antaa anteeksi häväistyksen.»
Näin sanottuaan ja loppupäätteeksi iskettyänsä ilkamoiden silmää sekä päästettyänsä suustaan tsehihá-äänen, semmoisen, jolla kiirehdytetään laiskaa hevosta, Petit-André poikkesi tien toiselle puolelle ja jätti nuorukaisen sulattamaan saamiaan pistosanoja niin hyvin kuin hänen ylpeä skotlantilais-sydämensä saattoi sen tehdä. Suuri halu olisi Qventin'illä ollut löylyttää häntä niin pitkältä kuin hänen peitsensä varsi olisi kestänyt; mutta hän hillitsi vihansa sillä ajatuksella, että tappelu tämänluontoisen miehen kanssa ei olisi missään eikä milloinkaan kunniaksi, ja varsinkin nykyisessä tilanteessa suorastaan rikos velvollisuutta vastaan, josta saattaisi olla sangen vaarallisia seurauksia. Hän siis nieli Petit-André'n sopimattomat, viranmukaiset kokkapuheet hartaasti toivoen, ettei hänen suojelukseensa uskottu kaunotar ollut kuullut niitä; sillä tietysti se seikka, että hänelle voitiin pitää tämmöisiä pilapuheita, ei olisi antanut kreivittärelle edullista vaikutusta Durward'ista. Mutta hyvin pian molempien kreivittärien yht'aikainen hätähuuto herätti hänet niistä ajatuksista: »Katsokaa taaksenne — katsokaa taaksenne! — Jumalan tähden kavahtakaa itseänne ja suojelkaa meitä — meitä ajetaan takaa!»
Qventin katsahti kiiruusti taaksensa ja näki kaksi aseellista miestä, jotka tulivat heidän jäljessään ajaen niin kovaa vauhtia, että he hyvinkin pian saavuttaisivat matkalaiset. »Eivät nuo», sanoi hän, »voi olla muita kuin provossin miehiä, jotka ovat vahtikierrolla metsässä. Katsopas sinä», käski hän Petit-André'ta, »mitä lajia ne ovat.»
Petit-André totteli, ja tarkastettuaan tulijoita hän iloisesti pyörähti taas satulassaan ympäri ja vastasi: »Nämät, hyvä herra, eivät ole minun kumppaneitani eikä myöskään teidän — ei provossin väkeä — eikä jousimiehiä — sillä minusta näyttää, että heillä on rautakypäräsilmikot päässä alaslaskettuina ja rautakaulukset. — Hiiden vietäviä ovat nuo rautakaulukset, ilkeimpiä kaikista rautavarustuksista! — Olenpa saanut tuntikauden sormin kopeloida niitä, ennenkuin olen saanut ha'at auki.»
»Armolliset kreivittäret», virkkoi Durward kuuntelematta Petit-André'n loruja, »teidän pitää ajaa eteenpäin — ei hiin joutuisaan, että selvään nähtäisiin teidän pakenevan, mutta kuitenkin siksi suurella kiireellä, että voitte käyttää hyväksenne sitä estettä, jonka kohta aion nostattaa teidän ja takaa-ajajiemme välille.»
Isabella kreivitär katsahti oppaaseen ja kuiskasi sitten jotain tädillensä, joka täten puhui Qventin'ille: »Me luotamme teidän suojelukseenne, herra jousimies ja tahdomme mielemmin antautua siihen vaaraan, joka meitä saattaa kohdata teidän seurassanne, kuin lähteä eteenpäin tuon miehen kanssa, jonka ulkomuoto ei meidän mielestämme näytä ennustavan hyvää.»
»Tapahtukoon niinkuin te tahdotte, armolliset neidit», sanoi nuorukainen. »Takaa-ajajia on vain kaksi, ja vaikka he ovat ritareita, niinkuin heidän varustuksistaan näkyy, niin saavat he nähdä, jos heillä on paha tarkoitus, kuinka skotlantilainen aatelismies täyttää velvollisuutensa teidän kaltaistenne läsnäollessa ja teidän suojaksenne. — Kuka teistä», jatkoi hän kääntyen komentonsa alla olevan saattoväen puoleen, »tahtoo yhdessä minun mukanani käydä peitsisille noiden keikarien kanssa?»
Kaksi miehistä nähtävästi oli kahdella päällä; mutta kolmas, Bertrand Guyot, vannoi, vaikka he — cap de dion![1] — olisivat Artur kuninkaan pyöreän pöydän ritareja, tahtovansa Gascognen kunniaksi ottaa selkoa siitä, mitä miehiä he olivat.
[1] Jumalan pää! gascognelainen vakuutus.
Hänen näin puhuessaan molemmat ritarit — sillä niin korkea arvo heillä nähtävästi oli — lähestyivät matkajoukon taimmaista riviä, joksi Qventin uljaan apulaisensa kanssa nyt oli asettunut. Heillä oli täydelliset teräsvarustukset, mutta ei mitään vaakunaa, josta heidät olisi voinut tuntea.
Toinen heistä, tultuaan likemmäksi, huusi Durward'ille: »Pois tieltä, herra knaappi! — Me tulemme vapauttamaan teidät virasta, joka on teidän arvollenne ja säädyllenne liian suuri. Olkaa hyvä ja antakaa nämät kreivittäret meidän suojaamme — me olemme paljoa sopivampia seurakumppaneita heille, varsinkin koska he teidän seurassanne ovat miltei vankeudessa.»
»Vastaukseksi teille, hyvät herrat», virkkoi Durward, »saan ensiksikin sanoa, että viran, jota toimitan, on nykyinen kuninkaani antanut minulle; ja toiseksi, että, miten kelvoton lienenkin sitä toimittamaan, nämät kreivittäret tahtovat pysyä minun suojelukseni alaisina.»
»Häpeä, mies!» huusi toinen päällekarkaajista. »Aiotko sinä, maata kiertävä kerjäläinen, ryhtyä vastarintaan asestettuja ritareita vastaan?»
»Vastarintaan minä tosiaankin ryhdyn», sanoi Durward, »koska minun on pakko vastustaa teidän hävytöntä ja laitonta päällekarkaustanne; ja jos lieneekin jotain arvon eroitusta meidän välillämme, josta en ole aivan varma, niin on teidän epäritarillisuutenne murtanut sen laipion maahan. Tempaiskaa siis miekkanne tupesta, tai jos mielitte peitseen turvata, ottakaa vauhtiasento.»
Ritarit pyörähyttivät nyt hevosensa ympäri ja ajoivat noin 150 askelta taaksepäin. Qventin puolestaan, katsahtaen kreivittärien puoleen, kumarsi syvään satulassaan, ikäänkuin pyytäen, että he seuraisivat suosiollisin silmin hänen yritystään; ja kun he kehoituksen merkiksi heiluttivat hänelle liinojansa, olivat päällekarkaajat jo ennättäneet tarpeellisen matkan päähän saadakseen vauhtia.
Durward karahutti nyt ratsunsa liikkeelle käskien gascognelaisenkin miehen tavoin pitämään puoltansa. Näin hyökkäsivät kaikki neljä ratsumiestä täyttä vauhtia yhteen keskipalkoilla sitä välimatkaa, joka oli heidän välillään. Yhteentörmäyksessä gascognelais-parka sai surmansa heti, sillä vastustaja tähtäsi hänen kasvoihinsa, jotka eivät olleet silmikon suojassa, ja peitsi tunkeutui silmän kautta aivoihin, niin että mies kaatui kuoliaana maahan hevosensa selästä.
Qventin puolestaan, vaikka häntäkin haittasi sama puute, keikahti satulassaan niin nopsasti, että vihollisen peitsi sujahti hänen oikean olkapäänsä päällitse, raapaisten hiukkasen vain poskea. Sitä vastoin hänen oma peitsensä sattui keskelle vastustajan rintaa ja sysäsi hänet maahan. Qventin hypähti alas hevosen selästä riisuakseen kypärän kaatuneelta; mutta toinen ritari, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, hypähti heti, kun hän näki miten pahoin hänen kumppaninsa oli käynyt, vielä nopsemmin kuin Durward satulastaan maahan ja huusi, asettuen pyörtyneen ystävänsä eteen: »Jumalan ja pyhän Martin nimessä, poikaseni, nouse hevosen selkään ja mene tiehesi naikkostesi kanssa! — Ventre Sant Gris![1] — onpa heistä ollut jo kyllin turmiota täksi aamuhetkeksi.»
[1] Ranskalainen kirous.
»Älkää pahaksi panko, herra ritari», virkkoi Durward, jota suututti uhkaava ääni, jolla tämä neuvo annettiin, »tahtoisinpa ensin nähdä kenenkä kanssa olen ollut tekemisissä, ja saada tietää kuka vastaa minun kumppanini kuolemasta.»
»Sitä et koskaan saa elävänä nähdä etkä tietää», vastasi ritari. »Mene tiehesi rauhassa, hyvä mies. Me olimme hulluja, kun läksimme estämään teidän matkaanne, mutta siitä me olemmekin saaneet rangaistuksemme; sillä sinä olet saanut aikaan enemmän turmiota, kuin mitä koko joukkosi hengellä sekä omallasikin voisit palkita. — No, josvälttämättömästitahdot», — Qventin oli näet tempaissut miekkansa tupesta ja lähestyi häntä — »niin ota tämä kostoksi!»
Näin sanoen hän iski nuorta skotlantilaista niin lujasti kypärään, että Durward, vaikka hän olikin kotoisin maasta, missä kelpo sivalluksia jaeltiin sangen runsaasti, ei ollut semmoista vielä muuten kuin kirjoista sattunut tuntemaan. Se iski häneen niinkuin ukkosen nuoli, löi syrjään miekan, jonka nuori soturi oli kohottanut suojakseen ja halkaisi kypäränkin, vaikka se muka oli teräksestä kestäväksi taottu, niin pitkälle, että terä puraisi hiuksia, kuitenkaan sen enempää vahinkoa tekemättä. Silmänräpäyksen aikaa oli nyt Durward, joka puolipyörtyneenä vaipui toiselle polvelleen, aivan ritarin armoilla, jos tämän olisi tehnyt mieli iskeä häneen toista kertaa. Mutta joko hän sääli Qventin'in nuoruutta, tai ihaili hänen uljuuttansa, tai jalomielinen, rehellinen taistelunhalu pidätti häntä tätä tilaisuutta käyttämästä hyväkseen. Pian Durward tointuikin jälleen, kavahti pystyyn ja kävi vastustajansa kimppuun, tulisesti niinkuin mies, joka on päättänyt päästä voitolle tai kuolla, ja samalla kuitenkin sillä mielenmaltilla, joka on välttämätön, jos tahtoo niin edullisesti kuin suinkin suoriutua taistelusta. Jotta hän ei enää saisi tuommoisia hirmuisia sivalluksia kuin äsken, hän koitti suuremman nopsuutensa avulla, jota varustusten verrattain suurempi kepeys vielä helpoitti, väsyttää vastustajaansa. Durward ahdisti häntä milloin miltäkin puolelta vikkelillä liikkeillä ja äkkipikaisilla päällekarkauksilla, joita ritarin raskaassa rautapuvussansa oli sangen vaikea ilman suurempaa vaivaa torjua päältänsä.
Turhaan tämä jalomielinen vastustaja huusi Durward'ille: »Eihän nyt enää ole mitään riidan syytä välillämme, ja mieltäni pahoittaisi, jos minun täytyisi tehdä sinulle vahinkoa!» Qventin ei totellut muuta kuin tulista himoansa saadakseen hetkellisen tappionsa häpeän jälleen pois pyyhityksi. Hän ahdisteli ritaria yhä edelleen ukkosen nuolen nopeudella, väliin yrittäen pistää miekkansa kärjellä, väliin hakata häntä sen terällä; näin tehdessään hän piti myös tarkasti silmällä kaikkia vastustajansa liikkeitä — muistellen hänen suurta voimaansa, josta hän oli saanut niin peloittavan esimaun — ja oli valmis hypähtämään taaksepäin tai syrjään tuon hirvittävän kalvan iskujen alta.
»No, hiisi periköön sinut, sinä itsepäinen ja ylpeä hupsu», mutisi vihdoin ritari, »kun et tyydy, ennenkuin olet saanut kolahduksen päähäsi!» Näin sanoen hän muutti taistelutapaansa, pysähtyi ikäänkuin hän olisi tahtonut tästä lähtien vain suojella itseään ja torjua luotaan Qventin'in lakkaamattomia sivalluksia. Mutta salaa hän aikoi yhdellä ainoalla iskulla tehdä lopun taistelusta, niin pian kun vain nuori soturi hengästyisi tai joku taitamaton tai huolimaton temppu hänen puoleltaan antaisi siihen tilaisuutta. Tämä sukkela keino olisikin luultavasti saattanut hänet tarkoituksen perille, ellei kohtalo olisi päättänyt toisella tavalla.
Kaksintaistelun juuri tuimimmillaan ollessa saapui lukuisa ratsumiesjoukko paikalle ja huuto kajahti: »Seis, kuninkaan nimessä!» Molemmat taistelijat astuivat askeleen taaksepäin, ja Qventin huomasi ihmeekseen, että hänen päällikkönsä, lordi Crawford, oli taistelua estävän joukon johtajana. Mukana oli myös Tristan Erakko parin, kolmen miehen kera — kaikkiaan noin parikymmentä ratsua.
"Min' olen" niin hän virkkoi mulle, "maalta Egyptin, tuota noitasukua, mi, koska Gosenissa asui Israel, hurjasti ryhtyi taisteluhun vastaan Mosesta sekä kansaa Moseksen, Jehovan ihmetöitä vastustaen omilla loitsukonsteillaan, siks kunnes lähestyi koston enkeli ja viisaat kopeat esikoisiaan sai surra kuin oppimaton talonpoikakin.
Nimetön.
Lordi Crawford'in sekä hänen väkensä tulo teki heti lopun taistelusta, jota edellisessä luvussa yritimme kuvata. Ritari, kiireesti riisuen kypäränsä, ojensi vanhalle lordille miekkansa ja sanoi: »Crawford, minä antaun — mutta tulkaa vähän tännemmäksi, että saan kuiskata korvaanne — yhden sanan vain Jumalan tähden — pelastakaa Orleans'in herttua!»
»Kuinka! — Mitä! — Orleans'in herttua!» huudahti skotlantilainen päällikkö. »Mistä tämä kaikki on johtunut, saakeli soikoon? Tämä juttu on iäksi päiviksi rikkova kuninkaan ja hänen välinsä.»
»Älkää kysykö mitään», sanoi Dunois — sillä hän se oli — »syy on kokonaan minun. — Katsokaas, hän liikahtaa. Minä vain riensin tänne kaapatakseni tuon neitosen omakseni, jotta minusta tulisi aviomies ja maanomistaja — ja tuommoisessa pulassa tässä nyt ollaan. Pidättäkää roistojoukkonne poissa — älkää salliko yhdenkään miehen nähdä häntä.» Näin sanoen hän aukaisi herttuan silmikon ja viskasi hänen kasvoilleen vettä, jota hän nouti läheisestä lammesta.
Qventin Durward puolestaan oli hämmästyksissään, aivan kuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen; niin tiheään hän sai kokea yhä uusia ihmeitä. Hän oli — sen hän nyt vastustajansa kalpeista kasvoista näki — kaatanut maahan Ranskan kuninkaallisen suvun korkeimman prinssin, ja ollut miekanmittelössä Ranskan parhaan sankarin, kuuluisan Dunois'n kanssa. Nämät työt olivat kumpaisetkin itsessään ylen kunniallisia — mutta voiko sanoa niiden olevan kuninkaalle eduksi tai mieliksi, se oli ihan toinen asia.
Herttua oli nyt tointunut jälleen tainnoksistaan, niin että hän jaksoi istua ja kuunnella Dunois'n sekä Crawford'in välistä keskustelua. Edellinen väitti hartaasti, ettei tässä asiassa ollenkaan ollut tarpeellista mainita Orleans'in herttuan korkeata nimeä, koska hän, Dunois, mielellään tahtoi ottaa koko syyn omille niskoilleen ja vakuuttaa että herttua vain ystävänsä apulaisena oli ollut mukana.
Lordi Crawford kuunteli, silmät maahan luotuina, aika ajoin huoaten ja pudistellen päätään. Vihdoin hän katsahtamatta ylös virkkoi: »Tiedättehän, Dunois, että sekä isänne että myös oman itsennekin tähden mielelläni olisin teitä auttanut.»
»En minä itselleni mitään pyydä», vastasi Dunois. »Teillä on miekkani kädessänne, ja minä olen teidän vankinne — siinä kaikki! — Mutta minä puhun tämän jalon prinssin puolesta, joka on Ranskan ainoa toivo, jos Jumala kruununperillisen pois kutsuisi. Hän tuli tänne vain auttaakseen minua — kun tahdoin yrittää kaappaista onnen käsiini — asiassa, jonka kuningas osaksi oli hyväksynyt.»
»Dunois», sanoi Crawford, »jos toinen mies kertoisi minulle, että te muka olitte saattanut oman asianne vuoksi tämän korkeasukuisen prinssin tämmöiseen vaaraan, niin olisin sanonut sen valheeksi. Enkä minä voi nytkään, vaikka itse niin väitätte, oikein uskoa, että te puhutte täyttä totuutta.»
»Jalo Crawford», sanoi Orleans'in herttua, joka nyt oli kokonaan tointunut pyörryksistä, »te olette mielenlaadultanne liiaksi ystävänne Dunois'n kaltainen käsittääksenne hänet väärin. Minä hänet väkisin vein tänne, aivan vasten hänen tahtoansa, syösten hänet äkkipikaa ja arvelematta yritykseen, johon hurja rakkaus minua houkutteli. — Katsokaa minua kaikki, ken vain haluaa», lisäsi hän nousten pystyyn ja kääntyen sotaväen puoleen — Ludvig, Orleans'in herttua, olen valmis vastaamaan hurjuudestani. Toivonpa vaan, että kuninkaan viha tyytyy yksin minuun, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin. — Mutta, Ranskan prinssinä ei minun sovi antaa miekkaani kenenkään käsiin — ei edes teille uljas Crawford — hyvästi siis, kelpo kalpani!»
Näin sanoen hän tempaisi miekkansa tupesta ja nakkasi sen lampeen. Se lensi ilman halki niinkuin ukkosen nuoli ja upposi loiskahtaen veteen, jonka pinta heti taas meni umpeen. Kaikki jäivät paikoilleen seisomaan kahdenvaiheilla ja hämmästyneinä — niin korkeaa säätyä oli rikollinen ja niin suuresti rakastettu hänen persoonansa. Mutta toiselta puolen kaikki tiesivät, muistaen mitä aikeita kuninkaalla oli hänen suhteensa, että tämä hurjapäinen yritys syöksisi herttuan perikatoon.
Dunois ensimäisenä sai sanan suustansa ja hän puhui luottamuksen puutteesta suuttuneen ystävän moittivalla äänellä: »Vai niin! te, kuninkaallinen herttua, katsotte hyväksi viskata pois parhaan miekkanne samana aamuhetkenä, jolloin teidän myös kelpasi hyljätä kuninkaan suosio sekä Dunois'n ystävyys!»
»Serkku kulta», sanoi herttua, »oliko minun tarkoitukseni muka hyljätä sinun ystävyytesi sillä, että puhuin totta, koska sinun henkesi ja sinun kunniasi turvallisuus vaati totuuden puhumista?»
»Mitä tekemistä teillä oli minun henkeni turvallisuuden kanssa, kaikkein kuninkaallisin serkkuni, pyytäisin vain saada tietää?» vastasi Dunois yrmeästi. »Mitä — Jumalan nimessä! — mitä varten teidän tarvitsi sekaantua asiaan, jos minun teki mieleni tulla hirtetyksi, tai kuristetuksi, tai viskatuksi Loireen, tai tikarilla lävistetyksi, tai teilapyörällä muserretuksi, tai elävältä rautahäkkiin ripustetuksi, tai johonkuhun maanalaiseen kuoppaan elävältä haudatuksi, tai millä muulla keinolla tahansa Ludvig kuningas armossaan katsoisi parhaaksi vapauttaa itsensä tästä uskollisesta alamaisestaan? — Älkää iskekö tuolla tavalla silmää, älkää julmistelko kulmakarvojanne ja viittailko Tristan Erakkoon — kyllä minä näen sen konnan yhtä hyvin kuin tekin! — Mutta eipä minulle olisi toki niin pahoin käynyt. Ja se olkoon sanottu minun henkeni turvallisuudesta. — Mutta mitä teidän omaan kunniaanne tulee, niin — vannonpa sen pyhän Magdalenan punaisten poskien kautta! — minun mielestäni kunnia olisi ollut siinä, ettemme ollenkaan olisi ruvenneet tämän-aamuiseen työhön, tai että olisimme salanneet sen ihmisten silmiltä. Hurja skotlantilaispoika sysäsi täällä kuninkaallisen herttuan satulasta maahan.»
»Hs, hs!» virkkoi lordi Crawford; »älkää häväiskö sen johdosta kuninkaallista herttuaa. Eipä joku skotlantilaispoika ole ensi kertaa taittanut kelpo peistä — minä olen mielissäni siitä, että tuo poika käyttäytyi niin uljaasti.»
»Sitä vastaan en tahdokaan mitään väittää», sanoi Dunois. »Mutta, jos te, lordi Crawford, olisitte saapunut tänne vain hiukankin myöhemmin, niin olisi kuin olisikin teidän jousimieskomppaniaanne tullut avonainen sija.»
»Niin, niin», vastasi Crawford, »kyllä tunnen teidän käsialanne tuossa halkaistussa kypärässä. — Ottakaa joku teistä se pois pojalta ja antakaa hänelle sijaan teräksellä vuorattu lakki; siitä hänen päällään on lujempi suoja kuin tuosta rikkinäisestä patarähjästä. — Ja sallikaa, herra ritari, minun sanoa teille, että teidän omassannekin, miekan kestäväksi taotussa haarniskassanne lienee muutamia kelpo skotlantilaisen käsialanjälkiä. — Mutta, Dunois, nyt minun täytyy pyytää Orleans'in herttuaa sekä teitä nousemaan hevosten selkään ja seuraamaan minua; sillä minä olen saanut käskyn viedä teidät paikkaan, joka on ihan toisenlainen kuin mitä minä teille soisin.»
»Enkö, lordi Crawford, saisi sanoa edes yhden sanan noille kauniille kreivittärille?» kysyi Orleans'in herttua.
»Ette tavuakaan», vastasi Crawford, »minä olen liiaksi teidän ystävänne, kuninkaallinen herttua, jotta voisin sallia semmoista hullutusta.» — Sitten hän lisäsi, kääntyen Qventin'in puoleen: »Sinä, poikaseni, olet velvollisuutesi tehnyt. Jatka matkaasi ja noudata sitä käskyä, joka on sinun täytettäväksesi uskottu.»
»Sallikaa minun puhua, lordi Crawford», virkkoi Tristan ainaisella raa'alla puhetavallaan, »tuon nuorukaisen pitää saada toinen opas. En tule toimeen ilman Petit-André'tä, koska tässä näkyy hänelle työtä tulevan.»
»Nuori herra», sanoi Petit-André nyt likemmäksi astuen, »kulkekoon vain suoraan tuota tietä eteenpäin, niin hän joutuu paikkaan, missä hän tapaa oppaaksi määrätyn miehen. — Minä en, vaikka tarjottaisiin tuhat kultakolikkoa, huolisi tänään olla poissa! Olenhan minä jo hirttänyt montakin ritaria ja knaapia, ynnä myös rikkaita raatimiehiä ja pormestareita kaupan päälliseksi — ovatpahan kreivit ja markiisitkin kokeneet sormieni näppäryyttä — mutta — hum!» — hän katsahti herttuaan ikäänkuin osoittaaksensa, että hän mielellään olisi lisännyt sanat: »kuninkaallinen prinssi!» — »Hah, hah, haa! Petit-André, sinun nimesi mainitaan vielä aikakirjoissa!»
»Sallitteko te roistojenne pitää tuommoista puhetta näin korkean herran kuullen?» moitti Crawford, ankarasti katsahtaen Tristaniin.
»Miks'ette te heitä kurita itse, uljas lordi?» kysäisi Tristan yrmeästi vastaan.
»Senvuoksi että sinun kätesi on ainoa tässä seurassa, joka voi piestä tuota mokomaa sen tulematta siitä halvemmaksi.»
»Pitäkää omat miehenne kurissa, kyllä minä väestäni vastaan», tiuskasi yliprovossi.
Crawford'in kielen päässä näytti pyörivän vihainen vastaus; mutta asiaa tarkemmin mietittyään hän kääntyi äkisti selin Tristan'iin, pyysi Orleans'in herttuaa sekä Dunoista yhtä kummallekin puolellensa ratsastamaan, kumarsi jäähyväisiksi kreivittärille, ja sanoi Qventin'ille: »Jumala suojelkoon sinua, poikaseni! Uljaasti olet palveluksesi alottanut, vaikka tämä asia onkin hyvin surettava.» Crawfordin jo ollessa lähtemäisillään kuuli Qventin Dunois'n kuiskaavan hänelle: »Viettekö meidät Plessis'in?»
»En, onneton, hurjapää ystäväni», vastasi Crawford huoaten, »vaanLoches'en.»
»Loches'en!» Tämän linnan tai pikemmin vankitornin nimi, joka oli vielä enemmän pelätty kuin Plessis, kuului ruumiskellojen kilahdukselta nuoren skotlantilaisen korvissa. Siinä tornissa, niin hän oli kuullut, toimitettiin ne salaiset, julmat työt, joilla Ludvigkin häpesi saastuttaa oman asuntolinnansa huoneita. Tuossa hirmupaikassa kuului olevan vankikomeroita toistensa alla, joista kaikista vanginvartijoillakaan ei ollut tietoa; ne olivat hautoja, joihin ihmiset elävältä telkittiin, joilla ei sen jälkeen ollut muuta toivoa kuin loppuikänsä hengittää saastaista ilmaa ja ravita itseään vedellä ja leivällä. Samassa hirvittävässä linnassa oli myöshäkeiksinimitettyjä kauheita koppeja, joihin vanki parka ei mahtunut pystyssä seisomaan eikä pitkäkseen ojentumaan — sanottiin niiden olevan kardinaali Balue'n keksimiä, joka sitten itse enemmän kuin yksitoista vuotta sai asua tämmöisessä lokerossa. Eipä ihme siis, jos tuon hirmupaikan nimi sekä se tieto, että hän osaksi oli ollut syynä siihen, että kaksi niin jaloa uhria joutui sinne, saattoi nuoren skotlantilaisen mielen synkäksi; hän ratsasti jonkun aikaa edelleen alla päin, silmät maahan luotuina, sydän täynnä tuskallisimpia tunteita.
Kun hän nyt taas ratsasti pienen matkaseurueen etupäässä, hänelle neuvottua tietä pitkin, sai neiti Hameline tilaisuuden sanoa hänelle:
»Näyttääpä minusta, hyvä herra, kuin olisitte pahoilla mielin voitosta, jonka te urhoudellanne saavutitte meitä suojellessanne?»
Kysymys vivahti pilanteolta, mutta Qventin oli kyllin viisas vastataksensa suoraan ja vakavasti:
»En voi olla pahoillani mistään, mitä tulee tehdyksi teidänkaltaistenne vallasnaisten hyväksi. Mutta olisinpa, jollei olisi ollut teille siitä vaaraa, mielemmin tahtonut saada surman niin kelpo soturin kuin Dunois'n miekasta, kuin olla apuna saattamassa mainiota ritaria ja onnetonta prinssiä Loches'n hirvittäviin hautoihin.»
»Seolisiis sittenkin Orleans'in herttua!» sanoi vanhempi kreivitär kääntyen veljentyttärensä puoleen. »Niinpä minä tunnustelinkin, vaikka katselimmekin kaukaa taistelua. — Näetkö nyt, tyttöseni kuinka hyvin meidän olisi voinut täällä käydä, jos tuo viekas, saita kuningas olisi vain sallinut meidän näyttäytyä hovissaan. Ranskan kuninkaallisen suvun korkein herttua ja uljas Dunois, jonka nimi on yhtä laajalta kuuluisa kuin hänen sankari-isänsäkin aikoinaan. — Tämä nuori herra teki tehtävänsä miehuullisesti ja kunnollisesti; mutta sääli mielestäni on kuitenkin, ettei hän kunnialla kaatunut, koska hänen onneton uljuutensa tuli esteeksi meidän ja noiden prinssillisten pelastajiemme välille.»
Isabella kreivitär vastasi vakavalla, miltei suuttumusta ilmaisevalla äänellä.
»Täti», lausui hän, »jollen tietäisi sitä leikiksi, niin sanoisin, että teidän puheenne osoittaa kiittämättömyyttä meidän uljasta suojelijaamme kohtaan, jolle kenties olemme suuremmassakin kiitollisuudenvelassa kuin mitä te huomaattekaan. Sillä jos tuo hurja yritys olisikin noilta ritareilta niin hyvin onnistunut, että olisivat voittaneet saattoväkemme, niin eikö ole selvää, että meidänkin silloin, kuninkaan henkivartijain saapuessa tänne, olisi ollut pakko lähteä vankeuteen? Minä puolestani kyynelin suren ja aion pian messuilla kunnioittaa urhoollista, kaatunutta miestä, ja toivon», jatkoi hän ujommin, »että eloon jäänyt ei ole hylkäävä sulimmasti lausuttua kiitostani.»
Kun Qventin käänsi kasvonsa neidon puoleen vastatakseen kiitokseen, huomasi kreivitär veren vuotavan pitkin nuorukaisen toista poskea, ja hän huudahti syvällä liikutuksella: »Pyhä Neitsyt! hän on haavoitettu, hänen verensä vuotaa! — Alas hevosen selästä, hyvä herra, ja antakaa sitoa haavanne!»
Huolimatta kaikista vastaväitteistä ja vakuutuksista, että haava oli aivan mitätön, pakoitettiin Durward hyppäämään hevosen selästä alas, istahtamaan läheiselle kivelle ja riisumaan kypärän päästänsä. Croyen kreivittäret puolestaan, jotka vallalla olevan tavan mukaan olivat hiukan perehtyneet lääketieteeseen, huuhtoivat haavan puhtaaksi, seisahduttivat veren ja sitoivat nuoremman neidon liinan kääreeksi, jotta ilmaa ei pääsisi haavaan, niinkuin heitä oli opetettu.
Nykyaikana nuoret herrat harvoin, jos koskaan, saavat haavoja naisten tähden, eivätkä nuoret neitoset puolestaan koskaan ryhdy haavojen parantamiseen. Kumpaisiltakin siten säästyy vaara. Se, jonka miehet tällä tavoin välttävät, myönnettäneen helposti vaaraksi; mutta vaara sille, jonka tuli hoitaa niin mitätöntä haavaa, kuin Qventin'in oli, joka itsessään ei suinkaan ollut vaarallinen eikä pelottava, oli kenties yhtä suuri kuin Durward'in vaara sitä saadessa.
Olemme jo maininneet, että hoidettava oli erinomaisen kaunis poika, ja kun rautalakki oli riisuttu, tulvahti hänen keltainen tukkansa sen alta virtana ulos, lainehtien kasvojen ympärillä, joiden nuorekasta iloisuutta nyt hiukan hillitsi punastus ilmaisten sekä kainostelua että ihastusta. Nuoremman kreivittären koettaessa tukkia haavaa liinallaan, sill'aikaa kuin täti tavaramytyistä etsi haavavoidetta, hän tunsi sydämessään sekä ujoutta että hämminkiä, toiselta puolen sääliä ja kiitollisuutta haavoitettua kohtaan, ja nämät tunteet tekivät nuorukaisen pulskan ulkomuodon ja kauniit kasvot neidon silmissä vieläkin viehättävämmiksi. Sanalla sanoen, näyttipä siltä kuin Kohtalo olisi täten tahtonut vielä entistä enemmän kiihoittaa tuota salaista tunnetta, jonka se oli jo monella pienellä, ihmissilmän nähden satunnaisella seikalla saanut hereille kahden ihmisen välillä, mitkä tosin säätynsä ja varallisuutensa suhteen olivat aivan eriarvoiset, mutta hyvinkin yhdenvertaiset jos nuoruudesta, kauneudesta ja rakkauteen taipuvan sydämen romanttisesta hellyydestä oli kysymys. Eipä siis ihme, jos Isabellan kuva, joka jo ennestään oli niin syvälle painunut Qventin'in mieleen, voitti sen nyt kokonaan valtaansa; ja jolleivät neidon tunteet olleetkaan vielä yhtä syvälle juurtuneet, sen verran kuin hän itse niistä tiesi, niin muistellessaan tätä nuorta suojelijaa, jolle hän itse puolestaan juuri oli suonut niin miellyttävän avun, tuntui Isabellan sydämessä paljoa hellempää liikutusta kuin mitä oli voinut herättää hänessä koko se korkeasukuisten aatelisherrojen joukkio, joka viimekuluneena kahtena vuonna oli ahdistellut häntä rakkaudellaan, ja varsinkin, kun Campobasso, Kaarle herttuan kelvoton suosikki, johtui hänen mieleensä, nuo ulkokullatut kasvot, kurja, viekas luonne, väärä niska, karsas silmä, niin hänen kuvansa tuntui neidon silmissä vieläkin inhottavammalta ja ilettämämmältä kuin ennen, ja lujasti hän päätti, ettei mikään väkivalta saisi häntä suostumaan niin kammottavaan avioliittoon.
Olipa sillä välin kunnon täti Hamelinenkin mieli taipunut Durward'ille suosiolliseksi. Kenties siihen lienee ollut syynä se, että kreivitär — vaikka, jos hänen korkea-arvoisen sukunsa sukutaulut eivät petä, hän oli jo vähintäin viidenneljättä vanha — vieläkin ihaili miehen kauneutta yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana; vai olisiko hän kenties ruvennut arvelemaan, että hänen varhaisempi käsityksensä heidän nuoren suojelijansa avusta ei ollutkaan oikeuden ja kohtuuden mukainen.
»Veljentyttäreni», virkkoi hän nyt, »on antanut liinansa teidän haavanne siteeksi; minäpä annan teille omani kunnianosoitteeksi teidän uljuudestanne ja kehoitteeksi teille yhä edistymään ritarillisuudessa.»
Näin sanoen hän antoi Durward'ille kalliisti hopealla kirjaillun sinisen liinan, viitaten ratsunsa satulaloimeen sekä sulkiin ratsastushatussaan, sekä huomauttaen hänelle, että värit niissä olivat samat kuin liinassakin.
Sen ajan tavan mukaan ei tällaista suosiolahjaa sopinut käyttää muulla kuin yhdellä ainoalla tavalla; Qventin siis, tätä tapaa noudattaen, sitoi liinan käsivarteensa. Mutta hän teki sen kömpelömmin ja vähemmällä ritarillisuudella kuin ehkä toisessa tilaisuudessa, toisten naisten seurassa. Sillä, vaikka täten saadun liinan käyttäminen ei ollut muuta kuin yleisen ritarillisuuden osoitusta, niin olisi hän paljon mielemmin suonut saaneensa oikeuden sitoa käsivarteensa sen liinan, jolla Dunois'n lyömä haava oli sidottu.
Sitten he jatkoivat taas matkaansa, Qventin ratsastaen nyt kreivittärien rinnalla, joiden seuraan hän näytti saaneen sanoitta suodun luvan yhtyä. Hän ei kuitenkaan puhellut juuri paljon, sillä hänen sydämensä oli täynnä sitä hiljaista onnentunnetta, joka on arka ilmaisemaan itseänsä kovin hillitsemättömästi. Isabella neiti puhui vieläkin vähemmän, niin että puheenvuoro melkein yksinomaan oli neiti Hamelinen vallassa, joka ei osoittanutkaan mitään halua päästää puhetta nukahtamaan. Opettaaksensa tälle nuorelle jousimiehelle — niin hän sanoi — ritarillisuuden periaatteita ja tapoja, hän kertoi laveasti Haflinghem'in turnajaisista, missä hän oli voittajille jakanut kunniamerkit.
Durward'ia — mielipahakseni on se tunnustettava — eivät kertomukset tästä loistavasta taistelusta kuitenkaan liioin huvittaneet yhtä vähän kuin flanderilaisten ja saksalaisten ritarien eri vaakunat, joita kreivitär kuvaili säälimättömällä tarkkuudella. Qventin'iä alkoi näet hiukan peloittaa, että he kenties olivat jo kulkeneet sen paikan sivuitse, missä oppaan piti olla heitä vastassa — se olisi näet ollut sangen paha seikka, josta, jos se todella oli tapahtunut, saattoi pelätä kaikkein turmiollisimpia seurauksia.
Ollessaan vielä kahden vaiheilla olisikohan parempi lähettää joku seuralaisista takaisin katsomaan, oliko todellakin täten tapahtunut, hän kuuli torven toitotusta, katsahti siihen suuntaan, mistä ääni kuului ja näki ratsumiehen, joka suurella kiireellä riensi heitä kohti. Ratsun matala vartalo sekä metsäläisentapainen, pörröinen, ruokkimaton karva toi Qventin'in mieleen vuoriston hevosrodun hänen omassa maassansa; tällä hevosella olivat kuitenkin kaikki raajat paljoa hienommat, ja vaikka se näytti olevan yhtä kestävä, oli se samalla myös paljoa joutuisampi liikkeiltänsä. Pää varsinkin, joka Skotlannin ponylla usein on kömpelömuotoinen ja paksu, oli pieni ja liittyi kauniisti kaulaan; sen leuat olivat hienot, silmät suuret, säkenöivät, sieraimet levällänsä.
Ratsumies oli vieläkin oudompi näöltänsä kuin ratsu, vaikka sekin jo oli aivan toisenlainen kuin ranskalaiset hevoset. Vaikka hän suurella taidolla näytti hallitsevan hevostansa, piti hän kuitenkin jalkansa leveissä jalustimissa, jotka olivat melkein kaukalojen muotoiset ja niin tiukalle ylös vedetyt, että miehen polvet olivat melkein satulan nastan tasalla. Päässään hänellä oli pieni punainen turbaani, jossa heilui likainen, hopeasoljella kiinnitetty sulka; hänen takkinsa, joka oli samanmuotoinen kuin estradioteilla (sotajoukolla, johon venetsialaiset siihen aikaan saivat tarpeelliset rekryytit Adrianmeren itärannoilta), oli vihreäinen väriltänsä ja koristettu koreilla kultapäärmeillä. Sitäpaitsi oli hänellä sangen leveät housut, jotka olivat olevinaan valkoiset, joskaan ei kaikkein puhtainta lajia; ne olivat kiinnitetyt juuri polven alapuolelta, niin että mustapintaiset sääret olivat aivan paljaina, jollei pukimeksi tahtonut sanoa niitä monimutkaisia pauloja, joilla sandalit olivat jalkoihin sidotut. Kannustimia hänellä ei ollut, sillä jalustimien kärjet olivat niin terävät, että niillä sangen ankarasti saattoi kiihdyttää hevosta. Tulipunaisesta vyöstä riippui tämän oudonnäköisen ratsumiehen oikealla kupeella väkipuukko, vasemmalla puolella lyhyt, käyrä maurilaissapeli, ja vanhuudesta värinsä menettäneestä kanninhihnasta roikkui torvi, joka oli ilmoittanut hänen tuloaan. Miehen omat kasvot olivat mustapintaiset, päivettyneet. Parta oli harva; silmät mustat, tuikeat; suu ja nenä kauniit muodoltansa, joksi myös muitakin kasvojen osia olisi sopinut sanoa, jolleivät mustat, pörröllään alas silmille riippuvat suortuvat sekä koko muodon ylen suuri laihuus ja katsannon tuimuus olisi ilmaissut pikemmin metsäläistä kuin sivistyneen maan kasvattia.
»Se on siis mustalainen!» virkkoivat kreivittäret toinen toiselleen.»Pyhä Maria, joko kuningas taas on luottanut tuommoiseen hylkiöön.»
»Voinpa tutkistella miestä, jos niin tahdotte», sanoi Durward, »ja ottaa selvää niin paljon kuin mahdollista, onko häneen luottamista.»
Qventinkin, samoinkuin Croyen neidit, oli näöstä sekä puvusta tuntenut miehen tuollaiseksi maankuljeksijaksi, joiden joukkoon hän itsekin melkein oli tullut luetuksi ollessaan Trois-Eschelles'n ja Petit-André'n nopsissa kynsissä. Hänkin siis aivan luonnollisesti arveli vaaralliseksi luottaa oppaaseen, joka kuului tuohon kiertelevään kansaan.
»Oletko tullut tänne meitä vastaan?» oli Durward'in ensi kysymys.
Tuntematon nyökäytti päätään.
»Ja mitä varten?»
»Saattamaan teitä lüttichiläisen palatsiin.»
»Piispanko?»
Mustalainen nyökäytti taas päätään.
»Minkä merkin voit antaa minulle, jotta voimme sinuun luottaa?»
»Tuon vanhan veisun vaan, ei mitään muuta», vastasi mustalainen —
"Metsäkarjun passari tappoi,Kunnian siitä herra lappoi."
»Se on oikea tunnusmerkki», virkkoi Qventin. »Anna mennä siis, kumppani — kohta tulen jatkamaan puhetta sinun kanssasi.» Jättäytyen sitten jäljelle, kunnes kreivittäret saavuttivat hänet, hän sanoi: »Olen nyt varma siitä, että tämä on odotettu opas, sillä hän sanoi minulle tunnussanan, josta, minun luullakseni, ei kellään muulla paitsi kuninkaalla ja minulla pitäisi olla tietoa. Mutta aionpa kuitenkin vielä puhutella häntä ja koettaa saada selville, kuinka paljon häneen on luottamista.»
Ma olen vapaa, niinkuin ihminen ol' ensin, kun hän luotiin, ennenkuin orjuuden häpäisevä laki alkoi, jalona metsäläisnä metsillänsä kulkeissaan vielä.
Granadan valloitus.
Sill'aikaa kun Qventin antoi nämä lyhyet tiedot kreivittärille vakuudeksi, että heidän seuraansa liittynyt kummitus todella oli kuninkaan lähettämä opas, huomasi hän jotain kummaa — hänkin oli näet yhtä näppärä pitämään silmällä tuntemattoman kaikkia liikkeitä kuin suinkin mustalainen puolestansa. Durward huomasi, että tuo mies ei vain kääntänyt päätään taaksepäin niin paljon kuin mahdollista, voidakseen tarkata heitä, vaan omituisella notkeudella, joka oli pikemmin apinan kuin ihmisen tapaista, hän oli vääntänyt koko vartalonsa satulassa, niin että hän istui melkein syrjin hevosen selässä; sen kaiken hän näkyi tehneen siksi, että hän saattaisi tarkemmin vakoilla heidän tekojansa.
Tämä temppu ei ollut millään muotoa Qventin'in mieleen; hän ajoi siis, mustalaisen luo, joka samassa taas käännähti tavalliseen asentoon satulassaan ja sanoi hänelle: »Sokeanpa oppaan lienemme saaneet, jos aina aiot täten kääntää silmäsi hevosesi häntään etkä korviin päin.»
»Ja vaikka olisinkin sokea», vastasi mustalainen, »niin osaisinpa kuitenkin yhtä hyvin opastaa teitä minkä maakunnan kautta hyvänsä Ranskan kuningaskunnassa tai sen naapurimaissa.»
»Mutta ethän ole ranskalainen synnyltäsi», sanoi nuori skotlantilainen.
»En olekaan», kuului vastaus.
»Mistä maasta olet sitten kotoisin?» kysyi Qventin.
»En mistään maasta», vastasi opas.
»Kuinka! Etkö mistään maasta?» toisti nuori skotlantilainen.
»En», vastasi mustalainen, »en mistään. Minä olen zingaro, bohemilainen, egyptiläinen, tai miksi kaikeksi eurooppalaiset kukin eri kielellään katsovat hyväksi nimittää meitä; mutta kotimaata minulla ei ole.»
»Oletko kristitty?» kysyi Durward edelleen.
Mustalainen pudisti päätänsä.
»Koira!» sanoi Durward — sen ajan katolilaiset eivät näet suvainneet mitään muuta uskoa. »Palveletko Muhametia?»
»En», oli oppaan huoleton ja suora vastaus, eikä hän näyttänyt ollenkaan kummastuvan tai suuttuvan nuorukaisen pikastumisesta.
»Oletko pakana sitten, vai mikä kumma olet?»
»Ei minulla ole mitään uskontoa, vastasi mustalainen.
Durward hämmästyi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan muhamettilaisista sekä epäjumalanpalvelijoista, mutta että voisi olla joku kansakunta, jolla ei ollut yhtään mitään jumalanpalvelusta, se ajatus ei ollut koskaan vielä sattunut hänen päähänsä. Hämmästyksestään jälleen toinnuttuaan hän kysyi oppaalta, missä hänellä tavallisesti oli asuntonsa.
»Missä milloinkin satun olemaan», vastasi mustalainen. »Minulla ei ole kotia.»
»Mitenkä sitten pidät omaisuutesi tallessa?»
»Ei minulla olekaan mitään omaisuutta, paitsi näitä vaatteita ylläni ja tätä hevosta allani.»
»Mutta pukusi on korea ja ratsusi jalo», sanoi Durward. »Millä keinoin sinä elätät henkesi?»
»Syönpä kun on nälkä, juon kun janottaa, eikä minulla muuta hengeneläkettä ole kuin mitä sattumus tuopi eteeni», selitti maankulkija.
»Minkä lain alaisia te olette?»
»Enpä tottele juuri mitään lakia, paitsi kun se soveltuu mielitekoihini ja tarpeisiini», sanoi mustalainen.
»Kuka on teidän päällikkönne, teidän käskijänne?»
»Heimokuntani vanhin — jos huolin totella häntä», sanoi opas — »muuten ei minulla ole mitään käskijää.»
»Te olette siis», jatkoi ihmettelevä tutkistelija, »vailla kaikkea, mikä muut ihmiset pitää koossa — teillä ei ole lakia, ei päällikköä, ei mitään varmaa elinkeinoa, ei kotia, ei kontua. Teillä ei — Jumala teitä armahtakoon! — ole isänmaata — eikä — Jumala teitä valaiskoon ja antakoon teille anteeksi — edes mitään jumalaakaan! Mitä teillä sitten on, kun teiltä puuttuu sekä hallitus että kotionni ja uskontokin?»
»Minulla on vapaus», virkkoi mustalainen — »en kumarra otsaani kenellekään — en tottele ketään — en pidä arvossa ketään. — Menen minne tahdon — elän niinkuin haluttaa — ja kuolen, kun kuolinpäivä joutuu.»
»Mutta sinun kaltaisesi viedään hirsipuuhun tuomarin mielivallan mukaan.»
»Mitäs siitä», vastasi mustalainen, »sitä pikemmin joutuu kuolema.»
»Mutta myös vankeuteen», virkkoi nuori skotlantilainen. »Missä teidän kehuttu vapautenne silloin on?»
»Ajatuksissani», vastasi mustalainen, »joita ei mikään kahle voi sitoa. Sitä vastoin teidän ajatuksianne, silloinkin kun jäsenenne ovat vapaat, kammitsevat lakinne ja epäluulonne, rakkautenne tähän tai tuohon paikkaan, pilventakaiset hourailunne valtioviisaudesta. Minun kaltaiseni ovat vapaat henkensä puolesta, vaikka heidän jäsenensä olisivatkin kahleissa — teidän henkenne on kahlehdittu silloinkin, kun ruumiinne on miten vapaa hyvänsä.»
»Mutta ajatustesi vapaus», huomautti nuori Durward, »ei lievitä kuitenkaan sitä vaivaa, jonka puristavat kahleet tuottavat jäsenille.»
»Hetken aikaa sitä voi kärsiä», vastasi maankulkija; »ja jollen pian pääse omin voimin valloilleni, eikä kumppaninikaan auta minua, niin onpa toki kuolema aina tarjona, ja kuolema on mahtavin kaikista vapauttajista.»
Jonkun aikaa olivat nyt molemmat vaiti, mutta sitten Durward keskeytti taas äänettömyyden uusilla kysymyksillä.
»Te olette kuljeksiva kansa, jota kristikunnan muut kansat eivät tunne — mistä te olette alkua lähteneet?»
»Sitä en saa sanoa teille», vastasi mustalainen.
»Milloinka sinun kansasi on vapauttava tämän valtakunnan läsnäolostansa ja palaava siihen maahan, mistä se on tullut?» kysyi Durward.
»Kun sen vaelluksen päivät ovat päättyneet», vastasi opas.
»Ettekö te polveudu niistä Israelin heimokunnista, jotka vietiin vankeuteen suuren Eufrat-virran taakse?» kysyi Durward, joka ei ollut unohtanut Aberbrothick'in luostarissa saamaansa oppia.
»Jos niin olisi laita», vastasi mustalainen, »niin noudattaisimmehan me silloin heidän uskontoansa ja harjoittaisimme heidän menojansa.»
»Mikäs on sinun nimesi?» sanoi Durward.
»Oikean nimeni tuntevat vain veljeni — telttojemme ulkopuolella asuvat ihmiset nimittävät minua Hairaddin Maugrabiksi, s. o. Hairaddin maurilaiseksi.»
»Sinä puhut liian taitavasti, jotta aina olisit vain elänyt likaisen joukkiosi parissa», sanoi nuori skotlantilainen.
»Olen oppinut hiukan tämän maan viisautta», sanoi Hairaddin. — »Kun olin pieni poika, ajoivat kerran ihmispyytäjät meidän heimoamme. Nuoli puhkaisi äitini pään, ja hän kuoli. Minä olin käärittynä hänen vaippaansa hänen selässään, ja jouduin täten vainoojien käsiin. Eräs pappi pyysi minut provossin jousimiehiltä ja kasvatti minua pari, kolme vuotta, neuvoen minulle frankkien oppeja.»
»Mitenkä sitten sattui, että hänestä erosit?» kysyi Durward.
»Varastin rahaa häneltä — ryöstin myös hänen nurkkajumalansa, jota hän palveli», vastasi Hairaddin aivan huolettomasti. »Hän sai siitä selvän ja pieksi minua — minäpä iskin puukkoni hänen rintaansa, pakenin pois metsiin ja elin taas oman kansani yhteydessä.»
»Konna!» sanoi Durward, »hyväntekijäsikö sinä murhasit?»
»Kuka käski hänen rasittaa minua hyvillä töillänsä? — Mustalais-poika ei ollut mikään kasvattipentu, joka olisi aina hännystellyt isäntänsä kintereillä ja nöyrästi antanut selkänsä hänen piestäväkseen muutamien ruuantähteitten vuoksi! — Minä olin vangittu sudenpoika, siksi ensitilassa katkaisin kahleeni, raatelin isäntäni ja karkasin korpiin takaisin.»
Taas vallitsi hetken äänettömyys, jonka kuluttua Durward, ottaaksensa vielä tarkemmin selkoa epäluulonalaisen oppaansa luonteesta sekä aikeista, kysyi Hairaddin'iltä: »Onko totta, että sinun kansasi, vaikka se onkin oppimaton, väittää tietävänsä tulevia tapauksia, jota tietoa ei ole suotu edes sivistyneempien kansojen viisaille oppineille tai papeille?»
»Kyllähän me niin väitämme», sanoi Hairaddin, »ja syystäkin.»
»Kuinka olisi mahdollista, että näin kallis lahja olisi suotu näin kurjalle kansalle?»
»Voinko minä sen selittää?» vastasi Hairaddin. »Mutta voinpa kuitenkin, kunhan te ensiksi selitätte, miksi koira saattaa saada selvän ihmisen jäljistä, vaikka jalompi luontokappale, ihminen, ei kykene selvää ottaa koiran jäljistä. Tuo taito, joka teitä niin ihmetyttää, on meissä vaiston kaltainen. Kasvojen ja käsien piirteistä me selitämme kyselijän vastaisen kohtalon yhtä varmasti kuin te keväällä pimu kukkasesta osaatte päättää, minkälainen hedelmä siinä syksyllä on riippuva.»
»Minä en usko teidän taitoonne ja tahtoisinpa uhallakin nähdä siitä todistuksen.»
»Älkää niin uhkamielisesti puhuko, herra knaappi», sanoi Hairaddin Maugrabin. — »Voinpa minä sanoa teille, puhukaa te mitä hyvänsä uskontonne laadusta, että teidän palvelemanne jumalatar ratsastaa täällä meidän joukossamme.»
»Hiljaa!» sanoi Qventin hämmästyneenä. »Jos pidät henkeäsi jonkin arvoisena, niin ei sanaakaan enempää, paitsi kun kysyn sinulta jotakin. — Voitko olla uskollinen?»
»Voin kyllä — kaikki ihmiset voivat», sanoi mustalainen.
»Mutta tahdotko myös olla uskollinen?»
»Uskoisitko minua paremmin, jos vannoisin?» ilvehti Maugrabin.
»Sinun henkesi on minun kädessäni», virkkoi nuori skotlantilainen.
»Lyöhän, niin saat nähdä pelkäänkö kuolemaa», vastasi mustalainen.
»Tekisikö raha sinusta luotettavamman oppaan?» kysyi Durward.
»Jollen ilmankin ole, niin eipä tee», vastasi pakana.
»Mikä sitten sinua voi sitoa?» kysyi skotlantilainen.
»Hyvyys», vastasi mustalainen.
»Vannonko sinulle kohtelevani sinua hyvyydellä, jos olet meille uskollisena tienneuvojana tällä matkalla?»
»Älä», vastasi Hairaddin, »se olisi mieletöntä harvinaisen tavaran tuhlaamista. Sinuun olen jo muutenkin kiintynyt.»
»Miten?» huudahti Durward vieläkin enemmän hämmästyen.
»Ajattele saksanpähkinäpuuta Cherjoen rannalla! Mies, jonka ruumiin leikkasit maahan, oli minun veljeni, Zamet Maugrabin.»
»Mutta kuinka», virkkoi Durward, »olet tekemisissä noiden samojen pyövelien kanssa, jotka surmasivat sinun veljesi? Sillä yksi heistä neuvoi minulle, missä paikassa tapaisin sinut — samainen epäilemättä, joka on toimittanut sinut näiden kreivittärien oppaaksi.»
»Mitä me voimme tehdä?» vastasi Hairaddin synkästi. »Nuo miehet kohtelevat meitä samoin kuin paimen lammaslaumaansa; he suojelevat meitä jonkun aikaa, ajavat sinne tänne, minne vain tahtovat, ja lopuksi aina vievät meidät teurastushuoneeseen.»
Durward'illa oli perästäpäin tilaisuutta nähdä, että mustalainen tässä suhteessa puhui totta. Provossin väellä, jonka virkana oli kuningaskuntaa rasittavien maankuljeksijajoukkojen hävittäminen, oli aina suosikkejaan heidän parissaan; he sulkivat joksikin aikaa silmänsä, mutta lopulta kuitenkin saattoivat liittolaisensa hirsipuuhun. Tämmöinen varkaan ja poliisin välinen viisas liitto, joka helpottaa molemminpuolisten virkojen toimitusta, on aina ollut olemassa kaikissa maissa eikä meidänkään maassamme se suinkaan ole tuntematon.
Durward erosi nyt oppaasta ja jättäytyi jälkeen, jotta hän joutui muun saattojoukon pariin. Hairaddin'in mielenlaatu ei ollut hänelle lainkaan mieluinen, eikä hän myöskään luottanut suuresti tuohon kiitollisuudentunteeseen häntä itseään kohtaan, josta toinen oli puhunut. Hän rupesi nyt vuorossaan tutkimaan molempia toisia miehiä, jotka olivat hänen käskyjensä alaiset, ja suureksi huolekseen hän havaitsi, että he olivat yhtä typerät ja kykenemättömät auttamaan neuvoilla, kuin äskeisessä taistelussa halukkaat tarttumaan aseihin.
»Mutta parasta on niinkuin onkin», virkkoi Qventin itsekseen, jonka miehuus vain lujittui sitä myöten kuin pelättävät vastukset karttuivat. »Tämä suloinen nuori neito saa olla yksistään minulle kiitollisuudenvelassa. — Minkä yksi käsi — niin, ja yksi pää voi saada aikaan — sen luullakseni rohkeasti voin ta'ata. Olenhan minä nähnyt isäni talon ilmitulessa sekä isäni ja veljieni ruumiit kekäleitten keskellä — enkä silloin peräytynyt tuumankaan vertaa, vaan taistelin viimeiseen asti. Nyt olen kahta vuotta vanhempi, ja minulla on jaloin ja ihanin syy osoittaa kuntoa, mikä ikänä on nostattanut urhoutta kelpo miehen rinnassa.»
Seuraten tätä päätöstänsä oli Qventin matkan varrella niin valpas ja toimelias, että näytti siltä kuin hän olisi ollut jokapaikassa läsnä. Eniten ja kernaimmin hän tosin pysytteli kreivittärien läheisyydessä, jotka kiitollisina siitä, että hän niin huolellisesti valvoi heidän turvallisuuttansa, alkoivat puhella hänen kanssaan melkein kuin vanhan ystävän, ja Durward'in puheitten naivisuus, mutta samalla kuitenkin terävä-älyisyys näytti suuresti heitä huvittavan. Qventin ei kuitenkaan sallinut tämän seurustelun lumouksen viekoitella itseään hoitamaan virkaansa vähemmän valppaasti.
Jos hän usein ratsastikin kreivittärien rinnalla, koettaen tasamaan asukkaille kuvailla Grampian-vuoristoa ja yli kaiken Glen Houlakin'in kauneutta — niin hän myös yhtä usein kulki kahden Hairaddin'in kanssa matkajoukon etupäässä, tiedustellen häneltä tien mutkia sekä majapaikkoja, ja painaen tarkasti muistiinsa oppaan vastaukset päästäkseen selville keksisikö hän, kysymällä toisten uudestaan samoja seikkoja, jotain kavalluksen yritystä. Usein hän myös liittyi matkaseurueen taimpaan riviin, koettaen voittaa molempien ratsumiesten mielet puolellensa ystävällisillä sanoilla, lahjoilla sekä lisäpalkkion lupauksella, kun heidän tehtävänsä oli loppuun suoritettu.
Tällä tavoin he matkustivat toista viikkoa kierto- ja syrjäteitä myöten ja harvoin käytyjen seutujen kautta, välttäen suurempia kaupunkeja. Ei mitään merkillisempää tapahtunut. Silloin tällöin kohtasivat he tosin ympärikuljeksivia mustalais-joukkoja, vaan ne eivät häirinneet heidän matkaansa nähdessään heidän oppaanansa oman heimolaisensa — samoin myös palveluksesta eronneita sotamiehiä, kenties rosvojakin, joiden mielestä tämä matkaseurue oli siksi lujasti suojattu, ettei sen kimppuun olisi maksanut vaivaa käydä — joskus poliisiparviakin, jotka Ludvig kuninkaan käskystä, hän kun miekalla ja tulella yritti lääkitä maansa haavoja, havittelivat hänen valtakuntaansa rasittavia vallattomia joukkioita. Nämät poliisiparvet sallivat heidän myös häiritsemättä pitkittää matkaansa; sen vaikutti tunnussana, jonka kuningas itse oli siltä varalta antanut Qventin'ille.