Majapaikoikseen he tavallisesti valitsivat jonkun luostarin; näistä useimmat olivatkin sääntöjensä nojalla velvolliset toivioretkeläisille suomaan vieraanvaraisuutta — sillä tekonimellä muka kreivittäretkin kulkivat — kiusaamatta heitä heidän arvoaan ja nimeään koskevilla kysymyksillä, joita korkeasäätyiset ihmiset, tällaisia lupauksia suorittaessaan, enimmäkseen kernaimmin salasivat. Croyen kreivittäret valittivat tavallisesti väsymystään, jolla tekosyyllä he saivat heti vetäytyä makuukamariinsa. Qventin puolestaan, ollen heidän hovimestarinansa, suoritti asiat majatalonisäntien kanssa näppäryydellä, joka säästi kreivittäriltä paljon vastuksia, ja iloisuudella, joka herätti yhtä harrasta suosiota niiden mielessä, joista hän niin toimellisesti piti huolta.
Eräs seikka tuotti Qventin'ille erikoista huolta, nimittäin heidän oppaansa mielenlaatu ja kansallisuus; sillä pakanana, epäuskoisena maankulkijana, joka sitä paitsi harjoitti noitakonstejakin — sehän muka on aina ollut hänen kansallensa ominainen tunnusmerkki — pidettiin häntä useinkin mahdottomana vieraana näissä pyhissä paikoissa, joihin matkalaisemme tavallisesti poikkesivat; siitä syystä häntä sangen vastahakoisesti päästettiin luostarien muurienkaan sisäpuolelle. Tämä asia oli kovin kiusallinen. Tulihan pitää suosiollisella tuulella miestä, joka tiesi matkan todellisen, salaisen tarkoituksen, ja sitä paitsi Qventin arveli välttämättömäksi pitää valppaasti, joskin salaa, Hairaddin'in käytöstä silmällä, niin ettei tämä, sen verran kuin sitä saattoi estää, saisi huomaamatta puhutella ketään vierasta. Tämmöinen valvominen oli tietysti mahdotonta, jos mustalainen vietti yönsä ulkopuolella sen luostarin muuria, jossa muut majailivat, ja Durward'in mieleen tunkeutui väkisin se ajatus, että Hairaddin puolestaan mielellään tahtoi olla erillään toisista. Sillä hän ei pysynyt koskaan alallaan hänelle määrätyssä asunnossa, vaan jutteli, teki konsteja ja lauloi lauluja, jotka olivat yhtä huvittavia nuorille munkeille ja noviiseille kuin pahennukseksi vanhemmille luostariveljeksille. Monestikin täytyi Qventin'in käyttää kaikki valtansa, mikä hänellä saattoi olla tämän hänen palveluksessaan olevan miehen yli, vieläpä turvautua uhkauksiinkin, ennenkuin hän sai mustalaisen irvihampaisen, sopimattoman ilveilyn hillityksi; ja sitten taas hänen täytyi koettaa kaikin tavoin lepyttää luostarinpäälliköitä, jotta tuo pakanallinen koira ei tulisi viskatuksi ulos portista. Kaikki kävi kuitenkin häneltä aina hyvin siten, että hän pyysi palvelijansa rietasta käytöstä anteeksi ja sukkelasti puhui toiveestansa, että mustalainen pyhien luitten, pyhitettyjen rakennusten ja varsinkin näin jumalisten miesten vaikutuksesta voisi saada parempia ajatuksia sekä parempia tapoja.
Mutta matkan kymmenentenä tai yhdentenätoista päivänä, kun he olivat jo päässeet Flanderin rajan yli ja lähenivät Namur'in kaupunkia, olivat kaikki pyynnöt turhia, joilla Qventin koetti estää pakanallisen oppaansa käytöksestä johtuneen pahennuksen seurauksia. He olivat silloin eräässä harmaittenveljien luostarissa, missä noudatettiin ankaria, äsken uudistettuja sääntöjä ja jonka abotti myöhemmin kuoli pyhyyden maineessa. Sen jälkeen kuin tavattoman pitkät vastaväitteet — tämmöisessä tapauksessa niitä tosiaankin oli syytä pelätä — oli saatu kumotuiksi, myönnettiin vastenmieliselle mustalaiselle vihdoin viimein yömaja ulkohuoneessa, missä eräs maallikkoveli, luostarin puutarhuri, asui. Kreivittäret vetäytyivät tapansa mukaan heti makuukamariinsa, ja abotti, jolla sattui olemaan joitakuita kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, ja jota huvitti kuulla muukalaisen kertovan kotimaastansa, pyysi Qventin'in, jonka ulkomuotoon ja käytökseen hän näytti hyvin mieltyneen, omaan kammioonsa ottamaan osaa laihaan munkinillalliseen. Havaittuansa, että abotti oli älykäs mies, Qventin halulla käytti hyväkseen tätä tilaisuutta saadaksensa tietoja Lüttich'in seuduista. Sillä edellisenä kahtena päivänä hän oli kuullut sieltä semmoisia sanomia, että häntä alkoi pelottaa, tokko hänen suojaansa uskottujen neitojen olisi turvallista jatkaa matkaansa, vieläpä sen lisäksi, tokko piispallakaan olisi voimaa heitä suojella, jos he onnellisesti pääsisivätkin hänen palatsiinsa. Abotin vastaukset eivät olleet juuri rauhoittavia.
Hän sanoi lüttichiläisten olevan rikkaita porvareita, jotka, niinkuin Jeshuran Vanhan Testamentin aikana, olivat tulleet lihaviksi ja ruvenneet potkimaan — rikkaus ja suuret etuoikeudet olivat paisuttaneet heidän sydämensä — heillä oli verojen tai verovapauden johdosta kaikenlaisia riitoja läänitysherransa, Burgundin herttuan kanssa — jo useamman kerran he olivat nousseet ilmikapinaan, josta herttua, joka luonteeltansa oli tulinen ja tuittupäinen mies, oli niin kovasti suuttunut, että hän oli pyhän Yrjänän kautta vannonut, jos häntä kerran vielä täten ärsytettäisiin, hävittävänsä Lüttich'in kaupungin maata myöten aivan kuin Babylonian tai Tyroksen, häpeäksi ja häväistykseksi koko Flanderin maakunnalle.
»Ja kylläpä hän, päättäen kaikesta mitä hänestä kuuluu, on semmoinen herra, joka tämän valan täyttääkin», virkkoi Durward; »tottahan siis lüttichiläiset kavahtavat, etteivät anna hänelle syytä tällaiseen menettelyyn.»
»Niinhän sitä soisi», sanoi abotti, »ja sitähän kaikki jumaliset ihmiset tässä maassa rukoilevat, jotka eivät tahtoisi nähdä noiden porvarien veren virtaavan vetenä eikä myöskään heidän hukkuvan, vaikka he olisivatkin viimeisiä hylkyjä, ennenkuin he ovat tehneet sovintonsa Jumalan kanssa. Meidän hyvä piispamme vaivaakin itseänsä yöt, päivät saadakseen rauhan rikkoontumisen estetyksi, ja semmoinen työ on alttarin palvelijalle sopiva — sillä onhan kirjoitettu raamatussa: Beati pacifici (Autuaat ovat rauhantekijät). Mutta» — — siihen kunnon abotti pysähtyi syvään huoahtaen.
Qventin sanoi nöyrästi, miten tärkeää niille vallasneidoille, joita hän saatteli, olisi saada varmoja tietoja maan sisällisestä tilasta, ja kuinka suuri armeliaisuuden työ olisi, jos kunnianarvoisa pyhä isä tahtoisi antaa heille valaisevia tietoja.
»Siitä asiasta», sanoi abotti, »ei kukaan mielellään puhu; sillä ne, jotka puhuvat pahaa maan mahtavista, etiam in cubiculo (vaikka omassa makuukammiossaan), saavat usein kokea, että joku siivekäs saattaa nuo sanat asianomaisen korviin. Mutta sittenkin, avustaakseni kykyni mukaan teitä, joka näytätte olevan rehellinen nuorukainen, sekä teidän korkeasukuisia vallasneitojanne, jotka ovat pyhää lupausta täyttäviä, jumalisia toivioretkeläisiä, puhun nyt suuni puhtaaksi.»
Hän katsahti sitten varovasti ympärilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku häntä kuuntelisi.
»On olemassa Belial'in miehiä», sanoi hän, »jotka salaa yllyttävät Lüttich'in kansaa noihin tiheihin kapinoihin, ja jotka, toivonpa kuitenkin valheellisesti, väittävät saaneensa siihen käskyn Kaikkein Kristillisimmältä Kuninkaalta — tottahan, luullakseni, kuitenkin Ranskan kuningas sen nimen täydellä todella ansaitsee, sillä tämmöinen naapurivallan rauhan häiritseminen ei suinkaan sopisi sen kanssa yhteen. Niin sittenkin on asian laita, että ne, jotka yllyttävät ja kiihoittavat tyytymättömiä lüttichiläisiä, peittelemättä mainitsevat hänen nimeään. — Onpa tässä maassa sitä paitsi vielä eräs aatelisherra, korkea sukuperältään ja kuuluisa sotamenoistaan, mutta muuten, niin sanoakseni, lapis offensionis et petra scandali (loukkauskivi ja pahennuksen kallio) Burgundin sekä Flanderin maalle. Hänen nimensä on Wilhelm de la Marck.»
»Myöskin Wilhelm Partasuu nimeltänsä», pisti nuori skotlantilainen väliin, »eli Ardenni-vuoriston Metsäkarju?»
»Syystäpä hän onkin saanut sen nimen, poikaseni», virkkoi abotti, »sillä hän on kuin vuorisalon metsäkarju, joka kaikkia tallaa ja murskaa sorkillansa ja kaikkia raatelee torahampaillaan. Hänen ympärilleen on keräytynyt toista tuhatta miestä, kaikki, niinkuin hän itsekin, sekä maallisen että kirkollisen vallan ylönkatsojia; hän ei tahdo myöntää olevansa riippuvainen Burgundin herttuasta, ja hän elättää itseään sekä joukkiotansa ryöstämisellä ja raastamisella ilman eroitusta, valiten uhrikseen niin hyvin pappeja kuin maallikoita. Imposuit manus in christos Domini (hän on ryhtynyt käsin Herran voideltuihin), huolimatta siitä, mitä on kirjoitettu! »Älä koske minun voideltuihini, äläkä tee minun profeetoilleni pahaa.» — Tähän meidänkin köyhään asuntoomme lähetti hän kerta kirjeen vaatien kultia ja hopeita lunnaiksi veljieni hengestä sekä omastani. Siihen me vastasimme latinankielisellä anomuskirjeellä todistaen, ettei meidän vähistä varoistamme kannattanut täyttää hänen vaatimustaan, ja neuvoen häntä saarnaajakirjan sanoilla: Ne moliaris amico tuo malum, cum habet in te fiduciam (Älä hankitse ystävääsi vastaan pahaa, kun hän sinuun luottaa). Mutta tuo Gulielmus Barbatus, tuo Wilhelm de la Marck, joka tuntee yhtä vähän sivistyneen kansan kirjallisuutta kuin itse sivistystä, vastasi vääristetyllä kyökkilatinalla: Si non payutis, brulabo monasterium vestrum (Jollette maksa, poltan teidän luostarinne).»
»Jonka huonon latinan sisällyksen te, hyvä isä», sanoi nuorukainen, »aivan hyvin ymmärsitte?»
»Voi, poikaseni», vastasi abotti, »pelko ja pakko ovat älykkäitä tulkkeja. Ja meidän täytyi sulattaa alttarimme astiatkin saadaksemme tuon julmurin ahneuden tyydytetyksi. — Jumala sen hänelle seitsenvertaisesti kostakoon! — Pereat improbus — amen, amen, anathema esto (Hävitköön se konna, amen, amen, olkoon kirottu!)»
»Ihmepä», sanoi Durward, »ettei Burgundin herttua, joka on niin mahtava ja voimallinen, tapa tuota metsäkarjua, minkä hävityksistä jo olen niin paljon kuullut.»
»Voi, poikaseni», virkkoi abotti, »Kaarle herttua on nyt Peronnessa, kokoellen sadan- sekä tuhannenpäämiehiään sotaan Ranskaa vastaan; ja sillä aikaa kun Jumalan sallimuksesta eripuraisuus eroittaa toisistaan molempien suurten hallitsijain sydämet, saavat tuommoiset nurkkatyrannit sortaa maata. Kovaksi onnekseen herttua laiminlyöpi tämän sisällisen syövän hävittämisen, sillä Wilhelm de la Marck on viime aikoina julkisesti vehkeillyt Ronslaer'in sekä Pavillon'in, tyytymättömien lüttichiläisten päämiesten kanssa, ja suuresti on pelättävä, että hän yllyttää heitä pian johonkuhun hurjaan hankkeeseen.»
»Mutta Lüttich'in piispa», sanoi Qventin, »onhan hänellä toki vielä kyllin voimaa pitämään kurissa tuota rauhatonta, vallatonta miestä — eikö niin, hyvä isä? — Teidän vastauksenne tähän kysymykseen olisi minulle erittäin tärkeä.»
»Piispalla, poikaseni», virkkoi abotti, »on pyhän Pietarin miekka yhtä hyvin kuin avainkin. Hänellä on oma valtansa maallisena valtiana ja hän on mahtavan Burgundin herttuan suojeluksen alainen; hänellä on myöskin hengellinen valta kirkonylimyksenä, ja hän pitää kumpaakin voimassa jokseenkin suurella sotamiesten sekä huovien joukolla. Wilhelm de la Marck on saanut kasvatuksensa piispan hovissa ja on kiitollisuudenvelassa hänelle monesta hyvänteosta. Mutta piispan luona ollessaan hän antoi tuimalle, verenhimoiselle luonteellensa vapaat ohjakset ja hänet karkoitettiin pois sen vuoksi, että hän surmasi yhden piispan ylimmistä palvelijoista. Siitä hetkin, kun hänet näin ajettiin pois hyvän piispan luota, on hän ollut hänen leppymätön vihollisensa; ja nyt par'aikaa, sanon sen mielipahalla, on hän taas vyöttänyt kupeensa ja hionut miekkansa piispaa vastaan.»
»Teidän mielestänne arvoisan piispan tila on siis vaarallinen?» kysyiQventin kovasti huolestuneena.
»Voi, poikaseni!» vastasi hyvä harmaaveli, »ketähän lienee tässä kamalassa maailman korvessa, josta emme voisi sanoa, että hän on vaarallisessa tilassa? Mutta Jumala varjelkoon, että väittäisin arvoisan piispamme olevan kovin uhkaavassa vaarassa. Hänellä on suuret rahavarat, uskollisia neuvonantajia sekä urhoollisia sotamiehiä; ja sitä paitsi eräs sanansaattaja, joka eilen kulki tästä itäänpäin, kertoi, että herttua piispan pyynnöstä oli lähettänyt sata huovia avuksi. Nämät huovit sekä jokaiseen peitseen kuuluvat aikamiehet tarjoovat riittävästi turvaa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, jonka nimi olkoon kirottu! — Amen.»
Heidän keskustelunsa jouduttua tähän tärkeään kohtaan, tuli luostarin lukkari sitä keskeyttämään, syyttäen vihastuksesta melkein sortuneella äänellä mustalaista kaikkein ilkeimpien noitakonstien tekemisestä nuoremmille luostariveljeksille. Hän oli illallisen kostukkeeksi juottanut heille jotain päähän nousevaa, humaloittavaa väkijuomaa, kymmenen vertaa väkevämpää kuin väkevinkin viini, ja se oli jo voittanut useammat veljeksistä. Itse sanoi lukkari jaksaneensa vastustaa sen vaikutusta, mutta tuntuihan hänen tulistuneesta muodostansa sekä kangertavasta kielestään, että hänkin, syyttäjä, oli jossakin määrin tuon kirotun juoman vallan alaisena. Sitä paitsi mustalainen oli laulellut lauluja maailman turhuuksista sekä saastaisista huveista; hän oli laskenut pilkkaa pyhän Franciscon nuoravyöstä, nauranut hänen ihmetöillensä ja haukkunut hänen palvelijoitansa hupsuiksi ja laiskureiksi. Lopuksi oli hän ruvennut kädestä povaamaan ja ennustanut, että kaunis vallasneito ihastuisi nuoreen Cherubim veljeen ja lahjoittaisi hänelle pulskan poikalapsen.
Abotti isä kuulteli jonkun aikaa ääneti noita kanteita, ikäänkuin niiden tavaton inhottavuus olisi kangistanut hänen kielensä. Mutta kun lukkari oli puhunut loppuun, nousi abotti, meni luostarin pihalle ja käski maallikkoveljesten, tottelemattomuudesta seuraavien pahimpien kirkonrangaistusten uhalla, luudanvarsilla sekä piiskansiimoilla piesten ajaa Hairaddin pyhän paikan muurien ulkopuolelle.
Tämä tuomio pantiin toimeen Durward'in läsnäollessa, joka, vaikka hän olikin siitä pahoillaan, huomasi, ettei hänen estelyistään olisi mitään apua.
Rangaistus, joka tuli pahantekijän osaksi, joskin abotti koetti väkeänsä kiihoittaa, oli pikemmin naurettava kuin pelottava. Mustalainen juosta kipasi edestakaisin pihalla; hänen ympärillänsä kuului huutoja sekä ruoskien roisketta; mutta osa sivalluksista ei sattunut häneen syystä, että ne tahallaan tähdättiin syrjään; toisia, jotka todella tavoittelivat häntä, hän vältti nopsuudellaan; ja ne harvat, jotka sattuivat hänen selkäänsä tai olkapäihinsä, hän otti vastaan parutta, vastarinnatta. Melu ja hälinä kiihtyi siitä vielä kovemmaksi, kun tottumattomat pieksijät, joiden välitse Hairaddin pujotteli, useammin osuivat kumppaneihinsa kuin häneen. Vihdoin viimein abotti, saadakseen lopun tästä ilveestä, joka oli enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi, avasi portin, ja mustalainen pujahti ukkosen nuolena ulos, paeten kuutamoiseen seutuun.
Tätä kaikkea katsellessaan heräsi taas epäluulo entistä suuremmalla voimalla Durward'in mielessä. Hairaddin oli juuri saman päivän aamuna luvannut käyttäytyä nöyremmin ja siivommin kuin mitä hänellä oli ollut tapana, kun he matkansa varrella olivat levänneet luostareissa; mutta siitä huolimatta oli mustalainen vallattomuudellaan nostattanut nyt vielä enemmän pahennusta kuin muulloin. Joku salahanke oli siihen luultavasti kätkettynä; sillä jos lieneekin muuten mustalaisen luonteessa ollut monta virhettä, niin ei hän kuitenkaan ollut vailla älyä, ja osasi myöskin, kun vain tahtoi, hillitä itseänsä. Eiköhän siis ollut luultavaa, että hän halusi päästä jonkun heimolaisensa tai muun ihmisen puheille, josta Qventin'in väijyvä valppaus oli päivällä estänyt häntä, ja että hän nyt oli keksinyt tämän tempun tullakseen ajetuksi pois luostarista?
Niin pian kuin tämä epäluulo oli iskenyt hänen päähänsä, Durward, joka oli aina nopea liikkeissään, päätti lähteä piestyn oppaansa jäljissä ja jos mahdollista pitää salaa silmällä hänen tekojaan. Tuskinpa siis, niinkuin jo kerrottiin, mustalainen oli pujahtanut ulos luostarin portista, kun Qventin, selitettyään parilla sanalla abotille miten tärkeää hänen oli pitää opasta silmällä, riensi jäljessä.
Vai tuo se taitamaton vainukoira on? Vakooja itse vakoeltu? — Pois hänestä kädet! — Liian hyvä sä tok' olet mokomalle moukalle.
Ben Jonson'in tarina Robin Hood'ista.
Rientäessään ulos luostarista Qventin näki joutuisasti juoksevan mustalaisen, jonka musta haamu kuutamossa kiiti piestyn koiran nopeudella luostarin lähellä olevan pienen kylän raittia myöten ja sitten sen takana leviävän tasaisen niityn poikki.
»Joutuun sinä juokset, veikkoseni», virkkoi Qventin itsekseen; »mutta pitäisipä sinun juosta vieläkin kovempaa vauhtia, jotta ei nopein jalka, joka ikänä on Glen-houlakin'in kanervikkoa tallannut, saisi sinua kiinni.»
Hyväksi onneksi hänellä ei sattunut olemaan päällysviittaansa eikä rautahaarniskaansa yllään; senvuoksi olikin meidän skotlantilaisella vuorelaisellamme täysi tilaisuus näyttää nopsuuttansa, jolle ei kukaan hänen kotilaaksoissansakaan vetänyt vertaa, ja jolla hän, joskin mustalainen juoksi aika vauhtia, pian olisi tämän saavuttanut. Mutta se ei ollutkaan Durward'in tarkoitus; hänestä oli tärkeämpää pitää Hairaddin'in liikkeitä silmällä kuin keskeyttää niitä. Tämä päätös vakaantui hänessä sitä enemmän, kun hän havaitsi, että mustalainen suoraan ja poikkeamatta riensi samaan suuntaan, ja että hän yhä edelleen jatkoi juoksuaan, vaikka väkivaltaisen poisajon vaikutuksen olisi jo pitänyt lakata. Se näkyi todistavan, että hänen juoksullansa oli joku varmemmin määrätty tarkoitusperä kuin se, mikä saattoi pälkähtää ihmisen päähän, joka äkkipikaa on hyvästä majapaikasta tullut karkoitetuksi yön selkään ja hakee toista lepopaikkaa. Mustalainen ei kertaakaan vilkaissut taakseen, ja Durward saattoi siis huomaamatta seurata häntä. Vihdoin viimeinkin, kun Hairaddin oli päässyt niityn poikki pienen puron rannalle, jonka reunoilla kasvoi leppiä ja raitoja, havaitsi Qventin, että hän seisahtui ja puhalsi torveensa, johon vähän kauempaa vastasi vihellys.
»Tämä on sovittu yhtymäpaikka», arveli Qventin; »mutta kuinka pääsisin niin likelle, että kuulisin mitä he puhuvat? Askelteni töminä sekä viidakon risahdukset, kun tunkeudun sen läpi, antavat minut ilmi, jollen ole varovainen — mutta kylläpä minä metsämiehen tavoin hiivin heitä likelle. — Pyhä Anterus auttakoon! — ikäänkuin he olisivat Glen-islan metsäkauriita — he saavat kokea, etten turhaan ole harjoitellut metsästystä. Tuolla he jo yhtyivät, molemmat haamut — kaksi heitä on — heillä on ylivoima puolellaan, jos tulisin keksityksi ja jos heidän hankkeensa on vihollismielinen, niinkuin on syytä pelätä. Ja silloin Isabella kreivitär menettäisi ystävä pahansa! — No niin! — eipä tämä ystävä ansaitsisikaan semmoista nimeä, jollei hän mielellään kävisi vaikka kahdentoista miehen kimppuun hänen tähtensä. — Enkö ole ollut miekan mittelyssä Dunois'n, Ranskan parhaan ritarin kanssa, ja pelkäisinkö koko heimokuntaa tuommoisia maankuljeksijoita? — Vielä vai! — Jumala ja pyhä Anterus avuksi! — saavatpa he nähdä, että olen sekä peloton että varovainen.»
Tämän päätöksen tehtyään Qventin astui varovaisesti, niinkuin metsämies ainakin, pieneen puroon, joka eri paikoilta oli eri syvyinen; joskus se tuskin peitti hänen kenkiänsäkään, joskus ylettyi polviakin myöten. Tällä tavoin hän hiipi eteenpäin, niin että veden yli riippuvat raidanoksat peittivät hänet alleen ja ettei hänen astumistaankaan voitu kuulla puron lorinan tähden. Huomaamatta hän pääsi viimein niin likelle, että selvään kuuli väijyttäviensä äänet, vaikkei hän sanoja voinut selittää. Hän sattui silloin juuri seisomaan muhkean raidan alasriippuvien oksien alla, jotka laahasivat melkein veden pintaa; yhteen näistä oksista hän tarttui kiinni ja keikahdutti itsensä sen avulla, pannen liikkeelle kaiken notkeutensa, nopsuutensa sekä voimansa, ylös puun tyvelle, jonka keskimäisten oksien välissä hän saattoi istua herättämättä toisten huomiota.
Tästä hän näki, että Hairaddin'in puheilla oleva mies myöskin oli mustalainen, ja samassa hän myös suureksi harmikseen huomasi, ettei hän voinut saada selvää heidän puheestansa, koska he puhuivat hänelle vallan outoa kieltä. Mutta he nauroivat paljon, ja kun Hairaddin hyppi sekä lopuksi hieroi kädellään hartioitansa, havaitsi Durward kuitenkin selvään, että mustalainen kertoi selkäsaunasta, jonka hän oli saanut ennenkuin hän pääsi luostarista karkuun.
Yht'äkkiäpä kuului taas vihellystä etempää, johon Hairaddin jälleen vastasi puhaltamalla pari kertaa hiljaa torveaan. Kohta sen jälkeen ilmestyi pitkä, harteva, soturinnäköinen mies, joka rotevuuteen ja jäntevyyteen nähden oli noiden pienten hienojäsenisten mustalaisten täysi vastakohta, keveästä olkavyöstä riippui miekka melkein poikittain hänen rintansa yli; hänen housuihinsa oli monta halkeamaa leikattu ja niihin ommeltu monivärisiä silkkitilkkuja; ne olivat vähintäin viidelläsadalla nauhapaulalla sidotut härännahkaiseen takkiin kiinni, jonka oikeanpuoliseen hihaan oli ommeltu hopeinen metsäkarjun pää, hänen päällikkönsä vaakuna. Hyvin pikkuinen lakki oli keikarin tavoin kallellaan toisella korvalla, ja tuuhea kiharainen tukka valui molemmin puolin leveätä naamaa yhdistyen yhtä leveän, noin neljä tuumaa pitkän parran kanssa. Kädessään oli miehellä pitkä peitsi, ja koko hänen puvustaan saattoi päättää, että hän oli tuollainen saksalainen retkeilijä, jotka olivat lanzknecht'ien (peitsimiesten) nimellä tunnetut ja kuuluisat sen ajan jalkaväen pelottavimpana osana. Nämät palkkasoturit olivat tietysti tuimaa, rosvomaista väkeä; heidän parissaan kulki sellainen tarina, että muka eräältä lanzknecht'iltä oli kielletty pääsö taivaaseen hänen syntiensä tähden, sekä myös helvettiin hänen pauhaavien, meluavien, vallattomien tapojensa vuoksi, ja he elivätkin pelottomasti ikäänkuin heillä ei olisi ollut mitään halua edelliseen paikkaan eikä pelkoa jälkimäisestä.
»Donner und Blitz (Tuli ja leimaus)!» kuului hänen ensimäinen tervehdyksensä saksansekaisella murteella. »Miksi olet juoksuttanut ja odotuttanut minua kokonaista kolme yötä?»
»En päässyt teidän puheillenne, mein Herr (hyvä herra)», vastasi Hairaddin hyvin alamaisesti; »sillä tuolla nuorella skotlantilaisella on valpas silmä kuin metsäkissalla, jolla hän vakoilee pienimpiäkin liikkeitäni. Hän epäilee jo minua, ja jos hän havaitsisi epäluulossaan olevan perää, olisin minä heti mennyttä miestä, ja hän veisi naiset Ranskaan takaisin.»
Was Henker (Mitä hittoja)!» virkkoi lanzknecht; »meitä on kolme — hyökätkäämme huomenna heidän kimppuunsa ja ryöstäkäämme naisväki sen enempää viivyttelemättä. Sanoithan molempien palvelijain olevan pelkureita — ne jääkööt sinun ja kumppanisi hallittaviksi, ja der Teuffel (piru) minut periköön, jollei minussa liene tuon skotlantilaisen metsäkissan kesyttäjää!»
»Saattepa kokea, että hän on uhkarohkea veitikka», sanoi Hairaddin, »sillä puhumatta siitä, ettei meistä molemmista ole suurtakaan apua taistelussa, on hän ollut miekan mittelössä Ranskan parhaan ritarin kanssa ja suoriutunut siitä jutusta kunnialla — olenpa minä puhutellut niitä, jotka näkivät hänen aika lailla ahdistavan Dunois'ta.»
»Hagel und Sturmwetter (Rakeita ja myrskyä)! Pelkuri vain sinun suustasi puhuu», virkkoi saksalainen soturi.
»En minä ole suurempi pelkuri kuin tekään», sanoi Hairaddin; »mutta tappeleminen ei kuulu minun virkaani. — Jos tulette sovittuun paikkaan, niin hyvä — jollette, niin saatan heidät hyvässä turvassa piispan luo, ja Wilhelm de la Marck saapi heidät helposti sieltä käsiinsä, jos hänellä vain on puoletkin siitä miesvoimasta, jolla hän kerskasi viikko takaperin.»
»Potz tausend (tuhat tulimmaista)!» sanoi soturi, »onhan meitä niin monta ja vielä enemmänkin. Muuten me olemme kuulleet, että sata Burgundin huovia on tulossa — das ist (se on) — viisi miestä jokaisen huovin peitsen perässä on yhtä kuin viisisataa miestä, ja niin ollen — piru vieköön! — on luultavampaa, että he käyvät meidän kimppuumme kuin me heidän; sillä piispallakin on kelpo joukko jalkaväkeä — on mar' niinkin!»
»Käykää sitten väijyksiin Kolmen Tietäjän Ristin kohdalle, tai jättäkää koko hanke», sanoi mustalainen.
»Aufgeben — aufgeben (jättäisinkö) sikseen tämän rikkaan morsiamen hankkimisen meidän jalolle Hauptmann'ille (päällikölle). — Teufel! Ennen kävisin vaikka väkirynnäköllä helvetin tulen läpi! — Meine Seele (sieluni kautta), meistä tulee joka miehestä prinssejä ja herttuoita, ja me saamme siepata osamme hänen viinikellaristaan ja hänen homeisista Ranskan kruununkolikoistaan, ja kukapaties myös näistä sievistä tyttösistä, kunhan Partasuu on heistä kyllikseen saanut.«
»Kolmen Tietäjän Risti on siis sovittu väijytyspaikka?» kysyi mustalainen.
»Mein Gott (Herra Jumala), niin olkoon! — Vanno sinä vaan, että tuot heidät sinne; ja kun he ovat polvillaan ristin edessä käytyään alas hevosen selästä, niinkuin kaikilla ihmisillä on tapana paitsi mokomilla pirun pakanoilla kuin sinulla, niin me karkaamme päälle ja he ovat meidän kynsissämme.»
»Niin oikein; mutta minä suostun tähän juttuun ainoastaan yhdellä ehdolla», sanoi Hairaddin. — »Minä en salli, että katkaisette hiuskarvaakaan nuoren skotlantilaisen päästä. Jos sen vannotte Kölnin tuomiokirkkoon haudattujen kolmen pyhän Tietäjän kautta, niin vannon teille Seitsemän Kummituksen nimeen, että kaikessa muussa olen teille uskollisesti apuna. Ja jos te rikotte valanne, niin ne Seitsemän Kummitusta tulevat seitsemänä yönä peräkkäin herättämään teitä unesta yön ja aamun vaiheella, ja kahdeksantena yönä he kuristavat teidät kuoliaiksi ja syövät suuhunsa.»
»Mutta — Donner und Hagel! (Ukkosen ilma ja rakeita)! — mitä kummaa sinä välität tuon pojan hengestä, joka ei ole sinulle sukua eikä heimoa?» kysyi saksalainen.
»Samantekevää, kunnon Heinrich — muutamia ihmisiä huvittaa kaulan leikkaaminen, toisia niiden eheänä säilyttäminen. — Vannokaa siis minulle, että te ette vahingoita häntä hengen eikä ruumiin puolesta, tai — niin totta kuin tuolla kirkas Aldeboran-tähti pilkoittaa! — asiasta ei tule mitään. — Vannokaa, vannokaa Köln'in Kolmen Tietäjän kautta — siksihän te niitä nimitätte — minä tiedän, ettei teitä mikään muu vala sido.»
»Du bist ein komischer Mann (Oletpa lysti mies)», sanoi lanzknecht, »mutta vannonpa» — — —
»Ei vielä», keskeytti hänet mustalainen. »Käännös oikealle, lanzknecht veikkonen, ja silmät itäänpäin, muuten Tietäjät kenties eivät kuule sinua.»
Sotamies vannoi valansa sillä tavoin kuin oli käsketty, ja lupasi sitten olla valmiina määräpaikalla lisäten, että se hänen mielestään olisi varsin soveliasta, koska sinne oli tuskin 6—7 virstaa heidän nykyisestä leiristänsä.
»Eikö varmuuden vuoksi olisi kuitenkin parasta lähettää joku lippukunta ratsumiehiä toisellekin tielle, vasemmalle ravintolasta, jonka kynsiin he sattuisivat, jos he sitä kautta menisivät?»
Mustalainen tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten: »Ei — niiden ilmestyminen sillä puolella voisi saattaa Namur'in linnaväen liikkeelle, ja silloin olisi epätietoinen taistelu tarjona varman menestyksen sijasta. Sitäpaitsi heidän täytyy välttämättömästi kulkea Maas-joen oikeanpuolista rantaa, sillä minä johdan heitä mieleni mukaan. Tuo samainen skotlantilainen vuorelainen, vaikka hän muuten on kylläkin älykäs, ei ole kertaakaan tien suhteen kysynyt neuvoa muilta kuin minulta. — Epäilemättä on joku luotettava ystävä käskenyt hänen kääntyä puoleeni, semmoinen ystävä, jonka sanaa ei epäillä, ennenkuin häntä vähän likemmältä tullaan tuntemaan.»
»Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi sotamies, »tahtoisinpa vielä kysyä sinulta jotakin. — Sinä ja sinun bruder'isi (veljesi) olitte, niinkuin itse väititte, taitavia Sternendeuter, se on tähtientietäjiä ja aaveittennäkijoitä. — Mikä hiisi esti teidät ennakolta näkemästä, että sinun veljesi Zamet joutuisi hirsipuuhun?»
»Sen sanon teille, Heinrich», virkkoi Hairaddin. —»Jos olisin tietänyt veljeni olleen niin hupsun, että hän meni ilmoittamaan Ludvig kuninkaan hankkeet Burgundin Kaarlelle, niin olisin voinut ennustaa hänelle surmaa yhtä varmaan kuin tiedän, että heinäkuussa tulee kaunis ilma. Ludvigilla on sekä korvia että käsiä Burgundin hovissa, ja Kaarlen neuvonantajien korvissa soi Ranskan kullan helinä yhtä mieluisalta kuin viinipullon kilahdus teidän korvissanne. — Mutta hyvästi nyt ja muistakaa tulla määräpaikalle. — Minun pitää mennä noin nuolen kannattaman päähän noiden laiskojen sikojen portilta odottamaan skotlantilaista, joka on varhainen aamukukko, ja jollei hän tapaa minua siellä, niin epäilee hän, että minä olen käynyt asialla, joka hänen matkansa menestykselle ei ennusta hyvää.»
»Otapas naukku sydämen karaistukseksi ensin», virkkoi lanzknecht, ojentaen hänelle pullon — »mutta unohdinpa sinun olevan mokoman järjettömän luontokappaleen, joka ei juo mitään muuta kuin vettä Mahom'in ja Termagund'in kurjana palvelijana.«
»Sinä itsepä olet viinituopin ja pullon palvelija», sanoi mustalainen. — »Enpä kummeksukaan, ettei sellaiselle uskota muita toimia kuin verenvuodatusta ja väkivaltaa, kun paremmat päät ovat ensin suunnitelleet hankkeen. — Se ei saa olla viinaan menevä, joka tahtoo ottaa selvän toisten ihmisten ajatuksista tai salata omansa. Mutta mitä minä saarnaan sinulle, jolla on yhtä sammumaton jano kuin kuivimmalla hiekka-arolla Arabiassa? — Hyvästi nyt vaan! — Vie kumppanini Tuisko mukanasi — siitä voisi herätä epäluuloa, jos hänet nähtäisiin luostarin ympäristöllä.»
Toiset kunnon pojat läksivät nyt tiehensä, vielä kerran luvattuansa sovinnon mukaan tulla Kolmen Tietäjän Ristille. Durward viipyi vielä väijymäpaikallaan, kunnes he olivat kadonneet näkymättömiin; sitten hän kiipesi alas puusta. Hänen sydämensä sykki levottomasti ajatellessaan kuinka vähällä hän sekä hänen suojaansa uskottu kaunotar olivat olleet joutua tuohon perin viekkaaseen salapaulaan — jos nimittäin siitä nytkään voisivat vapautua. Peläten, että hän palatessaan saattaisi kompastua makaavaan Hairaddin'iin, hän teki pitkän kierroksen huolimatta siitä, että hänen täytyi kulkea jonkun matkaa pahaa louhikkoa, ja palasi täten toiselta suunnalta kuin hän oli lähtenyt takaisin majapaikkaan.
Matkalla hän ajatteli huolellisesti päänsä ympäri, mikä keino olisi parhaimmaksi katsottava. Päästessään ensin Hairaddin'in kavaluuden perille, oli hän päättänyt surmata hänet niin pian kuin kokous olisi hajonnut ja muut konnat olisivat poistuneet tarpeeksi kauas. Mutta kun hän sitten kuuli Hairaddin'in niin hartaasti pitävän huolta hänen henkensä säilyttämisestä, tuntui hänestä kiittämättömältä, jos hän täydellä ankaruudella panisi toimeen rangaistuksen, joskin kavaltaja sen kyllä olisi ansainnut. Durward päätti siis säästää Hairaddin'in hengen, vieläpä edelleenkin käyttää häntä oppaanansa, kuitenkin niin suurella varovaisuudella, että hänen suojaansa uskottu kallis olento, jonka varjelemiseksi hän sydämessään olisi ollut altis vaikka henkensäkin uhraamaan, olisi täydessä turvassa.
Mutta minnekä heidän oli kääntyminen? Croyen kreivittärille ei ollut turvaa tarjona Burgundissa, josta he olivat lähteneet pakoon, eikä Ranskassakaan, mistä heidät tavallaan oli karkoitettu. Kaarle herttuan tuima väkivaltaisuus toisessa maassa oli tuskin sen pahempi kuin Ludvig kuninkaan armoton, itsevaltias valtioviisaus toisessa. Tarkkaan aprikoituaan ei Durward keksinyt mitään parempaa, turvallisempaa keinoa kuin, välttäen väijymäpaikan, kulkea Lüttich'iin Maas-joen vasenta rantaa myöten ja antautua, niinkuin kreivittärien alkuperäinen aikomus olikin, kunnon piispan turviin. Sitä ei sopinut epäilläkään, ettei vanhus mielellään soisi heille suojaansa; ja saatuansa nuo Burgundin huovit avukseen piti hänellä myös olla kyllin voimaa siihen. Kaikissa tapauksissa, jos Wilhelm de la Marck'in vihamielisyys sekä Lüttich'in kaupunkilaisten kapinallisuus näyttikin uhkaavan piispaa, niin saattoi hän ainakin sen aikaa suojella näitä kreivitär-parkoja, kunnes heidät voitaisiin tarpeeksi suuren saattojoukon turvissa lähettää Saksanmaalle.
Vihdoin viimein — sillä milloinka me mietimme jotakin tuumaa sovittamatta sitä jollakin lailla omaan persoonaamme — arveli Durward, että kuolema tai vankeus, johon Ludvig kuningas niin kylmäverisesti oli hänet tuominnut, vapautti hänet kaikista velvollisuuksista Ranskan kruunua kohtaan, jonka palveluksesta hän siis lujasti päätti luopua. Luultavasti, niin hän mietti, Lüttich'in piispa tarvitsi sotureita, ja hän toivoi kaunisten ystäviensä avulla, joista varsinkin vanhempi kreivitär kohteli häntä niinkuin vanhaa tuttavaa, saavansa jonkun päällikönviran, ehkäpä myös toimekseen saattaa Croyen neidit johonkuhun turvallisempaan paikkaan kuin mitä Lüttich oli. Ja lopuksi olivat kreivittäret, joskin pikemmin vain leikillä, puhuneet siitä, että heidän pitäisi nostaa aseisiin omat vasallinsa ja, samoin kuin muutkin noina myrskyisinä aikoina, vahvistaa linnaansa, jotta se saattaisi kestää vaikka kenenkä rynnäkköä. He olivat leikillä kysyneet Qventin'iltä, rupeaisiko hän heidän linnassansa voudin virkaan; ja kun hän kernaasti ja innostunein mielin oli suostunut tähän ehdotukseen, olivat he sallineet hänen suudella heidän käsiänsä tämän luottamusta ja kunnioitusta osoittavan sovinnon vahvistukseksi. Olipa hänestä tuntunut kuin kreivitär Isabellan käsi, joka muodoltaan oli kaunein ja ihanin, jolle ikänä joku uskollinen vasalli tällä tavoin oli kunniaa osoittanut, olisi vapissut, kun Durwardin huulet olivat painuneet sitä vastaan kauemmin kuin mitä asia olisi vaatinut, ja että neidon poskista ja silmistä saattoi huomata, että hän oli hiukan hämillään vetäessään kätensä pois. Jotakin saattoi kaikesta tästä tulla; ja kuka uljas Qventin'in ikäinen mies ei olisi ottanut huomioon näiden seikkojen nojalla heränneitä ajatuksia, kun hänen tuli päättää vastaisesta käytöksestään?
Päästyään tästä selville piti hänen lähinnä tuumia, missä määrin hänen tulisi tästä lähtien käyttää tuota uskotonta mustalaista oppaana. Hän oli hylännyt ensi aikomuksensa surmata hänet metsässä; mutta jos hän jätti hänet henkiin ja otti toisen oppaan, niin yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää tuon petturin Wilhelm de la Marck'in leiriin antamaan tietoja heidän matkastansa. Durward tuumi myös ilmoittaa asian abotille ja pyytää tätä väkisin pidättämään mustalaista luostarissa, kunnes matkajoukkue olisi ennättänyt piispan linnaan. Mutta tarkemmin mietittyään hän ei uskaltanut tehdä semmoista ehdotusta miehelle, joka sekä ikänsä että virkansa puolesta oli pelkuri, jonka mielestä oman luostarin turvallisuuden valvominen oli pyhin velvollisuus ja joka vapisi, kun vain Ardenni-vuoriston Metsäkarjun nimeäkin mainittiin.
Viimeinkin Durward päätti noudattaa tuumaa, johon hän sitä paremmin saattoi luottaa, koska sen toimeenpano oli yksistään hänen omissa käsissänsä; ja niiden hyväksi, joita hän palveli, hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hänen sydämensä pysyi lujana ja rohkeana, vaikka hän kylläkin tiesi, miten vaarallinen heidän tilansa oli; olisipa voinut verrata häntä kuormaa kantavaan mieheen, joka tuntee taakkansa raskauden, mutta sittenkin tietää, että hänessä on voimaa ja kestävyyttä sitä kantamaan. Juuri kun hänen päätöksensä oli vakautunut, saapui hän luostarin edustalle.
Hän koputti hiljaa porttia, jonka vartioiva munkki avasi, ilmoittaen että luostariveljekset aikoivat viettää yönsä kirkonkuorissa aamunkoittoon saakka rukoillakseen Jumalalta anteeksi kaikkea heidän keskuudessaan sinä iltana tapahtunutta pahennusta.
Arvoisa munkki antoi Qventin'illekin luvan ottaa osaa heidän jumalanpalvelukseensa. Mutta Durward'in vaatteet olivat niin lävitsensä kastuneet, että hänen täytyi antaa kieltävä vastaus; mutta sen sijaan hän pyysi lupaa saada istua kyökissä takkavalkean ääressä kuivatakseen vaatteensa ennen aamua; sillä hänen harras toiveensa oli, ettei mustalainen, heidän tullessaan taas yhteen, saisi mistään jäljestä havaita hänen käyneen yöllä ulkona. Munkki ei ainoastaan antanut siihen lupaa, vaan rupesi vielä itsekin hänelle seurakumppaniksi, ja se sopi erittäin hyvin, koska Durward halusi saada tietoja noista molemmista teistä, joita mustalainen puhellessaan sotamiehen kanssa oli maininnut. Luostariveli, joka hyvin usein sai hoitaa luostarin ulko-asioita, olikin koko munkkikunnasta soveliain mies antamaan pyydettyjä tietoja. Mutta hän huomautti, että vallasneitojen, joita Qventin saattoi, velvollisuus olisi oikeina toivioretkeläisinä kulkea Maas-joen oikeanpuolista vartta myöten Tietäjien Ristin sivuitse; sillä siellähän Casper'in, Melchior'in sekä Balthasar'in pyhät luut — näillä nimillä katolinen kirkko nimittää niitä kolmea Itämaan tietäjää, jotka toivat lahjansa Betlehem'iin — olivat levähtäneet ja tehneet paljon ihmeitä, kun niitä Köln'iin kuljetettiin.
Qventin vastasi, että kreivittäret olivat kylläkin aikoneet käydä kaikissa pyhissä paikoissa ja varmaan menisivät tätäkin ristiä kumartamaan, joko Köln'iin mennessään tai paluumatkalla. Mutta he olivat kuulleet huhuttavan, että joen oikeanpuolinen varsi ei tätä nykyä ollut turvallinen julman Wilhelm de la Marck'in sotamiesten tähden.
»Jumala varjelkoon», sanoi veli Franciscus, »että Ardenni-vuorien Metsäkarju taas olisi ottanut tyyssijansa niin lähelle meitä. — Mutta sittenkin onhan leveä Maas-joki kelpo muurina meidän välillämme, jos niin olisikin.»
»Mutta eipä se ole minään muurina minun kreivittärieni ja noiden rosvojen välillä, jos me menemme joen poikki ja kuljemme toisenpuolista vartta myöten», vastasi skotlantilainen.
»Jumala on suojeleva omiansa, nuori mies», sanoi munkki. »Eihän siunattu Köln'in kaupunki salli edes juutalaisen tai muun uskottoman päästä muuriensa sisäpuolelle. Kuinka voisi siis uskoa, että samassa kaupungissa asuvat Kolme Tietäjää pitäisivät niin vähän huolta heidän arkkunsa luo vaeltavista uskovaisista toivioretkeläisistä, että he sallisivat tuommoisen uskottoman koiran kuin Ardenni-vuorien Metsäkarjun ryöstää ja pahoin pidellä heitä; pahempihan tuo mies on kuin kokonainen erämaa täynnä saraseniläis-pakanoita ja kaikki Israelin kymmenen heimokuntaa vielä päälliseksi.»
Qventin, niin paljon kuin hän totisena katolilaisena lieneekin pitänyt velvollisuutenaan luottaa Melchior'in, Casper'in ja Balthasar'in erikoiseen suojelukseen, muisti kuitenkin, että kreivittäret olivat ainoastaan maallisen viisauden kehoituksesta pukeutuneet toivioretkeläisvaatteihinsa ja että he siis tuskin saattoivat toivoa Tietäjiltä mitään apua tässä tilaisuudessa. Hän päätti siis niin paljon kuin mahdollista estää, etteivät hänen kreivittärensä tulisi sellaiseen tilaan, jossa pelastus ihmeen kautta olisi tarpeen. Hän puolestaan, uskonsa yksinkertaisuudessa, lupasi myöhemmin itse tehdä toivioretken Köln'iin Kolmen Tietäjän haudalle, kunhan vain nämät yhtä järkevät ja kuningasmieliset kuin pyhät miehet soisivat toivottua menestystä heidän aikeillensa.
Tehdäkseen tämän lupauksen kaikella juhlallisuudella hän pyysi, että munkki saattaisi hänet sivukappeliin, jommoisia oli koko joukko luostarikirkon päärakennuksen kyljissä, ja siellä hän polvillansa hartaassa rukouksessa vahvisti jo aikaisemmin sydämessään annetun lupauksensa. Kirkkovirren kaukaa kuuluva humina, rukousta varten valitun sydänyön hetken juhlallisuus, hämärästi kytevä lamppu, joka valaisi pientä gotilaistyylistä rakennusta — kaikki tuo yhdessä saattoi Qventin'in mielen sellaiseen tilaan, jolloin me nöyrimmin tunnustamme inhimillisen heikkoutemme ja pyydämme apua ja suojaa ylhäältä, jota ei mikään uskonto lupaa, jollemme kadu syntiämme ja lupaa parannusta vastaisen varalta. Että hänen rukouksensa esine oli väärä, siihen ei Qventin ollut syypää; ja koska sen tarkoitus oli totinen, niin tuskin meidän tarvitsee ajatella, ettei se olisi kelvollinen ainoan totisen Jumalan mielestä, joka katsoo rukoilijan tahtoon eikä rukouksen muotoon, ja jonka silmissä pakanan totinen hartaus on suuremman arvoinen kuin fariseuksen teeskennelty ulkokultaisuus.
Heitettyään itsensä sekä turvattomat kumppaninsa pyhien miesten ja Jumalan huomaan, Qventin viimein meni levolle ja läksi munkin luota, joka oli ollut hyvin liikutettu hänen rukouksensa hartaudesta ja totisuudesta.
Kun juttu lysti, laulu leikkisä tien vaivalloisen hauskuuttaa, niin sois ett' tie se paha, vaivalloinen, ois vaikk' kuinka kauan vielä kestävä; ja mutkistellen tie taas saattaakin lumotut askelemme samoin paikkoihin.
Samuel Johnson.
Päivän ensi koiteessa Qventin Durward oli lähtenyt ulos pienestä kammiostaan, herättänyt uneliaat palvelijat ja tavallistakin suuremmalla huolella oli katsonut, että kaikki tulisi varustetuksi päivän matkaa varten. Mahavöitä ja suitsia, hevosenkenkiä ynnä kaikkia muita ratsuille kuuluvia kaluja hän tarkasti huolellisesti omin silmin, jotta olisi niin vähän mahdollisuuden sijaa kuin suinkin satunnaisille vahingoille, jotka, joskin ne näyttävät mitättömiltä, kuitenkin voivat olla esteenä tai vastuksena matkalla. Hevoset syötettiin myöskin hänen omien silmiensä edessä huolellisesti, jotta ne kestäisivät pitkän päivämatkan tai että niillä, jos siksi tuli, olisi voimaa joutuisasti paeta.
Qventin meni sitten takaisin kammioonsa, puki tavattoman huolellisesti rautavarustukset ylleen, ja vyöttäessään miekkaa vyölle hän tunsi sydämessään painostusta, jota lähenevä vaara synnyttää, mutta samalla myös vakiintui hänessä luja päätös uhmailla sitä viimeiseen saakka.
Nämä jalot tunteet antoivat hänen astunnallensa miehuullisuutta ja koko hänen ryhdilleen arvokkaisuutta, jommoista Croyen kreivittäret eivät vielä olleet hänessä huomanneet, vaikka heillä olikin ollut paljon hauskuutta ja huvia hänen käytöksensä ja puheensa ylimalkaisesta sulavuudesta, joskin samalla hänen lapsimaisuudestaan sekä luontaisesta terävästä älykkäisyydestään ja vaatimattomuudestaan, joka johtui siitä, että hänet oli kasvatettu erillään syrjäisessä maassa. Hän ilmoitti neidoille, että heidän täytyisi tänä aamuna tavallista aikaisemmin hankkiutua matkaan; ja niinpä lähdettiinkin luostarista heti aamiaisen jälkeen, ja tästä, samoinkuin luostarin vieraanvaraisuudesta yleensä kreivittäret osoittivat kiitollisuuttansa jättämällä alttarille lahjan, joka oli enemmän heidän todellisen säätynsä kuin heidän ulkonaisen olentonsa mukainen. Mutta se ei nostanut kuitenkaan epäluuloja, koska heitä luultiin englantilaisiksi; sillä meidän saarelaisiamme arveltiin jo silloinkin, samoinkuin meidän aikoinamme, aina upporikkaiksi.
Abotti antoi heille siunauksensa heidän noustessaan hevosten selkään, ja toivotti Qventin'ille onnea sen johdosta, ettei heidän pakanallinen oppaansa enää ollut heidän seurassaan. »Parempi on», lausui arvokas vanhus, »horjahtaa tiellä, kuin pysyä pystyssä varkaan tai rosvon tukemana.»
Qventin ei ollut aivan samaa mieltä; hän tiesi tosin, että mustalainen oli vaarallinen mies, mutta hän luuli kuitenkin voivansa käyttää hänen palvelustansa, samalla tehden hänen kavalat hankkeensa tyhjiksi, nähdessään nyt selvään niiden tarkoituksen. Mutta hänen huolensa päättyi pian, sillä pieni matkajoukko ei ollut ennättänyt vielä parinkaan sadan askeleen päähän luostarista sekä kylästä, kun Maugrabin yhtyi heihin, niinkuin aina ratsastaen pienen, vilkkaan, tuimannäköisen hevosen selässä. Tie kulki samaa puroa pitkin, jonka varrella Durward edellisenä yönä oli kuunnellut salaista keskustelua, ja pian sen jälkeen kun Hairaddin oli yhtynyt heihin, ratsastivat he saman raitapuun sivuitse, johon Durward oli piiloutunut kuunnellessaan asianomaisten tietämättä uskottoman oppaansa sekä lanzknecht'in välistä keskustelua.
Tämän paikan herättämät muistot olivat syynä siihen, että Qventin äkkiä ryhtyi puheisiin oppaan kanssa, jolle hän siihen asti oli tuskin sanaakaan virkkanut.
»Missä sinä yömajan löysit, sinä Jumalaa pilkkaava lurjus?» kysyi skotlantilainen.
»Sen arvatkoon teidän viisautenne katsahtamalla minun takkiini», vastasi mustalainen viitaten pukuunsa, joka oli täynnä heinän helpeitä.
»Hyvä heinäsuova», sanoi Qventin, »onkin sovelias tähtientietäjän vuoteeksi, ja paljon parempi kuin mitä pakana, joka pilkkaa meidän pyhää uskontoamme sekä sen palvelijoita, koskaan ansaitsisi.»
»Olipa se kuitenkin tälle hevoselleni paremmin mieleen kuin minulle», virkkoi Hairaddin taputellen ratsunsa kaulaa; »sillä Pollella oli siinä sekä yömaja että illallinen yhtä aikaa. Nuo kaljupäät ukko-hupakot ajoivat senkin ulos, ikäänkuin viisaan miehen hevosesta olisi voinut tarttua hiukkanen älyä tai sukkeluutta luostarin aaseihin. Hyväksi onneksi Polle tuntee minun vihellykseni ja seuraa minua uskollisesti kuin koira; muuten olisimme iäksi voineet eksyä toinen toisestamme, ja te vuorossanne olisitte saanut turhaan viheltää opastanne.»
»Olenhan jo sanonut sinulle montakin kertaa», virkkoi Durward ankarasti, »että sinun tulee pitää pilkkakielesi kurissa, kun olet kunnon ihmisten seurassa, joka sinulle eläissäsi harvoin lie sattunut ennenkuin nyt; ja sen vannon sinulle, että jos havaitsisin sinut yhtä uskottomaksi oppaaksi kuin olet Jumalaa pilkkaava, halveksittava koira, niin minun skotlantilainen väkipuukkoni ja sinun pakanasydämesi saisivat tehdä lähempää tuttavuutta, vaikka semmoinen teko olisi yhtä vähän kunniaksi kuin sian tappo.»
»Metsäkarju on hyvin likeistä sukua sialle», tokaisi mustalainen vastaan, väistämättä sitä terävää silmäystä, jolla Qventin katseli häntä, ja hiukkasenkaan muuttamatta puhetapansa pilkallista välinpitämättömyyttä; »ja niiden tappaminen», lisäsi hän, »on kuitenkin monelle miehelle huviksi, kunniaksi sekä eduksi.»
Qventin kummastui tämän miehen kekseliästä rohkeutta ja alkoi pelätä, että Hairaddin hänen omasta elämästään sekä tunteistaan tiesi enemmän kuin mitä hänelle voisi olla hauskaa saada kuulla; siitä syystä hän lopetti tämän keskustelun, jossa hän ei ollut saanut Hairaddin'iä sanoillaan solmituksi, ja jättäytyi jäljemmäksi, niin että hän taas joutui tavalliselle paikalleen kreivittärien viereen.
On jo tullut mainituksi, että heidän välinsä oli alkanut tulla jokseenkin tuttavalliseksi. Vanhempi kreivitär — sen jälkeen kuin hän oli saanut täyden varmuuden Qventinin suvun aatelisarvosta — alkoi kohdella häntä niinkuin suosittua vertaista ainakin. Hänen veljentyttärensä tosin näytti vähemmän silmäänpistävästi suosiotansa heidän suojelijalleen, mutta kaiken ujouden ja arkuuden alta luuli Qventin kuitenkin selvään huomaavansa, ettei neito suinkaan ollut välinpitämätön hänen seurastaan ja puheistaan.
Ei mikään vilkastuta ja viritä niin suuresti nuorukaisen iloisuutta kuin se tieto, että toiset häntä suosivat. Qventin oli siis tähän saakka matkan varrella huvitellut suojeltaviaan kaunottaria vilkkailla puheillansa sekä kotimaansa lauluilla ja taruilla; hän lauloi edellisiä omalla kielellään, ja jälkimäiset, kun hän yritti kääntää niitä oudolle, vaillinaiselle Ranskan murteelleen, synnyttivät satoja pieniä erehdyksiä sekä sanahairahduksia, jotka olivat yhtä huvittavia kuin itse tarinat. Mutta tänä huolestuttavana aamuna hän, ratsastaessaan Croyen kreivittärien vieressä, ei yrittänytkään tavallisella tavallaan huvitella heitä, jotta he eivät voineet olla huomaamatta hänen outoa hiljaisuuttansa.
»Meidän nuori seurakumppanimme on varmaankin nähnyt suden», virkkoi neiti Hameline viitaten vanhaan taikaluuloon, »ja sen vuoksi menettänyt puhelahjansa.»
»Jos sanoisitte minun joutuneen ketun jäljille, niin osuisitte oikeampaan», arveli Qventin, vaan ei lausunut ajatustaan ilmi.
»Voitteko te hyvin, herra Qventin?» kysyi neiti Isabella osaaottavalla äänellä, punastuen itsekin, sillä hän tunsi että siinä oli hiukan enemmän kuin mihin eroitus heidän välillään olisi oikeuttanut.
»Hän on valvonut ja pitänyt kestejä lystien munkkien kanssa«, sanoi neiti Hameline. »Skotlantilaiset ovat samanlaiset kuin saksalaisetkin, jotka kuluttavat kaiken iloisuutensa Rhein-viinin ääressä ja tulevat horjuvin jaloin tanssiin illalla sekä kivistävin päin naisten kamariin aamulla.»
»Ei, kunnioitettavat neidot», sanoi Qventin, »en minä ansaitse sellaista moitetta. Kunnon munkit viettivät koko yön rukouksissa; ja mitä minuun tulee, en juonut muuta kuin pikarillisen heidän miedointa, halvinta viiniänsä.»
»Huono vieraanvaraisuus sitten on saattanut hänet näin pahoille mielin», virkkoi Isabella neiti. »Olkaa taas iloinen, herra Qventin; ja jos me molemmat joutuisimme joskus vanhaan Braquemont'in linnaani, niin, vaikkapa minun täytyisi itse olla teidän juomanlaskianne ja omin käsin tarjota sitä, saisitte te kelpo pikarillisen viiniä, jonka vertaista ei vielä koskaan ole kasvanut Hochheim'in tai Johannesberg'in viinamäissä.»
»Lasillinen vettä, jalo neiti,teidänkädestänne» niin pitkälle Qventin pääsi, mutta hänen äänensä vavahti; ja Isabella jatkoi, ikäänkuin ei olisi huomannut sitä hellyyttä, jolla sanateidänoli tullut lausutuksi.
»Sen viinin on minun isän-isäni isä, Rheinkreivi Gottfried, tallentanutBraquemont'in linnan syviin kellariholveihin», sanoi neiti Isabella.
»Se samainen, joka sai hänen isän-isänsä äidin omakseen», pisti neiti Hameline väliin, keskeyttäen veljentyttären puheen, »sillä keinoin että hän kunnostautui parhaana ritarina suurissa Strassburg'in turnajaisissa — kymmenen ritaria siellä kaatui tantereelle. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; nyt ei kukaan enää antaudu vaaroihin kunnian tähden eikä pelastaakseen onnettomia kaunottaria.»
Nämät sanat lausuttiin samalla äänellä, jolla nykyajan kaunotar, kun hänen ihanuutensa on jo lakastumaisillaan, moittii meidän aikamme epäkohteliaisuutta; Qventin puolestaan vastasi, ettei vielä ollut niin suurta puutetta ritarillisuudesta kuin neiti Hameline näytti olettavan; ja vaikkapa se olisikin jo kaikkialla muualla sammunut, niin yhä sitä hehkui Skotlannin aatelismiesten rinnassa.
»Kuulepas vaan tuota!» virkkoi neiti Hameline. »Tahtoisipa hän saada meidät uskomaan, että jalo tuli, joka Ranskassa ja Saksassa jo on vaipunut tuhkaan, vielä on vireillä hänen kylmässä, kalpeassa kotimaassaan! Tuo nuorukais-parka, aivankuin Sveitsin vuorelainenkin, on mielettömästi rakastunut omaan maahansa — saa nähdä, että hän kohta rupeaa puhumaan meille Skotlannin viinimäistä sekä öljypuutarhoista.»
»Ei, kunnioitettava kreivitär», vastasi Durward; »meidän vuoristomme viinamäistä tai öljypuutarhoista ei minulla ole paljon puhumista, ei muuta kuin että me miekoillamme osaamme pakoittaa rikkaampia naapureitamme antamaan meille noita viljavan maan tuotteita veroiksi. Mutta mitä Skotlannin tahrattomaan uskollisuuteen sekä sammumattomaan kunniantuntoon tulee, niin täytyy minun nyt koettaa kuinka paljon teillä on niihin luottamusta, miten halpa se mies lieneekin, joka ei voi tarjota teille muuta takuuta turvaksenne.»
»Te lausutte salaperäisiä sanoja — te tiedätte jostakin uhkaavasta, läheisestä vaarasta», virkkoi neiti Hameline.
»Sen olen nähnyt hänen silmistään koko tämän viime tunnin aikana!» huudahti neiti Isabella laskien kätensä ristiin. »Pyhä Neitsyt, mikä meille nyt tulee osaksi?»
»Ei mitään muuta toivoakseni, kuin mitä itse haluatte», vastasi Durward.»Ja nyt minun täytyy kysyä — hyvät neidot, voitteko te minuun luottaa?»
»Luottaako teihin?» vastasi Hameline kreivitär — »tietysti! — Mutta miksi niin kysytte? Ja missä määrin pyydätte luottamustamme?»
»Minä puolestani», virkkoi neiti Isabella, »luotan teihin rajattomasti ja ehdottomasti. Jos te voisitte pettää meidät, Qventin, niin en uskoisi enää missään totuutta löytyvän paitsi taivaassa.»
»Hyvä neito», vastasi Durward suuresti mielissään, »te päätätte minusta oikein. Aikomukseni olisi muuttaa matkamme suuntaa, niin että kulkisimme suoraan Maas-joen vasempaa vartta myöten Lüttich'iin, emmekä menisi joen poikki Namur'in kohdalla. Täten me kyllä poikkeamme Ludvig kuninkaan käskystä sekä oppaallemme annetuista ohjeista. Mutta minä kuulin luostarissa huhuttavan, että rosvoja on liikkeellä Maas-joen oikealla rannalla sekä Burgundin sotaväkeä, joka on tulossa niitä kukistamaan. Kumpikin seikka aiheuttaa sen, että olen peloissani teidän turvallisuutenne puolesta. Saisinko teiltä luvan täten poiketa matkasuunnastamme?»
»Minä annan teille rajattoman ja täyden luvan», vastasi nuorempi kreivitär:
»Isabella», virkkoi neiti Hameline, »kyllä minäkin uskon, samoinkuin sinä, että tämä nuorukainen tarkoittaa hyvää — mutta ajattelehan toki — me poikkeamme niistä ohjeista, jotka Ludvig kuningas niin monta kertaa ja niin tarkasti on määrännyt.»
»Ja mitä me huolimme hänen käskyistään?» arveli neiti Isabella. »Enhän minä, Jumalan kiitos, ole hänen alamaisiansa, ja hän on pettänyt sen luottamuksen, jota minä avunrukoilijana hänelle osoitin. En tahtoisi tälle nuorelle herralle osoittaa sitä kunnioituksen puutetta, että silmänräpäyksenkään aikaa punnitsisin, ovatko hänen sanansa vai tuon viekkaan itsekkään tyrannin käskyt painavampia.»
»Jumala siunatkoon teitä niistä sanoistanne, neiti Isabella!» huudahti Qventin iloisesti. »Ja jos teidän luottamuksenne pettäisin, niin olisi rangaistus rikoksestani liian helppo, jos minut repäistäisiin kappaleiksi neljällä hurjalla hevosella tässä elämässä sekä tuomittaisiin iankaikkiseen piinaan toisessa.»
Näin sanoen hän kannusti hevostaan ja ajoi eteenpäin mustalaisen luo. Tämä kunnon mies näytti olevan erinomaisen tyyni ja leppeä mieleltänsä. Haukkumiset ja uhkaukset eivät koskaan pystyneet tai eivät ainakaan näyttäneet pystyvän hänen muistiinsa. Kun Durward rupesi häntä nyt taas puhuttelemaan, niin hän antautui keskusteluun aivankuin ei mitään pahaa sanaa olisi heidän välillänsä ollut aamulla.
Se koira, arveli skotlantilainen, ei nyt murise minulle, senvuoksi että hän aikoo kerrassaan ja iäksi suorittaa koko velkansa, kun hän pääsee hampain minun kurkkuuni kiinni; mutta koetellaanpas, eikö sitä petturia saisi hänen omilla aseillaan voitetuksi. — »Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi hän, »olethan sinä nyt meidän seurassamme matkustanut kymmenen päivää, vaan et ole vielä kertaakaan näyttänyt meille ennustustaitoasi; ja kuitenkin olet sen taidon harjoittamiseen niin ylen harras, ettet malta olla näyttämättä luonnonlahjojasi yhdessäkään luostarissa, mihin me poikkeamme, vaikka se vaara onkin tarjona, että palkaksesi saat viettää yötä heinäsuovassa.»
»Ettehän te koskaan ole pyytäneetkään minua näyttämään taitoani», vastasi mustalainen. »Tekin, niinkuin moni muu ihminen, teette vain pilkkaa salaisuuksista, joita ette ymmärrä.»
»Näytä sitten minulle nyt heti taitoasi», sanoi Qventin; ja vetäen pois sormikkaan hän ojensi kätensä mustalaiselle.
Hairaddin tarkasteli huolellisesti kaikkia skotlantilaisen kämmenessä ristikkäin käyviä viivoja ja yhtä huolellisesti hän katsasti myös paksumpia paikkoja sormien juuressa, joiden siihen aikaan luultiin olevan yhtä likeisessä yhteydessä ihmisen luonnonlaadun, tapojen sekä kohtalon kanssa, kuin aivojen osat meidän nykyisten oppineitten mielestä.
»Tämä käsi tässä», virkkoi Hairaddin, »puhuu nähdyistä vaivoista ja kestetyistä vaaroista. Minä luen siitä, että se hyvin aikaisin on tottunut pitelemään miekankahvaa — ja jossakin määrin myös messukirjan kansien hakasia.»
»Nämät seikat menneestä elämästäni olet saattanut muulla lailla saada tietoosi», sanoi Qventin; »virka minulle jotain vastaisesta kohtalostani.»
»Tämä viiva tässä, joka alkaa Venuskummusta», lausui mustalainen, »ei katkea äkkiä, vaan seuraa elämänviivaa; se ennustaa varmaa ja suurta onnea avioliitossa, joka on onnellisen rakkauden voimalla kohottava teidät rikkaitten ja mahtavien säätyyn.»
»Tämmöisiä lupauksia saavat kaikki kuulla, jotka sinulta tiedustelevat tulevaisuutta», virkkoi Durward, »se kuuluu jo sinun virkaasi.»
»Mitä minä teille sanon», vakuutti Hairaddin, »on yhtä varma, kuin että hyvin pian olette joutuva suureen vaaraan. Sen päätän tuosta heleästä verenpunaisesta viivasta, joka käy elämänviivan poikki ja ennustaa miekan sivalluksia tai muuta väkivaltaa, josta te vain uskollisen ystävän avulla pelastutte.»
»Sinunko avullasi, niinkö?» kysäisi Durward närkästyksissään siitä, että povaaja koetti näin pettää häntä ja vahvistaa ennustajamainettansa ilmoittamalla ennakolta oman petturityönsä seuraukset.
»Minun taitoni», vastasi mustalainen, »ei minulle ilmaise mitään, mikä minua itseäni koskisi.»
»Siinä suhteessa sitten meidän maamme tietäjät», sanoi Durward, »voittavat vielä sinun kehutun taitosi; sillä heidän taitonsa neuvoo heille myös heitä itseään uhkaavat vaarat. En minäkään lähtenyt kotoa, ennenkuin minussakin oli ilmennyt hiukan tuota sisäisen näkemisen lahjaa, joka meille vuorelaisille on ominainen; ja siitä annan nyt sinulle näytteen palkinnoksi sinun povaamisestasi. Hairaddin, minua uhkaa vaara joen oikeanpuolisella rannalla — minä aion sen välttää sillä, että kuljemme Lüttich'iin vasempaa rantaa myöten.»
Opas kuuli tämän välinpitämättömyydellä, jota Qventin, kun hän tiesi missä hankkeissa Hairaddin oli, ei millään lailla voinut käsittää. »Jos te niin teette», kuului mustalaisen vastaus, »niin vaara siirtyy teidän päästänne minun päähäni.»
»Muistan», virkkoi Qventin, »sinun juuri ikään sanoneen, ettet omaa kohtaloasi voi ennakolta nähdä.»
»En voikaan sillä tavoin kuin äsken näin teidän kohtalonne», vastasi Hairaddin. »Mutta eihän tarvitse paljon tuntea Ludvig kuningasta tietääkseen, että hän on lähettävä oppaanne hirsipuuhun, jos te poikkeatte hänen määräämästänsä tiestä.»
»Kunhan vain terveinä ja onnellisesti pääsemme matkamme perille», sanoi Durward, »niin tottahan toki saamme anteeksi, vaikka poikkeammekin hiukan määrätystä matkaohjeesta.»
»Niin kyllä», vastasi mustalainen, »jos nimittäin olette varma siitä, että kuninkaalla oli myös mielessään sama aie matkan suhteen kuin kielellään teille puhuessaan.»
»Mikä muu aie olisi hänellä sitten voinut olla mielessään? Tai mistä syystä luulet hänellä olleen toisen tarkoituksen kuin sen, minkä hän matkaohjessaan lausui ilmi?» kysyi Durward.
»Aivan luonnollisesti siitä syystä», vastasi mustalainen, »että se, joka vähänkin tuntee meidän Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaamme, tietää että hän aina on enimmin vastahakoinen ilmaisemaan sitä tarkoitusta, jonka hän halukkaimmin toivoo täyttyvän. Pankoon meidän armollinen Ludvig kuninkaamme kaksitoista lähettilästä liikkeelle, niin tarjoudun hirtettäväksi vuotta ennenkuin se muutenkin tapahtuu, jollei yhdessätoista tapauksessa läkkitötterön pohjassa ole ollut vielä jotain muuta, kuin mitä kynä lähettiläille vietäviksi annettuihin kirjeisiin on kirjoittanut.»
»Minä en välitä sinun ilkeistä epäluuloistasi», sanoi Durward. »Minun velvollisuuteni on selvä ja suora — minun tulee turvallisesti saattaa nämä kreivittäret Lüttich'iin; ja minun ymmärrykseni mukaan täytän tämän velvollisuuden paraiten sillä tavoin, että poiketen matkaohjeestamme pysyttelen Maas-joen vasemmalla rannalla. Se on samalla suorin tie Lüttich'iin. Joen poikki menemällä menettäisimme vain aikaa ja lisäisimme vaivaamme voittamatta mitään. — Mitä varten me sen tekisimme?»
»Eipä muun vuoksi, kuin että Köln'iin kulkevat toivioretkeläiset — semmoisiahan krevittäret ovat olevinaan —» virkkoi Hairaddin, »tavallisesti eivät kulje Maas-jokea pitkin Lüttichiin asti, ja ettei siis arvella kreivittärien valitseman tien oikein hyvin sopivan yhteen sen paikan kanssa, mihin he ovat menevinään.»
»Jos meiltä sitä kysytään», sanoi Durward, »niin voimme sanoa, että huhut pahanilkisen Geldern'in herttuan eli Wilhelm de la Marck'in, noiden nylkyrien ja lanzknecht'ien liikkumisesta joen oikeanpuolisella rannalla ovat saattaneet meidät pysyttelemään vasemmalla puolella ja aiotusta tiestämme poikkeamaan.»
»Tehkää niinkuin tahdotte, hyvä herra», vastasi mustalainen; »minä puolestani yhtä mielelläni opastan teitä Maas-joen vasempaa kuin oikeanpuolista rantaa pitkin. — Kuninkaalle saatte itse sitten selittää tekonne.»
Durward, vaikka häntä hiukan kummeksuttikin, oli kuitenkin samalla sangen iloinen siitä, että Hairaddin niin mielellään, tai ainakin vastaanpanematta, suostui muuttamaan tietä; sillä hän tarvitsi mustalaisen opastusta, ja oli pelännyt, että Hairaddin, kun hänen petoshankkeensa täten tehtiin tyhjäksi, suuttuisi siitä silmittömästi. Mustalaisen karkoittamisella olisi sitäpaitsi suoraan saatettu Wilhelm de la Marck heidän tielleen, sillä Hairaddin olisi vienyt hänelle sanan; sitä vastoin Durward toivoi, jos mustalainen pysyisi heidän seurassaan, voivansa estää, ettei Hairaddin hänen huomaamattansa saisi puhutella outoja ihmisiä.
Poiketen siis alkuperäisesti aiotulta tieltänsä, kulki pieni matkaseurueemme leveän Maas-joen vasempaa rantaa pitkin niin joutuisasti ja onnellisesti, että he jo seuraavana aamuna varhain saapuivat matkansa määrään. He saivat tietää, että piispa oli muuttanut kauniiseen Schönwald-linnaansa, noin parin virstan päähän Lüttich'istä. Syyksi hän itse väitti huonoa terveyttänsä; mutta todellisena syynä mahtoi olla se, että hän pelkäsi kaupungin suurilukuisen ja levottoman kansan äkkiä nousevan kapinaan.
Juuri kun he lähenivät linnaa, näkivät he piispan juhlallisessa saatossa palaavan kaupungista, missä hän oli pitänyt messua. Hänen takanansa kulki pitkä komea jono pappeja, siviilivirkamiehiä sekä sotureita, kaikki sekaisin' tai, käyttäen vanhan runosepän sanoja:
»Moni ristinkantaja edessään, moni keihäsmies takanaan.»
Tämä juhlasaatto näytti sangen komealta, kun se, polvitellen leveän Maas-joen viheriöiviä rantoja pitkin, viimein katosi, aivankuin johonkin kitaan, piispan linnan suuresta gotilaistyylisestä portista sisään. Mutta tultuaan vielä likemmäksi matkalaisemme huomasivat kaikenlaisia merkkejä linnan ympärillä, joista kävi selville, ettei täällä arveltu oltavan täydessä turvassa, ja jotka eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa tuon äskeisen komeuden ja mahtavuuden kanssa. Suuret parvet piispan sotaväkeä oli huolellisesti asetettu vahtiin palatsin ympärille ja sen lähistöön; ja tämä kirkon miehen asunnolle outo näky ilmaisi, että kunnioitettava piispa pelkäsi jotain vaaraa, koska hän oli katsonut tarpeelliseksi ryhtyä kaikkiin näihin sotaisiin suojelusvarustuksiin.
Croyen kreivittäret, sen jälkeen kun Durward oli käynyt ilmoittamassa heidän tulostaan, saatettiin kaikella kunnialla juhlasaliin, missä piispa, koko pieni hovikunta ympärillään, vastaanotti heidät mitä ystävällisimmällä tavalla. Hän ei sallinut heidän suudella kättänsä, vaan lausui heidät tervetulleiksi sanoilla, jotka puoleksi ilmaisivat ruhtinaan ritarillista kohteliaisuutta kauniita naisia kohtaan, puoleksi sielunpaimenen pyhää rakkautta laumansa sisaria kohtaan.
Ludvig Bourbon, Lüttich'in hallitseva piispa, oli todella jalomielinen, hyväsydäminen herra. Hänen elämänsä ei ollut tosin aina pysytellyt tarkasti hänen papillisen arvonsa rajojen sisäpuolella; mutta sittenkään hän ei ollut koskaan tuottanut häpeää sukunsa rehelliselle, kunnialliselle luonteelle.
Myöhempinä aikoina, vanhemmaksi tultuansa, oli piispa kuitenkin muuttanut tapansa sellaisiksi, että ne sopivat paremmin kuin entiset papiston jäsenille; naapurihallitsijat suosivat häntä jalona hengellisenä miehenä, joka oli antelias ja loistoa rakastava tavallisessa elämässään, joskaan ei niin ankara kuin papin olisi pitänyt olla ja vaikka hän hallitsikin välinpitämättömällä huolettomuudella, joka pikemmin yllytti kuin piti kurissa hänen varakkaitten ja levottomien alamaistensa kapinallista mieltä.
Piispa oli niin harras Burgundin herttuan liittolainen, että Lüttich'in hiippakunta melkein kuului molempien herrojen yhteisen hallituksen alle; piispa hyvänsävyisellä myöntyväisyydellä salli herttuan sekaantua asioihin, joita hänen olisi ollut helppo vastustaa, ja herttua puolestaan piti kaikissa tilaisuuksissa piispan puolta hänelle ominaisella itsepäisyydella ja tulisella kiihkolla. Kaarle Rohkealla oli tapana sanoa Lüttich'iä omaisuudekseen sekä piispaa veljekseen — veljeksiksi heitä sopikin tavallaan nimittää, koska herttuan ensimäinen vaimo oli ollut piispan sisar. Niin myös oli Kaarlella tapana sanoa, että se, joka kävi Ludvig Bourbon'ia ahdistamaan, sai Burgundin Kaarlen kimppuunsa; ja tämä uhkaus, kun otettiin huomioon minkäluontoinen ja kuinka mahtava herra sen oli lausunut, pystyikin kaikkiin muihin, paitsi tuohon upporikkaaseen ja tyytymättömään Lüttich'in kansaan, jonka pään ylellinen rikkaus oli pannut pyörälle.
Piispa, niinkuin jo mainittiin, vakuutti Croyen kreivittärille käyttävänsä heidän hyväkseen vaikutusvaltaansa Burgundin hovissa, ja sanoi toivovansa, että hänen sanansa vaikutus voisi nyt olla sitä voimakkaampi, koska Campo-basso, sen jälkeen kuin muutamat salaseikat olivat tulleet ilmi, oli pikemmin alennut kuin ylennyt herransa suosiossa. Piispa lupasi myös neidoille kaiken sen suojan, minkä hän suinkin saattoi heille antaa; mutta tätä vakuutusta seuraava huokaus näytti ilmaisevan, että hänen voimansa oli heikompi kuin mitä hän sanoillaan olisi tahtonut myöntää.
»Kaikissa tapauksissa, rakkaat tyttäreni», virkkoi piispa, sekoittaen sanoihinsa niinkuin äskenkin tervehtiessään, hiukan hengellistä mahtavuutta Bourbon-suvun perinnölliseen ritarillisuuteen, »Jumala varjelkoon minua jättämästä karitsaa pahanilkisen suden kitaan ja korkeasukuisia neitoja häijyjen miesten sorrettaviksi. Minä olen rauhan mies, vaikka asunnossani nyt kuuluukin aseitten kalske; mutta olkaa varmat, että minä pidän huolta teidän turvallisuudestanne aivan kuin omastani. Ja jos asiat täällä joutuisivat vielä rauhattomammalle kannalle — toivonpa kuitenkin mielten pikemmin asettuvan kuin entistään kiihtyvän — niin lähetän teidät täydessä turvassa Saksanmaalle; sillä ei edes minun veljeni ja suojelijani, Burgundin Kaarlen käsky voi saada minua pakoittamaan teitä mihinkään, mikä teille olisi vastenmielistä. En voi, niinkuin te tahtoisitte, lähettää teitä johonkuhun luostariin; sillä — voi päiviäni! — Belial'in pojilla on niin suuri valta lüttichiläisten joukossa, etten tiedä ainoatakaan turvapaikkaa, johon minun valtani ulottuisi linnani muurien ja sotaväkeni suojan ulkopuolella. Mutta tänne olette sydämellisesti tervetulleet, ja teidän saattomiehillennekin suodaan kunniallisesti vieraanvaraisuutta, varsinkin tuolle nuorukaiselle, jonka te niin hartaasti suljette suosiooni ja jolle erittäin annan siunaukseni.»
Qventin lankesi, niinkuin velvollisuus vaati, toiselle polvelleen, ottaakseen vastaan piispan siunauksen.
»Te itse», jatkoi piispa, »asukaa täällä minun sisareni Isabellan luona, joka on Trier'in kanonissa, ja se saattaa kaikella kunnialla tapahtua niinkin hilpeän nuorenmiehen katon alla, kuin Lüttich'in piispan.»
Kun hän oli nyt päättänyt tervetuliaispuheensa, saattoi hän naiset kohteliaasti sisarensa huoneisiin, sillä välin kun hänen hovimestarinsa, joka diakonina hoiti jonkinmoista maallisen ja hengellisen virkamiehen välistä tointa, otti Qventin'in huostaansa niin suurella vieraanvaraisuudella kuin hänen herransa oli käskenyt hänen noudattaa.
Croyen kreivitärten muut seuralaiset jätettiin alhaisemman palvelusväen haltuun.
Näiden toimenpiteitten aikana ei Qventin saattanut olla huomaamatta, että mustalaisen läsnäolo, joka maaseutuluostareissa oli niin suuresti loukannut, ei tämän rikkaan ja, sopisipa sanoa, maallisen prelaatin talossa synnyttänyt mitään vastustusta, ei edes minkäänlaista huomiotakaan.