Raamatun vaatimukset ja sen ulkonaiset todistukset luotettavaisuudesta. — Sen pitkä ikä ja säilyminen. — Sen siveellinen vaikutus. Tekijäin vaikuttimet. — Kirjotusten yleinen luonne. — Mooseksen kirjat. — Mooseksen laki. — Mooseksen kautta toimeenpannun hallitustavan omituisuudet. — Tämä ei ollut mikään pappisviekkauden järjestelmä. — Maallisten järjestysmiesten ohjesäännöt. — Lain edessä ovat rikas ja köyhä samalla tasolla. — Varmuustoimenpiteitä kansan oikeuksien suojelemiseksi. — Pappissääty ei ollut suosikkiluokka. Tapa sen ylläpitämiseksi y.m. — Suojelus vieraitten, leskien, isättömien ja palvelijoiden ahdistamista vastaan. — Raamatun profeetat. — Löytyykö yhteistä sidettä lain, profeettain ja uuden testamentin tekijäin välillä. — Ihmeet eivät ole ristiriidassa järjen kanssa. — Loppupäätös, johon meidän täytyy tulla.
Raamattu on sivistyksen ja vapauden soihtu. Sen hyvän yhteiskunnallisen vaikutuksen ovat tunnustaneet suurimmat valtiomiehet, joskin he usein ovat katselleet sitä niiden ristiriidassa olevien uskontunnustusten kautta syntyneiden eriväristen silmälasien läpi, jotka, vaikkakin ovat Raamatun puolella, surullisesti vääristelevät sen oppeja. Kunnioittavan vanhan kirjan ovat sen ystävät asettaneet tahtomattaan perin valheelliseen valoon. Monet näistä olisivat valmiit uhraamaan elämänsä sen tähden. Ja kuitenkin vahingottavat he sitä oleellisesti suuremmassa määrässä, kuin sen viholliset, nojautumalla siihen niissä sen totuuksien väärinkäsityksissä, joita he niin kauvan ovat kunnioittaen omaksuneet, ja jotka he esi-isiltään ovat perineet. Oi, jospa he heräisivät uudelleen katselemaan sitä, mikä on kirjotettu Raamatussa, ja saattaisivat sen viholliset häpeään riistämällä heiltä heidän aseensa!
Koska luonnon valo johtaa meitä odottamaan Jumalalta täydellisempää ilmestystä, kuin mitä luonto itse antaa, täytyy järkevän ajattelevan ihmisen olla valmis tutkimaan jokaista vaatimusta joka esiintyy jumalallisena ilmestyksenä, ja jolla on järjellinen ulkonainen todistus tällaisen vaatimuksen todennäköisyydestä. Raamattu väittää olevansa sellainen Jumalan ilmestys, ja se tulee luoksemme riittävillä ulkonaisilla todistuksilla siitä, että sen vaatimukset todennäköisesti ovat oikeutettuja; sekä antaa meidän syyllä toivoa, että tarkempi tutkiminen on tuova valoon vielä täydellisempiä ja vieläkin sitovampia todistuksia siitä että, se on Jumalan sanaa.
Raamattu on vanhin kirja, mikä on olemassa. Se on kestänyt kolmenkymmenen vuosisadan myrskyt. Ihmiset ovat kaikin tavoin koettaneet hävittää sen maan päältä. He ovat piiloittaneet sen, he ovat kaivaneet sen maahan, he ovat kuolemanrangastuksen uhalla kieltäneet omistamasta sitä, ja kiivaimmat ja säälimättömimmät vainot ovat kohdanneet niitä, jotka ovat siihen uskoneet; mutta kirja elää vielä. Tänä päivänä, kun monet sen vastustajista nukkuvat kuolon unta ja sadat nidokset, joita on kirjotettu saattaakseen sen huonoon huutoon ja tehdäkseen tyhjäksi sen vaikutuksen, kauvan sitten ovat unohdetut, on Raamattu raivannut itselleen tien maan kaikkiin kansoihin ja kieliin sekä on tullut käännetyksi yli neljällesadalle eri kielelle. Se, että tämä kirja on elänyt kautta monien vuosisatojen huolimatta kaikista vertojaan turhaan hakevista yrityksistä tuhota ja hävittää sitä, on tosiasia, joka ainakin on voimakas todistus siitä, että se suuri olento, jonka se väittää alkuunpanijakseen, on myös sen suojelija.
On siis totta, että Raamatun siveellinen vaikutus on poikkeuksetta hyvä. Ne, jotka ovat huolellisesti tutkineet sitä, ovat aina kohonneet parempaan, puhtaampaan elämään. Toiset uskonnolliset ja tieteelliset teokset ovat aikaansaaneet hyvää, vaikuttaneet jalostuttavasti ja olleet ihmiskunnalle jossain määrin siunaukseksi, mutta kaikki kirjat yhteensä ovat olleet kykenemättömät lahjottamaan huokaavalle luomakunnalle sitä iloa, rauhaa ja siunausta, jonka Raamattu tuo sekä rikkaalle että köyhälle, oppineelle ja oppimattomalle. Raamattu ei ole aiottu ainoastaan lukemista varten. Se on kirja, jota pitää tutkia huolella ja miettien, sillä Jumalan ajatukset ovat korkeammalla meidän ajatuksiamme ja hänen tiensä ovat korkeammalla meidän teitämme. Jos me tahdomme käsittää äärettömän Jumalan suunnitelmia ja ajatuksia, niin täytyy meidän omistaa kaikki voimamme tähän tärkeään työhön. Totuuden rikkaimmat aarteet eivät aina ole pinnalla. Kauttaaltaan ja lakkaamatta tämä kirja viittaa ja vetoaa samaan etevään luonteeseen, Jeesus nasaretilaiseen, jonka se sanoo olevan Jumalan pojan. Alusta loppuun on hänen nimensä kutsumuksensa ja työnsä huomattavassa asemassa. Eri tavalla täysin todistettu, Raamatun ulkopuolella oleva, historiallinen tosiasia on, että mies nimeltä Jeesus nasaretilainen, eli ja oli saavuttanut jonkinlaisen kuuluisuuden jotakuinkin samaan aikaan, kuin Raamatun kirjottajat ilmottavat. Paitsi uuden testamentin tekijäin antamaa todistusta on vielä historia varmentanut sen tosiasian, että tämä Jeesus ristiinnaulittiin, koska juutalaiset ja heidän pappinsa olivat loukkaantuneet häneen. Uuden testamentin kirjottajat olivat lukuunottamatta Paavalia ja Luukasta Jeesus nasaretilaisen henkilökohtaisia tuttuja ja oppilaita ja esittävät he kirjotuksissaan hänen oppejaan.
Jokaisen kirjan olemassaolo edellyttää tekijän puolelta jonkinlaisia vaikuttimia. Me kysymme sentähden: mitkä olivat ne vaikuttimet, jotka aiheuttivat nämä miehet omistamaan itsellensä tuon henkilön asian? Hän tuomittiin kuolemaan ja juutalaiset ristiinnaulitsivat hänen pahantekijänä. Uskonnollisimmat heistä suostuivat siihen ja vaativat häntä tapettavaksi niinkuin sellaisen, joka ei ole arvokas elämään. Omaksumalla hänen asiansa ja julkisesti julistamalla hänen oppejaan alistuivat nämä miehet kantamaan ylenkatsetta, kieltäymyksiä ja katkeria vainoja, asettivat elämänsä alttiiksi ja vieläpä muutamissa tapauksissa kärsivät marttyyrikuoleman. Jos me myönnämme, että Jeesus eläessään oli ihmeellinen henkilö sekä elämässään että opissaan, mitä vaikuttimia olikaan kellään omistaa hänen asiansa, sittenkuin hän oli kuollut? — erittäinkin kun hänen kuolemansa oli niin häpeällinen? Ja jos me otaksumme että nämä kirjoittajat ovat keksineet kertomuksensa, ja että Jeesus oli heidän mielikuvituksensa sankari ja ihanne, kuinka mahdotonta olisikaan ajatella, että järjelliset ihmiset, sitten kuin he olivat väittäneet, että hän oli Jumalan poika, että hän oli siinnyt yliluonnollisella tavalla, omisti yliluonnollisia voimia, joiden avulla hän paransi spitalisia, antoi nä'ön niille, jotka olivat sokeina syntyneet, ja kuulon kuuroille, vieläpä herätti kuolleita — kuinka äärettömän mahdotonta olisikaan ajatella, että he olisivat lopettaneet tällaisen luonteen kuvauksen ilmottamalla, että kourallinen hänen vihollisiaan tappoi hänen suurkavaltajana, samalla kuin toiselta puolen hänen ystävänsä, ja oppilaansa, niiden joukossa itse kirjottajat, jättivät hänet ja ratkaisevassa silmänräpäyksessä pakenivat?
Joskin maailmanhistoria muutamissa kohdin poikkeaa näistä kirjailijoista, älköön se kuitenkaan johtako meitä pitämään heidän ilmoituksiaan epätodenmukaisina. Niiden jotka niin tekevät, täytyy tuoda esiin ja todistaa jokin vaikuttava syy miksi nämä kirjailijat olisivat tehneet vääriä väitteitä. Mitkä vaikuttimet olisivat voineet johtaa heitä? Olisivatko he mahdollisesti toivoneet sen kautta voittavansa onnea, mainetta, valtaa tai maallisia etuja? Jeesuksen ystävien köyhyys ja heidän sankarinsa arvonannon puute Juudan suurten uskonnonharrastajien joukossa vastustaa sellaista ajatusta, jonka ohella se, että hän kuoli pahantekijänä, rauhanhäiritsijänä ja oli halveksittu, ei antanut mitään toiveita kadehdittavaan maineeseen niille, jotka ottivat asiakseen jälleen lujittaa hänen oppiaan. Ja päinvastoin, jos niillä, jotka saarnasivat Jeesuksesta, oli tällaista odotettavissa, eivätköhän he silloin olisi nopeasti jättäneet asiaa, kun he huomasivat, että se toi mukanaan häpeää, vainoa, vankeutta ja vieläpä kuolemaa? Järki opettaa meille selvästi, että miehillä, jotka uhrasivat kodin, arvon, kunnian ja elämän, jotka eivät eläneet hetkellistä nautintoa varten, vaan joiden päämääränä oli kanssaihmisten kohottaminen, ja jotka terottivat korkeinta siveysoppia, ei ollut ainoastaan jokin vaikutin, vaan täytyipä heidän vaikuttimensa olla puhdas ja heidän päämääränsä mitä ylevin. Järki selittää edelleen, että sellaisten miesten todistus, joita johtivat ainoastaan puhtaat ja hyvät vaikuttimet, ansaitsee kymmenen kertaa enemmän luottamusta kuin tavallisten kirjailijain. Nämä miehet eivät olleet myöskään uskonnollisia haaveilijoita. He olivat terveen järjen miehiä ja osottivat jokaisessa tilaisuudessa uskonsa ja toivonsa perustuksen ja tässä hyvin harkitussa vakaumuksessaan pysyivät he aina lujina.
Ja mitä tässä olemme huomauttaneet, voidaan samalla tavalla sovelluttaa vanhan testamentin eri kirjailijoihin. Pääasiassa näissä miehissä kuvastuu heidän uskollisuutensa Herraa kohtaan, ja yhtä puolueettomasti kuin raamatunhistoria kiittää heidän hyveitään, mainitsee ja soimaa se heidän heikkouksiaan ja puutteitaan. Tämän täytyy hämmästyttää niitä, jotka otaksuvat, että Raamattu on tekaistu kertomus, jonka tarkotus olisi vaikuttaa ihmisissä pyhää pelkoa ja kunnioitusta uskonnollista järjestelmää kohtaan. Raamatussa esiintyvä oikeudellisuus, todistaa sen totuudeksi. Jos petturi tahtoisi kuvata jonkun suureksi mieheksi, ja ennen kaikkea jos hän tahtoisi uskotella, että hänen kirjoituksensa olisivat Jumalan elähyttämiä, niin esittäisi hän epäilemättä sellaisen henkilön luonteen suurimmassa määrässä moitteettomaksi ja jaloksi. Koska Raamattu ei ole tehnyt itseään syypääksi tällaiseen menettelytapaan, on se tyydyttävä todistus siitä, ett'ei se ole valheellisesti kyhätty ihmisten pimittämiseksi.
Meillä on siis syytäodottaa, että meille ilmotetaan Jumalan tahto ja suunnitelma. Me olemme myös löytäneet Raamatun, joka väittää ilmottavansa tämän, ja jonka ovat kirjottaneet miehet, joiden vaikuttimia meillä ei ole syytä epäillä vaan hyväksyä. Tarkastakaamme nyt niiden kirjotusten luonnetta, jotka ilmottavat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä, nähdäksemme vastaavatko niiden opit sitä luonnetta, jonka mesyylläomistamme Jumalalle, ja missä määrin näissä kirjotuksissa itsessään on todistus niiden luotettavaisuudesta.
Uuden testamentin viisi ensimmäistä kirjaa ja useat vanhassa testamentissa ovat kertomuksia tosiasioista, joita kirjoittajat tunsivat, kertomuksia, joiden totuuden takaa heidän luonteessa. Jokaiselle on selvää, ett'ei tarvita mitään erityistä ilmestystä jos he tahtoisivat yksinkertaisesti kertoa totuuden niissä asioissa, jotka olivat heitä lähellä, ja jotka he täysin tunsivat. Kun Jumala kuitenkin tahtoi antaa ihmiselle ilmestyksen, niin on todennäköistä, että näillä kertomuksilla menneistä tapauksista on merkitystä tähän ilmestykseen nähden, sillä onhan syytä otaksua, että Jumala niin johtaisi ja järjestäisi, että se rehellinen henkilö, jonka hän valitsisi aseekseen, tulisi yhteyteen tarpeellisten tosiasiain kanssa. Näiden Raamatun historiallisten osien luotettavaisuus riippuu melkein yksinomaan tekijäin luonteesta ja vaikuttimista. Hyvä ihminen ei puhu valhetta. Puhdas lähde ei anna kitkerää vettä. Ja Raamatun todistus kokonaisuudessaan poistaa pienimmänkin epäilyksen siitä, että sen kirjottajat sanoisivat tai tekisivät pahaa, jotta sen kautta hyvä tulisi esille.
Määrättyjen Raamatullisten kirjojen kuten Kuningasten-, Aika-, Tuomarienkirjojen totuudellisuus ei kärsi siitä, että me aivan yksinkertaisesti sanomme niiden olevan tosia, huolella tehtyjä muistiinpanoja aikansa huomatuista tapauksista ja henkilöistä. Heprealaisten kertomukset sisältävät historiaa samoinkuin laki ja profeetat, ja kun muistetaan, että heidän historiansa, sukuluettelonsa j.n.e. kuvailivat niin paljon tarkemmin yksityiskohtaisia seikkoja syystä että Messias oli suoraan polveutuva Aabrahamista, niin ymmärretään miksi muutamia historiallisia asioita mainitaan, joita yhdeksännentoista vuosisadan valistus ei pidä oikein sopivana. Niin esimerkiksi piti historioitsija todennäköisesti tarpeellisena koristelematta kertoa moabittilais- ja ammonialaiskansojen alkuperästä ja heidän sukulaisuussuhteistaan Aabrahamin kanssa, jotta kertomus heidän alkuperästään tulisi täydelliseksi. (1 Moos. 19: 36—38). Samoin on meille annettu erittäin tarkka kertomus Juudan lapsista, sillä hänestä polveutui kuningas Daavid, jonka kautta Marian, Jeesuksen äidin (Luuk. 3: 23, 31, 33, 34), samoinkuin Joosefin, hänen puolisonsa, sukuluettelo johdetaan takasin Aabrahamiin. Täydellinen sukuluettelo oli epäilemättä sitä välttämättömämpi, kun tästä suvusta (1 Moos. 49: 10) oli polveutuva Israelin etevin kuningas samoinkuin luvattu Messias. Tästä johtuu poikkeaminen yksityisseikkoihin, mikä ei muuten esiinny. — 1 Moos. 38.
Tietenkin on samanlaisia tai muita syitä toisiin Raamatussa oleviin historiallisiin tosiasioihin nähden, joiden hyödyn me ehkä aikaa myöten saamme nähdä, ja jotka, elleivät ne koskisi historiaa, vaan ainoastaan siveellistä opetusta, ilman vahinkoa voitaisiin poistaa. Kuitenkaan ei kukaan voi millään tavalla väittää, että Raamattu missään suosisi säädyttömyyttä. Tulee myöskin muistaa, että samoja asioita voidaan eri kielillä esittää paremmin ja huonommin ja jos kohta raamatunkääntäjät olivat liian omantunnontarkkoja jättääkseen pois mitään siitä, mikä esiintyi alku-tekstissä, niin elivät he kuitenkin aikana, joka ei ollut niin tarkka kuin meidän aikamme valitessaan sopivia lausuntotapoja. Samaa voidaan ajatella vanhimmasta raamatullisesta ajasta ja sen tavasta ilmaista ajatuksiaan. Varmaan ei hienotunteisinkaan voi tähän nähden tehdä pienintäkään huomautusta ainoastakaan uudessa testamentista esiintyvästä lauseesta.
Mooseksen kirjat ja niissä julaistut lait.
Raamatun viisi ensi kirjaa tunnetaan Mooseksen viiden kirjan nimellä, vaikkakin ei missään mainita häntä niiden tekijäksi. On hyvin luultavaa, että Mooses tai joku hänen johdollaan on kirjottanut ne. Mitä kertomukseen hänen kuolemastaan ja hautaamisestaan tulee, niin voimme ajatella, että hänen kirjurinsa on niistä tehnyt sopivan lisäyksen. Se, ettei varmasti mainita, että Mooses olisi nämä kirjat kirjottanut ei ole mikään todistus sellaista otaksumaa vastaan, sillä jos joku toinen olisi kirjottanut ne pimittämis- ja pettämis-tarkotuksessa, olisi hän varmaankin, saavuttaakseen luotettavaisuutta ilmottanut että Israelin suuri johtaja ja valtiomies oli ne kirjottanut. (Katso 5 Moos. 31: 9—27.) Se on varma, että todellakin Mooses johti heprealaisen kansan Egyptistä. Hän järjesti heidät kansaksi niiden lakien mukaan, jotka näissä kirjoissa ovat esitetyt, ja heprealainen kansa on yli kolmen tuhannen vuoden kuluessa yksimielisesti väittänyt, että Mooses on heille lahjottanut nuo kirjat, ja niin pyhinä ovat he pitäneet noita kirjoja, ettei pistettä tai pilkkua ole saanut muuttaa, joka takaa sen, että kirjotukset ovat väärentämättömät.
Nämä Mooseksen kirjat sisältävät ainoan uskottavan kertomuksen, mikä on olemassa siltä ajalta, jota ne käsittelevät. Kiinalainen historia on alkavinaan luomisesta kertoessaan miten Jumala läksi veneessä vesille, otti maamöhkäleen käteensä ja heitti sen veteen. Tästä maamöhkäleestä, niin kerrotaan, tuli tämä maailma j.n.e. Mutta koko satu on niin järjetön, että jo lapsen ymmärryksellä varustettu ihminen ei anna sen itseänsä pettää. Sitä vastoin ensimmäisen Mooseksen kirjan esitys perustuu siihen järjelliseen otaksumaan, että Jumala, luoja, järjellinen alkusyy, jo oli olemassa. Se ei koskettele Jumalan olemassaolon alkamista, vaan hänen työtään ja sen alkamista ja järjestelmällistä eteenpäin kehittymistä: — "Alussa loi Jumala taivaan ja maan". Se ainoastaan mainitsee maan alkuperän ryhtymättä lähempiin selityksiin, ja jatkaa sitten kertomalla kuudesta päivästä (ajanjaksosta), jonka kuluessa maa valmistettiin ihmistä varten. Tämän käsityksen vahvistaa pääasiallisesti neljäntuhannen vuoden kuluessa kerätty tieteellinen valo. Tästä seuraa, että on paljon järjellisempää hyväksyä väite, että Jumalan henki on elähyttänyt näiden asiain kertojan, Mooseksen, kuin otaksua, että yksi mies yksinään tiesi enemmän kuin koko jälelläoleva ihmiskunta tietää kolmentuhannen vuoden tutkimuksien jälkeen, jota tutkimusta nyt helpottaa uudenaikaiset apuneuvot ja joilla on miljoonittain rahaa käytettävänään.
Tarkasta edelleen niitä lakimääräyksiä, joita nämä kirjotukset sisältävät. Varmaa on, ett'eivät nämä lait ole löytäneet vertojaan ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla. Nämä yhdeksännentoista vuosisadan lait nojautuvat Mooseksen laissa esitettyihin perusajatuksiin ja itse asiassa ovat sellaiset miehet laatineet ne, jotka tunnustivat Mooseksen lain jumalallisen alkuperän.
Jumalan kymmenen käskyä on lyhyt yhteenveto koko laista. Nämä kymmenen käskyä sisältävät jumalanpalveluksen ja siveyden suhteen määräyksiä, joiden jokaisen tutkijan silmissä täytyy näyttää suuressa määrin ihmeellisiltä ja jos ne tähän asti olisivat olleet tuntemattomat ja nyt tavattaisiin Kreikan, Rooman tai Babylonin (kansoja, jotka ovat nousseet ja hävinneet paljon sen jälkeen kuin nämä lait säädettiin) raunioissa ja muinaisjäännöksissä, niin pidettäisiin niitä ihmeellisinä ellei ylenluonnollisina. Mutta näiden lakien ja niiden vaatimusten tunteminen on aikaansaanut jonkinlaisen välinpitämättömyyden, niin että niiden todellisen suuruuden näkevät ainoastaan muutamat harvat. On totta, että nämä käskyt eivät puhu mitään Kristuksesta, mutta niitä ei annettukaan kristityille vaan heprealaisille, eikä niillekään siksi, että ne opettaisivat uskomaan lunastukseen, vaan vakuuttaakseen ihmisiä heidän synnillisestä tilastaan ja lunastuksen tarpeesta. Ja näiden käskyjen pääsisällyksen yhdisti ihmeellisellä tavalla kristinuskon suuri perustaja sanoihin: "Sinun tulee rakastaa Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko mielestäsi ja koko voimastasi", ja: "Rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi." Mark. 12: 30, 31.
Mooseksen toimeenpanema hallitusmuoto erosi kaikista muista sekä uudemmista että vanhemmista siinä, että se väitti, että tämä hallitus tuli itse Luojalta, ja että kansa oli vastuunalainen hänen edessään. Heidän lakinsa ja maalliset ja uskonnolliset järjestysmuotonsa esiintyivät Jumalasta lähteneinä ja olivat, niinkuin kohta saamme nähdä, täydellisessä sopusoinnussa sen kanssa, minkä järki sanoo olevan Jumalan luonteen. Keskellä leiriä olevan tabernaakkelin "Kaikkein pyhimmässä" paikassa ilmestyi Jehovan läsnäolo heidän kuninkaanaan, ja siellä saivat he vastaanottaa yliluonnollista opetusta kansansa asioitten hoitamisessa. Pappissääty järjestettiin, jolla oli täydellinen valta tabernaakkelin hoidossa, ja ainoastaan pappien kautta voitiin tulla Jehovan luokse ja saatiin neuvotella hänen kanssaan. Joku voinee tässä ensin ajatella: "Kas niin, tuossa on meillä heidän järjestelmänsä päämäärä: heillä samoinkuin toisilla kansoilla oli hallitusvalta papeilla. He käyttivät hyväkseen kansan herkkäuskoisuutta ja pelottivat heitä oman kunnian ja voiton tähden". Kuitenkin hiljaa, ystäväni, älkäämme otaksuko mitään ennenaikaisesti. Kun, niinkuin tässä tapauksessa, on helppo tutkia itse tosiasiat, niin ei olisi järkevää, asianhaaroja syrjäyttämällä, tehdä huonoja johtopäätöksiä. Kaikki puhuu eittämättömästi sellaista käsitystä vastaan. Pappien oikeudet ja etuoikeudet olivat rajotetut. He eivät saaneet mitään maallista valtaa ja heiltä puuttui kokonaan tilaisuutta käyttää virkaansa kansan oikeuksien ja omantunnonvapauden sortamiseksi. Vieläpä Mooseksen kautta, joka itse oli pappissuvun jäsen tehtiin nämä määräykset.
Koska hän Jumalan lähettiläänä oli vienyt Israelin Egyptin orjuudesta, niin joutui olosuhteiden pakosta toimeenpaneva valta hänen käsiinsä ja teki hiljaisesta Mooseksesta itsevaltijaan hallituksessa ja vallassa, jos kohta hänestä lempeän ja nöyrän luonteensa tähden tuli itse asiassa kansan liiaksi rasittama palvelija, joka tyhjensi elonvoimansa virkansa painostavissa huolissa. Sellaisten olosuhteiden vallitessa perustettiin maallinen hallitus, joka itse asiassa oli kansanvalta. Välttääksemme kaikkea epäilystä tahdomme sanoa: uskottoman kannalta katsoen oli Israelin hallitusmuoto kansanvalta, mutta omien vaatimustensa valossa oli se teokratia, s.o., jumalallinen hallitus, sillä lait, jotka Jumala Mooseksen kautta antoi, olivat muuttumattomat: ei saanut mitään lisätä tai ottaa pois heidän lakikokoelmastaan. Tältä kannalta katsoen poikkesi Israelin hallitus kaikista muista joko aikasemmista tai myöhemmistä maallisista hallituksista. "Silloin sanoi Herra Moosekselle: 'Kerää minulle seitsemänkymmentä miestä Israelin vanhimmista, jotka tiedät kuuluvan kansan vanhimpiin ja tarkastusmiehiin, ja vie heidät ilmestysmajan eteen ja seisokoon he siellä sinun kanssasi. Siellä tahdon minä silloin tulla alas ja puhua kanssasi sekä tahdon ottaa sinun päälläsi lepäävästä hengestä ja antaa heille; sitten auttavat he sinua kansan kuorman kantamisessa, niin ett'ei sinun tarvitse sitä yksin tehdä'." (4 Moos. 11: 16, 17. Katso myös värsyjä 24—30, jotka ovat esimerkkinä todellisesta vilpittömästä valtiomiestaidosta ja hiljaisesta ja nöyrästä luonteesta.) Kun Mooses kertoi tästä, sanoi hän: "Silloin minä otin teidän heimonne päämiehet, viisaat ja hyvin tunnetut miehet, ja asetin teille päämiehiksi, johtajiksi, toiset tuhannen, toiset sadan, toiset viidenkymmenen ja toiset kymmenen yli, ja tarkastusmiehiksi teidän eri heimoihinne." — 5 Moos. 1, 1: 15; 2 Moos. 18: 13—26.
Täten osottautuu, että tämä etevä lainsäätäjä, kaukana siitä, että olisi koettanut laajentaa tai vastaisen varalle lujittaa asemaansa jättämällä kansan hallituksen suorastaan pappissukuisille hengenheimolaisilleen ja siten valmistaa heille tilaisuutta käyttämään uskonnollista valtaansa kahlehtiakseen kansan oikeuksia ja vapauksia, päinvastoin toimeenpani kansan keskuudessa hallitusmuodon, joka oli omiansa kasvattamaan kansan vapaudentunnetta. Toisten kansojen ja hallitsijoiden historiassa ei tavata mitään, joka vastaisi ylläolevaa. Jokaisessa erikoistapauksessa on hallitsija etsinyt omaa korotustaan ja suurempaa valtaa. Niissäkin tapauksissa, joissa hallitsija on auttanut tasavaltojen muodostumista, on myöhempi asiain kulku osottanut, että he tekivät sen edellyttäen voittavansa kansan suosiota ja lujittaakseen omaa valtaansa. Kunnianhimoinen, viisaasti laskeva mies olisi Mooseksen asemassa ja pyrkiessään lujittamaan kansan pettämistä, koettanut saada vallan omiin ja perheensä käsiin, erittäinkin kun tämä näkyi olevan verrattain helposti saavutettavissa, koska uskonnollinen valta jo oli tämän suvun käsissä, ja koska kysymyksessä oleva kansa väitti, että Jumala hallitsi sitä tabernaakkelista. Ei myöskään voi otaksua, että mies, joka kykeni luomaan sellaiset lait ja hallitsemaan sellaista kansaa, olisi ollut niin lyhytnäköinen, ettei hän olisi nähnyt, mihin hänen toimintansa täytyi johtaa. Niin täydelleen jätettiin kansan hallitus sen omiin käsiin, että jos kohta tärkeämmät asiat, joita yllämainitut hallitusmiehet eivät voineet päättää, tuli jättää Mooseksen ratkaistavaksi, niin saivat he kuitenkin itse päättää, mitkä asiat joutuivat Moosekselle. "Mutta jos joku asia tulee teille liian vaikeaksi, niin antakaa sen tulla minulle, jotta saisin kuulla sen". — 5 Moos. 1: 17.
Tältä kannalta katsoen oli Israel tasavalta, jonka virkamiehet toimivat jumalallisten määräysten mukaan. Ja vaientaaksemme niitä, jotka tietämättömyydessä väittävät, että Raamattu hyväksyy yksinvaltaisen hallitusmuodon sen sijaan, että "kansaa hallitsisi kansa", se on valtiollinen itsehallinto, tahdomme huomauttaa, että tämä tasavaltainen maallinen hallitusmuoto pysyi voimassa yli neljäsataa vuotta. Ja ilman Herran hyväksymistä vaihdettiin tämä sitten kuningaskuntaan "vanhimpien" pyynnöstä. Herra sanoi Samuelille, joka tilaisuudessa toimi jonkinlaisena väliaikaisena puheenjohtajana: "Kuule kansan ääntä ja tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta; sillä eivät he ole hyljänneet sinua, vaan minut, koska he eivät tahdo, että minä olisin heidän kuninkaanaan." Jumalan käskystä selitti Samuel kansalle, kuinka heidän vapauttaan ja oikeuttaan tullaan halveksimaan ja kuinka he tällaisen muutoksen kautta tulevat palvelijoiksi; mutta turhaan, sillä tuo yleinen aate, jonka he ylt'ympärillään toisissa kansoissa näkivät toteutuneena, oli hurmannut heidät. (1 Sam. 8: 6—22.) Kun tarkastaa tätä kertomusta heidänhalustaansaada kuningas, niin kenenkäpä mieleen ei johtuisi ajatus, että Mooses ilman vaikeuksia olisi voinut asettautua suuren valtakunnan etunenään.
Joskin Israel kokonaisuudessaan muodosti yhden kansan, niin otettiin kuitenkin Jaakopin kuoleman jälkeen sukujako aina huomioon. Jokainen suku tai heimo valitsi tai tunnusti yksimielisesti muutamat jäsenet asiamiehikseen tai päälliköikseen. Tämä tapa oli voimassa heidän pitkän egyptiläisen orjuutensakin aikana. Näitä heimon edustajia kutsuttiin päällysmiehiksi tai vanhimmiksi, ja juuri näille Mooses jätti maallisen hallituksen kunnian ja vallan. Jos hän sitävastoin olisi aikonut säilyttää vallan itselleen ja suvulleen, niin olisi hän viime sijassa näille miehille antanut viran ja hallituksen.
Ne ohjeet, jotka annettiin niille, jotka Jumala ikäänkuin oli nimittänyt maallisiksi hallitusmiehiksi, olivat esikuvana yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta. Mooses selitti kansalle heidän tuomariensa läsnäollessa ja sanoi: "Ja minä annoin myös määräyksiä teidän tuomareillenne sanoen: 'Kuulkaa mitä veljillä on toinen toistaan vastaan; jos jollakin on jotakin veljeään vastaan tai vierasta [muukalaista] vastaan, joka asuu hänen luonaan, niin tuomitkaa oikeudenmukaisesti heidän välillään. Teidän ei pidä tuomitseman henkilön mukaan, vaan kuunnella yhtähyvin vähäpätöistä kuin ylhäistä. Teidän ei tule peljätä ketään ihmistä, sillä tuomio kuuluu Jumalalle. Mutta jos joku asia tulee teille liian vaikeaksi, niin antakaa sen tulla minulle, jotta saisin kuulla sen'." (5 Moos. 1: 16, 17.) Mooseksen kuoleman jälkeen esitti ylipappi tällaiset vaikeat asiat suorastaan Herralle. Urim ja Tummim antoivat silloin myöntävän tai kieltävän vastauksen.
Mitä sanomme näidentosiasiainedessä siitä päätelmästä, joka tahtoo väittää, että petolliset papit ovat nämä kirjat kirjottaneet saadakseen itselleen vaikutusta ja valtaa kansan yli? Olisivatkohan sellaiset miehet sellaisessa tarkotuksessa kirjottaneet vääriä asiakirjoja, jotka olivat omiaan tekemään tyhjäksi juuri sen, mitä he koettivat aikaansaada — asiakirjoja, jotka sitovasti todistavat, että Israelin suuri päällikkö heidän oman heimonsa jäsen, Jumalan käskystä eristi pappissäädyn maallisesta vallasta asettamalla vallan kansan omiin käsiin? Pitääkö kukaan sellaista päätelmää järkevänä?
Ansaitsee, edelleen huomata, etteivät yhdeksännentoista vuosisadan korkeimman sivistyksen lait pidä paremmin huolta siitä, että rikas ja köyhä olisivat samassa edesvastuu-asemassa maallisen lain edessä. Mooseksen laissa ei tehty mitään eroa. Ja mitä tulee niiden kansan vaarojen vastustamiseen, jotka johtuvat siitä, että muutamat tulevat hyvin köyhiksi ja toiset ylenmäärin rikkaiksi ja mahtaviksi, niin ei ole ainoakaan toinen kansa koskaan hyväksynyt lakia, joka niin huolellisesti pitäisi silmällä tätä asiaa. Mooseksen laki piti huolta kaikenennalleenasettamisesta, joka viideskymmenes vuosi, joka oli heidän riemuvuotensa. Tämä laki teki mahdottomaksi kiinteän omaisuuden täydellisen omistusoikeuden ja esti sen kautta sen kerääntymistä muutamien harvojen käsiin. (3 Moos. 25: 9, 13—23, 27—30.) Heidän piti todellakin oppia pitämään toisia veljinään ja toimia sen mukaan, ilman korvausta auttamaan toinen toistaan ja olemaan ottamatta korkoa toinen toiseltaan. — Katso 2 Moos. 22: 25; 3 Moos. 25: 36, 37; 4 Moos. 26: 52—56.
Kaikki lait julaistiin, jonka kautta juonittelijat estettiin menestyksellä sekaantumasta kansan oikeuksiin. Lait olivat asetetut esille sillä tavalla, että kuka tahansa voi jäljentää ne; ja jotta köyhimmät ja oppimattomimmat saisivat niistä tiedon, niin oli pappien velvollisuus lukea ne kansalle sen seitsenvuotisissa juhlissa. (5 Moos. 31: 10—13.) Onko mahdollista ajatella, että sellaisia lakia ja määräyksiä keksivät ilkeämieliset ja viekkaat miehet, ryöstääkseen viekkaudella kansalta sen vapauden ja onnen? Tällainen arveleminen olisi ristiriidassa järjen kanssa.
Vieraitten henkilöiden ja vihollisten oikeuksien ja harrastusten kunnioittamisessa oli Mooseksen laki kolmekymmentäkaksi vuosisataa aikansa edellä — jos edes meidän aikamme sivistyneimpien kansojen lait voivat vetää sille vertoja oikeudellisuudessa ja ihmisystävällisyydessä. Me luemme: — "Aivan sama laki on koskeva teitä, se on oleva voimassa niinhyvin muukalaisiin [ulkomaalaisiin] kuin maassa syntyneisiin nähden; sillä minä olen Herra teidän Jumalanne." — 2 Moos. 12: 49; 3 Moos. 24: 22.
"Kun muukalainen asuu luonanne teidän maassanne, niin älkää sortako häntä. Muukalaista, joka asuu luonanne, tulee teidän keskuudessanne pitää maassasyntyneenä. Sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi. Olettehan itse olleet muukalaisia Egyptin maalla." — 3 Moos. 19: 33, 34.
"Koska sinä kohtaatvihollisesihärän tai aasin eksyksissä, niin tulee sinun johdattaa se jälleen hänen luoksensa. Jos näetvihamiehesiaasin uupuneena kuorman alla, niin kavahda, ettet jätä miestä avuttomaksi, vaan sinun tulee auttaa häntä kuorman helpottamisessa." — 2 Moos. 23: 4, 5.
Ei edes mykkiä eläimiä unohdettu. Julmuus niitä samoinkuin ihmisiä kohtaan oli ankarasti kielletty. Ei saanut sitoa riihtä puivan härän suuta, siitä hyvästä syystä, että työmies on ansainnut ravintonsa. Kyntäessä ei saanut edes käyttää härkää ja aasia yhdessä koska ne olivat niin erilaiset voimaan ja käyntiin nähden: se olisi eläinrääkkäystä. Niiden levosta oli myöskin pidetty huolta. — 5 Moos. 25: 4; 22: 10; 2 Moos. 23: 12.
Muutamat väittänevät pappissäädyn olleen itsekkään laitoksen, koska leevisukua ylläpitivät heidän toisiin sukukuntiin kuuluvat veljensä kymmenyksillä tai vuotuisella kymmenennellä osalla jokaisen maanviljelystuotteista. Tällainen esitys on väärä kuvaus asiain todellisesta tilasta, joka on liiankin yleinen epäilijäin keskuudessa, jotka, ehkä tietämättään, asettavat väärään valoon ihmeellisimmät todistukset siitä, että Jumala on ollut laatimassa tätä järjestelmää, joka siis ei ole itsekkään ja viekkaan pappiskunnan työtä. Niin, tapahtuupa usein, että nykyajan pappiskunta esittää tämän väärin vaatiessaan nyt samallaista järjestelmää, käyttäen Israelin järjestelmää todistuskappaleena, mainitsematta sen ohella asiain tilaa, johon se perustui, tai tapaa, miten kymmenykset suoritettiin.
Se perustui itse asiassa ankarimpaan oikeudenmukaisuuteen. Kun Israelin lapset saivat haltuunsa Kaanaanmaan, oli leviitoilla varmaan yhtä suuri oikeus maan omistamiseen kuin toisilla sukukunnilla. Jumalan erityisestä määräyksestä eivät he kuitenkaan saaneet muuta kuin jonkusen kaupungin tai kylän asuinpaikoikseen, jotka olivat sirotetut eri sukukuntien keskuuteen, palvellakseen heitä uskonnollisissa asioissa. Yhdeksän kertaa annetaan tämä määräys ennen maan jakamista. Maaosuuden asemasta tuli heidän saada jonkinlaista korvausta, ja kymmenykset olivat täten oikeudenmukainen ja kohtuullinen korvaus. Eikä siinä vielä kyllin. Joskohta kymmenykset, kuten olemme nähneet, olivat oikeudenmukainen maksumääräys, niin ei sitä kuitenkaan kannettu verona, vaan saatiin se suorittaa vapaehtoisena kannatuksena. Eikä mikään uhkaus pakottanut heitä antamaan tätä kannatusta. Kaikki riippui heidän omantunnontarkkuudestaan. Ainoat kansalle annetut kehotukset, jotka koskivat tätä asiaa olivat seuraavat:
"Pidä varasi, ettet hyljää leviittaa, niin kauan kuin elät maassasi." (5 Moos. 12: 19.) "Äläkä unohda leviittaa, joka on porttiesi sisäpuolella, sillä ei hänellä ole [maassa] osaa eli perimistä." 5 Moos. 14: 27.
Onko, me kysymme, mahdollista otaksua, että itsekkäät ja kunnianhimoiset papit olivat asiat näin järjestäneet, kun he tämän kautta olisivat tehneet itsensä perinnöttömiksi ja elatuksensa veljistään riippuvaksi? Eikö järkemme sano meille jotain päinvastaista?
Sopusoinnussa tämän kanssa ja yhtä selittämätön muilla perusteilla kuin ylempänä esitetyillä — nimittäin että Jumala on näiden lakien laatija — on se seikka, ettei löytynyt mitään erityisiä toimenpiteitä pappissäädyn kunnioittamiseksi. Eivät missään petturit olisi huolellisempia, kuin ryhtyessään toimenpiteisiin, joiden kautta kunnioitus ja arvonanto heille itselleen taattaisiin ja ankarimmat rangaistukset ja kiroukset tulisivat niiden osaksi, jotka osottaisivat halveksumista heitä kohtaan. Mutta mitään sen tapaista ei esiinny. Ei ole pidetty huolta minkäänlaisesta erityisestä kunniasta tai kunniotuksesta tai vapaudesta väkivaltaa tai häväistystä vastaan. Yleinen laki, joka ei tehnyt mitään luokkaerotusta eikä katsonut henkilön asemaan, oli heidän ainoa suojelijansa. Tämä oli sitä huomattavampaa, kun palvelijoiden, muukalaisten ja vanhuksien kohtelu oli erityisen lainlaadinnan esineenä. Esimerkiksi: "Muukalaistaet saa väärin kohdellatai sortaa…Leskiä ja isättömiäette saa pahoin kohdella. Jos kohtelet heitä pahoin, niin olen varmasti kuuleva heidän huutonsa, kun he huutavat minulle, ja vihani on syttyvä, ja minä olen tappava teidät miekalla, niin että teidän vaimonne tulevat leskiksi ja teidän lapsenne isättömiksi." (2 Moos. 22: 21—24; 23: 9; 3 Moos. 19: 33, 34.) "Sinun ei pidä köyhälle päivätyöläiselle tekemän väärin, oli hän sitten sinun veljiäsi tai muukalainen, joka on sinun luonasi sinun maassasi, sinun porttiesi sisäpuolella. Sinä päivänä, kun hän on tehnyt työnsä, tulee sinun antaa hänelle hänen palkkansa ennenkuin aurinko laskee, sillä hän on puutteessa ja odottaa palkkaansa, ettei hän huutaisi Herran puoleen sinun tähtesi ja se tulisi sinulle synniksi." (3 Moos. 19: 13; 5 Moos. 24: 14, 15; 2 Moos. 21: 26, 27.) "Harmaapään edessä pitää sinun nouseman ja vanhaa kunnioittaman." (3 Moos. 19: 32. Katso myös 3 Moos. 19: 14.) Tässä kaikki, mutta ei mitään papeista ja leviitoista ja heidän kymmenyksistään.
Lain terveys-ohjeet, jotka olivat niin ylen tarpeelliset niukkuudessa ja kauan sorrossa eläneelle kansalle, sekä määräykset ja rajotukset, jotka koskivat puhtaita ja saastaisia eläimiä joita sai tai ei saanut syödä, ovat ihmeellisiä ja ansaitsisivat toisten piirteiden ohella huomiota, jos tila sallisi niiden tutkimista osottaaksemme, että heidän lakinsa olivat tulleet yhtä pitkälle, ellei pitemmälle kuin lääketieteen viimeiset tulokset tällä alalla. Mooseksen lailla oli sitäpaitsi esikuvallinen luonne, seikka, jonka käsittelemisen meidän täytyy jättää tuonnemmaksi; mutta jo tämä nopea yleiskatsaus on valtavasti todistanut, että tämä laki, joka on itse runko koko tuosta ilmotuksesta uskonnollisessa järjestelmässä, jota jälellä oleva osa Raamattua yhä edelleen kehittää, todellakin ihmeellisellä tavalla osottaa viisautta ja vanhurskautta, erittäinkin kun sen aikamäärä otetaan huomioon.
Järjen valossa täytyy jokaisen myöntää, ettei siinä ole kohtaakaan, joka osottaisi sen olevan viekkaiden juonittelijain tekeleen, vaan on se kaikissa osissaan yhdenmukainen sen kanssa, minkä luonto osottaa Jumalan luonteeksi. Tämä antaa todistuksia hänen viisaudestaan, vanhurskaudestaan ja rakkaudestaan. Ja edelleen, tuo ilmeisesti hurskas ja jalo lainsäätäjä, Mooses, kieltää lakien olleen hänen omiaan, vaan sanoo niiden lähteneen Jumalasta, (2 Moos. 24: 12; 5 Moos. 9: 9—11; 2 Moos. 26: 30; 3 Moos. 1: 1.) Jos kohdistaa katseensa hänen luonteeseensa ja hänen kansalle antamiinsa määräyksiin, etteivät he todistaisi väärin, vaan välttäisivät ulkokultaisuutta ja valhetta, jos sen tekee, niin kysymme, onko mahdollista otaksua, että sellainen mies itse todisti väärin ja esitti omia mielipiteitään ja lakeja Jumalasta lähteneinä? Täytyy myöskin muistaa, että me käytämme nykyään Raamatun painoksia, jonka tähden se muuttumaton muoto, joka siinä on niin huomattava, on myöskin todistus Mooseksen seuraajain rehellisyydestä; sillä joskin näiden seuraajain joukossa oli pahoja miehiä, jotka etsivät omaansa eikä kansan parasta, niin huomataan selvästi, etteivät he koskeneet pyhiin kirjotuksiin, jotka aina tähän päivään asti ovat väärentämättöminä säilyneet.
Raamatun profeetat.
Luokaamme nyt silmäys Raamatun profeettain luonteeseen ja heidän todistuksiinsa. Hyvin huomattava seikka on, etteivät profeetat, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, kuuluneet pappisluokkaan, ja että heidän päivinään heidän ennustuksensa ylimalkaan herättivät vastenmielisyyttä turmeltuneessa papistossa, joka piti parempana kulkea virran mukana sekä seurata epäjumalanpalvelukseen mieltynyttä kansaa. Heidän Jumalalta kansalle välittämänsä ilmotuksen sisällys oli ylimalkaan synnin nuhtelemista tulevan rangastuksen varottamisen yhteydessä, jonka oheen silloin tällöin liittyi lupaus tulevista siunauksista, sitten kun he ensin ovat puhdistetut synnistä ja saavuttaneet jälleen Herran suosion. Heidän kokemuksensa olivat kaikkea muuta kuin kehuttavat: häväistys oli heidän tavallinen kohtalonsa, moni heistä heitettiin vankeuteen ja tapettiin väkivaltaisella tavalla. Katso 1 Kun. 18: 4, 10, 17, 18; 19: 10; Jer. 38: 6; Hebr. 11: 32—38. Toisissa tapauksissa tunnustettiin heidän todellinen luonteensa Jumalan profeettoina vasta vuosikymmeniä heidän kuolemansa jälkeen. Mutta me puhumme profeetallisista kirjailijoista, joiden lausunnot esiintyvät suorastaan lähteneinä Jehovasta. Meidän tulee tässä yhteydessä muistaa, ettei tapahtunut mitään papillista välitystä, kun laki annettiin Israelille. Jumala antoi sen kansalle Mooseksen kautta. (2 Moos. 19: 17—25; 5 Moos. 5: 1—5.) Ja edelleen: jokaisen velvollisuus oli, kun hän huomasi jonkun rikkovan lain, nuhdella synnin tekijää. (3 Moos. 19: 17.) Siten oli kaikilla oikeus opettaa ja rangasta, mutta koska useimmat, niinkuin meidänkin päivinämme, olivat kiinni elatushuolissa ja tulivat välinpitämättömiksi uskontoon nähden, niin olivat ne verrattain harvat, jotka seurasivat lain määräystä nuhdella synnistä ja kehottaa jumalisuuteen, ja näitä saarnaajia kutsuttiin "profeetoiksi" sekä vanhassa että uudessa testamentissa. Profeetta nimitys, sellaisena kuin sitä tavallisesti käytetään, merkitseejulkinen selittäjä, ja siten kutsuttiin myös epäjumalisuuden julkisia opettajia. Esimerkiksi "Baalin profeetat" j.n.e. Katso 1 Kor. 14: 1—6; 2 Piet. 2: 1; Matt. 7: 15; 14; 5; Neh. 6: 7; 1 Kun. 18: 40; Tit. 1: 12.
Profeetallinen opetus tavallisessa merkityksessä joutui myöhemmän käsityksen mukaan määrätyn luokan erikoisalaksi kehittyen farisealaisuudeksi, joka Jumalan käskyjen asemasta opetti vanhinten (kokeneempien) perinnäissääntöjä. Tämän suunnan kannattajista tuli totuuden vastustajia ja vääriä profeettoja eli vääriä opettajia. — Matt. 15: 2—9.
Siitä suuresta joukosta, jota kutsutaan profeetoiksi, valitsi Jumala eri aikoina muutamia, jotka hän valtuutti viemään julistusta, joka toisinaan tarkotti esillä olevia asioita, toisinaan tulevia tapahtumia. Me kiinnitämme nyt huomiomme sellaisiin profeettoihin, jotka puhuivat ja kirjottivat pyhän hengen vaikutuksesta. Heitä voidaan syyllä nimittää:
Jumalan valituiksi profeetoiksi tai näkijöiksi.
Kun muistamme, että nämä profeetat olivat suurimmaksi osaksi maallikkoja, jotka eivät saaneet mitään pappien kymmenyksistä ylläpidokseen, ja kun sen lisäksi huomataan, että he usein nuhtelivat ei ainoastaan kuninkaita ja tuomareita vaan myöskin pappeja (joskaan he eivät moittineet itse virkaa, vaan sen hoitajan henkilökohtaisia syntejä), niin on selvää, ettemme millään muotoa voi ajatella, että nämä profeetat kuuluivat johonkin pappisjoukkoon tai muuhun liittoon tekaistakseen valheita Jumalan nimessä. Asianhaarain valossa kieltää järki sellaisen epäilyksen.
Jos me siis emme löydä mitään syytä epäillä eri raamatunkirjoittajain vaikuttimia, vaan havaitsemme, että Raamatun eri osien henki on vanhurskas ja totuudellinen, niin tarkastakaamme tämän jälkeen, missä määrin löytyy jotakin yhteyttä tai yhdyssidettä Mooseksen, toisien profeettain ja uuden testamentin kirjailijain kirjoitusten välillä. Jos me huomaamme, että sama perusajatus löytyy laissa, profeetoissa, ja uuden testamentin kirjotuksissa, jotka yhteensä käsittävät yli viisitoistasataa vuotta pitkän ajanjakson, niin antaa tämä kirjailijain luonteen yhteydessä riittävän syyn tunnustamaan heidän vaatimuksensa — että Jumalan henki on heidät elähyttänyt — erittäinkin jos heidän yhteinen pääaineensa on suuri ja jalo ja hyvin sopusoinnussa sen kanssa, mitä pyhitetty järki opettaa Jumalan luonteesta ja ominaisuuksista.
Tämänpä me siis huomaamme: kirjan läpi kulkee sama suunnitelma, henki, päämäärä ja tarkotus. Sen ensi sivut kertovat ihmisen luomisesta ja lankeemuksesta, sen viimeiset sivut kertovat ihmisen jälleen kohottamisesta tästä lankeemuksesta, ja sen välillä olevat sivut esittävät Jumalan suunnitelman asteittaista etenemistä tämän päämäärän täyttämiseksi. Raamatun kolmen ensimäisen ja kolmen viimeisen luvun sopusointuisuus ja samalla vastakohtaisuus on hämmästyttävä. Edelliset kuvaavat ensimmäistä luomusta, jälkimäiset uudistettua eli ennalleen asetettu luomusta, kun synti ja sen rangaistus, kirous, on poistettu. Edelliset osottavat, kuinka Saatana ja paha tekevät tuloaan maailmaan pettääkseen ja hävittääkseen sitä, jälkimmäiset osottavat miten hänen työnsä on tyhjäksi tehty, turmeltuneet uudistettu, paha poistettu ja Saatana hävitetty. Edelliset osottavat miten Aadamin kautta herruus menetettiin, jälkimäiset taas miten Kristus on tämän herrauden ennalleen asettanut ja ijankaikkisesti lujittanut ja miten Jumalan tahto tapahtuu maan päällä niinkuin taivaissa. Edelliset osottavat, miten synti on ollut alennuksen, häpeän ja kuoleman vaikuttava syy, jälkimäiset taas miten vanhurskauden palkka on kirkkaus, kunnia ja elämä.
Joskin Raamattu on monen henkilön käsialana eri aikoina ja eri olosuhteissa syntynyt, ei se kuitenkaan ole ainoastaan kokoelma, joka sisältää siveyssääntöjä, viisaita periaatteita ja lohdullisia sanoja. Se on jotakin enemmän. Se on järjellinen ja sopusuhtainen esitys nykyisen pahan maailman syistä, sen ainoasta parannuskeinosta ja lopputuloksesta jumalallisen viisauden näkökannalta, joka näki suunnitelman ratkaisun ennen sen alkamista, ja se näyttää Jumalan kansalle tien sekä ylläpitää ja vahvistaa sitä ylen suurilla ja kalliilla lupauksilla, jotka aikanaan toteutuvat.
Ensimäisen Mooseksen kirjan opista pidetään kiinni ja kehitetään sitä loppuun asti. Tässä kerrotaan, että ihminen alkuperäisessä täydellisessä tilassaan, yhdessä edustajassa, asetettiin koetukselle, että hän ei kestänyt koetta, sekä että nykyinen epätäydellisyys, sairaus ja kuolema on siitä seurauksena, mutta että Jumala ei ole hyljännyt häntä, vaan on lopulta uudistava ihmisen lunastajan kautta, joka oli syntyvä vaimosta (1 Moos. 3: 15). Aatamin ja Eevan nahkavaatteissa, Aabelin uhrin suosiollisessa vastaanottamisessa, Iisakissa alttarilla, eri uhrien kuolemassa, joiden kautta patriarkat saivat lähestyä Jumalaa, ja niissä uhreissa, jotka laki sääsi, ja joita jatkettiin koko juutalaisena aikakautena, osotettiin lunastajan kuoleman tarpeellisuus syntien uhrina ja hänen vanhurskautensa tarpeellisuus meidän syntiemme peittämiseksi. Jos kohta profeetat ainoastaan heikosti käsittivät muutamien lauseittensa sisällyksen (1 Piet. 1: 12), mainitsevat he, kuinka synnit tullaan asettamaan syyttömän eläimen asemasta yhden ihmisen päälle, ja profeetan katsein he näkevät hänet, joka oli lunastava ja vapauttava suvun, ja jota oli johdettava "niinkuin karitsaa, joka viedään teurastettavaksi", että "kuritus hänen päällensä pantiin, jotta meillä olisi rauha, ja että hänen haavainsa kautta me parannumme". He kuvailevat, miten ihmiset ylenkatsovat ja hylkäävät hänen, ja selittävät, että "Herra antoi kaikkien meidän pahojen tekojemme kohdata häntä". (Jes. 53: 3—7.) He mainitsevat missä tämä vapahtaja tulee syntymään (Miik. 5: 1) ja koska hän oli kuoleva, ja että tämä ei tulisi tapahtumaan "hänen itsensä tähden". (Dan. 9: 26.) He mainitsevat joukon hänen ominaisuuksiaan — että hän oli oleva "vanhurskas" ja vapaa "petoksesta", "vääryydestä" tai jostakin muusta oikeutetusta kuoleman syystä (Jes. 53: 8, 9, 11); että hänet petettäisiin kolmestakymmenestä hopearahasta (Sak. 11: 12), että hänet kuollessaan luettaisiin pahantekijäin joukkoon (Jes. 53: 12), ettei hänessä luutakaan särjettäisi (Ps. 34: 21; Joh. 19: 36), ja joskin hän kuolisi ja tulisi haudatuksi, niin ei hänen lihansa muuttuisi, eikä hän jäisi hautaan. — Ps. 16: 10; Ap. t. 2: 31.
Uuden testamentin tekijät kirjottavat selvin ja mieltäliikuttavin ja kuitenkin yksinkertaisin sanoin kaikkien näiden ennustusten toteutumisen Jeesus nasaretilaisessa sekä osottavat johdonmukaisissa loppupäätöksissä, että sellainen lunastushinta, jonka hän maksoi, ja jota jo laki ja profeetat olivat ennustaneet, jotta maailman synnit voitaisiin pyyhkiä pois, oli tarpeellinen (Jes. 1: 18.) He kertovat koko suunnitelman mitä johdonmukaisimmalla ja sitovammalla tavalla, jonka ohella he eivät vetoa kuulijainsa ennakkoluuloihin eikä haluihin, vaan ainoastaan heidän valaistuun ymmärrykseensä, ja me huomaamme, että heidän todistelutapansa on mallikelpoisen tarkka ja vakuuttava, jommoista ei muualla esiinny minkään muun aineen yhteydessä. Katso Room. 5: 17—19 ja niin edespäin 12:sta lukuun.
Mooses ei viitannut laissa ainoastaan uhriin, vaan myös syntien poistamiseen ja kansan siunaamiseen suuren vapahtajan kautta, jonka vallan ja hallituksen hän selitti olevan omaansa paljon suuremman, loskin se tulisi olemaan "senkaltainen". (5 Moos. 18: 15, 19.) Luvattu vapahtaja oli siunaava ei ainoastaan Israelin, vaan Israelin kautta "kaikki sukukunnat maan päällä", (1 Moos. 12: 3; 18: 18; 22: 18; 26: 4.) Ja juutalaisen kansan ennakkoluuloista huolimatta jatkavat profeetat samassa hengessä ja selittävät, että Messias on myös tuleva "valoksi, joka pakanat valistaa" (Jes. 49: 6; Luuk. 2: 32), että pakanat tulevat hänen luoksensa "maan kaikista ääristä" (Jer. 16: 19), että hänen nimensä on "oleva suuri kansojen keskuudessa (Mal. 1: 11), sekä että Herran kunnia ilmotetaan, ja kaikki liha on sen näkevä". — Jes. 40: 5. Katso myös Jes. 42: 1—7.
Uuden testamentin tekijät sanovat omistavansa jumalallisen voitelun, joka teki heidän mahdolliseksi näkemään Kristuksen uhria koskevien ennustusten toteutumisen. Joskin he juutalaisina suosivat sitä ennakkoluuloa, että jokainen siunaus oli rajotettu heidän omaan kansaansa (Ap. t. 11: 1—18), kykenivät he näkemään, että samalla kuin heidän kansansa siunataan, tulevat maan kaikki kansat myös siunatuiksi yhdessä heidän kanssaan ja heidän kauttaan. He näkevät myös, ettei Israelin eikä maailman siunaus voinut tapahtua ennenkuin juutalaisista ja pakanoista oli valittu "pieni lauma", joka koetuksen kautta oli havaittu arvolliseksi tulemaan suuren vapahtajamme ihanuuden ja kunnian kanssaperilliseksi ja yhdessä hänen kanssaan siunaamaan Israelin ja kaikki kansat. — Room. 8: 17.
Nämä kirjailijat huomauttavat, että tämä katsantokanta on sopusoinnussa sen kanssa, mitä on kirjotettu laissa ja profeetoissa, ja me näemme, että tuo suuremmoisuus ja laajakantoisuus siinä suunnitelmassa, jonka he esittävät, ylenpalttisesti vastaa korkeinta kuvitelmaa siitä, minkä se sanoo itsensä olevan — "suuren ilon, joka on tuleva kaikille kansoille".
Kaikkien profeettain pääaine, joka myös esiintyy Mooseksen kirjoissa, on ajatus Messiaasta, joka ei ole ainoastaan Israelin, vaan koko maailman hallitsija. Myöskin apostolien opissa ja opetuksessa oli ensimäisenä ajatus valtakunnasta; ja Jeesus opetti meitä rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi", ja lupasi siinä osuuden niille, jotka ensin kärsisivät totuuden tähden ja siten osottautuisivat sen arvoisiksi.
Tämä toivo tulevasta ihanasta valtakunnasta antoi kaikille uskollisille rohkeutta kestämään vainoa, häväistystä, kieltäytymystä ja puutteita aina kuolemaan asti. Ja suuressa vertauskuvauksellisessa ennustuksessa, johon uusi testamentti päättyy, kuvataan tarkkaan arvokas "Karitsa, joka on teurastettu" (Ilm. 5: 12), ja arvokkaat "voittajat", jotka hän on tekevä kuninkaiksi ja papeiksi valtakunnassaan, sekä niitä koettelemuksia ja vaikeuksia, jotka heidän on voitettava, jotta he olisivat arvokkaat tämän valtakunnan osallisuuteen. Sitten seuraavat kuvaukselliset esitykset niistä siunauksista, jotka tulevat maailman osaksi tämän tuhatvuotisen valtakunnan aikana, kun Saatana on sidottu ja aadamilainen kuolema ja suru on poistettu, ja kun kaikki maan kansat tulevat vaeltamaan taivaallisen valtakunnan — uuden Jerusalemin — valossa.
Raamattu esittää alusta loppuun opin, joka ei löydy muualla ja joka on vastakohta pakanallisten uskontojen päätelmille, nimittäin että kuolleitten tuleva elämä perustuukuolleitten ylösnousemiseen. Kaikki hengen elähyttämät tekijät lausuvat luottamuksensa lunastukseen, ja eräs selittää, että "kun aamu koittaa", kun Jumala on kutsuva heidät haudoistaan ja he nousevat, niin eivät pahat enää kauemmin ole maan herroina, sillä silloin "saavat rehelliset heitä hallita". (Ps. 49: 15). Profeetat opettavat kuolleiden ylösnousemisesta, ja uuden testamentin tekijät rakentavat kaiken toivonsa tulevasta elämästä ja siunauksesta tälle perustukselle. Paavali lausuu seuraavalla tavalla: "Vaan jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristuskaan ole herätetty, mutta jos Kristus ei ole herätetty, turha on silloin saarnammekin, turha teidän uskonnekin… Sittehän Kristuksessa nukkuneetkin ovatkadotetut… Mutta nytpä Kristus onkin kuolleista herätetty esikoisena kaikista kuoloon nukkuneista… Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa." — 1 Kor. 15: 13—22.
Samoinkuin kello, jonka monet rattaat ensi näkemältä tuntuvat tarpeettomilta, mutta jonka hitaimminkin liikkuvat rattaat ovat välttämättömät, niin on Raamattu, joka on kokoonpantu monesta osasta, ja jonka monet henkilöt ovat kirjottaneet, täydellinen, sopusuhtainen kokonaisuus. Ei ainoakaan osa ole tarpeeton; joskin toiset osat ovat oleellisemmassa ja huomatummassa asemassa kuin toiset, niin ovat kaikki hyödylliset ja välttämättömät. Meidän päiviemme "vapaamielisten ajattelijain" ja "suurten teoloogien" keskuudessa alkaa olla tavallista ettei juuri oteta huomioon tai ei välitetä monista vanhan testamentin "ihmeistä", ellei he suorastaan kiellä niitä, kutsuen niitä "turhanpäiväisiksi taruiksi". Näihin kuuluvat kertomukset Joonaasta ja suuresta kalasta, Noasta ja arkista, Eevasta ja käärmeestä, auringon paikallaanpysymisestä Joosuan käskystä ja Biileamin puhuvasta aasintammasta. Nähtävästi unohtavat nämä viisaat miehet sen seikan, että Raamattu on kaikissa osissaan niin kokoonpantu, että jos poistaa nämä ihmeet tai epäilee niitä, niin merkitsee se kaiken hävittämistä tai epäilemistä. Sillä jos alkuperäiset kertomukset ovat vääriä, niin olivat he, jotka kertoivat niitä, joko väärentäjiä tai itse petettyjä, ja kummassakaan tapauksessa emme voi pitää heidän todistustaan Jumalan hengen elähyttämänä. Jos Raamatusta poistaisi mainitut ihmeet, niin merkitsisi se sen etevimpien tekijäin ja Herramme Jeesuksen todistuksen hylkäämistä. Paavali todistaa kertomuksen syntiinlankeemuksesta (Room. 5: 17), samoin, että käärme kavalsi Eevan (2 Kor. 11: 3; 1 Tim. 2: 14). Katso myöskin miten Herra viittaa siihen Ilm. 12—9 ja 20: 2. Sen voiman esikuvana, jonka hän, jota Joosua kuvasi, on "Herran päivänä" osottava, oli ilmeisesti auringon paikallaan pysyminen, kun amorealaiset voitettiin. Kolme profeettaa todistaa tämän. (Jes. 28: 21: Hab. 2: 1—3, 13, 14 ja 3: 2—11; Sak. 14: 1, 6—7,) Juudas (värssy 11) ja Pietari (2 Piet. 2: 16) todistavat kertomuksen puhuvasta aasin tammasta. Ja tuo suuri opettaja Jeesus todistaa kertomuksen Joonaasta ja suuresta kalasta sekä Nooasta ja vedenpaisumuksesta. (Matt. 12: 40; 24: 38, 39; Luuk. 17: 26. Katso myös 1 Piet. 3: 20.) Itse asiassa eivät nämät olleet suurempia ihmeitä kuin ne, joita Jeesus ja apostolit tekivät, niinkuin veden muuttaminen viiniksi, sairaitten parantaminen y.m.; ja ihmeitten kannalta katsottuna on kuolleiden herättäminen kaikkein ihmeellisintä.
Näillä ihmeillä, jommoiset meidän kokemuspiirissämme ovat tavattomia, on vastaavaisuuttaan meidän ympäristössämme joka päivä, jos kohta ne siksi yleisinä tapahtuvat huomaamattamme. Elävien eläin- tai kasvielimistöjen uudistuminen on niin hyvinkäsitys-kuin luomiskykymmeyläpuolellaja on siis ihme. Me voimme nähdä elämän ilmauksia, mutta me emme voi niitä ymmärtää tai aikaansaada. Me kylvämme kaksi siementä rinnatusten. Edellytykset: ilma, vesi ja maaperä ovat samat Nekasvavat, mutta me emme voi sanoamiten, eikä viisain luonnontutkija voi selittää tätä ihmettä. Näistä siemenistä kehittyy päinvastaisilla taipumuksilla varustettuja elimistöjä; toinen kasvaa luikerrellen pitkin maata, toinen pystysuorassa asennossa; muoto, kukka, väri, kaikki ovat erilaiset, joskin elinehdot ovat samat. Tällaiset ihmeet tulevat aivan jokapäiväisiksi, ja kun lapsuuden ihmettely on jäänyt taaksemme, niin lakkaamme niitä sellaisina muistelemasta. Kuitenkin julistavat ne voimasta, joka on yhtä paljon meidän voimamme ja meidän rajotetun järkemme yläpuolella, kuin ne muutamat ihmeet, jotka ovat Raamattuun kirjotetut erityistä tarkotusta varten, ja jotka osottavat Kaikkivaltiaan ja suuren Luojan kykyä voittaa jokainen este, jotta hänen tahtonsa tapahtuisi, johon myöskin kuuluu meille luvattu kuolleiden ylösnouseminen, pahan poistaminen ja ikuisen vanhurskauden lopullinen hallitus.
Tähän me jätämme tämän asiain tilan. Jokainen askeleemme on asetettu järjen koeteltavaksi. Me olemme havainneet, että on olemassa yksi Jumala, järjellinen, korkein Luoja, jonka viisaus, vanhurskaus, rakkaus ja valta ovat täydellisessä sopusoinnussa. Me olemme huomanneet järjenmukaiseksi odottaa, että hän ilmottaa suunnitelmansa luoduille olennoille, jotka kykenevät pitämään sitä arvossa ja henkilökohtaisesti innostumaan siihen. Me olemme huomanneet, että Raamattu, joka esiintyy tänä ilmotuksena, ansaitsee tulla varteenotetuksi. Me olemme sen kirjailijain omien sanojen valossa tutkineet heidän mahdollisia aikeitaan. Me olemme hämmästyneet, jajärkemmeon sanonut meille, että sellainen viisaus sellaisten puhtaitten vaikuttimien kanssa ei ole ollut mikään ilkeämielisten miesten keksintö itsekkäiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Järki on väittänyt, että on todenmukaisempaa, että tällaiset vanhurskaat ja ihmisystävälliset ajatukset ja lait ovat lähteneet Jumalasta eikä ihmisistä, ja varmasti väittänyt, ettei se ole konnamaisten pappien työtä. Me olemme nähneet sopusointuisen todistuksen Jeesuksesta, hänen lunastusuhristaan sekä siitä, miten kaikki nousevat ylös ja tulevat osallisiksi siunauksesta, joka on hänen tulevan ihanan valtakuntansa lopputulos; ja järki on sanonut meille, että niin suuren ja laajakantoisen suunnitelman, joka ulottuu paljon sen yli, mitä me muutoin olisimme syyllä odottaneet, ja joka kuitenkin perustuu järjellisiin johtopäätöksiin, täytyy olla se Jumalan suunnitelma, jota me etsimme. Se ei voi olla pelkkä ihmistekele, sillä sen ilmestyksen näkeminenkin on jo melkein liian suuremmoinen, jotta ihmiset uskoisivat sen.
Kun Kolumbus löysi Orinoco-joen, sanoi joku, että hän oli löytänyt saaren. Hän vastasi: "Ei mikään tällainen joki voi virrata saarella. Tämän mahtavan kosken täytyy laskea mannermaan vettä". Niin vakuuttavat meille Raamatun todistuksen syvyys ja voima ja viisaus ja laajuus, etteivät sen suunnitelmat ja ilmestykset ole lähteneet ihmisestä, vaan Kaikkivaltiaasta Jumalasta. Me olemme tehneet pikaisen katsauksen Raamatun pinnalla oleviin vaatimuksiin sen jumalallisesta alkuperästä, ja olemme huomanneet ne järjellisiksi. Seuraavissa luvuissa kehitämme Jumalan suunnitelman en osia, ja me toivomme, että jokainen totuudelle avonainen mieli on löytävä rikkaita todistuksia siitä, että Raamattu on Jumalan hengen elähyttämä ilmestys, ja että sen kehittämän suunnitelman pituus ja leveys ja korkeus ja syvyys ihanasti kuvastavat jumalallista luonnetta, jota tähän asti on ainoastaan hämärästi käsitetty, mutta joka nyt nähdään selvemmin koittavan tuhatvuotispäivän valossa.
* * * * *
"Jos, kaikkivaltias, et löydykkään, ken loi ja käsin kantoikaan maailman ihanuuden? Ken auringoille kaikille lait antoi, radat tähdille loi kautta avaruuden? Ken johtaa minun askeleet, nuo synkät sekä uupuneet? Ken syömeen antoi tuonkin lain, mi poikkeust' vaill' on vaatijain, ett' aina oikein tehdä vain jos mailman sain mun vastustajakseni ain'."
Jumalan sana.
On Herran sana vaan ain säilyvä. Se siemen aikanaan on itävä. Jos täyttää sydämen, se sadon ainaisen, myös heelmän taivaisen tuo aikanaan. On Herran sana vaan kestävä, säilyvä. Ei koskaan järky tuo, ei milloinkaan.
On Herran sana tuo meit' johtava. Kuin kynttilämme tuo on loistava. On valkeus totinen kautt' suurten usvien. Se saattaa taivaasen nyt voittajat. On Herran sana tuo loistava kynttilä. Ei koskaan sammu tuo, ei milloinkaan.
Ken Herran sanahan tääll' luottaa vaan, jos kohta povehen maan haudataan, ei nuku ijäksi, vaikk' tulee tyhjäksi, maan mustan mullaksi — hän muutetaan. Ken Herran sanahan luottavi, uskovi, hän kerran muutetaan täält' kirkkauteen.
Jumalan suunnitelma määrätty ja järjestelmällinen. — Maailman historian kolme suurta ajanjaksoa. — Niiden huomatut piirteet. — "Maa pysyy ijankaikkisesti". — Tuleva maailma, uudet taivaat ja uusi maa. — Näiden suurien ajanjaksojen alaosastoja. — Siten selviävät Jumalan suunnitelman oleelliset pääpiirteet — Kun järjestys ymmärretään, avaantuu silmämme sopusoinnulle. — Totuuden sanan oikea jakaminen.
Samoinkuin usea tyhmästi väärin arvostelee suuren rakentajan kykyä ja ajantuntemusta hänen keskeneräisen työnsä mukaan, niin on monta, jotka tietämättömyydessään väärin arvostelevat Jumalaa hänen keskeneräisen työnsä mukaan, mutta kun kerran paha, tuo karkea rakennusteline roskineen, joka on sallittu ihmisen kasvattamista varten, ja joka lopulta on tarkottava hänen parastaan, on poistettu, on Jumalantäydellinen työkoko maailmalle julistava hänen ääretöntä viisauttaan ja voimaansa, ja hänen suunnitelmansa huomataan olevan täydellisessä sopusoinnussa hänen olentonsa ihanien ominaisuuksien kanssa.
Koska Jumala ilmottaa itsellään olevan järkähtämättömästi määrätyn tarkotuksen, ja että hänen aikomuksensa tulevat toteutumaan, niin on meidän velvollisuutemme hänen lapsinaan ahkerasti tutkia, mitkä lienevätkään nämä suunnitelmat, jotta meidät havaittaisiin olevan sopusoinnussa niiden kanssa. Kuule miten voimakkain sanoin Jehova selittää tarkoituksensa järkähtämättömyyden: "Herra Seebaot on vannonut ja sanonut: Totisesti on niin tapahtuva, kuin minä olen ajatellut, ja mitä minä olen päättänyt, tulee täyttymään." "Herra Seebaot on sen päättänyt; kuka voi silloin tehdä sen tyhjäksi?" "Minä olen Jumala eikä ole muita, Jumala, jonka vertaista ei muualla löydy… Minun päätökseni on menevä täytäntöön, ja mitä minä tahdon, sen minä teen… Mitä minä olen puhunut, sen annan myös tapahtua, mitä minä olen päättänyt, sen minä myös panen toimeen." (Jes. 14: 24, 27, 46: 9—11.) Kuinka tilapäiseltä ja arvotuksen tapaiselta Jumalan menettelytapa ihmiseen nähden tuntuneekin, täytyy sentähden niiden jotka uskovat hänen sanansa todistukseen, tunnustaa, että hänen alkuperäinen ja muuttumaton suunnitelmansa on järjestelmällisesti kulkenut ja yhä edelleen kulkee täytäntöään kohti.
Kun suuren osan ihmiskuntaa, hapuillen tietämättömyyden pimeydessä, täytyy odottaa Jumalan suunnitelmien todellista kehitystä, ennenkuin he voivat käsittää Jumalallisen arkkitehdin ihanaa luonnetta, niin on Jumalan lapsilla etuoikeus uskossa ja kynttilänsä (sanan) valossa nähdä ennustettua tulevaa kirkkautta ja sen kautta käsittää muuten salaperäistä menettelytapaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Jumalan lapsina ja perillisinä, innostuneina luvattuun perintöön, käännymme sentähden Isämme sanan puoleen, jotta me siinä esitettyjen suunnitelmien ja niiden erikoisosien mukaan oppisimme käsittämään hänen tarkotuksiaan. Siitä me opimme, että Jumalan suunnitelma ihmiseen nähden käsittää kolme suurta aikakautta, alkaen ihmisen luomisesta ja jatkuen loppumattomaan tulevaisuuteen. Pietari ja Paavali kutsuvat näitä kausia "kolmeksi maailmaksi", joita me koetamme selittää seuraavalla piirroksella.
Suuria aikakausia, joita on kutsuttu "maailmoiksi".
Luominen | Silloinen maailma |Vedenpaisumus | Nykyinen paha maailma |Jumalan valtak. voimaanp. | Tuleva maailma.
Nämä kolme suurta aikakautta esittävät jumalallisen huolenpidon kolmea eri ilmestystä. Ensimäistä näistä, luomisesta vedenpaisumukseen, hoitivat enkelit, ja Pietari kutsuu sitä"silloiseksi maailmaksi". — 2 Piet. 3: 6.
Toinen suuri kausi, vedenpaisumuksesta Jumalan valtakunnan toimeenpanemiseen, on Saatanan, "tämän maailman ruhtinaan", rajoitetun vallan alaisena ja kutsutaan sitä sentähden"nykyiseksi pahaksi maailmaksi". — Gal. 1: 4; 2 Piet. 3: 7.
Kolmas on oleva "ijankaikkinen aika" eli maailma (Jes. 45: 17) jumalallisen hoidon alaisena, Jumalan valtakunta, ja kutsutaan sitä"tulevaksi maailmaksi"—"Jossa vanhurskaus asuu". — Hebr. 2: 5; 2 Piet. 3: 13.
Ensimmäinen näistä aikakausista eli "maailmoista", joita hallitsevat enkelit, teki vararikon; toinen ollen Saatanan, anastajan, vallan alaisena, on todellakin ollut "paha maailma"; mutta kolmannesta on tuleva vanhurskauden ja siunauksen aika kaikille maan sukukunnille.
Kaksi viimeistä näistä "maailmoista" mainitaan erittäin tarkasti, ja mitä edellisestä sanotaan, on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanotaan jälkimmäisestä. Nykyistä eli toista aikakautta kutsutaan "nykyiseksi pahaksi maailmaksi", ei sentähden, ettei siinä olisi mitään hyvää, vaan koska pahalla on hallitseva asema. "Me tahdomme nyt ylistää julkeita onnellisiksi; sillä jumalattomat menestyvät, he kulkevat vapaina, vaikka kuinkakin kiusaisivat Jumalaa". (Mal. 3: 15) Kolmatta maailmaa eli aikakautta kutsutaan"tulevaksi maailmaksi"—"Jossa vanhurskaus asuu", ei sentähden, ettei pahaa siellä löytyisi, vaan siksi, että paha ei ole valta-asemassa. Pahan poistaminen tulee tapahtumaan vähitellen, ja tarvitaan tähän työhön kaikki ensimäiset tuhatvuotta. Pahalla ei silloin ole ylivaltaa. Sillä ei ole menestystä. Silloin ei enää paha kukoista, vaan silloin "kukoistakoon vanhurskas" (Ps. 72: 7), kuuliaiset "saavat syödä maan hyvyydestä" (Jes. 1: 19), ja "pahat hävitetään". — Ps. 37: 9.
Tämän mukaan tulee hallitus olemaan niin erilainen, että se melkein kaikissa kohdissaan on nykyiselle vastakohtana. Meidän Herramme sanat näyttävät, miksi tulee olemaan ero nykyisen ja tulevan hallituksen välillä. Koskahäntulee olemaan tulevan maailman ruhtinas eli hallitsija, niin menestyvät silloin vanhurskaus ja totuus, kun sitävastoin nyt, kun Saatana on nykyisen pahan maailman ruhtinas (hallitsija), paha menestyy ja kukoistaa. Koska, kuten Jeesus sanoo, tämän maailman ruhtinaalla "ei ole mitään" hänessä — eikä hänen seuraajiinsa nähden muuta harrastusta, kuin vastustaa, kiusata, häiritä ja rääkätä heitä (Joh. 14: 30; 2 Kor. 12: 7.) — niin täytyy kaikkien niiden, jotka nykyisessä pahassa maailmassa tai aikakaudessa tahtovat elää jumalisesti, kärsiä vainoa silloin kuin pahat kukoistavat niinkuin viheriöitsevä puu — 2 Tim. 3: 12; Ps. 37: 35.
Jeesus sanoi: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", ja ennenkuin tuleva aika eli "tuleva maailma"tulee, ei Kristuksen valtakunta ole hallitseva maata. Ja sentähden opettaa Herra meitä toivomaan ja rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi; tapahtukoon tahtosi maan päällä". Saatana on herra, joka hallitsee tämän maailman pimeydessä, ja siksi "peittää pimeys maan ja synkeys kansat". Hän hallitsee nyt ja tekee työtään uppiniskaisuuden lapsissa. Ef 2: 2; 6: 12.
Täytyy olla erittäin tärkeä osa suuren arkkitehdin suunnitelma ihmisen pelastukseksi, joka ei vielä ole täysin kehittynyt — muuten olisi uusi ruhtinas ja uusi hallitus kauan sitten alkanut toimintansa. Miksi tämä siirrettiin tuonnemmaksi määrättyyn aikaan asti ja millä tavalla Saatanan johtama pahan nykyinen valta on muuttuva Kristuksen johtamaksi vanhurskauden vallaksi, ovat mieltäkiinnittäviä asioita, joita edempänä tulemme tarkemmin käsittelemään. Riittää, kun nyt sanomme, että tämän maailman valtakunnat, joita nyt Saatana hallitsee, tulevat aikanansa Herran ja hänen voideltunsa omaksi. (Ilm. 11: 15). Ajatusyhteys osottaa, että siirtyminen tulee tapahtumaan yleisen vaivan ajan kautta. Siihen viittasi Jeesus sanoessaan: "Eihän kukaan voi mennä sisään väkevän taloon ja ryöstää hänen kalujaan, jollei hän ensin sido tuota väkevää; vasta sitten hän ryöstää hänen talonsa." (Mark. 3: 22—27.) Siis me näemme, että Saatana on ensin sidottava, pidätettävä ja pantava pois viralta, ennenkuin Kristuksen vanhurskauden ja rauhanhallitus voi astua voimaan. Tämä Saatanan sitominen tulee sentähden olemaan uuden hallituksen ensimmäinen työ. — Ilm. 20: 2.
Ei pidä unhottaa, että maa on kaikkien näiden "maailmoiden" ja hallitusten näyttämönä, ja vaikkakin aikakaudet ja hallitukset vaihtuvat, niin pysyy kuitenkin maa — "maa pysyy ijankaikkisesti" (Saarn. 1: 4.) Pietari käyttää samaa kuvaa ja kutsuu kutakin näistä aikakausista erityisessä merkityksessä taivaiksi ja maaksi. Tässä kuvaa sanataivaatkorkeampia tai henkisiä, hallitsevia valtoja, jamaamerkitsee inhimillistä hallitus- ja yhteiskuntajärjestystä. Ensimäiset taivaat ja maa, eli silloinen asiain järjestys, loppui vedenpaisumuksessa, sitten kun se oli tehnyt tehtävänsä. Mutta luonnollinen taivas (pilvet ja ilmapiiri) ja luonnollinen maa eivät hävinneet; ne jäivät jälelle. Samoin on nykyinen maailma (taivaat ja maa) häviävä suurella pauhinalla, tulen ja sulatuksen kautta — sekasorron, hädän ja hajoamisen kautta. Tuo väkevä (Saatana) on, silloin kun hänet sidotaan, taisteleva valtansa säilyttämiseksi. Nykyinen hallitus- ja yhteiskuntajärjestys on loppuva, eikä se koske luonnollista taivasta ja maata. Nykyistentaivaitten(hengellisten hallitsevien valtojen) täytyy väistyä "uusien taivaitten" — Kristuksen hengellisen ylivallan — tieltä. Nykyisenmaan(inhimillisen yhteiskunnan sellaisena, kuin Saatana sitä nykyään hallitsee) täytyy (kuvauksellisessa merkityksessä) sulaa ja hajota "Herran päivän" alussa, joka on palava kuten "pätsi". (Mal. 4: 1). Sitä seuraa "uusi maa", se on yhteiskuntajärjestys, joka on luotu sopusointuun maan uuden hallitsijan — Kristuksen kanssa. Vanhurskaus, rauha ja rakkaus tulevat vallitsemaan ihmisten keskuudessa, kun nykyiset järjestelmät ovat vaihdetut uuteen parempaan valtakuntaan, jonka perustuksena on oleva ankarin oikeudellisuus.
Paavali sai nähdä vilahdukselta tulevaa hallitusta tai, niinkuin hän kutsuu sitä, "paratiisia". Hän sanoo, että hänet "temmattiin" (hän ei tietänyt tapahtuiko se ruumiiseen vai henkeen vai kumpaankin nähden, sillä kaikki tuntui hänestä niin todelliselta) ajan virrassa eteenpäin uusien asiain järjestykseen, "uuteen taivaaseen", luonnollisesti "kolmanteen taivaaseen". Siten näki hän, miten asiat järjestyvät Kristuksen hengellisessä hallituksessa, joita asioita hän ei saanut kertoa (2 Kor. 12: 2—4.) Epäilemättä olivat nämä samoja asioita, joita Johannes myöhemmin näki, ja joita hänen sallittiinkuvauksissailmottaa seurakunnalle, joita kuvauksia voidaan ymmärtää ainoastaan siinä määrin kuin niiden oikea aika on käsillä. Johanneksen vei se ilmestys, jonka Herra antoi hänelle Patmos-saarella, keskinäyssä tämän kristillisen aikakauden ja sen kirkon ja valtion vaihtelevien kohtaloiden kautta, aina nykyisen pahan maailman eli aikakauden loppuun, ja siinä näki hän profeetallisessa näyssä Saatanan sidottuna, Kristuksen hallitsemassa, ja uuden taivaan ja maan perustettuna; sillä ensimäinen taivas ja maa olivat kadonneet. — Ilm. 21: 1.
Ajanjaksoja eli hallituksia.
Me erotamme nyt ne jaksot, joihin nämä suuret aikakaudet ovat jaetut, kuten alempana oleva piirros osottaa.
Silloinen maailmaNykyinen maailmaPatr. ajanjaksoJuutalain. ajanjaksoEvankeel. ajanjaksoTuleva maailmaTuhatvuot. ajanjaksoTulevat ajanjaksot
Ensimmäisellä näistä suurista aikakausista ("maailmoista") ei ollut mitään alaosastoja: Jumalan menettelytapa ihmisiä kohtaan ei muuttunut koko tänä aikakautena, Aadamin lankeemuksesta vedenpaisumukseen. Jumala oli antanut ihmisille lakinsa, joka oli kirjotettu hänen omaan luontoonsa; mutta kun hän oli langennut syntiin, antoi Jumala hänen jossakin määrin seurata taipumuksiaan, jotka menivät alaspäin, "aina siihen, mikä oli pahaa", jotta ihminen siten ymmärtäisi oman hulluutensa, ja Jumalan viisaus vaatia ehdotonta kuuliaisuutta tulisi ilmeiseksi. Tämä hallitus päättyi vedenpaisumukseen, joka hävitti kaiken lukuunottamatta uskovaista Nooaa ja hänen perhettään. Ensimäinen hallitus teki havainnolliseksi ei ainoastaan synnin onnettomia seurauksia, vaan näytti myös että synnin taipumus kulki alaspäin suurempaan alennukseen ja kurjuuteen, sekä osotti Jehovan väliintulon välttämättömyyden, jos koskaan oli toteutuva se, että saataisiin takasin "kadonnut" — ihmisen alkuperäinen tila.
Toinen aikakausi eli "nykyinen maailma" käsittää kolme ajanjaksoa, joista kukin vie Jumalan suunnitelman askeleen eteenpäin pahan hävittämiseksi. Jokainen askel on edellistä korkeampi ja vie suunnitelmaa eteenpäin ja lähemmäksi täytäntöään.
Kolmas suuri aikakausi — "tuleva maailma" —, johon kuuluu Kristuksen toisen tulemisen jälkeinen aika, käsittää tuhatvuotisen valtakunnan, tuhatvuotisen aikajakson tai "kaiken ennalleenasettamisen ajan", sekä sitä seuraavat toiset "tulevat aikajaksot", joiden suhteen mitään yksityiskohtia ei ole ilmotettu. Nykyiset ilmestykset käsittelevät ihmisen täydellistä kohoamista synnin vallasta eikä sitä ikuista kirkkautta, mikä tulee seuraamaan.
Ensimäistä ajanjaksoa "nykyisessä maailmassa" me kutsummepatriarkkainajanjaksoksitai hallitukseksi, koska tänä kautena Jumalan menettelytapa ja suosio koski ainoastaan muutamia harvoja yksityisiä henkilöitä, samalla kun muu osa ihmiskuntaa jotakuinkin kokonaan sivuutettiin. Sellaisia suositulta henkilöitä olivat patriarkat Nooa, Aabraham, Iisak ja Jaakob. Kukin näistä näkyi järjestyksessään olleen Jumalan suosiossa. Jaakobin kuollessa loppui tämä aikajakso tai menettelytapa. Vasta Jaakobin kuollessa kutsuttiin hänen jälkeläisiään "Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi", ja Jumala tunnusti heidät yhtenä kokonaisuutena "omaisuuden kansakseen", ja kuvauksellisten uhrien kautta olivat he kuvauksellisesti puhuen "pyhä kansa", erotettu muista kansoista erityistä tarkotusta varten, jonka tähden he saivat nauttia erityistä suosiota. Tämän jumalallisen suunnitelman määräämää aikaa, joka alkoi tällöin ja loppui Kristuksen kuolemaan, me kutsummejuutalaiseksi ajanjaksoksitai lakihallitukseksi. Tänä ajanjaksona siunasi Jumala erityisesti tätä kansaa. Hän antoi heille lakinsa, hän teki erityisen liiton heidän kanssaan, hän antoi heille tabernaakkelin, jonka shekiina-kirkkaus kaikkein pyhimmässä esitti Jehovan läsnäoloa heidän johtajanaan ja kuninkaanaan. Heille lähetti hän profeettansa ja viimein Poikansa. Jeesus teki ihmeensä ja opetti heidän keskuudessaan eikä tahtonut itse mennä toisten luo eikä sallinut oppilaittensa mennä ympärilläolevien kansojen keskuuteen. Hän lähetti heidät sanoen: "Älkää lähtekö pakanain luo älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää ennemmin niiden kadonneiden lammasten tykö, jotka ovat Israelin huonetta". (Matt. 10: 5, 6.) Ja jälleen sanoi hän: "Minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo." (Matt. 15: 24.) Että tämä heidän suosimisensa erityisenä kansana loppui, kun he hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Jeesuksen, selviää Jeesuksen sanoista, kun hän viisi päivää ennen ristiinnaulitsemistaan julisti: "Teidän huoneenne jää teille autioksi." — Matt. 23: 38.
Silloin, Jeesuksen kuolemassa, alkoi uusi ajanjakso,evankelinen ajanjakso tai kristillinen armohallitus, jolloin oli julistettava tuo iloinen sanoma vanhurskauttamisesta, ei ainoastaan juutalaisille vaan kaikille kansoille, sillä Jeesus Kristus kärsi Jumalan armosta kuoleman kaikkien puolesta. Tänä evankeliumin aikakautena löytyy myös luokka, joka on kutsuttu erityiseen suosioon, jolle on annettu erityisiä lupauksia, ja tähän kuuluvat ne, jotka uskon kautta vastaanottavat Jeesuksen Kristuksen Lunastajanaan ja Herranaan ja vaeltavat hänen jäljissään. Evankeliumin sanoma on mennyt ylt'ympäri maata lähemmä tuhannen yhdeksänsadan vuoden kuluessa, jonka tähden nyt voidaan sanoa, että sitä on enemmän tai vähemmän saarnattukaikille kansoille. Se ei ole kääntänyt kansoja — sillä ei ollut sitä tarkotusta tänä aikakautena; mutta se on sieltä ja täältä, kuten Jeesus ennusti (Luuk. 12: 32), valinnut muutamia, kaikkiaan "pikkuisen lauman", jolle Isä on nähnyt hyväksi antaa valtakunnan aikana, joka seuraa tätä.