"Lapsi," sanoi hän, "sinä et ymmärrä, että minä tahdon sinun parastasi."
Se oli liikaa. Hänen ystävällisyytensä pahensi vain asiaa, ja hän kuuli puoleksi tukahutetun nyyhkytyksen.
"Itke," sanoi setä, "se lievittää."
Tyttö puri luultavasti peitettä, sillä äkkiä kaikki oli hiljaista.
"Nyt sinusta tuntuu raskaalta," sanoi setä hiljaa, "niin käy aina, kun kuvittelumme luhistuvat. Etkö luule, että minäkin olen sellaista saanut kokea? Mutta kuta järkevämmin opimme arvostelemaan elämää, sen parempi meille."
"Kyllä minä koetan," kuului katkonaisesti ja hiljaa.
"Minä tiedän sen. Minä tiedän, että tahdot olla ymmärtäväinen. Mutta sinulla on vielä paljon opittavaa. Ja usko minua, se joka nöyrällä mielellä sanoo: Herra, tapahtukoon sinun tahtosi, hän vaeltaa helpoimmin elämänsä läpi. Muista, että hän ohjaa sinua ja että olet hänen kädessään."
"Minä olen yhtä onneton sittenkin."
"Nuo ovat jumalattomia sanoja."
"Minä tarkoitan, että hän ohjaa meitä kaikkia," kuului peiton alta, "hän pitää huolta kaikkein onnettomimmistakin, vieläpä niistäkin, joilla ei ole koskaan muuta kuin surua ja kurjuutta.Seei siis ole mikään lohdutus."
"Lapsi, mitä sanoja nuo ovat?" sanoi setä ankarasti.
"Niin, siitä huolimatta tämä asia voi käydä minulle raskaammaksi mitä kauemmin elän. Miksi ei minulle yhtä hyvin kuin kaikille muillekin?"
"Meidän täytyy turvautua häneen rukouksessa."
Nämät lempeästi lausutut sanat sotivat täydellisesti kirkkoherran koko olemusta vastaan: hänen jäykkää, kaunista ryhtiään, hänen sileitä, tunteettomia kasvojaan ja itsetyytyväistä hymyään vastaan hänen lausuessaan ne julki.
"Minäolenrukoillut," kuului varsin vihaisesti.
"Mutta sinä olet sen tehnyt lyhytnäköisellä ja kärsimättömällä tavalla.Ehkäpä odottaa sinua ilo, jollaista et koskaan ole voinut uneksiakaan."
"Kyllä kai," kuului epäilevä nyyhkytys peitteen alta.
Setä ei voinut olla hymyilemättä, sillä hänessä oli hiukan huumoria: se oli hänen luonteensa lievittävänä piirteenä.
Pieni kiista näytti tehneen hyvää Selmalle, vaikka sedän lohdutukset eivät liikuttaneet häntä. Nyyhkytykset kohosivat vain kuin mainingit myrskyn jälkeen.
"Lohdutukseksi olin aikonut valmistaa sinulle pienen yllätyksen," sanoi setä viekkaasti hymyillen, "etkö ole utelias?"
Pitkä nyyhkytys oli tytön ainoa vastaus.
"Sinähän muuten aina iloitset niin suuresti rahasta, kas tässä."
Kirkkoherra luuli itkettyneen silmäparin kurkistavan nyt esille, mutta peitto pysyi liikkumattomana.
"Nyten minä enää tarvitse rahaa…"
"Mutta sadan kruunun seteli…" Kirkkoherra ei ennättänyt lopettaa lausettaan, ennenkuin tyttö oli istuallaan vuoteessaan ja räpytti punareunaisia silmiään valoa vasten.
Peitteellä oli todellakin seteli.
"Niin, mitäpä minä sillä nyt teen!" huudahti hän nojaten otsaansa seinää vasten.
"Se täytyy sinun tietenkin itse keksiä."
"Saanko tehdä sillä mitä itse tahdon?"
"Tietysti."
Selma ei kääntynyt setää kohti, mutta sittenkin saattoi selvästi huomata, että linna oli antautumaisillaan.
"Eikö minun ollenkaan tarvitse tehdä tiliä näistä rahoista?"
Setä tarkasteli hymyillen valkeata yöröijynselkää ja keltaista palmikkoa, joka aivankuin jalopeuran häntä riippui selässä. Vieläkin tyttö epäröi. Ehkäpä hän epäili jotakin ansaa. Kirkkoherra melkein piti hänestä sen vuoksi.
"Vaikkapa heittäisit sen maantielle, niin en siitä välittäisi," jatkoi setä, "tahdoin vain osoittaa sinulle, etten ole kitsas enkä kova."
Hänen äänessään värähteli luonnollista hellyyttä.
"Tietääkö täti siitä?"
Tyttö käännähti ympäri ja katsoi viistoon olkapään yli-
"Ei."
Setä tuskin saattoi olla nauramatta. Tyttö oli varovainen kuin talonpoikaisasianajaja.
"Vai niin," sanoi hän ja kääntyi setää kohti, "niin, kyllä minä mielelläni otan nuo rahat, mutta en minä heti voi tulla iloiseksi kuitenkaan, niin että jos setä tarkoittaa sitä…"
Nyt setä nauroi täydellä todella.
Tyttö katseli häntä aivan totisesti, hiukan loukkaantuneena.
"Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa: 'kiitos setä'," sanoi kirkkoherra, "muuta en pyydä."
"Niin, paljon kiitoksia, setä, mutta tässähän on hirveän paljon rahaa." Tyttö ojensi sedälle veltosti toisen kätensä, ja asia oli siten ratkaistu.
"Sinä saat aikoinasi käsitellä vielä paljon suurempia summia; sinussa näyttää olevan afäärineroa."
"Niin, siitä minäkin olen varma," sanoi Selma vakaumuksella, "sillä ilman sitä ei tule mistään mitään, sen olen sanonut isälle monta kertaa. Mutta hän on takertunut niin pahasti kiinni, ettei hän koskaan voi selviytyä."
"Hyvää yötä, lapseni," sanoi kirkkoherra tarttuen molemmin käsin hänen pörröiseen päähänsä ja suudellen häntä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
Samassa tyttö tunsi kauheaa inhoa. Hän katseli seteliä; suurin raha, mitä hän milloinkaan oli omistanut. Eivätkö nuo olleet verirahoja? Mitä hän oli myönyt? Osan omaa itseänsä… Oman tuskansa — rahasta!… Hän ajatteli Juudasta.
"Setä!" huusi hän juuri kun tämä oli aikeissa tarttua lamppuun. Ääni kuului melkein tuskalliselta.
Sedän katsoessa taakseen ojensi tyttö molemmat kätensä häntä kohti, ikäänkuin suojaa hakien tai pyytäen jotain anteeksi.
Kirkkoherra palasi tytön luo ja istuutui sohvan reunalle.
"Pidä minusta. Vain hiukkasen, pikkuruisen. Oi — minä olen niin pahoillani!" Selma kietoi kätensä sedän kaulaan.
Kirkkoherra istui paikallaan hetkisen ja antoi tytön painaa itkettyneet kasvonsa papintakin verkaa vasten. Mutta hän ei tuntenut katumusta eikä ottanut seteliä takaisin. Olihan hän toiminut jalosti, anteliaasti ja hänen omatuntonsa oli rauhallinen.
"Onko se syntiä, onko se syntiä?" huudahti tyttö kiihkeästi.
"Mikä? Mitä?"
"Rahat, rahat! — ottaa maksua!"
"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Minä annan ne sinulle mielelläni."
"Ei, syntiä se eiole," sanoi tyttö huoahtaen syvään kouristuksen tapaisesti ikäänkuin nyyhkyttäen.
Sitten kirkkoherra poistui.
Kun Selma seuraavana aamuna heräsi, tuntui hänen mielensä raskaalta ja haluttomalta. Täti tuli hakemaan häntä kirkkoon, mutta hän ei ollut valmis, vaan lupasi tulla perässä. Hän lopetti pukeutumisensa suurella kiireellä ja pisti lopuksi sadan kruunun setelinsä hihansa käänteeseen kiinnittäen sen neulalla kiinni.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kun Selma tuli kirkkomäelle, ja urkujen ääni kuului ulos asti. Häntä olisi haluttanut istuutua penkille nauttimaan kauniista syysilmasta, mutta sehän ei olisi ollut sopivaa. Miten raikasta siellä oli! … ja niin hiljaista. Kastetta oli paksulta takkuisessa ruohossa ja se antoi sille sinertävän vivahduksen, ilma oli viileä ja siveli suloisesti hänen polttavia silmäluomiaan. Rintaa painosti, ja Selma hengitti syvin, raskain vedoin.
Kun Selma astui kirkkoon, olivat kaikki etumaiset penkkirivit niin täynnä, että hän asettui taakse. Tuoli oli matalampi kuin muut, ja hän sai istua siellä yksin. Sitä hän juuri tahtoikin. Suurella vaivalla hän sai selvän virrestä, mutta hänen kätensä vapisivat, ja sormien oli vaikea pidellä kirjaa. Mikähän teki hänet niin hermostuneeksi? Musiikkikohan sen vaikutti vai edellisen päivän mielenliikutus tai ehkä aivan yksinkertaisesti se, ettei hän ollut syönyt aamiaista? Hän laski kirjan pois ja nojautui eteenpäin tuolillaan, iloiten siitä, että oli saanut niin yksinäisen paikan.
Miten vaikuttavalta tuntuikaan virsi tänään! Hänellä olisi ollut halua rukoilla, mutta sitä hän ei voinut, sillä oikeastaan hänellä ei ollut mitään uskoa. Ja jos hänellä sitä oli, niin päättyi se ainakin merkilliseen paradoksiin: en usko Jumalaan, sentähden hän rankaisee minua.
Juuri tänään Selma tunsi sen niin elävästi, sekä sen, ettei hän uskonut että sen, että Jumala tulisi häntä rankaisemaan.
Sitten pappi nousi saarnastuoliin. Paikaltaan ei Selma voinut häntä nähdä, ja hänen sanansa tekivät häneen toisellaisen vaikutuksen kuin tavallisesti. Ääni pääsi nyt täysiin oikeuksiinsa, ja sillä oli harvinainen voima.
Muulloin vähensi sen vaikutusta kasvojen ilme, joka pysyi kylmänä, vieläpä silloinkin, kun ääni ilmaisi liikutusta.
Ääni ei ollut vahva ja ponnistamalla olisi se muuttunut viiltäväksi. Sentähden hän puhuikin hiljaa ja hillitysti. Mutta hän kykeni pitämään mielenkiintoa vireillä taitavan värityksensä avulla, joka antoi esitykselle sekä voimaa että vaihtelua, hänen tarvitsematta ponnistaa liiaksi äänivarojansa.
Hän saarnasi neljännestä käskystä, puhuen siitä, miten ne, jotka asettuvat isäänsä ja äitiänsä vastaan, saavat palkakseen kirouksen ja perikadon; miten Herran käsi on lepäävä raskaana heidän päänsä päällä, eikä maallinen onni tule koskaan kukoistamaan heidän elämänsä tiellä. Hänen äänessäänkin tuntui piilevän jotakin, ikäänkuin salainen musertava tuomio, ja väristys kulki Selman koko ruumiin läpi.
Kuinka hirveätä, jos täytyisi koko elämänsä kantaa sellaista kirousta, — peruuttamattomasti olla tuomittu onnettomuuteen.
Niinkauan kuin Selma kuunteli häntä, täytyi hänen uskoa; niin kävi aina. Vasta jäljestäpäin nousi epäilys.
Oli aivan hämärä alhaalla lehterin alla, missä hän istui pilarin takana, ikäänkuin kätkettynä seurakunnalta. Hänet valtasi ihmeellinen pelko, ikäänkuin kuolo ja tuomio olisivat olleet käsissä ja hän pahantekijä, joka oli mestattava. Hänellähän oli tuollainen riitainen luonne, joka saattoi nousta isää ja äitiä vastaan, jos… Selma ei lopettanut ajatustaan, sillä nyt papin ääni muuttui lempeämmäksi.
Pappi muistutti mieleen, että vain yhden ainoan käskyn täyttämiseen Herra oli liittänyt maallisen autuuden lupauksen. Ja hän lausui sen hitaasti: "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä". Se tuntui Selmasta aivan uudelta; se ei enää ollut kulunut katkismusläksy, jonka hän oli lapsuudessaan oppinut; se oli jotakin suurta, ihanaa, joka saattoi hänet vetämään vapautuksen hengähdyksen.
Sitten pappi vaikeni hetkeksi.
Ja hiljaa, kuin uneksien seurasi selitys. Hän puhui siitä, miten onni voi olla niin syvä, että se on kokonaisen elämän arvoinen, vaikkeivät vuodet olisikaan monet; hän osoitti miten vanhempien siunaus rakentaa lasten kodin, ja hän levitti tämän siunauksen ikäänkuin pehmeän maton elämän okaiden yli.
Selman mieli heltyi. Hän oli mielestään uhrannut kaikki tottelevaisuuden alttarille, kaikki mitä hän oli rakastanut ja toivonut. Vaadittaisiinko häneltä enemmän … vieläkin enemmän…? Kuinka paljon hän antaisikaan sellaisesta auringonsäteestä, joka on kokonaista elämää arvokkaampi!
Kun viimeinen virsi oli laulettu loppuun, täytyi Selman jäädä paikoilleen hetkiseksi poistaakseen liikutuksensa jäljet. Sillä aikaa oli ihmisvirta ennättänyt hänen tuolinsa kohdalle, ja hänen täytyi odottaa kunnes tungos oli hajonnut.
Hän nojautui pilariin ja katseli ohikulkevaa kansaa. Tuossa astui Möllerin muori tyttärensä kanssa. Viimeksimainitun puku, joka oli niin hieno kuin kaupunkilaisneidin, oli koristettu tupsuilla ja muilla koreuksilla, vaikka hänellä oli huivi päässä — paksu silkkihuivi korttelinpituisine ripsuineen — ja hän pöyhkeili käytävällä ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: katsokaa minua, katsokaa minua! Äiti kulki vieressä, keikaillen ja suu supussa, niin että nenä näytti vieläkin terävämmältä kuin muulloin. Kun hän tuli Selman tuolin kohdalle, tarkasteli hän häntä, ja hänen arvosteleva katseensa siveli halveksivasti vanhaa kesätakkia ja pysähtyi hansikkaaseen, joka ei soveltunut käteen niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Selma nyökäytti päätään tervehdykseksi, mutta muori ei ollut huomaavinaan sitä.
Loukkaus oli ilmeinen, ja Selma punastui. "Vanha riivirauta!" ajatteli hän voimakkaalla koulukielellään, ja suuttumus kiehahti hänessä.
Sitten harvenivat rivit hiukan, ja Selma meni ulos. Kauempana käytävällä hän näki Aksel Möllerin, jonka oli pakko kulkea hänen ohitseen. Selma tunkeutui eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, ja kun hän tuli kirkkomaalle, missä väki hajaantui, seisahtui hän erään haudan luo odottamaan tätiään, joka oli pysähtynyt kirkon ovelle puhelemaan parin maalaiseukon kanssa. Hän laski kätensä haudan rauta-aitaukselle saadakseen tukea, sillä hän tunsi vapisevansa. Tästä täytyi herra Möllerin kulkea ohi.
Aksel punastui hiukan ja tuli suoraan Selmaa kohti.
"Minä menen rautatienpengermälle kävelemään kello neljä, tulkaa minua tapaamaan; minulla on jotakin teille sanottavaa," sanoi Selma nopeasti ja kääntyi sitten pois, ikäänkuin he vain olisivat tervehtineet toisiansa. Samassa tuli täti, ja Selma meni häntä vastaan.
"Lapsi, miten kalpea sinä olet," sanoi tämä, "oletko sairas?"
"Minun rintaani pistää ja pääni on kipeä."
"Sinä, joka muutoin olet niin terve!"
"Tätihän tietää, että minussa on kalvetustaudin oireita," vastasi Selma välinpitämättömällä äänellä ja hymyili surullisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan.
He menivät ääneti kotiin.
Mieliala päivällispöydässä oli sangen painostava. Selma, joka muutoin joko puheli tai keksinnöillään ja päähänpistoillaan elähytti muita, joskin hän silloin tällöin sai osakseen nuhteita, oli tänään aivan ääneti ja hiljaa, ja kirkkoherra sai melkein yksinään pitää huolta keskustelusta. Hänen huomaavaisuutensa veljentytärtä kohtaan oli myös silmiinpistävä; hän kohteli häntä aivan kuin täysikasvuista neitosta. Täti katseli ääneti kaikkea tuota. Se kiusoitti häntä.
Saisipa nähdä miten suuremmoinen rouva tuosta tytönletukasta tulisi! Sillä että patruuna Kristerson oli rikas, siitähän ei voinut olla epäilystäkään, ja rikkaammaksi kai hän aikaa myöten vielä tulisi, sillä velttoudestaan huolimatta hän oli kunnon maanviljelijä, ja tuota herraskartanon ostoa, jonka hän vastikään oli tehnyt, pidettiin hyvänä kauppana. Luonnollisesti saisi tyttö kaikki mitä ikänä hän haluaisi, — sen saavat nuoret rouvat aina. Ja aivan varmaan hän hyvinkin pian oppisi nostamaan nenänsä ilmaan — sen he tekevät niin helposti — ehkäpä hän tulisi vielä valjakolla ajaen pappilaankin!
Rouva Berg loi vihaisen syrjäsilmäyksen Selmaan.
Kuinka ihmiset voivatkaan nähdä jotain kaunista tuossa tytössä! Hänhän oli ruma kuin kummitus. Ja vieläpä hänen oma Rikhardinsakin … eikö hän muka myös ollut huvitettu hänestä! Tietysti he olivat riitelevinään keskenään, mutta totuus oli kuitenkin se, ettei Rikhard kuullut eikä nähnyt muita kuin Selmaa. Äidinylpeys tuntui oikein loukatulta tuollaisesta maun puutteesta. Rikhard oli puhunut hänen tuoreudestaan. Kyllä kai! Tänään näytti Selma ainakin niin kalpealta ja punasilmäiseltä kuin olisi hän valvonut kymmenen yötä; niin, niin, antaapa vain muutamien vuosien kulua, niin kyllä tuoreus menee menojaan. Ja kuinka suuret kädet! — Mitä se Berg olikaan puhunut eilen? Ihanhan tässä voi ruveta voimaan pahoin. Ja sellaisetko saavat mennä naimisiin! … jotka eivät edes osaa valmistaa kunnollista paistikastiketta. Mutta hän ei tahtonut sekaantua koko juttuun. Berg tehköön mitä tahtoo, hän se lopulta heidät yhteen viepi.
"Sinä näytät tänään oikein surkealta," sanoi kirkkoherra veljentyttärelleen, "parasta että hiukan lepäät päivällisen jälkeen."
"Ei, minä menen mieluummin ulos kävelemään," vastasi Selma, "olen yhtä kankea kuin kärpänen lokakuussa, siinä kaikki. Täytyy hiukan ravistella itseään."
"Tee kuten tahdot, kunhan vain et ole alakuloinen. Se ei käy päinsä."
"Oi, sitä ei koskaan kestä kauan," vastasi Selma äänellä, joka jo ilmaisi hänen tavallista reippauttansa — "minä sylkäsen kouraan ja tartun lujemmin kiinni."
"No mutta Selma!" huudahti täti toruen. Hän oli iloinen saadessaan nuhtelun syytä.
"Rauhoitu täti, tänään en sitä vielä voi, mutta ehkä jo huomenna," vastasi Selma nauraen ja katsoi eteensä silmissään kostea kiilto, vaikkakin niissä vielä sittenkin oli hiukan veitikkamaisuutta jäljellä.
Setä nyökäytti hänelle rohkaisevasti päätään rouvan suureksi harmiksi.
Heti kun vanhukset olivat menneet päivällislevolle, läksi Selma ulos.
Hän kulki veräjän ohi ja kääntyi rautatielle. Käynti oli reipasta kuten tavallisesti, mutta huolettoman kasvonilmeen sijalle oli astunut alistuvainen vakavuus. Liikunto ja raikas ilma antoivat hänen kasvoilleen kuitenkin väriä.
Ennenkuin hän oli päässyt puolitiehen toiselle radan yli johtavalle polulle, näki hän nuoren miehen tulevan vastaansa. Hänen sydämensä alkoi kuuluvasti tykyttää; tuntui kovin vaikealta ruveta puhumaan, mutta päätöksessään hän pysyi.
Kun he kohtasivat toisensa, nyökäytti Selma nopeasti päätään ja teki täyden käännöksen, niin että he joutuivat kävelemään vierekkäin pappilaa kohti. Siten he kulkivat vähän aikaa. Selma etsi sanoja päästäkseen alkuun, ja nuorukainen oli hämillään. Selmahan oli pannut toimeen oikean yhtymän, eikä sellainen ollut aivan sopivaa tytölle, ajatteli Aksel. Selma oli sen johdosta laskenut hänen ajatuksissaan; hän katseli häntä järkevämmin eikä Selma hänen mielestään ollut enää yhtä saavuttamattoman kaukana hänestä kuin ennen.
"Minä luotin liiaksi itseeni," alotti Selma hillityllä äänellä, joka ilmaisi liikutusta, "setä ei salli minun matkustaa, ja minun täytyy jäädä tänne."
Hän vaikeni hetkeksi. Rintaa tuntui ahdistavan, hän yskähti kerran selvitelläkseen ääntään.
"Meidän naisten laita on aivan toisin kuin teidän, miesten," sanoi Selma vakavuudella joka tuntui pikkuvanhalta. "Teidän velvollisuutenne on pyrkiä riippumattomaan asemaan, meissä se on pikemmin vika, ainakin niin kauan kuin emme ole vanhoja piikoja. Minä luulin ennen että kaikki riippui rahasta, mutta niin ei ole asian laita. Vaikka minulla olisikin rahaa, en minä kuitenkaan pääsisi nyt matkustamaan. Olin hiukan ajatellut lähteä kumminkin, s.o. matkustaa luvatta ja etsiä apua jostain muualta, mutta se ei käy päinsä; minä huomaan sen nyt. Minua pidettäisiin vain hulluna ja minulle naurettaisiin. Ja sitä paitsi … minä en tiedä mikä minuun meni kirkossa tänään … minusta tuntuu kuin onnettomuus seuraisi minua, jos sen tekisin. En olisi siitä niin suuresti välittänyt, jos se olisi ollut jotakin muuta. Mutta työni! … ajatelkaa, aina, aina epäonnistua! Sitä en koskaan voisi kestää. Sillein on parempi olla yrittämättä."
Aksel Möller kulki äänetönnä kuunnellen.Sitäköhän tahtoi sanoa! — Olipa se sentään merkillinen päähänpisto, että hän pani toimeen yhtymän hänen kanssaan.
"Teidän laitanne on toisin," jatkoi Selma innokkaasti, "teitä ei koske tuo kaikki. Ottakaa minun rahani — minulla on sata kruunua, jotka ovat aivan omani — matkustakaa ja hankkikaa itsellenne paikka, millainen hyvänsä, kun vain edistytte siinä."
"Se on mahdotonta," vastasi Aksel melkein kauhistuneena. Tämän puoleksi heränneen tarmon rinnalla hän tunsi oman heikkoutensa ikäänkuin hän olisi seisonut veden partaalla ja peljännyt putoavansa syvyyteen.
"Mahdotonta?" toisti Selma harmistuneena, "mitä te sanotte? Ennenhän te puhuitte vain rahoista."
"Äiti ei suostu. Se mitä te itse puhuitte huonosta onnesta koskee kai minuakin."
"Oletteko koskaan kuullut onnen pettäneen miestä siksi että hän on kulkenut omaa tietään? Jos jollakin on huono onni, niin minulla, olkaa varma siitä; minä tunnen sen vaistomaisesti."
"Mutta kun ette itsekään, niin miksikä…?"
"Juuri siksi. Juuri siksi, että itse en saa tulla miksi tahdon, juuri siksi en voi nähdä teidän kuljeskelevan täällä tulematta miksikään. Ettekö ymmärrä sitä?"
"Ja pitäisikö minun ottaa vastaan teidän…?"
"Niin mitä se tekisi! Mitä luulette minun nyt rahoista välittävän? Yhtä hyvin voisin ne heittää kadulle. Älkää vaivatko niillä omaatuntoanne. Tehän tiedätte itse, että olette joutunut väärälle uralle; muuttakaa alaa yhtäkkiä."
"Mutta kuinka pitkälle luulette pääsevän…"
Selma hätkähti ja polttava puna levisi hänen kasvoilleen, aina kaulaan asti. Rahaa oli liian vähän. Hän huomasi sen yhtäkkiä. Hän ei ollut ajatellut sitä ennen; seteli oli tuntunut hänestä niin suurelta. Ja nyt häntä hävetti tehtyään itsensä naurettavaksi.
"Setä oli todellakin oikeassa sanoessaan, että olen lapsi. Mutta tästä lähin en ole sitä enää," ajatteli Selma. Häntä harmitti niin että hän olisi halunnut vajota maan alle häpeästä. Hän ei sanonut sanaakaan eikä katsonut Aksel Mölleriin, vaan alkoi kävellä reippaammin. Aksel kulki tahdissa hänen vieressään eikä keksinyt mitään sanottavaa. He olivat molemmat yhtä kiusaantuneet. Ainoastaan yhdestä asiasta oli Aksel selvillä, siitä nimittäin että hän oli aiheuttanut tuskaa Selmalle. Kuinka kernaasti hän olisikaan tahtonut sovittaa tekonsa.
"Käsitättehän te miten kiitollinen…"
"Jospa te vain voisitte olla puhumatta siitä," huudahti Selma, "sehän oli niin hullua, aivan pähkähullua. Olikosiinänyt mitään tarjottavaa! Mutta sellainen minä olen aina."
"Kun ajattelen, että te minun tähteni…"
"Vaietkaa!" huusi Selma kalveten, "minua raivostuttaa kuullessani teidän siitä puhuvan, ja jos mainitsette sanallakaan kenellekään…"
Selman silmäterät suurenivat, niin että silmät muuttuivat melkein mustiksi hänen pysähtyessään suoraan Akselin eteen.
"Herran tähden, minä tarkoitin vain…" sanoi Aksel anteeksi pyytäen, ja koukkuinen kapeaharteinen ruumis näytti painuvan yhä enemmän kokoon.
"Olkaa sitten vaiti," sanoi Selma lujasti, ja sitten he astuivat eteenpäin.
"Teille tai jollekin muulle joka olisi ollut teidän asemassanne," lisäsi Selma hetken kuluttua, "aivan samantekevää kelle. Olenhan sanonut teille, että olen sellainen."
He saapuivat pappilan tiehaaraan.
"Tässä me eroamme," sanoi Selma.
Aksel Möller vaikeni. Miten raskaalta kaikki tämä tuntui.
Selma nousi suurelle tien vieressä olevalle kivelle, nojasi kätensä portinpylvääseen ja katseli maisemaa. Pellot olivat niitetyt ja autiot. Ei yhtäkään inhimillistä olentoa, niin kauas kuin silmä kantoi, vain kaikkein kauimpana näkyi metsä ja vuorenharjanne sinisin, sumuisin ääriviivoin, ja alapuolella kimalsi järven lahti. Hän ikäänkuin imi itseensä tämän näyn yhdellä ainoalla katseella. Se näytti hyvästijätöltä.
"Täällä on sittenkin kaunista," sanoi hän huoahtaen, "olisin tahtonut tulla maalariksi."
Mutta katsoessaan maahan hän huomasi pienen västäräkin, joka hyppeli sänkipellolla, koko ajan heiluttaen pyrstöään, jotta se ei olisi esteenä. Ja sitten luikki se tiehensä niin nopeasti kuin pienet jalat jaksoivat juosta.
Selma oli ihastunut. Hän unohti herra Möllerin ja koko maailman, ja hänen katseensa seurasi linnun liikkeitä, ja hän hymyili niin että hammasrivi paljastui ja silmät loistivat. Itse hän seisoi siinä täynnä pulpahtelevaa elämää, laskevan auringon säteiden valossa.
Ja alhaalla hyppeli västäräkki siroin pienin liikkein. Silloin tällöin se pysähtyi, nyökäytti päätään, keksi jotain uutta, jonka se sieppasi maasta ja livahti taas toiseen suuntaan.
"Hyvästi," sanoi Selma nopeasti hypäten maahan, "onneksi olkoon."
Aksel Möller oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti hänen sanoistaan. Niissä oli jotakin katkeraa ja ivaavaa. Veräjä pamahti kiinni, ja Selma kulki tietä pitkin tavallista vallatonta käyntiään, kädet nutun taskuissa. Aksel jäi tielle seisomaan ja seurasi häntä silmillään, kun hän kääntyi portista pappilan puutarhaan; ja sitten hän katosi näkyvistä.
Yksin auringonpaisteenkin tuntui pimentävän se pettymys, joka valtasi nyt Akselin, ja siihen liittyi vielä itsesyytöstä. Kuinka hän oli käsittänyt Selman … kuinka hän oli käyttäytynyt … ja mitä kaikkea hänelle olisikaan pitänyt sanoa! Mitä olisivatkaan nämä minuutit voineet olla, jos hän olisi osannut ne hyväkseen käyttää. Kuinka hän olisikaan voinut tunnustaa hänelle kaikki, mitä hän ajatteli ja tunsi! Selma olisi varmaankin häntä ymmärtänyt.
Nyt oli hyvä tilaisuus kadonnut eikä ehkä koskaan tarjoutuisi enää.
Selman iloinen mieli vaikutti salaperäisellä voimalla häneen eikä hän tuntenut sitä koskaan niin selvästi kuin eronhetkellä. Selma tuntui ikäänkuin vievän mukanaan osan hänen sisäisestä olemuksestaan, mikä oli tuskallisesti irtiriistettävä, ja tänään tuntui se vaikeammalta kuin koskaan ennen.
Aksel heittäytyi kiviröykkiölle puun juurelle. Koko maailma tuntui hänestä kuolleelta, ja hän vain yksin eli tuskineen ja kaipauksineen. Sillä Selma ei palaisi koskaan enää, sen hän tunsi, ja saadakseen jonkinmoista huojennusta hän raateli itseään kuvittelemalla mielessään miten kaikki olisi voinut olla eikä kuitenkaan ollut. Hän oikein nautti kiusatessaan itseään kaikin mahdollisin keinoin ja syventyi pohjattomaan tyhjyyteen, toivoen saavansa tuntea sen koko sen laajuudessa.
"Ei koskaan, ei koskaan!" toisti hän, ja joka kerta tuntui siltä kuin sydän olisi haljeta. Eiköhän siitä voisi kuoliakin… Kuolla!
Hänen sairaassa mielikuvituksessaan tuntui Selma äkkiä äärettömän kaukaiselta ja yliluonnollisen kauniilta.
Nyrpeänä ja alakuloisena saapui Selma kotiin. Hänestäkin tuntui tyhjältä, mutta aivan toisella tavalla. Kaikki vapaat hetkensä hän oli siihen asti viettänyt rakentamalla tulevaisuudensuunnitelmia ja tuulentupia. Nyt olivat ne kaikki särkyneet ja neuvottomana hän katseli pirstaleita. Millä olisi elämä täytettävä, mitä oli toivomista, minkä puolesta taisteltava? Ja kaiken tämän ohella häpeä, — häpeä sen johdosta että oli paljastanut itsensä, tehnyt itsensä naurettavaksi ja tullut poistyönnetyksi.
Hän meni vanhalle paikalleen ruokasalin ikkunan luo, missä hänellä usein oli tapana istua katsellen kanoja ja kyyhkysiä. Se oli hänen tavallinen ajanvietteensä hänen ollessaan huonolla tuulella.
Vanhukset astuivat sisään äsken heränneinä, ja kahvi juotiin ääneti.Sitten Selma palasi taas entiselle paikalleen ja rouva Berg läksi pois.Setä jäi huoneeseen ja asettui toisen ikkunan luo.
"Kristerson tulee tänne illalla," sanoi hän, "sitten saat pelata shakkia hänen kanssaan, se varmaan ilahduttaa sinua."
"Kaikkea vielä! Me riitaannumme aina, niinkuin viimeinkin."
Hän ojensi kaulaansa nähdäkseen komeaa kukkoa, joka innokkaasti kumarteli ja pyörähteli pihalla.
"Niin, ilman tuota kinastelua ei teillä suinkaan olisi mitään huviakaan," huomautti kirkkoherra hymyillen.
"Voihan se olla, mutta patruunaan ei voi suuttua likikään niin pahasti kuin Rikhardiin. — Eikö hän tule kotiin ennenkuin Pyhäinmiestenpäivänä?"
"Ei. Ikävöitkö häntä?"
"Oh — en. Mutta minä luulin hänen tulevan kotiin sedän syntymäpäiväksi."
Selma näytti tyytymättömältä, ja syntyi hetken äänettömyys.
"Mitä sinä oikeastaan pidät Kristersonista?" kysyi kirkkoherra hetken kuluttua.
Selma ei heti vastannut, vaan pisti päänsä ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Matalajalkainen kukko oli ruvennut tappelemaan korkeajalkaisen kanssa. Kuinkahan siinä kävisi?
Hän veti päänsä sisään.
"Kyllä, onhan hän varsin hauska, mutta kamalan lihava."
"Harvinaisen kelpo mies."
Selma katseli taas ulos, kovin innostuneena kukkotaisteluun. Setäkin katseli sitä, mutta mielenkiinnotta.
"Ei, setä! En olisi koskaan uskonut, että tuossa pienessä olisi niin paljon voimaa," huudahti Selma ihaillen.
"Miksikä ei? Pienet miehet…"
Selma nauroi.
"Niin, mutta pienet kukot!"
"Merkillistä miten lapsellinen sinä olet." Kirkkoherran ääni kuului hiukan kärsimättömältä.
Selma kääntyi ympäri ja istuutui tuolille, katsellen setää suoraan silmiin.
"Niin, minä olen, mutta minä aion luopua siitä tavasta. Jospa vain voisin ymmärtää mihin ruveta!"
Selma ei malttanut olla vilkaisematta pihalle, ja hän huomasi harmikseen, että voitto ratkaisevasti kallistui suuremman puolelle.
"Siinä asiassa luulen voivani antaa sinulle hyvän neuvon," sanoi setä.
"Etkö voi erottaa toisistaan niitä! Nehän raapivat silmät toistensa päästä," huusi Selma kiivaasti palvelustytölle, joka kulki pihan yli.
"Muttalapsi!Etkö voi hetkeksi jättää kukkoja rauhaan? Minulla on todellakin jotain puhuttavaa sinulle," sanoi setä kärsimättömästi, "tule minun huoneeseeni."
"Sitä ei tarvita. Minä poistun vain ikkunan luota, niin se auttaa." — Selma siirtyi kauemmaksi ja kävi ruokapöydälle istumaan. — "Mistä on kysymys?"
Kirkkoherra olisi toivonut, että Selma olisi asettunut sopivampaan asentoon eikä istunut ja heilutellut jalkojaan, mutta sitten hän ajatteli, ettei kannattanut nyt takertua pikkuseikkoihin.
"Minä tahdon puhua tulevaisuudestasi. Minun mielestäni ei sinusta voi tulla mitään parempaa kuin kunnon miehen vaimo."
"Jos rupean sitä odottamaan…"
"Mutta sinun ei tarvitse odottaa. Kristerson on pyytänyt minua kysymään sinulta tahdotko tulla hänen vaimokseen."
Selma hillitsi jalkojensa heiluriliikkeen ja katsahti ylös, — kysyvästi, sangen väliäpitämättömänä.
"No-o," sanoi hän sitten ja alkoi uudelleen heiluttaa jalkojaan. Sitten hän hyppäsi alas pöydältä ja meni ikkunan luo.
"Sitäkö setä vain aikoikin sanoa?" kysyi hän ja kääntyi ympäri.
"Vain? — Tärkein askel elämässä…"
"Niin, se on luonnollista," myönsi Selma suvaitsevaisesti, "jos nimittäin aikoomennänaimisiin."
"Täytyy kai ainakin harkita sellaista ehdotusta, jos haluaa pysyä viisaan ihmisen kirjoissa."
Selma vajosi tuoliin puoleksi epätoivoisena ja kiersi kätensä polviensa ympärille.
"Mutta jospa voisin ymmärtää mitä hän oikeastaan minulla tekisi!"
Kirkkoherra kääntyi ympäri ja katseli ikkunasta ulos. Leikillinen ilme väreili hänen huulillaan.
"Hän pitää sinusta luonnollisesti."
"Ja sedän mielestä minun pitäisi ottaa hänet?"
"Sinun pitäisi ainakin ajatella asiaa."
Selma alkoi näyttää miettiväiseltä. Kanat päästivät kovan kaakotuksen, mutta Selma ei suonut niille ainoatakaan katsetta.
"Mitä siitä tulisi? En minä osaisi hoitaa taloutta!"
"Sitä sinun ei tarvitsisikaan. En edes luule, että Kristerson panisi sitä kysymykseenkään."
Selma kävi yhä miettivämmäksi.
"Mitähän isä arvelisi?"
"Hänelle se luonnollisesti olisi hyvin mieleen. Hänellä on kylliksi huolia itsestään, ja Kristerson on mies. jonka kuka hyvänsä mielellään tahtoisi vävypojakseen."
"Luuleeko setä, että isähaluaisisitä?"
"Siitä olen varma."
Selma vaikeni hetkeksi.
"Mutta mennä naimisiin hänen kanssaan! … tiedätkö setä, se on kovin pelottavaa."
"Miksikä niin?"
"Oi — hän on niin paksu, ja sitä paitsi hän on aivankuin puhtaaksi ajettu sika."
"Mutta lapsi!"
"Ja sitä paitsi hän on isän ikäinen."
"Entäs sitten? Magnus on niin nuori, että hän milloin hyvänsä voisi hankkia sinulle äitipuolen, eikä sinun silloin olisi enää hauska olla kotona. Parempi silloin on saada jalat oman pöytänsä alle."
"Pyh! — Isällä ei todellakaan ole varaa mennä naimisiin," huudahtiSelma nauraen, "nuo ovat vain säikäyslaukahduksia."
Kirkkoherra vaikeni. Täytyi olla hyvin varovainen, sillä tyttö oli todellakin viekkaampi kuin miksi häntä voisi luulla. Hän alkoi välinpitämättömästi rummuttaa ikkunanpieltä. Näytti siltä kuin hän aikoisi jättää asian toistaiseksi.
Tällä kertaa Selma otti asian uudelleen esille.
"Ja olenhan minä myös kovin nuori, voisinhan myöhemmin ruveta pitämään jostakin toisesta," sanoi hän.
"Pitää jostakin? … kun on jo naimisissa! … se ei koskaan voi tulla kysymykseen," sanoi kirkkoherra hitaasti ja paheksuen. Sitten hän kääntyi nopeasti Selman puoleen, ikäänkuin hän olisi tullut ajatelleeksi jotain muuta. "Sehän on totta … olen nähnyt sinun kävelevän nuoren herra Möllerin kanssa pari kertaa — miten sen asian laita on? Et suinkaan ole ihastunut häneen?"
Selma tuli hehkuvan punaiseksi.
"Minä! ihastunut…? en, en rahtuistakaan."
"Niin, minä vain ajattelin sitä, kun et tahtonut ottaa korviisi tätä toista. Mutta jos niin olisikin, niin voin sanoa sinulle, että ei kannata luottaa siihen, sillä aikaa myöten tulee Jöns Olsin Marista ja Akselista pari. Sinähän tiedät, että Möllerit pitävät rahasta kiinni."
"Hyh — hän voi mennä naimisiin kenen kanssa haluaa, sen puolesta voin kernaasti ottaa patruunan."
Selma tarkoitti mitä sanoi, mutta samassa alkoi harmi hänessä kuohua, ja hän mietti olisikohan herra Möller ajatellut Jöns Olsin Maria hyljätessään Selman kurjat sata kruunua.
Puna kiihtyi kiihtymistään Selman sanomattomaksi harmiksi, mutta kirkkoherra ei ollut sitä huomaavinaan.
"Syksyllä Kristerson aikoo muuttaa uuteen kartanoonsa, siellä kuuluu olevan hyvin kaunista," sanoi hän.
"Hänellä on niin hirveän hienot hevoset," huomautti Selma.
Kirkkoherra vaikeni. Hänen sanansa alkoivat vaikuttaa, ja hän tahtoi nyt antaa hänelle ajatusaikaa.
"Kun on niin rikas kuin hän, voi saada mitä ikänä haluaa," lausui kirkkoherra hetken kuluttua.
"Onko hän todellakin niin rikas?"
"Sen asian minä voin taata," vastasi kirkkoherra.
Syntyi hiljaisuus. Selman ajatukset kiintyivät suureen harmaaseen hevoseen … tai ehkäpä se olisi aivan musta. Ja sitten hän tuli ajatelleeksi ratsastuspukua, jonka pitkää laahustinta voisi kantaa käsivarrella … ja pientä naissatulaa, joka olisi uutta kevyttä tekotapaa … luonnollisesti pitäisi myöskin olla pikentti, joka auttaisi selkään noustessa: kun on niin rikas, voi saada mitä ikänä haluaa.
Selma loi katseensa maahan ja järjesti suurella huolella pukunsa poimuja.
"Luuleeko setä, että hän pitäisi ratsuhevosta minua varten?"
Kysymys tuli aivan arasti. Yksi ainoa sana voisi pelottaa hänet peräytymään. Tämän lapsen kanssa sai hieroa kauppaa yhtä varovaisesti kuin paholainen syntisen sielusta.
"Sellaisessa talossahan on talli täynnä hevosia," sanoi kirkkoherra välinpitämättömästi.
Hän tunsi purjehdusvedet liiankin hyvin ja tiesi, että vaikka pieni pursi alussa nousikin rohkeasti tuulen yläpuolelle, niin tarvittaisiin vain tuulenpuuska, jotta se laskeutuisi. Hän tiesi sen.
"Minä olen niin nuori," siinä hänen viimeinen heikko vastustuksensa.
"Niin. Harvinainen kunnia, kun jo sinun iälläsi saapi sellaisen tarjouksen, enkä oikeastaan tiedä millä olisit sen ansainnut," vastasi kirkkoherra hienosti hymyillen.
Se kutkutti tytön turhamaisuutta. Kihloissa niin nuorena … se herättäisi huomiota!
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vain kaksi punaista täplää, jotka ulottuivat poskilta kaulaan saakka ilmaisten kiihkeää intohimoa, rumensi hänen nuoria kasvojansa. Hän katseli vasenta kättänsä. Kukapa tietäisi miltä kihlasormus siinä näyttäisi! … raskas, paksu sormus, kahdenkymmenen karaatin kultaa.
Mitähän Möllerin muori siihen sanoisi? Hän näki jälleen edessään hänen ivaavan katseensa kirkossa, kun hän tarkasteli hänen liian pieneksi käynyttä päällysnuttuaan. Selman silmät alkoivat salamoida, ja hän katsoi ylös.
"Minun pukuni näyttää kovin köyhältä," sanoi hän kohottaen hihojensa alapuolta, näyttääkseen miten kuluneet ne olivat, "olisi aika harmillista, joshänentäytyisi pitää huolta minun puvuistani."
"Minä annan sinulle kaikki mitä tarvitset; sen teen mielelläni ainoalle veljentyttärelleni."
Kirkkoherra oli kovin iloinen voitostaan. Ja harvinaisella sydämellisyydellä hän avasi hänelle sylinsä.
Selma kiiruhti hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja loi häneen vaaleanharmaat silmänsä, jotka loistivat elämänhalusta. Paksu, tuuhea tukka riippui otsalla, ja hän hymyili heleänpunaisine huulineen ajatellessaan kuinka paljon kateutta hän tulisi herättämään.
Yhtäkkiä Selma kävi totiseksi.
"Luuletko sinä, että hän tahtoo pitää minusta hiukan?" sanoi Selma.Hänen tapansa oli käyttää "sinä" sanaa hyväilysanana.
"Siitä minä olen varma."
Aurinkoinen hymy levisi Selman kasvoille, ja uusi ajatus iski hänen kokemattomaan mieleensä.
… Kunpahan hän pitäisi kylliksi hänestä…!
Kaikki Selman vanhat suunnitelmat ja tuulentuvat nostivat päänsä esiin.
Kirkkoherra silitti hyväillen Selman tukkaa: hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa.
Patruuna Kristersonin isä oli ollut eläinlääkäri, ja hänellä oli ollut niin suuri praktiikka, että hän oli saattanut säästää pienen omaisuuden pojalleen. Tällä ei ollut lukuhalua, siksi hän antautui maanviljelijäksi. Hänessä oli sitkeää kestävyyttä, jommoinenkin annos afääriviekkautta sekä rohkeutta, ja onni suosi häntä kaiken lisäksi.
Isän oli täytynyt olla ahne voidakseen haalia kokoon omaisuutensa. Poika sai sentähden tuntea niukkojen olosuhteiden painostusta ja oppi panemaan arvoa rahalle, koska hänellä ei ollut sitä runsaasti. Ukon neuvot lankesivat siksi hyvään maahan ja kasvoivat yhdeksi ainoaksi pyrkimykseksi: hankkia rahaa. Sillä sehän oli avain kaikkeen muuhun.
Patruunan nuoruus oli kulunut uupumattomassa työssä. Hevoskaupalla, paloviinalla ja teurashärillä hän oli vaurastunut, mutta kauan sitten hän oli lopettanut sekä hevoskaupan että panimoliikkeen, sillä liikepääomaa oli enemmän kuin tarpeeksi, ja hän oli kelvollinen maanviljelijä.
Naimista hän oli usein ajatellut, mutta hän oli päättänyt, että vähintäin satatuhatta kruunua hänen valittunsa pitäisi tuoda mukanaan pesään, ja kun hän ei ollut juuri kauniskaan punaisenhohtavine kasvoineen ja pienine viirusilmineen, niin olivat perijättäret menneet hänen nenänsä ohi. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sydänsurua sen johdosta. Olihan hyvä näinkin. Vaikeimpina aikoina hän oli suoriutunut omin neuvoin, ja nyt — kun hän saattoi viettää hyviä päiviä — kaipasi hän vielä vähemmän vaimoa. Mitä niihin sataan tuhanteen kruunuun tuli, niin ei hän niistäkään enää välittänyt.
Mitään varsinaista koulukasvatusta hän ei ollut koskaan saanut, sillä kun hän ei ollut tahtonut kulkea opin tietä, piti isä tarpeettomana hukata rahoja koulutukseen. Mutta hän oli lukenut koko joukon romaaneja ja nurkkanovellikirjallisuutta sekä seurasi paikkakunnan sanomalehdestä päivän tapahtumia ollen seudun sivistyneimpiä maanviljelijöitä. Toveripiirissä hän oli karkeapuheinen, naisseurassa ruumistunut kohteliaisuus, ja lukiessaan kirjallisuutta, vaati hän ehdottomasti "runollista elämänkäsitystä," s.o. paljon rakkautta, naisellista "suloa" (hän rakasti tätä sanaa), rakkaudesta riutuvia valkeapukuisia neitoja, kauheita roistoja, joitakuita murhia, jotka tekisivät kertomuksen "jännittäväksi," ja — luonnollisesti — pari naimiskauppaa lopuksi, sillä siveyshän vaati palkkansa, jos kirjassa oli vähääkään moraalia.
Englantilaisista kirjoista hän piti eniten, mieluummin naisten kirjoittamista. Ranskalaisia hän inhosi niiden siveettömyyden tähden. Siitä hän puhui mielellään naisseurassa, se teki niin hyvän vaikutuksen.
Välistä kun hän loikoi sohvalla lukien, saattoi tapahtua, että kirja tuntui hänestä niin liikuttavalta, että hänen täytyi pyyhkiä silmiään. Hän kertoi siitä myöhemmin todisteeksi lämpimästä sydämestään, ja viekas välke silmäkulmassaan hän huomasi miten tarkkaavaisina muutamat neitoset kuuntelivat, liikutuksen melkein tarttuessa heihinkin. Niin, niin, raha on voima! Mutta kiirettä ei ollut.
Sitten hän tapasi Selman.
Se tapahtui viime talven lopulla. Kirkkoherra ja hän istuivat pappilan salissa puhellen punssilasin ääressä. Lamput olivat juuri sytytetyt. Mutta kukaan ei ollut sanallakaan maininnut, että talossa oli nuori tyttö, ja siksi hän suuresti hämmästyi, kun tämä avasi oven ja astui sisään, tulipunaisena ja lämpimänä, luistimet huolettomasti heitettyinä käsivarrelle, jotta ne kalisivat joka askeleella. Tukka oli kuumuudesta takkuinen, kiivas liike oli saattanut puseron epäjärjestykseen, ja hänen oli pakko räpyttää silmiään kirkkaassa valossa voidakseen nähdä. Sitten hän astui peremmälle lampun valoon ja ojensi patruunalle kätensä niiaten nulikkamaisesti, kirkkoherran leikillä lisäten esittäessään hänet, että tyttö oli tullut taloon saadakseen parempia tapoja, mikä oli hyvinkin tarpeen.
Selma vain nauroi eikä näyttänyt ollenkaan joutuvan hämilleen, vaikka patruuna niin kauan piti hänen kättään, jossa kaikki suonet tykkivät lämpöä ja elinvoimaa.
"Olipa se reipasta, oikein reipasta," sanoi hän tietäen tuskin mitä puhui.
Mutta patruuna hymyili ja tyttö hymyili, ja tuntuipa aivan siltä kuin patruuna olisi tullut pyörälle päästään ja nuoreksi uudestaan. Ja tytön vaatteet huokuivat talven kylmää ilmaa, ja hänen huulensa loistivat lämpiminä ja punaisina. Patruuna ei tiennyt mikä häneen oli mennyt; hän olisi voinut hypähtää ylös ja ottaa tytön syliinsä vain ilosta, että hän oli niin reipas ja nuori.
Sitten patruuna päästi käden irti ja mittaili häntä katseellaan.
Suuri oli tyttö kasvultaan, leveät olkapäät, pitkät käsivarret ja isot kädet. Muodot eivät olleet vielä kehittyneet; jotakin puolivalmista ja keskeneräistä oli koko luisessa, voimakkaassa ruumiissa. Mutta se ei tehnyt mitään — ei mitään — lapsi tai ei: hänen täytyi saada hänet omakseen.
Tätä patruuna ajatteli ajaessaan mukavissa vaunuissaan maantietä pitkin, matkalla kosimaan.
Mutta koko tänä aikana hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen omasta itsestänsä. Väliin hän oli tullut järkiinsä ja pitänyt koko juttua turhana päähänpistona, oikkuna. Ja aina silloin hän ajoi pappilaan, tullakseen vakuutetuksi siitä, että Selma oli — niinkuin kaikki ihmiset sanoivat — ruma tyttö. Mutta joka kerta kun hän hänet näki, uudistui sama juttu. Hän saattoi tosin sanoa häntä rumaksi, mutta hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan hänestä. Jokainen hänen ruumiinliikkeensä, jokainen äänenväre ihastutti häntä, sanottakoon niitä sitten rumiksi tai kauniiksi. Mitä siitä mitä muut ihmiset sanoivat! Tuossa tuoreessa rumuudessa oli jotakin joka kiehtoi häntä enemmän kuin koko maailman kauneus. Se ei ollut mitään yleispätevää, ei mitään jota olisi voinut sormin osoittaa; siinä oli vain se, että se olihän. Patruuna ei voinut ajatellakaan, että tyttö antaisi hänelle kieltävän vastauksen, sillä hän oli niin rakastunut, että hänestä tuntui kuin tyttö olisi ollut hänelle jo alusta alkaen määrätty, vaikkei se ollut selvinnyt hänelle ennenkuin nyt vasta.
Hän tarkasteli menneisyyttään ja hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi johtanut hänet satojen harhateiden kautta tähän ainoaan; ja kaikki mitä hän nimitti runoudeksi, kaikki se minkä hän oli tukehuttanut rinnassaan niin kauan kuin "satatuhatta" oli ollut hänelle kaikki kaikessa ja persoonalliset edut aivan arvottomia, kaikki se kuohahti nyt esille yhtenä ainoana virtana, tosin ei enää alkuperäisyyden porisevalla tuoreudella, vaan patoutuneen veden mutaisin kuplin. Mutta hän iloitsi siitä kuitenkin. Tuntuihan siltä kuin hän itsekin olisi ollut nuori, siksi että nuoruuden intohimo mursi kaikki sulut! Ja tämä harhaluulo teki hänet onnelliseksi.
Hetkeäkään hän ei tullut epäilleeksi tytön onnea: tahtoihan hän antaa hänelle kaikki.
Kun vaunut vierivät pihalle, heräsi hän kuin unesta. Hämärsi, ja valoa näkyi parista ikkunasta. Hän ihmetteli tokkopa tyttö tulisi itse häntä vastaan. Ei, kirkkoherra seisoi portailla lausuen hänet tervetulleeksi.
Kun vieras oli ripustanut päällystakin ja hatun etehiseen, pyysi isäntä hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli lämmintä, ja lamppu oli sytytetty.
Patruuna oli hieman hämillään. Hän hieroi käsiään läiskähyttäen niitä vastatusten ja astui edestakaisin matolla lämmittääkseen muka jalkojaan. Kirkkoherra tarkasteli lamppua ja tasoitteli liekkiä. Näyttipä siltä kuin molemmat olisivat tahtoneet voittaa muutamia sekunteja ennenkuin he alottaisivat keskustelun.
Patruuna Kristerson oli kookas ja lihava. Komean ryhtinsä vuoksi hänen vartalonsa teki voimakkaan vaikutuksen, mutta kasvoista oli hyvinvoinnin leima karkoittanut pienimmänkin luonteenomaisen piirteen, niin etteivät ne tehneet minkäänlaista vaikutusta, korkeintaan ne ilmaisivat vain kylläistä ja tyytyväistä turvallisuutta. Koko hänen esiintymisensä tuntui sanovan: minä olen tehnyt tehtäväni ja nautin työni hedelmistä.
Kirkkoherra seisoi vielä kirjoituspöytänsä ääressä. Kapea, kaunis vartalo peitti kokonaan lampun, mutta sivuilta virtasi valo esiin aivan kuin se olisi säteillyt tästä tummasta ruumiista.
"No?" sanoi patruuna.
Kirkkoherra kääntyi ympäri nojaten kirjoituspöytään.
"Niin, kaikki käy hyvin, mutta minä tahdon sanoa sinulle ensin pari sanaa." — Hän työnsi silmälasit lujemmin nenälle, niinkuin hänen aina oli tapana tehdä, kun hänellä oli jotakin tärkeää esitettävää.
Patruuna pysäytti hetkeksi käyntinsä ja odotti.
"Tarkoitan taloudenhoitajatartasi…" Kirkkoherra keskeytti puheensa ja yskähti hienotunteisesti.
"Sen asian minä luonnollisesti järjestän. Hän saa muuttaa neljäntenäkolmatta — minä perustan leipuriliikkeen hänelle."
"Lähiseudulleko?" Kirkkoherra ei nostanut ylös päätään, mutta silmälasien läpi kiiti nopea, tutkiva katse.
"Ei mitenkään — jonnekin Trelleborgin seuduille, en tiedä oikein itsekään." Patruuna teki torjuvan liikkeen kädellään osoittaakseen siten, että hän toivoi niin kauaksi kuin mahdollista.
"Eikä mitään avioliittolupauksia eikä muuta sellaista?"
"Ei nimeksikään — se ei koskaan pälkähtäisi päähänikään."
"Ei, sepä hyvä," sanoi kirkkoherra tyytyväisenä, kohotti toista kättään ja katseli kynsiään.
Taaskin syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä patruuna jälleen astui edestakaisin. Kirkkoherran varovainen käytöstapa oli omansa hillitsemään muitakin ja vaikutti osaltaan, että aniharvoin kukaan yritti kiirehtiä keskustelua, jos hän itse venytti sitä.
"Sitten on vielä eräs asia," sanoi kirkkoherra äänen varovaisesti hapuillessa ja poimiessa sanan sieltä, toisen täältä. — "Minä tahdon vain varottaa sinua. Niin, älä ymmärrä minua väärin … mutta Selma ei todellakaan ole mikään tavallinen tyttö, ja häntä täytyy kohdella aivan erikoisella tavalla. Sinä, nuorenmiehentapoinesi … niin, niin minä tiedän kyllä, että olet naistenliehakoitsija … mutta kaikki naiset eivät ole samallaisia, ja sellaisella tytöllä kuin Selma on omat mielijohteensa. Jos sinä jollakin tapaa loukkaisit häntä … no, no, minähän tarkoitan vain viattomasti — niin voisi tapahtua, että hän aivan yksinkertaisesti antaisi sinulle matkapassit, ja jos hän sen kerran tekisi, niin ei mikään maailman mahti saisi häntä muuttamaan mieltään."
"No mutta mitä ihmettä…!" Patruuna pysähtyi yhtäkkiä keskelle lattiaa ja näytti taisteluvalmiilta.
"Niin, niin, niin!" sanoi kirkkoherra samalla kertaa kärsimättömästi ja rauhoittavasti, tehden joka kerta torjuvan liikkeen kädellään. "Mutta kun asiat nyt kertaovatsillä kannalla, niin ei sinulla ole muuta tehtävää kuin joko mukautua tai väistyä jo alusta alkaen. Ennen kuulutusta ja sen semmoista ei kukaan ihminen voi pakottaa häntä. Minä tiedän kyllä miten hyvät naimakaupat hän tekee, ja juuri siksi en mielelläni toivoisi, että asia raukeaisi."
"Tarkoitatko että…?" Patruuna katsoi avuttomana ympärilleen, hänen oli niin vaikea pukea kysymystään sanoiksi.
"Minä tarkoitan vain, että sellainen tyttö kuin Selma ei ole samallainen kuin muut naiset, joihin sinä olet … hm … tutustunut. Sellaisessa lapsenmielessä on jotakin niin pelokasta — jotakin niin arkaa. Hän voi loukkaantua kaikkein vähimmästä, aivan edeltäpäin arvaamattomista asioista. Hän tarvitsee aikaa tottuakseen, ja sinun pitää kohdella häntä … niin, sinun pitää kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi lintu, jota yrität pyytää."
Viimeiset sanat kirkkoherra lausui reippaasti, aivan toisella tavalla kuin edelliset, ja hän naurahti samalla — lyhyesti ja äänettömästi. Hänestä vertaus tuntui äärettömän hullunkuriselta hänen katsellessaan lihavaa patruunaa.
"Mutta herra Jumala, on kai minulla lupa suudella häntä!" huudahti sulhanen hämmästyneen epätoivon vallassa.
"O-on. Mutta jos seuraat minun neuvoani, niin et pidä liikaa kiirettä." Kirkkoherra pidätti nauruaan, mutta sisäinen nauru puistatti häntä, ja leveä, yhteenpuristettu suu näytti vieläkin leveämmältä pilkallisine ilmeineen.
Syntyi jälleen hiljaisuus, ja patruuna alkoi taaskin kävellä.
Kuinka paljon alkuvalmisteluja! Ja hän joka oli uneksinut, että hänen rakkautensa olisi yhtä ainoaa voittokulkua! Riemuitseva autuudentunne, johon hän oli koettanut pyrkiä, kutistui hitaasti kokoon, aivan kuin sammuva liekki.
"Ei suinkaan ole tarvis kauan odottaa häitä," sanoi hän, "mitäpä tässä tarvitsisi odottaa."
"Ei mitään muuta kuin kuulutusta ja morsiuspukua," vastasi kirkkoherra käyden totiseksi. Sitten hän suoristi itseään ja pyysi vierastaan astumaan perheen keskuuteen.
Patruunan sydän alkoi sykkiä; koko juttu tuntui varsin juhlalliselta.
Sali oli valaistu, mutta tyhjä.
"Istahda hetkiseksi; minä käyn kutsumassa Selmaa," sanoi kirkkoherra.
Patruuna astui peremmälle pöydän luo ja heittäytyi tuolille. Huoneessa oli niin hiljaista ja kaikki niin tavallisuudesta poikkeavaa; koko talo tuntui vaipuneen odotukseen kuten hän itsekin.
Nyt paukahti ovi yläkerrassa, ja askeleita kuului portaissa! Sitten hän kuuli niiden lähenevän, ovi avautui ja Selma astui sisään yksin. Kirkkoherra kääntyi takaisin omiin huoneisiinsa.
Patruuna meni Selmaa vastaan ja otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja vapisi hiukan. Tyttö ei ollut kaltaisensa. Entisen ujostelemattomuuden sijaan oli tullut epävarmuus, joka vaikutti kiusallisesti patruunaankin.
"Selma," sanoi hän vain. Ääni kuului melkein anteeksipyynnöltä, sillä yksin näiden lapsenkasvojen kalpeuskin tuntui soimaavan. Mutta hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hän tahtoi!
Tytön katse, joka aina muulloin oli niin suora, ilmaisi miltei syyllisyyttä hänen silmätessään patruunaan, mutta käsikädessä he astuivat pöydän luo, missä he istahtivat vastatusten. Patruuna huomasi, että tyttö oli pukeutunut. Tukka oli äskenkammattu, ja hänellä oli paras pukunsa — tummansininen, silkkikoristeinen yllään.
"Minulla on jotakin sanottavaa ensiksi," alkoi Selma syvällä alttoäänellään, joka vavahti hiukan. "Minulla on paljonkin sanottavaa, ja sitten te saatte itse ratkaista."
Kaksi tummanpunaista täplää kohosi hänen poskilleen hänen puhuessansa. Pöydällä oli lamppu, ja himmeänvalkea kupu heitti valon hänen kasvoilleen, jotta hipiän väri näytti tavallista räikeämmältä — tuo hiukan kellertävä valkeus, joka kohosi vasten huulien tervettä punaa.
Patruunan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta samalla hän muisti kirkkoherran varoituksen.
"Jos sanoisin, että tunnen rakkautta teitä kohtaan, niin valehtelisin," sanoi Selma samallaisella äänellä kuin koulupoika, joka lukee ääneen sankarirunoa, mikä erikoisesti on häntä miellyttänyt. Selvästi saattoi huomata, että hän oli kerrannut edeltäpäin sanansa. "Mutta jos todella pidätte minusta — ja luulen että sen teette — niin voisin minäkin pitää teistä, luultavasti en niinkuin isästäni, mutta ehkä samalla tavalla kuin sedästä tai Rikhard serkustani."
Patruuna kavahti mukavasta asennostaan.
"Vai niin, pidätkö sinä hänestä?"
"Tietysti. Minullahan ei ole muita serkkuja!" Tyttö katseli häneen melkein loukattuna, ja samalla hän oli oma itsensä jälleen.
Ei tuntunut erittäin lupaavalta — tämä mahdollisuus, että hän pitäisi hänestä kuin serkusta, mutta…
"Se tulee jälestäpäin, se tulee jälestäpäin," vakuutti patruuna.
"E-ei," vastasi Selma varmasti, "juuri sitä minä tahdoin sanoa, etten luule sen koskaan tulevan."
Patruuna hymyili ajatellessaan, että hän tiesi niin äärettömän paljon enemmän kuin Selma.
"Kyllä se tulee," sanoi hän, "se tulee niin pian kuin me menemme naimisiin."
"Oi, ei suinkaan siinä niin suurta eroa liene," sanoi Selma ylimielisesti, "jokainenhan tietää, että kihlausaika on onnellisin!"
Niin suuri viisaus sai patruunan vaikenemaan. Tyttö puhui sellaisella varmuudella kuin olisi hän ollut kihloissa vähintäin tusinan kertaa.
"Ei suinkaan Selma pidä jostakin toisesta?" kysyi hän varovaisesti.
"E-en, Jumala varjelkoon, minä en koskaan ole ollut helposti syttyvä."Hänellä mielestään oli niin äärettömän paljon kokemusta.
"No, mutta siinä tapauksessa, niin…"
"Niin, sitä minä myöskin olen ajatellut," tarttui Selma vilkkaasti puheeseen luullen ymmärtäneensä hänen tarkoituksensa, "kaikki voi olla hyvin siitä huolimatta. Ihmiset ovat niin hirveän erilaiset, niin juuri. Muutamien pitää aina ollarakastuneita," hän venytti sanaa pitkäksi ikäänkuin hän olisi määkinyt, "mutta onpa myös toisia, jotka voivat vain pitää ihmisistä. Ja näiden kahden asian välillä on kauhean suuri ero, sen voin vakuuttaa." Hän pysähtyi ja katsahti kysyvästi patruunaan saadakseen selville oliko tämä voinut seurata hänen syvämietteisiä ajatuksiaan.
Patruuna istui yhä ajatellen tuota suudelmaa, jota hän ei voinut saada mielestään, siksi hän vain nyökäytti päätään. Selma käsitti sen myöntymykseksi.
"Niin juuri," sanoi hän helpotuksella, "en voi ymmärtää, että siinä olisi mitään ihanaa. Sen ikävämpiä olentoja ei voi olla kuin rakastuneet ihmiset, ja minä olen monta kertaa päättänyt, ettei minusta ainakaan saisi tulla yhtä imelää kuin kihlautuneet tytöt tavallisesti ovat. — Kas minähän olin oikeastaan ajatellut, että en koskaan menisi naimisiin," lisäsi hän luottavammin. "Minä olin aina luullut, että omin neuvoin suoriutuisin elämässä. Mutta kun on niin monta mutkaa matkassa… Jospa vain joku tahtoisi hiukankin auttaa minua! — Sillä minä tahtoisin kuitenkin niin mielellään tulla joksikin."
Hän katsahti salaa patruunaan nähdäkseen olisiko tämä halukas menemään tällaiseen ansaan.
Patruuna istui katsellen tyttöä raukea ilme silmissään, ikäänkuin hän olisi paistanut itseään uunin edessä ja tullut jo liian laiskaksi lähteäkseen pois sen luota. Siltä hän ainakin näytti, ajatteli Selma mielessään: punainen ja kiiltävä kasvoiltaan ja silmäluomet puoleksi kiinni.
Selma yskähti terävästi ja suuttumuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Minä tahtoisin paljon mieluummin tulla joksikin kuin mennä naimisiin!" huudahti hän pelästyen patruunan jäykistynyttä hymyä.
"Miksikä sinä tahdot tulla?" kysyi patruuna väkivallalla koettaen voittaa lemmenhumalaansa.
"Maalariksi," vastasi Selma hiljaa, "auttakaa minua siksi." Hän kumartui eteenpäin, tarttui patruunan käsiin ja katsoi häntä kasvoihin. Tämä reipas olento saattoi olla hyväilevä, kun hän vain tahtoi!
Patruuna tarkasteli näitä rukoilevia silmiä, ne olivat kirkkaat ja vivahtelevat kuin merivesi tyynellä ilmalla ja auringonpaisteessa. Eikö hän muka ollut kaunis!
"Sinä saat tehdä kaikki mitä ikänä tahdot, kun vaan olemme naimisissa," sanoi patruuna verhotulla äänensävyllä.
"Kaikkiko?" Selma katsoi häneen epäröiden ja epäillen.
"Kaikki, kaikki! En koskaan voi kieltää sinulta mitään!"
Patruuna tarttui häntä päähän kiinni ja suuteli häntä, yhden ainoan kerran, nopeasti ja rajusti.
Selma karahti tulipunaiseksi ja nousi ylös, otti nenäliinansa ja hieroi huuliaan.
"Vai niin," sanoi hän suuttuneena, "vai niin!" Enempää hän ei saanut lausuttua.
Patruuna kiiruhti ylös ja esti häntä lähtemästä juuri kun hän tarttui lukkoon poistuakseen huoneesta.
"Minä jätän sinut rauhaan," huudahti hän, "piru vieköön, ellen jätä!"
Tuo kuului niin rehelliseltä, että Selma kääntyi takaisin. Mutta hän katseli patruunaa kuin outoa eläintä, jota epäilee pahoista aikeista.
"Tule nyt istumaan eläkä ole tietävinäsi mistään."
"Kyllä kai!" Selma venytti happamenimelästi ääntään ja irvisti uudelleen.
"Kas niin, minä jätän sinut rauhaan. Kun menemme naimisiin, saat nähdä että…"
"Ei, sitä minä en varmastikaan tee!" keskeytti Selma ärtyisesti.
"Ei puhuta siitä nyt. Tule."
Patruuna näytti olevan jälleen aivan hereillään, kuten Selmasta tuntui, ja he istuutuivat entisille paikoilleen.
"Mitenkä sinä sanoit? Sinähän puhuit maalaamisesta?"
Selma katseli nyrpeästi syliinsä, työntäen ulospäin alahuulensa, kuten hän aina teki ollessaan tyytymätön.
Nyt täytyi ponnistella, jos tahtoi palauttaa entisen hyvän suhteen.
"Sinä saat aikaa maalaamiseen kun olet naimisissa, sinä saat tehdä aivan mitä itse tahdot."
Tyttö ei vastannut, istui vaan pukuaan silitellen.
"Kas niin, mitäs nyppimistä tuossa nyt on!" sanoi patruuna leikillisesti tarttuen Selman käsiin ja puristaen niitä herättääkseen hänet jälleen eloon.
Selma nauroi.
"Mutta sinä olit niin hirveän tyhmä … kun ryntäsit tuolla tavalla toisen kimppuun ja suutelit kesken puhetta!"
"Sinä" sana tuli niin luonnollisesti, että se kuului ikäänkuin soitolta patruunan korvissa. Hän voittaisi lopulta, hänen täytyi voittaa, maksakoon mitä tahansa!
"No, mitä muuta sinun piti sanoa?" kysyi patruuna hyväntuulisena, mikä oli hänen paras puolensa.
"Oi, vaikka kuinka paljon!" vastasi Selma ja hymyili hiukan ivaten itseänsä, "sinä et voi ymmärtää miten paljon ajatuksia minulla on."
"Anna kuulla."
Heidän välillään oli syntynyt tasa-arvoinen suhde, joka heistä molemmista tuntui ihastuttavalta. Kaikki tuon pienen "sinä" sanan vuoksi. Selmasta tuntui niin "juhlalliselta" saada sinutella seudun rikkainta pohattaa, ja patruunasta tuntui kuin hyväilyltä, kun se puoleksi arasti ja puoleksi veitikkamaisesti hiipi Selman huulien ylitse.
Ehkä Selma mielestään oli käyttäytynyt hiukan tyhmästikin ja tahtoi nyt hyvittää. Eikä tuo suutelo niin hirveän vaarallinen ollut, vaikkei se ollut miellyttävä, ei! Mutta kuuluuhan sellainen asiaan, kun kerran on "kihloissa".
"Ei, puhukaamme nyt vakavasti," sanoi Selma ja työnsi patruunaa kyynärpäähän, sillä nyt näytti hän olevan aivan liian taipuvainen ottamaan asian leikkisältä puolelta: patruuna suorastaan loisti.
"Niin, tehkäämme niin," sanoi hän.
"Ja kaikkein ensimäiseksi, sinä et ollenkaan tunne minua."
"Mutta tarpeeksi pitääkseni sinusta."
"Niin, sen minä kyllä uskon! Sattuu usein, että pitää ihmisistä siksi, että tuntee heitä liian vähän." — Selmassa oli loppumaton paljous viisautta.
"Kyllä minä opin vielä ajoissa tuntemaan sinut," sanoi patruuna kuivan leikillisesti.
"Pyh! Ei, minäpä sanon sinulle tarkalleen millainen olen, niin pääset ostamasta sikaa säkissä. Tahdotko nyt kuunnella?"
"Hyvä on."
Selma suoristi selkäänsä, ja puhuessaan hän nyökäytti päätään ja laski sormillaan.
"Ensiksikin minä inhoan ruuanlaittoa, ja se on suuri vika."
"Taloudenhoitajattaren saan rahalla, sinä pääset laittamasta ruokaa."
"Sitten olen minä kiivas."
"Se tasoittuu aikaa myöten."
"Mutta sitten minä olen kuin pyryilma, ja sitten minä olen itsepäinen, ja sitten minä olen hutilus, ja sitten minä olen nenäkäs, ja sitten minä en kursaile ketään. Ja ellet usko minua, niin kysy tädiltä."
Patruuna hymyili katsellessaan Selmaa. Tämä oli hyvin innoissaan ja piti vielä kiinni viimeisestä sormesta, joka oli otettu mukaan laskuun, samalla tuumien olisiko vielä muutakin esiintuotavaa.
"Enkä minä koskaan maailmassa voi rakastua sinuun."
Siihen se loppui, ja sitten hän levitti sormensa merkiksi, että nyt kaikki oli sanottu.
"Saammepa nähdä," mutisi patruuna.