"Ei, ole nyt järkevä! Minähän sanon sinulle, etten voi. Tahdotko minut sittenkin?"
"Joka tapauksessa. Joka tapauksessa," mutisi patruuna.
"Mutta sitten saat syyttää itseäsi. Älä tulekaan sanomaan, että minä olisin petkuttanut sinua!" Selma uhkaili häntä katseellaan, ikäänkuin patruuna olisi ollut tottelematon lapsi, jota yhä uudestaan piti nuhdella.
"En, en. Mutta me menemme pian naimisiin."
"Niin, siitä saat puhua sedän kanssa."
"Ja nyt olet sinä minun morsiameni." Patruuna ojensi kätensä, ja Selma antoi hänelle omansa juhlallisen vakavana.
Sitten he istuivat ääneti hetkisen; oli niin paljon ajateltavaa. Selma katkaisi hiljaisuuden.
"Tiedätkös, minun mielestäni on paljon parempi, että sinä olet minua vanhempi — kun oikein asiaa ajattelen. Jos olisit samanikäinen kuin minä, niin et olisi minua viisaampi ja silloin voisi tuntua yhtä turvattomalta kuin yksinkin ollen. Ja sitä paitsi … pelkäisin aina, että unohtaisit minut toisten tyttöjen tähden." Selma puri alahuultaan ja katseli patruunaa viekkaasti silmiin.
"E-ei, sitä sinun ei koskaan tarvitse pelätä!" vastasi tämä hyvillään.
Patruuna ei ottanut lainkaan huomioon Selman onnetonta "jos" sanaa.
"Niin, näin on paljoa parempi," jatkoi Selma, "sillä nyt olet sinä vanha ja viisas ja hyvänä tukena minulle. Ja vaikka ei kukaan uskokaan sitä, niin tahtoisin hirveän mielelläni olla järkevä enkä hutiloiva kuten niin monet tytöt. Saat uskoa, että sellaista saa kyllikseen nähdä pensionissa."
"Sinusta tulee kyllä hyvä vaimo aikaa myöten."
"Niin, tiedätkös, minä tunnen tahtovanikin sitä," sanoi Selma luottavaisesti. "Minä tahtoisin niin mielelläni olla hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan, mutta sitten väliin tulevat taas kaikki vanhat kujeet mieleen enkä voi hillitä itseäni, vaan keksin koiruuksia. Jos minua silloin nuhdellaan, niin tulen vain ilkeämmäksi; sillä sitä minä voin väliin olla, mutta — katsos — silloin minä tavallisesti vaikenen."
"Minä en voisi suuttua sinuun," sanoi patruuna sydämellisesti.
"Etkö voisi? Niin, tiedätkös, silloin minä varmasti tulen pitämään sinusta. Sillä kuinka onkaan, niin tunnen itseni väliin niin yksinäiseksi, aivan kuin ei kukaan minusta välittäisi, ja kuin koko maailma menisi tasaista kulkuaan riippumatta siitä, onko minua olemassa vai ei — ja se tuntuu niin tyhjältä. Ja silloin sitä tulee toivoneeksi, että olisi joku, joka oikein pitäisi, enemmän kuin kaikki muut ihmiset. Ei vaan sen vuoksi, että on sukua tai muuta sellaista, vaan ainoastaan oman itsen vuoksi, sellainen, jolle voisi kaikki kertoa. — Sillä kylläpä on ikävä aina vain ajatella ja ajatella voimatta kellekään kertoa kaikkia ajatuksiansa. Ja tiedätkös, minä voin olla niin surullinen väliin, että pakostakin täytyy itkeä, vaikka en tiedä minkä vuoksi, ja minä ikävöin — ikävöin — niinhirveästi."
Selma vaikeni äkkiä ja katseli miettiväisenä pukunsa koristetta.Patruuna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Sitten Selma veti tuolinsa patruunan tuolin lähelle, niin että he tulivat istumaan vierekkäin, ja kääntyessään häntä kohti hän nojautui eteenpäin ja nojasi kyynärpäänsä hänen polviaan vasten. Ja sitten hän katsoi häntä suoraan silmiin. Patruuna tarttui hänen käteensä ja siten he istuivat hetken äänettöminä.
"Ymmärräthän, että minulla on isä," sanoi Selma, "mutta hänellä on aina niin siunatun paljon liikeasioita hoidettavanaan, eikä se sittenkään olesitä. Voitko sinä pitää minusta?" Selma teki tämän kysymyksen eikä patruuna.
Mutta patruuna vastasi hymyillen hänen kysymykseensä ja puristi samalla hänen kättään, ja hänen intohimoinen tunteensa väistyi vähitellen salaperäisen voiman tieltä, joka oli yhtä hyväilevä ja lämmin kuin se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu uunin ääressä illalla ja pari pientä pojanressua — polvelle kyyristyneinä — painaa päänsä rintaa vasten voidakseen oikein rauhassa nauttia hiljaisuudesta, pimeydestä ja omasta luottamuksestaan. Sellaista ei patruuna ollut koskaan ennen tuntenut, ei edes kuvitellut mielessään, ja vaikka hän tunsikin jotakin sentapaista, ei hän sitä ymmärtänyt.
Ja sentähden tunnelma muuttui hiukan kaihomieliseksi, helläksi ja salaperäiseksi, ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet sääliä jotakuta kohtaan, mutta ketä … ketä?
Samassa kirkkoherra avasi oven. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ryhmää.
Patruuna istui korkeaselkäisessä tuolissa, ja ainoastaan niskan yläosa näkyi tuolin selustan yli.
Selma oli päähenkilönä siinä. Rembrandt-valaistuksen tavoin lampunvalo valaisi vaaleata tukkaa ja profiilin vallattomia piirteitä: kaikki muu oli varjossa. Mutta koko hänen eteenpäin taivutetussa asennossaan ja siinä tavassa, millä hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, oli antautumusta, joka vaikutti kirkkoherraan viiltävän epämiellyttävästi, ikäänkuin sähkötäräys.
Hetken aikaa tuo näky tuntui hänestä kovin nurinkuriselta, ja äkkiä häneen iski se ajatus, että siinä olisi pitänyt olla toinen pää eikä Pål Kristersonin. Salamannopeudella hänen ajatuksensa kiintyivät hänen poikaansa. Miltä olisi tuntunut nähdä heidän istuvan kahden tuolla tavalla?
He olivat häntä niin lähellä, nuo kaksi. Heidän puolestaan hän oli suunnitellut, heille tuulentupansa rakentanut. Oli niin luonnollista ajatella heidän yhtymistään! Hän tunsi ohimenevää heikkoutta. Vaan ei. Pitkä kihlaus ja avioliitto serkkujen kesken — se ei ollut hänelle mieleen, ja sen lisäksi huonot raha-asiat … ehkäpä velkojakin? Ei.
Hän hymyili päähänpistolleen, kuivasti ja ivallisesti. Ei, eteenpäin heidän piti päästä maailmassa, niin toisen kuin toisenkin. Raha on voima. Hän — papin poika, joka oli nälkää nähden ja liehitellen suorittanut tutkintonsa — hän tiesi sen kyllä.
Sitten hän yskähti ja astui esiin.
"Onko kaikki nyt selvillä?" kysyi hän iloisesti.
"Niin, kaikki on selvää," vastasi sulhanen tyytyväisenä.
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni; minä luulen, että sinusta tulee hyvä vaimo," sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherran äänensävy liikutti Selmaa, ja nousten ylös hän heittäytyi hänen kaulaansa. Kun hän painautui häntä vasten, tunsi kirkkoherra hänen huoahtavan pitkään ja vavisten. Se oli hänen viimeinen alistuva tervehdyksensä työlle, joka tarkoitti hänen omaa tulevaisuuttaan, ja kirkkoherran täytyi rohkaista itseään aivan kuin omantunnonvaivoja vastaan.
"Nyt minä menen ilmoittamaan muorilleni," sanoi hän, "mutta pelkäänpä pahoin, että hän aavistaa jotakin, sillä hän näytti hommaavan ja puuhaavan hirveästi keittiössä."
Mutta Selma pidätti vielä häntä.
"Ja sitten lähetän sähkösanoman jo tänä iltana isällesi. Voit uskoa, että hän tulee iloiseksi." Kirkkoherra kuiskasi sen Selman korvaan, hiljaa ja hyväillen.
Selma katsoi häntä kasvoihin; niitä nuorensi ystävällinen, tyytyväinen hymyily.
Kun setä suuteli häntä otsalle ja kehoittavasti päätään nyökäten poistui huoneesta, tunsi Selma mielensä tyytyväiseksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyvän työn. Ja kiihkeässä ilossaan hän juoksi sulhasen luo, tarttui häntä käsikynkkään kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin hänen rinnallaan.
Miten hyvältä tuntuikaan noin puoleksi vallattomasti riippua hänen käsivarressaan ja puhua kaikesta, hänen kuunnellessaan hyväntahtoisella mielenkiinnolla, mikä teki hänet varsin miellyttäväksi. Selman itsepetos loihti esiin irvikuvan, joka monessa suhteessa muistutti onnea.
Yhtäkkiä patruuna pysähtyi ja katsoi morsiameensa.
"Sinä kai haluaisit saada yhtä ja toista," sanoi hän, "mutta jos minä nyt menen ostamaan, niin kukapa tietää osunko oikeaan."
Selma katsoi häneen iloisesti ja huolettomasti, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.
Tunne, joka valtasi patruunan hänen nähdessään nyt Selman luottavaiset kasvot edessään, voitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa. Sillä tuossa tunteessa oli jotakin aivan uutta, jotakin mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Se oli tavallaan kiitollisuutta. Ja koska hän ei osannut muuta kuinyhdellätavalla osoittaa kiitollisuuttaan, niin hän otti esiin lompakkonsa.
Selma seisoi seuraten hänen liikkeitään uteliaalla mielenkiinnolla. Nyt ei heidän välillään ollut enää minkäänlaisia salaisuuksia; se vasta oli hauskaa!
"On parasta, että itse ostat mitä tahdot," sanoi patruuna selaillen seteleitään. Niitä oli koko joukko, sillä hän oli jo edeltäkäsin siitä selvillä, että kihloissa oleminen "maksaa". "Kas tässä, — riittääkö jos aluksi saat kolmesataa kruunua?"
Selma piti yhä häntä käsivarresta kiinni, mutta vetäytyi niin kauaksi kuin mahdollista.
Patruuna heilutti seteleitä ilmassa, jotta tyttö ottaisi ne.
"Tarkoitan tietysti, että saat käyttää ne mihin hyvänsä," sanoi patruuna nauraen Selman ilmeelle, "kihlat ostan itse."
Selma pudisti päätään ja pisti kädet selän taakse, ikäänkuin hän olisi pelännyt koskettaa seteleitä.
Patruuna nauroi. Miten lapsellinen Selma vielä oli! Mutta hän piti hänestä sen vuoksi vain sitä enemmän.
"Etkö huoli?"
"En. Setä kyllä antaa minulle mitä tarvitsen." Selma näytti järkähtämättömän totiselta.
Patruunan oli vaikea pidättää nauruaan, mutta pisti kuitenkin rahat takaisin. "Kuten haluat," sanoi hän.
He jatkoivat kävelyään, mutta Selma ei ollut enää yhtä iloinen kuin äsken.
Kohta senjälkeen tuli rouva Berg sisään. Hän oli punainen keittiön kuumuudesta, ehkä myöskin mielenliikutuksesta. Silmät olivat terävät, mutta hän hymyili kohteliaasti onnitellessansa. Oli selvää, että hän pakottautui olemaan rakastettava.
Käytiin pöytään. Sulhanen emännän viereen, morsian isännän rinnalle. Keskustelu oli vilkasta, sillä kirkkoherra oli tavattoman iloinen. Hän pyysi viiniä pöytään, ja palvelijatar katseli tarjotessaan uteliaasti Selmaa. Samalla hän osoitti hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta, mikä ei jäänyt asianomaiselta huomaamatta. Se kohotti juhlatunnelmaa. Rouva oli äärettömän kohtelias, mutta näytti uhrilampaalta. Hänen oli mahdoton unohtaa sitä vääryyttä, että tämä lapsi, joka ei tiennyt taloudesta hölyn pölyä, saisi hallitakseen palvelijoita ja maita. Se tuntui kuin loukkaukselta… Uusi aika tasa-arvoisuusperiaatteineen — Jumala varjelkoon, — mitenkähän se päättyisi!
Kaiken sen mikä ei ollut hänelle mieleen hän kirjoitti uuden ajan laskuun; ja sellaista oli paljon, sillä häntä vaivasi kroonillinen vatsakatarri.
Puhuttiin kihlauksen julkaisemisesta heti kun sormukset olisi ehditty hankkia.
"Ja minä vien ilmoituksen samalla lehteen," sanoi sulhanen.
"Mutta josminäsaan lausua mielipiteeni," sanoi rouva pitkäveteisellä kohteliaisuudellaan, "niin ovat kortit paljon hienommat. Tuo uudenaikainen…"
"Mutta se on radikaalisempaa," piti patruuna puoliaan.
"No niin, me ilmoitamme sitten," sanoi Selma ratkaisevasti. Ääni ilmaisi hiukan vahingoniloa: nyt ei täti uskaltaisi torua.
Sulhanen nyökäytti päätään pöydän yli. Hänestä oli oikein, että Selma oli samaa mieltä kuin hänkin; se kohotti Selman arvostelukykyä hänen silmissään.
"Ilmoittamisella on suuri tulevaisuus kaikissa suhteissa," sanoi patruuna, "rouva Berg saa nähdä, että naimailmoituksetkin pääsevät vauhtiin."
"Oi, ei koskaan toden teolla," vastasi rouva.
"Miksikä ei? Minusta se on sangen käytännöllinen tapa."
"Sitä sinä et suinkaan tarkoita?" huudahti Selma näyttäen melkein peljästyneeltä.
"Kyllä sitä minä juuri tarkoitan. Miksikä se ei kävisi päinsä yhtä hyvin kuin muutkin tavat?"
Merkillinen tuska valtasi Selman hänen kuullessaan nämä sanat. Niissä oli jotakin loukkaavaa hänen mielestään; mutta hän ei voinut sanoin eikä ajatuksin ilmaista tunnettaan — hänen mielessään kuohui vain inhoa.
Tuntui vain siltä kuin tuo väite olisi alentanut Selmaa itseään, — niinkuin siihen olisi sisältynyt jotain jota hänen täytyi hävetä. Mutta hän ei voinut päästä selville siitä mitä se oikeastaan oli.
"Se on väärin," sanoi Selma nopeasti.
"Ei, väärin se ei koskaan voi olla," vastusti sulhanen, "jos avioliitto vain on laillinen, ei kellään ole mitään sanomista siitä, miten asianomaiset ovat tutustuneet toisiinsa. Se on heidän yksityisasiansa."
"Mutta ilmoittamalla hankkia itselleen vaimon! Miten voisi edeltäkäsin tietää voivansa rakastaa sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt?"
"Sitä ei voi määrätä edeltäkäsin, täytyy tietysti pitää varansa."
Selma ei vastannut mitään, mutta hän loi vetoavan katseen setään.
"Minä en pidä sitä sopivana, mutta vääräksi ei sitä koskaan voi sanoa," vastasi setä.
"Mutta se on … se on," Selma haki sanaa, — "se on inhottavaa."
"Minä puolestani myönnän Selman olevan oikeassa," sanoi rouva Berg.
Selma loi tätiin kiitollisen silmäyksen, ja kirkkoherra alotti uuden keskusteluaineen. Mutta Selma tunsi mielensä alakuloiseksi; hän oli ystävällinen, mutta iloisuus oli kadonnut.
Loppupuoli iltaa kului hitaasti. Mutta patruuna oli joka tapauksessa ihastunut.
Kun hänen piti lähteä, meni hän kirkkoherran huoneeseen sen tekosyyn nojalla, että hän tahtoi sytyttää sikarinsa. Kirkkoherra ymmärsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa.
"Minä aion vain pyytää sinulta erästä asiaa," sanoi patruuna, "tahtoisin jättää nämä rahat siltä varalta, että Selma haluaisi jotakin…"
Patruuna otti jälleen esille kolmesataa kruunuansa. Ne oikein polttivat hänen sormiansa. Hän oli niin tottunut maksamaan kaikki käteisesti, ja tämä oli kunniavelka, ajatteli hän.
"Minä olen luvannut hänelle, että…" Kirkkoherra yski vaatimattomasti.
"Niin, sen hän mainitsi eikä tahtonut ottaa vastaan mitään, mutta minä ajattelin, että… Niin, ymmärräthän sinä, että se olisi minulle suuri ilo. Hänenhän ei koskaan tarvitsisi tietää siitä mitään."
Kirkkoherra taputti häntä olkapäälle.
"Minä ymmärrän sinut vallan hyvin," sanoi hän näyttäen melkein liikutetulta, "ole rauhassa; lapsi saa kaikessa tahtonsa perille."
Ja niin he erosivat.
Kihlausaika ei kulunut eripuraisuuksitta, ja patruuna itse nimitti tätä aikaa "kuohuvaksi luoteeksi ja vuokseksi," mistä syystä, sitä olisi ollut vaikea arvata, sillä kylmäkiskoisuutta hän enimmäkseen sai osakseen. Lopputuloksena oli vain se, että hän kiirehti häitä niin paljon kuin mahdollista.
Patruunan piti muuttaa uudelle maatilalleen ennen häitä, jotta kaikki olisi valmiina emäntää vastaanottamaan. Rouva Berg oli johtavana sieluna kaikessa järjestelyssä, ja yhteiset huolet tekivät hänet ja patruunan hyviksi ystäviksi, sillä patruunan ansioksi on mainittava, ettei hän koskaan välittänyt siitä mitä jokin asia maksoi, kunhan se vain oli hyvää ja miellytti häntä itseään.
Selmakin kohosi arvoisan rouvan silmissä, sillä hän antoi heidän rauhassa hommata ja huolehtia, ja kun he kysyivät hänen mieltään, vastasi hän aina: "hyvä on". Se ei merkinnyt mitään, että tämä vastaus ilmaisi enemmän välinpitämättömyyttä kuin suostumusta. Mutta useamman kuin yhden kerran hän pyysi sulhastaan vapauttamaan hänet lupauksestaan. Hän ei tahtonut rikkoa sitä patruunan suostumuksetta, sillä häntä sitoivat hänen korkealentoiset kuvittelunsa kunnian vaatimuksesta ja lupauksen pyhyydestä.
Hänessä oli liioiteltua "ritarillisuutta," niin nainen kuin hän olikin — tai ehkäpä juuri siksi.
Keskustelut päättyivät kuitenkin aina siten, että Selma katui koetelleensa tämän Jobin kärsivällisyyttä. Patruunan mallikelpoinen mukautuvaisuus vaikutti enemmän kuin mikään muu. Ja siten Selman mieli kävi vähitellen rauhallisemmaksi ja luottavaisemmaksi. Väliin hän saattoi olla iloinen ja hyväileväkin. Silloin olisi patruuna tahtonut ostaa hänelle koko maailman.
Viimeinen aika ennen häitä kului häiritsemättömässä sovussa. Selman turvallisuudentunne yhä kasvoi: patruunaahan saattoi pikkusormellaan johdattaa.
Pappilassa oli hirveän levotonta, eivätkä häävalmistukset antaneet kellekään rauhaa. Rouva Berg oli niitä emäntiä, jotka eivät laiminlyö ainoatakaan tilaisuutta kääntää ylösalasin koko taloa, — tietysti alituisesti valitellen sitä kiirettä, jonka he saavat aikaan.
Kirkkoherralle, joka rakasti rauhaa, oli tämä vaikea koetuksen aika, mutta hän pysyttelihe huoneessaan ja iloitsi voitostaan.
Marraskuun kahdentenakymmenentenä piti häiden olla. Se oli varsin pian, mutta eihän ollut mitään odottamisen syytäkään. Ensin oli ajateltu odottaa, kunnes morsian olisi täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta silloin häät olisivat joutuneet keskelle joulukiireitä, ja kolme viikkoa sinne tai tänne merkitsisi kovin vähän.
"Mutta tuntuu niin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha," sanoiSelma itse.
Sulhanen oli puhunut "konfektihäistä" ja matkustamisesta heti vihkiäisten jälkeen, mutta sellaista ei rouva Berg halunnut kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi pitää kunnialliset häät, ja suuri joukko ihmisiä oli pyydettävä. Kirkkoherra antoi hänen määrätä; niin hän aina teki, kun oli kysymys asioista, joihin hän ei pannut painoa.
Merkkipäivän aamuna suljettiin Selma vierashuoneeseen, jotta kukaan ei saisi nähdä häntä ennenkuin vihkimätilaisuudessa. Se oli rouva Bergin nimenomainen määräys, ja Selma taipui siihen mielellään, sillä hänellä oli pää täynnä papiljotteja, jotka törröttivät joka puolelle eivätkä yhtään kaunistaneet häntä.
Hänen vankilanaan oli suuri huone, jossa oli vanhoja kiikkeriä huonekaluja ja yksi ainoa ikkuna.
Aluksi oli hänestä huvittavaa järjestellä morsiuspukuaan ja kaikkia koristeita, mitkä olivat sohvalle levitettyinä. Mutta vähitellen kyllästyi hän siihen ja alkoi kaivata vapautusta.
Sulhasen lahjoittaman pienen kultakellon ansioksi on luettava se, että Selma edes lohdutuksekseen saattoi seurata ajan kulkua. Mutta hän joutui epätoivoon kun se edistyi niin hitaasti.
Sitten hän hätkähti kuullessaan vaunujen ratinaa. Vieraita tuli asemalta, varmasti isä — ehkä Rikhardkin! Hän ei voinut nähdä mitään, sillä ikkuna oli puutarhan puolella.
Rikhard oli kirjoittanut, ettei hän mitenkään voisi saapua, ja vasta isänsä nimenomaisesta kehoituksesta hän oli luvannut tulla. Mutta mitäs jos hän ei sittenkään tulisi! Se olisi niin hänen tapaistaan — aina vastahankainen.
Selma nojasi happamana kyynärpäänsä pöytää vasten ja päänsä käsiinsä; pää tuntui aivan nystyräiseltä papiljottien vuoksi. Jos avaisi yhden niistä nähdäkseen miltä kiharat tulisivat näyttämään? Vaan ei, ne suoristuisivat aivan. Hänen kylmät kätensä painautuivat lujasti otsaa vasten; sitä pakotti.
Miten ajatukset olivatkaan merkilliset! Hänestä tuntui kuin ne liikkuisivat ohuella kuorella, mikä töin tuskin jaksaisi niitä särkymättä kestää. Hän koetti pitää niitä koossa, mutta ne pakenivat sinne-tänne kuin pelästyneet lampaat. Voi, jospa ne olisivat pysytelleet alallaan — aivan hiljaa! Se oli ainoa oikea. Sillä ne eivät voineet kiitää hituistakaan tapahtumien edelle joutumatta kielletylle alueelle. Se hänen käsityksensä mukaan oli sitä mitä "mielenpuhtaudeksi" sanotaan; se merkitsi niiden periaatteiden yhteenvetoa, jotka olivat annetut hänelle elämänohjeeksi tai oikeammin kunnes vihkimäsanat olivat lausutut, — sillä kauemmaksi ne eivät ulottuneet. Ja hän olisi halveksinut itseään, jos hän salassa olisi pohtinut kysymyksiä, joiden julkilausumista hänen olisi täytynyt hävetä. Hän oli sellainen rehellinen pieni sielu.
Häntä olisi haluttanut lukea läpi vihkimäkaava, jos virsikirja olisi ollut käsillä, sillä hän ei osannut sitä oikein: naurettiin tavallisesti tytöille, jotka opettelivat sen ulkoa. Se oli ikäänkuin häpeä. Mutta hän vastaisi selvästi ja hyvin joka tapauksessa.
Pål oli pyytänyt, ettei hän itkisi. Hoh, mitäpä itkettävää siinä olisi!Pitihän sen olla ilon päivä. Hm, kohtalaisen hauska, tuumi hän.
Käytävästä kuului askeleita, — varmasti ne olivat Rikhardin! Selma syöksyi ovelle ja raotti sitä. Vain sen verran, että hän saattoi kuunnella, hänen itsensä ei tarvinnut tulla näkyviin.
"Rikhard!"
Hän lausui tuon nimen hiljaa ja arasti, mutta äänessä piili siltä iloista odotusta. Saattaisihan Rikhard sanoa hänelle sanan, vaikka he eivät vielä saaneetkaan nähdä toisiansa. Koko iankaikkisuus oli kulunut heidän viime näkemisestänsä, eikä Rikhard ollut hänelle edes toivottanut onnea.
Mutta vastausta ei kuulunut, vain askeleita, jotka hävisivät yhä kauemmaksi.
"Rikhard!"
Tällä kertaa tuntui äänessä sekä pettymystä että moitetta.
Mutta askeleet olivat jo kadonneet, ja nyt sulkeutui jossakin ovi.
"Ja kuitenkin voisin antaa pääni pantiksi, että se oli hän," mutisi Selma mennen takaisin paikoilleen. Hetken aikaa oli itku nousta hänelle kurkkuun, mutta sitten hän hillitsi sen.
Vihdoin tuli "ompelija-Karna," tuoden päivällisen tarjottimella."Minulla on paljon terveisiä koko joukolta," sanoi hän.
"Onko isä siellä?"
"On."
"Entä Rikhard?"
"On."
Karna nosti toilettipeilin syrjään ja asetti tarjottimen pöydälle.
"Neiti rukka, jonka pitää istua täällä yksin!"
"Hyi olkoon! Minä kiusaannun täällä kuoliaaksi."
"Ja uskokaa pois, meillä vasta on kiire! Sali on nyt kohta koristettu, ja se on hyvin kaunis."
"Ah?"
"Niin. Ja kandidaatti kulkee paikasta paikkaan ja mulkoilee ikäänkuin kettu pihlajanmarjoja."
"Miksikä niin?"
"Sitä en tiedä."
"Eikö siellä ole muita?"
"Kyllä, koko joukko vieraita, jotka tulivat junalla."
Karna valmistautui lähtemään.
"Rakas Karna, ruvetkaa pukemaan minua ajoissa, niin minulla on edes jotakin tehtävää."
"Heti kun olemme saaneet salin kuntoon."
Ja sitten Karna meni.
Kun Selma oli lopettanut ateriansa, alkoi hän ajan kuluksi valmistautua pukeutumistaan varten. Ovelle koputettiin.
"Kuka siellä?"
"Minä, rakkaani," vastasi sulhanen.
"Et saa tulla!"
"Ei, en minä tulekaan. Minä vain tahdon sanoa sinulle jotakin."
Selma juoksi ovelle ja piti varmuuden vuoksi lukosta kiinni.
"Mitä sinä tahtoisit sanoa?"
"Minä annan Karnalle pienen rasian ja toivon, että käytät sen sisällystä tänään. Se on minun häälahjani."
"Kiitos, kiitos. Mitähän se mahtaa olla."
"Tahdotko nähdä?"
"Oi kyllä! — anna se ovenraosta."
Se oli kuin hätäankkuri: jotain mihin voi kiinnittää ajatuksensa. Selma raotti ovea niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja asettui itse syrjään, jotta hän ei näkyisi. Patruuna heitti sisälle pienen rasian, ja sitten hän sulki oven.
Selma painoi sormellaan kannen auki.
"Mutta Pål, mitä tämä on?" kysyi hän suljetun oven läpi.
"Rintaneula," vastasi Pål nauraen.
"Ei, minä tarkoitan kiviä?"
"Timantteja."
Sitä juuri Selma oli epäillytkin, nähdessään niiden kimaltelevan samettipohjaa vasten. Sen vuoksi hänen sydämensä oli alkanut niin kovasti tykyttää.
"Oikeita timanttejako?"
"Niin, oikeita."
"O-h!"
Selma ei sanonut muuta, mutta siihen sisältyi niin paljon, että patruuna tunsi itsensä täysin palkituksi.
Selma istuutui ikkunalle ja katseli aarrettaan. Vuoroin hän piti sitä varjossa, vuoroin valossa nähdäkseen miten se enin säteili. Ja sitten hän koetteli sitä peilin edessä, kiinnittäen sen vuoroin valkoiseen kampausröijyynsä, vuoroin tukkaansa papiljottien keskelle. Oh, se oli ihastuttava!
Ennenkuin hän aavistikaan, tuli ompelijatar pukemaan häntä.
"Katsokaa, Karna!" huudahti hän ojentaen koristeen häntä kohti, "tämän minä kiinnitän pukuuni."
"Mutta neiti," sanoi Karna totisena, "sellaista ei saa koskaan käyttää hääpäivänään, sillä se ei ennusta hyvää. Ei saa olla muuta kuin myrtinoksia."
"Oh, minähän jo lupasin sulhaselleni," sanoi Selma kärsimättömästi. Hän ei tuntenut mitään halua luopua uudesta leikkikalustaan. Sillä aikaa kuin ompelijatar päästi hiukset hajalleen, istui hän liikkumattomana peilin edessä, ja poskilla paloi kaksi suurta punaista täplää — niinkuin aina, kun hän oli kiihottunut.
"Nyt saa rouva tulla kiinnittämään kruunua," sanoi Karna lopuksi, katsellen mestariteostaan, valkeata atlaspukua, ja vetäen laahuksen lattialle, niin pitkälle kuin se ulettui. Selma seisoi kankeana ja jäykkänä, hän uskalsi tuskin liikahtaa kaikessa komeudessaan, mutta iloitsi siitä kuitenkin.
Täti astui sisään muutamien naissukulaisten seurassa, kaikki silkissä ja helyissä. Selman täytyi istuutua, sillä hän oli rouva Bergiä pitempi, ja sitten kruunu kiinnitettiin hänen päähänsä, hunnun laskosten peittoon. Täti suuteli häntä otsalle ja itki, muut puristivat hänen käsiään ja itkivät. Selmasta tuntui siltä kuin he olisivat häntä hautaamassa, ja itku nousi jälleen hänen kurkkuunsa, vaikka se hänestä tuntui tyhmältä.
Hän katseli harmistuneena ympärilleen taistellessaan kyyneleitään vastaan.
"Jos aiotte tillittää, niin ei teidän ainakaan pidä tulla tänne," sanoiSelma kiivaasti. Olihan hän luvannut Pålille olla itkemättä.
Hänet jätettiin yksin, ja hän rauhoittui jälleen. Sehän oli totta: viimeisen kerran hän tahtoi katsoa Selma Bergiä kasvoihin. Ja kumartuen peiliä kohti hän katseli itseään.
Hänkö tuo todellakin oli? Nuo kiiltävät kiharat, jotka ulottuivat olkapäille, kruunu käherretyllä otsatukalla, ja ohut tylli, joka verhosi hänet kuin pilvi, — kaikki tuo oli niin uutta — niin ihastuttavan uutta!
Isä tuli Selmaa hakemaan, — niin liikutettuna, ettei voinut puhua.
"Ole nyt reippaalla mielellä, isä," sanoi Selma laskien kätensä hänen käteensä. Isän käsi vapisi kiihkeästi, ja Selma oli vähällä tulla uudelleen kärsimättömäksi. Oliko tuo nyt laita? Olivatko kaikki yhdessä päättäneet saattaa hänet hempeämieliseksi?
He kulkivat matoilla verhottua käytävää pitkin, joka oli varsin hämärä, vaikka seinälamput olivatkin sytytetyt. Ei askeltakaan kuulunut, ei ainoatakaan sanaa sanottu, ja hermostunut vavistus siirtyi isän kädestä Selman käteen. Äkkiä hänet valtasi tukehduttava epävarmuus ja selittämätön pelko, vaikka hän olikin koettanut taistella sitä vastaan.
Oliko hän menossa vihittäväksi vaiko mestattavaksi? Hyvä Jumala!… "Minä en usko häneen, siksi minua rankaisee." — Siinä se taas oli, tuo vanha paradoksi! Rangaistusko häntä nyt uhkasi?
Mustia pilkkuja liiteli hänen silmissään ja petollinen väsymys hiipi hänen jäseniinsä.
Kaksoisovet avattiin, ja he astuivat saliin, jossa häikäisevä valo loisti vastaan. Selma tunsi kaikkien kohdistavan katseensa häneen, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään maasta. Mustat pilkut, jotka tanssivat hänen edessään, suurenivat suurenemistaan, ja kummallinen kylmyys hiipi sydänalaan.
Suurella ponnistuksella Selma saattoi hillitä huulten värinän, ja ujona ja totisena hän asettui sulhasen viereen alttarin eteen, missä setä seisoi käsikirja kädessä valmiina yhdistämään heidän kohtalonsa toisiinsa koko elämän ajaksi ja anomaan siunausta heidän liitolleen.
Vihkitoimitus alkoi ja naiset nyyhkyttivät nenäliinoihinsa päästämättä kuitenkaan hetkeksikään morsianta silmistään.
Ja Selma … hän ei ajatellut muuta kuin noita leijailevia mustia pilkkuja, jotka ikäänkuin todistivat hänelle, että jos tätä kiusanhetkeä kestäisi hetkenkään kauemmin kuin mitä oli välttämätöntä, niin hän kaatuisi pyörtyneenä matolle. Soinnuttomasti, mutta sotkeutumatta sanoihinsa hän toisti papin saneleman valan, ja koko vihkiminen kävi niin moitteettomasti, ettei sen suhteen ollut pienintäkään muistuttamisen syytä. — ainoastaan morsiamen pelottava kalpeus herätti huomiota.
Ja kyyneletön morsian! … vanhat rouvat pudistivat päätään.
Vastaanottaessaan onnitteluja Selma töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, mutta ryhti oli siltä moitteeton. Painostavan pelon mukana, joka oli vallannut hänet, oli hänen käytökseensä myös tullut itsetietoisuutta. Itsesäilytysvaisto neuvoi häntä peittämään noilta uteliailta ihmisiltä mielentilansa. Hän ei hetkeäkään unohtanut, kuinka laahuksessa oli liikuttava, miten hunnun tuli pudota, miten kukkavihkoa oli kädessä pidettävä. Jopa äänensointu oli punnittu, hymyily itsetietoinen ja silmät ujon kiitolliset — niiden ilme oli niin tarkalleen arvioitu, että olisi voinut luulla hänen sata kertaa harjoitelleen peilin edessä.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt jonkun toisen olemukseen, jonkun joka oli hänelle täydellisesti vieras. Hän liikkui kuin unessa, kuitenkin hillitysti ja jännitetyin hermoin.
Oliko hän vangittuna vihollisten keskellä? Vaanivatko heidän katseensa kärsimyksen merkkiä? Oi, ei koskaan, ei koskaan!… Ja hän hymyili kaikille tuota rauhallista hymyä, joka saattoi naiset ihastuneina puhumaan hänen "herttaisuudestaan". Mutta hänen rinnassaan kalvoi sama hirveä epätietoisuus.
Kaikki olivat ystävällisiä, kunnioittavia, melkein osaanottavia. Kaikki paitsi patruuna, joka oli loistavan iloinen — kaikki paitsi Rikhard, joka tuntui käyneen hänelle aivan vieraaksi. Serkusta, ystävästä, riitakumppanista ei ollut jälkeäkään. Hän oli kohtelias nuori mies, joka vastasi kun Selma puhutteli häntä: siinä kaikki. Mutta se oli myös se pisara, joka läikähdyttää mitan reunojensa yli.
Selma asettautui yksin ikkunan luo ja katseli ulos. Hänen täytyi saada kerran vapaasti hengähtää, muutoin hän varmaan menehtyisi.
Uutimet eivät olleet vedetyt alas, sillä pihalla vilisi seurakuntalaisia, jotka tahtoivat nähdä häiden viettoa pappilassa. Tervasoihtu heitti haaveellisen valon ihmisiin, jotka liikkuivat ulkona.
Selma varjosti kädellään nähdäkseen paremmin. Mitä tuo oli? Aivan oikein… Möllerin muori! Selma tunsi hurjaa iloa, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovasti. Aksel oli mukana häissä, hänet oli kutsuttu Rikhardin vuoksi, — ja nyt äitikin! Selma asettautui siten, että hän ehdottomasti veti ulkona olevien huomion puoleensa. Samassa tuli kirkkoherra hänen luokseen.
"Setä, emmekö mene kansliahuoneeseen näyttäytymään kansalle?" sanoi Selma nopeasti, "piha on täynnään väkeä, ja vaikeahan heidän on nähdä sisälle."
"Sitähän minä juuri aioin pyytää," vastasi kirkkoherra, joka oli kansaa rakastava mies.
Ja he läksivät alakertaan, nuorten neitosten ja herrojen seuraamina, jotka kantoivat kukkia ja kynttilöitä. Se oli komea morsiussaatto. Selma piti miestään käsivarresta ja asettui keskelle lattiaa, työntäen jalallaan laahustimen paikalleen. Hän tahtoi olla oikein näkyvissä.
Kansa hurrasi.
Ajatellessaan Möllerin muorin kateutta unohti Selma pelkonsa. Silmiin tuli rohkea ilme, ja hän liikahti hieman, sillä hän tiesi silloin timanttien välkähtävän. Varmasti se vihloi noita silmiä! Selma saattoi tuskin olla ääneen nauramatta. Nyt oli hän rikkaampi kuin Möllerin muori, rikkaampi kuin Jöns Olsin Mari. Nyt saivat he mitata häntä katseillaan, jos tahtoivat. Ja hän työnsi loistavan atlaslaahuksensa sivulle, jotta se näkyisi koko pituudessaan.
Sitten hän kääntyi ympäri, ryhdiltään kuin kuningatar, ja kaikki palasivat takaisin juhlakerrokseen, kansan eläköönhuutojen kaikuessa ulkopuolella.
"Minä olen käskenyt kestittää heitä," sanoi patruuna. Hän oli ihastuksissaan meluavien kunnianosoitusten johdosta.
Illallinen oli loistava, mutta se ei ollut koskaan loppua. Ainakin Selmasta tuntui siltä. Hän ei voinut syödä, ja hän oli vaipua kokoon väsymyksestä. Sielullinen jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa. Kaikki oli yhdellä kertaa tullut hänen ylitseen, eikä hänen voimakas ruumiinsa sitä kestänyt.
Eräässä nurkassa istui Aksel Möller kalpeana kuin kummitus, syöden herkkusienipiirakoita.
Kuta enemmän hän joi, sitä kalpeammaksi hän kävi.
Selma oli nähnyt hänen silmälasiensa loistavan edessään kaiken iltaa, milloin toisesta, milloin toisesta nurkasta. Mutta nyt hän näytti unohtaneen Selman piirakkansa vuoksi. Hänelle oli kaikki aivan yhdentekevää. Miten väsynyt hän oli, miten väsynyt! Kunpa kaikki olisi jo ohi!
Nyt Rikhard meni puhuttelemaan Akselia. Hän näytti vakavalta, melkeinpä vihaiselta. Selma ihmetteli mitä sanomista hänellä saattoi olla, mutta ei voinut kuulla ainoatakaan sanaa, sillä he istuivat vastakkaisessa nurkassa.
"Aksel, nyt sinä lakkaat juomasta."
Rikhard käyttäytyi aina jyrkästi, mutta tänä iltana vielä tavallista pahemmin.
"Täytyyhän häissä saada sammuttaa janonsa," vastasi Aksel ohuella äänellään ja naurahti.
"Sinua ei saa janottaa ollenkaan," jatkoi edellinen, "sitäpaitsi olet nyt jo ennättänyt sammuttaa janoasi enemmän kuin tarpeeksi. Olen pitänyt sinua silmällä."
"Minä en ole juonut enemmän kuin sinäkään," vastasi Aksel koettaen nauraa, mutta siitä koitui vain lyhyt ja ontto rykäisy.
"Jos olisin yhtä heikko kuin sinä, niin jättäisin juomisen kokonaan," sanoi kandidaatti, "mutta miksi olet luopunut? Olithan absolutisti."
"Luopunut! Mitä tarkoitat sillä? Jos yhden ainoan kerran…"
"No niin, älä teeskentele. Minä tiedän kyllä, että sinä tunnet kapakan takaoven. Näetkös, minä olen perillä asioista."
Mutta toinen hätkähti niin pahasti, että Rikhardin piti rauhoittavasti laskea kätensä hänen olkapäälleen.
"Milloin sinä olet ruvennut minun holhoojakseni?"
"Minä en ole sinun holhoojasi, vaan lääkäri."
"Medikofilari!"
"Se ei vaikuta mitään asiaan, kunhan vain ymmärrät mitä sanon. Jätä juominen sikseen. En olisi puhunut siitä tänä iltana, jollen matkustaisi jo huomenna, niin ettemme enää tapaa toisiamme."
"Ole huoleti."
"Mutta sinähän seuraat neuvoani?"
Rikhard katsoi häntä terävästi silmiin, mutta toisen katse kääntyi syrjään.
"Ei siitä ole mitään väliä," vastasi Aksel muuttuneella äänellä.
"Mistä ei ole väliä?"
"Ei mistään."
"Mitä tyhmyyksiä nuo ovat?"
Samassa kirkkoherra kilisti lasiaan, ja puhelu keskeytyi.
Kun malja oli juotu, oli Aksel kadonnut. Rikhard etsi häntä turhaan kaikista huoneista.
Odotettuaan puoli tuntia alkoi hän uudestaan etsiä. Vihdoin hän löysi hänet alhaalta eräästä komerosta, missä hän istui yksinään lampun ääressä kirjoitellen muistikirjaansa.
"Mutta hyvä ihminen, miksikä sinä istut täällä?"
"Etkö luule, että minulla on parempaa seuraa täällä kuin tuolla ylhäällä hälinässä? Luuletko, että tahtoisin vaihtaa yhdenkään teidän kanssanne?" Aksel nojautui taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katseli ystävää intomielisellä hymyllä. Silmälasit loistivat lamppua vasten.
"Sinä olet auttamaton haaveilija. Mitä sinä nyt taas teet?" Rikhardin ääni ilmaisi epätoivoa.
"Katso itse!" Aksel heitti kirjan pöydälle keskelle shaalijoukkoa.
Ystävä otti sen käteensä synkällä mielellä.
"On ihmisiä, joiden elämä on lyhyt, mutta rikas," sanoi Aksel heitellen päätään.
"Rikas?" toisti toinen, "sano mieluummin mieletön. Se lähentelee todellisuutta."
"Älkäämme riidelkö sanasta."
"Kas vaan, — sinä runoilet?"
"Sitä ovat paremmatkin kuin minä tehneet."
"Ja tehneet paremmin kuin sinä — luultavasti."
"Sen saa tulevaisuus ratkaista."
Rikhard ei vastannut, vaan kääntyi ympäri ikäänkuin hän olisi tahtonut vedota johonkuhun.
Sitten hän katsahti kirjaan.
"Ei, sinä et saa lukea!" huudahti Aksel yhtäkkiä nousten seisoalleen ja riistäen kirjan häneltä.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, mutta ei ainoatakaan sanaa vaihdettu. Sitten Rikhard meni.
Kun Rikhard oli poistunut, avasi runoilija kirjansa uudelleen ja luki puoliääneen monta kertaa korjaillen kirjoittamansa säkeet:
Ei tähti taivaan mun tietän' suojaa, mun petti kirkkain tähtösein. Nyt kammon toiveita, toivon tuojaa, kun murtui kaikki min toivein tein. Ah! vähät siitä jos täältä lähden, on elonhaaveeni yksi vain, vain kerran nähdä sen valhetähden, — sen valhetähden niin rakkaaks sain!
Hänen valtasuonensa tykytti ja hänen päätänsä peitti. Niin, kunnia oli kerran hänelle koittava — sillä Ruotsi oli saanut uuden Lidnerin; hän tunsi sen nyt selvästi.
* * * * *
Häitten jälkeisenä päivänä piti ensin syötämän perheaamiaiset pappilassa ja sitten iltaa vietettävä tanssien ja juhlaillallisin vastanaineiden luona.
Aamulla kun Selma heräsi, makasi hän pitkän aikaa vuoteellaan ajatellen.
Talviaamun harmaankalpea valo tunkeutui raskaana uutimien läpi — aivan kuin katse, joka ei jaksa kohottaa silmäluomia. Hän tarkasteli morsiuspukua, joka riippui tuolilla ikkunan luona. Huntu oli repaleinen ja ryppyinen, kosteasta kruunusta oli jäänyt siihen rumia vihertäviä tahroja. Helma oli riekaleina, tomusta harmaa ja likainen.
Aivan samoin kuin hänen mielialansa.
Sama tunnelma valtasi hänet nyt kuin silloinkin, kun patruuna oli puhunut naimailmoituksista; erotus oli vain siinä, että tunne oli nyt määrätympi — se ei ollut enää vain aavistus, vaan selvä ajatus.
Huone tuntui kylmältä, ja Selma toivoi, että uunissa palaisi tuli. Se olisi edes hiukan elähyttänyt häntä.
Patruuna oli sanonut hänelle, että sellaisia ovat ihmiset, — kaikki, kaikki. Entäs hän itse? Hän tunsi vain inhoa. Eihän koko maailmassa ollut jälkeäkään siitä mitä hän oli uneksinut — ei mitään! Valhetta, valhetta kaikki! — lastensatuja, joita ensin koetettiin uskotella ja sitten pakotettiin unohtamaan.
Kokonainen jono kysymyksiä ilmestyi leijaillen hänen eteensä, ja kaikki vaativat vastausta saaliinhimoisina kuin nälkäiset korppikotkat. Mutta mistä saada vastauksia niille kaikille? Vasta nyt kun hänellä oli oikeus ajatella, vasta nyt hän näki mitenkä paljon niitä oli.
Ja miksikä hänellä nyt vasta oli oikeutta siihen?
Hän nousi istualleen vuoteessaan ja pyyhkäsi molemmin käsin hiukset kasvoiltaan. Ne eivät olleet palmikolla, vaan riippuivat valloillaan kuin jalopeuranharja; vieläkin kiharoina, mutta vanukkeisina ja sotkuisina rehevässä runsaudessaan.
Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kelloa, mutta huoneessa ei ollut sellaista. Sitten hän loi katseensa toiseen vuoteeseen. Pikaisen silmäyksen, mutta sellaisen, jota hän ei voinut irrottaa milloin vain tahtoi.
Tuohonko mieheen hänet vihittiin eilen? Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan ennen olisi häntä nähnyt.
Selma tuijotti noita vieraita kasvoja, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä; hampaat kalisivat toisiaan vasten.
Eilen hän oli hänen mielestään ollut miltei kaunis. Hänen mahtava vartalonsa esiintyi edukseen mustassa, ja komea ryhti lisäsi puvun juhlallista leimaa. Hänen käytöksensä saattoi joskus tuntua melkein ylhäiseltä, ja sen lisäksi oli hän eilen näyttänyt niin onnelliselta, mikä antoi hänen kasvoilleen nuoren ja älykkään leiman.
Mutta nyt se näytti hirveältä, tuo pää, joka lepäsi kirjaillulla tyynyllä kiemailevine pitseineen. Ja Selmasta näytti tuo Herkuleen kaula kauhealta. Hän tuijotti sen vahvoja jänteitä, paisuneita suonia ja punottavaa ihoa. Ja noita suuria kasvoja, jotka näyttivät niin sieluttomilta ja karheilta, vailla muuta elonmerkkiä kuin hengitys, joka päristäen huokui sinipunertavien, paksujen huulien lomasta esiin.
— Rakastaa? … rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Hyvä Jumala…
Vasta kaukaa kuuluva oven pauke herätti hänet jälleen tietoisuuteen siitä, että oli hänen toinen hääpäivänsä, että tänäänkin oli vieraita ja puuhaa, ja että hänen täytyi kestää kaikkien katseet, kuten eilenkin.
Askeleet lähenivät. Palvelustyttö tuli lämmittämään. Saisiko tämä nähdä patruunan tuollaisena?
Selma kurottautui sivulle pudistaen patruunaa käsivarresta.
"Mikäs nyt?" sanoi tämä vihaisesti avaten silmänsä.
Samassa tuli palvelustyttö sisään.
Silloin vasta patruuna heräsi oikein, ja kun hän näki Selman, elostuivat hänen piirteensä.
"Hyvää huomenta, vaimoseni," sanoi patruuna iloisesti ja ojensi hänelle suuren kätensä.
Selma vastasi kädenlyöntiin ja hymyili — palvelustytön tähden. Sillä teolla hän vihki avioelämänsä ensimäisen päivän. Ja sitten hän pukeutui uuteen, aistikkaaseen aamupukuunsa, valmiina ottamaan vastaan nuoren rouvan arvoansa.
Kaikki oli niin moitteettoman täsmällistä.
Aamiaisella vallitsi vilkas mieliala, ja morsian oli iloinen. Ainoa, joka näytti olevan huonolla tuulella, oli Rikhard. Aterian loputtua hänen piti matkustaa. Hänen oli "mahdoton" viipyä kauemmin, eikä kirkkoherra tahtonut ruveta kiistelemään.
Rikhard sanoi kiireisesti ja kylmästi jäähyväiset.
"Hyvästi Selma," sanoi hän, "onneksi olkoon."
Ei sydämellisyyden vivahdustakaan. Ei lainkaan.
Selma meni ikkunaan katsomaan, kun Rikhard astui vaunuihin. Hänen otsaansa poltti ja kurkkua kuristi. Kunpa saisi itkeä … itkeä … oikein hillittömästi!…
Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen. Kukaan ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta Rikhard ei kääntynyt taakseen, — asetti vain matkavaipan paikoilleen. Ei ainoatakaan katsetta! Töykeä hän oli ollut, mutta ei koskaan tuollainen; se oli tahallista epäystävällisyyttä.
Niin vierivät vaunut pois. Rikhard nosti lakkia katsomatta ylös.
Käsivarsi kiertyi Selman olkapäiden ympäri. Se oli setä. Selma katsoi häntä silmiin. Oliko se mahdollista! — taisteliko hänkin kyyneliä vastaan. Selma kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Halu lohduttaa muita saattoi hänet unohtamaan oman surunsa. Ja sitten hän silitti kehottavasti hänen tummaa sileäksikammattua tukkaansa, aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä isälleen, kun tämä oli pahoillaan.
Mielipahan värähdys levisi kirkkoherran hillittyjen kasvojen yli. Ehkäpä hän tällä hetkellä tarvitsi Selman ystävällisyyttä enemmän kuin kukaan muu.
Mutta heikkoutta kesti vain silmänräpäyksen.
Hetken kuluttua ajoivat vaunut esiin. Oli määrä yhdessä seurassa ajaa vastanaineiden kotiin, joka oli kolmen peninkulman päässä pappilasta; kirkkoherra oli järjestänyt siten, että sukulaiset seuraisivat sinne ja matkustaisivat illalla takaisin. Hän ei tahtonut panna toimeen jäähyväisiä, ennenkuin kaikki oli ohitse. Voisihan tapahtua, että Selma tulisi hyvin liikutetuksi — hän oli niin oikullinen — eikä kirkkoherra tahtonut saada tarpeettomia todistajia.
Kun pysähdyttiin suuren kaksikerroksisen rakennuksen eteen, hyppäsi patruuna vaunuista maahan ja auttoi Selman alas.
"Tervetuloa omaan kotiisi," sanoi hän suudellen häntä.
Selma säpsähti näitä sanoja. Kaikki oli niin uutta ja vierasta. Askeleetkin kaikuivat niin omituisesti lattian kiiltäväksi hiotuilla kiviliuskoilla. Koko tässä suuressa talossa ei ollut mitään hänen omaansa. Kaikki oli patruunan — patruunan kaikki! Hän tunsi itsensä kuokkavieraaksi, ja kun palvelustyttö niiasi, otti häntä kädestä ja sanoi: "hyvää päivää, rouva," niin hän häpesi oikein. Mitä oikeutta hänellä oli täällä?
"Mene sisään, lapsi," sanoi rouva Berg, joka myöskin oli ehtinyt jo astua alas vaunuista.
"Täti ensin," vastasi Selma ja astui syrjään.
"Vai niin, alatko sinä nyt jo olla emäntä," vastasi täti nyrpeästi. Hän piti sitä ylimielisyytenä.
Selma punastui, ja kyyneleet nousivat silmiin. Nyt isä astui esille.
"Jumala siunatkoon sinun ulos- ja sisäänmenoasi," sanoi hän pehmeällä ja kauniilla äänellään.
Selma tarttui häntä kaulaan toverillisen välittömästi ja katsoi hymyillen häntä kasvoihin, joiden mielentilat ja ilmeet vaihtelivat yhtä nopeasti kuin lapsella.
Nyt oli Selma jälleen iloinen. Isä oikein säteili nähdessään kaiken tämän ihanuuden, eikä hän vielä ollut nähnyt muuta kuin ulkopuolen. Mikä yllätys häntä vielä kohtaisi!
Selma veti hänet eteiseen, jossa turkit riisuttiin.
Kaikki hyörivät ja remusivat. Ilma oli kolea, tuntui niin hyvältä päästä lämpimään.
Sitten juotiin kahvia, ja sen jälkeen kaikki paikat näytettiin ja tarkastettiin. Minne ikänä tultiin kuului ihastuksen huudahduksia. Kaikki oli niin uutta, niin mukavaa ja niin kaunista.
Patruuna kuljetti Selmaa kyökin ja piharakennusten läpi, ja kaikki palvelusväki esitettiin uudelle emännälle; Selma ujosteli kovasti heidän uteliaita katseitaan, jotka näyttivät toistavan hänen omat sanansa, kun hän vakuutti "tuntuvan kovin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha". Mutta hän ponnisti kaikki voimansa säilyttääkseen arvokkaisuutensa.
Emännöitsijä oli vanhemmanpuoleinen nainen, joka näytti kiltiltä ja oli vasta otettu palvelukseen. Selma tuli heti tuttavalliseksi hänen kanssaan ja tunsi että hänellä ainakin oli joku, johon turvautua uudessa kodissaan.
Kun oli aika pukeutua, täytyi patruunan itse muistuttaa Selmaa siitä. Tämä kulki ympäri huoneita, nojaten isän käsivarteen, iloiten tämän ihastuksesta.
Väliin Selma nauroi ääneen isän lapsellisuudelle, kun he tekivät jonkun uuden löydön, jonka tarkoitusta isä ei voinut lainkaan ymmärtää.
"Niin, nyt minun täytyy mennä pukeutumaan," sanoi Selma ja irroitti kätensä isän kainalosta, "mutta ole nyt kiltti ja solmi kaulaliinasi oikein kauniisti, jotta et näytä hutilukselta." Selma kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri, kallisti päätään sivulle ja katseli häntä veitikkamaisesti koettaen näyttää ankaralta. "Älä luule, että minulla tänään on aikaa auttaa sinua," lisäsi hän. Se oli loppuponsi. Sitten hän katsoi häneen uudestaan. Hän oli kuitenkin hyvin herttainen, tuo isä! — pää valkea kuin kyyhkysen, vaikka tuskin oli neljääkymmentä vuotta vanhempi.
Isä vain naurahteli. Ja sitten Selma pörhötti hänen tukkaansa, ennenkuin juoksi pois. Silkinhienoa se oli ja aaltomaista; hänestä oli aina ollut niin hauskaa myllertää tuota tukkaa.
Kuinka paljon Selma pitikään tuosta vanhasta lapsesta! Vielä ovelta hän heitti lentosuukkosen hänelle.
Sänkykamarissa oli Selman matkalaukku, ja hänelle tuli kiire purkaa tavarat esille. Se oli sentään aika hauskaa! Hän suori hameitaan sitä myöten kuin hän otti ne esille. Ja tuo puku … se oli aika aistikas. Voiko kuvitellakaan mielessään kauniimpaa väriä kuin tämä himmeän sininen, joka oli niin pehmeä, että se suorastaan hiveli silmää, ja sitten nuo hopealangat, jotka loistivat kudoksen läpi.
Ja miten lystikkäältä tuntui kun jalat koskettelivat niin pehmeästi mattoja ja ikäänkuin vajosivat niihin! Jos hän vain voisi kuvitella, että ne olivat hänen omansa! Mutta sitä hän ei voinut. Että nämä matot olivat yhtä paljon hänen kuin karvamatot kotona pappilassa tädin. Kotona hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että itse sanassa piilee jotain hyvää ja lämmintä, jotain, joka pakottaa lausumaan sen useampaan kertaan ja ikäänkuin levähtämään sen kohdalla, teroittamaan korvaa oikein kuullaksensa, ikäänkuin tutun sävelen kaikua.
Mutta mikä Rikhardia vaivasi? Jos hän vain olisi ollut täällä tänä iltana! Ehkäpä hänen sittenkin olisi onnistunut saada hänet hyvälle tuulelle.
Rikhardilla oli tapana sanoa, että Selma näytti kaikkein "ihmismäisimmältä" sinisessä.Oli tapanasanoa. — Selma naurahti. Niin, eihän hän ollut sanonut sitä kuin vain kerran, ja se tapahtui sinä päivänä — miten kauan siitä olikaan! — se tapahtui juuri sinä kesänä kun Rikhard oli häntä ja isää tervehtimässä. Se oli heti sen jälkeen kun hän oli tullut ylioppilaaksi. Kylläpä hän oli paljon hauskempi silloin kuin myöhempinä aikoina.
Kaikkea tätä ajatellessaan Selma järjesteli pukuaan. Kun hän oli saanut vaaleansiniset puolikengät jalkoihinsa ja pitkän alushameen yllensä, asteli hän edestakaisin lattialla ja katseli alastoman olkansa ylitse pitsilaahustintaan. Hirveätä miten hieno hän oli!
Sitten tuli mies sisään. Selma kiljahti ja heitti kampausröijyn ylleen. Ja patruuna nauroi hänelle sanoen, että se oli aivan tarpeetonta. Ja sitten Selma punastui ja piti kovaa kiirettä saadakseen puvun ylleen ja päästäkseen saliin. Siellä oli parempi peili, sanoi hän.
Pian senjälkeen alkoivat vieraat saapua. Olipa siinä esittelemistä, sillä Selma ei tuntenut puoliakaan. Mutta kaikki olivat niin ystävälliset, että hän heti tuli tuttavalliseksi heidän kanssaan.
Varsinkin hän piti eräästä vanhanpuoleisesta rouvasta, joka — puettuna paksuun silkkileninkiin — purjehti huoneeseen, käsityölaukku käsivarrella. Hänellä oli pieni herttainen ihraleuka, ja silmät näyttivät samalla kertaa sekä ystävällisiltä että veitikkamaisilta.
Patruuna kohteli häntä suurella kunnioituksella, ja Selma niiasi syvään.
"Synti ja häpeä, hänhän on vain lapsi," sanoi hän nauraen ja taputti Selmaa poskelle, "kun minun tyttäreni ovat siinä iässä saavat he kulkea tukka piiskalla ja koululaukku kainalossa."
Selma olisi kernaasti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa näiden järkevien sanojen johdosta, mutta ei voinut muuta kuin näyttää imarretulta. Olihan hän rouva.
Selma oli luonnollisesti juhlan keskipisteenä.
Hän tanssi melkein menehtyäkseen, veri nousi hänelle päähän, ja sydän tykytti. Soitto, valo, kohteliaisuudet — kaikki saattoivat hänet aivan pyörälle päästään.
Patruuna tanssi myöskin. Hän näytti oikein komealta, tänäänkin.
Levähtäessään Selma katseli häntä. Miten oivallisesti hän osasi viedä! Kuinka oli mahdollista, että sellainen vuori saattoi liikkua niin kepeästi?
Yhtäkkiä hän hätkähti. Hän tuli ajatelleeksi jotakin. Miten olikaan se satu, jota hänen vanha hoitajattarensa oli hänelle niin usein kertonut?
Kuningas Lohikäärme oli komea herra, mahtava ja rikas. Hääpäivänään hän vaati kuningatartaan lupaamaan, ettei hän koskaan astuisi sisään huoneeseen hänen nukkuessaan, sillä silloin kohtaisi heitä suuri onnettomuus. Kuningatar rakasti suuresti kuningasta, ja paljon enemmänkin hän olisi voinut hänelle luvata, jos hän olisi vain pyytänyt. Onnellisina he elivät keskenään niin kauan kuin kuningatar piti lupauksensa.
Mutta kerran sai uteliaisuus hänessä vallan. Keskiyön aikana hän tarttui kynttilään ja hiipi kuninkaan makuukamariin. Siellä hän näki hänen makaavan vuoteessaan kiemurtelevana — suomuisena kummituksena — ja tuo näky kauhistutti häntä siinä määrin, että hän tuskin saattoi laahautua pois huoneesta.
Nyt oli hänen uteliaisuutensa tyydytetty.
Mutta hän ei voinut koskaan unohtaa tätä näkyä, ja joka kerta kun kuningas sulki hänet syliinsä, tuntui hänestä kuin tämä jälleen olisi muuttunut suomuiseksi kummitukseksi, niin liukkaaksi ja kylmäksi, että hän väänteli ja tuskitteli hänen sylissään.
Siten heidän rakkautensa kuoli, ja vaikka he kuinka olisivat sitä surreet, niin se ei enää koskaan voinut herätä eloon.
Selma värisi ikäänkuin yötuuli olisi puhaltanut huoneeseen. Mutta hänestä tuntui kuin hän voisi rakastaa tuota kuningas Lohikäärmettä vieläkin enemmän — sen lupauksen vuoksi, jonka hän oli vaatinut.
Tuli lähdön aika. Vieraat sanoivat hyvää yötä, ja huoneet tyhjenivät.
Patruuna ja Selma seisoivat vieretysten vieraitten hyvästellessä.Patruuna oli hiukan iloisella tuulella.
"Tiedätkö mitä tuo hupsu Bergstrand sanoi minulle eilen, kun hän toivotti hyvää yötä?" kysyi hän.
"En."
Patruuna kumartui alas ja kuiskasi jotakin Selman korvaan; sitten hän purskahti äänekkääseen nauruun.
Selma kavahti hehkuvan punaiseksi ja puri huultaan. Eilen hän ei edes olisi sitä ymmärtänyt.
Nyt ei ollut enää ketään muita jäljellä kuin isä sekä setä ja täti.Selma meni heidän luokseen.
"Nyt on meidän vuoromme sanoa hyvästi," alotti kirkkoherra kaikkein jäykimmällä äänenpainollaan. Hän inhosi kohtauksia ja toivoi rauhallisuudellaan voivansa estää Selman liikutuksen esiinpuhkeamista.
Kyynelistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta Selma näytti kiihtyneeltä tarttuessaan häntä kiivaasti käsivarteen ja kuiskatessaan:
"Minä tahdon mielemmin matkustaa kotiin teidän kanssanne. Oi … setä!"
Kirkkoherran kasvot synkistyivät ukkospilveksi, ja hän veti Selman ikkunan luo, sillaikaa kun patruuna kauempana huoneessa taputteli uutta ystävätärtään, rouva Bergiä, jota hän kunnioitti "anoppimuorin" nimellä.
"Yhden asian minä tahdon painaa sinun mieleesi," sanoi kirkkoherra nopeasti ja kuiskaten, "ja se on se, että vaikka tapahtuisi mitä hyvänsä ja vaikka täyttäisit millä tavalla tahansa asemasi, niin, vaikkapa ymmärtämättömyydessäsi tekisit olosi sietämättömäksi, niin ei tästä päivästä alkaen sinulle olemuutakotia kuin miehesi talo. Muista se. Minä puhun sekä itseni että isäsi puolesta."
Selmasta tuntui ikäänkuin sedän kylmät sanat olisivat koventaneet hänet kokonaan. Ja samalla se loukkasi häntä kuin verinen rangaistus. Koko hänen sielunsa huusi kostoa.
Mitäpä hän olisi antanut, jos hän sinä hetkenä olisi voinut sanoa yhden ainoan pienen sanan, joka olisi imeytynyt sedän sieluun ja tunkeutunut siihen terävällä, hiuksenhienolla vieterillään.
Ja miten hän oli voinut paljastaa itsensä tuolla tavalla!… Nyt setä aina tietäisi mitä hän sinä hetkenä oli tuntenut … hän olisi aina häntä voimakkaampi tietäessään miten heikko hän oli ollut!
Selma oli luonut silmänsä alas sedän puhuessa. Nyt hän avasi ne, — hitaasti, voitonriemuisella ivalla. Ja hän laski kätensä hänen olkapäilleen, hiljaa — jäykällä liikkeellä, joka muistutti setää itseään. Sinä hetkenä heidän sukulaisuudestaan olisi ollut mahdoton erehtyä.
"Minä olen usein ajatellut tokko sinä minusta pidät," sanoi Selma, "nyt minä sen tiedän. Kiitos että menit ansaan."
Hän nauroi niin että hampaat loistivat. Se oli julkein valhe, jonka hän oli uskaltanut päästää huuliltansa, ja hän sanoi sen silmää räpäyttämättä.
Ainoastaan sieramet värähtelivät, mutta se oli vihasta. "Nolattu — setä — ansaan saatu! Oi, sitä en koskaan olisi uskonut!"
Selma ei näyttänyt vihaiselta, hän nauroi vain metallinkirkasta nauruaan. Ja hän poistui hänen luotaan varmaankin samanlaisen tunteen valtaamana kuin nuori kettu johtaessaan ensikerran jäniskoiran väärille jäljille.
Patruuna seisoi vielä huoneen perällä. Selma työnsi laahuksensa sivulle ja nojautui hänen olkapäähänsä mielistellen.
"Olenko vuodattanut ainoatakaan kyyneltä hääpäivänäni; tuntuuko ikävältä vieraiden lähtiessä; oletko minuun tyytyväinen?" huudahti Selma kohottaen kättään. Liike ilmaisi jonkinlaista humaltuneen innostusta.
"Minä jumaloin sinua," kuiskasi patruuna hiljaa.
Kariattipatsaasta, jossa — seinästä puhjeten — oli kolme tulpaaninmuotoista lamppua, lankesi valo tähän omituiseen ryhmään.
Vaaleansinisen pukukankaan hopealangat säteilivät, ja loistavine ihoineen ja kuumeenhehkuvine silmineen oli Selma melkein kaunis: mielenliikutusten herättämän sielunelämän kiihkeys hehkui hetken aikaa koko hänen olennostaan, niin että se näytti kuohuvan reunojensa yli, kohoavan itsensä yläpuolelle. Mutta tuon hetken kestävä kauneus oli ulkomaalainen kukka, joka puhkesi esiin keinotekoisesti ja silmänräpäyksessä lyyhistyi kokoon, jättäen hedelmänsä kypsymään.
Naivi lapsi oli kadonnut, rehellisyys hävinnyt, ja niiden sijalle nousi itsesäilytysvaisto ja teeskentely; — nyt oli nainen valmis.
Opetuslapsi oli voittanut mestarinsa.