"Selma," sanoi hän vakavasti, "nyt minä tiedän minkä arvoinen sinä olet, ja minä melkein iloitsen siitä, ettei sinusta tullut minun vaimoani: tämä on äärettömän paljon enemmän. Sinulla tulee olemaan kunniaa minusta."
Hän päästi hänen kätensä, kääntyi ympäri ja meni.
Mutta Selma seisoi paikallaan katsellen ovea vielä sen jälkeen kunRikhard oli sulkenut sen.
"Itsekkyyttä, itsekkyyttä," kaikui ivallisesti hänessä, "tiesithän sinä, että antautumalla olisit kadottanut hänet."
Heti palattuaan kotiin patruuna Kristersonin luota aikoi Rikhard Berg lähteä ulkomaanmatkalleen. Elviran piti saattaa hänet Kööpenhaminaan ja palata sieltä kotiin äitinsä ja pikku pojan luo.
Seuraavana päivänä työhuoneessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen oli Selma jo aikaisin ylhäällä ja järjesti jäähyväisaamiaista. Hän tunsi kiusallista levottomuutta, sillä hän ei ollut juuri ollenkaan nukkunut yöllä.
Pitkässä ja kapeassa ruokasalissa, jossa oli neljä ikkunaa, hän seisoi aivan yksin. Pöytä oli katettu. Hopeat ja kiiltävät lasit loistivat, ja hän asetti parasta aikaa vuoden viimeisiä astereita korkeajalkaiseen kukkalasiin.
Levottomuus pakotti hänet kuumeentapaiseen toimintaan. Hän tahtoi karkottaa ajatuksensa pakosalle. Mutta pöytä oli jo järjestyksessä, siksi hän hääräili kukkien kanssa.
"Täällä ovat ruusut kukkineet, täällä, asterini loistakaa! —"
soi hänen korvissaan kuin kaukainen sanaton sävel. Hän pudisti päätään päästäkseen siitä eroon! Herra Jumala, tulisiko hän nyt hempeämieliseksi! Hän inhosi runoutta.
Asterit olivat kauniit joka tapauksessa. Hän järjesti sopivat värit yhteen, ja kukkavihosta tuli oikein komea.
"Viime leivo hyvästinsä laulaa…"
Oi, tämäpä oli aivan epätoivoista. Mitä häntä nuo vanhat säveleet liikuttivat! Hän huitoi kädellään, ikäänkuin karkoittaakseen surisevan hyttysparven luotaan. Sitten hän peräytyi pari askelta nähdäkseen miltä pöytä näytti. Moniväriset kukat herättivät juhlatunnelman. — Jäähyväisjuhla! Hän painoi kädet korvilleen, sillä typerä, yksitoikkoinen laulu soi hänessä:
"Kauniit, viileet, kylmät muistot, ruusuja jälleen matkikaa!"
Miten äitelää! Hän punastui ikäänkuin häntä olisi loukattu, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui kukkiin yhdellä ainoalla otteella ja rutisti niitä sokealla raivolla. Hänen täytyi ikäänkuin kostaa jotakin, ja hän nautti tuntiessaan, miten kasteiset lehdet menivät mäsäksi hänen nyrkissään.
Hän kiskoi kukkavihon maljakosta, ikäänkuin hän olisi pitänyt kiinni vihollisen mestatusta päästä, ja yhteenpuristetuin hampain hän avasi ikkunan heittäen kukat revittyinä ja musertuneina tuuleen.
Kukkia — teeskentelyä — korulauseita! Pois se! — Onko niin vaikeata pysyä järkevänä?
Hän sulki jälleen ikkunan ja oli nyt rauhallisempi. Mutta hänen mieltään painosti. Hän ei voinut pysyä paikallaan eikä myöskään poistua. Hän aavisti, että Rikhard tulisi etsimään häntä sieltä. Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänyt vältellä häntä. Miksi hän sitä tekisi? Tiesiväthän he molemmat nyt… Mitä? Ajatuksen, jolle ei ollut tarpeeksi hienoa ja puhdasta ilmaisumuotoa … jotain hiljaista ja salaperäistä … jotain suurta ja rikasta…
Hän pyyhkäisi molemmin käsin poskiaan, jotka tuntuivat kylmiltä, meni sitten astiakaapille ja tarkasteli itseään peilistä. Miten kalpea hän olikaan. Hän hieroi poskiaan niin että ne liekehtivät, mutta veri laskeutui heti takaisin aivan kuin elohopea lämpömittarissa; ja itse kädetkin näyttivät valkeammilta kuin tavallisesti. Sitten hän alkoi kulkea edestakaisin kapeilla lattiapalkeilla. Hän luuli siten saavansa enemmän väriä. Mitä Rikhard ajattelisi? Näkisi hänet heikkona ja hulluna … oh!
Samassa hän kuuli hänen askeleensa ulkopuolelta, Rikhard kiiruhti sisään, ja sulkiessaan oven hän otti esiin kellonsa. Selma katsahti seinäkelloon — kolme neljännestuntia vielä. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tunsi kasvojen kylmenevän. Nyt heidän oli pakko erota — erota!
"Elvira pakkaa yhä," sanoi Rikhard astuen lähemmäksi ja ojentaen samalla kätensä, "minä tahdon sanoa sinulle hyvästi ensin."
Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta hän vaikenikin, päästi Selman käden ja astui ikkunan luo.
Selmasta tuntui kuin hengitys olisi pysähtynyt.
"Minä ajattelin, että meillä voisi olla jotakin sanomista toisillemme," jatkoi Rikhard vieraalla, yksitoikkoisella äänellä, kääntymättä Selmaa kohti. Toisella kädellään hän rummutti hermostuneesti pientä pöytää, joka oli ikkunan luona.
Selma meni hänen luokseen.
"Rikhard," sanoi hän lempeästi. Hän tunsi tarvetta sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Hän näki miten liikutettu Rikhard oli.
Silloin Rikhard kääntyi, ja he katsoivat toisiaan silmiin, — kahdet kalpeat kasvot ilman hellyyden jälkeäkään, ainoastaan katkeraa taistelua mielenliikutusta vastaan ja väkivallalla kukistettua tuskaa piirteissä. He olivat aivan erinäköiset, mutta silmänräpäyksen ajan heissä välähti huomattavaa yhdennäköisyyttä. Se katosi kuitenkin heti, sillä Selma rauhoittui äkkiä.
Häntä kiusasi nähdessään miten Rikhardkin kärsi. Hänellä ei ollut aikaa ajatella omaa suruaan, sillä hän ajatteli vain häntä.
"Rikhard, se menee ohi," sanoi Selma hiljaa laskien kätensä hänen kädelleen, joka lepäsi pöydällä, "nyt tuntuu vain niin vaikealta; kun pääset uusiin olosuhteisiin, unohdat sen heti."
Rikhard katsoi Selmaan mielipahan ilme kasvoillaan. Miten vaikealta mahtoikaan tuntuaSelmasta, ja sittenkin hän lohdutti häntä! Mikä kurja raukka hän itse olikaan!
Selma ikäänkuin arvasi Rikhardin ajatukset.
"Kiitos kaikesta, mitä olet opettanut minulle näiden vuosien kuluessa, jokaisesta kirjeestä, jonka minulle olet kirjoittanut ja jokaisesta ystävällisestä sanasta," sanoi Selma puristaen kylmillä sormillaan Rikhardin suurta kättä, joka oli polttavan kuuma ja aivan veltosti lepäsi hänen kädessään.
"Etkö sinä kadu? Etkö tahtoisi sitä tekemättömäksi, — tahtoisi peruuttaa koko tätä aikaa, pyyhkiä minua siitä pois?" sanoi Rikhard yhtä soinnuttomasti, mutta sama kärsivä ilme kasvoillaan.
Selma tuumi hetken voidakseen rehellisesti vastata. Toivoiko hän voivansa pyyhkiä pois nämät onnen ja kehityksen vuodet, vaikka hänen täytyikin ne niin kalliisti maksaa?
"En, en koskaan," sanoi hän, ja hänen suunsa ympärillä karehti niin kalpea ja vilpitön hymy, että se viilsi Rikhardin sydäntä. Selman yritys näyttää iloiselta tuotti vain uutta tuskaa Rikhardille. Hänen oli mahdoton katsoa häneen.
"Nyt tulen kostetuksi, kun aina olen sen kieltänyt," puhkesi Rikhard puhumaan, "minä tahdoin väittää, että se oli voitettu, — vieläpä itsellenikin. Mutta sitä se ei ollut. Ylimielisyydestä minä vain kuvittelin sellaista mielessäni. Miksi …miksien riistänyt sinua häneltä!"
Huudahdus puhkesi hillittömän rajusti esiin, ja hän puristi Selman kättä niin lujasti ikäänkuin tämä olisi ollut potilas, jota kirurgin veitsi raateli.
"Mene verannalle, — tai juo vettä — tai mitä hyvänsä, kunhan vain rauhoitut," sanoi Selma, — "tai ehkäpä konjakkia?" Selma aikoi juosta hakemaan.
"Ei," sanoi Rikhard, "anna minulle hiukan aikaa."
Selma silitti hiljaa ja hyväillen hänen kättään, joka oli hellittänyt kovan otteensa; näytti siltä kuin Rikhard olisi niellyt liikutuksensa suurin kulauksin.
"Minä en koskaan luullut, että se voisi saada minut niin kokonaan valtaansa," sanoi Rikhard vetäen syvästi henkeään, ikäänkuin loppuun saakka väsyneenä, "mutta se on luonnollisesti vain ajankysymys."
Hän otti nenäliinansa ja pyyhki useita kertoja otsaansa.
"Musset tiesi sen: On ne badine pas avec l'amour," [ei lempi leikin vuoksi] sanoi hän hymyillen synkästi.
He seisoivat hetken ääneti.
"Kirjoitammeko toisillemme?" kysyi Rikhard äkkiä siirtyen asiasta toiseen. Hän puhui melkein liikeasiasävyllä.
"Emme. Sinä saat kuulla minusta Elviran kautta, hän ja minä aiomme kirjoittaa uutterasti."
Rikhard ei vastannut mitään. Selma sai määrätä.
"Mene nyt puutarhaan ja kävele oikein reippaasti," sanoi Selma, "ei suinkaan kukaan saa huomata mitään kasvoistamme?"
"Niin, sen minä teen," sanoi Rikhard luonnollisemmalla äänellä ja puristi Selman molempia käsiä, "hyvästi Selma. Ja kiitos kaikesta, sinä kunnon sielu."
Rikhardin terävät piirteet kirkastuivat, ja silmissä näkyi kostea kiilto, jota hän ei yrittänytkään peittää.
Ja niin hän meni.
Kun Elvira astui sisään, avasi Selma viinipulloja, rauhallisesti ja reippaasti kuten tavallisesti, — hänessä oli jotakin, mikä muistutti hallaista aamua.
Elviran tukka oli kähäröity ja puuteroitu. Hän näytti harvinaisen sievältä sinä aamuna.
"Miten juhlallista, oikein suurenmoista!" huudahti hän katsellen pöytää. Hänessä oli jotakin niin nuorta, pehmeää ja lämmintä, ja kun hän suuteli Selmaa, ei tämä voinut olla silittämättä hänen tukkaansa, kuten lapsen ainakin. Elvira puolestaan loi häneen niin ihailevaa kiintymystä ilmasevan katseen, että Selman tavallinen jäykkyys suli; hän painoi nuoren rouvan rintaansa vasten.
"Sinä olet herttainen pikku tyttö," sanoi hän iloisesti.
Hänen naurunsa oli hiukan itkunsekainen, mutta sitä ei Elvira voinut huomata, sillä hänen kasvonsa olivat painuneet Selman olkapäätä vasten.
"Mene nyt hakemaan miestäsi; hän on puutarhassa. On jo aika syödä aamiaista, ja minä käyn huutamassa Pålia," sanoi Selma päästäen hänet irti.
"Kyllä, mutta eikö hän sinunkin mielestäsi kernaasti olisi voinut ottaa minua mukaansa ulkomaille?" kuiskasi Elvira katsomatta ylös, sillä hänen silmänsä kyyneltyivät, "pyydä sinä niin hän suostuu."
"Ei, hänellä ei ole siihen varaa. Ja sitäpaitsi on parasta niinkuin on."
Selman ääni oli kylmä, ja Elvira kävi nyrpeäksi, kun hän ei saanut kannatusta. Hän pörrötti otsatukkansa ja meni hakemaan Rikhardia.
Puoli tuntia myöhemmin seisoivat patruuna ja Selma portailla vilkuttaen vaunuille, jotka pyörivät pois.
"Sinusta tulee tuntumaan nyt tyhjältä, pikku vaimo," sanoi patruuna ystävällisesti, kun he menivät jälleen sisään.
"Sellaistahan se on aina ensi aikoina," vastasi Selma välinpitämättömällä äänellä, ottaen avaimen hyllyltä ja mennen omaan huoneeseensa; patruuna jatkoi matkaa portaita ylös.
Selma ei ollut käynyt työhuoneessaan näytettyään sitä Rikhardille, ja viime aikoina hän oli yleensä harvoin käynyt siellä, sillä opinnot olivat saaneet jäädä oman onnensa nojaan. Koko tämä kesä oli ollut yhtä ainoaa aurinkoista päivää. Ja nyt oli äkkiä pimentynyt.
Hän astui pehmeiden mattojen yli pöydän luo. Hän aikoi järjestää sen voidakseen tehdä hiukan työtä, mutta ei voinut koskea papereihin eikä kirjoihin. Rintaan nousi tukehduttava paino, ja hän avasi pari puseronnappia saadakseen ilmaa. Sekään ei auttanut.
Kyyneliä? Ei, kyyneliä ei hänellä ollut. — Tuolla he olivat seisoneet portailla, vaihtaneet pari tyhjää lausetta. Sellainenko muisto heille jäisi toisistansa? — Hän tunsi olevansa koditon, vieras, hämmennyksissä. Kaikki tuntui äkkiä niin päämäärättömältä ja tyhjältä. Miten hän voisi sitä kestää? Miten, miten?
Hän meni saliin. Koko asunto oli kuollut. Yksinäisyys ikäänkuin laskeutui näihin komeihin huoneisiin kuten pöly asumattomassa talossa, — laskeutui tyhjyydestä, siltä ainakin tuntui, keskeytymättä, keskellä autiota hiljaisuutta.
Ei koskaan, ei koskaan enää elämä kulkisi entisiä latujaan!
Selma oli vajonnut sohvalle ja painoi otsansa yhteenpuristettuja käsiään vasten, jotka lepäsivät tyynyllä.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat enemmän tai vähemmän kiintyneet Rikhardiin. Ei ollut vähintäkään aikaa ollut mietiskelyyn eikä epäröimiseen. Päästä häntä lähemmäksi, se oli päämääränä, voittaa hänen suosionsa palkkana. Selma oli kulkenut silmät suljettuina ja luullut tiedonjanon ohjanneen häntä, ja elämä oli tuntunut niin ihmeen rikkaalta.
Nyt se oli lopussa. Hän saisi kerätä köyhät ryysynsä ja mennä matkoihinsa. Hän oli elänyt varkauden varassa, hän — joka oli tahtonut olla rehellinen! Itsepetosta se oli ollut. Oh!
Hän päästi pitkän, ähkyvän huoahduksen.
Mutta sitten katkeruus pääsi vallalle — suuttumus sen johdosta, että salli mielensä lannistua vähimmästäkin asiasta, vaikka omistikin kaiken sen, mitä muut tavoittelivat: rahaa, vapauden, vallan. Eikö se ollut raukkamaista!
Selma hypähti kiivaasti istualleen ja heitti päänsä sohvan selustaa vasten.
Pois tämä haikea mieliala, pois, pois! Ei muuta tarvittu kuin pudistaa se päältään.
Mutta samassa taistelu leimahti uudelleen, sillä hänessä oli jotakin mikä oli häntä itseään voimakkaampi. Se pelästytti ja ajoi takaa, viekotteli ja hyväili, se ei antanut tilaa ajatuksille, ainoastaan tälle yhdelle ja ainoalle. — Selma piteli korviaan, mutta se kasvoi siitä huolimatta; se kirkui, riemuitsi, valitti, rukoili; se esiintyi kaikissa äänilajeissa, kaikissa eri värähdyksissä; ja keskittyi vain yhteen ainoaan: siihen, josta Selma tahtoi vapautua! Hän taisteli sitä vastaan ja torjui sen väkivallalla luotaan; moninkertaisesti voimakkaampana se palasi takaisin.
Oliko hän sitten niin heikko, ettei hän voinut riistää sitä sydämestään!
Heikkouden sijalle nousi sitten tuska, joka repi häntä kynsin hampain. Hänen itseluottamuksensa oli kadonnut, hän taisteli itseään vastaan, ja tuskanhiki värisytti hänen ruumistaan.
Mutta hän eivoinutantaa myöten! Ellei paljas tahto riittänyt, niin olihan muitakin keinoja: uudet olosuhteet, uusi ympäristö, matkat ja huvitukset.
Hän nousi nopeasti ja meni miehensä huoneeseen. Tämä makasi sohvalla lukien sanomalehteä, se on: hän nukkui. Selman naristaessa ovea hän heräsi ja nosti sanomalehtensä ylös, joka nukkuessa oli liukunut lattialle.
"Pål, minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin," alotti Selma sen suuremmitta valmisteluitta istuutuen tuolille sohvan viereen.
Patruuna katsahti häneen ilonsekaisella kauhulla. Mitähänhänsaattoi haluta?
Selman silmissä väikkyi hetken aikaa valpas ilme, mutta se katosi heti. Epäilisiköhän hän ehkä? Jotakin kai — mutta ei oikeaa. Mitäpä muuta kuin naisen oikku.
"Minä tahtoisin jotakin niin hirveän mielelläni," sanoi Selma hiljaa kumartuen alas ja tukien kyynärpäitään polvia vasten sormien hajamielisesti pujottautuessa toisiinsa ja taas irtaantuessa.
Hän vaikeni ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut jatkaa.
Patruuna kuvitteli mielessään kaikkein mahdottomimpia asioita, mutta hänkin oli vaiti. Vaikka hän pelkäsi Selman ehdotusta, toivoi hän hänen jatkavan puhettaan, sillä hänen äänessään oli jotakin joka…
"Niin, sinusta se tietysti tuntuu kovin lapselliselta, mutta minä olen nyt kerran saanut sen päähäni." Ääni ei tuntunut lainkaan Selman omalta, niin pehmeä se oli. Patruuna olisi tahtonut vetää hänet luokseen, hyväillä häntä, jokeltaa hänen kanssaan, mutta hän tunsi epämääräistä pelkoa. Varmaan hän halusi jotakin aivan mahdotonta, koskahänpyysi! Epävarmuus poltti ja kiihotti. Patruuna oli aivan vakuutettu siitä, että Selma pyytäisi jotakin, johon hänen täytyisi antaa kieltävä vastaus, mutta miten hän olisikaan halunnut suostua saadakseen nähdä hänen loistavan hartaan kiitollisuutensa. Mitähän sesaattoiolla?
Hänen ääneensä tuli jotakin pidätettyä hänen puhuessaan; hän vilkaisi sanomalehteen, ja Selman mielestä patruuna oli melkein miellyttävä.
"Mitä sinä niin hartaasti toivoisit?" kysyi hän.
"Niin, näetkös, kaikki tuntuu nyt niin tyhjältä Elviran ja Rikhardin mentyä…"
Selma vaikeni.
"Minä en koskaan ole ollut Tukholmassa."
"Sitäkösinä haluat?"
"Sitä."
"Etkö muuta!" Patruuna naurahti helpotuksesta. "Sen sinä kyllä saat."
"Niin, mutta minä haluan nyt heti lähteä."
"Miten pian?"
Nyt seurasi vaikein asia. Selma hymyili, mutta huulet vapisivat hermostuneesti kun hän kumartui alas kietoessaan käsivartensa patruunan niskan ympärille.
"Huomenna," kuiskasi hän.
Patruuna ponnahti sohvaltaan ylös, ja sanomalehti putosi lattialle.
"Mutta rakas lapsi, ajattelehan, että…"
"Oi, Pål, ei se ole lainkaan vaikeata. Minä pidän huolta kaikesta, sillä minä en malta odottaa, olen saanut niin hirveän halun. Sinuntäytyyluvata."
Selma nauroi yhä hermostuneemmin, koetti näyttää iloiselta ja ravisti patruunaa olkapäistä.
"Niin, mutta…"
"Ei, ei mitään muttaa, lupaa vaan!" huusi Selma.
"Mutta ajattelehan, että…"
"Että sinä et voi sanoa muuta kuin lupaan!" Selma nauroi ääneensä ja löi molemmat käsivartensa silmänräpäykseksi patruunan kaulaan. Niin iloisena ja vallattomana ei patruuna muistaakseen koskaan ollut nähnyt häntä, tuumi hän.
"Lupaan," sanoi hän ja katseli Selmaa rakastunein silmäyksin.
Seuraavana päivänä he läksivät pikajunalla matkaan.
Erikoisella juhlallisuudella Selma astui ensimäistä kertaa Kansallismuseon leveitä portaita ylös. Hän ihaili taidetta jonkinlaisella epäkriitillisellä ihastuksella, ja tämä oli hänestä kuin temppeli.
Skånesta käsin hän oli käynyt kaikissa Kööpenhaminan museoissa, missä kaikki tuntui aivan tutulta, mutta tämä oli jotakin ihan uutta.
Häntä ihmetytti, että patruuna saattoi kuljeskella niin välinpitämättömänä ja tömistellä tavalliseen rauhalliseen tapaansa suuria leveitä maalaisherran jalkojaan, jotka aina painuivat kantapäät edellä maahan, ja vasta pyörähtävällä liikkeellä antoivat varpaiden seurata jäljessä. Siinä ei ollut vähintäkään joustavuutta, vaan mammutin kömpelyyttä.
"Katsohan, tuossa on Loke ja Sigyn!" huudahti Selma vetäen patruunaa käsivarresta, ja hän tunsi syvää pettymystä kun tämä tuijotti taulua aivan sieluttomin ilmein; useimmat taulut Selma tunsi valokuvista, hän oli näkevinään täällä vain vanhoja tuttuja eikä tarvinnut luetteloa juuri nimeksikään. Hän veti kätensä pois patruunan kainalosta, sillä tuntuipa siltä kuin hän ei olisi edes tiennyt mistä oli kysymys, ja sitten he astuivat seuraavaan saliin.
"Kas tuolla on Wickenberg!" huudahti Selma, "ajatteles, että tämä on ensimäinen hänen tauluistaan, jonka näen!"
Hän vaikeni äkkiä ja antoi käsivartensa laskeutua veltosti alas. Sitten hän astui pari askelta sivulle ja pysähtyi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet tauluun, joka riippui korkealla katonrajassa.
Mies mustassa sametissa, loikoen kuolleena lattialla, kasvot ylhäältä päin nähtyinä, lyhennyssuhteessa.
"Rikhard!" Selma säpsähti. Siinä oli hänen kaareva nenänsä, hänen musta tukkansa, vieläkin enemmän: — hänen taistelunhaluinen luonteensa, valettu vihreänkalpein piirtein.
Tämä taulu oli Selmasta kuin sfinksi, joka vaikutti häneen salaisella voimallaan.
Sitten hän avasi käsikirjansa saadakseen selitystä. "Epilogi," seisoi siinä. Taulun tuli puhua itse puolestansa.
Niin, jokainen yksityiskohta kertoi jotakin. Pöytäliina, jonka kuollut kaatuessaan oli miltei vetänyt perässään; medaljongi ketjuineen; ruusut, joiden lehdet olivat karisseet ja siroittuneet yltympäri, — ja vihdoin hänen taittunut miekkansa: viimeinen, joka petti hänen toiveensa.
Selma sepitti mielikuvituksessaan kokonaisen tarinan; taulu kuvasi vain epilogia. Hän näki kohtauksen kohtauksen jälkeen, kaikki oli niin elävän todellista. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, ruoho oli tasaista kuin sametti. Suihkulähde syöksyi korkealta, kaareillen joka puolelle, kimallellen auringossa ja pudoten loiskien tyyneen altaaseen. Puiden lomissa kahisivat silkit ja lehtimajasta kuului naurua…
Selma säpsähti.
"Onko se sinusta kaunis?" kysyi patruuna.
"Ei."
Kun Selma ei sanonut sen enempää, astui patruuna metsänneidon luo, jonka ihailuun hän ominpäin vajosi.
Ajatuksissaan Selma seurasi jälleen kertomusta, jota taulu esitti. Nyt oltiin salissa, — tumma laudoitus seinillä ja pöytä hopeineen ja hiottuine kristalleineen; säkenöivää viiniä mieliä kohottamassa ja kauniita kasteen kostuttamia ruusuja. Sitten syttyi riita … riita naisesta. Nuorukainen, joka makasi tässä jäykkänä ja kylmänä, oli hyljeksitty. Kaikki olivat paenneet raukkamaisesti tai vahingoniloisina … jättäen hänet yksin.
Kaikkea rumaa, synkkää — minkä kuolema vieläkin synkensi — eikö hänen juuri sitä olisi pitänyt rakastaa, tuon naisen? Eikö juuri se ollut vaatinut rakkautta ja aurinkoa! Tuo kiivas viha — joka oli kivettynyt noihin synkkiin piirteisiin — miksei se ollut muuttunut lempeydeksi ja lämmöksi! Tuo kylmä nainen ei ollut ymmärtänyt, ettei koko maailman onni merkinnyt mitään tähän verrattuna…
Lopuksi Selmasta tuntui kuin hän itse olisi siinä seisonut, — ei itkien, surren, vaan mykkänä, toivottoman epätoivoisena siksi että hän oli jäänyt onnesta osattomaksi, ja että nyt oli liian myöhäistä. Hän olisi voinut heittäytyä matolle kukkien joukkoon, väännellä käsiään, jotta jäsenet olisivat naksahdelleet ja tuijottaa … kyyneleittä tuijottaa näihin kasvoihin.
"Minustase on ruma," sanoi patruuna, joka oli palannut takaisin.
"Hyvä Jumala, niin se onkin: — ruma se on," sanot Selma, havahtuen väristen ja kääntyen selin. Hän oli kalmankalpea ja pyyhki nenäliinallaan otsaansa.
"Miten voi tulla maalanneeksi jotakin sellaista!" huomautti patruuna.
"Niin, se on merkillistä," vastasi Selma raskaasti astuen eteenpäin. Nuo kasvot seurasivat häntä, — uhmaillen, kuten hänen kapinallinen mielensäkin, syyttäen kuten sekin, — vielä sittenkin kun kaikki oli lopussa.
Hän kuljeskeli ympäri umpimähkään; mikään ei kiinnittänyt enää hänen mieltään. Pienen sivuhuoneen ovelle hän pysähtyi kuitenkin, mutta tällä kertaa ei taideteos kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan palanen todellisuutta.
Siellä hääräili kaksi taiteilijaa aivan omin päin; Kansallismuseo oli melkein tyhjä sinä päivänä. Siellä oli nuori mies ja nuori tyttö. Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiotaan Selmaan, he kun olivat antautuneet vilkkaaseen keskusteluun.
Nuorukainen kopioi parasta aikaa taulua. Kauempana seisoi tytön maalausteline, mutta hän oli noussut työnsä äärestä ja mennyt toisen luo. Nähtävästi he olivat joutuneet kiistaan juuri sen johdosta.
Nuorukaisella oli vanha maalipilkkuinen takki, untuvainen parta ja suruttomat kasvot.
Tyttö ei ollut kaunis, mutta hänellä oli sievä vartalo. Puku oli halpaa kangasta, mutta tyylikäs, ja se puki häntä. Hän puhui nopeasti ja hiljaa laulavalla äänellä, piti palettia toisessa ja pensseliä toisessa kädessään. Nuorukainen kuunteli hänen puhettaan hymyillen: oli selvää että hän laski leikkiä toisen huomautusten johdosta. Mutta tyttö oli liian urhoollinen ollakseen siitä millänsäkään. Hän nauroi hänen mukanaan, mutta jatkoi yhä puhettaan, innokkaasti osoitellen pensselinvarrellaan; kun hän oli päässyt loppuväitteeseensä, löi hän reippaasti pensselillään ilmaan ikäänkuin tahtipuikolla, katsoi vallattomasti vedoten nuorukaiseen ja palasi jälleen työnsä ääreen. Nuorukainen katsoi hänen jälkeensä hänen astuessaan lattian yli vallattoman kevyesti lanteitaan kiikuttaen. Sitten hän otti rievun värilaatikostaan ja pyyhki päättäväisesti jotakin pois taulustaan.
Selma olisi voinut nauraa ääneen tälle pienelle kohtaukselle, jota hän oli salaa katsellut, ja tämä pieni palanen tuoretta todellista elämää karkotti hetkeksi tukahduttavan painon, joka oli laskeutunut hänen mieleensä. Mutta kun hän näki näiden kahden syventyvän työhönsä niin vakavasti kuin olisi ollut kysymys elämästä tai leipäpalasta, tunsi hän katkeraa kateutta, jota hän ei voinut kestää. Kauan sitten haudatut tulevaisuudensuunnitelmat heräsivät ja rupesivat jälleen kummittelemaan hänen mielessään.
"Mennään kernaammin tuonnepäin," sanoi hän patruunalle, joka velvollisuudentunnosta seisoi ikävystyneenä taulun edessä.
He kääntyivät ympäri ja kuljeskelivat jälleen huoneesta huoneeseen. Mutta itse taulut eivät voineet enää Selman mielenkiintoa kahlehtia; hän kulki ajatellen kaikkia niitä, jotka olivat eläneet ja kuolleet jättäen jälkeensä ajatuksen, elämäntyön, jäljen. Yksinpä työmieskin, joka oli asettanut paikoilleen lattialaudat… Mutta hän itse? Elää joutilaana ja kuolla — siinä hänen elämänsä. Ei mitään pysyväistä, oli sitten elämä pitkä tai lyhyt. Elää joutilaana ja kuolla — rauhallisesti ja välinpitämättömästi.
Hän ajatteli tuota tyttöä sivuhuoneessa; köyhä, mutta vapaa harrastuksineen. — Ja hän itse, — eikö hän omistanut juuri sitä mitä muut pyrkimyksillään tavoittelevat? — rahaa… Rahaa? — mikä köyhä sana! Rahaa, mutta ei mitään harrastuksia. Ei, taistella elämän kanssa, tapella leivästä, se oli elämistä…
Selma pyyhkäisi hitaasti otsaansa.
Elää joutilaana ja kuolla, sehän oli hänen velvollisuutensa.
Hän hätkähti, sillä hän sattui katsomaan sivulleen, ja hänen katseensa osui keskikokoiseen tauluun, joka riippui keskellä seinää erinomaisessa valaistuksessa. Se oli vanha tuttu. Mutta hän ei ollut odottanut löytävänsä sitä täältä. Hän luuli että se oli jäänyt ulkomaille.
Vanhat muistot syöksyivät myrskyisen meren kaltaisina esiin. Menneisyys ja nykyisyys suli yhteen, hän kadotti kaiken jalansijan ja tempautui mukaan.
Se oli sama taulu, mutta kuitenkin niin erilainen kuin kova väritön jäljennös, jota hän sillä kertaa oli ihaillut.
Taulu vaikutti kaksinkertaisella voimalla hänen muistojensa taustaa vasten; hän pysähtyi hämmästyneenä ja katseli sanattomana.
Kuu kuvastui veteen, ja kaukana erottautuivat tumman raunion ääriviivat. Vierivät aallot kohosivat hitaasti, työntyivät esiin hyväilevästi loiskien, vaipuivat alas raskaasti huoahtaen, mutta palasivat aina takaisin pitkin, rauhoittavin hyrskyin. Meren vihreät varjot luisuivat pimeinä syvyyden yli, vivahteleva välke leikitteli laineiden harjalla, ja läpikuultavissa aaltoverhoissaan uneksivat merenneitoset kuunnellen ahdin soittoa.
Yksi heistä oli muita kauniimpi. Pää käsivarren varassa hän lepäsi pitkällään keinuvalla vuoteellaan. Hänen katseensa oli kääntynyt taivasta kohden, josta kuu pilkotti ohuen pilven lomasta, valaisten hänen pehmeitä piirteitään. Tämä katse, joka oli uneksiva kuin naisen, viaton kuin lapsen, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä kysymykseltä.
Selman aivoissa soi ikäänkuin unohtunut sävel … joka saattaa mielen liikutetuksi, heltyneeksi … niin kaukaisena, mutta silti puhtaana! Oi Jumala, silloin hän oli vielä lapsi. Ja nyt, nyt…!
Kasvojen värähtämättä valuivat kyyneleet, ja jokainen pisara vapautti jotakin vangittua, kutistunutta. Kaikkihan mikä on maannut kuolleena maassa, versoaa jälleen tuulessa ja auringonpaisteessa, kasvaa tuimalla ja leppeällä säällä, joko rikkaruohoksi tai viljaksi, mutta rehevänä ja voimakkaana — niinpian kuin kesä saapuu.
"Herran tähden, mitä on tapahtunut!" huudahti patruuna, joka oli seisonut Kainin ja Abelin edessä, ja palasi nyt takaisin.
"Ei mitään," vastasi Selma pyyhkien silmiään, "tule, lähdetään kotiin."
"Kotiinko? Emmehän ole nähneet neljättä osaakaan!"
"En jaksa enää."
Nyt ääni petti.
Patruuna ei vastannut mitään, näytti vain hämmästyneeltä, ja sitten he lähtivät.
Kun he tulivat hotellin ovelle, pysähtyi Selma.
"Minulla on niin paha tunne," sanoi hän, "menen hiukan puistoon kävelemään."
"Mielellään minun puolestani," vastasi patruuna ja tarjosi Selmalle uudestaan käsivartensa.
Selma oli toivonut saavansa kävellä yksin, se olisi tuntunut yhtä hyvältä kuin oikein syvä hengitys. Viimeisinä päivinä he olivat lakkaamatta olleet yhdessä — aina toistensa seurassa, yötä päivää. Hän tunsi väsymyksen painostavan itseään; itsessään se ei merkinnyt mitään, mutta joka hetki kasvoi vapautumisenhalu tuosta painosta yhä suuremmaksi, ja lopulta kävi se sietämättömäksi.
Selma nojautui tavallista raskaammin patruunan käsivarteen, ja patruuna oli siitä hyvillään, aavistamatta että Selma teki sen heikkoudesta, ikäänkuin hän vasta olisi taudista toipunut. Hän ei käynyt yhtä reippaasti kuin tavallisesti, hän, jonka muutoin oli niin vaikea mukautua patruunan askeliin.
He astuivat someroisilla lehtokujilla sanaakaan vaihtamatta. Patruuna oli koettanut saada keskustelua käyntiin, mutta Selma oli vastannut vain yksitavuisesti, ja silloin hänkin oli vaiennut. Nyt heitti hän pitkän, kysyvän katseen Selmaan. Tämä katsoi suoraan eteensä ja näytti unohtaneen että häntä oli olemassakaan.
"Aina sinä mietiskelet," sanoi patruuna tyytymättömänä, "kohta olet sinä suljettu kuin arvoitus."
"Etkö sinä koskaan mietiskele?" vastasi Selma hymyllä, joka teki vastauksen melkein turhaksi.
"En. Mitä se hyödyttäisi?"
Selma ei vastannut mitään, ja niin vaikenivat he uudelleen.
"Sinä tulet varmaan reippaammalle mielelle, kun menemme illalla teatteriin," sanoi patruuna hetken kuluttua, mutta Selma ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.
Selma mietiskeli omaa sieluntilaansa, ja ne huomiot, jotka hän teki, herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Tunne-elämä oli pingoittunut hempeämielisyyteen asti, hän oli hermostunut, ja kun hän aivan yhtäkkiä näki tumman parran ilmestyvän kadunkulmassa, hätkähti hän ja sai ankaraa sydämentykytystä.
Kylläpä todellakin oli maksanut vaivan matkustaa tänne unohtamaan!
Hetken aikaa Selma toivoi, että hän olisi voinut puhua miehensä kanssa kaikesta tästä. Mutta hän huomasi heti, että se oli mahdotonta; mies vain raivostuisi, eikäseauttaisi häntä ollenkaan, vieroittasi heidät vain yhä enemmän toisistaan.
Ei, hänen täytyisi taistella yksin, ja hän tekisikin sen. Joka tapauksessa: hänentäytyivoittaa. Oli vain yksi keino — tehdä työtä.
Patruuna avasi oven heidän huoneeseensa ja antoi Selman astua edeltä. Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänytkään astua sisään ennen vaimoansa.
Valot olivat sytytetyt, ja yhteen nurkkaan oli illallinen katettuna: kylmiä ruokalajeja, rypäleitä ja shamppanjaa.
Selma hätkähti.
"Mitä tuo hyödyttää?" sanoi hän tyytymättömästi osoittaen viinipulloja.
"Pikku vaimoni on näyttänyt niin surulliselta viime aikoina."
"Entä sitten?"
"Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä."
Selma ei vastannut, vaan heitti päällystakkinsa ja pitsiliinansa kärsimättömästi tuolille. Tulisikohan ratkaisu jo nyt!
"Syö sinä; minä en voi," sanoi hän väsyneesti ja veti kädestä pitkät hansikkaansa.
Hän oli puettu mustaan kullalla kirjaeltuun samettipukuun. Sen ainoana koristeena oli himmeästä kullasta tehty käärme, joka kiehurteli korkean ja kiinteän kauluksen ympärillä. Käärmeen riippuva pää muodosti jonkinlaisen medaljongin, ja sen briljanttisilmät salamoivat tulen valossa.
"Mutta juuri sinunhan tähtesi olen tilannut tämän kaiken," sanoi patruuna katsellen herkkuja.
"En voi sille mitään."
"Minä käskin tarjoilijattaren jättää ruuat tänne, — on hauskinta kun hän ei juoksentele edestakaisin. — Ruokahalu voi tulla myöhemmin."
"Ei."
Selmaa puistatti inhosta.
"Etkö ole tyytyväinen iltaasi?"
"Olen."
"Sinä näytät niin tyytymättömältä."
Selma meni ikkunan luo, veti ylös uutimet ja katseli linnaa sekä "Strömparterreä". Lyhdyt kuvastuivat veteen ja tuntui virkistävältä katsella kylmään yöhön.
"Syö sinä, Pål, minä en voi," sanoi Selma antaen kaihtimien jälleen laskeutua alas.
Patruuna huoahti ja istuutui jälleen pöytään.
Selma seisoi yhä ikkunan luona ja leikki hajamielisesti kokoonpannulla viuhkallaan. Iho ei ollut yhtä raikas kuin tavallisesti, ja se rumensi piirteitä. Terävä leuka ja ohkaiset huulet tekivät hänen kasvonsa kylmiksi ja luotaantyöntäviksi, etenkin kun ne olivat niin kalpeat kuten nyt.
"Kaviaari on erinomaisen hyvää," sanoi patruuna, "etkö halua maistaa?Se antaa ruokahalua."
"Ei kiitos."
Selma oli istuutunut ja katseli välinpitämättömänä toista kättään, joka nojasi ikkunalautaan, — suuri, kaunismuotoinen käsi, kapein kiintein kynsin. Näytti siltä kuin se olisi voinut tarttua lujasti työhön kiinni, olipa se sitten millaista työtä hyvänsä. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi mieheensä. Tämä näytti kokonaan vaipuneen hummerin paloittamiseen.
Patruuna oli nyt viidenkymmenenyhden-vuotias, eikä hän näyttänyt myöskään nuoremmalta; hänen suunsa ympärille oli muodostunut veltto piirre hänen saatuaan tekohampaat, ja tukka oli ohut.
"Miksi laki on niin epäoikeudenmukainen, että se ei salli miehen mennä naimisiin ennenkuin yhdenkolmatta vanhana, kun nainen saa jo kuudentoista-vuotiaana?" sanoi Selma äkkiä.
"Laki tahtoo olla kohtelias naisille."
"Eikö mitä," huudahti Selma kärsimättömästi ja löi hiljaa viuhkalla polveensa, "en minä tarkoita sitä! Minä tarkoitan, ettei meidänkään pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin olemme täysi-ikäiset."
"Nainen on täysikasvuinen ennenkuin mies."
"Vai niin. Onko hän aikaisemmin kypsä ohjaamaan omaa tulevaisuuttansa?Sitä en ole koskaan tiennyt."
"Ja sitten on useita, jotka haluavat mennä naimisiin, ennenkuin ovat täyttäneet kaksikymmentäyksi vuotta. Sinä itse esimerkiksi." Patruuna nyökäytti hyväntahtoisesti päätään ja kohotti olutlasinsa.
"Sentähden olisi laki muutettava."
"Alaikäinen nainen onkin siten turvattu, että hän on riippuvainen naittajansa suostumuksesta."
"Mutta mitenkä ihmeessä naittaja voisi ratkaista, onko mitään syvempää elämänyhteyttä olemassa naisen ja sen miehen välillä, joka häntä kosii, kun ei nainen edes itsekään sitä tiedä? Niin, kun ei edes voida väittää hänellä olevan mitään oikeaa elämänsisällystä."
"Elämänsisällystä? Roskaa! Miten monet naiset elävätkään kuudenkymmenen-vuotiaiksi, vaikkei heillä olekaan mitään elämänsisällystä! Uudenaikaisia korulauseita! Antaa heidän ensin mennä naimisiin, niin elämä kyllä saa sisällystä: — talon ja kodin hoitamisesta. Niinhän sinunkin on käynyt."
"Talot ja kodit tulisivat paremmin hoidetuiksi, jos naiset voisivat käyttää neljä, viisi vuotta oppiakseen kaikkea sitä, mitä heiltä vaaditaan," sanoi Selma nostaen kätensä ylemmäksi ja nojaten siihen, samalla kun hän katseli miestään ikävystyneellä alistumisella, ikäänkuin lopettaen työn, jonka jo kauan on huomannut olevan hyödyttömän, mutta jonka kuitenkin arvelee olevansa velvollinen saattamaan loppuun; "sitäpaitsi sinä aivan unohdat, että suurimmat kehitysmahdollisuudet kohdistuvat juuri kuudentoista ja kahdenkymmenen vuoden väliseen aikaan."
Selmasta tuntui kuin he olisivat keskustelleet tästä aiheesta jo sata kertaa ennen, vaikka se olikin asia, jonka hän nyt vasta otti esille. Mutta se johtui kai siitä että hän tunsi miehensä ajatukset, samoin kuin ihminen tuntee kirjan, jonka on opetellut ulkoa: ennenkuin kysymys on tehty, tietää hän miltä vastaus tulee kuulumaan.
"Sinä unohdat, että välistä kiireinen naiminen…"
Patruuna yskähti.
"Ei lakeja kirjoiteta poikkeustapauksia varten. Ja se että jotakin sellaista voi tapahtua, ei saa johtaa lakia siihen että kaksi henkisesti alaikäistä olentoa sitoutuu toisiinsa koko pitkän elämän ajaksi. Minä pidän kiinni yhä kysymyksestäni."
"Mutta ethän sinä voi kieltää, että nainen yleensä kehittyy aikaisemmin kuin mies?"
"Henkisessä suhteessa hän ei tee sitä kumminkaan. Ei ainakaan nykyisen kasvatuksen vallitessa. Keskenkypsyneeksi hän jää. Mutta siinä on myös kaikki. Hän kuvittelee aina olevansa suuri neiti. Että hänestä voi tulla rouva minä päivänä hyvänsä." Selma irvisti.
"Minä en ymmärrä mitä sinulla voi olla tämän johdosta valitettavaa. Itse olit vain kuudentoista-vuotias mennessäsi naimisiin, ja kaikki kävi niin hyvin."
Selma karahti tulipunaiseksi ja suoristi itseään tuolilla.
"Minun mielestäni sinun ei tarvitse ajatella muuta kuin miten vähäpätöinen olento minä olin, huomataksesi asian nurinkurisuuden," vastasi hän terävästi.
"Minusta sinä olit oikein ihastuttava pikku olento, ja kun sinua nyt katselee, on vaikea uskoa, että aikaiset avioliitot voisivat olla vahingoksi. Sinä olet todella pulskistunut." Patruuna katseli Selmaa samallaisella ihastuksella kuin urheilija katsoo rotuhevosta.
"Sitä ei sinun koskaan olisi pitänyt sanoa!" Selma nousi ja heitti viuhkan peilipöydälle, niin että se ratisten putosi valkealle laudalle. Nyt oli keskustelu uutta, sillä nyt rauha oli kadonnut. "Vai ei vahingoksi — oh! — vai ei vahingoksi? Mikä minä mielestäsi olin, kun me menimme naimisiin? Lapsi raukka, joka ei tuntenut ihmisiä eikä itseään, joka ei tiennyt mitä hän teki ja joka oli valmis pitämään koko maailmasta siksi, että hän katseli kaikkea samalla lapsellisella tietämättömyydellä. Sano, eikö sinun koskaan ollut sääli minua? Minullahan ei ollut niinkuin muilla äitiä, joka olisi voinut sanoa minulle…"
"Luuletko, että äidit puhuvat sellaisesta?"
Patruuna puhdisti välinpitämättömänä hampaitaan.
"Se on kai heidän velvollisuutensa!" Selma katseli häntä ihmetyksellä.
"Jos sinä olisit kasvattanut lapsesi sillä tavalla, niin teki kai Herra parhaiten, kun ei antanut sinun saada niitä," sanoi patruuna laskien nykäyksellä ruttusen salvettinsa syrjään, "pidetäänhän muutoin äitien velvollisuutena antaa lasten kasvaa niin puhtaina ja…"
"Ah," päästi Selma käheästi, "minä en jaksa kuulla enempää. Enkö minä tunne ääretöntä inhoa kaikkea likaista kohtaanjuuri siksi, että minä tiedän miten likaista se on! Oi, sitä kurjuutta! Kuvittelee mielessään kaiken niin kauniiksi — vain kukkia ja auringonpaistetta ja luulee että kaikki on oman mielikuvituksen mukaista! Oi, Jumala! … sitähän on kuin ihmiset ennen syntiinlankeemusta — niin tyhmä ja onnellinen. Ei ymmärrä erottaa hyvää pahasta."
"Niin, sillä sitä pitäisi kai olla selvillä kaikesta, aivan kuin…"Patruuna puhui vihaisesti ja alkoi suuttua.
"… aivan kuin te miehet," täydensi Selma. "Niin, juuri."
Nuo sanat tulivat ratkaisevasti, Selman äänessä oli hiukan entistä sävyä.
"Ei kuulehan, täytyyhän olla jonkinlaista moraalia," sanoi patruuna halveksien ja sytytti sikarin.
"Niin, sama meille kuin teillekin."
Patruuna vain imi tulta sikariinsa. Selmahan oli taaskin lausunut mielettömyyden, mutta sitähän oli hänen hiukan vaikea huomauttaa uudelleen. Naisten kanssa ei koskaan päästä mihinkään: he tahtovat aina sanoa viimeisen sanan. Patruuna tiesi sitäpaitsi vanhastaan, että kun Selma tarttui johonkin, niin hän myös piti siitä kiinni. Keskustelu tuntui epämiellyttävältä. Patruuna olisi mieluimmin väistynyt tieltä.
"Kun sinä menit naimisiin kanssani, olin alaikäinen," sanoi Selma. Mielenjännitys saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeasti, mutta sanat olivat elottomat kuin lakipykälä; siinä määrin hän oli käännellyt ja väännellyt niitä mielessään; "minun antamallani velkakirjalla ei olisi ollut mitään pätevyyttä eikä kellään ollut oikeutta minun nimessäni antaa sellaista, ei edes lahjoittaa toiselle mitään siitä, mikä tulevaisuudessa tulisi olemaan omani. Minun persoonani merkitsee enemmän kuin rahani. Jollen ollut kypsynyt niitä hoitamaan, niin vielä vähemmän kykenin itsestäni huolehtimaan. Alaikäinen ei saa hävittää tulevaisuuttaan enemmän kuin rahojaankaan. Se on aivan yksinkertaista logiikkaa."
"No niin, älkäämme nyt riidelkö. Sinä olet huonolla tuulella. Tule juomaan lasillinen shamppanjaa, niin se menee ohi."
"En, minä en tahdo shamppanjaasi," sanoi Selma jyrkästi. Se oli ollut hänestä muutenkin vastenmielistä, mutta että patruuna saattoi tarjota sitä nyt juuri, kun hän ensi kertaa puhui siitä mikä oli vuosikausia kuohunut hänessä, se lisäsi vain katkeruutta.
Mutta patruuna tunsi olevansa kylläinen ja lämmin, ja koska hän aivan hajamielisesti oli kuunnellut Selman puhetta, niin hän ei voinut aavistaakaan mitä ilmassa kyti.
"Sinä olet väsynyt," sanoi patruuna itsepäisesti, "juo, se virkistää.Entäs viinirypäleitä? Niistähän sinä tavallisesti pidät."
"Anna olla. Minä en välitä."
Patruuna ei vastannut, vaan avasi korkin lennähyttaen sen paukahtaen ilmaan. Selma seisoi liikkumattomana ikkunan luona katsellen häntä, ja hänen kulmakarvojensa väliin kohosi kaksi hienoa ryppyä, kuten aina kun hän oli ärtynyt. Patruuna kaatoi molempiin laseihin ja astui sitten Selman luokse ja aikoi ojentaa hänelle lasin, mutta Selma työnsi pois hänen kätensä niin kiivaasti, että osa sisällyksestä pirskahti lattialle.
"Kuinka sinä käyttäydyt!" sanoi patruuna suuttuneesti, asettaen Selman lasin pöydälle ja tyhjentäen omansa. Mutta sitten hän hillitsi itseään, sillä hän tiesi, että kovuus teki Selman vain äksyisemmäksi.
Löydettyään korkin ja lyötyään sen takaisin pulloon hän istuutui kiikkutuoliin, niin että hän saattoi nähdä Selman. Mielenliikutuksesta oli hänen poskipäilleen levinnyt tumma puna, mikä teki miltei maalatun vaikutuksen. Patruunan mielestä Selma oli kaunis. Tuo tuoreus, joka…
Selma sen sijaan ajatteli, ettei mikään ollut epämiellyttävämpää kuin nähdä nuoruuden intohimojen kummittelevan vanhoilla kasvoilla.
"Sinä olet vilustunut, tule, minä lämmitän sinua," sanoi patruuna levittäen käsivartensa ja pidellen sirosti sikaria etu- ja keskisormen välissä.
"Minä aioin juuri sanoa sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei ole sitova naiseksi tultuani."
"Mitä lorua tuokin on!"
"Minä en saata sen kauemmin — ymmärrätkö — kaikki on lopussa."
"Oletko hullu! Mitä päähänpistoja nuo ovat?" Patruuna oli noussut tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.
"Eivät ne ole päähänpistoja," sanoi Selma nojautuen ikkunapieleen ja työntäen jalat hiukan eteenpäin, jotta hän ei väsyisi pitkästä seisomisesta, "se on tullut hitaasti, askel askeleelta, ja se on tarvinnut useita vuosia selvitäkseen minulle. Ensin se oli vain vaistomainen tunne, jota vastaan minä koetin taistella puhumalla itselleni velvollisuuksista ja kaikesta sellaisesta. Mutta vähitellen liittyi jotain muutakin vastenmielisyyteen, — se oli häpeäntunne, näetkös." — Selma puhui rauhallisesti, ilman intohimoa, ikäänkuin asia olisi koskenut jotakuta toista eikä heitä kahta, sillä kaikki tämä oli hänelle jo aivan tuttua; siitä oli hän puhellut itsekseen satoja kertoja, eikä hänen tarvinnut nyt hakea sanoja. — "Minä olisin tahtonut vajota maan alle joka kerta kun vain viitattiinkin meidän aviolliseen suhteeseemme, ja yksin sekin osoittaa, että siinä oli jotakin luonnotonta — etteivät asiat olleet niinkuin niiden olisi pitänyt olla, sillä vaimo, joka rakastaa miestänsä, ei häpeä: pikemmin hän tuntee olevansa ylpeä. Mutta juuri koettaessani karkottaa häpeäntunnetta olin pakotettu ajattelemaan, ja silloin oli kaikki auttamattomasti lopussa! Se mikä ennen oli ollut aavistusta, heräsi silloin täyteen tajuntaan. Ja tänä hirveän jännityksen aikana en uskaltanut viittaamallakaan puhua sinulle mielentilastani ärsyttämättä sinua. Niin opin minä vaikenemaan, ja me vieraannuimme toisistamme. Alistuminen oli jokapäiväinen leipäni, ylellisyyteni ja kaikkien hoitooni annettujen rahojen hinta, ja minun vastenmielisyyteni vain lisääntyi sanoessani itselleni: 'sinuntäytyy, sillä hän on maksanut'."
"Ovatpa nuo vaimon sanoja miehelleen!" sanoi patruuna huoahtaen.
Selma katseli häntä, ja surumielisen hymyn varjo väreili hänen kasvoillaan.
"Minä tiedän, että minä voisin puhua tästä ikuisesti sinun minua silti ymmärtämättä," sanoi Selma vakavasti, "mutta minä tahdon sanoa sen sittenkin — en sinun tähtesi, vaan itseni — en siksi että käsittäisit minua, vaan siksi etten voi sanoa sitä kellekään muulle kuin sinulle. Ja yhden ainoan kerran tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sitten tulkoon mitä tahansa!"
"Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa sellaisia asioita. Jos kaikki ajattelisivat kuten sinä, menisi maailma nurin, eikä mitään yhteiskuntaa olisi."
"Minä en puhukaan kaikkien puolesta, vaan ainoastaanitsestäni, siksi että minä tunnen siten. Minä puhun oman asiani puolesta siksi, että se koskee yksin minua. Mutta jos joku tuntee samaa kuin minä, jos hän myö itsensä puhtaasta rahasta ja tekee sen yhä uudestaan päivä päivältä, eikä hänen naisellisuutensa sittenkään nouse kapinaan, silloin on hän vajonnut syvemmälle kuin minä nyt. Silloin on hän langennut kuten minä, mutta tahtomatta nousta. Se on ainoa, minkä tiedän."
"Mitä hullujenhuoneen puhetta tuo on?" Patruuna tuli yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. "Myödä…? Mitä olisi sitten vihkiminen, jos tuollaista saisi sovelluttaa oman mielensä mukaan, — omaa miestään vastaan!"
"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden, mutta ei siveellistä. Oletko sinä niin ennakkoluulojen sokaisema, ettet voi käsittää niin yksinkertaista asiaa! — Jos antaa oman persoonallisuutensa saamatta samaa toiselta, silloin on myöty ja langennut. Ei koskaan ihmisen velvollisuus voi olla alistua hyväilyihin, joita vastaan koko hänen olemuksensa nousee. Sillä luonnonvastaisia velvollisuuksia eioleolemassa."
"Sinäpä olet yhtäkkiä saanut omituisia mielipiteitä," sanoi patruuna ivallisesti, vihan kiehuessa hänessä.
"Yhtäkkiä?" toisti Selma hymyillen katkerasti ja pudisti päätään vastenmielisyyden valtaamana. "Voi! — Jospa kaikesta tästä olisi edes seurannut tyydytystä, niin olisin edes luullut täyttäväni velvollisuuteni. Se olisi ollut jonkunlainen lohdutus. Mutta sellaista ei tullut. Vain häpeää — katkeraa, alentavaa häpeää, ja samalla iski mieleeni se julkea ajatus: niin tekevät muutkin. Kirkon siunaus antaa meille oikeuden myödä itsemme. Sillä on monopooli. Oi, voiko ajatella inhottavampaa ajatusta! — Jos sinä voisit käsittää mitenkä se vetää alas — auttamattomasti vetää alas! Se on hirveää. — Jokainen kunnianosoitus muuttuu viiltäväksi ivaksi."
Selma oli painanut päänsä alas, ja katse harhaili tyhjänä avaruudessa.Sointu äänestä oli kadonnut, ikäänkuin vanha nainen olisi puhunut.
"Ei ole ainoatakaan ajatusta tai mielikuvaa, jota sellainen suhde ei likaisi," jatkoi Selma, "ja kaikessa elämän ihanuudessa näkee vain kurjuutta, sairautta — oi, niin tympäsevää sairautta! Ei voi koskea mihinkään ilman että tuo likaisuus tarttuisi, ja tahtomattakin se puistattaa. — Miten usein olenkin katsellut jotain vanhaa vaimoa — sellaista jollainen minun äitini ehkä olisi ollut, jos hän olisi elänyt — ja minä olen ollut niin kurja, että katsellessani hänen harmaita hapsiaan olen ajatellut vahingonilolla: hän ei ehkä ole ollut minua parempi. Katsos — langenneet naiset ovat aina julkeita."
Selma nauroi kalseasti. Häntä helpotti saadessaan kiusata itseään. Hänestä tuntui ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vähentynyt siksi, että hän itse rankaisi itseään.
"Se vaimo, jota minä ajatuksillani uskalsin loukata, oli ehkä kuitenkin kunniallinen vaimo, jonka kengännauhoja en olisi ollut kelvollinen sitomaan," jatkoi Selma äänen muuttuessa lempeämmäksi ja silmien, jotka yhä olivat kiintyneet samaan pisteeseen, täyttyessä hitaasti kyynelillä, — "ei niinkuin minä, vain ulkonaisesti kunniallinen, — vaan todellinen vaimo, joka rakkaudesta oli antanut kaikki rakkautta vastaan, — jonka koko elämä oli ollut alituista ahertelua niiden hyväksi, jotka olivat hänelle rakkaat… Lapsien hyväksi, joita hän rakasti kaksinkertaisesti siksi, että ne olivat myös hänen miehensä omat… Voi, kaikkein kovin rangaistus, ettei voi koskettaa edes puhtainta senkin tahrautumatta."
Selma heittäytyi tuolille, kasvot painautuneina käsivarsia vasten, jotka olivat ikkunapielellä, ja pitkä, ähkivä nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan. Hän oli melkein kokonaan unohtanut patruunan olemassaolon, unohtanut kenelle hän puhui, niin syventynyt hän oli omaan ajatuksenjuoksuunsa.
Se koski patruunaan. Sillä vaikka onnettomuuden syy hänen mielestään olikin vain mielikuvitelma, niin ei hän epäillyt kärsimyksen todellisuutta.
"Mitä itsekidutusta tuo on?" sanoi hän lempeästi.
Selma nosti päätään, ja siirtämättä käsivarsiaan hän kääntyi häneen päin katsellen häntä surullisin, kyyneleisin silmin.
"Sinun, joka olet vapaa, etkä koskaan muuksi voi tulla, sinun on vaikea kuvitella mielessäsi, miltä tuntuu, kun on luopunut kaikesta oikeudesta omaan itseensä, vaikka tietää olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva, tahtova olento," sanoi hän. "Miten usein sinä voitkaan tulla kotiin päivällisiltä viinin liikuttamana ja kiihottamana! Ja sinä voit silittää minua leuan alta, tuolla tavalla, jota olin oppinut vihaamaan siksi, että tiesin sinun seuraavassa hetkessä kohottavan kasvojani ja suutelevan minua. Minä istuin siinä jäykkänä ja kuolleena kuin puupalanen; ja siitäkin saatoit nuhdella minua! Sinä et tiennyt miten vaikea minun oli puristaa hampaani yhteen, jotta en alkaisi purra kuin villi hevonen! Sinä et tiennyt miten raskasta oli pysyä alallaan, kun minussa kuohui mieletön halu heittää sinut maahan ja polkea sinut jalkojeni alle! Niin, oli todella hetkiä, jolloin pelkäsin mielettömänä ryntääväni sinun kimppuusi."
Sanat koskivat patruunaan kuin lyönnit, eikä ollut mahdollistakaan epäillä niiden todenmukaisuutta; sitä todisti yksin soinnuton äänikin, joka värisi hillitystä liikutuksesta. Patruuna oli ikäänkuin kiedottu läpinäkymättömään verkkoon, jonka silmukat auttamattomasti pienenivät.
"Ja kuitenkin olen tehnyt mitä ikinä olen voinut sinun tähtesi," sanoi patruuna vältellen.
"Niin, niin," lausui Selma kiihkeästi, ja samalla kuin häntä kiusasi se, ettei hän voisi sanoa ainoatakaan totuuden sanaa loukkaamatta häntä, hän päätti tehdä lopun kaikesta teeskentelystä, "en minä siitä puhu. Sinähän olet maksanut minulle runsaasti — ruhtinaallisesti, voisin sanoa."
Selma silitti toista käsivarttaan, niin että puvun pehmeä sametti kietoutui tiiviisti sen kiinteiden muotojen ympärille. Kankaan syvää mustaa väriä vastaan näytti käsi entistään valkeammalta, — tuo suuri, voimakas käsi, joka oli aiottu kestämään elämän työssä, mutta jonka kaksi raskasta sileätä sormusta oli vapauttanut siitä.
"Minä en ole toisten naisten kaltainen," sanoi hän surullisesti, "minä envoiarvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni. Se on luonnotonta, jos niin tahdot, — niin, onhan aivan naurettavaa, ettei voi suoriutua sellaisesta niinkuin jokainen pikkusielu. Mutta se on mahdotonta, — nyt se ei käy enää kauemmin."
"Mutta mitä sinä sitten tahdot?"
Patruuna oli ollut niin varma omistusoikeudestaan, ja nyt Selma luisuikin hänen käsistään; miten tämä loppuisi? Hänet valtasi epämääräinen pelko, että hän kadottaisi hänet. Sillä hän rakasti häntä todellisesti —omallatavallaan, ja hän oli lausunut totuuden sanoessaan, että Selma hänen mielestään oli "pulskistunut".
"Minä tahdon elättää itseäni työlläni, en mitään muuta," sanoi Selma hiljaa, niinkuin puhutaan kauniista unesta, jota tuskin uskaltaa mainita siitä pelosta että toisen arvosteleva katse voisi karkottaa sen pakosalle.
"Elättää? — mitä se merkitsee? Minähän elätän sinua."
Patruuna käänsi päätään joka puolelle epätietoisena siitä minne hän voisi sylkäistä.
"Niin. Mutta minä tahdon tehdä sen itse — minä en kestä enää kauemmin."
Selma oli noussut väristen seisomaan ja heitti aran katseen shamppanjapulloihin.
"Sinulla ei ole mitään oikeutta rikkoa velvollisuuksiasi; sinä olet minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."
Patruuna sylki päättäväisesti uuniin päin.
"Vaimo? — se on sen sanan väärinkäyttämistä!" Selma seisoi kääntyneenä häntä kohti. Posket olivat kadottaneet värinsä, mutta hän katsoi patruunaa rohkeasti silmiin.
Tämä oli jo liikaa patruunalle, ja hänen vihansa kuohui yli äyräittensä.
"Vai nii-in, vanhat siteet eivät enää kelpaa," lausui hän ilkeästi ja puri sikariaan, niin että tupakanlehdet takertuivat hänen huuliinsa, "naisellista uutuudenhalua! … pitäisi kai olla nuori Adonis…"
Selma katsoi mieheensä jäykästi, luotaantyöntävästi; ja tässä kylmässä katseessa oli jotakin, mikä piti patruunaa aisoissa.
"Ei ole sellaista miestä maailmassa, jonka kanssa tahtoisin mennä naimisiin — en ainakaan nyt," sanoi Selma nyrpeästi, ikäänkuin hän olisi puhunut kauan sitten tehdystä vääryydestä.
"No, no, sinä haaveilet vapautta," sanoi patruuna, "mutta ehdotonta vapautta ei ole olemassa. Jokainen asema elämässä tuo pakkoa muassaan; köyhyys ei ole pienin. Muista että ensimäiset, jotka kapinoivat olevaa järjestystä vastaan, olivat langenneet enkelit. Pahuuden peruste eli saatana ei ole mikään pölkkypää, hän osaa kyllä asettaa aikeensa kauneimpaan valoon, javapauson se sana, jota hän enimmän käyttää kultauksena. Mutta paha on paha, ja oikea on oikea."
Patruuna uskoi kaunopuheisuuteensa kuin evankeliumiin, mutta hän oli liiaksi mukavuutta rakastava turvautuakseen siihen muulloin kuin tällaisissa erikoistapauksissa. Kun Selma vain torjui kädellään osoittaakseen siten, ettei hän ollut mieltään muuttanut, valtasi patruunan suunnaton hämmästys. Hän oli mielestään esittänyt asian niin päivänselvästi. Voisiko todella sanoa mitään sitä vastaan, että paha oli paha ja oikea oli oikea? Hänestä tuntui, että hänen vaimoonsa varmaan oli paha henki mennyt tai jotakin muuta senkaltaista. Ja sitten hän kiireesti alkoi ajatella kaikkia tuttuja nuoria miehiä. Mutta ei kukaan heistä tuntunut toistaan vaarallisemmalta. Hän inhosi heitä kaikkia yhtä paljon. Naimaton mies oli hänestä vähäpätöinen olento, vahingollinen eläin, senjälkeen kuin hän itse oli nyt naimisissa.
"Eikö sinulla ole ollut tarpeeksi vapautta? Sinulla, joka olet saanut tehdä mitä ikänä olet tahtonut! Mutta nuo ovat nukkekoti-periaatteita, siinä on piru ja hänen…"
"Ei, ne eivätoleperiaatteita, minun luonteeni vain nousee kapinaan, ei mitään —ei mitäänmuuta kuin sitä, etten voi sietää sinun kätesi koskettavan ruumistani!"
Selma tunsi itse, että hänen sanoissaan oli jotakin raakaa, mikä ajoi veren hänen ohimoilleen, mutta kerran täytyi totuuden tulla ilmi, kuului se sitten pahalta tai hyvältä.
"Se joka rikkoo alttarin ääressä tekemänsä lupaukset, on valapatto, ja miten käy omantunnonrauhan?"
Tuon iskun piti masentaa hänet, mutta Selma oli kovanahkainen.
"Minähän olen sanonut sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei ole sitova naisena, yhdentekevää onko se annettu alttarin ääressä tai muualla. Etkö ymmärrä, että siinä juuri se pulma onkin, josta kaikki muu riippuu? Kellään ei ole oikeutta vastaanottaa sellaista koko elämäksi sitovaa lupausta, ellei sen antaja ole täysin tietoinen siitä mitä tämä lupaus merkitsee. Miten monet naiset ovatkaan menneet naimisiin kuten minä! Jos kahleet tuntuvat sietämättömiltä, katkaiskoot he ne kuten minä."
Selma heitti päätään taaksepäin, ja silmät loistivat. Hänen sanojensa kaiku lisäsi rohkeutta, ja hänestä tuntui sinä hetkenä kuin koko maailma olisi ollut hänelle avoin, — ettei hänen tarvinnut muuta kuin "rikkoa" välit ollakseen vapaa.
"Sinun pitäisi varoa, sillä ei ole vain kysymys sinusta itsestäsi," sanoi patruuna uhaten, "jokainen sellainen sana on kuin kulovalkea, joka saa häviötä aikaan. Mies on naisen pää, — senhän sanoo sekä jumalallinen että inhimillinen laki — yksi hallitsija pitää olla niinhyvin valtiolla kuin perheellä. Valtio perustuu vain perhe-elämään. Joka kumoaa perheen, kumoaa kaiken."
"Ei ole ketään, joka voisi asettaa perhe-elämän korkeammalle kuin minä," sanoi Selma varmasti, "mutta meillä ei ole mitään perhettä. — Ei myöskään kukaan voi olla enemmän vakuutettu avioliiton pyhyydestä kuin minä. Mutta silloin ei saakaan mennä naimisiin niin kevytmielisesti kuin nykyään eikä ennen kuin täysi-ikäisenä, jolloin on päässyt täyteen selvyyteen siitä, että ihmisen täytyy itse vastata teoistaan ja että on vakavasti ottanut kohtalonsa käsiinsä, — että itse on edesvastuussa kaikesta, ja itse saa kärsiä seuraukset. Niin kauan kuin tätä ei käsitä, ei ole kypsynyt ottamaan niin tärkeätä askelta, kuin avioliitto oikeastaan on. Mitä minuun ja sinuun tulee, niin ei välillämme ole mitään muuta kuin minun vastenmielisyyteni, minun voittamaton inhoni kaikkea lähentelyä kohtaan. Minä kunnioitan sinua, vieläpä pidänkin sinusta, mutta — välimatkan päästä. Lapset olisivat kieltämättä olleet yhdyssiteenä, mutta niitähän ei ole. Kysymys on vain sinusta ja minusta. Ihmisenä en minä merkitse mitään sinulle, — en yhtään mitään. Minun ajatukseni ja tunteeni ovat sinulle niin vieraat kuin jos asuisin kuussa. Jos voisin asettaa valittavaksesi toiselta puolen persoonallisuuteni ja toiselta puolen ruumiini, niin et epäilisi hetkeäkään valinnassasi. Sinulle on yhdentekevää mitä minä kärsin, kun vain kuulun sinulle ja — olen vaiti. Juurisitäen voi antaa anteeksi sinulle!"
Selma taisteli hetken kyyneliä vastaan. Hänet valtasi syvä yksinäisyydentunne, mutta hän lannisti sen.
"Jos olisin ollut yhtiötoveri, seurakumppani tai toveri," alkoi hän uudelleen, "olisit sinä kaivannut minua ja sanonut ystävällisen sanan jäähyväisiksi. Mutta nyt minä olen niin äärettömän paljon vähemmän, ja siksi tunnet vain vihaa sen johdosta, että olet kaupassa tullut petetyksi. Mitä sinun siitä tarvitsee välittää! Onhan niin paljon ihailtuja, kauniita, arvossapidettyjä naisia, jotka mielellään myövät itsensä suuresta omaisuudesta, kun vain pappi vahvistaa kaupan. Ota joku niistä ja anna minun mennä."
Patruunassa nämä sanat herättivät omituisen tunteen, jotakin hämärää, halun johonkin, vaikkei hän tiennyt mihin. Tuo ajatus oli niin uusi ja tuskallinen, — ei, hän ei voinut, eivoinutkadottaa häntä! Mitä hän sanoisikaan vakuuttaakseen Selmalle, että se oli mahdotonta!
"Mennäkö?" toisti patruuna, "sinä et ajattele mitä sanot. Sinä et ikänäsi voi kestää häväistystä … juoruja … kaikkea sitä mille panet itsesi alttiiksi. Minä tunnen sinut: sinä olet liian ylpeä voidaksesi kestää sitä. Sellaisen askeleen tuottama häpeä painaisi sinut maan tasalle."
"Häpeällä ei ole valtaa ihmiseen muulloin kuin silloin, kun sitä pakenee. Samassa hetkessä kuin sitä uhmailee, katoaa se."
Nuorekkaan voiman valtaamana Selma kumartui taaksepäin ja ojensi käsivartensa, niin että notkea vartalo kohosi ikäänkuin ristinä vaaleita uutimia vasten. Tämä liike toi äkkiä esille koko vartalon vapaan kauneuden, — ei kureliivin kuristamana, vaan luonnon taipuisan voiman kannattamana — tuon hienon notkeuden, joka näytti taipuisalta ja kimmoiselta kuin teräsvieteri. Kaksikielisestä käärmeenpäästä säkenöi pitkiä salamoita, jotka monivärisinä taittuivat valoa vasten.
Patruuna katseli häntä ääneti.
"Mihin sinä pyrit?" huudahti hän äkkiä. Pelosta että hän kadottaisi otteensa hän heitti kaunopuheisuutensa pellolle ja pakeni kouraantuntuvampien todistelujen suojaan. "Ne ovat pilventakaisia unelmia. Sinulla ei ole mitään työalaa, ei mitään tulevaisuutta. Ajattele itse, niin huomaat, että tavoittelet mahdottomuuksia. Sinä suoraan sanoen et voi elättää itseäsi, sinä jota on seitsemän vuotta hemmoiteltu rikkaudella ja hienoudella. Sinä rakastat rahaa tai kaikkea sitä, mitä rahalla voi saada. Mitä yksin kirjasikin ovat maksaneet! Miten voit elää ilman kaikkea sitä? … kaikkea sitä mihin olet kiintynyt. Sinulla ei tule olemaan aikaa tuhlata ajatustakaan muuhun kuin leipätaisteluun. Ja miksi tahdot tulla? Konttorineidiksi? — sinä et koskaan ole läpikäynyt mitään kauppakoulua. Opettajattareksi? — sinulla on tietoja, mutta ei mitään tutkintotodistuksia. Ompelijaksi? — et osaa leikata vaatteita. Ja jokaista leipäpalaa tavoittelee tusinoittain ihmisiä."
Hän vaikeni ja jäi odottamaan.
Selman täytyi pusertaa hampaansa alahuuleensa tukahduttaakseen valituksen, joka tahtoi pusertua esiin, ja hän oli vaipunut kokoon kuullessaan miehensä sanat. Tämä oli vastaväite, joka useasti oli herännyt hänessä itsessäänkin, juuri se mitä hän enimmin pelkäsi.
Patruuna huomasi voittaneensa, ja kierittäen irrottuneet tupakanlehdet lujemmalle sikarinsa ympärille hän jatkoi:
"Karannutta vaimoa halveksivat kaikki kunnialliset ihmiset. Häntä vältetään kuten muitakin seikkailijattaria. Kaikkialta sinut syrjäytetään, ja jouduttuasi turvattomaksi maailmaan vain kolmenkolmatta ikäisenä voit joutua monenlaisille kiusauksille alttiiksi."
"Mutta eräänlaista kiusausta vastaan olen ainakin parkittu," sanoi Selma ponnistaen viimeisen rohkeutensa esille. Mutta voimattomuuden tunne painosti häntä jo.
Hän tunsi voimakasta toimintahalua, hän halusi hyödyttää muita, mutta hän ei ollut niin lapsellinen, että olisi luullut naisen voivan kahdella tyhjällä kädellä tehdä muuta kuin elättää itsensä. Ja hän tiesi ettei hän koskaan haluaisi vain joutilaana elellä — ettei hän koskaan tyytyisi vain ravinnon hankkimiseen itselleen. Millainen elämä! Vaipuisiko hän itse tuohon köyhyyden synnyttämään materialismiin, jota hän muissa niin usein oli inhonnut? Jo sadannen kerran hän aprikoi tätä kysymystä, ja nyt vaati se vastausta kiihkeämmin kuin milloinkaan. Hän vapisi kouristuksentapaisesti ja puri hampaansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi.
"Missä on sinulle työtä tarjona?" kysyi patruuna riemuiten, sillä Selma oli kalpea, hänen katseensa maahan painunut, ja koko hänen herpoutuneessa ryhdissään oli jotakin, mikä ilmaisi Selman jo pitävän taistelua kadotettuna. "Monet tahtovat tehdä työtä, mutta sittenkin… Onko yhtä ainoata paikkaa, johon sinut otettaisiin suosituksitta, ja kukapa suosittelisi sinua? Minäkö ehkä?"
Patruuna naurahti keinuessaan tuolissaan ja vetäessään muutamia sauhuja sikaristaan, joka oli loppumaisillaan. Hän sääli Selmaa samalla tavalla kuin lempihevostaan sitä piiskatessaan; hän iloitsi samalla siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä rangaistus häneen tekisi.
"Eivätkö nämä olekin päteviä syitä?" lisäsi hän, ja äänensävy oli oikein iloinen.
"Ovat," vastasi Selma lyhyesti, mutta hänen maahanluoduista silmistään kimalteli voitetun hiipivää, katkeraa vihaa. Patruuna oli ennenkin saanut hänet taivutetuksi, mutta kerta kerralta oli se ollut yhä vaikeampaa, ja hänellä oli vain yksi välikappale: raha.
Vasta nyt voitettuna huomasi Selma, että hän itse tietämättään oli salaa toivonut patruunan viime hetkessä ojentavan hänelle auttavan käden, — huojentavan hänen ensi askeleitaan ja etsivän työtä hänelle. Nyt Selma häpesi tätä toivoaan, ikäänkuin se olisi ollut rikos. Niin, se oli enemmänkin — se oli naurettavaa. Hän tunsi sen nyt. Ja siksi kohosi polttava puna uudelleen hänen poskilleen. Mutta katse oli alas luotu, häpeästä maahan kahlehdittu.