The Project Gutenberg eBook ofRahaa: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Rahaa: RomaaniAuthor: Victoria BenedictssonTranslator: Salme SetäläRelease date: March 4, 2012 [eBook #39034]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHAA: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Rahaa: RomaaniAuthor: Victoria BenedictssonTranslator: Salme SetäläRelease date: March 4, 2012 [eBook #39034]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Rahaa: Romaani
Author: Victoria BenedictssonTranslator: Salme Setälä
Author: Victoria Benedictsson
Translator: Salme Setälä
Release date: March 4, 2012 [eBook #39034]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHAA: ROMAANI ***
Produced by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]
Suomentanut Salme Setälä
Otava, Helsinki, 1916.
Victoria Benedictsson (synt. Bruzelius), ruotsalainen naiskirjailija, joka käytti kirjailijanimeäErnst Ahlgren, eli vv. 1850-88. Jouduttuaan jo nuorena naimisiin häntä paljoa vanhemman postimestari Benedictssonin kanssa hän alkoi v. 1884 esiintyä kirjailijana, julkaisten romaaneja ja novelleja, joihin oli saanut aiheet Skånesta. Hänen kirjansa ovat raittiita, terveitä tosielämän kuvauksia, joissa kirjailija terävällä psykologisella silmältä ja karaistulla elämänymmäryksellä käsittelee olevia oloja. Hänen teoksistaan mainittakoon novellikokoelmat "Från Skåne", "Folklif och småberättelser", romaanit "Pengar" (joka nyt ilmestyy suomennettuna nimellä "Rahaa"), "Fru Marianne", "Modern", näytelmät "Den bergtagna", "I telefon" sekä yhdessä kirjailija Axel Lundegårdin kanssa kirjoitettu "Finalen". Loppuikänsä hän oli hyvin kivulloinen ja päätti itse päivänsä Kööpenhaminassa. Hänen kuolemansa jälkeen Lundegård julkaisi hänen jälkeen jättämät teokset "Modern" ja "Berättelser och utkast" sekä hänen kirjeisiinsä perustuvan elämäkerran, "Victoria Benedictsson, sjelfbiografi ur bref och anteckningar". — Meillä onHelmi Krohnjulkaissut teoksen nimeltä "Siipirikko, Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä", joka erinomaisen mielenkiintoisella tavalla esittää onnettoman kirjailijattaren elämäntarinan. Tässä teoksessa luemme m.m. seuraavatkin Ernst Ahlgrenin kirjailijaluonnetta kuvaavat sanat:
"Harvan kirjailijan tuotanto on puhjennut esiin samassa määrin hänen omasta elämästänsä kuin Ernst Ahlgrenin. Jokainen sana, jonka hän kirjoittaa, on ikäänkuin taistelua hänen omasta olemassaolostansa. Hän nousee haarniskaan elämän puolinaisuutta vastaan siksi, että hän itse on murtua sen painon alle, hän taistelee elämän kaksinaisuutta vastaan siksi, että se uhkaa viedä hänet itsensä perikatoon. Ja koko suuren rakkautensa elämää kohtaan hän päästää teoksissaan valloilleen sentähden, että hän itse taistelee sairaalloista epätoivoa ja kuoleman huumausta vastaan."
Kylässä oli ainoastaan yksi katu, jos sitä saattoi tällä nimellä edes kunnioittaa, sillä se oli aivan yksinkertaisesti vain kapeanpuoleinen, kivittämätön ja huonosti hoidettu tie. Toisella puolella seisoi rinnatusten viisi, kuusi kehnoa rakennusta, toisella näkyi muutamia talonpoikaistaloja niin pitkän välimatkan päässä toisistaan, että niiden väliin jäi tilaa sangen isolle puutarhalle. Nämät talot olivat kylläkin kunnioitusta herättäviä leveine riveineen ja säännöllisine neliöineen, mutta ohikulkijaan ne tekivät varsin epäystävällisen vaikutuksen, sillä ne seisovat kaikki selin, s.o. niiden ulkorakennukset olivat tien puolella. Ainoastaan yhdessä kohtaa, missä portti oli jätetty auki, saattoi nähdä pihalle, jossa ei ainoatakaan elävää olentoa liikkunut, paitsi kanaperhe, joka kuljeskeli ja kuopi olkia.
Oli ollut kylmä ja sateinen kesä; nyt se olikin jo lopussa.
Kädet työnnettyinä ahtaaksi käyneen palttoon taskuihin kulki nuori tyttö katua pitkin. Hän näytti iloiselta ja reippaalta: käynti oli vailla kaupunkilaisnaisen sipsuttelevaa viehkeyttä, liikkeet olivat pikemmin huolettomat kuin keskenkasvuisen pojan. Suruttomasti hän tutki taivaan harmaita pilviä, nähdäkseen tulisiko taas sade. Senjälkeen hän avasi matalan tuvan oven ja astui eteiseen, joka oli juuri niin suuri, että ovet töin tuskin sivuuttivat toisensa. Hän avasi seuraavankin oven soittokellon mielettömästi rämistessä.
Tämä oli kylän ainoa sekatavarakauppa, ainoa paikka, josta sai ostaa tupakkaa, kahvia ja sokeria. Oikea hökkeli sitä paitsi — matala, pimeä, savuttunut — täynnä epämääräistä harmaanpaperin, suovan ja jos jonkin hajua.
Nuori mies seisoi kauppapöydän takana, kyynärpäät pöytää vasten nojautuneina ja pää painuneena kirjan yli. Hän näytti yhtä valoisalta ja ystävälliseltä kuin puoti oli pimeä ja ikävä.
Nuoren tytön astuessa sisään oikaisi hän itseänsä ja kumarsi. Hän oli varsin kaunis. Vaalea tukka oli aaltomainen, kiiltävä kuin silkki ja suoraan ylöspäin kammattu. Iho oli naisellisen vaalea, eikä sellaisia sinisiä silmiä kuin hänellä ollut kellään muulla. Älykkäisyyttä loisti silmälasien takaa, mutta koko kasvojen ilmeessä oli jotakin painostavaa ja suun ympärillä hempeä piirre, joka hyvinkin helposti olisi voinut muuttua synkkämielisyydeksi. Hänessä ei ollut mitään uljuutta, ei miehekkyyttä; hän muistutti tainta, johon valon puutteessa puhkeaa valkeita lehtiä vihreiden asemasta.
Kenenkään mieleen ei helpolla pälkähtänyt sanoa epäystävällistä sanaa Aksel Möllerille. Hänen katseessaan ja ryhdissään oli aina jotakin selittämätöntä, ikäänkuin anteeksi pyytävää. Jokainen tunsi ehdotonta sääliä — eikä hän kuitenkaan ollut sairas, ei vanha eikä köyhä.
Yksinpä Selma Bergkin hillitsi vaistomaisesti poikamaisia liikkeitään puhuessaan hänen kanssansa.
"Minä en aio tehdä kauppaa," sanoi Selma astuen kauppapöydän luo, "minä tahtoisin vain pyytää teiltä jotakin."
"Minultako?" toisti Aksel Möller iloisesti ja heikko puna kohosi hänen poskilleen.
Selma tuli hämilleen. He olivat kyllä tavanneet toisensa pappilassa muutamia kertoja, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa kauhean tungettelevaista. Aksel Möllerin arkuus tarttui häneenkin ja hänen sormensa alkoivat hermostuneesti leikkiä nuorakerästä irtaantuneella päällä.
"Rikhard on kertonut, että teidän äitinne isällä on koko joukko setänne piirustuksia ja luonnoksia."
Silmälasien takana alkoi loistaa, tuo katse merkitsi jonkinlaista hiljaista myöntymistä.
"Minä tahtoisin … oi, minä olisin niin kiitollinen, jos tahtoisitte pyytää äidinisäänne… Minä olisin niin kovin iloinen, jos saisin nähdä ne."
Nuori mies vaikeni ja näytti epäilevän.
Selma punastui, niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. — Hän oli varmaankin ollut kauhean tungetteleva.
"Luuletteko ehkä, ettei äidinisänne…"
"Vaari, mitä vielä. Hänestä ei mikään ole niin hauskaa, kuin saada näyttää niitä." — Aksel epäröi hiukan. "Minä menen sanomaan äidille," sanoi hän sitten reippaasti.
Hän meni perheen puolelle ja palasi hetken kuluttua.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään," sanoi hän pitäen ovea auki.
Selma seurasi kutsua ja astui suureen arkihuoneeseen, jossa oli pienet ikkunat molemmilla sivuilla. Ikkunan ääressä istui muori Möller ja hänen tyttärensä käsitöiden ääressä.
Selma oli nähnyt muorin vain kirkossa, mutta noita terävänenäisiä kasvoja ei hevin unohtanut, kun kerrankin vain oli ne nähnyt.
Poika esitteli, ja nuori tyttö pyysi muutamin sanoin rohkeuttaan anteeksi. Hänen anteeksipyyntönsä otettiin jotenkin nyrpeästi vastaan, mutta Selma ei välittänyt siitä. Hän tunsi Möllerin muorin, niinkuin jokainen tuntee toisensa tuollaisessa pienessä kylässä, ja hän tiesi, ettei muorilla ollut tapana koskaan olla rakastettava. Mitä tekemistä hänellä sitä paitsi oli akan kanssa! Hän pisti vain kätensä palttoontaskuihin ja tekeytyi katupoikamaiseksi. Siten hänellä aina oli tapana tehdä, kun joku osoittautui epäystävälliseksi.
Selman utelias katse kiiti ympäri huonetta ja pysähtyi pieneen tauluun, joka riippui piirongin yläpuolella. Oli parasta pitää nyt varansa, tänne ei kumminkaan toista kertaa pääsisi. "Onko enonne tuon maalannut?" kysyi hän kääntyen nuoren miehen puoleen. Mutta ennenkuin tämä ennätti vastata, puuttui muori puheeseen:
"Ei, sen on Aksel tehnyt. Lapsena hän töherteli sellaista."
"Aiotteko maalariksi?"
"Ei, sitä häneiaio. Meidän suvussamme on ollutyksimaalari, ja siitä on jo ollut enemmän kuin tarpeeksi."
"Kuinka hyvin se on tehty. Herra Möller on varmasti perinyt taipumuksensa enoltaan."
"Siinä tapauksessa hän ei myöskään ole perinyt häneltä mitään muuta, eikä se paljon ole. Hänelle tuhlaamalla vain tuhlattiin rahoja, ja kun hän kuoli, ei hän jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin velkoja."
"Mutta ajatelkaa — sellainen nimi!"
"Ei siitä mies elä, sen voin neidille vakuuttaa."
Möllerin muori puri huulensa yhteen tavalla, joka auttamattomasti katkaisi keskustelun.
Selma katsahti nuoreen mieheen. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa.
"Vaarin huone on täällä, saanko pyytää tätä tietä."
Jättäen emännälle hyvästi Selma poistui huoneesta, ja kun hänen saattajansa oli sulkenut oven heidän jäljessään, veti hän helpoituksen huoahduksen.
He kulkivat vierashuoneen läpi — kylläpä se oli jäykkä, mauton ja symmetrinen. Värisytti aivan sitä katsellessa.
Seuraava huone oli sävyltään aivan toisellainen.
"Tämä on minun huoneeni," sanoi herra Möller.
Selma katseli ympärilleen. Hänen katseensa oli niin terävä, että hän huomasi kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Huone oli yksinkertainen, mutta hyvin kodikas. Siellä olisi voinut istua tuntikausia tuntematta yksinäisyyttä, siinä määrin omistajan aisti oli painanut leimansa kaikkeen.
"Te luette paljon," sanoi hän katsellen ympärilleen.
"Kaikkina vapaina hetkinä."
"Mitä sitten?" kysyi Selma ja tarkasteli muutamien niteitten selkiä, jotka näyttivät olevan kotoisin maalaishuutokaupasta. "Ah, romaaneja! Ettekö lue mitään muuta?"
"Kyllä, runoutta; siitä minä enimmin pidän, ja sitten historiallisia teoksia. Eikö neiti koskaan lue romaaneja?"
"Kyllä, se on selvä, mutta minä luen myöskin filosofiaa ja fysiikkaa."
Hänen äänenpainonsa, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, jäi Aksel Mölleriltä huomaamatta; hän oli liiaksi naiivi nauraakseen. Päin vastoin, hän tunsi melkein ihailua.
"Eikö se ole vaikeaa?" kysyi hän arasti.
"Se riippuu siitä, miten asian ottaa," vastasi Selma kevyesti. Hän alkoi jo tuntea olevansa voiton puolella.
"Soitatteko viulua?"
"Soitan väliin."
"Kuka on teitä opettanut?"
"Olen opetellut itse, äiti ei koskaan ole tahtonut uhrata varoja minun tähteni."
"Ja tuo pieni pianino, onko sekin teidän?"
"On, mutta se on kovin huono, toivoisin, että minulla olisi varaa hankkia uusi."
"Varaa?" matki Selma. Tiedettiinhän, että Möllerin muori oli rikas.
Hän nyökäytti päätään itsekseen hyvin merkillisellä tavalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: nyt minä ymmärrän.
Kaikkialla huoneessa oli paljon houkuttelevaa, sellaista, mikä olisi ihastuttanut "kokoiluhaluista" koulupoikaa, sammalia ja kiviä, isoja näkinkenkiä, piikivisiä nuolenpäitä ja — kaikista paras! — pieni akvaario, hyvin alkuperäistä laatua, jossa oli "vesipöpöjä" ja vesiliskoja. Mutta ei sopinut viipyä siellä kauemmin, ja niinpä he menivät eteenpäin.
Pienen käytävän eli eteisen kautta he tulivat ukon huoneeseen.
"Vaari, neiti Berg haluaa nähdä enon piirustuksia," sanoi Selman saattaja astuessaan sisään ja pitäessään hänelle ovea auki. Hänen äänessään oli aivan toinen sävy kuin äsken.
Ukko istui kiikkutuolissa kirjoituspöytänsä ääressä ja luki. Hän nousi työntäen silmälasinsa otsalle. Selvästi saattoi huomata, että tyttärenpoika oli hänen näköisensä, mutta ukko oli olennolta reippaampi.
"Tervetuloa," sanoi hän sydämellisesti ja ojensi Selmalle kätensä.
"Minä olen hyvin tunkeileva," sanoi tyttö katsellen ujostelematta ukkoa, "mutta minusta ei mikään ole hauskempaa kuin piirtäminen; minä olen aivan hullaantunut siihen … ja kun nyt tiesin, että täällä on niin paljon nähtävää… Kiusaus oli liian suuri." Hän purskahti pieneen aiheettomaan nauruun. Se kuului reippaalta ja miellytti ukkoa.
Aksel seisoi keskellä lattiaa nojaten milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa ja näytti ikäänkuin nauttivan jostakin.
"Se oli hyvin kiltisti tehty," sanoi ukko ja taputti tyttöä tuttavallisesti olalle, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä.
Tyttärenpoika katseli ympärilleen ilmeisellä mielihyvällä, vaikka kaiken tämän täytyikin olla niin sanomattoman tuttua hänelle.
"Neiti," sanoi hän äkkiä, "mitä pidätte?" Hän osoitti kivipainokuvaa, joka riippui vastapäätä ikkunaa, vuoteen yläpuolella.
Nuori tyttö seisoi hiljaa ja katseli. Itse aihe tässä taulussa miellytti häntä — häntä, joka eli vielä puoleksi lapsuuden satumaailmassa. Siinähän se oli ilmielävänä, ihanine satuolentoineen, jotka olivat haaveellisia ja lumoavia kuin itse kesäyö. Se oli jotakin häntä varten!
Aksel Möller pidätti aivan henkeään, siinä määrin hän pelkäsi häiritsevänsä.
Täällä vaarin huoneessa olivat itäneet ne siemenet, jotka luonto oli kylvänyt hänen sieluunsa, täällä olivat ne versoneet ilman valoa ja ilmaa — sairaaloisesti ja kituen — ja täällä hän oli oppinut kunnioittamaan vanhusta ja vainajaa. Hänestä tuntui kuin taiteilijan henki olisi jäänyt tänne, ja kun Selma nyt seisoi siinä äänettömän ihailun vallassa, niin palveli hän juurihänenjumalaansa.
Yksinäisyys sekä äidin ankaruus olivat lapsuudesta alkaen pakottaneet hänen tahdonvoimansa kutistumaan kääpiömäiseksi, samalla kun ne olivat kehittäneet mielikuvituksen niin voimakkaaksi, että se olisi voinut täyttää jättiläisen pään. Hän oli luonteeltaan niitä ihmisiä, jotka luulevat olevansa luodut kärsimään ainoastaan siksi, että heillä on kykyä antautua sellaisen mielentilan valtaan.
"Oi miten ihastuttavaa!" huudahti Selma ja levitti sormiansa päällysnutun taskuissa.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
Hänen kuulijansa eivät olleet herkät huomaamaan koomillisuutta, eivätkä he käsittäneet sitä vastakohtaa, mikä vallitsi täysikasvuisen neidon ihastuksen ja näiden teeskentelemättömien nulikkamaisten liikkeiden välillä.
"Entäs mitä nämä ovat?" sanoi hän osoittaen toisia tauluja, jotka koristivat seiniä. Olihan hänen mahdotonta ikuisesti seisoa siinä ja ihailla.
"Kaikki hänen teostensa jäljennöksiä. Niitä hän tavallisesti lähetti minulle kotiin. Ja tuo öljymaalaus on hänen omakätinen harjoitelmansa," sanoi ukko ylpeydellä.
Siinä oli alaston ruumis ja voimakaspiirteinen, ruma pää. "Uh niin kauheaa!" ajatteli Selma koulukielellään, mutta ei sanonut mitään.
"Hämärtää hiukan. Enkö saa sytyttää vaarin lamppua?" kysyi Aksel.
"Olinpa tyhmä, kun tulin tänne näin myöhään!" valitti Selma, "mutta se johtui siitä, että kuljin tunnin aikaa miettien uskaltaisinko tulla vai en."
Nyt he nauroivat, ja samassa oli jää murrettu. Selma tunsi voittaneensa heidän suosionsa.
"Saanko ottaa päältäni?" sanoi hän. Ja ukko itse auttoi päällystakkia hänen yltään, tyttärenpojan sytyttäessä lamppua ja vetäessä alas kaihtimia.
Näyttipä siltä kuin vanhat huonekalut olisivat vain tätä kaivanneet. Ne eivät tuntuneet enää jäykiltä eivätkä kulmikkailta. Kaikki sopi niin erinomaisesti yhteen; pelkkiä vanhoja muistoja ja vanhoja taruja. Siinä huoneessa tunsi olevansa kuin kotonaan.
Tyttärenpoika asetti vaarin tuolin paikoilleen ja pyysi vierasta siihen istumaan. Iloinen ilme kaunisti hänen kasvojaan; hän näytti nyt tavallista reippaammalta.
"Otatko, vaari, salkut nyt esille?" sanoi hän.
Vanhus avasi pulpetin ja alkoi etsiä aarteitaan. Selma hypähti pari askelta ja istuutui nojatuoliin. Kuinka vapaasti saattoikaan olla näiden ihmisten parissa!
Hän nojautui taaksepäin selkänojan yli nähdäkseen taakseen huoneeseen. Lampunvalo lankesi sivulta päin hänen kohotetuille kasvoilleen ja valaisi kirkkaasti hänen upeaa, kehittynyttä vartaloaan. Kaunis hän ei ollut, pikemmin päinvastoin, mutta hänessä oli tuoreutta, joka muistutti pilvetöntä talvipäivää, lunta ja kulkusten kilinää.
Tämä huone miellytti häntä. Siinä ei ollut mitään puolinaista, sellaisenaan se teki kokonaisen vaikutuksen. Sanomattomalla ilolla hän antoi katseensa liukua pitkin seiniä ja hyllyjä. Kaikki oli täyteen ahdettua: mikään paikka ei ollut jätetty käyttämättä. Ja kaikki oli niin tummaa, jotta lampunvalo suorastaan imeytyi siihen. Miten hauskalta tuntuisikaan saada penkoa näitä kaappeja ja laatikoita! Hän naurahti.
"Täällä on hyvin hauskaa!"
Hänen ilonsa heijastui nuoren miehen kasvoihin. Tämä seisoi ja katseli häntä.
"Kas tässä," sanoi ukko ja asetti joukon harjoitelmia pöydälle. Sitten hän veti tuolinsa Selman viereen, voidakseen selittää kaikkea; ja tyttärenpoika seisoi takana katsellen Selman olkapään yli.
Selma oli kovin huvitettu — hän tutki ja kyseli. Ja hän katseli niin luottavasti ukkoon, että tämän umpimielisyys suli: hän tuli avomieliseksi ja puheliaaksi. Heidän käydessään salkun sisällön lävitse hän kertoi tästä pohjastaan, joka oli ollut hänen elämänsä ylpeys.
"Katsokaa, minä olin tavallinen maalari," sanoi hän, "ja voin vakuuttaa teille, että osasin ammattini. Minulta hän sai ensimäiset perusteet ja — nähkääs neiti —siitähänellä oli hyötyä myöhemminkin."
Siinä oli ukon tyhjentymätön ilonlähde, juuri siinä, että hän oli antanut pojalleen "ensimäiset perusteet". Se oli hänen evankeliuminsa ja siihen hän uskoi, vaikka kaikki muu olisi sortunut.
"Minäpä sanon neidille, että kyllä se maksoi rahaa. Ensiksikin kouluttaa häntä Lundissa — sillä nähkääs, hänen täytyi saada oppia, olihan se luonnollista. Sillä nähkääs, jos tahtoo tulla taidemaalariksi, niin ei siinä kyllin, että osaa töhriä väreillä, täytyy myös tietää yhtä ja toista. — Ja sitten Tukholman taideakatemiassa. Mutta minähän olin kova työntekijä, enkä tiennyt mitään suurempaa iloa kuin saada työskennellä poikani puolesta. Saara, hän oli pahoillaan — tietysti — mutta eisiitätarvinnut välittää."
Saara, se oli Möllerin muori.
Aksel nykäisi vanhusta. Hänestä nuo viimeiset sanat eivät olleet täysin sopivia. Olihan neiti Berg hieno neiti. Vaarin olisi pitänyt säilyttää arvokkaisuutensa.
Selma katsahti ylös ja hymyili ikäänkuin sanoaksensa: antaa hänen puhua.
"Parooni oli kelpo mies," jatkoi ukko, "sillä hän auttoi poikaa aina, kun kova tuli eteen."
Vanhalla maalarilla oli vain yksi parooni koko maailmassa, se nimittäin, jonka maatilalla hän oli työskennellyt.
Ja niin jatkoi hän kertomustaan.
Selma osasi kuunnella sellaisella hartaudella ja antaumuksella, mikä tekee miellyttävän vaikutuksen kertojaan, ja hänen miettivä ilmeensä vaikutti yhtä voimakkaasti kuin hienoin imartelu.
Kaikki oli hänestä ihmeen mielenkiintoista — huone, ihmiset, kertomus.
Haaveellinen taulu kuuvaloineen ja vedenneitoineen oli jo kokonaan häneltä unohtunut.
Kaiken aikaa seisoi nuori mies hänen tuolinsa takana nauttien siitä ilosesta rattoisuudesta, jonka Selma oli tuonut mukanaan. Hänelle hän merkitsi jotain aivan toista, kuin mihin hän oli tottunut, sillä äidin taloon tuli harvoin muita kuin talonpoikaisvaimoja tai silloin tällöin rikkaita talontyttäriä sisaren luo vieraisille, jotka koettivat esiintyä niin hienosti ja ylhäisesti, että tuskin osasivat puhua ja liikkua kuin tavalliset ihmiset. Jonkunmoisella tyhmällä rahanylpeydellä Möllerin muori halveksi kaikkia "säätyläisiä," ja kaikista rukouksista huolimatta hän ei sallinut tyttären käyttää hattua. Huivi hänellä piti olla.
Alkoi jo olla myöhäistä, mutta Selma ei näyttänyt huomaavan sitä. Täällä oli vielä niin paljon kyseltävää ja selville saatavaa. Hänen molemmat isäntänsä iloitsivat siitä, mutta samalla he tunsivat pelkoa, aivan kuin pienen linnun rohkeasti hypätessä huoneeseen pelkää jollakin varomattomalla liikkeellä voivansa muistuttaa sille, ettei se ole oikealla paikallaan. On ihanaa nähdä se niin turvallisena ja luottavana, eikä kuitenkaan voi tietää, minä hetkenä se saattaa pyrähtää lentoon.
Väliin kun Selma löysi piirustuksen, josta hän piti enemmän kuin muista, heittäytyi hän taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katseli nuorta miestä silmiin nähdäkseen oliko tämä yhtä ihastunut. Silloin kohtasi hän aina hänen katseensa hymyilevänä, vaikka niissä samalla kuvastuikin jonkinlaista raskasmielisyyttä.
Selman otsa oli leveä ja valkoinen, keltaiset suortuvat valuivat tuuheana otsatukkana, nenä oli pieni ja lystikkään muotoinen, iho mahdollisimman terve väriltään ja ohuet huulet niin kirkkaan punaiset, että ne näyttivät aivan maalatuilta. Mutta siihen oli ehkä vain kaulan valkeus syynä. Kasvojen alaosa oli yhtä terävä ja kulmikas kuin yläosa leveä ja luja. Se antoi niille varman ilmeen samalla kun se teki ne rumiksi.
"Oi, miten myöhäistä jo on ja aivan pimeäkin!" huudahti Selma hypähtäen niin kiivaasti ylös, että tuoli töytäsi Akselia.
"Mitähän kello voi olla?" Selma käänsi päätään joka suuntaan etsien katseellaan kelloa. "Puoli kahdeksan! Olen aivan onneton sedän ja tädin vuoksi; en ennätä ajoissa kotiin illalliselle."
Hän hyökkäsi vuoteen luo, jolla päällystakki oli ja veti sen ylleen yhdessä kädenkäänteessä.
"Tuhat kiitosta tästä hauskuudesta," sanoi hän pudistaen ukon kättä samalla kun hän taitavasti kiinnitti hatun päähänsä vapaalla kädellään. "Mutta — voi, jospa olisin kotona!"
"Minä tulen neitiä saattamaan," sanoi Aksel.
"Sepä hyvä. Mutta — kylläpä minä nyt saan toruja!"
Aksel avasi oven.
"Eikö voi päästä ulos muuta tietä, kuin äitinne huoneen kautta?" sanoiSelma nopeasti.
"Kyllä, tästä eteisestä," vastasi Aksel ja tunsi samalla itsekin helpotusta.
He tulivat ulos pienelle kyläkadulle. Oli pimeää ja hieno tihkusade löi heitä vastaan.
"Odottakaa hetkinen, niin juoksen hakemaan vaarin sateenvarjon."
Aksel juoksi sisään ja palasi pian takaisin, ja sitten he lähtivät liikkeelle. Selma kulki aivan Akselin lähellä, sillä tämä piti sateenvarjoa ylhäällä.
"Me menemme kai oikotietä ratapengertä pitkin," sanoi Aksel.
"Niin," vastasi Selma. Ja sitten he olivat hetken vaiti.
Kun he tulivat veräjälle, avasi Aksel sen, ja he kulkivat sileää rataa pitkin kiskojen välissä, missä ratavartioiden jalat olivat polkeneet maan kovaksi.
"Eikö teidän ole mukavampi, jos tartutte minua käsivarteen?" kysyiAksel.
Selma tuumi hetkisen kävisikö se laatuun, sitten hän otti häntä käsivarresta kiinni.
Sade rapisi sateenvarjoa vasten, sillä tuuli kovasti. He kulkivat tasaisin askelin.
"On opettavaista kuulla, miten toiset ovat uurtaneet itselleen uran," sanoi Selma.
"Minusta se on masentavaa."
"Kuinka niin?"
"Siksi että se on jo liian myöhäistä."
"Mutta miksi ei siitä ole tullut mitään ennemmin?"
"Rahaa, rahaa! Äiti ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin rahasta. Ennen en sitä ymmärtänyt, nyt sen huomaan."
Selma tarttui lujemmin Akselin käsivarteen kiinni, ja molemminpuolinen arkuus oli kadonnut. Hän huomasi, että Akselia halutti puhua hänen kanssaan aivan kuin vanhalle viisaalle ihmiselle. Siinähän oli miltei tehtävä täytettävänä.
"Kertokaa," sanoi Selma nopeasti.
"Mitä?"
"Kaikki. Ettekö luule, että minä osaan olla vaiti?"
"Ei siinä ole mitään kerrottavaa; ei mitään, joka voisi tuottaa huvia kellekään."
"Tuottaa huvia," huudahti Selma halveksivasti. — Aivan kuin hän ei jo kauan sitten olisi ollut niin suuri, ettei hän kaivannut enää huvitusta!
Syntyi muutaman hetken äänettömyys. Selma oli loukkaantunut.
Aksel huomasi sen.
"Välittäisittekö te sellaisesta?" sanoi Aksel epäröiden ja jonkunmoisella pehmeydellä.
"No niin," sanoi Selma painokkaasti ja nykäisi Akselia käsivarresta. Siten hänellä oli tapana tehdä, kun hänen koulutovereillaan oli jotakin sydämellään, jota heidän oli vaikea saada sanotuksi.
"Ah, neiti, olisipa minun sisareni edes hiukan teidän kaltaisenne!"
"Millainen hän on sitten?"
"Hän ei välitä mistään — ei yhtään mistään — ja minä olen niin kauhean yksinäinen!"
"Mutta teillähän on vaari."
"Hän on niin vanha."
"Ja onhan teillä serkkunikin, Rikhard."
"Ero on niin suuri. Hän on yliopistossa, minä tiskin ja nuuskalaatikon välissä."
"Ja sittenhän teillä on minut. Mitä se nyt oli? Kertokaa!"
Aksel vaikeni hetkeksi, Selma oli lausunut pari sanaa, jotka hänen täytyi toistaa itsekseen. Hänen äänensä oli muuttunut, kun hän vastasi; siinä oli jotakin pidätettyä.
"Neiti, minä en edes osaa puhua. Minulla ei ole koskaan ollut ketään, kelle puhua."
Selma vaikeni. Naisellinen vaisto sanoi hänelle, että Aksel vain tarvitsi aikaa.
"Minulle on tehty vääryyttä," alkoi hän, "minä en ole mitään, minä en osaa mitään, ja kaikki mihin ryhdyn, käy huonosti. En osaa edes kunnolla myödä silliä ja suolaa … en osaa kehua tavaroitani. Kaikki on minulle yhdentekevää. Olen kyllästynyt siihen kerrassaan."
"Miksi ette sitten antaudu jollekin muulle alalle?"
"Äiti ei tahdo."
"Miksikä ei?"
"Hän arvelee, että minun tulee ottaa puoti haltuuni; se elättää kyllä miehensä."
"No?"
"Jaksanko minä elää tuollaisessa pienessä komerossa päivät päästään?"
"Mutta miksi ette matkusta tiehenne?"
"Mistä minä saisin millä matkustaa? Ja pitkällekö sitä pääsee ilman tietoja ja suosituksia? Jos käteni ja jalkani olisivat sidotut, ei tilani voisi olla sen pahempi."
"Mutta tehän olette täysi-ikäinen?"
"Mitä se auttaa, kun ei ole mitään, mitä täysi-ikäisenä hallita."
"Eikö teillä ole isänperintöä?"
Kysymys kuului hirveän viisastelevalta, mutta Aksel ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sellainen meni aina hänen ohitseen.
"Ei, ei minulla ole. Isä kuoli meidän ollessamme hyvin pieniä, eikä silloin ollut mitään. Äiti itse perusti kaupan ja on koonnut kaikki."
"Hänhän on rikas?"
"Niinhän sitä väitetään."
"Mutta — minäpä tiedän — koskahänalotti tyhjästä, niin miksikä ettetekinvoisi sitä tehdä?"
Tämä kysymys sai Akselin hetkeksi vaikenemaan.
"Ah neiti — ei se ole niinkään helppoa."
"Hm — minä ainakin olen pakoitettu ansaitsemaan rahaa, se on aivan varma."
"Miksikä niin?"
"Isäni köyhtyy köyhtymistään, pian ei hänellä ole mitään minulle annettavaa. Kaikki menee taaksepäin."
Selma lausui viimeiset sanat niin sanomattoman koomillisesti — aivan kuin sillä kaikki olisi ollut sanottu, aivan kuin se olisi ollut kaikkein luonnollisin asia; se, että "kaikki meni taaksepäin". — Väittämätön tosiasia eikä mitään muuta.
"Mihinkä te sitten ryhdytte?" kysyi Aksel mielenkiinnolla, aivan kuin hän olisi löytänyt kultakaivoksen.
"Kas sitä minä en oikein tiedä, mutta rahaa täytyy minulla olla. Katsokaa, minä tahdon tulla maalariksieläinmaalariksiluullakseni — mutta siitä en tietystikään uskalla puhua vielä pitkään aikaan, sillä se maksaa paljon rahaa. Sitä minun täytyy ensin hankkia itselleni."
"Mutta miten te sen teette?"
"Niin, nähkääs, minulla on suunnitelmani … ja voisihan myöskin tapahtua, että tapaisin jonkun…"
"Kenen?"
"Jonkun, joka voisi auttaa, kuten parooni teidän enoanne."
Aksel oli vaiti. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään. Entäs jos niin kävisi! Silloin Selma matkustaisi pois — hän pääsisi ehkä eteenpäin — ja hän itse, hän jäisi yksin jäljelle.
"Ajatelkaa jos tekin tulisitte maalariksi, jos meistä tulisi toverit!"
Selman huudahdus tuli äkisti ja reippaasti. Se oli kuin tuulenpuuska, joka äkkiä repi esiin kaikki Akselin romaani-ihanteet, jotta ne alkoivat kierrellä hänen päässään — ilmalinnoja ja kangastuksia — kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Selman toveriksi!… Hän näki hänet jälleen taaksepäin nojautuneena tuolin selkänojaa vasten, kasvot täydessä valaistuksessa… Selma toverina ja vapaus … vapaus!
Akselin täytyi hetkeksi pysähtyä.
"Mikäs nyt?"
"Hyvä Jumala — niin, niin," sanoi hän vetäen syvältä henkeään.
Ja niin he jatkoivat matkaa. Mutta heidän ajatuksensa olivat poikenneet uudelle ladulle. Pelkkiä tulevaisuuden unelmia, puoleksi leikkiä, puoleksi totta. He olivat yhtäkkiä saaneet yhteisiä harrastuksia, yhteisiä menestyksentoiveita ja yhteisiä vihollisia. Ja siksi he eivät ajatelleet sadetta eikä teitä, vaan kulkivat hyvän matkaa veräjän ohi, josta heidän olisi pitänyt poiketa pappilaa kohti.
Heidän oli pakko kääntyä takaisin.
Aksel huoahti syvään, kun he seisoivat veräjällä, nyt oli enää vain pari askelta jäljellä, sitten heidän tuli erota.
"Aika avun tuopi," sanoi Selma, "se on minun mielilauseeni."
"Sananlaskut valehtelevat," huomautti Aksel raskasmielisellä äänellä.
He kulkivat hetken äänettöminä eteenpäin maantietä pitkin.
"Ajatelkaa, jos olisimme kohdanneet junan, niin tämä olisi ollut viimeinen matkamme," sanoi Aksel; "tuskinpa luulen, että tässä ilmassa olisimme kuulleet sitä."
Hän tunsi erikoista iloa sanoessaan sen.
Selma ei vastannut; hän ajatteli vain nuhteita, jotka odottivat häntä kotona. Ja niin sitä oltiin puutarhanportilla.
"Hyvää yötä," sanoi hän ojentaen Akselille kätensä.
Akselin päähän ei koskaan olisi pälkähtänytkään puristaa sitä lämpimästi.
Ja niin he erosivat.
Kun Selma oli riisunut päällysvaatteensa, meni hän perheen arkihuoneeseen. Setä makasi sohvalla ja luki sanomalehteä, rouva istui vieressä kutoen sukkaa. Selman tottunut silmä huomasi heti, että he olivat syöneet illallisen.
"Täti on hyvä ja suo anteeksi, että tulen näin myöhään," sanoi hän sydämellisellä sävyllä, joka kuitenkin oli vailla kaikkea nöyryyttä, "minä kävin Möllerin muorin isän luona katsomassa kaikkia hänen piirustuksiaan, enkä huomannut ottaa vaaria ajasta. Se oli todellakin kovin harmillista."
Setä oli silminnähtävästi harmissaan eikä kääntänyt silmiään sanomalehdestä, vaikka selvästi näkyi, ettei hän lukenut.
"Kuinka Selma tuli kotiin?" sanoi täti.
"Kävelin tietysti," vastasi Selma, jota heidän happamat ilmeensä loukkasivat.
"Yksinkö?"
"En, herra Möller saattoi minut."
"Mutta sen minä sanon, ettei ole lainkaan sopivaa juoksennella pitkin maantietä herrojen kanssa tähän aikaan päivästä."
"En minä juoksennellutkaan hänen kanssaan."
"Ole viisastelematta," tiuskasi kirkkoherra katsoen ylös.
"Herra varjelkoon — setä," sanoi Selma tarkastellen häntä veitikkamaisella ilmeellä, jota hän osasi oivallisesti käyttää, kun siksi tuli.
"Älä lausu turhaan Jumalan nimeä, sen olen sinulle kerta kaikkiaan sanonut."
Selma kiinnitti häneen veitikkamaisen katseen, joka kokonaan riisti sedältä kaikki aseet ja näytti sanovan: minä vaikenen — kun en kuitenkaan voi puhua mielesi mukaan, ukko kulta.
Setä syventyi sanomalehteensä, sillä hänen oli vaikea näyttää ankaralta, ja sitä hän kumminkin tahtoi. Koko aterian ajan hän oli ollut niin harmistunut, että hänen sisässänsä oikein oli kiehunut. Mutta kun Selma nyt seisoi siinä niin punaisena ja valkeana ja iloisena, niin hän ei keksinyt ainoatakaan sanaa kaikesta siitä mitä hän oli aikonut lausua.
"Mutta sen minä sanon Selmalle," alkoi täti saarnaavalla äänellä — hän ei sinutellut koskaan Selmaa ollessaan suuttunut — "että minun mielestäni on aivan sopimatonta antaa nuorten herrojen saatella kotiin. kun on vielä niin nuori kuin Selma. Oikea rendezvous, Kahdenkeskinen yhtymä! Kyllä kai — sellainenko minun nuoruudessani olisi käynyt päinsä? Ei, silloin sai luvan olla varuillaan."
"Mutta minä vakuutan tädille, ettemme puhuneet mitään muuta kuin minkä koko maailma" — olisi voinut kuulla, oli hän aikonut sanoa, mutta hän oli hyvin arka totuudesta ja siksi hän hillitsi itsensä — "niin, se on, me keskustelimme ainoastaan afääreistä," lisäsi hän.
"Afääreistä," matki rouva ihmetyksellä, joka lähenteli kauhua, "onko hän puhunutsinunkanssasi afääreistään?"
"On kyllä. Minäkin olen puhunut hänen kanssaan omistani; mitä siinä on?"
"Mitä merkitsevät sinun afäärisi?" kysyi setä hyvin kuivalla äänellä.
Selma astui askelta lähemmäksi, kiihkeän toimintahalun pakottamana. Hän oli hyvin yritteliäs ja rohkea nainen.
"Niin, asian laita on sellainen, että minä tahtoisin ansaita jotakin."
"Vai niin, tahtoisitko sinä sitä?" vastasi setä kunnioittavalla äänellä, jossa tuntui hiukan ivallista vivahdusta, "ja miten se kävisi, jos saan luvan kysyä? Sinä ehkä tahtoisit ruveta herra Möllerin kumppaniksi?"
Selma oli niin innostunut suunnitelmiinsa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella mitä mahdollisesti sedän sanojen takana saattoi piillä.
"Niin, tietäähän setä, että minä pensionissa piirsin paremmin kuin muut toverit, ja siksi arvelin parhaaksi antautua jollekin sellaiselle alalle."
"Vai niin."
"Niin juuri. Ja siksi ajattelin, että ehkä setä auttaisi minua, jotta voisin päästä Tukholmaan, teknilliseen kouluun. Siellä saa oppia koko joukon käytännöllisiä töitä, joilla sitten voi ansaita. — Isältähän minä en voi toivoa apua."
"E-et. Sen Jumala tietää."
"Niin mutta todellakin, setä, oliko se niinkään tyhmää?"
"Saammepa nähdä. Mutta minäpä sanon sinulle, että siihenkin tarvitaan koko joukko rahaa."
"Niin, sehän on nyt varma, ettei mihinkään pääse rahatta!" huudahti Selma huolestuneen rypyn noustessa otsalle. "Mutta enkö voisi ottaa henkivakuutusta?"
"No muttalapsi," sanoi setä painokkaasti, "mistä sinä olet saanut kaikki nuo hullutukset?"
Selma katsoi alas ja veti häpeissään suunsa myttyyn, mutta ei vastannut mitään. Kaikki nämä epäonnistuneet liikeasioita koskevat lauseparret hän oli oppinut isältä. Ne heruivat alituisesti hänen huulilleen ja tuottivat hänelle aina harmia.
Hän pisti toisen etusormensa leninkinsä napinläpeen ja käänteli ja väänteli sitä hämillään. Hän tiesi tekevänsä itsensä naurettavaksi näillä puheillaan, mutta kun nyt kerta niin oli…
"Minullahan on äitini perintö," huomautti hän punastuen.
"Niin, suurenko luulet sen suunnilleen olevan?" kysyi setä teeskennellyllä vakavuudella.
"Seitsemänsataa kolmekymmentä kruunua ja kahdeksankymmentäkaksi äyriä," vastasi Selma melkein itkevällä ja hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin arka pilalle, ja nyt hän tiesi sedän pitävän sitä kovin naurettavana, että hän oli niin selvillä asiasta. Mutta valehdellakaan hän ei voinut.
"Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen etkä voi siis sitä saada!" Setä taisteli naurua vastaan, ikäänkuin kaikki hänen sisässään olisi ollut ylösalaisin.
"Minä arvelin, että jos lähettäisimme anomuksen…"
Nyt nauru puhkesi esille aivan hillittömästi; setä nauroi ääneensä.
Puna oli kohonnut Selman hiusrajaan asti, ja hän työnsi huulensa yhä enemmän eteenpäin, jotta hän ei purskahtaisi itkuun, mutta sittenkin hän seisoi paikallaan lampunvalossa. Hän oli rohkea nainen.
"Niin, minä ajattelen asiaa, ehkäpä se on järjestettävissä," sanoi setä. Nyt hänen kävi sääli tyttöä.
"Voinko siis kirjoittaa isälle asiasta?" lausui Selma katsomatta ylös, yhä edelleenkin afääri-äänellä.
"Sen voit tehdä. Minä kirjoitan myös illalla."
"Mutta rakas Berg," sanoi rouva sievistelevällä äänellään, joka oli täynnä verukkeita, "eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään ennenkuin myöhemmin. Eihän voi tietää … minä tarkoitan, eihän sellainen kuulu naisen kutsumukseen, ja nuo uudet aatteet… niin, menenpä minkin pitkälle, että väitän, ettei se olisi oikeinkaan. Jos vanhemmat naimattomat naiset ryhtyvät sellaiseen, on se aivan luonnollista, mutta Selman iässä on todellakin paljon muuta ja hyödyllisempää opittavaa. Ei ole niinkään helppoa hoitaa taloutta, ja mies, jolla on vähänkin ymmärrystä, pitää totta tosiaan aina huolen siitä, että hän saa kelvollisen tytön."
"Mutta minusta ei kukaan huoli," huomautti Selma ratkaisevalla totisuudella.
Setä yskähti. Se oli teeskenneltyä, varoittavaa yskinää.
"Nyt voi Selma mennä sisään syömään," sanoi täti.
Setä katsoi hänen jälkeensä nähdäkseen milloin hän oli niin kaukana, ettei hän voinut enää kuulla.
"Voihan joka tapauksessa olla hyvä, ettei tarvitse heittäytyä kelle miehelle hyvänsä," sanoi hän.
Oli harvinaisen kaunis syyspäivä, ja Aksel Möller oli avannut kadunpuoleiset ovet päästääkseen ilmaa ja valoa pimeään huoneeseen.
Sokerilaatikolla puodin perimmässä nurkassa hän istui itse, selkä seinää vasten nojautuneena ja viulu leuan alla.
Hän haaveili.
Omituisen vastakohdan muodostivat hänen innostuneet kasvonsa ja nuo sekavat säveleet, jotka lähtivät hänen viulustaan. Maalari, joka olisi nähnyt hänet, olisi ihastunut; soittotaiteilija, joka olisi kuullut nuo säveleet, olisi joutunut epätoivoon. Mitään surkeampaa olisi vaikea kuvitellakaan kuin nuo avuttomat, hapuilevat säveleet, jotka eivät koskaan saaneet mistään kiinni, nuo tuttujen sävelmien alotteet, jotka eivät päässeet kumpuamaan esille siksi, että hän sotkemalla ne sekaisin kuvitteli säveltävänsä, tai nuo sattuman varassa olevat liritykset, jotka konserteista olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta epäilemättä hän itse luuli saavansa aikaan jotakin kaunista, ja itse hän siitä myös nautti.
Varjo lankesi ovelle. Aksel katsahti ylös ja näki Selman. Ääriviivat kohosivat selvästi aurinkoista taustaa vasten; hän oli puettu tummansiniseen, piukkaan pukuun, joka teki hänen vartalonsa vieläkin hoikemmaksi.
"Olisin tahtonut kuulla teidän soittavan, mutta en uskalla äitinne vuoksi," sanoi Selma nauraen ja tartuttuaan kiinni molempiin ovenpieliin hän antoi ruumiinsa painua alaspäin niin pitkälle kuin kädet ylettyivät.
Akselin kasvot loistivat ilosta, kun hän näki hänet, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli tyttö jo poissa.
Vielä hänen mentyäänkin oli Aksel kuulevinaan pidätettyä naurua ja näkevinään valkoisen hammasrivin loistavan varjossa. Hän asetti viulunsa kauppapöydälle ja tuumi hetken aikaa. Luultavaa oli, että Selma poikkesi tieltä veräjälle ja palasi kotiin ratapengermää pitkin. Ja siinä tapauksessa — —. Oli siunattu asia, että liian korkeiksi kasvaneet viinimarjapensaat peittivät äidin ikkunan!
Aksel otti hattunsa hyllyltä ja hiipi ulos, jättäen puodin oman onnensa nojaan. Kuljettuaan päädyn ohi hän kääntyi suoraa päätä pellon poikki rautatielle päin.
Hän ennätti perille ennen Selmaa, sillä hänellä oli mutka kierrettävänään. Ei maksanut vaivaa mennä häntä vastaan; äiti olisi ehkä sittenkin voinut sen nähdä. Hän heittäytyi heinikkoon radan viereen ja odotti.
Pian hän näkikin hänet. Selma kulki vallattomasti, kädet selän takana. Pää oli alaspäin painunut ja katse maahan tähtäytynyt. Hän näytti miettivän.
Herra Möller nousi pystyyn ja tervehti.
"Hyi, makaatteko täällä vakoilemassa ihmisiä?" sanoi Selma nauraen.
"Pelotinko neitiä?"
"Oi ette, te ette näytä lainkaan pelottavalta, enkä minäkään ole mikään pelkuri."
Aksel nousi penkereelle ja alkoi kävellä Selman vieressä, mutta ei tiennyt mitä sanoa.
Selma katseli häntä sivulta. Hänellä oli kaunis harmaa puku ja muodikas huopahattu. Kokonaisvaikutus oli hänen mielestään "tyylikäs," mutta kauhean koukkuisena hän kulki. Eikä Selma koskaan ollut voinut sietää silmälaseja.
"Katsokaas, minä iskin kiinni heti," sanoi Selma luontevaan tapaansa.
Aksel katsoi häneen kysyvästi.
"Niin, nähkääs, minä kävin heti ukon kimppuun kotona ja sanoin että halusin matkustaa Tukholmaan."
"No?"
"Niin, kaikki käy itsestään. Minä odotan juuri kirjettä isältäni. Hän ei tietystikään kiellä, kun kerran setä on luvannut; sillä isä ihailee setää aivan hirveästi. Hän luulee varmaan, että hänestä tulee piispa jonakuna kauniina päivänä!" Selma nauroi.
"No, toruttiinko teitä niin kovasti kuin te luulitte?"
"Oi ei, ei se ollutkaan niin vaarallista. Ja sitä paitsi se ei ole sen kummempaa kuin jos kaataisi vettä hanhen selkään: minä vain ravistelen itseäni, niin kaikki on ohi. Mutta muistaessani —" Selma pysähtyi aivan Akselin eteen ja teki liikkeen ikäänkuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin — "tädin mielestä ei ole sopivaa, että kävelen teidän kanssanne. Haluttaako teitä kääntyä takaisin?"
"Kuinka?"
"Kotiin." Selma osoitti kädellään kylää ja katseli nuorta miestä vallattomalla vahingonilolla, vaanien samalla minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.
Aksel joutui hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Hän ihmetteli, tokkoSelma todella toivoi hänen kääntyvän takaisin.
"Silläminunon nyt pakko mennä kotiin," jatkoi Selma viattomasti, "ja jos teillä onsama tie, niin en näe mitään syytä miksi karttaisin seuraanne."
Selma puri hansikkaan sormea tirkistellessään Akselia sivulta.
Aksel punastui nolona. Hänen kotonaan ei koskaan laskettu leikkiä, ja hän aavisti hämärästi, että tyttö ivasi häntä.
"Paheksuuko neiti, jos kuljen teidän kanssanne," sanoi hän nöyrästi.
Selma tunsi liikutusta.
"Ah, te olette sellainen lapsi," sanoi hän ylimielisesti, "kai te ymmärsitte, etten minä mitään pahaa tarkoittanut? Vanhako te olette?"
"Kahdenkymmenenkahden."
"Niin, se on hirveää. Minä en ole täyttänyt seitsemäätoista, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin minä olisin teitä vanhempi. Mutta se johtunee siitä…"
"Että olette lukenut niin paljon," uskalsi Aksel arvella.
"Niin, kenties siitäkin," sanoi Selma varmasti, "mutta minä tarkoitin sitä, että pensionissa minun aina täytyi pitää huolta muista."
Akselin mielestä ei ollut yhtään merkillistä, että Selman täytyi "pitää huolta" muista. Hänen salaperäinen oppinsa teki häneen valtavan vaikutuksen. Eikä hän koskaan ennen ollut myöskään tavannut nuorta tyttöä, joka olisi kertonut "pensionissa" olostaan. Ainoastaan romaaneissa hän oli sellaista lukenut. Se tuntui hänestä hirveän ylhäiseltä.
Äidin kuri oli tehnyt hänet tavattoman vaatimattomaksi, mutta samalla myös tavattoman kunnianhimoiseksi.
He kulkivat hetken äänettöminä.
"No, kuinka käy?" sanoi Selma lopuksi.
"Minkä?"
"Teidän tulevaisuussuunnitelmienne. Oletteko jo puhunut äitinne kanssa?"
"En."
Aksel katsoi alas ja näytti ujostelevan.
"Te ette uskalla."
"Oi kyllä, kyllä minä uskallan, mutta…"
"Ette, te ette uskalla. Tahdotteko…" Selma pysähtyi ja katseli häntä, "tahdotteko että minä puhun hänen kanssaan?"
"Oi, en mitenkään!"
Aksel näytti melkein pelästyneeltä.
"Ettekö luule, että olen enemmänkin tehnyt ystävieni puolesta?" sanoiSelma hymyillen hiukan ylpeästi heidän astuessaan eteenpäin.
Aksel tuskin tiesi mitä uskoa: tuskin mikään oli hänestä niin vaikeaa kuin äidille puhuminen.
"Minäpä sanon teille, jollei toden teolla ryhdy johonkin, niin ei saa koskaan mitään tehdyksi tässä maailmassa," lisäsi Selma rikkiviisaasti.
Taaskin he astuivat ääneti vieretysten. Aksel huomasi pelolla, miten nopeasti he lähestyivät puiden varjossa seisovaa veräjää, josta Selman oli määrä poiketa kotiinsa. Ja hänellä oli vielä tuhat asiaa sanottavana. Jos Selma nyt matkustaisi Tukholmaan, eroaisivat he ehkä ikiajoiksi.
Aksel vaipui ajatuksiinsa.
Äiti ei toki eläisi ikuisesti. Silloinhan hän olisi vapaa, ja puolet omaisuudesta olisi hänen. Mitäpä, jos Selma odottaisi häntä! Mutta ei hänen päähänsä koskaan olisi voinut pälkähtää kysyä sitä häneltä.
Hän vain katseli Selmaa kysyvästi, epäillen.
"Teidän taiteilija-uranne ei ehkä tule niinkään pitkäksi," sanoi Aksel hiljaa, "kesken kaikkea te menette naimisiin."
"Minä en luultavasti koskaan mene naimisiin," vastasi Selma vakavasti, "ja juuri siksipä tahdon tehdä työtä."
Akselin mielestä tämä kuulosti miltei lupaukselta, se herätti hänessä hiljaisen ihastuksentunteen.
Selmakin vaikeni.
"Olisipa aika juhlallista, jos me tapaisimme toisemme vanhoiksi tultuamme," sanoi Selma äkkiä katsahtaen ylös.
Aksel kohtasi hänen katseensa loistavan iloisena, hänen olisi tehnyt mieli … ei, siihen hänellä ei ollut uskallusta. Nyt he olivat veräjällä. Selma avasi sen itse, juoksi kevyesti läpi ja antoi sen paukahtaen sulkeutua. Aksel oli pysähtynyt toiselle puolelle.
Selma nojasi käsivartensa veräjän reunaa vasten ja katseli häntä veitikkamaisesti silmiin.
"Lyödäänkö vetoa, että me molemmat raivaamme itsellemme tiemme, kumpikin omalla alallamme. Mitä se tekee tuleeko maalariksi tai joksikin muuksi, kunhan vain on tarmoa ja edistyy. Lyödäänkö vetoa?"
Selma ojensi päättäväisenä toisen kätensä, jossa oli kulunut hansikas.
"Se on siis päätetty, minä vastaan puolestani," toisti Selma iloisesti, "ja sitten me tapaamme kun tulemme vanhoiksi." Hän ojensi peukalonsa ilmaan.
Aksel vain katseli häntä, hänen vallattomasti riippuessaan portin reunalla, mutta hän ei ottanut taisteluvaatimusta vastaan, vaan veti kätensä pois.
"Te kyllä pääsette eteenpäin," sanoi Aksel, "mutta minä en."
"Ainako raha, raha?" sanoi Selma hymyillen.
"Niin," sanoi Aksel nopeasti, "mutta koko maailmassa ei ole ketään ihmistä, josta pidän niin paljon kuin…"
Hän punastui rohkeuttaan hiusrajaan asti.
"Loruja!Minäpidän kaikista; teistäkin," sanoi Selma iloisesti, "no, puristakaa minun kättäni ainakin sen asian vahvistukseksi."
Hän ojensi Akselille kätensä veräjän yli, ja tämä tarttui siihen — hervottomasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä. Silloin Selma hyppäsi alas ja poistui nopein askelin, taakseen kääntymättä.
Nyt oli isän kirje varmasti tullut. Hän saapui pihalle.
Portaiden edessä olivat hienot metsästysvaunut ja kaksi harmaata hevosta. Hän tunsi ne hyvin. Ne olivat patruuna Kristersonin. Miten kauniit ne olivatkaan! Selma ei voinut olla taputtamatta niitä ennenkuin hän nousi portaita ylös.
Kun hän tuli saliin, ei siellä ollut ketään. — Vai niin, istuiko patruuna sedän huoneessa? Niin, siinä tapauksessa hänen ei tehnyt mieli mennä sinne kirjettä kysymään.
Hän astui sen sijaan ruokasaliin katsomaan, olisiko siellä kahvia saatavana, mutta se oli jo juotu. Hän avasi ikkunan, asettui polvilleen tuolille ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten voidakseen paremmin katsoa hevosia. Asento oli mukava, mutta ei juuri siro.
Mitä ihmeen tekemistä patruunalla saattoi näin kauan olla sedän luona? Muulloinhan hänellä oli tapana tulla saliin pelaamaan shakkia Selman kanssa. Ja aina he riitaantuivat, se oli nyt varma. Selma ihmetteli olikohan hän tällä kertaa toden teolla suuttunut, siksi että Selma niin viekkaasti viime pelissä oli ottanut hänen kuningattarensa. Aivan oikein, hän ei ollut käynyt heillä sen jälkeen. Mutta mitä ihmettä patruuna sellaisesta olisi välittänyt, olihan hän joka tapauksessa tehnyt Selmasta matin.
Komeat nuo hevoset! Mahtaisipa olla hauska ajella niillä. Miten muhkealta näyttikään, kun ne nyökäyttivät päätään, niin että pienet hopeapeilit korvien välissä säteilivät auringossa!
Sehän oli totta, eihän hän ollut tavannut patruunaa sitten kun viimeksi tohtorin luona. Patruuna oli tanssinut kolme kertaa hänen kanssaan. Patruuna, — joka muuten oli niin laiska! Selma nauroi.
Patruuna tanssi hyvin kaikessa tapauksessa ja vei tanakasti. Mutta miten hän oli käyttäytynyt? Joka kerta kun hän teki käännöksen, kiersi hän käsivartensa yhä lujemmalle, niin kireälle, että Selman oli pakko nojautua häneen.
Hän punastui sitä nyt ajatellessaan. Tekiköhän patruuna aina siten? Muut tytöt sanoivat, että hän tanssi hyvin ja he olivat kiusailleet Selmaa niiden kolmen tanssin johdosta. Mutta olihan hänellä ollutkin uusi pukunsa yllä, tuo silkkikoristeinen, joka on niin tyylikkäästi ommeltu ja niin pitkä.
Hän kumartui katselemaan hamettaan; se oli niin lyhyt, että jalat näkyivät. Ja ne olivat suuret.
"Siitä minä olen varma, että jos minulla vain olisi rahaa, en kulkisi näissä vanhoissa riepuretkaleissa enää yhtäkään päivää," ajatteli hän. Ja sitten hän asettui jälleen entiseen asentoonsa.
Mutta harmillista olisi joka tapauksessa, jos patruuna luulisi hänellä olevan oikeutta olla nenäkäs. Toista kertaa hän ei vain saisi tehdä enää sellaista. Sopisikohan huomauttaa siitä hänelle?… Oi, hän häpeäisi silmät päästään, jos vain mainitsisikaan sellaista. Mutta miten sitten pitäisi käyttäytyä? Näyttää ankaralta. Mutta ellei hän olisi ymmärtävinään? Hyi!
Kas, tuollahan hän tuli. Lihavana ja punaisena kuten tavallisesti.
Selma istui katsellen häntä, tunkien sormensa keltaiseen otsatukkaansa.
Patruuna ei katsellut ylös. Vielä portaillakin hän puhui innokkaasti ja matalalla äänellä kirkkoherralle.
"Kaiketi afääreistä," ajatteli Selma.
Kun vaunut vierivät pois, seisoi hän katsellen niiden jälkeen. Pyörien ratina kuului niin ylhäiseltä — kumea sointu ihastutti häntä. Ja millaiset hevoset!
Mutta kirje!
Hän kiiruhti sedän huoneeseen. Setä seisoi kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen.
"Onko setä saanut kirjettä isältä?"
Setä kääntyi ympäri ja katseli Selmaa.
"Kyllä, olen saanut kirjeen," sanoi hän hitaasti, työntäen kultasankaiset silmälasinsa lujemmin nenälle, "mutta siitä kirjeestä et sinä suuresti tule iloitsemaan."
"Kuinka niin? Onko jotain hullusti?" sanoi Selma kiivaasti ja kalpeni.
"Ei, mutta Magnus ei tahdo päästää sinua Tukholmaan."
"Eikö hän tahdo?"
"Ei."
"Eikö ollut kirjettä minulle?"
"Ei."
"Voisinko saada lukea sedän kirjeen?"
"Et. Isäsi pyytää minua nuhtelemaan sinua. Ja ajateltuani lähemmin asiaa luulen, että hän on oikeassa."
"Miten niin?"
"Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan sellaista."
"Liian nuori, liian nuori? Minähän vanhenen joka päivä."
"Niin tietysti. Siksi saat odottaa muutamia vuosia."
"Ei, se ei käy; minun täytyy ajoissa alottaa. Taiteen tie on pitkä.Jonkun ajan kuluttua on jo myöhäistä. Sitten en halua enää."
Setä otti kynän käteensä ja koetti sen kärkeä kynttään vastaan.
"Sitten saat jättää aikeesi sikseen."
Hän puhui aivan rauhallisesti, matalalla äänellä, kuten hänen tapansa oli, mutta vakuuttavan varmasti.
Selman huulet värähtelivät pidätetystä liikutuksesta.
"Mutta setä…" sanat pääsivät töin tuskin esiin, "setä auttaa minua."
Selma meni hänen luokseen ja laski rukoillen kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi häntä kasvoihin. Ne olivat ilmeettömät ja läpitunkemattomat, eivätkä osoittaneet koskaan vähintäkään mielenliikutusta.
"En tällä kertaa," sanoi hän silittäen tytön tukkaa rauhallisesti ja papillisesti.
Selmakin koetti näyttää rauhalliselta.
"Ei se ole mikään päähänpisto," sanoi Selma katsomatta ylös, "setä, en minä ole niin lapsellinen, kuin miltä väliin näytän. Isällähän ei koskaan ole ollut ketään muuta kuin minut, ja minä olen varhain saanut oppia ajattelemaan. Me olemme olleet niin hyvät ystävykset, hän ja minä, ja kun hän vain oikein huomaa miten lähellä sydäntäni tämä asia on, niin ei hän varmaankaan kiellä. Mutta hän on kokonaan sedästä riippuvainen, niin hyvin afääreissään kuin muussakin, ja jos setä panee vastaan, niin en minä voi saada mitään aikaan. Siksi pitää sedän auttaa minua. Minähän olen aina ollut niin ahkera niinpian kuin piirustaminen on ollut kysymyksessä. Setä itse on kehunut minua niin monta kertaa, ja se on kannustanut minua eteenpäin. Nyt minä olen saanut sellaisen halun, etten voi hillitä sitä. Sedän ei tarvitse luulla, että väsyn tai kadotan rohkeuteni, kun vain saan oppia mitä haluan — joko puunleikkausta tai piirustusta tai mitä hyvänsä siihen suuntaan. Mutta taloutta hoitamaan minä en kykene. Kyllä minä itselleni uran uurran ja tuotan teille kunniaa, kun vain saan koettaa. Älä kiellä."
"Lapsi, nyt sinä olet ymmärtämätön."
"En, sitä minä en ole. Minä tiedän, että kaikkialla vaaditaan työtä, ja että ainoastaan itseensä pitää luottaa, — isä-raukan suurin vika on aina ollut se, että hän on ollut liian veltto — ja päästäkseni alkuun minä tarvitsen teitä; sitten keksin kyllä jonkun keinon."
"Onko minulla tapana tinkiä, kun kerran olen kieltänyt?"
Selma katsahti nopeasti setää kasvoihin.
"Minä voin kerjätenkin päästä eteenpäin, jos niin tarvitaan."
Hän astui ovea kohti.
"Selma!" Sedän ääni kuulosti terävältä.
Selma kääntyi ympäri.
"Älä yritä mitään hullutuksia. Karanneet lapset ja hullut jätetään poliisin huostaan. Etkö tiedä sitä?"
Hän hymyili — viekasta, kylmää hymyään, joka oli hänen pahin aseensa, ja jota Selma oli nähnyt käytettävän ainoastaan muille.
Se palautti hänen mielenmalttinsa, mutta hänen kasvonsa olivat silti kalmankalpeat.
"Minä en ole lapsi enkä hullukaan, ja olkaa huoleti, en minä koskaan aio kerjätä. Tunnen olevani sidottu. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin alistua välttämättömyyteen."
Selma läksi.
Kun hän oli mennyt, istuutui kirkkoherra kirjoittamaan veljelleen.
Selma ei tehnyt uusia yrityksiä. Hän tunsi setänsä tarpeeksi tietääkseen, ettei se olisi mitään hyödyttänyt. Hän tuli syvästi alakuloiseksi, eikä hän ollut enää itsensä kaltainen. Vallattomat poikamaiset eleet olivat kadonneet, ja koko hänen olentonsa muuttui hiljaiseksi, aivan kuin hän olisi tullut toiseksi ihmiseksi.
Heti illallisen jälkeen pyysi Selma päästä nukkumaan; hän tunsi olevansa kovin väsynyt.
Kirkkoherra ja rouva jäivät yksin.
Kirkkoherra loikoili sohvalla kuten tavallisesti. Mutta rouvalla ei ollut sukankudinta, sillä oli lauvantai-ilta.
"Oletko jo sanonut hänelle?" kysyi rouva selaillen kuvalehteä.
"En. Minun mielestäni ei kannattanut tänään, koska hänelle tapahtui tuo ikävyys Tukholman matkaan nähden. Nukuttuaan hän rauhoittuu kyllä."
"Tuskinpa sitäkään tarvitaan, en muista koskaan nähneeni häntä näin rauhallisena. On tuntunut oikein helpolta tänään."
Kirkkoherran kasvoilla karehteli ivallinen ilme, mikä jäi rouvalta huomaamatta.
"Mutta mitä sinä luulet Rikhardin sanovan siitä?" kysyi rouva.
"Kukapa sellaisista haaveista välittää. Keltanokka ylioppilas … puh! … kyllä hän ennättää rakastua puolitusinaa kertaa, ennenkuin hänellä on tilaisuutta mennä naimisiin."
"Mutta kultaseni, mikä tuossa tytössä oikeastaan viehättää? Minun mielestäni hän on oikein ruma."
"Rumaksi häntä tuskin sentään voi sanoa ja sitäpaitsi hänessä on jotain puoleensa vetävää — tuo tuoreus näetkös. Aivan kuin kaunis talviomena."
"Onpas sekin päähänpisto! Mutta mitähän hän tuolla ylhäällä hommaa. Eihän hän ole voinut mennä nukkumaan näin varhain, tekisipä mieleni mennä katsomaan!"
Rouva meni, mutta tuli pian takaisin.
"Hän itkee niin hirveästi, etten saa hänestä sanaakaan, mutta makuulla hän kyllä on."
Rouva laski kädestään lampun pöydälle.
"On aivan epäkristillistä surra tuollaista pikkuasiaa," lisäsi hän.
Olihan niitä sellaisia suruja, joita rouva Berg käsitti, mutta myös sellaisia, jotka kohosivat kerrassaan hänen ymmärryksensä yli. Edellisiin kuuluivat sairaudet ja kuolemantapaukset perheen keskuudessa, samaten myös varkaudet, tulipalot ja palaneet paistit. Mutta sellainen kuin Selman suru oli hänelle aivan käsittämätön.
"Minä menen puhumaan hänen kanssansa," sanoi kirkkoherra epäröiden.
Hänen oli nyt niin paha mieli. Selma itki. Rohkea, reipas Selma!
"Minä tulen myöskin," sanoi rouva iloisella päättäväisyydellä. Hän toivoi pientä mielenkiintoista kohtausta.
"Ei, jää sinä tänne, minä menen mieluummin yksin," vastasi kirkkoherra. Selman ja tädin välillä vallitsi molemminpuolinen vastenmielisyys, joka teki tytön uppiniskaiseksi.
Kirkkoherra otti lampun ja kiipesi pieneen vinttikamariin; hän puuhasi ensin hiukan pöydän luona ja silmäsi sitten sohvaan päin. Selma oli kääntynyt vasten seinää ja vetänyt peiton päänsä yli. Hän silminnähtävästi aikoi uskotella sedälle nukkuvansa. Kirkkoherra astui lähemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö vavahti pidätellessään itkua, mutta ei vähintäkään ääntä kuulunut.
Setä tunsi liikutusta huomatessaan, että Selma koetti hillitä itseään.