The Project Gutenberg eBook ofRahanvaihtajatThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RahanvaihtajatAuthor: Upton SinclairTranslator: Yrjö SirolaRelease date: April 17, 2017 [eBook #54556]Language: FinnishCredits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHANVAIHTAJAT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RahanvaihtajatAuthor: Upton SinclairTranslator: Yrjö SirolaRelease date: April 17, 2017 [eBook #54556]Language: FinnishCredits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Title: Rahanvaihtajat
Author: Upton SinclairTranslator: Yrjö Sirola
Author: Upton Sinclair
Translator: Yrjö Sirola
Release date: April 17, 2017 [eBook #54556]
Language: Finnish
Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAHANVAIHTAJAT ***
Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Upton Sinclair
Suomentanut Yrjö Sirola
Kustantaja, Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y. 1915.
Tampereen Työväen Kirjapainossa
"Olenpa oikein utelias", sanoi Reggie Mann, "saadakseni tavata tuonLucy Dupreen".
"Kuka puhui teille hänestä?" kysyi Allan Montague.
"Ollie on puhunut kaikille hänestä," sanoi Reggie. "Ihan ihmeellisiä juttuja. Mutta pelkäänpä hänen liioitelleen."
"Ihmiset näyttävät saavan halun liioitella," sanoi Montague, "kun he puhuvat Lucysta".
"Minun täytyy pian saada tavata hänet", sanoi Reggie.
Allan Montague katsoi häntä hymyillen. Ei ollut mitään ulkonaisen kiihkon merkkejä Reggiessä. Hän oli tullut noutamaan Alicea kirkkoon ja oli hän erittäin huolellisesti puettu sekä tuoksui hajuvedeltä, napinlävessä komea kämmekkä. Montague nojautui nahkatuoliinsa syvälle ja hymyili ajatellessaan, että Reggie piti Lucya jonain uutena kukkalajina, jonka rinnalla sopi herättää huomiota avenueta käveltäessä.
"Onko hän iso vai pieni?" kysyi Reggie.
"Teidän kokoanne", sanoi Montague - toinen oli hyvin pieni.
Alice astui samassa huoneeseen uudessa kevätpuvussa. Reggie hypähti seisaalleen ja tervehti touhukkaasti. Kysyi sitten:
"Tunnetteko tekin hänet?"
"Kenet? Lucyn? Hän oli koulutoverini."
"Tuomari Dupreen tila oli naapurissamme", sanoi Montague. "Olemme kasvaneet yhdessä."
"Miltei joka päivä tavattiin, kunnes hän meni naimisiin," sanoiAlice. "Hän meni seitsemäntoista ikäisenä paljon vanhemmalle miehelle."
"Sen jälkeen emme ole häntä nähneet", lisäsi toinen. "Hän on elänytNew Orleansissa."
"Ja on vasta kahdenkymmenen kahden ikäinen", huudahti Reggie. "Lesken viisaus ja tytön sulo!" Hän teki kädellään ihailevan liikkeen.
"Onko hänellä rahaa", kysyi hän sitten.
"New Orleansin oloihin nähden riittävästi; miten käynee New Yorkissa?"
"Kyllä täällä on rahaa", sanoi hän mietteissään.
Hän vei Alicen kirkkoon ja Montague jäi Lucy Dupreen nimen herättämiin muisteloihin.
Allan Montague oli ollut Lucyyn rakastunut puolenkymmentä kertaa, alkaen lapsuusajasta tytön avioliittoon asti. Tämä oli kreolityyppinen kaunotar, tukka korpinmusta ja iho loistava; ja Allanin muistossa elivät alati nuo iloiset kasvot, joiden eloisilla piirteillä kyyneleet ja nauru vaihtuivat kuin huhtikuun ilma.
Lucy oli hento olento, kuten hän oli sanonut, mutta voimaa täynnä.Hän oli ollut hiljaisen talon elämä ja kaikki hänelle antautuivat.Allan muisti kerran nähneensä juhlallisen ylituomarin kontallaanmaassa Alice selässään.
Hän oli näyttelijättäreksi syntynyt, sanoivat kaikki. Neljän vanhana saattoi hän nukkumisaikanaan lojua hereillä kertoillen itselleen surullisia kohtauksia ja itkien niitä. Pian löysi hän arkuista äitinsä pukuja niiltä ajoilta, jolloin tämä oli ollut vanhan plantaashiherrapiirin kaunotar, ja sitten pani hän toimeen kuvaelmia esiintyen itämaisena prinsessana tai Yön kuningattarena.
Tytön äiti oli kuollut hänen pienenä ollessaan ja isä oli ollut hänen ainoa toverinsa. Tuomari Dupree oli naapuruston rikkaita ja tuhlasi kaikkea tyttärelleen, mutta ihmiset sanoivat, että tämä kasvoi ilman äidin hoitoa ja oli saava siitä kärsiä, kuten oli käynytkin. Oli tullut mies, häntä paljon vanhempi, mutta romantiikan hohde maineessaan; ja rakkauden ihmeet olivat auenneet Lucylle sekä temmanneet hänet mukaansa.
Eräänä päivänä hävisi hän eikä Montague sitten ollut häntä tavannut. He asuivat New Orleansissa ja huhu kertoi Lucyn olevan onnettoman, mies kun oli tuhlari ja elostelija. Tuskin vuottakaan oli avioliitto kestänyt kun tämä kuoli auto-onnettomuudessa.
Sitten ei Montague ollut kuullut enempää, kunnes New Yorkissa oli lukenut tuomari Dupreen kuolleen, ja nyt oli Lucy kirjoittanut hänen veljelleen Ollielle sanoen tulevansa tänne ehkä asumaankin, ja pyytänyt tätä hommaamaan hotellihuoneita. Montague ihmetteli, olikohan Lucy ennallaan, vai olivatko kärsimykset sekä kokemukset hänen intomieltään masentaneet. Oli vaikea kuvitella Lucya vakavana. — Ja miten kestäisi hän tätä elämää!
Montaguen mietteet keskeytti Oliver, joka tuli kysymään, tahtoiko veli tulla Lucya vastaan.
"Ne etelän junat myöhästyvät tavallisesti tuntikausia. Käskin ilmoittamaan puhelimitse."
"Sinä kun olet ottanut hänet hoitoosi", sanoi Montague, "on sinun paras mennä ensin. Tulen illalla." Ja hän meni illalla hotelliin, missä tapasi Lucyn.
Tämä oli ennallaan. Hän näki sen heti, sama iloisuus, sama malttamattomuus, sama kauneus, joka sykäytti miesten sydämmiä. Ei ollut huolten piirtoakaan hänen piirteissään — hän oli täysin kehittynyt kukka.
Lucy tuli häntä kohti ojennetuin käsin. "Allan!" hän huudahti, "kuinka hauska tavata!" Hän otti tämän kädet omiinsa ja katsoi silmiin. "Kuinka suureksi olette tullut, ja vakavaksi! Eikö hän ole mainio, Ollie?"
Oliver seisoi vieressä katsellen. Hän hymyili kuivasti ja sanoi: "Hän on liian runollinen."
"Kuinka ihmeellistä on tavata teidät", huudahti Lucy. "Viisikymmentä asiaa muistuu yhtaikaa mieleen. Meillä on paljon puheltavaa. Tulen kyselemään teiltä kaikellaista ja se vie koko illan."
Lucy suri isäänsä, mutta hänen oli onnistunut laittaa surupukunsa sopivaksi kauneutensa kehykseksi. Hän oli kuin hohtava rubiini mustalla sametilla. "Kuinka olette voinut?" hän kysyi. "Ja mitä olette kokenut täällä? Ja miten voi äitinne?"
"Hän on ennallaan", sanoi Montague; "ja hän pyytää teitä tulemaan meille."
"Tulen ensimäiseksi. Entä Mammy Lucy, kuinka hän voi?"
"Hyvin voi," kuului vastaus. "Hän innokkaasti haluaa nähdä teitä."
"Sanokaa että tulen. Tahdon mieluummin nähdä Mammy Lucyn kuinBrooklyn sillan!"
Lucy johti hänet istumaan ja katsoi häneen yhtämittaa. "Tuntuu kuin olisin tyttö taas."
"Pidättekö itseänne vanhanakin", kysyi Montague nauraen.
"Oh, tunnen olevani vanha", sanoi Lucy ja hänen silmiinsä tuli äkillinen säikähdyksen ilme. — "Ette aavista, Allan. Mutta ei kenenkään tarvitse sitä tietää." Ja sitten hän innokkaasti huudahti:
"Muistatteko puiston keinua? Ja alligaattorilampea? Ja taatelipuita?Ja Joe vanhusta?"
Allan Montague muisti kyllä, ja puolen tunnin kuluessa oli käyty läpi miltei kaikki seikkailut, mitä veljekset ja Lucy olivat kokeneet lapsuuden päivinä. Ja Allan kertoi tälle, mitä kaikkea muisti naapureista ja palvelijoista. Hän kertoi myös isänsä kuolemasta ja miten talo oli palanut ja kuinka hän oli tilan myynyt ja tullut Pohjoiseen.
"Ja miten menee, Allan?" hän kysyi.
"Lakiasioita harrastelen", hän sanoi. "En tee rikkauksia, mutta koetan maksaa laskuni. Sitä eivät kaikki tee tässä kaupungissa."
"Arvaa sen", sanoi Lucy. "Nuo kaikki Viidennen Avenuen kaupat! Minä tietysti tuhlaan ensi viikkona koko omaisuuteni. Ja tämä hotelli — ihan pelottaa."
"Oliver on sanonut hinnat, vai?" sanoi Montague nauraen.
"Hän sai hengitykseni pysähtymään", sanoi Lucy. "Kuinka minä koskaan voin täällä asiani hoitaa?"
"Järjestätte ne hänen onnelleen", sanoi Montague. "Hän on ottanut teidät huostaansa eikä haluaisi minun sekaantuvan siihen asiaan."
"Mutta minä tahdon teiltä neuvoa", sanoi Lucy. "Te olette toimen mies ja Ollie ei ole koskaan ollut muuta kuin poikanen."
"Ollie on oppinut yhtä ja toista New Yorkissa."
"Selitän asemani sangen pian", jatkoi hän. "Hän toi minutkin tänne ja selitti, että minun oli näin elettävä, jos mielin päästä seurapiiriin. Yritin ensin, mutta huomasin, etten pitänyt siitä ja lopetin. Me asumme eräässä vuokratalossa sivummalla Viidenneltä Avenuelta ja maksamme noin kymmenennen osan näistä hinnoista. Nyt riippuu siitä, pyrittekö seurapiiriin, teidän suhteenne minuun ja Ollie'en."
Lucy rypisti otsaansa ajatellen. "En tullut New Yorkiin hautautuakseni täyshoitolaan", hän sanoi "Tahdon tavata ihmisiä."
"Oliver tuntee niitä koko joukon", sanoi Montague. "Hän kyllä esittää. Ehkä pidätte niistä — en tiedä. Eipä ole teidän vaikea saada ne pitämään itsestänne."
"Kiitos herraseni", sanoi Lucy. "Olette yhtä suorasukainen kuin ennenkin!"
"En tahtoisi mitenkään turmella huvianne", sanoi toinen. "Saatte itse kokea. Sen voin sanoa, että älkää te olko kovin suorasukainen. Ei voi luottaa ihmisiin täällä aivan niin kuin kotona."
"Kiitos", sanoi Lucy. "Ollie on jo pitänyt minulle esitelmiä. En aavistanut, että New Yorkiin tuleminen on niin vakava juttu. Minä sanoin hänelle, että leskien tavallisesti otaksutaan huolehtivan itsestään."
"Minun oli aika vaikea perehtyä asioihin", sanoi Montague hymyillen."Niin että teidän täytyy ymmärtää, miksi ennustelen."
"Olen puhellut siitä vähän Lucylle", sanoi Oliver kuivakiskoisesti.
"Hän kertoi minulle mieltäkiinnittävän rakkaustarinan!" sanoi Lucy vallaton pilkahdus silmäkulmassaan. "Olenpa utelias näkemään sen lumoavan Winnie rouvan."
"Tapaatte hänet huomisiltana", sanoi Oliver. "Billy Aldenin rouva on kutsunut päivällisille."
"Olen lukenut hänestä lehdissä", sanoi Lucy. "Mutta en uskaltanut toivoa saavani häntä tavata. Kuinka mailmassa Oliver on päässyt ihan sinne ytimiin?"
Oliver alkoi selitellä ja Montague hymyili itsekseen kuullessaan veljensä huolellisesti puhdistettua kuvausta edistymisestään seuraelämässä. Oliver oli laatinut suunnitelmat, kuinka hän Lucyn saattaisi seurapiirin korkealle esityslavalle.
"Mutta maksaahan kaikki tuo paljon rahaa!" sanoi Lucy. "Enkä minä tahdo mennä naimisiin minkään hirveän miljoneerin kanssa."
Hän kääntyi äkkiä Montagueen. "Onko teillä konttori alakaupungilla?" kysyi hän. "Ja saanko tulla huomenna puhumaan asioistani, teidän on ruvettava neuvonantajaksi. Herra Holmes on kuollut, kuten tiedätte. Hän oli isän lakimies ja tunsi asiani. Mutta milloinkaan ei hän välittänyt selittää mitään minulle enkä nyt tiedä oikein, mitä on tehtävä."
"Teen voitavani", sanoi Montague.
"Ja teidän pitää olla hyvin ankara", jatkoi Lucy, "ettekä saa antaa minun tuhlata liikaa eikä tehdä erehdyksiä. Herra Holmes teki niin enkä minä uskalla luottaa itseeni."
"Jos ryhdyn siihen hommaan", sanoi Montague, "niin pelkään, että pian joudun riitaan veljeni kanssa."
Montague ei uskonut voivansa täyttää tätä luottamustointa. Kun hän katseli Lucya, tuntui hänestä kuin uhkaisi jokin vaara. Hän arvasi, ettei Lucy ole rikas New Yorkin mittakaavan mukaan ja hän näki, että kaupungin taika oli tämän vallannut. Häntä ihastuttivat automobiilit ja kaupat ja hotellit ja teatterit ja kaikki niiden ihmeet. Hän oli tullut intomielin ja janosi ahneesti elämää.
Montague oli käynyt sen myllyn läpi ja hän näki selvästi, ettei hän voi olla yrittämättä ohjata tuota naista ja varjella häntä pahimmista erehdyksistä. Niin syntyi heidän keskensä outo suhde! Alusta pitäen lyöttäytyi Lucy hänen uskotukseen ja kertoi hänelle kaikki huolensa. Hän ei kyllä neuvoja noudattanut; kauniisti hymyillen hän sanoikin, ettei hän pyytänyt Montaguea estämään häntä vaikeuksista, vaan olemaan sitten jälestäpäin ystävällinen. Ja tämä seurasi häntä kertoen itselleen yhä uudelleen, ettei tuota naista voinut puolustaa, mutta keksi alati puolusteita kumminkin.
Seuraavana aamuna tuli Lucy tervehtimään Oliverin äitiä ja MammyLucya, joka oli saanut isoäitinsä nimen. Iltapäivällä hän meniostoksille Alicen kanssa selittäen, ettei hän voi esiintyä missäänNew Yorkissa, ennenkuin oli "kunniallisesti" puettu. Ja illallaMontague tuli noutamaan häntä Billy Aldenin palatsiin ViidennelläAvenuella.
Matkalla kertoi hän pelottavasta rouva Aldenista ja hänen pelottavasta kielestään ja tämän mahtavan rouvan riidasta sukulaistensa Wallingien kanssa. "Älkää säikähtäkö jos hän tunkee teidät johonkin kulmaan ja kyselee kaikkea. Hän katsoo olevansa etuoikeutettu."
Montague oli jo tottunut Aldenien ylellisyyteen, mutta Lucy värisi ihastuksesta nähdessään tämän doge'in palatsijäljennöksen, sen suuret marmoriveistokset ja puna-kultapukuiset palvelijat. Sitten tuli rouva itse tummanpurppuraisessa puvussaan helminauhat kaulassa. Hän oli niin pitkä, että katsoi miltei yli Lucyn pään ja pysähtyi matkan päähän hänet hyvin nähdäkseen.
"Koetin saada rouva Winnien tänne teitä varten", sanoi hän Montaguelle, "mutta hän ei voinut tulla, niin että saatte tyytyä minuun."
"Onko teillä Missisippissä montakin tuollaista kaunotarta?" kysyi hän heidän istuutuessaan. "Jos on, en ymmärrä, miksi tulette tänne."
"Pidättekö hänestä?" kysyi Montague.
"Pidän hänen näöstään", sanoi rouva Alden. "Onko hänellä älyä? On mahdoton uskoa häntä leskeksi. Hän tarvitsee silti huolenpitäjän."
"Suositan häntä teidän suosioonne", sanoi Montague. "Olen puhunut hänelle teistä."
"Mitä olette puhunut", kysyi rouva Alden kirkastuen, — "että voitan liiaksi rahaa pelissä ja juon whiskyä aterialla?" Ja nähdessään Montaguen punastuvan nauroi hän: "Totta siis. Olen nähnyt teidän pari kertaa sitä ajattelevan."
Ja hän otti karahviinin, jonka tarjoilija oli juuri asettanut hänen eteensä ja kaatoi lasiinsa.
Montague puhui hänelle Lucysta, vartioiden samalla tätä, joka istui likellä pöydän keskikohtaa puhellen Stanley Ryderin kanssa. Montague oli pelannut bridgea tämän seurassa kerran tai pari Winnie rouvan luona ja ajatteli, että Lucy tuskin olisi voinut tavata miestä, joka olisi paremmin edustanut mailmankaupungin viehätystä. Ryder oli Gotham Trust Companyn presidentti, laitoksen, jonka uhkea marmorirakennus oli Viidennen avenuen nähtävyyksiä. Hän oli lähes viidenkymmenen ijässä, pitkä ja hienon näköinen, viikset teräksenharmaat ja esiintyminen kuin diplomaatin. Hän ei ollut vain pankkiherra, vaan myös sivistynyt mies; oli ollut merillä nuorena ja kierrellyt mailman maat. Oli myös hitunen kirjailijaa veressä, amatööriä vain ja jos oli kirjaa, jota hän ei ollut selaillut, oli se sellainen, josta ei puhuttu seurapiirissä. Hän osasi puhua mitä vaan ja se emäntä, joka sai Stanley Rydenin päivälliskutsuihinsa, oli niiden onnistumisesta varma. "Hän ei nykyisin käy ulkona paljon", sanoi rouva Alden. "Mutta minä kerroin hänelle teidän ystävästänne."
Väliin pöytäkeskustelu tuli yleiseksi ja Montague pani merkille, että Ryder silloin johti. Hänen sukkeluutensa välähtelivät sinne tänne yli pöydän, ja joka häntä vastaan asettui, se veti lyhyemmän tikun. Se oli huoletonta leikkiä, loistavaa ja vaarallista. Ryder oli mies, jollaisia joskus tapaa seurapiirissä; hän oli omaksunut radikaalisia aatteita esiintyäkseen sivistyneenä. Oli hienoa miehen, jolla oli loistava menestys jossain seurapiirissä, keskustelussa iskeä kaikkia sen piirin ihanteita ja sovinnaistapoja ja siten osoittaa, kuinka vähän hän välitti saavuttamastaan menestyksestä.
Se oli hyvin huvittavaa päivällispöytäkeskusteluksi, mutta Montague ajatteli itsekseen hymyillen, kuinka loitolla Stanley Ryder oli sellaisen henkilön tyypistä, jota kuvitteli mahtavan ja kukoistavan pankin pääksi. Kun oli siirrytty sivuhuoneeseen, meni hänen esiintymisensä varsin pitkälle tavattomuudessa, kun hän astui pianon ääreen ja soitti hetkisen jotain hirvittävää venäläistä säveltä.
Sitten Montague näki hänen Lucy Dupreen seurassa lähtevän muihin huoneisiin. Peliin eivät kaikki sopineet ja se oli hyvä tekosyy; mutta Montague oli levoton istuessaan tuntikausia pelipöydässä antaen rouva Aldenin voittaa rahaa.
Kun peli päättyi, löysi hän ystävänsä istumassa lähteen reunalla palatsin kasvisalissa; Lucy katseli kiinteästi eteensä ja Ryder puheli hänen vierellään.
"Tapasitte miellyttävän miehen", sanoi Montague, kun he istuivat vaunuissa.
"Merkillisemmän kuin koskaan olen tavannut", sanoi Lucy nopeasti."Kertokaa jotain hänestä. Tunnetteko hänet hyvin?"
"Olen kuullut hänen puhelevan ja tunnen myös liikekannalta."
"Onko hän hyvin rikas?"
"Joitakin miljoonia", sanoi mies, "ja luulenpa hänen nopeasti niitä kääntelevän. Ihmiset sanovat, että hän on rohkea keinottelija."
"Keinottelija!" huudahti Lucy. "Luulin että hän on pankin johtaja!"
"Kun olette hetken ollut New Yorkissa", sanoi Montague hymyillen, "tulette huomaamaan, että nuo kaksi seikkaa sopivat hyvin yhteen."
Lucy oli hiljaa; tuo huomautus sai hänet hieman epäröiväksi. "Minulle on kerrottu", lisäsi Montague hymyillen, "ettei Rydenin vaimokaan uskalla pitää rahojaan Gotham Trustissa."
Montague ei ollut aavistanut muistutuksensa vaikutusta. Lucy sävähti."Hänen vaimonsa!" huudahti hän.
"Niin", sanoi Montague. "Ettekö tiennyt hänen olevan naimisissa?"
"En", sanoi Lucy hiljaa. "En tiennyt."
Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi hän: "Miksei hänen vaimonsa ollut päivällisillä?"
"He ovat harvoin yhdessä."
"Erossako?"
"Se on uudenaikaista erossa oloa", kuului vastaus. "Asuvat suuren palatsin eri päissä ja kohtaavat toisensa juhlatiloissa."
"Millainen nainen hän on?"
"En tiedä hänestä mitään."
Taas vaiettiin. Vihdoin Montague sanoi: "Ei ole syytä olla huolissaan sen miehen puolesta, ymmärrättehän."
Lucy kosketti hänen kättään keveästi.
"Niinpä niin, Allan", hän sanoi "Älkää pelätkö. En tee toisten samaa erehdystä."
Montague ei osannut senjälkeen mitään sanoa.
Lucy halusi tulla Montaguen konttoriin puhumaan raha-asioistaan, mutta tämä haluten säästää häneltä vaivat pistäytyi itse hänen luokseen seuraavana aamuna. Hän sai nähdä kaikki paperit; isän testamentin omaisuusluetteloineen ja hra Holmes'in tilit ja hänen New Orleansissa olevan omaisuutensa korkolistan. Kuten Montague oli otaksunut, ei Lucyn asioita oltu hoidettu hyvin ja hän teki paljon kysymyksiä. Siellä oli koko joukko tilain ja talojen kiinnityksiä, mutta Lucyn omia omaisuuksia oli myös kiinnitetty. Oli vähän tunnettujen teollisuuslaitosten osakkeita, ja vihdoin viisi tuhatta Northern Missisippi rautatieosaketta.
"Tämän te toki tunnette", sanoi Lucy. "Oletteko myynyt omat osakkeenne?"
"En", sanoi Montague, "isä toivoi, että pitäisin sopimuksen niin kauan kuin toisetkin."
"Mutta minähän voin vapaasti myydä omani?"
"Kyllä minäkin kehottaisin myymään, mutta ei ole nyt helppo löytää ostajia", sanoi Montague.
Northern Missisippi oli rata, jonka mukana Montaguen voi sanoa kasvaneen, siitä oli aina puhuttu kummassakin perheessä. Se kulki Atkinista Opalaan, n. 50 eng. penikulmaa yhtyen viimemainitussa paikassa valtion päälinjaan. Sen oli tuomari Dupree suunnitellut avatakseen liike-elämälle maankulman, jonka tulevaisuuteen luotti.
Sen rakentamiseen oli ryhdytty aikana, jolloin tyytymättömyys Wall kadun huijauksiin oli suuri niillä mailla ja Dupree oli koonnut muutamia miljoonia omasta tuttavapiiristään lisäten puolen miljoonaa itse ja oli sen perustajain kesken sellainen kunniasopimus, ettei pyydetä apua Pohjoisen kapitalisteilta eikä sen osakkeita panna myytäviksi Pörssiin. Ensi presidentti oli ollut Lucyn setä ja nykyinen oli vanha perheystävä.
Mutta se maakuntalaisylpeys, joka oli pääoman koonnut, ei voinut luoda liikennettä. Tuomari Dupreen kuvittelemia kaupungeita ei kohonnutkaan eikä pikku rata pysynyt kehityksessä aikansa tasalla. Viime vuosikymmeninä oli sen omaisuus alennut arvossa eikä Montague ollut moneen vuoteen saanut korkoja viidenkymmenen tuhannen dollarin osakkeille, joista hänen isänsä oli maksanut täyden arvon.
Puhellessaan tästä muisti hän, että kymmenkunta vuotta sitten oli ollut puhetta radan jatkamisesta Atkinista edelleen Missisippi Teräsyhtiön laitoksille sekä avata näin liiketie Lännelle. Missisippi Teräsyhtiö omisti maan puolesta tusinasta suuresta levy- ja kiskovalssilaitoksesta yhden ja Northern Missisippin omistajia oli kauan kiusannut ajatus saada kuljettaakseen osan tuon laitoksen laajasta tuotannosta.
He olivat suorittaneet maanmittaustyöt ja teettäneet kustannusarvion. Montague tiesi sen, hän kun oli Lucyn nyt Californiassa olevan veljen kanssa metsästysretkellä pitänyt leiriä maanmittarien lähellä. Tuon ehdotetun ratajatkon oli määrä kulkea yli Talulan soiden ja siinä kohdin syntyi epävarmuutta. Useita linjoja oli ehdolla ja Montague muisti, kuinka leirinuotion äärellä istuttaessa eräänä yönä muuan nuoremmista maanmittareista oli väittänyt, että ylimittari oli pätemätön toimeensa ja hylkäsi kaikki hyvät ehdotukset.
Montague oli kertonut tämän isälleen, mutta ei tiennyt, oliko tämä koskaan ottanut asiasta selkoa. Sen hän vain tiesi, että kun asia esitettiin osakkeenomistajien kokoukselle, havaittiin mahdottomaksi hankkia niin paljon rahaa kokoon. Äänestyksellä hylättiin ehdotus, että käännyttäisiin Missisippi Teräsyhtiön puoleen, se kun oli Wall kadun miesten käsissä; eivätkä olleet tuomari Dupree eikä kenraali Montague vielä huomanneet pikku ratansa toivottomuutta.
Kaikesta tästä oli puhuttu Lucyn ja Montaguen kesken ja tämä selitti, ettei enää ollut syytä pitää osakkeita; tai jos tuon laajennustuuman kautta saataisiin uusia kapitalisteja kiinnitetyiksi yhtiöön, voisi sopia heidän kanssaan tai myydä pois kokonaan. Montague lupasi ottaa asiasta selkoa.
Lähdettyään muistikin hän Jim Hegan'in. "Käykää katsomassa", oli tämä sanonut. Northern Missisippi oli tietysti pikkuseikka Heganin laiselle miehelle, mutta kuka tiesi, mitä uusia suunnitelmia hän voisi siihen yhdistää. Montague oli kuullut huhuja, että hän oli myynyt osuutensa parissa suuressa yhtiössä.
Hän meni Heganin konttoriin, joka oli suuren henkivakuutusyhtiön talossa alakaupungilla. Hän kulki marmorikäytäväin ja valtavain pronssiporttien kautta ohi komeasti puetun vartijan sekä puhutteli erästä isoa miestä, joka kohteli häntä kuin juoksupoikaa.
"Onko hra Hegan tavattavissa?"
"Paikkaako haette?"
"En juuri", hän otti esille korttinsa; "tahtoisitteko lähettää tämän hänelle."
"Olette tuttava?"
"Olen."
Toinen ei tehnyt mitään nähtäviä merkkiä, mutta samassa tuli nuori konttoristi siihen. "Voitteko ehkä ilmoittaa asianne laadun?" hän sanoi.
"Haluan tavata hänet persoonallisesti", sanoi hän hieman ärtyisästi."Olkaa hyvä ja toimittakaa tämä hänelle; se riittää."
Hän sai alistua sihteerin pikaiseen silmäystarkastukseen ja ihmetteli hän, oliko hänen uusi kevättakkinsa tämän mielestä kyllin muodikas niin suuren miehen tuttaville. Vihdoin mies katosi kortti mukanaan ja tuli heti takaisin mielistelevästi hymyillen. Hän opasti Montaguen korkeaan konttoriin, jonka suuriin nojatuoleihin olisi sopinut useita henkilöitä kuhunkin. Seinällä oli mantereen kartta, jonka yli Jim Heganin rata punanauhoina kulki. Siellä olivat myös tämän itsensä ampumain piisonin ja peuran päät.
Montaguen tarvitsi odottaa vain parisen minuuttia ja sitten johdettiin hänet huonerivien lomitse johtajan kaikkein pyhimpään. Se oli yksinkertainen, mutta tarkotuksellisesti vaikuttava, ja Jim Hegan istui mahonkipöydän ääressä, jolla ei ollut palaakaan paperia.
Hän nousi kumartaen pitkää runkoaan. "Mitä kuuluu Montague?" sanoi hän kättä puristaen, sitten istuutui hän tuoliinsa, kunnes päänsä sattui selkänojaan, rypisti kulmiaan ja katsoi toiseen.
Viime kerralla olivat he puhelleet hevosista ja Texasin entispäivistä, mutta Montague muisti, että se oli ollut iltatarinaa. "Tulen liikeasioissa, hra Hegan," sanoi hän, "ja koetan esittää asian lyhyesti."
"Mikä menettelytapa anteeksi annettakoon", oli hymyilevä vastaus.
"Haluaisin kiinnittää huomionne Northern Missisippiin."
"Northern Missisippi?" sanoi Hegan otsaansa rypistäen. "En ole kuullut siitä puhuttavan."
"Enpä luule monenkaan siitä tietävän", sanoi Montague ryhtyen selittämään radan vaiheita.
"Minulla on viisi sataa osaketta", sanoi hän, "mutta ne ovat olleet perheen hallussa kauan ja annan niiden kernaasti olla siellä. En tee tätä ehdotusta omasta puolestani, vaan erään, jonka asioita hoidan, ja jolla on viisituhatta osaketta. Minulla on mukana viime vuosien raportit ja muita tietoja radasta — Ajattelin että te voisitte jatkaa sen Missisippi Teräsyhtiön tehtaille."
"Missisippi Teräsyhtiö!" huudahti Hegan. Hän tunsi ilmeisesti sen.
"Kuinka kauan siitä on kun tuo tuuma oli vireillä?" kysyi hän jaMontague kertoi mitä tiesi.
"Tuo kuulostaa omituiselta", sanoi Hegan ajatuksissaan. "Otanpa siitä selkoa. Omat suunnitelmani eivät kyllä kohdistu sinne päin, mutta ehkä löydän jonkun toisen. Tiedättekö, mitähän niistä viidestätuhannesta osakkeesta vaaditaan?"
"Asia on minun hallussani. Sain sen vasta tänä aamuna ja minunkin on tutkittava radan tilaa. Ehdotan, että hän tyytyisi seitsemäänkymmeneen viiteen prosenttiin."
"Siitä voimme puhua myöhemmin", sanoi Hegan, "jos voin löytää sopivan henkilön". Ja Montague sanoi hyvästit sekä lähti.
Illalla poikkesi hän kotia mennessään kertomaan Lucylle. "Pian saamme kuulla", sanoi hän. "En luule Heganin kauan miettivän."
"Minä rukoilen sen puolesta", sanoi Lucy nauraen sekä lisäsi: "Tapaan kai teidät Harveyllä perjantaina?"
"En olisi vapaa ennen lauantai-iltaa", sanoi hän. "Eräs juttu vaatii aikani tarkkaan. Mutta koetan päästä Siegfried Harveylle; hänen kanssaan voi tulla toimeen."
"Sanovat, että hän harrastaa hevosia", sanoi Lucy.
"Hänellä on mainio talli."
"Olipa Ollien puolelta hyvin tehty tuoda minut heti näin keskuspaikkoihin. Mihin luulette minun huomena menevän?"
"En aavista?"
"Minut on kutsuttu hra Watermannin taulugalleriaan."
"Dan Watermanin!" huudahti mies. "Miten se kävi?"
"Rva Aldenin veli toimitti kutsun. Ettekö tekin haluaisi tulla?"
"Olen oikeudessa koko päivän", sanoi Montague. "Mutta haluaisin kyllä nähdä tuon kokoelman. Se on kuulemma ihmeellinen — ukko on kuluttanut siihen kaiken loma-aikansa. Se kuuluu maksavan satumaisia summia — vähintäin neljä, viisi miljoonaa."
"Mutta miksi hän sitten kätkee sen atelieriin sinne Hudsonin varrelle?" huudahti Lucy.
Toinen kohautti olkapäitään. "Huvikseen vain. Ei hän ole koonnut sitä kansan hyväksi."
"En voi valittaa, kun itse saan sen nähdä," sanoi Lucy. "Täällä on niin paljon nähtävää, että siihen menee vuosi."
"Väsytte, ennen kuin olette puoliakaan nähnyt, kuten kaikki muutkin."
"Tunnetteko hra Watermannin?"
"Olen kerran tavannut hänet, nähnyt useastikin." Ja Montague kertoi kohtauksen miljoneeriklubissa, jossa oli nähnyt tuon Wall-kadun Kroisoksen "pikku miljoneerien" hartaan piirin ympäröimänä.
"Toivon etten tapaisi häntä", sanoi Lucy. "Pelästyisin kuoliaaksi."
"Sanotaan että hän voi olla miellyttävä kun tahtoo. Naiset ovat ihastuneet häneen."
Lauantai-iltapäivällä kun Montague meni Harveyn Long Islandilla olevaan kotiin, oli hänen veljensä lautalla vastassa.
"Allan", kysyi hän heti, "tiesitkö että Lucy tuli tänne StanleyRyderin seurassa?"
"En; mitä ihmettä!" huudahti Montague. "Onko Ryder täällä?"
"Hän kutsutti itsensä", vastasi Oliver. "Ja ainoa selitys on Lucy, jonka hän toi automobiilissaan."
Montague oli hämmästynyt. "Hän ei ole koskaan viitannut sitä minulle", sanoi hän.
"Hitto vieköön!" huudahti Oliver, "mahtaakohan se pyydystää Lucya."
Montague seisoi hetken ajatuksissaan. "Enpä luule hänen siitä mitään hyötyvän; Lucy tietää liian paljon."
"Lucy ei ole koskaan tavannut Stanley Ryderin tapaista miestä!" selitti Oliver. "Tämä on koko ikänsä jahdannut naisia, eikä Lucy sovi hänelle yhtään."
"Mitä tiedät hänestä?" kysyi Montague.
"Mitäpä minä hänestä tiedän!" huudahti toinen. "Hän oli kerran rakkaussuhteissa Betty Wymanin kanssa."
"Herra jumala!" huudahti Montague.
"Niin", sanoi Oliver.
"Betty kertoi siitä minulle. Sillä miehellä on velhon keinot. Hän on lukenut 'uusia aatteita' ja puhuu kaihoisasta sielustaan ja jokainen nainen, jonka hän tapaa, on sen ikävöimisen esine. Ja sitten on hän vapaa-ajattelija ja puhuu vapaudesta ja naisten oikeuksista. Hän seuloo siveyssääntöjä sinne ja tänne, kunnes toinen uskoo, että naisen jaloin tehtävä on olla naineen miehen rakastajatar."
Montague ei voinut pidättää hymyä.
"Olen kuullut sinunkin niitä siveyssääntöjä seuloilevan", hän sanoi.
"Kyllä kai", sanoi Oliver. "Mutta nyt on kysymyksessä Lucy ja jonkun olisi puhuttava hänelle Stanley Ryderistä."
"Minä puhun", sanoi Montague.
Tullessaan päivälliselle löysi hän Lucyn kirjaston leponurkasta. Tämä oli täynnä kaikkia niitä ihmeitä, mitä oli nähnyt Dan Watermanin taidegalleriassa. "Allan", huudahti hän, "kuulkaa, minä tapasin hänet."
"Mitä sanotte!"
"Hän oli siellä koko iltapäivän!" selitti Lucy.
"Ja hän oli niin kiltti minulle."
"Ei ollut siis niin kauhea kuin pelkäsitte?"
"Hän oli ihan hurmaava", sanoi Lucy. "Hän näytti minulle koko kokoelman ja kertoi eri taulujen historian ja kuinka oli ne saanut. En ole eläissäni sellaista kuullut."
"Hän osaa olla mieltäkiinnittävä kun tahtoo", sanoi Montague.
"Hän on ihmeteltävä!" sanoi Lucy. "Kun katsoo hänen kumaraista varttansa ja vanhoja kurttuisia haukankasvoja sekä valkohapsia, luulee hänen olevan ikälopullaan — Mutta kun hän puhuu — en ihmettele että häntä totellaan."
"Häntä totellaan!" sanoi Montague. "Ei epäilystä siitä. Ei ole Wall-kadulla sellaista, joka kestäisi kahtakymmentä neljää tuntia, jos Dan Waterman tosissaan kävisi hänen kimppuunsa."
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Lucy.
"Onko hän niin hirveän rikas?"
"Ei sitä aiheuta se raha, minkä hän omistaa," sanoi Montague, "vaan se mitä hän hallitsee. Hän on pankkien herra — eikä kukaan ota askeltakaan Wall-kadulla hänen tietämättään, jos hän niin tahtoo. Ja hän voi murtaa miehen luoton; hän voi sanottaa irti kaikki lainat. Hän voi häiläyttää markkinatkin musertaakseen jonkun. Ja ajatelkaas hänen valtaansa Washingtonissa! Hän käytti valtiorahastoa kuin olisi se hänen haarakonttoorinsa."
"Sepä tuntuu pelottavalta", sanoi Lucy. "Tuo vanha mies — yhdeksännelläkymmenellä! Olen kuitenkin iloinen, että sain tavata hänet."
Hän vaikeni nähdessään ovessa Stanley Ryderin, joka ilmeisesti etsi häntä. Ryder vei Lucyn pöytään ja kun Montague tuon tuostakin katsahti heihin päin, näki hän hänen kokonaan kiinnittävän tämän huomion. Aterian jälkeen he vetäytyivät musiikkihuoneeseen ja Ryder soitti joitakin Chopinin nocturnoja. Soittaessaan ei hän hellittänyt katsettaan Lucysta. "Minä sanon", muistutti Betty Wyman Montaguen kuultavilla, "että se tapa millä Ryder leikkii rakkautta pianon avulla, on suorastaan säädytön."
Montague hylkäsi useita korttipelipyyntöjä ja laittautui Lucyn rinnalle koko illaksi. Ja kun Stanley Ryder vihdoin harmissaan oli mennyt tupakkahuoneeseen, sanoi hän: "Lucy, minun täytyy puhua teille tästä."
"En tiedä, haluanko teidän puhuvan, Allan", sanoi hän yrittäen hymyillä.
"Mutta teidän täytyy kuulla", sanoi Montague. "Tiedättekö, millaisen miehen kanssa te oikeastaan olette tekemisissä, ja mitä ihmiset hänestä ajattelevat?"
Lucy istui vaieten sekä purren hermostuneesti huuliaan, kun Montague kertoi niin selvästi kuin voi, millainen Ryderin maine oli. Hän voi vain vastata: "Hän on niin intresantti mies."
"Sellaisia on monta", sanoi Montague, "mutta niitä ette tapaa, jos saatte ihmiset puhumaan noin itsestänne."
Lucy puristi kätensä yhteen. "Allan", huudahti hän, "koitin parastani, ettei hän tulisi tänne. Olette oikeassa. Teen mitä tahdotte; en ole enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Saatte nähdä! Oli hänen oma syynsä, että tuli tänne ja saa hän nyt pitää seuraa jollekin toiselle."
"Tahtoisin että sanoisitte sen hänelle suoraan, Lucy. Vaikka hän suuttuukin. Antakaa ymmärtää — kerta kaikkiaan."
"Teen sen", selitti Lucy.
Ja Montague arveli hänen tehneen niin, koska Ryder loppuillan piti seuraa kaikille. Puolenyön aikana näki Montague Gotham Trustin isännän kirjastossa selittävän erokysymystä. "Avioliitto on synti, josta kirkko ei anna synninpäästöä", julisti Stanley Ryder.
Muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen odotteli Montague erästä tuttavaa, jonka oli määrä tulla päivälliselle hänen hotelliinsa. Hän istui sen eteisessä lukien lehteä ja huomasi käytävällä kävelevän vanhan herran, jolla oli pukinparta ja punakka pinta. Heidän katseensa sattuivat yhteen.
Herra tuli hämmästyneen näköisenä hänen luokseen sanoen: "Anteeksi, mutta ettekö ole Allan Montague?"
"Olen kyllä", sanoi Montague ällistyen.
"Ette tunne minua?"
"Täytyy myöntää etten."
"Olen eversti Cole."
Mutta Montague vain rypisti kulmiaan. "Eversti Cole?" kertasi hän.
"Olitte silloin liian nuori muistaaksenne minua", sanoi tuo vieras."Olen ollut teillä useita kertoja. Kuuluin isänne prikaatiin."
"Niinkö!" huudahti Montague. "Pyydän anteeksi."
"Eipä siitä puhetta", sanoi eversti istuutuen hänen viereensä. "Olipa kumma, että tunsin teidät. Miten voi veljenne? Onko hän New Yorkissa?"
"On."
"Entä äitinne? Hän on kai elossa?"
"Kyllä, asumme tässä hotellissa."
"Erittäin hauskaa. En luullut täällä olevan ketään tuttavaa?"
"Olette täällä käymässä?"
"Länneltä", sanoi eversti.
"Kuinka omituisia sattumia niitä on", jatkoi hän hetken kuluttua. "Ajattelin isäänne juuri tänään. Joku ehdotti, että myisin joitakuita osakkeita — Northern Missisippi'n."
"Tarkotatteko totta?" kysyi kavahtaen Montague.
"Totta. Isänne sai minut ostamaan muutamia silloin entisaikoina. Olin jo unohtanut ne."
Montague hymyili.
"Kun olette saanut osakkeet kaupaksi", sanoi hän, "niin voitte ilmoittaa ostajan minulle. Tiedän muitakin myytäviä."
"Kernaasti", sanoi eversti, "mutta pelkäänpä, ettei nyt osteta paljon. En muista saaneeni osinkojani."
Taas vaiettiin. "Omituinen yhteensattuma tosiaankin", sanoi toinen. "Minäkin olen ajatellut sitä rautatietä. Ystäväni rouva Taylor on juuri tullut New Orleansista. Hänen nimensä oli ennen Lucy Dupree."
Eversti muistutteli: "Dupree?"
"Tuomari Dupreen tytär", sanoi Montague.
"Hänen veljensä John Dupree oli radan ensi presidentti."
"Niinpä niin", sanoi eversti. "Muistan nyt tuomarin. Isänne sanoi, että hän oli ottanut koko joukon osakkeita."
"Niin, hän oli radan päävoima."
"Ja kuka oli se toinen?" kysyi eversti vaivaten muistiaan. "Se joka oli paljon teillä. —"
"Tarkotatteko hra Lee Gordonia?"
"Luulenpa että se oli hänen nimensä."
"Hän oli isäni orpana", sanoi Montague. "Hän pani rataan niin paljon rahaa, että hänen perheensä on ollut köyhänä siitä pitäen."
"Se oli onneton yritys. Oli paha, ettei kukaan suurkapitalisti ryhtynyt sitä kannattamaan."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Montague. "Nyt olenkin esittänyt asian eräälle."
"Niinkö?" sanoi eversti. "Ehkäpä minulle tehty tarjous tuleekin sieltä. Kuka se on?"
"Jim Hegan", sanoi Montague.
"Vai niin", sanoi eversti. "Mutta voihan hän tehdä tarjouksensa asiamiehen välityksellä."
Hetken kuluttua lisäsi hän: "Antakaa minulle korttinne. Ehkäpä saan jonkun innostumaan siihen tuumaan. Minulla on ystäviä, jotka luottavat Etelän tulevaisuuteen. Kuinka monta osaketta voitte hankkia ja millä hinnalla?"
Montagne otti esille kynän ja paperia ja muististaan luetteli Northern Missisippin osakkeenomistajat. Hän keskusteli pitkin ja poikin asian uuden ystävänsä kanssa. Kun Montaguen tuttava saapui, oli everstillä tiedossaan kaikki tosiasiat ja lupasi hän kirjottaa pian.
Aterian jälkeen Montague meni ylös äitinsä luo. "Tapasin erään isän vanhan tuttavan", sanoi hän.
"Kenet?"
"Eversti Colen", sanoi hän ja rouva Montagne oli oudoksissaan.
"Eversti Colen?" kertasi hän.
"Niin. Tässä on hänen korttinsa: Henry N. Cole, Seattle, Washington."
"En ole koskaan kuullut hänestä puhuttavan", sanoi rouva Montague.
"Ette kuullut!" huudahti Montague. "Hän on ollut meillä monasti ja tunsi isän, serkku Leen ja Dupreen sekä kaikki."
Mutta rva Montague vain pudisti päätään. "On voinut käydä meillä, mutta ei ole esitetty minulle." Montaguen mielestä oli tämä outoa, mutta hän ei olisi sitä asiaa paljoakaan enää ajatellut, jollei seuraavana aamuna olisi jotain tapahtunut. Hän tuli aikaisin toimistoonsa työhön ja tapasi puhdistajanaisen, jota ei ennen ollut huomannut. Tämä puhui hänelle.
"Anteeksi, herra", sanoi hän. "Minulla olisi teille asiaa."
"Mitä sitten?"
"Teitä vahditaan", sanoi vaimo.
"Mitä tarkotatte?"
"Eräs mies tuli tänne aikaisin ja tarjosi minulle rahaa, jos antaisin hänelle paperikorinne paperit."
"Minun paperikorini?" Montague oli hämmästynyt.
"Niin, semmoista tapahtuu", sanoi nainen. "Me olemme köyhiä ja teemme väliin sellaista, mutta te olette gentlemanni ja minä sanoin etten tee sitä."
"Millainen mies se oli?"
"Tumma mies, kuin juutalainen. Hän palaa kai vielä."
Montague antoi naiselle setelin, tämä kiitti ja meni sankoineen, luutineen.
"Herra Jumala!" huudahti Montague, kun oli päässyt pöytänsä ääreen.
Äkkiä iski hän polveensa kädellään. "Ja minä kerroin sille kaikki."Hän muisteli puhelunsa sille vanhalle Seattlen miehelle ja oudosteli,mitä hyötyä tälle mahtoi olla siitä. Ja hän ajatteli Jim Hegania.Tämä oli pannut vakoojia hänen jälilleen. Kukaan muu ei tiennytNorthern Missisippistä.
Jim Hegan! Ja Montague oli tavannut hänet vieraisilla — rva de Graffenriedin luona. He olivat tavanneet kuin herrasmiehet ja hän oli puhunut tälle avoimesti. Ja Hegan oli pannut vakoojia hänen jälilleen!
Montague tarvitsi selityksiä ja kirjotti majuri Venablelle sekä ilmoitti tulevansa miljoneeriklubiin päivällisille. Tämä vastasi heti ja käski tulemaan, mutta ilmotti samalla, että oli sairas ja lääkärit olivat kieltäneet häneltä lihan ja sienet. Aina tuntui Montaguesta siltä, kuin ei voisi olla kirkkaamman purppuraisia kasvoja kuin majurin ja tällä kertaa ne tuntuivat entistä kirkkaammilta. Hän murisi ja kiroili hirveästi ja tarjoilijat olivat touhuissaan. Montague odotti, kunnes hän oli saanut lasinsa kuivaa Martinia ja ratkaissut ruokakysymyksen halunsa ja tohtorinsa tyydytykseksi. Sitten vasta kertoi hän oudot kokemuksensa.
"Olen varma siitä, että te voitte tämän selittää", sanoi hän.
"Mutta mitä selittämistä siinä on?" kysyi majuri. "Se merkitsee vain sitä, että Heganin mieltä kiinnittää teidän ratanne. Mitä muuta haluaisitte?"
"Mutta hän vakoiluttaa minua?"
"Entäs sitten? Sitä tehdään joka päivä. Puolenkymmentä toimistoa on sitä varten olemassa. Olkaa onnellinen, jos ne eivät ole kuunnelleet teidän telefoonikeskustelujanne, jäljentäneet sähkösanomianne ja tutkineet postianne."
Montague tuijotti häneen. "Jim Heganin lainen mies! Ja tuttava!"
"Tuttava?" sanoi majuri. "Loruja! Ei liikeasioissa ole tuttavia. Ja sivumennen sanoen, Jim Hegan ei kai tiedä koko jutusta mitään. Joku apulainen on saanut sen toimekseen ja muistaa hän sen taas kun saa raportin. Joku apulainen on vain ollut vähän kömpelö, siinä koko juttu."
"Mutta miksi urkitaan minun perheasioitanikin?"
"Tutkitaan tietysti, missä asemassa olette ja ja kuinka välttämätöntä teidän on myydä osakkeenne. Hän tietysti tahtoo osakkeet viidenkymmenen prosentin alennuksella. Olette onnellinen, jos ei pankkinne sano irti jotain lainoja."
Majuri katseli Montaguea hymyillen hänen naiivisuudelleen. "Missä sanoitte radan olevan. Missisippissä?"
"Niin", sanoi Montague.
"Ihmettelenpä sitä", sanoi toinen. "Enpä luule, että Jim Hegan onsen takana ollenkaan. Kukaan ei saisi häntä kiinnittämään huomiotaanEtelän rautateihin. Hän on kai maininnut asian jollekin toiselle.Mitä sillä radalla on virkaa?"
"Ajattelimme jatkaa sitä", sanoi Montague.
"Tarvittaisiin vain miljoona, pari, jotta päästäisiin MissisippiTeräsyhtiön päätehtaille."
"Missisippi Teräs!" huudahti majuri.
"Niin."
"Herra Jumala!"
"Mikäs on?"
"Miksi veitte sellaisen asian Jim Heganille?"
"Kun oli tuttu."
"Mutta ei sillä perusteella asioihin ruveta. Pitää kääntyä oikean väen puoleen. Jos Jim Hegan saisi tahtonsa toteuttaa, pyyhkäisisi hän Missisippi Teräsyhtiön Yhdysvaltain kartalta."
"Mitä tarkotatte?"
"Ettekö tiedä?" sanoi Majuri, "että Missisippi Teräsyhtiö on Terästrustin pääkilpailija? Ja Dan Waterman on tämän järjestänyt ja vahtii sitä yhä."
"Mutta mitä se kuuluu Heganiin?"
"Sitä vaan, että Hegan toimii kaikessa Watermanin mukaan."
Montague katseli nyreissään. "Ymmärrän", sanoi hän.
"Hyvä ystävä", sanoi majuri. "Miksette kysynyt minulta? Olisitte mennyt Missisippi Teräsyhtiön miesten luo? Ja hiljaa olisi ollut mentävä päämiesten luo. Teillä voi olla hyvä esitys, joka ehkä on jäänyt huomaamatta. Mitä sanoitte maanmittauksesta?"
Montague kertoi jutun. Majuri jatkoi:
"Ymmärrättekö nyt, että Terästrustin herrat ovat sotkeneet tuumanne."
"Mitä tarkotatte?"
"Lahjoivat sen maanmittarin. Ja ovat kai siitä pitäin pitäneet rataanne vallassaan."
"Mutta se on mahdotonta. Niillä ei ole siellä mitään tekemistä."
"Mistä te tiedätte?"
"Tunnen presidentin. Hän on vanha perheystävä."
"Kyllä, mutta jos teillä on kiinnitysvelka?"
"Mutta mikseivät ne osta sitä?"
Toinen neuvoi: "Ettekö ole kuullut Wymanin lausetta: Miksi ostaisin osakkeet, kun voin ostaa johtajat."
"Tuo väki teitäkin vakoilee", jatkoi hän hetken kuluttua. "He ajattelevat, että ehkä on kyseessä joku liike vastapuolelta ja he tahtovat tehdä sen tyhjäksi."
"Kuka omistaa Missisippi Teräsyhtiön?" kysyi Montague.
"En tiedä. Epäilen, että Wyman on sen takana jotenkin. Ettekö huomannut äskettäin, että hänen kolmen ylimaanratansa kiskot on tilattu Missisippi Teräsyhtiöltä?"
"Kyllä!"
"Katsokaa nyt", nauroi majuri. "Te olette hypännyt keskelle sammakkolampea ja Herra tiesi, mikä meteli siitä tulee. Ajatelkaas, Terästrustin pääoma on kirjoitettu kolminkertaiseksi. Tullin takia voi se myydä tuotteensa tässä maassa viidenkymmenen prosentin korotukselle sen ulkomaahinnoista, ja kuitenkin se alentaa voitto-osinkoja. Sen yleisosakkeet ovat kymmenessä. Se alentaa kustannuksia kaikin tavoin ja myy huonoa tavaraa. Ja nyt tulee Wyman, ainoa mies, joka Wall kadulla uskaltaa puida nyrkkiään Dan Watermanille, ja ilmottaa sanomalehdissä, että huonot kiskot ovat olleet syynä viimeaikaisiin rautatieonnettomuuksiin. Ja hän antaa tilaukset Missisippi Teräsyhtiölle, joka myy alle Trustin hintain. Yhtiöllä on liikojakin tilauksia ja sen laitokset käynnissä yötä päivää. Ja sitten tulee vilpitön nuorukainen ja tahtoo tuoda ratapahasen yhtiön takapihalle ja vie ehdotuksensa Jim Heganille!"
Majuri sai naurukohtauksen, joka vapisutti hänen punertavaa naamatauluaan ja Montague oli nöyryytetty.
"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi hän.
"En tiedä", sanoi majuri, "paitsi että pidätte osakkeistanne kiinni. Ehkäpä, jos puhutte osakkeistanne ääneen, Teräsherrat ostavat ne täydestä hinnasta."
"Säikäytin niitä ainakin", nauroi Montague. "Lyönpä vetoa", sanoi toinen, "että jonkun konttorissa alakaupungilla on ollut hoppua. Täällä käy eräs, joka tietänee siitä. Will Roberts."
Ja majuri katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa hän tuleekin", sanoi hän.
Salin toiseen päähän oli ilmestynyt pitkä, tummatukkainen mies, tarkan näköinen ja joustava-askeleinen. "Roberts Vaitelias", sanoi majuri. "Yritetäänpäs". Ja kun mies kulki ohi, huusi hän. "HaIlo! Roberts, mihin matka? Tässä esitän ystäväni hra Allan Montaguen."
"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Kuinka voitte, Venable?"
"Ei huonommin voisi olla", sanoi majuri. "Miten ovat asiat Kadulla?"
"Hiljaiset markkinat", sanoi Roberts. "Pelkään pahaa. Liian monet tekevät paljon rahaa."
Majuri nauroi. "Hauska lause miehen suussa, joka on tehnyt kuusikymmentä miljoonaa viime kymmenenä vuotena."
"Hän ei näyttänyt kuulleen minusta mitään", sanoi Montague.
"Usko siihen", sanoi majuri. "Hän on tänä iltana voinut olla neuvottelemassa kurkkumme katkasemisesta, mutta ei silti räpäytä silmäänsäkään. Hän on terästä."
Hän pysähtyi ja jatkoi taas: "Olette lukenut siitä isosta iskusta? Roberts sen suunnitteli. Hänestä tuli silloin maan vihatuin mies. Lehdet ja politikot raivosivat. Mutta hän seisoi kannallaan — oli päättänyt voittaa tai kuolla. Muuan anarkisti tuli hänen konttoriinsa ja ampui häntä kahdesti; mutta hän iski tämän maahan miltei kuoliaaksi ja jatkoi peliään tautivuoteelta ja oli kahden viikon päästä taas konttorissaan."
Ja nyt aukenivat majurin juttutuvan ovet. Hän kertoi Montaguelle teräskuninkaista ja heidän vihaamistaan miehistä ja rakastamistaan naisista ja heidän liikkeittensä ja elämänsä salaisuuksista. William H. Roberts oli alkanut erään suuren teräsherran palveluksessa ja kääntynyt sitten tämän henkiviholliseksi, ja nyt hän riiteli pois tämän mainetta. Jos näet tämä rakensi kirjaston, rakensi Roberts kaksi. Kilpailija rakensi suuren konttoritalon. Roberts osti maan sen ympäriltä ja rakennutti puolentusinaa pilvenpiirtäjiä, jotka sulkivat siltä valon. Ja yötä päivää "Roberts Vaitelias" suunnitteli ja vehkeili ja kerran oli hän oleva Terästrustin herra ja kilpailija tai ei mitään.
"Eläviä poikia tuo teräs-väki", sanoi majuri nauraen. "Pitäkää silmät auki, kun olette niiden kanssa asioissa."
"Mitä neuvoisitte minua tekemään?" kysyi Montague hymyillen. "Panenko salapoliisit liikkeelle?"
"Miksei?" sanoi majuri vakavasti. "Voisihan ottaa selville, kuka lähetti majuri Colen luoksenne. Ja voisi myös tutkia, kuinka kiihkeästi he tarvitsevat rataanne ja maksattaa sen mukaan."
"Ei se olisi juuri minun tapaistani."
"On aika oppia", sanoi majuri. "Voin auttaa alulle. Tunnen salapoliisin, johon voitte luottaa. Ei hän ainakaan ole minua pettänyt."
Montague istui mietteissään. "Sanoitteko että he kuuntelevat toisten telefoonipuheluja?"
"Niin sanoin."
"Ja voivatko ne sen tehdä!"
"Sanon että kahdella ja puolella sadalla hankin teille pikakirjoitusselostuksen siitä, mitä puhutte kenen kanssa tahansa vuorokauden kuluessa."
"Tuo kuuluu uskomattomalta. Kuka sen tekee?"
"Lankaurkkijat. Vaarallista työtä, mutta hyvä palkka. Eräs tuttavani oli kerran liikehommissa, jotka koskivat telefooniyhtiötä ja hän muutti lankansa toiseen osastoon ja hän suoritti asian loppuun, ennenkuin toisella puolen aavistettiin mitään."
"Entä posti?"
"Posti! Se on helppo juttu. Vuorokauden voi aina toisen postia viivyttää ja valokuvata kirjeet. Postiin pantavat kirjeet voi myös kopioida, jollei ole hyvin varuillaan. Vakooja pistää kirjeenne päälle vain sinisen tai keltasen kirjeen ja postiväki huomaa sen."
"Mutta senhän silloin tietää hyvin moni!"
"Eipä suinkaan. Se on erikoinen ala postissa. Aina on valtion salapoliiseja vahtimassa rikollisia. Niistä voi jonkun lahjoa ja saada rikollisensa epäiltyjen listalle."
Majuri hymyili. Häntä huvitti sanomattomasti Montaguen ällistys, kun hän kertoili esimerkkejä suurkaupungin turmeluksista.
"Tapahtuu sitä oudompaakin," sanoi hän. "Voisin esittää teille tässä huoneessa paraikaa olevan miehen, joka taistelee laivarakennushuijausta vastaan ja sai käsiinsä tärkeitä papereita. Ja hän istui vieressä, kun konttoristinsa ottivat niistä kolmekymmentäkin kopiota. Ja hän pani alkuperäiset paperit ja kolmekymmentä yksi kopiota yhtä moneen kaupungin talletusholviin ja otti yhden kotiinsa laukussa. Ja sinä yönä tuli murtovarkaita, jotka veivät sen laukun. Seuraavana päivänä kirjotti hän niille, joita vastaan taisteli: Olisin tänään lähettänyt teille kopion hallussani olevista papereista, mutta koska ne jo ovat teillä, esitän suoran vaatimukseni? Siinä kaikki, sovinto maksoi miljoonan pari."
Majuri pysähtyi ja katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa on Dick Sanderson," sanoi hän osottaen ketterää sileäposkista nuorta miestä. "Hän edustaa New Jersey Southern rataa. Eräänä päivänä sanoi hänelle muuan lakimies päivällisillä: Huomenna esitän erään osakkeen omistajan jutun yhtiötänne vastaan. Hän selitti mitä se koski. Eikä Sanderson sanonut mitään, vaan meni telefooniin ja ilmoitti asian Trentoniin. Ja seuraavana päivänä lainlaatijakunnan molemmat huoneet hyväksyivät lain, joka teki jutun mitättömäksi. Sen tempun uhri on nyt New-Yorkin kuvernöörinä, ja jos tapaatte hänet, voitte kysyä."
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi majuri äkkiä: "Sivumennen sanoen, tehän olette tuottaneet tänne kauniin lesken Missisipistä — rva Taylor lienee hänen nimensä?"
"Niin on", sanoi Montague.
"Kuulin Stanley Ryderin jo ihastuneen häneen."
Montaguen kasvot synkistyivät. "Ikävä että olette kuullut."
"Mikä? Hän on huvittava tuota rouvaa."
"Lucy on kokematon New-Yorkissa", sanoi Montague.
"En luule hänen oikein ymmärtävän, mitä lajia miehiä Ryder on."
Majuri mietti hetken, alkoi sitten äkkiä nauraa. "Hänen on paras olla varuillaan. Satun tietämään, että rva Ryder puuhaa avioeroa, ja jos teidän ihastuttava leskenne haluaa varjeltua sanomalehdiltä, saa hän olla varovainen suosiotaan jakaessaan."
Pari kolme päivää myöhemmin tapasi Montague Jim Heganin eräässä johtokunnan kokouksessa. Hän katsoi tätä tiukasti, mutta Hegan ei osoittanut mitään häiriön merkkiä. Hän oli niin kohtelias ja iloinen kuin konsanaan. "Sivumennen sanoen, herra Montague", sanoi hän, "siitä rautatiejutusta kerroin eräälle tuttavalle, jossa heräsi harrastus siihen. Saatte kai pian jotain tietoja häneltä."
"Olen kiitollinen teille", sanoi toinen ja siinä oli koko juttu.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja Montague meni hakemaan Lucya kirkkoon. Hän kertoi tälle asian mainitsematta kuitenkaan eversti Colea, ei näet tahtonut häntä säikäyttää. Lucylla oli taas muita asioita mielessä. "Kai muistatte, Allan, että huomenna on vaunuparaati", sanoi hän.
"Kyllä."
"Hra Ryder on tarjonnut minulle paikan. Te tietysti olette tyytymätön."
"Lupasitteko mennä?"
"Kyllä. En luullut sen häiritsevän. Julkinen asiahan se on."
"Julkinen!" huudahti Montague. "Onpa tietenkin! Istua korkealla kaikkien nähtävillä ja sanomalehtimiesten kuvattavana. Ja sitten ne kertovat kuinka se viehättävä missisippiläinen leski oli Ryderin seurassa, ja koko seurapiiri urkkii niitä kuvia ja vilkuttaa silmiään ja tekee huomautuksia!"
"Te katselette kaikkea niin kyynilliseltä kannalta", väitti Lucy. "Kuinka nyt voi välttää sitä että joukko tuijottaa ja lehdet ottavat kuvia! Eihän silti voi luopua ajeluhuvista —"
"No, no!" sanoi Montague. "Olette liian järkevä puhuaksenne tuollaista tosissanne. Jos haluatte ajella, niin ajelkaa. Mutta kun joukko ihmisiä päättää tuhlata kymmenen parikymmentä tuhatta kukin naamiaispukuihin ja vaunuihin, ja he ilmoittavat siitä koko kaupungille ja lähtevät itseään näyttelemään, niin ei voi puhua huviajelusta."
"Hm", sanoi Lucy epäröiden, "hauskaa kuulla."
"Hauskaa niille, jotka haluavat kuulla; ja jos nainen haluaa yleistä mainetta, toimittaa itsestään uutisia lehtiin ja tekee itsestään julkisuuden ihmisen, on se hänen asiansa. Mutta älköön sitten uskotelko harrastavansa huviajelua kauniilla hevosilla, kuuntelevansa musiikkia tai pitävänsä seuraa tuttavilleen. Seurapiirin naisella on oikeus ilmoittaa itseään kuten politikolla tai pilleritehtailijalla, vastustan vain lörpöttelyä, että muka rakastetaan yksityiselämää. Esimerkiksi rva Winnie Duval kehuu, että hänen ihanteensa on paimenen yksinkertainen elämä ja kukkien kasvatus, mutta itse asiassa on hänellä albumi, johon hän kerää sanomalehtileikkaukset, ja jos kuluu kolme viikkoakaan ilman että hänestä mainitaan, hermostuu hän."
Lucy puhkesi nauruun. "Olin eilen rva Robbie Wallingilla", sanoi hän, "ja tämä puhui oopperayleisöstä ja sanoi menevänsä johonkin, missä ei tarvitsisi nähdä niin paljon rumaa roskaväkeä."
"Niin", sanoi Montague. "Kyllä tiedän. Mutta ei ole mitään sen rouvan hommissa aamusta iltaan, jota hän viitsisi tehdä muuta kuin sen ruman roskaväen töllisteltäväksi." —
"Näytte olleen joka paikassa", sanoi Montague hetken kuluttua.
"Ah, luulen menestyväni", sanoi Lucy. "Onpa tämä ihanaa elämää. En eläissäni ole nähnyt niin paljon kauniita hevosia ja loistavia pukuja."
"Onpa se hauskaa", sanoi Montague. "Mutta edetkää hitaasti ja pitäkää huolta siitä, että se kestää kauemmin. Kun siihen elämään tottuu, tuntuu se sangen turhalta ja tyhmältä."
"Tänään olen kutsuttu Wymanille bridgeä pelaamaan, — aatelkaas — sunnuntai-iltana!"
Montague kohautti olkapäitään. "Välipä sillä."
"Mitä pidätte rouva Betty Wymanista?" kysyi Lucy.
"Hän elää iloisia päiviä eikä omatunto häntä häirinne."
"Onko hän hyvin rakastunut Olliehen?"
"En tiedä. Ei se näytä heitä suuresti huolettavan."
Tällaista puhelivat he kirkon jälkeen avenueta kävellessään katsellen uusia kevätpukuja. — "Kuka oli tuo komea olento, jolle juuri kumarsitte?" tiedusteli Lucy.
"Neiti Hegan — Jim Heganin tytär."
"Vai niin, Betty Wyman puhui hänestä."
"Ei kai mitään hyvää", sanoi Montague hymyillen.
"Mieltäkiinnittävää", sanoi Lucy. "Omituista, että satojen miljoonien omistajan tytär on itse ruvennut hyväntekeväisyystyöhön."
"Sanoinhan teille, että tähän elämään voi kyllästyä."
Lycy katseli häntä veitikkamaisesti sanoen:
"Luulisinpä tuollaisen tytön kiinnittävän teidän mieltänne."
"Haluaisin todella tuntea häntä paremmin, mutta hän ei näy välittävän minusta."
"Eikö välitä!" huudahti Lucy. "Sehän on hirveätä."
"Ei se ole hänen syynsä", sanoi Montague hymyillen, "luulenpa joutuneeni huonoon maineeseen."
"Oh, tarkotatte Winnie rouvaa!" huudahti Lucy.
"Niin."
"Kertokaapa siitä!"
"Eipä siinä ole paljon kerrottavaa. Winnie rouva aikoi tehdä minusta seuraelämäsankarin ja minä typeryydessäni menin, kun hän kutsui. Ja sitten alkoivat kielet laulaa."
"Sehän ei teitä vahingoittanut?"
"Eipä erityisesti", sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Yhteen naiseen vain olisin tahtonut tutustua, enkä saanut. Sen vain."
Lucy katsahti häneen arasti. "Te tarvitsette sisaren", hän hymyten virkkoi, "sisaren, joka taistelee puolestanne."
Jim Hegan oli ennustanut oikein; Montague sai pian tarjouksen. Se tuli hänelle tuntemattoman lakiasioimiston kautta. "Olemme kuulleet," sanottiin kirjeessä, "että teillä on myytävänä viisituhatta Northern Missisippi rautatien osaketta. Erään liiketuttavamme puolesta tarjoudumme ostamaan ne viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla. Jos tahdotte neuvotella niiden omistajan kanssa, haluaisimme sopivassa tilaisuudessa saada vastauksenne."
Hän soitti Lucylle ja kertoi tälle tarjouksesta.
"Paljoko?" kysyi tämä.
"Ei riittävästi", sanoi hän. "Mutta en halua keskustella puhelimitse.Missä saan tavata teidät?"
"Ettekö voi lähettää kirjettä minulle?"
"Voisin", sanoi Montague, "mutta haluaisin puhua siitä myös; ja sitten on kiinnityskirja ja muita papereita allekirjotettavana. Muutakin selvitettävää! Ettekö voisi tulla konttoriini nyt tänä aamuna?"
"Haluaisin tulla, mutta olen juuri luvannut muualle."
"Eikö sitä voi lykätä?"
"Ei, minua on pyydetty retkelle hra Watermanin uudella jahdilla."
"Brünhildellä?" huudahti Montague. "Mitä sanottekaan!"
"Niin, enkä tahtoisi menettää sitä."
"Milloin palaatte?"
"Illalla. Me menemme salmea ylös. Jahti on juuri pantu kuntoon."
"Missä se on?"
"Batteryn rannassa. Minun on oltava siellä tunnin kuluessa. Ettekö tulisi sinne tapaamaan minua?"
"Tulen kyllä. Kaipa ne jonkun minuutin odottavat."
"Olen niin utelias saadakseni tietää tarjouksen."
Montaguea viivyttivät jotkut liiketuttavat; vihdoin hän juoksi ajurin rattaille ja ajoi Batterylle.
Täällä Castle Oardenin luona oli suojattu paikka, "Miljoneerilahdeksi" sanottu, jossa "Wall-kadun laivastoon" kuuluvat yksityisjahdit tavallisesti ankkuroivat. Tähän aikaan vuodesta useimmat mahtajat jo olivat kesänviettopaikoillaan, ja ne jotka asuivat Hudsonin tai Salmen rannalla, tulivat kaupunkiin kaikellaisissa aluksissa, moottoriveneistä isoihin jahteihin saakka. He söivät aamiaista matkallaan ja mukana oli sihteereitä ja posti.