Useat jahdit olivat komeita palatseja. Montague oli nähnyt yhden, jossa oli lasikupukattoinen, koko yläkannen täyttävä kirjasto. Tämä oli Lester Toddsin omistama ja kuljeskeltiin sillä metsästelemässä. Siinä oli myös ranskalainen pesulaitos, mallimeijeri ja kanatarha, jääkone ja ampumarata.
Ja tuossa oli nyt Brünnhilde, Watermanin uusi ihmeellinen leikkikalu. Montague tunsi sen sanomalehtien tarkkojen kuvausten ja kuvain kautta. Ja tiesi hinnankin. Waterman oli ostanut sen Belgian kuninkaalta, jonka mielestä siinä oli kaikkea, mitä hallitsijan mieli voi halata. Suuri olikin hänen hämmästyksensä, kun hän sai kuulla, että sen uusi omistaja oli revittänyt sen sisustuksen pois teräsrunkoa myöten ja sisustuttanut sen kokonaan uudestaan. Sen salonki oli Ludvig XV tyylinen. Seinät olivat satiinipuusta päärynäpuuupotuksin ja yli lattian kulki samettimatot, kaksitoista jalkaa leveät ja saumatta kudotut. Sen kaapit avautuivat nappia painaen ja samalla syttyivät niihin valot, laatikot liikkuivat pallolaakereilla. Omistajan makuuhuone oli koko aluksen levyinen, kaksikymmentä kahdeksan jalkaa, ja sen takana oli roomalainen kylpylä marmorista.
Sellainen oli Brünnhilde. Montague katseli jahdin veneitä, mutta kun ei nähnyt, otti hän soutajan, joka vei hänet jahdille. Portailla oli univormupukuinen mies. "Onko rouva Taylor täällä?" kysyi hän.
"On", vastasi mies. "Te olette herra Montague. Hän antoi sanan teille."
Montague oli alkanut nousta portaita, mutta äkkiä hän pysähtyi säikähtyen.
Aluksen akkunasta kuului tukahutettu huuto: "Auttakaa! Auttakaa!" Hän tunsi äänen. Se oli Lucyn.
Montague epäröi vain hetken. Sitten ryntäsi hän kannelle. "Missä on rouva Taylor?" kysyi hän.
"Hän meni alas", kuului viivyttelevä vastaus, mutta Montague juoksi nopeasti alas. Portaita myöten tuli hän lasikattoiseen eteiseen. Hän juoksi ovelle ja huusi: "Lucy! Lucy!" Tämän vastaus kuului. Hän tempasi ovea, mutta se oli lukittu.
"Avatkaa ovi!" huusi hän.
Ei ääntäkään. "Avatkaa tai sären oven", kirkasi hän taas. Ja samassa syöksyi hän ovea vasten. Se ryskähti. Samassa kuului miehen ääni: "Odottakaa!"
Joku hapuili ovenripaa ja henkeään pidättäen odotti Montague. Ovi avautui ja hänen edessään seisoi Dan Waterman.
Montague astui askeleen taapäin ja toinen tuli ulos kulkien sanaa sanomatta hänen ohitseen. Mutta yhden katsauksen hän ennätti saada — ja se osotti suurinta raivoa, mitä hän koskaan oli ihmiskasvoilla nähnyt.
Hän ryntäsi huoneeseen. Lucy seisoi sen toisessa päässä pöytään nojaten. Hänen pukunsa oli epäkunnossa ja tukka pudonnut korville; hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli hyvin kiihtynyt.
"Lucy!" huudahti hän juosten tämän luo. Nainen tarttui hänen käsivarteensa nojautuen siihen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Montague. Lucy käänsi poispäin päänsä sanaakaan sanomatta. Sitten kuiskasi hän: "Pian, mennään pois täältä!"
Ja nopealla käsienliikkeellä pyyhkäsi hän hiuksensa otsaltaan, oikasi pukunsa ja lähti ulos nojautuen ystävänsä käsivarteen. Kannella seisoi upseeri ällistyneenä.
"Rouva Taylor haluaa päästä maihin", sanoi Montague."Toimittaisitteko veneen meille."
"Moottori tulee tuossa tuokiossa —" alkoi mies.
"Saammeko veneen heti!" sanoi Montague "tai huudan tuon höyryn."
Hänen äänensä oli käskevä ja mies toimitti heti veneen. Sillä välin seisoi Lucy hengittäen syvään ja katsellen hermostuneesti ympärilleen. Hän huokasi helpotuksesta kun he lähtivät jahdilta.
Äänettä istuttuaan sanoi hän rannassa: "Hanki minulle ajuri, Allan." Tämä toimitti sen ja Lucy istahti siihen hengähtäen. "Älkää kysykö minulta mitään, Allan", sanoi hän. Eikä hän sanonut sanaakaan heidän ajaessaan hotelliin.
"Voinko jotenkin olla avuksenne?" kysyi hän Lucylta tämän asunnossa.
"Ette nyt. Mutta odottakaa hetkinen."
Hän vetäytyi pukuhuoneeseensa, ja kun hän palasi, olivat kiihkon jäljet kadonneet. Hän istahti Montagueta vastapäätä ja tuijotti tähän.
"Allan", alkoi hän. "Olen koettanut ajatella. Mitä voin tehdä sille miehelle?"
"En tosiaankaan tiedä."
"Enpä uskoisi olevani New Yorkissa. Tämä on kuin keskiaikaa."
"Unohdatte, Lucy, etten tiedä, mitä on tapahtunut."
Lucy vaikeni taas ja niin he tuijottivat toisiinsa hetken, kunnes hän äkkiä heittäytyi takanojoon ja alkoi nauraa. "Koetan olla vihanen, Allan", hän soperti. "Ja minun pitäisi olla. Mutta se on niin mieletöntä."
"Kyllä teille paremmin sopii nauru kuin itku", sanoi Allan.
"Kerronpa sitten, Allan. Minun täytyy kertoa jollekin, muutoin pakahdun. Ja sitten täytyy teidän neuvoa minua, sillä en ole koskaan ollut näin sekasin."
"Kertokaahan nyt sitten."
"Kerroin jo, kuinka tapasin Watermanin hänen taidegalleriassaan", sanoi Lucy. "Hra David Alden vei minut sinne ja tuo ukko oli niin kohtelias ja arvokas — en aavistanutkaan! Ja sitten kirjotti hän minulle — omakätisen — kirjelipun kutsuen minut Brünhildelle. Tietysti pidin kutsua tavallisena. Kerroin teillekin eikä teillä ollut mitään muistutettavaa."
"Menin sinne ja minut johdettiin siihen huoneeseen. Ja sitten tuli ukko itse. Ja hän lukitsi oven jälkeensä!"
— Päivää, mitäs kuuluu, rouva Taylor! sanoi hän ja ennenkuin ennätin suutani avata, oli hän vierelläni ja kietoi kätensä vyötäisilleni. Voitte aavistaa mitä tunsin. Olin kuin halvaantunut.
— Herra Waterman? sopersin.
En kuullut mitä hän sanoi, olin ihan kauhusta jähmettynyt. "Laskekaa minut", sanoin useita kertoja, mutta hän ei välittänyt siitä rahtuakaan, puristi vain minua käsivarsissaan. Vihdoin kokosin voimani ja sanoin tyynesti:
— Herra Waterman, olkaa hyvä ja hellittäkää kätenne!
— Rakastan teitä, sanoi hän.
— Mutta minä en rakasta teitä, sanoin ja tuo kaikki tuntui niin järjettömältä minusta.
— Kyllä vielä opitte rakastamaan minua, sanoi hän. Niin monet ovat oppineet.
— En ole niitä naisia, sanoin. Olette erehtynyt. Päästäkää minut pois.
— Tahdon saada teidät. Ja kun tahdon jotain, otan myös. Kukaan ei uskalla minua vastustaa. Ymmärtäkää oikein. Ei siitä tule teille häpeää. Naiset pitävät kunniana saada minun rakkauteni. Ajatelkaa mitä voin tehdä teille. Saatte mitä vain tahdotte. Pääsette mihin vain haluatte. En koskaan kitsastele.
"Tuollaista hän lateli pitkän matkan. Ja siinä olin kuin karhun kynsissä. Uskokaa tai elkää, mutta hän on voimakas. En päässyt liikahtamaan. Voin tuskin ajatella. Olin tukehtua ja kaiken aikaa tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani ja näin hänen silmänsä tuijottavan petomaisina silmiini."
— Herra Waterman, sanoin. En ole tottunut tällaiseen kohteluun.
— Tiedän, tiedän sen, sanoi hän. Jos olisitte, en teitä tahtoisi. Olen toisellainen kuin muut miehet. Ajatelkaa, mitä kaikkea on vallassani. Ei minulla ole aikaa rakastella naisia. Mutta minä rakastan teitä. Rakastuin heti kun näin teidät. Eikö se riitä? Mitä muuta voitte pyytää?
— Te olette kutsunut minut tänne valheellisella tavalla. Olette raukkamaisesti saanut minut satimeen. Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa, niin häpeäisitte!
— No, no, ei tuollaisia tyhmyyksiä. Te tunnette maailman — ette te ole viime keväisiä kananpoikia.
"Noin hän sanoi, juuri noin, Allan, ja minä raivostuin — ette voi kuvitella. Minä yritin päästä vapaaksi taas, mutta mitä enemmän taistelin, sitä enemmän hän näytti raivostuvan. Olin ihan kauhuissani. En luullut laivalla olevan ainoatakaan henkilöä, paitsi hänen palvelijansa."
— Herra Waterman, huusin, hellittäkää kätenne tai nostan metelin.Huudan.
— Se ei teitä auta, sanoi hän julmasti.
— Mutta mitä sitten tahdotte minusta?
— Tahdon että rakastatte minua.
"Ja sitten aloin tapella taas. Huusin kerran, kahdesti — ja sitten painoi hän kätensä suulleni. Silloin aloin taistella henkeni edestä. Luulenpa että olisin repinyt silmät sen vanhan ilkiön päästä, jollei hän olisi kuullut teidän ääntänne eteisestä. Kun te huusitte nimeäni, laski hän minut ja pelästyi. En koskaan ole nähnyt ihmiskasvoilla niin raivoisaa vihaa. Vastatessani huutoonne koetin juosta ovelle, mutta hän seisoi tielläni."
— Minä seuraan jälkiänne! kuiskasi hän. Ymmärrättekö? En koskaan tule hellittämään.
"Ja silloin te iskitte ovea ja hän avasi sen sekä meni pois."
* * * * *
Lucy oli tuota kohtausta muistellessaan punastunut ja hengitti nyt kiihkeästi. Montague istui sanaa sanomatta häntä vastapäätä.
"Oletteko koskaan kuullut tällaista eläissänne?" kysyi Lucy.
"Kyllä", sanoi Montague painavasti, "ikävä sanoa, mutta olen kuullut sellaisesta useita kertoja. Olen kuullut pahempaakin."
"Mutta mitä teen minä?" hän huusi. "Totisesti ei mies saa rankaisematta noin menetellä."
Montague ei virkkanut mitään.
"Hän on hirviö!" huuti Lucy. "Minun pitäisi toimittaa hänet vankilaan."
"Ette voisi sitä tehdä", sanoi mies päätään pudistaen.
"Enkö! Miksen?"
"Voisitte yrittää. Todisteena olisi teidän sananne hänen sanaansa vastaan ja hänen kävisi täydestä joka päivä. Ette te voisi vangituttaa Dan Watermania kuin voisitte jonkun muun miehen. Ja ajatelkaas niitä juoruja!"
"Minä haluaisin paljastaa hänet", pani Lucy vastaan. "Se olisi hänelle oikein."
"Se ei vahingoittaisi häntä rahtuakaan", sanoi Montague. "Voin vakuuttaa varmasti, sillä olen nähnyt yritettävän. Ei yksikään New Yorkin lehti painattaisi sitä juttua. Teidät vain leimattaisiin seikkailijattareksi."
Lucy heristeli nyrkkejään: "Voisinhan sitten yhtä hyvin elääTurkissa!"
"Melkeinpä", sanoi Montague. "Tässä kaupungissa on vanha mies, joka kaiken ikänsä on lainannut rahoja ja niitä kasannut, niin että hänellä nyt on jotain 80-100 miljoonaa ja kerran puolessa vuodessa kertovat lehdet, että joku nainen on taas yrittänyt kiristää häneltä rahoja. Tämä johtuu siitä, että hän tekee jokaiselle kauniille tytölle, joka tulee hänen konttoriinsa, juuri mitä Dan Waterman yritti tehdä teille; ja nuo kiristyksestä vangitut ovat juuri niitä, jotka ovat tyhmiä ja rettelöivät."
"Katsokaas, Lucy", jatkoi Montague hetken kuluttua, "teidän pitää ymmärtää asema. Tämä mies on New Yorkin jumala. Hän hallitsee kaikkia rikkauden valtateitä; hän voi kohottaa tai kukistaa kenen vain tahtoo, se on totinen tosi. — Luulenpa että hän voisi ajaa perikatoon tässä kaupungissa kenen tahansa, jota rupeaisi vainoamaan. Hän saa poliisinkin tekemään mitä tahtoo. Kysymys on vain rahasta. Ja hän on tottunut hallitsemaan, hänen vihjauksensa on laki. Mitä hän haluaa, sen hän ostaa; niin hän ajattelee naisistakin. Ja kun häntä herrana pidetään, pyrkivät naiset hänen suosioonsa. Jos siihen olisitte päässyt, olisi teillä ollut miljoonan dollarin palatsi Riverside Drivella tai huvila Newportissa. Saisitte kaupoista valita mitä mielitte, ja jahdit ja erikoisjunat käytettävänänne. Sitä haluavat muut naiset eikä hän voi käsittää, mitä te tahtoisitte lisää." Montague vaikeni.
"Sitenkö hän käyttää rahojaan?" kysyi Lucy.
"Hän ostaa kaikkea, mihin mieltyy. Sanotaan hänen kuluttavan viisi tuhatta dollaria päivässä. Klubeissa kerrotaan että kun hän rakastui erääseen lääkärin vaimoon, antoi hän miljoonan dollaria erästä sairaalaa varten, mutta ehtona oli, että sen lääkärin piti lähteä kolmeksi vuodeksi tutkimaan Europan sairashuoneita."
Lucy istui ajatuksiinsa vaipuneena. "Allan", sanoi hän äkkiä, "mitä arvelette hänen tarkottaneen sanoessaan, että hän seuraa jälkiäni?"
"En tiedä, mutta meidän on ajateltava sitä hyvin huolellisesti."
"Myöskin huomautti hän, ettei minulla ole rahaa. — Ette pysy pystyssä New Yorkissa. Omaisuutenne ei ole minkään arvoinen. Niin hän sanoi. Mahtaako hän tietää jotain asioistani?"
Montague tuijotti häneen. "Lucy!" huudahti hän.
"Mitä?"
"Ei mitään." Ja hän lisäsi itsekseen: "Se olisi liian mieletöntä." Ajatus että Dan Waterman olisi häntä vakoiluttanut, tuntui hänestä niin järjettömältä. "Se oli vain arvio", sanoi hän, "mutta varuillaan on oltava; hän on vaarallinen mies."
"Olen siis voimaton häntä rankaisemaan?" kuiskasi Lucy.
"Niin minusta näyttää. Ensi kerralla ymmärrätte paremmin. Ja mitä rangaistukseen tulee, niin luonto kai tekee tehtävänsä. Hän on vanha ja oikukas."
"Mutta miten minun olisikaan käynyt, jos ette olisi tullut jahdille silloin! Ajattelen niitä toisia naisia, jotka ovat joutuneet samaan satimeen. Olisinkohan ollut aivan avuton?"
"Pahoin pelkään. Monet naiset ovat sen havainneet, arvaan. Ymmärrän tunteenne, mutta mitä voitte tehdä? Ette voi rangaista Dan Watermania. Ette voi niitä mistään rangaista, vaikka ne yksin hallitsevat elintarpeita ja näännyttävät nälkään tuhansia ihmisiä, ja vaikka ne ahdistavat turvatonta naista. Täällä on rikkaita miehiä, jotka ilmoituksiin vastaillen pettävät nuoria tyttöjä. Konttorini pikakirjuri sanoi, että hän jätti vuodessa kaksikymmentä paikkaa, kun niiden isännät alkoivat ahdistella."
"Katsokaas", lisäsi hän, "olen tehnyt nämä havainnot. Te pidätte minua kohtuuttomana, minä tunnen teitä uhkaavat vaarat. Te olette outo täällä, ilman ystäviä ja vaikutusta, ja siksi joudutte kärsimään. En tarkoita vain poliisi- ja lehtijuttuja, tarkotan seuraelämää, mainettanne, ja sitä miten tekonne selitetään. Heillä ovat rikkaudet ja etuoikeudet ja heidän asemansa on varma, He kyllä huvittavat vierasta, joka on kaunis ja älykäs sekä osaa pitää seuraa, mutta jos loukkaatte heitä tai uhkaatte heidän valtaansa, silloin havaitsette, kuinka he osaavat vihata ja panetella ja tykkänään tuhota teidät."
Lucyn seikkailu oli siinä määrässä kiinnittänyt heidän molempain huomion, että he olivat unohtaneet osakekysymyksen. Myöhemmin Montague kuitenkin mainitsi siitä ja Lucy huudahti tyytymättömänä kun kuuli tarjouksen pienuuden. "Mutta sehän on vain kymmenen senttiä dollarilta! Ette suinkaan kehoita minua myymään!"
"En. Hylättävä se tarjous on, mutta olisi ilmoitettava mitä pyydetään."
Ennen miettiessään asiaa olivat he ajatelleet sataa kahdeksaakymmentä tuhatta. "Paras kai ilmoittaa se viimeisenä tarjouksena", sanoi Montague.
"Hyvä, tehkää niin."
Hetken vaitiolo; sitten Montague nähdessään Lucyn kasvojen ilmeen nousi sanoen: "Ei maksa enää ajatella tuota tämänpäiväistä juttua. Alkaa alusta taas eikä tehdä uusia erehdyksiä. Tulkaa mukaani tänä iltana. Eräät ystäväni haluaisivat tavata teitä."
"Kutka?" kysyi Lucy.
"Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa. Tunnetteko heidät?"
"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan pankkiiri Prenticestä. Samaako tarkotatte?"
"Kyllä", sanoi Montague. "Hän on Tasavallan Trust Yhtiön presidentti. Hän oli isäni vanha toveri ja heidät tapasin ensinnä New Yorkissa. Olemme hyvät tuttavat. Lupasin tuoda teidät päivällisille joskus ja ilmoitan heille heti, jos lupaatte. Ei ole teidän hyvä istua ajattelemassa Dan Watermania."
"Oh, en välitä siitä nyt. Mutta jos haluatte, tulen mukaanne."
He menivät ja tapasivat kenraalin itsensä, rva Prenticen ja heidän molemmat tyttärensä, joista toinen oli ylioppilas ja toinen lahjakas viulunsoittaja. Kenraali oli yli seitsemänkymmenen ja hänen partansa oli lumivalkea, mutta yhä oli hänellä sotilaan komentava ryhti. Rouvan oli Montague tavannut oopperassa ja oli tämä ollut hyvin timanteilla koristettu sekä puhellut hänelle muista ihmisistä, kun hän olisi halunnut kuunnella musiikkia. Muuten oli hän äidillinen sielu, kun pääsi tunkeutumaan läpi hänen sotamaalinsa, kuten Montague arvioi. Hän kutsui tätä käymään heillä ja esitti hänet useille, joista arveli olevan hyötyä hänelle.
Sinne tuli sinä iltana myöskin nuori Harry Curtiss, kenraalin sisarenpoika. Montague ei ollut häntä ennen tavannut, mutta tiesi hän tämän olevan osakkaana William E. Davenantin, yhtiöitten kuuluisan lakimiehen suuressa toimistossa, joka oli ollut Montaguea vastassa eräässä suuressa vakuutushuijausjutussa. Harry Curtiss, johon Montague pian oli paremmin tutustuva, oli sievä mies, reipas ja miellyttävä. Ja oli kohdannut Alice Montaguen noin viikkoa sitten ja luvannut tulla tätä tapaamaan. Aterian jälkeen tupakoitiin ja juteltiin markkinain tilasta. Wall kadulla vallitsi suuri kiihko. Osakkeiden hinnat olivat äkkiä laskeneet ja asiat näkyivät menevän ojasta allikkoon.
"Sanotaan että Wyman on satimessa," sanoi Curtiss kertoellen "Kadun" hurjia huhuja, "puhelin eilen erään hänen osakevälittäjänsä kanssa."
"Wymania ei ole helppo saada satimeen", sanoi kenraali. "Hänen omat välittäjänsä tietävät usein vähimmin hänen todellisesta asemastaan. On hyvä syy arvella, että joku iso sisäpiirin mies on liikkeellä, sillä yleisö on hyvin levoton, mutta nykyisestä tilanteesta ei voi mitään varmaa sanoa. Todellisilla sisäpiirin miehillä ovat asiat täysin käsissään."
"Te tarkotatte sitä, että tämä hintain lasku saattaa olla teennäinen?" kysyi Montague ihmetellen.
"Miksei olisi?" kysyi kenraali.
"Se näyttää olevan laaja liike ja vaikea on uskoa, että yksi mies voisi sen saada aikaan", sanoi Montague.
"Ei yksi mies", sanoi kenraali, "vaan ryhmä. En sano, että niin on, enkä voisi sanoa, vaikka tietäisinkin, mutta jotain olen nähnyt ja tämä epäluulo on kotoisin muilta. Ja teidän on muistettava, että puolentusinaa miestä hallitsee nyt 90 prosenttia tämän kaupungin pankeista."
"Huonommiksi asiat vielä menevät, ennenkuin nousu alkaa", sanoiCurtiss.
"Jotain täytyy tapahtua", sanoi kenraali. "Maan pankkiasema on nyt sietämätön; keinottelijat ovat itse asiassa ahdistaneet laillisen pankkiirin pois tämän toimialalta. Joko on alistuttava heidän komentoonsa tai väistyttävä. Uusi aines on tunkeutunut esille. Pankin voi avata, jos on vain varoja rakentaa palatsi, jossa on marmoripatsaat ja pronssiportit. Eräällä miehellä, jolla nyt on kahdeksan pankkia, oli kolme vuotta sitten alkaessaan tuskin miljoonaa dollaria."
"Mutta kuinka se käy päinsä?" kysyi Montague.
"Kuten juuri sanoin, ostatte palan maata, otatte sille niin korkean kiinnityksen kuin saatte ja rakennutatte miljoonan dollarin rakennuksen ja panette senkin kiinnitykseen. Perustatte luottoyhtiön, julkaisette komeita ilmotuksia, lupaatte korkeat korot ja yleisö tulee luoksenne. Sitten te panttaatte yhtiönne n:o l:n osakkeet ja panette nukkejohtokuntanne lainaamaan itsellenne rahaa ja ostatte toisen yhtiön. Sitä sanotaan pyramiidin rakentamiseksi. Tuo pankkipeli on innostavaa, sillä mitä enemmän niitä saatte, sitä kuuluisammaksi tulette lehdissä ja sitä enemmän yleisö teihin luottaa."
Ja kenraali kertoi esimerkkejä. Stewart, nuori Lännen pankkiiri, oli yrittänyt ostaa Tasavallan Trust Yhtiön aikoja sitten. Montanassa oli hän kiristänyt Kuparitrustin ahdinkoon; Trusti oli ostanut eduskunnan ja molemmat valtiolliset koneistot, mutta tuo mies oli vedonnut yleisöön ja kiihkeiden vaalitaisteluiden kautta saanut tuomarinsa virkaan ja lopuksi oli Trustin täytynyt lunastaa hänen liikkeensä. Ja nyt oli hän tullut New Yorkiin pelaamaan tätä uutta pankkipeliä, joka antoi nopeammat voitot kuin tuomarien ostaminen. — Ja sitten Holt, julkea nousukas, kaiken katalan liittolainen, joka myös oli miljoonineen siirtynyt pankkialalle. — Myös Cummings, jääkuningas, joka vuosikausia oli kustantanut kaupungin vaalikulut ja kaapaten laiturioikeudet kukistanut kilpailijansa. Hän oli "pyramiidin" rakentamismenettelyllä, ostaen laivalinjan toisensa jälkeen hankkinut rannikkoliikenteen monopolin; ja nyt nähdessään tarvitsevansa vielä rahaa, oli hän ostanut tai pannut alulle tusinan verran pankkiliikkeitä.
"Jokainen voi käsittää, ettei tällainen voi loppumattomiin jatkua", sanoi kenraali. "Tiedän että nuo suuret sen kyllä käsittävät. Johtajain kokouksessa toissapäivänä kuulin Watermanin sanovan, että siitä on tehtävä pian loppu. Jokainen, joka hänet tuntee, tietää, että toista vihjausta ei tarvita."
"Mitä voisi hän tehdä?" kysyi Montague.
"Watermanko?" huudahti nuori Curtiss.
"Hän voi keksiä keinon", sanoi kenraali yksinkertaisesti. "Se on ainoa pelastus minun nähdäkseni — sellaisen vanhoillisen miehen voima."
"Te luotatte siis häneen?" kysyi Montague.
"Kyllä", sanoi kenraali. "Luotan häneen — johonkinhan täytyy luottaa."
"Kuulin omituisen jutun", sanoi Harry Curtiss. "Setäni oli toissa-iltana Watermanilla ja kysyi, mitä tämä ajatteli markkinoista. — Sanon yhdellä lauseella, oli ukko vastannut. Ensi kerran eläissäni ei minulla ole mitään arvopapereita hallussani."
Kenraali huudahti hämmästyksestä: "Sanoiko hän niin? Sitten tapahtuu jotain pian!"
"Ja siksi ymmärrämme myös, miksi osakemarkkinat ovat lamassa!" lisäsi toinen nauraen.
Samassa ilmestyi rouva Prentice ja sanoi: "Aiotteko puhua liikeasioista koko illan? Tulkaa sitten tänne ja puhukaa meillekin."
He nousivat ja seurasivat tätä vierashuoneeseen ja Montague istui sohvalle rva Prenticen ja tuon nuoren miehen kanssa.
"Mitä puhelitte Dan Watermanista?" kysyi rouva tältä.
"Pitkä juttu", sanoi Curtiss, "mutta te naisethan ette välitäWatermanista."
Montague vartioi katsein Lucya eikä voinut pidättää pientä hymyä.
"Kuinka ihmeellinen mies hän on!" sanoi rva Prentice. "Ihailen häntä enemmän kuin ketään muuta Wall kadun miestä." Sitten kysyi hän Montaguelta: "Oletteko tavannut häntä?"
"Kyllä", sanoi hän ja lisäsi: "Näin hänet tänään."
"Minä näin hänet viime sunnuntaina", sanoi rva Prentice, "Pyhän Neitsyen kirkossa, jossa hän kokosi kolehdin. Eikö ole ihmeellistä, että mieheltä, jolla on niin paljon asioita mielessä, riittää kirkollekin huolenpitoa?"
Ja Montague katsahti taas Lucyyn, jonka näki purasevan huultaan.
Vasta viikon kuluttua tapasi Montague Lucyn taas. Tämä tuli Alicen luo välipalalle eräänä päivänä, kun hän sattui olemaan kotona aikaisin.
"Eilen olin Frank Landisilla päivällisillä", sanoi Lucy. "Ja kenen luulette minun tavanneen — ystävänne, rva Winnie Duvalin."
"Todellako", sanoi Montague.
"Puhelin paljon hänen kanssaan ja pidin hänestä paljon."
"Hänen tuttavakseen on helppo päästä. Mistä puhuitte?"
"Kaikista asioista, paitsi yhdestä."
"Mitä tarkotatte?"
"Vai ette muka ymmärrä! Winnie rouva tietää, että olen ystävänne ja kaikki, mitä hän puhui, oli tarkotettu teille; tunsin sen koko ajan."
"No mitä hän sitten sanoi?" kysyi Montague hymyillen.
"Hän haluaa tiedottaa teille, että hän on iloinen eikä kuihdu takianne. Ja sitten hän kertoi harrastuksistaan."
"Kertoiko hän Babubananasta?"
"Mistä?" huudahti Lucy.
"Viimeksi kun tapasin hänet", sanoi Montague, "harrasti hän hinduja ja puheli vain Swameista ja Gnaaneista ja sellaisesta."
"Ei hän nyt puhunut niistä."
"Kaipa hän on ne sitten jättänyt. Mitä hän nyt harrastaa?"
"Hän taistelee tieteellistä eläinrääkkäystä vastaan, harrastaa antivivisektsionia."
"Anti-vivisektsionia?"
"Niin. Ettekö ole huomannut, että hänet on valittu jonkun seuran kunnia-varapresidentiksi ja on hän lahjoittanut sille tuhansia dollareita."
"Mahdoton seurata lehdistä kaikkia Winnie-rouvan retkiä."
"Niin", jatkoi Lucy, "hän on kuullut, kuinka kirurgit rääkkäävät koira- ja kissaparkoja ja tahtoi hän kertoa siitä. Mitä jännittävintä pöytäkeskustelua."
"Kyllä hän on komea nainen", lisäsi Lucy hetken kuluttua. "Ei ihme, että miehet häneen rakastuvat. Hänen tukkansa oli laitettu otsapuolen yli kulkevalla nauhalla ja oli hän kuin egyptiläinen prinsessa."
"Hän näyttelee useita osia", sanoi Montague.
"Onko todellakin totta?" kysyi toinen, "että hän maksoi kylpyammeestaan viisikymmentä tuhatta?"
"Niin hän kehuu. Ja niin lehdet kertovat. Kaipa se on totta. Duval kertoikin, että rouvansa maksaa hänelle miljoonan vuodessa; mutta hän taisi olla suutuksissaan."
"Onko hän niin rikas?" kysyi Lucy.
"En tiedä, kuinka rikas hän itse on", vastasi Montague, "mutta hän on New Yorkin vaikuttavimpia miehiä. Häntä sanotaan 'järjestelmän pankkiiriksi'."
"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan hänestä", sanoi Lucy.
"Ei kai mitään edullista", sanoi toinen hymyillen.
"Ei, heillä on ollut jotain riitaa. Mitä se koskikaan?"
"Enpä tiedä. Mutta Ryder on vapaa seikkailija, nousukas, ja Duval on suurten liitossa, eivätkä ne suosi tulokkaita."
Lucy istui hetken vaieten, kulmat rypyssä. "Onko totta, että herra Ryderin asema on niin horjuva? Luulin että Gotham Trust Yhtiö olisi maan suurimpia laitoksia. Suuria summiahan ne ilmoittavat — 70-80 miljoonaa — mitä se merkitsee?"
"Niin kai ne ilmoittavat."
"Eikö se ole totta sitten?"
"Eiköhän. En tiedä mitään Ryderin hommista — huhuja vain. Kaikki sanovat, että hän pelaa rohkeaa peliä. Noudattakaa neuvoani ja pitäkää rahanne muualla. Teidän on oltava kaksin verroin varuillanne nyt, kun teillä on vihollisia."
"Vihollisia?" kysyi Lucy oudostellen.
"Oletteko unohtanut, mitä Waterman sanoi teille?"
"Ette kai tarkoita", huudahti hän, "että Waterman ahdistaisi Ryderiä minun takiani."
"Se kuulostaa uskomattomalta nyt", sanoi Montague, "mutta on sellaista tapahtunut ennenkin. Joka tuntee Wall kadun juttuja, tietää että moni järkyttävä mullistus on saanut tällaisesta alkunsa."
Montague sanoi tämän sattumalta, ajattelematta mitään erityistä. Hän ei katsonut puhetoveriinsa eikä nähnyt, minkä vaikutuksen se tähän teki. Sitten johti hän puheen toisaanne ja oli unohtanut koko jutun, kun Lucy soitti seuraavana päivänä.
Viikko sitten oli hän kirjottanut Smith & Hansonille, sille lakimiesliikkeelle niistä osakkeista.
"Allan?" kysyi hän. "Eikö ole tullut tietoa niistä osakkeista?"
"Ei mitään."
"Puhelin siitä erään tuttavani kanssa, joka teki mielestäni tärkeän vihjauksen. Eikö olisi syytä kysyä, ketä he edustavat?"
"Mitä hyötyä siitä olisi?" kysyi Montague.
"Pääsisimme sen perille, mitä ne tarkottavat. Aavistan niiden tietävän, kuka myy, ja meidän pitäisi tietää, kuka aikoo ostaa. Jos kirjottaisitte niille, että ette halua keskustella välittäjäin kanssa."
"Mutta en voi enää tehdä sitä", sanoi Montague. "Olen ilmoittanut summan eivätkä he ole vastanneet. Heikentäisimme vaan asemaamme tiedustelemalla. Parempi olisi kääntyä toisten puoleen."
"Mutta minä tahtoisin tietää, kuka teki tuon tarjouksen", intti Lucy."Olen kuullut huhuja osakkeista ja todellakin haluaisin tietää."
Hän kertasi tätä väitettä useaan kertaan ja näytti olevan hyvin kiihkeä; Montague ihmetteli, kuka hänelle oli mahtanut puhua ja mitä hän oli kuullut. Mutta varuillaan ollen ei hän kysynyt telefoonissa. Lopuksi sanoi hän: "Pelkään että tämä on virhe, mutta teen kuitenkin kuten tahdotte." Hän kirjotti Smith & Hansonille ilmoituksen, että halusi puhutella heidän edustajaansa. Hän lähetti tämän tiedon lähetillä ja tuntia myöhemmin tuli pieni, sitkeä, ryppynaamainen ja ovelannäköinen mies ja sanoi olevansa Hanson.
"Olen puhunut niiden Northern Missisippi-osakkeiden omistajain kanssa", sanoi Montague. "Te tiedätte ehkä, että tuo rata rakennettiin erikoisissa oloissa; useimmat osakkeenomistajat olivat perhetuttavia. Siksi se osakkeenomistaja, jota edustan, ei haluaisi keskustella välittäjän kanssa, jos asia voidaan muuten järjestää. Haluaisiko edustamanne tarjouksen tekijä neuvotella suorastaan osakkeiden omistajan kanssa."
Montague lopetti ja huomasi vieraansa tuijottavan häneen; sitten muuttui tämän ilme hymyksi. "Mitä temppua te nyt yritätte?" kysyi mies.
Montague ei ymmärtänyt suuttua. Hänkin tuijotti ja sanoi: "En ymmärrä teitä."
"Ette?" sanoi toinen nauraen häntä vasten silmiä. "Tiedän sitte enemmän kuin te."
"Mitä tarkotatte?"
"Teidän edustamanne henkilö ei ole enää niiden osakkeiden omistaja."
Montague pidätti henkeään: "Ei ole omistaja!"
"Eipä tietenkään", sanoi Hanson. "Hän myi ne kolme päivää sitten." Ja voimatta pidättää tyytyväisyyden ilmettä, lisäsi hän: "Hän myi ne Stanley Ryderille. Ja hän myi ne sadalla kuudellakymmenellä, jos tahdotte tietää ja sai sadanneljänkymmenen velkakirjan kuudelle kuukaudelle."
Montague oli kuin puulla päähän lyöty. Hän voi vain tuijottaa.
Toinen näki, että hänen hämmästyksensä oli todellinen ja hymyili ivallisesti. "Teidän edustamanne henkilö on nähtävästi toiminut ohitsenne", sanoi hän.
Montague nousi ja kumarsi kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, hraHanson", sanoi hän hiljaa. "Vakuutan, etten tuntenut asiaa."
Kun mies oli lähtenyt, nojautui hän pöytäänsä ja tuijotti eteensä."Stanley Ryderille!"
Hän soitti ystävälleen: "Lucy, onko totta, että olette myynyt osakkeet?"
Hän kuuli tämän hengähtävän. "Vastatkaa!" huusi hän.
"Allan, te suututte minuun —"
"Vastatkaa, oletteko myynyt ne osakkeet?"
"Kyllä, Allan; en tarkottanut —"
"En puhu asiasta puhelimitse", sanoi hän. "Pistäyn kotimatkalla teillä. Olkaa kotona. Asia on tärkeä." Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen.
Määräaikana tuli hän ja Lucy oli odottamassa. Tämä oli kalpea ja hämillään, ei noussut tervehtimään, tuijotti vain hänen kasvoihinsa.
Montague oli synkkä. "Tämä juttu on ollut kiusallinen," sanoi hän, "sitä on tarpeeton pitkittää. Olen tehnyt päätökseni, niin ettei siitä keskustella. Teidän asioitanne en tästälähtien voi hoitaa."
"Allan!" huudahti Lucy.
Montaguella oli laukku, jossa olivat kaikki Lucyn paperit. "Toin kaikki tänne. Tässä ovat tilit ja kirjeenvaihto. Kuka tahansa voi ottaa niistä selvän."
"Allan, tämä on julmaa."
"Ikävä kyllä, mutta muuta ei voi tehdä."
"Mutta eikö minulla ollut oikeutta myydä osakkeitani StanleyRyderille?"
"Täysi oikeus myydä kelle halusitte. Mutta teillä ei ollut oikeutta pyytää minua hoitamaan asioitanne ja sitten salata minulta, mitä teette."
"Mutta vastahan minä myin kolme päivää sitten."
"Tiedän sen, mutta teidän olisi ollut heti ilmoitettava minulle. Eikä siinä kaikki. Te koititte pitää minua käpälänä, jolla olisitte siepannut kastanjat tulesta Stanley Ryderille."
Hän näki Lucyn hätkähtävän. "Eikö se ole totta? Hänkö teidät käski urkkimaan sitä asiaa?"
"Kyllä hän se oli, Allan", sanoi Lucy. "Mutta ettekö ymmärrä pulaani?En ole liike-ihminen enkä ymmärtänyt —"
"Te ymmärsitte, ettette ollut suora minulle. Siinä kaikki. Enkä voi enää edustaa teitä. Stanley Ryder on ostanut osakkeenne ja hän on oleva neuvonantajanne tästä lähtien."
Hän ei ollut aikonut keskustella asiasta, mutta hän näki, kuinka syvästi Lucy oli loukkaantunut, ja vanha side piti vielä.
"Ettekö voi käsittää, mitä teitte minulle?" huudahti hän. "Kuvitelkaa asemaani. Puhun hra Hansonille. Minä en tiedä mitään, hän tietää kaikki. Hän tiesi, mitä te olitte saanut maksua, ja senkin, että olitte ottanut velkakirjan."
Lucy tuijotti häneen silmät levällään. "Allan!" huokasi hän.
"Näette mitä se merkitsee. Sanoinhan, ettette voi tehdä mitään salaa. Nyt on vain muutamain päiväin asia, kun kaikki saavat tietää, että annoitte hänen tehdä kaiken tämän."
He vaikenivat kauan. Lucy tuijotti eteensä. Sitten hän äkkiä katsoi Montagueen. "Allan!" sanoi hän. "Te — ymmärrätte." Ja raivoisasti purki hän: "Minulla oli oikeus myydä ne osakkeet. Ryder tarvitsi niitä. Hän muodostaa syndikaatin ja kehittää sitä liikettä. Se oli liikekysymys."
"En epäile sitä", sanoi Montague hiljaa, "mutta kuinka saatte maailman uskomaan? Minä sanoin teille, mitä tapahtuu, jos rupeatte Stanley Ryderin ystäväksi. Liian myöhään tulette huomaamaan, mitä se merkitsee. Sen Watermanin jutun olisi luullut avaavan silmänne näkemään, mitä ihmiset sanovat."
Lucy katsoi häneen kauhuissaan. "Allan!" rukoili hän.
"Mitä tahdotte?"
"Ette kai tarkota, että tuo tapahtui minulle, siksi että StanleyRyder on ystäväni?"
"Tietysti tarkotan. Waterman oli kuullut jutun ja ajatteli, että josRyder on rikas, on hän kymmenen kertaa rikkaampi."
Montague näki punan kohoavan Lucyn kaulaan ja kasvoille. Tämä hykerti käsiään hermostuneesti. "Oh, Allan! Tämä on hirveätä!"
"Ei minun tahdostani. Sellainen on mailma. Sain sen selville ja koetin osottaa teille."
"Mutta se on kauheaa. En usko sitä. En antaudu. En ole niin raukka, että hylkäisin ystävän tuollaisista syistä."
"Käsitän tunteenne", sanoi Montague. "Ja olisin apunanne, jos olisi kyseessä joku muu mies kuin Stanley Ryder. Mutta luulenpa tuntevani hänet paremmin kuin te."
"Ette tunne, Allan", vastasi Lucy. "Hän on hyvä mies. Häntä ei vain kukaan ymmärrä —"
Montague kohotti olkapäitään. "Ehkei", sanoi hän. "Olen kuullut tuon ennen. Moni on parempi kuin tekonsa, ainakin uskottelevat itselleen. Mutta teillä ei ole oikeutta tuhota elämäänne säälistä Ryderiä kohtaan. Hän on itse maineensa hankkinut, ja jos hän todella teistä välittäisi, ei hän vaatisi teitä noin uhrautumaan."
"Ei hän ole vaatinut. Tein sen vapaaehtoisesti. Luotan häneen enkä usko teidän kauheita juttujanne."
"Hyvä. Saatte siis kulkea tietänne."
Hän puhui tyyneesti, vaikka sydämmensä oli tuskaa täynnä. Hän tiesi hyvin, millaisella puheella Ryder oli Lucyn tuohon asemaan saattanut. Hän olisi voinut murskata sen kauniin kuvan, jonka Ryder oli itsestään luonut; mutta hän ei hennonut. Vaistomaisesti käsitti hän, että Lucy oli Ryderiin rakastunut ja ettei mitkään tosiseikat voisi tätä järkyttää. Hän voi vain sanoa: "Saatte sitten itse kokea."
Ja sitten katsomatta enään tämän säälittäviin kasvoihin hän kääntyi ja poistui kättä ojentamatta.
Toukokuu oli jo pitkälle kulunut ja useimmat Montaguen tuttavat olivat kesäasunnoillaan, ja niillä, jotka olivat pöytäänsä sidotut, oli jahdit ja automobiilit ja yksityisvaunut ja menivät he joka iltapäivä maalle. Montague oli kutsuttu seuraavaksi viikoksi Eldridge Devonille, jossa Alice oli ollut viikon; mutta hän ei voinut lähteä ennen lauantaita, jolloin hän kulki Hudsonia ylös Devonin kolmensadan jalan höyryjahdilla "Triton."
Joku epäystävällinen henkilö oli sanonut Montaguelle, että Devon on "elävä haukotus", mutta hän näytti olevan hyvin elonhaluinen sinä lauantaina. Hän oli päässyt vakaumukseen, että muuan uusi ja vasta vähän ilmoitettu automobiili oli osottautunut paremmaksi kuin hänen edelliset seitsemäntoista vaunuaan ja oli hän hankkinut niitä kolme, ja kun Montague istui Tritonin kannella ihaillen mahtavaa virtamaisemaa, kuuli hän korvissaan tasasena huminana Devonin äänen, joka puhui pyöräin kantokyvystä ja vesikääreisistä sylintereistä.
Yksi näitä uusia vaunuja oli vastassa Devonin yksityislaiturilla ja kiidätti heidät yli mäen päärakennukselle. Devonin tila ei ollut koskaan Montaguesta näyttänyt niin ihmeelliseltä kuin nyt, kun puut olivat täydessä kukassa ja kevään ihmeet kaikkialla. Virstamäärin näkyi mäenrinteitä rehevine ruohostoineen, mutta Eldridge Devon ei muuta ajatellut kuin miten niillä voi lennättää golfipalloja. Montague ei koskaan ollut niin tuntenut tämän seurapiirin ihmisten surkeata tylsyyttä kuin seisoessaan tämän palatsin satumaisella portahistolla ja katsellessaan Hudsonin valtavaa vuota yli bridgea pelaavan rva Aldenin ja tämän tuttavain päitten.
Aterian jälkeen hän lähti kävelylle Alicen kanssa ja tämä kertoi tapahtumia: "Ja nuori Curtiss oli täällä jonkun päivän. Hän sanoi tavanneensa sinut. Mitä pidät hänestä?"
"Tuntui järkevältä pojalta."
"Pidän hänestä paljon", sanoi Alice. "Meistä voi tulla hyvät tuttavat. Hänen kanssaan on hauska puhua; kuten tiedät oli hän Cuban sodassa ja on hän ollut ratsaspaimenenakin ja hän osaa kertoa seikkailuistaan. Eikö hän ole etevä lakimies."
"Hän on tunnetun toiminimen jäsen ja tuskinpa sinne kyvyttömänä olisi päässyt."
"Hän on Laura Heganin hyvä ystävä", sanoi Alice. "Laura oli täällä päivän. Hän ei hyväksy kaikkia."
Montague kertoi kerran olleensa tämän luona vieraisilla eräällä lähitilalla.
"Puhelin hänen kanssaan", sanoi Alice. "Hän kutsui minut sinne välipalalle ja vei ajelemaan. Pidin hänestä enemmän kuin alussa luulinkaan. Pidätkö sinä hänestä, Allan?"
"En voi sanoa oikein tuntevani häntä. Luulisin pitäväni hänestä, mutta hän ei satu pitämään minusta."
"Kuinka niin?" kysyi tyttö.
Montague hymyili: "Maku on erillainen."
"Mutta joku syyhän siihen täytyy olla", väitti Alice, "sillä hän katselee asioita jotenkin samalta kannalta kuin sinäkin. Minä sanoin, että hänen pitäisi puhua niistä kanssasi."
"Mitä hän sanoi?"
"Ei mitään", vastasi tyttö ja sitten hän äkkiä katsahti Allaniin."Sinä tiedät syyn. Kerro se minulle!"
"En tiedä mitään varmaa. Luulen että se on se rva Winnien juttu."
"Rva Winnie?" ihmetteli Alice.
"Hän on kai kuullut sen juorun ja uskoo sen todeksi."
"Mutta sehän on hullua. Mikset sano hänelle, miten asia on?"
"Minäkö?" sanoi Montague. "Ei ole syytä. Hän ei välitä minusta."
Montague oli hetken vaiti. "Ajattelinhan minä sitäkin", sanoi hän sitten. "Sillä se suututti ensin. Kuvittelin meneväni hänelle sanomaan: se mitä minusta uskotte, ei ole totta! Tai sitten ajattelin kirjoittaa. Mutta sitten ymmärsin, että se olisi tyhmää ja hän pitäisi minua tunkeilevana."
"En uskokaan", sanoi Alice. "Ei ainakaan, jos hän tarkotti totta puhuessaan minulle, kuinka väsyttäviä ja kaavallisia nämä seurapiirin ihmiset ovat. 'Ei kukaan puhu minulle totuutta', niin hän sanoi. 'Miehet imartelevat kauneutta arvellen, että se on ainoa, mistä naiset välittävät. Mitä paremmin niitä tunnen, sitä vähemmin niistä välitän'."
"Niinpä niin", sanoi Montague. "Sellaisessa asemassa olevan tytön tuttavuus on nolostuttava. Isä on mahtava ja tyttö perii suunnattomia rikkauksia, ja hänen ympärillään pyörivät koettavat vetää voittoa siitä. Minä kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet. Mutta kun opin lähemmin tuntemaan sen mailman, missä hän elää, en ole juuri puhutellutkaan häntä."
"Mutta siten teet vääryyttä hänelle", sanoi Alice. "Aatteles jos kaikki kunnialliset ihmiset ajattelisivat niin. Ja häneen on helppo tutustua. Hän käy Itäpuolen slummeissa opettamassa köyhiä lapsia. Kun minä kysyin, eikö se ole uskallettua, nauroi hän. Hän sanoi, että ne ihmiset ovat juuri kuin muutkin, kun niihin tutustuu; perehtyy heidän tapoihinsa ja huomaa, etteivät ne ole pelottavia, päinvastoin."
"Kuvittelen asiain niin olevan", sanoi Montague.
"Hänen isänsä tuli häntä noutamaan", jatkoi Alice. "Laura sanoiHeganin olleen ensi kerran kuuteen kuukauteen ulkona kaupungista.Eikö ole omituista, että hän tekee tuolla tavalla työtä, vaikka onniin rikas. Miksi luulet hänen haluavan sitä niin paljon lisää?"
"En luule, että se on rahakysymys, vaan valta. Ja kun on paljon rahaa, täytyy tehdä vankasti työtä torjuakseen toisia sitä ottamasta."
"Hän on hyvin ystävällinen", sanoi Montague. "Hän kysyi sinua. Eikö hänen pitänyt ostaa ne Lucy Dupreen osakkeet?"
"Oli puhetta siitä, mutta se jäi."
Hetken vaiettuansa kysyi Alice äkkiä: "Allan, mitä ovat ne jututLucystä?"
"Mitkä jutut?"
"Kuulin rva Landis'in puhuvan hänestä ja hra Ryderistä. Se on hävytöntä."
Montague ei tiennyt mitä sanoa. "Mitä minä sille voin tehdä?" kysyi hän.
"En tiedä", sanoi Alice, "mutta mielestäni Victoria Landis on hirveä nainen. Hän itse tekee mitä haluaa. Ja kertoo niin kauheita juttuja —"
Montague ei sanonut mitään.
"Kuule", alkoi Alice taas, "onko kaikki välimme Lucyn kanssa lopussa nyt, kun sinä et enää hoida hänen asioitaan?"
"En tiedä. En luule hänen välittävän nähdä minua. Olen huomauttanut hänelle erehdyksestään, mutta hän tahtoo kulkea tietään. Mitä voin muuta?"
* * * * *
Samana iltana istui Montague likellä rva Aldenia. "Mitä kuulenkaan teidän ystävästänne?" sanoi tämä.
"En tiedä", vastasi Montague jyrkästi.
"Tuo ihastuttava leski näyttää ihan heittäyneen valloilleen."
"Kuinka voitte sanoa niin?"
"Vivie Patton kertoi ja hän on Stanley Ryderin vanhoja rakastettuja, niin että kai se tieto tuli suoraan tältä itseltään."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Paha juttu", sanoi rva Alden. "Hän on todella viehättävä olento. Se käy hänelle kalliiksi — hän on muukalainen; ja niin nopeasti. Onko se mississippiläistapoja?"
Montague pakotti itsensä sanomaan: "Lucy on oma emäntänsä." Mutta rouva tokasi: "Vivie sanoi että hän on Ryderin."
"Ymmärrän asemanne", jatkoi tuo mahtava rouva. "Kaikki puhuvat siitä.Ystävänne Reggie Mann kuuli, mitä Vivie sanoi ja kertoo edelleen."
"Reggie ei ole ystäväni", sanoi Montague lyhyesti.
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän puheenainetta muuttaakseen:"Kuinka voitte te sietää sitä miestä?"
"Oh, Reggie täyttää paikkansa", oli vastaus.
"Katselkaa nyt näitä naisia ja ajatelkaa niitä olevan puolen tusinaa samassa huoneessa jonain aamuna. Ne vihaavat toisiaan kuin myrkkyä eikä ole miehiä läsnä eikä mitään tehtävää. Kuinka voisitte estää niitä riitelemästä?"
"Onko se Reggien tehtävä?" kysyi toinen.
"On. Hän näkee kiiltokärpäsen ja hyppää ylös ja tekee sukkeluuden. Ja samapa se, mitä hän tekee — olen kuullut hänen kukkona kiekuvan ja omiin jalkoihinsa kompastuvan, kaikki vain naurua herättääkseen."
"Ettekö pelkää näiden lauseiden tulevan hänen korviinsa?" kysyiMontague hymyillen.
"Se on tarkotuskin."
"Pelkään, ettei teillä ole paljon vihollisia", lisäsi rva Alden hetken kuluttua.
"Ei erikoisia."
"Teidän tulisi hankkia. Viholliset ovat elämän maustimet. Tarkotan totta", lisäsi hän nähdessään toisen hymyilevän.
"En ole tullut sitä ajatelleeksi."
"Ettekö ole koskaan tuntenut, mitä hyvä tappelu merkitsee? Te olette tapoja noudattava, mutta ette myönnä sitä. Mutta mikä ihmistä pitää paremmin hereillä, kuin oikea kunnon viha? Jonain päivänä ymmärrätte kyllä — elämän päänautinto on ahdistaa vihamiestään ja nähdä hänen jaloissaan kiemurtelevan."
"Mutta jos hän saa teidät jalkoihinsa?"
"En päästä häntä tekemään sitä. Siksihän tapellaankin. On hyökättävä, iskettävä ensin."
"Tuo kuulostaa raakalaisaikaiselta."
"Päinvastoin", väitti nainen, "se on sivistyksen korkein saavutus. Sitä varten on seuraelämä olemassa — sen tehtävä on viljellä vihaa. Soveliaimpain eloon jääminen uudessa muodossaan. Tutkitte uhrianne, saatte selville hänen heikon kohtansa ja iskette siihen. Tiedätte mitä hän haluaa ja otatte sen pois. Valitsette huolella liittolaisenne ja piiritätte, yllätätte hänet; ja kun hänet olette masentanut, alatte ajaa takaa toista."
Ja rva Alden katseli tähän Ludvig XV:n malliin sisustettuun Devonin seurusteluhuoneeseen kokoontunutta valittua seuraa ja kysyi: "Mitä varten luulette näiden olevan täällä koossa?"
Viikkoa paria myöhemmin Oliver soitti veljelleen: "Oletteko Alicen kanssa vapaat tänä iltana? Toisin teille erään tuttavan."
"Kenet?" kysyi Montague.
"Et ole hänestä kuullutkaan. Mutta tahtoisin tuoda hänet teille. Hän tuntuu vähän omituiselta, mutta selitän sitten. Sano Alicelle, että minä takaan hänet."
Montague toimitti tiedon kotiinsa ja kello seitsemän menivät he alas. Vastaanottohuoneessa oli Oliver ja tuo uusi tuttava, ja Montaguen oli vaikea pidättää hämmästyksen ilmettä.
Vieraan nimi oli Gamble. Hän oli pieni mies, hieman yli viiden jalan ja niin lihava, että oli vaikea ymmärtää, kuinka hän voi liikkua. Niska ja kaula olivat kuin rasvapoimurykelmä, kasvot kuin täysikuu ja niistä tuikki kaksi pientä siansilmää. Mutta että ne tuikkivat älykkäästi, sen huomasi vasta niitä tarkattuaan.
Hra Gamble oli kömpelöimmän näköinen olento, mitä Alice koskaan oli tavannut. Hän kosketti hieman tämän ojennettua lihavaa kättä ja katsoi sitten avuttomana Oliveriin ja tämän veljeen.
"Hyvää iltaa. Hyvää iltaa", alkoi vieras puheliaasti. "Hauskaa tutustua teihin, hra Montague. Olen kuullut teistä veljeltänne niin paljon, että tuntuu kuin olisimme vanhat tutut."
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi Montague: "Menemmekö ruokasaliin?"
Hän kyllä tiesi, kuinka heitä tuijotettaisiin, mutta hän ei keksinyt muuta keinoa päästä tästä pulasta. He valitsivat paikkansa ja Montague oudosteli väläykseltä, mahtaisivatko herra Gamblen kädet ulottua pöydälle.
"Lämmin ilta", huohotti tämä. "Olen ollut junassa koko päivän."
"Hra Gamble tulee Pittsburgista," selitti Oliver.
"Niinkö?" sanoi Montague, yrittäen saada keskustelua liikkeelle."Oletteko siellä liikehommissa?"
"En, olen irti niistä", sanoi hra Gamble hymyillen. "Kokosin kasani, niin sanoakseni, ja erosin. Tahdon nähdä kappaleen mailmaa, ennenkuin vanhaksi käyn."
Tarjoilija tuli kuulemaan ruokatilauksia ja sillä välin loi Montague suuttuneen katseen veljeensä, jonka kasvoja hymy kirkasti. Ja Alice näytti kuin sanovan: mistä ihmeestä voisi keskustella?
Mutta ei tuntunut olevan niinkään vaikeata keskustella tämän pittsburgilaisen kanssa. Hän tuntui tietävän kaikki mailmankaupungin juorut ja heitti iloisesti esille keskustelun aiheita. Hän oli ollut Palmurannikolla ja Kuumilla Lähteillä talvisin ja kertoili näkemiään; hän oli menossa Newportiin ja puheli sikäläisestä kesänvietosta. Jos hän hiukkaakaan aavisti, ettei hänen juttelunsa juuri lainkaan huvittanut Montaguea eikä tämän serkkua, niin ei hän ainakaan antanut sen näkyä.
Kun oli syöty Oliverin tilaama mainio ateria, ehdotti hra Gamble teatteriin menoa. Hänellä oli tilattuna aitio ja Oliver otti Alicen puolesta kutsun vastaan, ennenkuin Montague ennätti sanaakaan sanoa. Tämä kuitenkin pyysi anteeksi ja puhui tärkeistä töistä.
Ja hän meni huoneeseensa, pudisti pois suuttumuksensa ja heittäytyi työhönsä. Puolen yön jälkeen lakattuaan siitä meni hän ulos hengittämään vähän raitista ilmaa ja palatessaan tapasi hän Oliverin tuttavineen hotellin eteisestä.
"Kas, hauskaa tavata taas, herra Montague", sanoi Gamble.
"Alice meni juuri ylös", sanoi Oliver. "Me istumme hetkisen kahvilassa. Tuletko seuraan?"
"Niin, tulkaa pois", sanoi herra Gamble ystävällisesti.
Montague meni, koska halusi puhella Oliverin kanssa vielä tänä yönä.
"Tunnetteko Dick Inghamin?" kysyi Gamble heidän istuessaan.
"Teräsherran?" kysyi Montague. "En ole häntä tavannut."
"Puhelimme hänestä juuri", sanoi toinen. "Poika parka — olipa se kova onni. Syy ei ollut hänen. Oletteko kuullut asian oikeaa laitaa?"
"En", sanoi Montagne, mutta tiesi kyllä, mitä asiaa toinen tarkotti. Ingham kuului "Terässeurueeseen" ja oli ollut Trustin presidentti, kunnes oli ollut pakotettu skandaalin takia eroamaan.
"Hän on vanha ystäväni", sanoi Gamble, "ja hän kertoi koko jutun minulle. Se alkoi Parisissa. Joku sanomalehtinainen yritti kiristää häneltä rahaa ja hän pisti tämän vankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Ja kun hän pääsi ulos, alkoivat lehdet täällä kotona levittää juttuja Ingham parasta ja yleisö hurjistui ja hänen oli pakko erota — aatelkaas."
Gamble hohotti niin kovin, että sai yskänkohtauksen ja viittasi vesilasiin.
"Nyt niillä on taas uusi skandaali", sanoi Oliver.
"Ne teräsveikot ovat aika poikia", nauroi Gamble. "Tahtoisivat nyt saada Davidsonin eroamaan, mutta hän tappelee vastaan. Tietää liikaa! Tarvitsisipa teidän kuulla hänen juttunsa!"
"Se ei mahda olla kaunis", sanoi Montague jotain sanoakseen.
"Paha juttu", sanoi toinen vakavasti. "Olen puhunut siitä niille jonkun kerran, mutta eipä se auta. Muistan Davidsonin kerran sanoneen: Jim, joku saa rahaa ja ostaa kaikki mitä tahtoo ja vihdoin ostaa naisen, ja sitten alkavat hänen vaikeutensa. Jos ostat kuvia, on sillä rajansa — saat seinäsi täyteen. Mutta naista et voi koskaan tyydyttää." Ja hra Gamble pudisti päätään. "Paha juttu, paha juttu", kertasi hän.
"Oletteko itse teräsalalla?" kysyi Montague kohteliaasti.
"En, minun alani on öljy. Olen taistellut trustia vastaan ja viime vuonna ne ostivat liikkeeni. Ja nyt katselen mailmaa."
Hra Gamble vaipui taas mietteisiin. "En ole koitellut sitä naisalaa", kertoili hän; "olen naimisissa ja ajattelen, että yksi nainen riittää minulle."
"Onko perheenne New Yorkissa?" kysyi Montague haluten vaihtaa puheenaihetta.
"Ei, he elävät Pittsburgissa", oli vastaus. "Minulla on neljä tytärtä — ne ovat kaikki lukiossa. Oivia tyttöjä. Teidän pitäisi tutustua niihin."
"Se olisi hauskaa", sanoi Montague sisäisesti tuskasta väänteleiden. Mutta muutaman hetken kuluttua hra Gamble hänen sanomattomaksi helpotuksekseen nousi ja sanoi hyvää yötä.
Montague näki hänen työläästi kömpivän automobiiliinsa, ja kääntyi sitten veljeensä: "Oliver, mitä piruja tämä tarkottaa?"
"Mikä?" kysyi toinen viattomasti.
"Tämä mies?" huudahti toinen.
"Minä luulin, että olisit huvitettu hänen seurastaan", sanoi Oliver; "hän on mieltäkiinnittävä mies."
"En ole leikkituulella", sanoi hänen veljensä vihasesti. "Kuinka mailmassa saatoit sinä loukata Alicea tuomalla tällaisen miehen meille?"
"Älä puhu roskaa, hän tuntee kaikki hienot ihmiset —"
"Missä tapasit hänet?"
"Rva Landis esitti. Ja hänelle oli serkkunsa, meriupseeri, esittänyt hänet. Hän on elänyt Brooklynissä tämän talvea ja tuntee laivastoväen."
"Mutta mitä on tämän takana?" tiukkasi Montague kiivaasti. "Joku liikehommako?"
"Ei, ei", sanoi Oliver iloisesti hymyillen. "Se on pelkkä seurakysymys. Hän haluaa tehdä tuttavuuksia, näetkös."
"Ja sinä viet hänet Seurapiiriin?" sanoi toinen ivallisesti.
"Olet kuuma, kuten lapset sanovat", nauroi hänen veljensä.
Montague tuijotti häneen. "Oliver, et kai aikone viedä tuota miestä suureen Seurapiiriin?"
"Totta kai aion, jos hän haluaa. Miksen veisi?"
"Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä!"
"Niistä ei hätää — perhe pysyy Pittsburgissa. Hänet vain nyt. Yhtä kaikki. Voisin lyödä vetoa, että Jim Gamblen neljälle palkintotyttärelle olisi vaikea puhua oikeista asioista. Ovat olleet asuntokoulussa ja saaneet, mitä rahalla voi ostaa. Olen väsynyt kuulemaan kertomuksia heidän ennätyksistään."
"Tahdotko väittää, että tuttavasi huolivat tuon miehen joukkoonsa?"
"Jotkut ainakin. Hänellä on tynnyrittäin rahaa, näes. Ja hän ymmärtää täysin asemansa — ei tule tekemään erehdyksiä."
"Mutta mitä mailmassa tahtoo hän sitten?"
"Jätä se hänen asiakseen."
"Ja sinä", vaati Montague, "saat rahaa tästä?"
Oliver hymyili selittämätöntä hymyään. "Et kai kuvittele, että rakastan häntä. Arvelin, että sinua huvittaisi nähdä tätä peliä."
"Menee mukiin", sanoi toinen, "mutta sinulla ei ole oikeutta tunkea tuollaista miestä Alicen tuttavuuteen."
"Loruja", sanoi Oliver. "Hän tapaisi hänet kumminkin Newportissa tänä kesänä. Kuinka voisin viedä hänet muualle, jollen olisi esittänyt häntä täällä? Ei hän Alicea vahingoita. Tarjosi tänään hänelle hauskan illan ja panenpa vetoa, että Alice ennen pitkää sietää häntä hyvin. Hän on todella mukava veikko, ainoa vika vain se, että hän rupeaa puhumaan perheasioistaan."
Montague ei jatkanut juttua ja Oliver vaihtoi puheenainetta: "Lucyn juttu näyttää pahalta. Eikö sille voi mitään?"
"Ei mitään."
"Hän ihan tuhoaa itsensä", sanoi Oliver. "Olen koittanut saada Reggie Mannia esittämään hänet rva Devonille, mutta hän ei sano uskaltavansa."
"Sen uskon kyllä."
"Hitto vieköön", sanoi Oliver. "Luulin että rva Alden kutsuisi hänet Newportiin kesäksi, mutta nyt luulen, ettei tämä tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Lucy saa pian havaita, ettei hänellä ole muita tuttuja kuin Stanley Ryder ja tämän joukkio. Hän on suorastaan hukannut itsensä."
Montague kohautti olkapäitään sanoen: "Se on hänen tapaistaan."
"Arvelenpa että hän pitää hauskaa", lisäsi toinen. "Ryder tuhlaa kernaasti."
"Toivottavasti."
"Hän kuuluu tekevän vahvasti rahaa", sanoi Oliver; lisäsi sitten kaihoisasti: "Olisipa minullakin luottoliike — leikkikalunani."
"Miksi juuri luottoliike?"
"Helpoin huijausliike nykyisin. Tavalla tai toisella ne kiertävät pankkilakeja ja rahaa tulee kuin roskaa. Olethan nähnyt niiden ilmoituksia?"
"Olen", sanoi Montague.
"Hän kasaa toista miljoonaa kuussa, olen kuullut."
"Kuulostaa houkuttelevalta. Ja Ryder kai kuvittelee omaavansa ne."
"On kuin hän omaisi", sanoi Oliver. "Jos minä menisin Wall kadulle rahaa tekemään, tahtoisin mieluummin hallita viittäkymmentä kuin omistaa kymmenen miljonaa."
"Sivumenen sanoen", sanoi Oliver hetken kuluttua, "Prenticet ovat kutsuneet Alicen Newportiin. Hän näkyy ihastuneen nuoreen Curtiss'iin."
"Se näyttää olevan siivo poika."
"Epäilemättä. Mutta ei hänellä ole kyllin rahaa pitääkseen huoltaAlicesta."
"Se on Alicen asia ratkaista."