Eräänä päivänä kuukautta myöhemmin sai Montague hämmästyksekseen kirjeen Stanley Ryderiltä.
"Sopiiko teidän pistäytyä tänään konttorissani?" seisoi siinä. "Haluaisin puhella eräästä liikeasiasta, jota luulisin teidän harrastavan."
"Ehkäpä haluaa hän ostaa Northern Missisippi osakkeeni", sanoi hän itsekseen ja ilmoitti puhelimitse tulevansa.
Ensi kerran meni hän Gotham Luottoyhtiön taloon ja hämmästyi sen loistoa — korkeat pronssiovet ja marmoriseinät. Ryderin oma toimisto oli hieno ja loistava ja hän itse ylimyksellisen kohtelias.
Hän tervehti ystävällisesti ja puheli hetkisen markkinain tilasta ja liikeasemasta samaan aikaan pyöritellen kynää kädessään ja tarkaten vierastaan. Vihdoin sanoi hän: "Herra Montague. Olen suunnitellut yritystä, joka voisi kiinnittää mieltänne."
"Halusta kuulisin, mikä se on", sanoi Montague.
"Tietysti tiedätte, että ostin rva Taylorilta hänen Northern Missisippi rataosakkeensa. Ostin ne, koska olin sitä mieltä, että rataa olisi kehitettävä ja arvelin saavani joitakin henkilöitä innostumaan asiaan. Nyt olenkin ne löytänyt ja arvelen, että suunnitelma on jo laadittu."
"Todellakin", sanoi toinen mielenkiinnolla.
"Tarkotus olisi jatkaa rataa sen vanhan suunnitelman mukaan, jonka tunnette. Ennenkuin ryhdyimme asiaan, tarjosimme osakkeenomistajille kohtuullisen hinnan ja meillä on nyt viisi tuhatta osaketta lisää. Ne hinnat olivat vähän korkeat katsoen parannussuunnitelmaimme kustannuksiin. Nyt aiomme esittää jälellä oleville osakkeenomistajille uuden tarjouksen. Ensi kuussa on osakkaiden vuosikokous. Siellä tulee esille ehdotus kahdenkymmenentuhannen lisäosakkeen ulosannosta sillä ehdolla, että mitä entiset osakkeenomistajat eivät niistä ota, se tulee meille. Koska otaksun että vain harvat heistä ottavat, joutuu rata meidän haltuumme; ymmärrätte, että syntikaattimme ei voi puuttua asiaan, jollei se saa kontrollia."
Montague nyökkäsi hyväksyvästi.
"Tuossa kokouksessa esitämme ehdokaslistamme johtokunnan vaalia varten, ja kun toivomme sen olevan kaikkein osakkaiden etua silmällä pitäen laadittu, se myös hyväksyttänee. Arvelemme, että radan suhteen on noudatettava uutta menettelyä ja siksi on johto kokonaan uusittava; jos osakkaiden enemmistö hyväksyy suunnitelmamme, asetetaan uusi presidentti."
Ryder pysähtyi kuin antaakseen tuon tiedon painua kuulijansa mieleen; sitten hän katsoen tähän tarkasti lisäsi: "Ehdotuksemme on, että te, hra Montague, autatte meitä saamaan tämän suunnitelman läpi. Ensiksikin haluaisimme, että esiintyisitte edustajanamme neuvotellen varsinaisten lakimiestenne kanssa. Teidän olisi yksityisesti otettava selkoa radan osakkeenomistajilta, selostettava heille suunnitelmamme ja taattava hyvä tarkotuksemme. Jos voisitte ottaa tämän tehtävän, panisimme teidät ehdokkaaksi johtokuntaan ja kun saamme asiat käsiimme, tulisi teistä radan presidentti."
Montague hätkähti sisällään, mutta hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti tyyneenä. Hän istui hetken ajatuksissaan.
"Hra Ryder", sanoi hän, "tämä esitys hämmästyttää minua hieman ja nähdessäni, ettette paljoa tunne minua —"
"Tunnen paremmin kuin luulettekaan, hra Montague", sanoi toinen hymyillen. "Olkaa varma, että minä en olisi tehnyt teille tätä esitystä, jollen olisi asiaa tutkinut ja tullut vakuutetuksi siitä, että te olette sopiva henkilö."
"Hauskaa kuulla, mutta pyydän muistuttaa, että en ollenkaan tunne rautatiealaa —"
"Se ei ole välttämätöntä", kuului vastaus. "Kykyjä voi ostaa markkinoilta. Me tarvitsemme vakavan, huolellisen miehen ja ennen kaikkea, täysin rehellisen; sellaisen, joka voi saavuttaa osakkeenomistajain luottamuksen ja pitää sen. Mielestämme on teillä nämä ominaisuudet. Sitten olette te tunnettu paikkakunnalla ja ympäristöllä."
Montague mietti pitempään. "Tarjous on hyvin minua imarteleva", sanoi hän sitten, "ja minun tarvitsee tuskin sanoa, houkutteleva. Mutta ennenkuin voin vakavasti asiaa ajatella, haluaisin tietää, kutka ovat tämän syndikaatin jäsenet."
"Miksi tarvitsisi teidän tietää sitä."
"Kun annan nimeni tämän suunnitelman pantiksi, täytyisi minun tietää, millaisten miesten kanssa olen tekemisissä." Montague katsoi tiukasti Ryderin silmiin.
"Ymmärrätte kyllä", vastasi tämä, "että tällaista asiaa on varovasti valmistettava. Emme voi julkisesti selittää, mitä aiomme tehdä. Meillä on vihollisia."
"Kaikki mitä puhutte minulle, jää tietysti tiedokseni", sanoiMontague.
"Pidetään se sovittuna. Mutta ensinnä olisin halunnut tietää, voisitteko ryhtyä tällaiseen asiaan."
"En näe syytä, miksen voisi."
"Minusta näyttää", sanoi Ryder, "kuin puhuisivat tämän ehdotuksen edut itse puolestaan. Kyseessä on suuri yleisluontoinen edistysaskel: lamassa oleva ja itse asiassa vararikkoinen rata pannaan uuteen kuntoon. Se saa rehellisen ja tarmokkaan hallinnon, uuden liikennelähteen. Missisippi Teräsyhtiön liike kasvaa erikoisen nopeasti, kuten tiedätte. Kaiken tämän takia ei suunnitelman suotavuudesta voi olla epäilystä."
"Se on totta", sanoi Montague, "ja siksi haluaisinkin tavata nuo asiaa harrastavat henkilöt; ja jos hyväksyn heidän suunnitelmansa, liityn kernaasti heihin ja teen voitavani sen menestymiseksi. Kuten kai tiedätte, on minulla viisi sataa osaketta itselläni ja haluaisin siis päästä osakkaaksi syndikaattiin."
"Sitäpä juuri aioin esittääkin teille", sanoi toinen. "Ja voinpa sanoa, että tuuma on etupäässä omani ja maineeni on sen takeena. Ja Gotham Luottoyhtiö antaa luottoa mahdollisimmassa määrin."
Ryder sanoi tämän hieman loukkaantuneena ja Montague arveli olleensa ehkä hieman kiihkeä. Ei kukaan voinut Ryderin konttorissa välttää sen mahtavaa vaikutusta; kaikitenkin tuntui täällä, kuin olisivat sen seitsemän-kahdeksankymmentä miljoonaiset sijotukset todellista omaisuutta ja tuo kirkas, ylhäinen herra niiden isäntä. Ja mitä oli Montaguella epäilyksiinsä perustetta muuta kuin joutilaan ja kyynillisen Seurapiirin juorut?
Ja mitä epäilyksiä hänellä olikaan, hetken ajattelu vakuutti hänelle, että missisippiläiset tuttavat eivät niitä tuntisi. Jos hän menisi sinne takanaan Stanley Ryderin ja Gotham Luottoyhtiön nimi, otettaisiin hänet loistavana voittajana vastaan ja kaikki vanhat tuttavat noudattaisivat hänen neuvojaan.
Ryder odotti hetken, ehkäpä antaakseen näiden mietteiden painua hänen mieleensä. Sitten jatkoi hän: "Otaksun, hra Montague, että tunnette Missisippi Teräsyhtiön aseman. Teräsalalla on asema omituinen. Hintoja pidetään aivan teennäisen korkealla, ja Trustin kilpailijoillakin on tilaisuus nostaa suuria voittoja. Mutta jotka sille alalle nyt menevät, ne eivät pääse pitkälle. Eivät voi saada luottoa; tilauksia voi tulla tukuttain, mutta Wall kadulta eivät he saa apua. Voimakkaat edut ovat heitä vastassa, heidän papereittensa hintaa alennetaan markkinoilla ja salaperäisiä huhuja leviää. Oikeusjutuilla vikuutetaan heidän luottoaan ja väliin katoaa heiltä tarpeellisia papereita, tärkeät todistajat matkustavat Europaan j.n.e. Tarmokkaimmat toimihenkilöt ostetaan heiltä pois, konttoristit ja juoksupojat lahjotaan, ja heidän salaisuutensa joutuvat vastustajain tietoon. Rautatiet kohtelevat heitä kierosti, vaunuja ei anneta heille ja kaikellaista pikku kiusaa ilmenee alinomaa. Sala-alennuksilla annetaan toisille etuja, kuten tiedätte. Tuhansin keinoin tehdään riippumattoman terästehtailijan asema mahdottomaksi. Ja nyt, hra Montague, tulisi tämä radanjatko suureksi hyödyksi Terästrustin pääkilpailijalle. Uskon, että olette kylliksi mailmanmies ymmärtääksenne, että tämä uudistus olisi tehty jo aikoja sitten, jollei Terästrusti olisi saanut sitä estetyksi. Mutta nyt pannaan se läpi kaikista trustin estelyistä huolimatta; ja luulenpa teidän tahtovan olla mukana siinä taistelussa."
"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa, "ja te olette oikein otaksunut."
"Hyvä", sanoi Ryder. "Sitten ilmoitan teille, että syndikaatin takana olen minä ja John S. Price, joka äsken on saanut käsiinsä Missisippi Teräsyhtiön hallinnon. Voitte helposti saada selville Pricen maineen; hän on ainoa mies, joka on kyennyt tekemään trustille todellista vastarintaa. Missisippi Yhtiön liike on viime vuonna kasvanut miltei kaksinkertaiseksi eikä ole sillä muuta rajaa kuin laitoksen tuotantokyky ja ratojen mahdollisuus kuljettaa sen tuotteita. Tähän suunnitelmaan olisi ryhdytty Yhtiön omissa nimissä, jollei sen pääoma ja luotto olisi olleet niin tarkoin käytetyt. Price on hankkinut osan pääomaa ja minä loput; ja nyt tarvitsemme rehellisen miehen, jolle voi uskoa radan ja joka sen tekee yleisölle hyödylliseksi. Teidät olemme valinneet, ja jos ehdotus on mieleenne, ryhdymme viipymättä toimeen."
Minuutin parin kuluttua sanoi Montague: "Olen kiitollinen luottamuksestanne, hra Ryder, ja esityksenne miellyttää minua, mutta kun kysymys on näin tärkeä, pyydän huomiseen asti miettimisaikaa."
"Hyvä niin", sanoi Ryder.
Montaguen ensi ajatus oli kenraali Prentice. "Tulkaa luokseni, kun neuvoa tarvitsette", oli tämä sanonut, ja hän meni tämän konttoriin. "Tiedättekö mitään John S. Pricestä?" kysyi hän.
"En tunne häntä paljoakaan mieskohtaisesti", kuului vastaus, "vaan maineeltaan. Hän on rohkea Wall kadun mies ja kuuluu hyvin menestyvän."
"Price alkoi paimenratsastajana, mikäli tiedän", jatkoi kenraali hetken kuluttua. "Sitten siirtyi hän kaivosalalle. Kymmenen viisitoista vuotta sitten oli hän tunnettu hopeamies. Joitakin vuosia sitten kerrottiin hänen kiertäneen Missisippi Teräsyhtiön kontrolliinsa. Se oli hämmästyttävä uutinen, sillä tiedettiin Trustin siihen pyrkineen. Hän näyttää saaneen aikaan välirauhan."
"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Montague.
"Price on kasvanut kovassa koulussa", sanoi kenraali hymyillen. "Hänellä on kieli kuin ruoskan siima. Muistan kun kerran oltaessa Amerikan Rautauuniyhtiön saarnamiesten kokouksessa, se kun oli pulassa, Price äkkiä nousi: 'Herra puheenjohtaja', sanoi hän, 'kun tulen teollisuusyhtiön konttoriin ja näen osaketiksutuskoneen presidentin tuolin takana ja sen edessä kuluneen maton, tiedän kysymättä, missä vika on'."
"Mitä varten tarvitsette tietoja hänestä?" kysyi kenraali jutulleen nauraen.
"Erästä yritystä vain, jossa olen osallinen."
"Hänet tuntee tarkemmin Harry Curtiss. William E. Davenant suorittaa lakiasioita Pricelle."
"Vai niin", sanoi Montague, "koetan sitten ehkä tavata Harrya."
"Tiedän paremmankin henkilön", sanoi kenraali hetken ajateltuaan. "Kysykää tuttavaltanne rouva Aldenilta; hän tuntee Pricen persoonallisesti, luulen ma."
Montague lähetti tälle kirjelapun ja sai vastaukseksi: "Tulkaa päivällisille. En mene mihinkään." Ja niin oli hän pian rva Aldenin yksityisessä seurusteluhuoneessa istuen isossa nahkapäällystuolissa ja kuunteli juttuja Missisippi Teräsyhtiön omistajasta.
"Johanny Price?" sanoi tuo mahtava rouva. "Kyllä tunnen hänet. Kysymys on siitä, onko hän tuleva ystäväksi vaiko viholliseksi. Hänen äitinsä oli irlantilainen ja hän on sen mukainen. Jos hän teihin mieltyy, voi hän kuolla puolestanne; jos saatte hänestä vihamiehen, saatte kuulla joukon sanoja, joita ette tienneet kielessänne olevankaan. — Tapasin hänet Washingtonissa ensi kerran noin viisitoista vuotta sitten, jolloin veljeni oli kongressissa. Kerroin teille kerran, kuinka Davy maksoi neljäkymmentä tuhatta ja pääsi kongressiin. Oli demokraattisen vyöryn aika ja ne olisivat voineet valita vaikka Reggie Mannin, jos olisivat halunneet. Olin Washingtonissa sen talven ja Price oli siellä suuren lobbyjoukon mukana taistelemassa vapaan hopean puolesta. Se oli ennen romahdusta ja hopea oli vielä arvossa; ja Price oli Hopeakuningas. Näinpä sinä talvena Amerikan hallituksen sisäpuolen, sen vakuutan."
"Kertokaapa siitä!" sanoi Montague.
"Demokraattipuolue oli valittu tullinalennuslupausten perusteella", sanoi rva Alden, "ja se myi itsensä hynttyineen kaikkineen suurille yhtiöille. Rahaa virtasi kuin vettä — veljeni olisi saanut tuhantensa takasin kolmin kerroin. Teräsherrat hallitsivat, nähkääs — William Roberts tuli Pittsburgista joka toinen päivä ja väliaikoina käytti hän yksityistä telefoonijohtoa. Olen aina sanonut, että Terästrusti työnsi tullihuijauksen Amerikan kansan niskoille ja on pitänyt sitä siellä siitä pitäen."
"Mitä teki Price hopeakaivoksillaan?" kysyi Montague.
"Hän myi ne ja juuri viime nipukassa. Hän oli 1896 vaalitaistelussa mukana ja kertoi eräänä iltana, että republikaanipuolue oli koonnut 10-15 miljoonaa vaalit ostaakseen. 'Se on hopean loppu', sanoi hän ja myi niin pian kuin ennätti ja siitä pitäen on hän seikkaillut Wall kadulla."
"Oletteko tavannut häntä?" kysyi rva Alden.
"En", kuului vastaus.
"Hän on luonne", sanoi rouva. "Davy kertoi, kuinka hän ensi kerran tuli New Yorkiin taskut täynnä seteleitä. Ja hän pani ne menemään eri tavalla. Sata dollaria kenkäin kiillottajalle ja muuta siihen tapaan. Ja hän hurjisteli niin ettette voi aavistaa."
"Onko hän sen laatuinen mies?" kysyi Montagne.
"Hän oli. Mutta eräänä päivänä meni hän lääkärille ja tämä sanoi hänelle jotain ja hän lopetti siihen paikkaan. Nyt ei hän maista tippaakaan, elää aterialla päivässä ja juo kupin kahvia. Mutta joukossa hän aina on. En tiedä, onko politiikkoa tai urheilijaa tässä kaupungissa, jota Johanny Price ei tuntisi. Hän lörpöttelee heidän kanssaan aamuyöhön, mutta en koskaan saa häntä kutsuihin. 'Minun väkeni ovat ihmisiä', sanoo hän, 'teidän on sahajauhoja'. Kun joskus tahdotte tutustua New Yorkiin, antakaa Johanny Pricen esittää itsenne kirjatoukilleen ja rosvoilleen!"
Montague mietti hetken tätä kuvausta. "Jotenkin tuntuu minusta, kun ei tällainen olisi satamiljoonaisen yhtiön presidentti."
"Niinpä kyllä", vastasi rouva, "mutta Price on pöytänsä ääressä aikaisin ja reippaana ja jokainen konttoristi on myös paikallaan. Ja jos luulette, ettei hän ole täysissä voimissaan, niin koettakaapa petkuttaa häntä. Minäpä kerron hieman siitä taistelusta, jolla hän sai Missisippi Teräsyhtiön." Ja hän kertoi. Se vaikutti sen, että Montague istahti hänen pöytänsä ääreen ja kirjotti Stanley Ryderille: "Tiedusteluni John S. Pricen suhteen ovat saattaneet minut siihen käsitykseen, että hän tekee terästä. Sillä edellytyksellä, että minä saan laittaa rautatien ja kuljettaa hänen terästään, olen päättänyt ottaa vastaan tarjouksenne, tietysti jos ehdoista sovitaan."
Seuraavana aamuna oli Montague John S. Pricen puheilla tämän Wall kadun toimistossa. Hän otti tarjouksen vastaan ja iltapäivällä kävi hän William E. Davenantin lakiasiain toimistossa. Siellä häntä tervehti Harry Curtiss innokkaasti sanoen: "Olipa hauska, että tulitte tähän juttuun mukaan; meille tulee vähän yhteistä työtä."
Davenantin toimiston neuvotteluhuoneessa istuivat Ryder, Price, Montague, Curtiss ja Davenant. Tämä oli Mailmankaupungin parhaiten palkattuja trusti-lakimiehiä. Hän oli laiha mies, jonka vaatteet roikkuivat kuin variksenpelätin. Toinen hartia oli toista ylempänä ja kapeat, hermostuneet kasvot olivat aina eteenpäin urkkimassa. Tarkat silmät kertoivat levähtämättömäin aivojen työtä. Hänen arveltiin ansaitsevan neljännesmiljonan vuodessa ja hän kehui, ettei hänen neuvojaan noudattaneen rahojen tekijän koskaan tarvinnut niistä luopua.
Omituinen vastakohta edelliselle oli Price, joka näytti hyvin puetulta nyrkkeilijältä. Hänen kasvonsa olivat lihavan pyöreät, mutta alaleuan liian lihan alta näkyi rautatahtoisen miehen leuka. Oli helppo uskoa, että Price oli tapellen tiensä avannut. Hän puhui terävästi ja leikkasi lyhyesti asian ytimen kuin kirurgin veitsellä.
Ensi asiana oli Montaguen Etelänmatka. Ei ollut tarpeen ostaa enempää sen rautatien osakkeita, sillä jos he saisivat uudet osakkeet, oli heillä haluamansa hallinta käsissään. Montaguen piti vain puhutella tuttuja osakkeenomistajia ja kertoa saaneensa joitakin Pohjoisen kapitalisteja harrastamaan heidän rataansa, ja kustantavat he korjaukset ehdolla, että heidän johtokuntansa valitaan. Price esitti sen ehdokkaat: "Montague, Curtiss, Ryder ja hän itse sekä kolme miestä, jotka olivat ennenkin olleet mukana". Kahteen paikkaan sai Montague hommata vaikutusvaltaisimmat osakkeenomistajat. "Se tekee miellyttävän vaikutuksen", sanoi Price, "ja onhan meillä enemmistö."
Oli hyväksyttävä miljonan dollarin obligatsionilaina, jonka Gotham Trust Yhtiö toimittaa; sekä uusi osakesarja, kaksikymmentätuhatta, jotka tarjottiin nykyisille osakkeenomistajille 50 sentillä dollaria kohti. Montaguen piti laittaa niin, että hänen ystävänsä ostavat, mitä edellisiltä jää. Hänen piti pitää tuuma salassa; samoin osakkaiden nimet. Price selitti, että oli tarkotus saada käsiin edellisiä maanmittauksia koskevat paperit ja silloin oli lähdettävä otaksumasta, että nykyinen radan hallinto on kiero.
Seuraava kysymys koski radan lupakirjaa. "Kun minä toimitan lupakirjan rautatielle", sanoi Price, "niin saan sellaisen, joka oikeuttaa minut tekemään mitä tahansa hammastikkutehtaasta ilmapurjehdukseen asti. Mutta Northern Missisippi radan rakentajahupsut saivat luvan rakentaa radan Atkinista Opalaan, ei muuta. Siellä ollessanne, hra Montague, voitte hommata sen läpi eduskunnassa."
Montague mietti hetken, sanoi sitten: "En luule voivani paljoa vaikuttaa eduskuntaan."
"All right", sanoi Price ilkeästi, "me hommaamme vaikutusvälineet."
Nyt puhui Davenant: "Emmeköhän voisi ajaa asiaa läpi Northern Missisippiä mainitsematta. Jos teräsherrat saavat vainun tästä, alkavat he rettelöidä, ja kuvernööri on heidän miehiään. On saatava laki, joka oikeuttaa minkä tahansa liikenneyhtiön, jolla on niin ja niin vanha lupakirja, jatkamaan rataansa määräehdoilla. Minä voin sen kirjoittaa."
"Hyvä on", sanoi Price.
Niin käytiin asiat läpi kohta kohdalta. Price esitti lyhyesti Montaguen tehtävät. Kaksi viikkoa oli yhtiökokoukseen ja oli hänen lähdettävä seuraavana päivänä.
Kokouksen jälkeen kysäsi Montague junassa Harry Curtiss'ilta: "Mitä sanoi Davenant siitä kuvernööristä?"
"En tiedä paljon siitä asiasta, mutta siellä on ollut jotain agitatsionia rautateitä vastaan ja Waterman teräsherroineen pani Hannis'in kuvernöörin paikalle tyhjäntoimittajaksi."
"Merkillistä", sanoi Montague, "kuvernööri Hannis oli isäni ystäviä ja hienoimpia miehiä, mitä tunnen."
"Epäilemättä. Ne panevatkin virkoihin niitä hienoja vanhoja herroja. Hän tietenkään ei itse aavista, mitä hänellä teetetään. Tiedättehän, että senaattori Harmon on valtionne oikea valtias."
"Olen kuullut sanottavan", sanoi Montague, "mutten ole välittänyt —"
"Välittäisitte, jos olisitte minun saappaissani. Olen ollut Watermanin rautatieasioissa Etelässä ja sain kerran pari viedä sanomia Harmonille. New Yorkissa tästä pelistä voi selvän saada."
"Ei se ole miellyttävää peliä."
"En ole minä sen sääntöjä laatinut", sanoi Curtiss. "Ymmärrän tunteenne. Niin minunkin kävi, kun tulin opistosta pää täynnä siveysopin sääntöjä. Jouduin New York ja Hudson radan lakitoimistoon. Siellä oli vahingonkorvausjuttu. Päämieheni Corbin antoi minulle paperit ja listan, jossa oli valtion ylituomarien nimet. 'Vie juttu jonkun punasella merkityn osastoon', sanoi hän, 'ne ovat meidän tuomareitamme. Ajatelkaas! Minä viaton kuin keväinen kananpoika'."
"Mutta eikö tuollainen lopulta paljastu?" kysyi Montague.
"Kuka todistaa!"
"Mutta jos sama tuomari aina ratkaisee rautatien eduksi —"
"Jättäkää se asia tuomarin huoleksi. Väliin hän ratkaisee rautatietä vastaan, mutta siten, että ylioikeus kumoo, ja silloin käräjöitsijä on jo kyllästynyt ja heittää sikseen. Tai käy näin: minä esitin yksitoista väitettä, jotka kaikki tuomari kumosi; mutta hän antoi valamiehille ohjeet minun hyväkseni. Ylioikeuksissa nähdään nyt tuomarin antaneen kaikki mahdolliset edut hävinneelle puolelle, ja kun siellä ei ole todistajia, antavat ne päätöksen pysyä. Monta on keinoa."
"Eipä siinä näy oikeudelle paljoa tilaa jäävän."
"Hitto vie", huudahti Curtiss. "Jos olisitte ollut näissä asioissa niin kauan kuin minä ja nähnyt ne veijarit, jotka yrittävät rosvota rautateitä, ette puhuisi oikeudesta. Niitä on ihmisiä, jotka eivät muuta tee, kuin keräilevät juttuja rautateitä vastaan ja hankkivat todistajia."
Montague istui hetken aatoksissaan. "Kuvernööri Hannis!" mutisi hän."En ymmärrä."
"Kysykää Davenantilta. Ehkei asia olekaan niin paha kuin oletan. Davenantilla on oma käsityksensä kuvernööreistä. Joitakin vuosia sitten oli hän Albanyssä hankkimassa allekirjotusta erääseen lakiin. Kuvernööri jätti hänet hetkeksi toimistoonsa ja hän näki tämän laatikossa viisikymmentä uutta tuhannen dollarin seteliä kuoressa. Hän pani sen taskuunsa, ja kun kuvernööri palattuaan vielä kieltäytyi, otti hän kuoren esille ja sanoi: tässä on, jos kirjotatte; jos ette, näytän minä sanomalehtimiehille ja kerron jotain niistä. — Silloin kalpeni kuvernööri ja siinä paikassa kirjotti nimensä lain alle. Ymmärrätte, miksi Davenantilla on omat ajatuksensa kuvernööreistä."
"Sitä kai Price tarkotti sanoessaan, että hän hankkii vaikutusvälineet."
"Sitä juuri."
"En oikein pidä suunnitelmasta."
Nuori mies kohautti olkapäitään. "Minkäs teet? Valtiolliset puoluekoneistomme ja viralliset toimipaikkamme ovat pikkumiesten ja lahjusrenkien käsissä. Ja mitä niiltä haluat, maksa, kuten muussakin liikehommassa. Niinkuin nyt tässä asiassa. Me haluamme rakentaa rautatien. Tärkeä homma. Mutta me saisimme juosta eduskuntain portaita viisikymmentä vuotta saamatta lupakirjaa, jos emme rasvaisi, ja mitä tekisi Terästrusti sillaikaa?"
"Mutta mihin johtaa tällainen?"
"En tiedä. Luulen, että jonain päivänä on liikemiesten käytävä käsiksi politiikkaan ja hoidettava valtion asioita liikeperiaatteiden mukaan."
"Tuo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eikö se merkitsisi tasavaltaisten laitostemme kukistusta?"
"Siltä näyttää. Mutta mitä muuta voi tehdä?"
Kun vastausta ei kuulunut, kysyi Curtiss uudelleen: "Onko tiedossanne parannuskeinoa?"
"Ei", sanoi Montague, "mutta, koetan ajatella. Sen sanon, että tasavalta on minulle kalliimpi kuin business, johon vasta olen astumassa. Ja jos ristiriita tulee, saa liike-elämä väistyä."
"Hyvä on. Mutta älkää puhuko siitä Davenantille."
"Miksei?"
"Hän on vanhoillinen demokraatti ja pitää juhlapuheita. — Tässä on minun asemani. Hyvästi."
Epäilyksistään huolimatta matkusti Montague kotipuoleensa ja toimitti asian, niinkuin sovittu oli. Northern Missisipin osakkaat pitivät häntä voittoisana sankarina. Hän puhui hra Leen, serkkunsa ja parin kolmen vanhan ystävän kanssa ja ne hyväksyivät uudet johtokunnan ehdokkaat. Kaikki harrastivat he radan parantamista.
Uudesta lupakirjasta ei hänen tarvinnut huolehtia. Davenant laati sen ja ilmoitti, että senaattori Harmonin veljenpoika vie sen läpi huomiota herättämättä. Montague sai tietää niin tapahtuneen ja kuvernöörin allekirjottaneen.
Ja sitten tuli yhtiökokous. Hän edusti Ryderiä ja Priceä ja esitti näiden listan hra Carterin, radan presidentin, suureksi hämmästykseksi, sillä tämä oli vanha perheystävä. Uusi johtokunta sai lähes 3/4 äänet ja uusi osakesarja hyväksyttiin samoin. Kun kukaan entisistä osakkeista ei ottanut uusia, tilasi Montague ne Ryderille ja Pricelle ja maksoi ne shekillä. Uutinen herätti huomiota siellä maalla ja New Yorkissakin, jossa radan osakkeet nousivat. Harry Curtiss kirjotti Montaguelle, että tämä sai nyt varoa teräsherroja. Näitä hän ei pelännyt, mutta ikävä oli kohtaus, kun vanha Carter tuli hänen luokseen, ojensi vapisevan käden ja sanoi:
"Allan. Olen ollut viisitoista vuotta radan presidenttinä ja sitä uskollisesti palvellut. Ja nyt — mitä tämä merkitsee? Mitä —"
Montague puristi huulensa yhteen ja sanoi: "Ikävä kyllä en voi ilmoittaa edustamaini herrain suunnitelmia."
"Saanko ymmärtää, että minun on lähdettävä?"
"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole lupa puhua asiasta nyt."
Paria päivää myöhemmin sai Montague sähköteitse Priceltä käskyn mennä Rivertoniin, jossa Missisippi Teräsyhtiön laitos oli, keskustelemaan sen johtajan kanssa. Hän oli ollut siellä nuorempana, mutta nyt hämmästyi hän nähdessään siellä tapahtuneen kehityksen. Yhtiöllä oli nyt kaksi korkeaa Bessemer-sulattoa, joissa yötä päivää kuohui sula metalli. Kaupungin länsipuolen hökkelit olivat hävitetyt ja niiden tilalla pitkä koki-uunien rivi, kaksi korkeaa ratakiskotehdasta ja peltitehdas, joista kohosi tuomiopäivän melske. Joka taholla tupruavia savutorvia, ristiin rastiin ratoja ja hehkuvaa sularautaa, jota silmä tuskin sieti katsoa. Uudessa konttorirakennuksessa sanottiin hänelle:
"Hra Andrews tulee klo 2. Haluatteko odottaa hänen konttorissaan?"
"Haluaisin katsella tehtaita, jos se käy päinsä", sanoi Montague, sai seuralaisen ja kulki läpi laitosten.
Mielenkiintoista oli nähdä yhtiön omaisuus todellisuudessa. Wall kadun mukavissa toimistoissa istuen ja paperipaloja hoidellen helposti unohtaa olevansa tekemisissä tosiasiain ja ihmiskohtalojen kanssa. Mutta Montaguenhan piti nyt johtaa rautatietä, ostaa oikeita vaunuja ja käsitellä todellista rautaa ja terästä; ja hän halusi pitää nämä tosiasiat mielessään.
Oli heinäkuu ja pilvettömältä taivaalta paahtoi troopillinen aurinko. Rauta ja teräs hehkuivat kuumaa ja kolintuhka, jolla he astuivat, miltei kipinöi. Sulattohuoneitten ovillakaan Montague ei sietänyt olla edes silmiään varjostaen. Mutta niissä helveteissä raatoi satoja nokisia miehiä, yläruumiit paljaina ja hikeä virtana valuttaen.
Ja hän ihmetteli pitkiä sulatusuunirivejä ja niistä loistavaa sulan teräksen hehkua. Täällä työskentelevien miesten niskaan oli yhtä mittaa kaadettava sankomäärin vettä ja he joivat kannuttain olutta päivässä. Hän kulki läpi kiskolaitosten, jossa hehkuvat harkot menivät suurten valssien väliin litistyen ja pusertuen ja tullen toiselta puolen ulos pitkinä tulikäärmeinä. Ja loppupäässä niitä aseteltiin riviin jähtymään. Niitä katsellessaan tuli Montaguen mieleen, että juuri noita kiskoja oli Wyman tilannut, josta se suuri meteli oli syntynyt Terästrustin leirissä.
Hän kävi levytehtaassa, jossa jättiläisvasarat möykyttivät ja monen tuuman paksuisia teräslevyjä leikeltiin kuin juustopaloja. Näky huimasi ja kauhisti. Hänen päänsä päällä kulki hirveitä kranoja ja koneet pitivät helvetillistä melua. Hän ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin, kuinka ihmiset voivat tehdä työtä moisessa melskeessä, vieläpä ilman nähtävää vaaran tietoisuutta.
Montaguen katse kierti paikasta toiseen; äkkiä se pysähtyi sävähtäen. Toisella puolen tehdasta oli suuri akseli, joka pyöritti valtavia valsseja. Se oli korkealla ilmassa ja pyöri villiä vauhtia. Montague näki miehen asettavan tikapuut tämän akselin varaan ja lähtevän ylös öljykannu kädessään.
Hän kosketti oppaansa käsivarteen huutaen: "Eikö tuo ole vaarallista."
"Se on ohjeissa kielletty, mutta ne tekevät vaan."
Mutta vastaus muuttuikin samalla kauhun kiljahdukseksi ja Montague seisoi jähmettyneenä. Kuin taika-iskulla oli mies kadonnut, portaat kaatuivat ja akselin ympärillä näkyi jotain epämääräistä. Kukaan muu ei näkynyt tuota huomaavan ja Montaguen opas lennätti, äkkiä väistäen hehkukuuman levyn, konehuoneeseen. Vajaan minuutin tuijotti Montague näkyä ja tuo epämääräinen alkoi hahmottua akselin ympäri kieppuvaksi mieheksi. Ja sitten kone pysähtyi ja miehet nostivat portaan lähtien irrottamaan ruumista, mutta Montague ei kestänyt enää katsoa sitä; hän meni ulos.
Hän meni tehdasalueen toiselle puolen, istuutui erään rakennuksen varjoon miettien, että sellainen oli mailman meno. Mutta keskeymättä jatkui tehtaiden melske. Hetken kuluttua kantoi neljä miestä kankaalla peitettyjä paareja, joista tippui verta, mutta miesten kasvot eivät ilmaisseet mitään erikoista. Ja kulkiessaan ohi levypajan näki hän sen olevan entisessä käynnissä ja portilla näki hän työnjohtajan ottavan ulkopuolella seisovasta miesjoukosta yhden työhön.
Hän palasi johtajan toimistoon ja tapasi hra Andrews'in joka oli juuri tullut. Tuulen henki puhalsi läpi konttorin, mutta tuo lihava herra istui takki ja liivi riisuttuina ja löyhyttäen kasvojaan palmunlehtiviuhkalla.
"Päivää, hra Montague", sanoi hän. "Istukaa. Oletteko mokomaa kuumaa nähnyt."
"Näin juuri tapaturman tuolla tehtaissa."
"Ikävä se. Mutta terästä ei voi tehdä tapaturmitta. Toissa päivänä oli sulatossa räjähdys, joka tappoi kahdeksan. Ulkolaisia, 'hunkeiksi' sanovat niitä."
Sitten Andrews painoi nappia ja sanoi sihteerilleen: "Tuokaapas ne kartat", sekä alkoi Montaguen hämmästykseksi näytellä hänelle Northern Missisippin alkuperäisiä maamittauskarttoja.
"Antoiko hra Carter ne teille?" kysyi Montague, mutta toinen hymyili kuivasti sanoessaan:
"Ne on meillä. Ja nyt te panette omat mittarinne liikkeelle ja niiden raportit tulevat näyttämään hieman toisenlaisilta."
Seuraavana päivänä tulivat ohjeet Priceltä ja pantuaan asiat tolalle lähti hän New Yorkiin.
Hän saapui sinne perjantai-iltana. Alice oli lähtenyt Prenticein luo ja Oliverkin oli Newportissa. Rva Prenticelta oli kutsu hänellekin, ja kun Pricekin oli poissa kaupungista, lähti hän aikaisin lauantaina.
Montague oli päässyt seurapiiriin talvella eikä hän ollut vielä nähnyt näiden kesänviettoa. Kun seurapiirin naiset olivat lopettaneet talvikauden päivällis- ja tanssi-kutsujen kiertokulun, olivat he hyvin hermostuneita ja Newportissa piti koottaman uusia voimia. Se oli vanhanaikuinen Uuden Englannin pikkukaupunki, likellä Long Islandin salmea ja seurapiirin taikasauvan kosketus oli muuttanut sen mailmankuuluksi ja kalliiksi kesänviettopaikaksi. Maa maksoi dollarin neliöjalalta ja "majasta" sai maksaa kymmenen tuhatta kuussa.
Käytännössä oli vanhat puheenparret, mutta kun sai kutsun tulla "nurmikkokahville", olikin siellä ruukkukasveja satamäärin ja ilotulituksia ja kalliita pukuja jalokivineen. "Piknikki" Gooseberry niemellä merkitsi suuria telttoja ja samettimattoja, livreepukuisia lakeijoita ja kaikkia Viidennen Avenuen palatsi-mukavuuksia. Vaunuajuri sinne maksoi viisi dollaria eikä kävellen sopinut saapua, vaikka oli tultava vain kulman takaa.
Mitä merkillisimmän vaikutuksen teki Montagueen saapuminen Missisippin teräsmyllyistä suoraan Newportiin. Mailmankaupungissa oli hän jo kuullut satumaisista hinnoista puhuttavan, mutta ne summat olivat olleet hänelle pelkkiä numeroita. Nyt ne olivat saaneet hahmopiirteitä hänen nähdessään, mistä ne tulivat ja missä kaikki tämä loisto luotiin. Ja jokaista ylellisyysloiston ilmausta katsoessaan ajatteli hän niitä miehiä, jotka raatoivat sulattojen hirvittävässä kuumuudessa.
Tuossa oli Wymanin palatsi, jonka pihan perkaus oli maksanut puolen miljonaa; kahdella mantereella oli kuuluisa sen ympärysmuuri, koska se oli maksanut satatuhatta dollaria. Ja Wymanille teräskiskoja valmistaen ne orjat siellä tehtaissa ahertivat!
Eldridge Devonsin linna oli tuossa. Sen kasvihuone oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta ja tuotti vain talon tarpeet. Tuon tulpaanipuun kuljetus viisikymmentä mailia oli maksanut tuhat dollaria. Ja Montague oli nähnyt, miten terästä tehtiin yhtä Devonsin hotellia varten!
Ja tässä oli Wallingin "kolmen miljonan palatsi erämaassa", kuten rva Alden oli sitä kuvannut. Montague oli lukenut, että sen eteisessä oli pompeijilainen marmorisilaus, joka maksoi seitsemänkymmentäviisi tuhatta. Ja Wallingit olivat rautatiekuninkaita, jotka kuljettivat Missisipin terästä!
Ja hänen ajatuksensa siirtyivät toisten tehtaiden orjiin, miehiin, naisiin ja pikku lapsiin, jotka oli ahdettu työpajoihin ja kaivoksiin puskemaan työtä näille, jotka täällä ylellisyydessä pöyhkeilivät. Kaikilta tahoilta olivat nämä tulleet miljonineen, jotka olivat kootut kaikenlaatuisesta työstä. Tässä oli Johnsonin valkea marmoripalatsi, jonka seinät, katot ja lattiat olivat tehdyt Ranskassa; sen aidat ja portit, lukot ja saranatkin olivat kuuluisien taiteilijain erikoispiirrosten mukaan valmistetut. Johnsonit olivat rautatie- ja kivihiiliherroja, jotka hirveällä kädellä hallitsivat West Virginian valtiota. Sen oikeuslaitokset ja eduskunta olivat vain Johnsonin konttorin haaraosastoja, ja Montague tiesi tämän yhtiön omistavan kaivoskyliä, jotka olivat kuin varustettuja linnoituksia; nyljetyt kaivosmiehet eivät voineet ostaa mitään, ei maitotippaakaan muualta kuin yhtiön kaupasta eikä seudun lääkäritkään passitta päässeet portista sisään.
Ja täällä asuivat Warfieldit, joiden rikkaus tuli suurista osastokaupoista, missä nuoret tytöt työskentelivät puolella kolmatta dollarilla viikon ja jatkoivat tulojaan prostitutsionilla hengissä pysyäkseen. Tänä kesänä pääsi Warfieldin tytär seurapiiriin, ja tuota esittelyä varten rakennettiin kolmenkymmenen tuhannen tanssisali — joka revittiin seuraavana päivänä!
Tuolla kukkulalla oli Mayerien, kivihiilikuninkaiden linna. Montague muisti sen nuoren miehen, joka oli keksinyt automaattisen kolivaa'an, mutta oli majuri Venable viitannut, ettei sitä otettu käytäntöön, koska kolitrusti käytti vajaita mittoja; minkä Montague oli havainnut todeksi ja tapahtui se vielä vanhan Mayerin ohjeitten mukaan. Ja täällä elivät he kaikkein suljetuimpaan seurapiiriin kuuluen!
Niin saattoi täällä ajella katuja pitkin ja ajatella noiden palatsien omistajia — öljy-, teräs-, rautatie- ja kaivoskuninkaita. Täällä oli kauneutta ja loistoa, samettinurmia ja ihmekukkia ja loppumatonta huvittelua. Kaukana tuntui olevan kaupustelu ja köyhyys ja raadanta ja kuolema. Mutta Montague muisteli sitä akselissa kieppuvaa lihakasaa ja verta tippuvia paareja.
Hän sattui tapaamaan Alicen ystävineen ajelulla ja he menivät kylpyrantaan, jonka ylhäisö oli itselleen aitauttanut. Siellä otti Alicen haltuunsa Reggie Mann, joka ei uskaltanut uida peläten näyttää ohuita sääriään, vaan katseli arvostelevin silmin kilpailijansa Harry Percyn lihaksia. Tämä oli neljänkymmenen ijässä oleva kotiljonginjohtaja, joka katselijain huviksi piti vedessäkin monokkelia silmässään.
He aterioivat Kasinolla ja menivät sitten purjehtimaan Prenticen uudella kilpajahdilla. Siihen aikaan oli Newportin satamassa höyry- ja purjejahteja kolmenkymmenen miljoonan arvosta ja komea oli se näky. Aikaisin he palasivat, sillä Alice oli lupautunut klo 6:lta ajelulle ja puku oli muutettava sitä ennen. Ja taas oli uusi puku oleva yllä klo 8, päivällisillä. Montague huomasi, että noin viisi kuusi kertaa päivässä muutettiin täällä pukua.
Kaikki hänen New Yorkin tuttavansa olivat täällä loistossaan: nti Yvette Simpkins, jolla oli neljäkymmentä arkkua uusia parisilaisia pukuja; rva Alden, joka oli juuri perustanut naisten peliklubin; rva Winnie Duval, joka uhkasi "yksinkertaistuttaa" Newportin elämän; rva Vivie Patton, jonka mies oli tehnyt itsemurhan saadakseen vaimonsa erilleen tämän kreivistä. Samana iltana oli rva Landis'in odotetut tanssit. Näiden palatsiin kuuluivat mitä hienoimmat tallit, joihin hevoset johdettiin. Ruokapöytiä oli viisi, kussakin kymmenen vierasta. Keskisalissa oli suuri kukkakatos ja muita erikoisia kukkavärinäytteitä.
Aamunkoittoon tanssittiin; mentiinpä sitten tenniskentällekin. Ja seuraavana päivänä he nousivat kymmeneltä lähtien kauppoja kiertelemään. Sellaista oli seurapiirin "lepo" talven töistä!
Illallisen jälkeen joutui Montague pitämään seuraa rva Caroline Smythelle, joka oli esittänyt hänelle kissansa ja koiransa. Hän oli nyt innostanut rva Winnien taisteluun vivisektsionia vastaan. Nyt osotti hän Montaguelle viereistä tietä kertoen, kuinka Landisit olivat sen sulkeneet lahjoen koko kaupungin valtuuston. Sitä pitkin oli näet ajanut matkailijaomnibus, jonka ajajalla oli tapana pysäyttää hevosensa tähän ja ruoskallaan osottaen sanoa:
"Tässä, naiset ja herrat, on Landisin linna ja tuossa on Jonesin.Kerran hra Smith kyllästyi vaimoonsa ja hra Jones omaansa ja hevaihtoivat, ja nyt asuu rva Smith Jonesin talossa ja rva JonesSmithillä. Hei hevoset!"
Alice oli liikkeellä ajoissa ennättääkseen kirkkoon Harry Curtissin kanssa, mutta Montague, joka todella tahtoi levätä, nukkui myöhempään. Noustuaan tapasi hän kadulla rva De Qraffenriedin, joka kutsui hänet lunchille. Hän meni ja tapasi nelisenkymmentä henkeä, jotka olivat yhtä tilapäisesti kutsutut. Siellä oli myös hänen veljensä Ollie ja — hänen suureksi hämmästyksekseen tämän ystävä Gamble. Moitteettomassa pursipuvussa näytti tämä lihakas aika koomilliselta. Tavallisella tunkeilevaisuudellaan tervehti hän Montaguea: "Mitä kuuluu. Olenpa kuullut teistä sitte viime tapaaman."
"Mitä olette kuullut?"
"Että olette tekemisissä Missisippi Teräsyhtiön kanssa."
"Tavallaan."
"Olkaa varuillanne — ne ovat liukasta väkeä. Liukkaampia kuin trustiherrat." Ja silmäänsä vilauttaen lisäsi hän: "Minä tapaan sanoa, että öljyalalla on kahta lajia lurjuksia; ne jotka voivat luottaa toisiinsa, ovat trustissa; ja ne joihin pirukaan ei voi luottaa, ovat riippumattomat. Tiedän, sillä kuuluin jälkimäisiin."
Gamble nauroi makeasti sukkeluudelleen. Samalla pysäytti hän erään herran sanoen: "Hei, kapteeni Gill, saanko esittää teille herra Montaguen, Oliverin veljen." Ja hän jätti heidät juttelemaan.
Kapteeni Henry Gill oli päällikkönä laivalla, joita hallitus lähettiNewportiin ilmeisesti vain iloa ylentämään. Hän oli mainio tanssijaja naisten suosikki. Keskustelun aluksi kysyi kapteeni: "Onko herraGamble vanha tuttavanne?"
"Olen tavannut hänet kerran veljeni seurassa."
"Ollie näyttää olevan ukon suosiossa. Minä", lisäsi hän selittäen, "tapasin hänet Brooklynissa, jossa hän oli laivaveistämön upseerien hyvä tuttava. Liikkeestään vetäytyneitä miljoneereja ei aivan usein tipu heidän tielleen."
"Ei kai", hymyili Montague. "Mutta hämmästyin minä tavatessani hänet täällä."
"Te tapaatte hänet taivaassa," sanoi toinen nauraen, "jos hän päätti sinne päästä. Hän on hyväntahtoinen mies, mutta joka luulee, ettei Gamble tiedä mitä tahtoo, erehtyy pahasti."
Montague muisteli tätä lausetta aterialla, jossa istui hra Gamblea vastapäätä. Vivie Patton pommitti häntä laihoilla sukkeluuksilla ja hän nauroi iloisesti. Montaguelle oli tämä arvoitus. Totta kyllä että mies oli rikas ja tuhlasi rahaa kuin vettä, mutta eihän tässä joukossa ollut rahan puutetta. Montague ihmetteli, oliko Gamble täällä toisten jalkain pyyhkeenä, sillä tuon nousukkaan ja noiden perinnöllisten miljonäärien ero oli silmiinpistävä. Hän oli kuin öljyn perikuva, löntteröinen ja epämiellyttävä; muissa oli öljy jo jalostettu hienoksi hajuvedeksi. Mutta jotenkin tuntui hän heistä kaikkein inhimillisimmältä. Hän oli kyllä itsekäs ja harrasti itseään, mutta hän harrasti myös muita, kun sen sijaan rva De Graffenriedin seurapiirin kesken pidettiin alhaison merkkinä, jos harrasti mitään.
Montagueen Gamble näkyi erikoisesti kiintyneen syistä, jotka itse kai tiesi. Aterian jälkeen hän taas tuli tämän luo sanoen: "Kuulin Ollielta, että olette ensi kertaa täällä."
Montague myönsi ja Gamble sanoi: "No sittenhän pitää näyttää teille kaupunkia. Minulla on autoni täällä."
Ja hän vei Montaguen suureen punaseen matkavaunuun, jossa oli erikoinen, matala istuin sen omistajaa varten. Istuutuessaan sanoi hän: "Komea paikka tämä?"
"Hauska pistäytyä."
"Samat sanat. Minusta on hauskempi olla kesällä sellaisessa paikassa, missä saa riisua takkinsa. Ja olut on samppanjaa parempaa kuumalla."
Kun Montague ei vastannut, jatkoi Gamble:
"Hitonmoinen joukko keikareita. Huvittelevat tekemällä pilaa minusta.Väliin suututtaa, mutta sitten ajattelee, ettei väliä."
Montague oli kysyä, miksi hän sitten oli tullut tänne, mutta ei välittänyt. Auto kulki komeata tietä ja Gamble näytteli palatseja jutellen niiden omistajista omaan tapaansa.
"Katsokaas tuota keltasta tiilitaloa. Se on Allis'in, rautatieherran. Kolme vuosikymmentä sitten oli hänellä Pittsburgissa yhdet lastenvaunut kolmea lasta varten ja itse hän niitä lykkäili. Lainaili silloin rahaa minulta, mutta katsoo nyt toisaanne, kun vastaan sattuu. Oli teräsasioissa kuusi, kahdeksan vuotta sitten. Myi pois, kun terästrustia hommattiin. Oletteko kuullut?"
"Enpä ole."
"Jos olette rupeamassa tappelemaan teräsjoukon kanssa, niin on hyvä tietää. Tunnetteko Jim Staggin?"
"Wall kadun miehen, nimeltä vain."
"Hänen viime huvituksensa oli pitää nyrkkitappelut hienossa New Yorkin hotellissa. Neekeri pukkasi toisen läpi suuren peilin. Stagg tulee villiltä Länneltä ja hänellä on temput, jotka nostavat tukan pystyyn. Joku aika sitten hän ahdisti pörssissä Tennessee Southernia ja valtasi sen, ja vanha Waterman sanoo ottaneensa sen häneltä pois, kun hän ei sitä kuitenkaan olisi osannut hoitaa. Se oli bluffia vain, sillä Waterman käyttää häntä apurinaan. — No niin, tuossa kahdeksan vuotta sitten oli Staggilla hallussaan suuri terästehdas Lännellä. Allisilla oli Indianassa tehdas, joka häiritsi heidän liikettään. Kerran oli Stagg joukkoineen hummannut monta päivää ja eräänä yönä kun tuli Allis'ista puhe, sanoi hän: 'ostetaan koko roska'. Ja he tilasivat ylimääräisen junan ja kuorman samppanjaa ja lennättivät Indianaan. Tulivat kello 4 aamulla Allisin portaille, soittivat ja jyskivät, kunnes lakeija tuli avaamaan."
"Onko Allis kotona?" kysyi Stagg, ja ennenkuin toinen ennätti vastata, työntyi koko sakki sisään ja Stagg mylvi yläkerran portailla kuin härkä: "Allis, tulehan alas!"
Puolkuoliaaksi säikähtyneenä tuli toinen yöpuvussaan ovelle.
"Me tahdomme ostaa tehtaat", sanoi Stagg.
"Minun tehtaani", änkytti Allis.
"Heti paikalla ja käteisellä. Maksetaan viissataa tuhatta."
"Mutta ne maksavat minulle kakstoistasataatuhatta."
"No me maksamme sen sitten. Maksamme, piru vie viisitoistasataatuhatta."
"En myy", sanoi Allis.
"Maksamme kaksi miljoonaa", ulvoi Stagg.
"Varmasti?" kysyi Allis korviaan uskomatta.
"Tulkaa alas, niin minä kirjotan shekin", sanoi Stagg. Ja niin ne raahasivat hänet alas ja ostivat koko laitoksen. Sitten ottivat he esille samppanjat ja Alliskin alkoi käydä iloiseksi. Hän sanoi:
"Yksi paha puoli tässä on. Tuo Jones'in tehdas tuolla Harristownissa saa alennusta rautateiltä ja myy halvemmalla kuin me."
"Piru vieköön", sanoi Stagg, "me ostamme senkin."
"Ja niin he", jatkoi Gamble juttuaan, "kiipesivät taas erikoisjunaansa, pääsivät Harristowniin kello 6 a. ja ostivat toisen laitoksen. Ja siitä se lähti. Eipä ollut moista huvia ennen heilläkään ollut. Stagg lienee juuri silloin käärinyt Wall kadulla kymmenen kakstoista miljoonaa ja osti sillä kaikella terästehtaita — ja maksoi jokaisesta moninkertaisen hinnan."
Gamble vannoi ja kertoi edelleen: "Tämä on Staggin omaa juttua ja on siinä tinkimisen varaa. Hän vakuuttaa, ettei hän tiennyt Dan Watermanin laatineen tällaisen suunnitelman, mutta siinä hän valehtelee. Pittsburgin Harrison uhkasi rakentaa omat ratansa ja ottaa pois liikenteen Watermanin teiltä, jolloin Watermanilla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa hänen tehtaansa kolminkertaisesta hinnasta. Hän otti samalla Staggin ostamat tehtaat. Tämä oli maksanut kaksin-, kolminkertaiset hinnat, Waterman maksoi hänelle vielä enemmän niistä ja lopuksi maksatti Amerikan kansalla ne moninkertaisesti."
Gamble pysähtyi ja lyhyttä lihavaa kättään heilauttaen sanoi: "Niin ne rahat tehtiin. Ihan naurattaa. Joka liikkeen pääoma oli jo kirjoitettu ylettömän suureksi; pelkäänpä, ettei kahta sataa miljoonaa rehellistä rahaa pantu terästrustin omaisuuteen, mutta pääoman ne kirjottivat miljardiksi ja ovat sen sitten korottaneet puoleentoista. Perustajat tekivät satoja miljoonia ja yleisosakkeiden ostajat havaitsivat niiden hinnan tipahtavan kuuteenkin. He antoivat Harrisonille 400 miljonan dollarin kiinnitykset ja nyt tämä ihmettelee, miksei saa kuolla köyhänä."
Gamblen auto kulki juuri ohi erään klubin, kun hän äkkiä antoi pysähdysmerkin ja huusi nuorelle meriupseerille: "Halloo, Billy. Mitä kuuluu. Saanko esittää: hra Montague ja ystäväni luutnantti Long, insinöörejä. Mihin menette?"
"En erikoisesti mihinkään."
"Tulkaa mukaan. Näyttelen juuri hra Montaguelle kaupunkia."
Ja heidän jatkaessa kolmisin matkaansa sanoi Gamble: "Luutnantti tulee juuri Brooklynista. Siellä pidettiin hauskaa, vai mitä Billy? Mitä viimeksi teitte?"
"Vankasti työtä. Tutkin —"
"Täällä Newportissa", nauroi Gamble.
"Helppoa meille työläisille, joita ei tarvita tansseissa. — Muuten haeskelin juuri teitä. Tarvitsen apua."
"Minulta?"
"Niin. Sain juuri hallitukselta toimeksi laatia koneöljyn ostoehdot."
"Mutta enhän minä tunne koneöljyä."
"Yhtä paljon kuin minäkin. Jos olette kerran ollut öljyalalla, voitte antaa vihjauksia."
Gamble mietti hetken. "Ehkäpä voisin koettaa. Mutta sopiiko? Itse olen tosin irti liikkeestä, mutta ystäväni voisivat tehdä tarjouksia."
"Ystävänne saavat yrittää muiden mukana", sanoi luutnantti. "Ystävä olen minäkin. Kuinka hitolla minä tietäisin öljyasioita."
"No, voinhan minä yrittää panna paperille, mitä tiedän hyvän öljyn ominaisuuksista. Voitte käyttää niitä, mitä sopii."
"All right", sanoi luutnantti mielissään.
"Mutta siitä ei saa puhua."
"Luottakaa minuun", sanoi toinen ja he jatkoivat matkaansa. Puolta tuntia myöhemmin pysäytti Gamble kenraali Prenticen ovelle, Montague sanoi hyvästit ja meni sisään. Kenraali tuli vastaan huudahtaen:
"Halloo, Allan. Missä olet ollut?"
"Katsellut seutua hieman."
"Täällä on mies, johon kannattaa tutustua. Wall kadun paraita sanomalehtimiehiä, 'Expressin' raha-asiain toimittaja."
Montaguelle esitettiin kookas nuorehko mies, joka äskettäin oli ollut pesäpallopelin johtajia.
"No, Bates, mitäs nyt hommailette?" kysyi kenraali.
"Koetan saada selville Grant ja Ward'in vararikon tosisyyt. Te kai tunnette."
"Jotain tiedänkin, mutten voi kertoa — julkisuutta varten.Yksityisesti kyllä."
"Ei, sitten koetan itse saada selville."
"Vain minuako tapaamaan tulitte Newportiin?" sanoi kenraali.
"En aivan. Aion puhutella Wymania hänen ratansa uusista bondeista.Mitä ajattelette markkinoista?"
"Huonolta näyttää", sanoi kenraali. "On aika pienentää purjeita."
Sitten sanoi Bates Montaguelle: "Näin kai teidät äsken James Gamblen seurassa?"
"Kyllä. Tunnetteko hänet?"
"Bates tuntee kaikki", sanoi kenraali.
"Tunnen Gamblen sattumalta varsin hyvin", sanoi Bates. "Veljeni on hänen konttorissaan Pittsburgissa. Mitä luulette hänen tekevän New Yorkissa?"
"Mailmaa katsomassa sanoi olevansa", selitti Montague. "Ei ole mitään hommaa, kun on myynyt liikkeensä."
"Myynyt? Mitä tarkotatte?"
"Mitäkö? Trustihan on ostanut häneltä kaikki."
Toinen tuijotti häneen:
"Kuinka te tuollaista uskotte?"
"Hän sanoi itse."
"Vai niin. Sitten on hän apajilla."
"Eikö hän sitten olekaan myynyt?"
"Enpä tiedä", sanoi Bates. "Ei ainakaan toissapäivänä ollut myynyt. Veljeni kirjotti, että hän koettaa juuri saada suurta öljykontrahtia hallitukselta. Siitä tulisi viiden vuoden hyvät kaupat."
Montague ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli. Kokemus oli terottanut hänen huomiokykyään. Ja kun Bates'in mentyä Oliver ja Alice tulivat sisään, vei hän veljensä sivuun kysyen: "Paljoko sinä saat siitä öljykontrahdista?"
Toinen tuijotti häneen. "Mitä hittoa. Kertoiko hän sinulle?"
"Vähän kuulin, loput arvasin."
Oliver katsoi häneen huolekkaasti: "Allan, saat pitää suusi siitä asiasta."
"Kaipa sen teen. Eihän se kuulu minulle."
Äkkiä hymyili Oliver sanoen: "Hyvä vainukoira, vai mitä?"
"Näyttää olevan."
"Kuusi kuukautta se on sitä hommannut. Hiljaa vain. Veikeimpiä juttuja, mistä olen kuullut."
"Mutta mistä hän tietää, että upseerien on laadittava hankintaehdot?"
"Helppo juttu. Ostivat Washingtonin konttoreista nimet. Gamblen yhtiö on juuri lujilla. Trusti ahdistaa. Mutta ukkopa keksi keinon."
"Mutta mitä hyötyä on siitä, että hän kirjottaa hankintaehdot?"
"Niitä on viisi upseeria", kertoi Oliver. "Ja hän on saartanut jokaisen. Ne ovat kaikki nyt hänen ystäviään ja auttavat. Viideltä taholta siis menee Washingtoniin ehdotelmat. Ne ovat kaikki erilaiset, vain yksi kohta on kaikissa sama. Katsohan, Gamblen yhtiöllä on erikoista öljyä — en muista tarkoin yksityiskohtia. Se erikoisaine ei tee sitä öljyä huonommaksi eikä paremmaksi, mutta muuta sellaista ei ole koko mailmassa. Ja nyt — mitä ehtoja muuten pannaankaan, se yksi on niiden joukossa ainakin; ja vain yksi yhtiö mailmassa voi sitä hankkia. Tietysti se määrää hinnan ja saa viiden vuoden kontrahdin."
"Ymmärrän. Ja paljoko sinä saat?"
"Sain aluksi kymmenen tuhatta ja lisäksi viisi prosenttia ensi vuoden voitosta. Gamble sanoo, ettei tarjous voi mennä alle puolen miljoonan, joten kannattaa olla mukana." Oliver hihitti: "Hän menee kotiinsa huomena, joten minun tehtäväni on täytetty. En kai näe häntä enää — ennenkuin hänen nelikertaisessa hinnassa olevat tyttärensä kelpaavat markkinoille!"
Montague palasi New Yorkiin ja kävi työhönsä käsiksi. Vaali, jossa hänen oli määrä tulla radan presidentiksi, oli tapahtuva vasta kuukauden kuluttua. Mutta silti oli työtä kyllin. Hänen tuli tietysti palata elämään Missisippiin ja oli hänen siis päätettävä asiansa New Yorkissa. Myös tahtoi hän tutustua rautatieasioihin. Kenraali Prentice esitti hänelle erään ylimaanradan presidentin ja hän sai tutkia tämän konttorikoneistoa. Hän kävi myös Etelässä katsomassa maanmittarien työtä.
Price jatkoi valmistelujaan radan haltuunsa ottamiseksi panematta huomiota vanhalle hallinnolle. Eräänä päivänä esitti hän Montaguelle hra Haskinsin, tulevan varapresidentin. Tämä oli ollut Tennessee Southernin johtaja ja tunsi rautatieasiat. Montague voi luottaa häneen.
Haskins oli pieni, jäntevä mies, jolla oli sisukas luonne ja ilkeä kieli. Häneltä Montague kuuli monta ihmeellistä rautatieasiaa. Sai tietää mm. että rakennuskuluihin kuuluivat lahjukset, joilla paikallishallituksilta saatiin lupa viedä rata läpi kylien ja kaupunkien. Millään muulla keinolla ei kukaan ajatellutkaan sellaista lupaa saatavan. Montague ei pitänyt keinosta, mutta ei sanonut mitään. Sitten oli ostettava kiskot Missisippi Teräsyhtiöltä ja maksettava korkea hinta. Radan sihteerille ja rahastonhoitajalle oli maksettava ylettömät palkat, ne kun olivat Pricen sukulaisia. Huippuna oli se, kun Haskins näytti hänelle insinöörien arviot ja omansa, jotka nousivat koko joukon yli Montaguen laskujen. Hän sanoi: "Noissa kohdin olisi saatava edullisemmat ehdot."
"Niin pitäisi, mutta kun ne menevät Hill Yhtiölle —"
"Mutta mehän ilmoitamme julkisen tarjouksen."
"Niinpä kyllä, mutta ne sen saavat."
"Tarkotatteko, ettemme anna vähimmän tarjoovalle?"
"Niin pelkään."
"Onko Price sanonut?"
"On."
"Mikä on sitten Hill yhtiö?"
"Se on Pricen oma", hymyili Haskins.
"Pricen!" ihmetteli Montague.
"Hänen veljenpoikansa on sen presidentti."
"Uusi yhtiö?"
"Tätä varten muodostettu."
"Mitä se tuottaa?"
"Ei mitään. Se vain hankkii."
"Sen kautta siis Price aikoo ryöstää Northern Missisippin osakkaita."
"Voitte antaa sille minkä nimen haluatte, mutta olisi paras, ettette tekisi sitä Pricen kuullen."
"Kiitos", sanoi Montague lopettaen kohtauksen.
Päivän hän otti ajatusaikaa, sillä hänen tapansa ei ollut toimia ensi mielijohteen mukaan. Hän huomasi ajan tulleen puhua, mutta hän halusi olla varma asiastaan. Mentyään illalliselle klubiin näki hän majuri Venablen istuvan isossa matkatuolissa lukusalissa.
"Hyvää iltaa, majuri. Saanko kysellä teiltä hieman?"
"Valmis palvelukseenne."
"Oletteko kuullut rautatien presidentin muodostavan yhtiön myydäkseen tarpeita omalle radalleen?"
Majuri hymyili myrkyllisesti. "Kyllä", sanoi hän.
"Onko se yleistä?"
"Ei niin yleistä kuin luulisi. Radan presidentti ei tavallisesti ole niin arvokas herra, että hän saisi tehdä sellaista. Ison radan presidentti kyllä on."
"Niin kai."
"Niin oli Higginsillä tapana menetellä. Hän kulki pitämässä puheita pyhäkouluissa ja oli niitä miehiä, joita lehdet kehuvat mallikansalaisiksi. Hänen veljensä ja lankonsa ja serkkunsa ja koko suku oli yhteishommissa myyden tarpeita rautateille. Joka vuosi ilmoitti rata paperihankinnan. Se oli miljoonan arvoinen ja palstamäärin oli tarkkoja ohjeita. Mutta siellä lomassa oli ehto, että papereissa piti olla määrätty vesimerkki — ja sellainen oli yhden Higginsin yhtiön patentti. Sillä ei kyllä ollut yhtään tehdasta, joten se teetti muilla. Kuollessaan jätti Higgins 80 miljonaa, vaikka lehdet puhuivat vain 'muutamista'. Sellaista voi tapahtua Philadelphiassa."
Montague mietti hetken. "Mutta en ymmärrä", sanoi hän, "miksi ne tässä tapauksessa niin tekevät; hehän omistavat miltei kaikki osakkeet."
"He tietysti verottavat rataa niin paljon kuin ennättävät, ennenkuin yleisö huomaa; ja pelaavat osakkeilla. Sama juttu Brooklynin raitioteillä. Minkä epätasasemmin voittoa tulee, sen vilkkaammin vaihtavat osakkeet omistajia."
"Mutta tässä on kysymys rakennettavasta radasta, johon he sijoittavat rahaa."
"Niin", sanoi majuri, "täten he maksattavat sen rahan takaisin itselleen ja osakkeet jäävät vielä heille. Kaikki mitä sitten tulee, on puhdasta voittoa. Ja jos eduskunta haluaa tutkia asiaa, näyttävät he kirjoista, kuinka paljon he ovat panneet lisärakennuksiin. Jos rahteja sitten alennetaan, vie se voitto-osingot ja sehän olisi pakkoluovutusta."
Ja veitikkamaisesti silmää iskien lisäsi hän: "Te sanotte, että he sijoittavat rahaa yritykseen. Oletteko varma siitä? Tavallisesti tulevat rahat bondivälityksen kautta pankeista. Oletteko ajatellut sitä?"
"En tosiaankaan", sanoi Montague.
"Wall kadulla on harvoja, jotka tällaiseen käyttävät omaa rahaansa. Wymanin radat esim. pitävät kassassa 30 miljonaa, joilla hän pelaa pörssissä. Ja voittonsa hän sijottaa kaupunkien lainapapereihin yli maan. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän. Huonoa peliä pienille osakkeenomistajille."
"Huonoa peliä yleensä pikkuväelle. Minun nuoruudessani voi huoletta sijottaa pienet säästönsä johonkin liikkeeseen, josta sai rehellisen osingon. Mutta nyt on isosilla valta ja ne ovat ahneet. Ei mikään loukkaa heitä niinkuin se, että pikku väkikin saisi liikevoitosta osinkoja, ja niin ne riistetään kaikin keinoin. Viikon niistä voisi tarinoida. Otetaanpas esim. saippuatehtailija. Hän havaitsee, että heitä on liikaa ja ehdottaa yhtymistä. Pääoma on jo toivossa kirjotettu kaksinkertaiseen arvoonsa. Mutta se uusi yhtiö painattaa osakkeita sen kuvitellunkin omaisuuden kolminkertaisesta arvosta. Sitten levitetään hurjia huhuja tämän uuden saippuatrustin mainioista voitoista. Osakkeet menevät yleisölle sanotaan 80:sta. Voi myydä kaikki osakkeensa ja yhä hallita yhtiötä. Yleisö on järjestymättömänä avuton. Sitten kulkee levottomuutta herättäviä huhuja ja yhtiön johtokunta selittää, ettei vielä voidakaan voittoja jakaa. Osakkaat suuttuvat ja yrittävät järjestää vastarintaa, mutta perustaja ajaa omat ehdokkaansa ajoissa läpi. Tai jos osakkeet ovat kylliksi alenneet arvossa, ostaa hän enemmistön takasin. Sitten yleisölle kerrotaan, että uutta rahaa on sijotettu liikkeeseen, ja että on valittu rehellinen hallinto. Toivo herää taas. Liike panee uusia osakkeita liikkeelle ja ostaa lisää tehtaita. Rahan sijottajat ostavat osakkeet. Pari kolme vuotta voi näin pelata ja vain pieni Wall kadun sakki voi ymmärtää pelin."
Hetkeksi pysähdyttyään jatkoi majuri hymyillen: "Kas, kaikkialta ympäri maan tulvii raha tänne. Sadot kypsyvät, tehtaat ja kaivokset käyvät ja rahat hakevat sijotuspaikkaa. Mikä esim. olisi luotettavampi sijoituspaikka kuin New Yorkin raitiotiet? Ehdoton monopoli ja liike yhä vilkastuu. Varmat voitot. Ja kaupaksi käyvät niin osakkeet kuin bondi-obligatsionit. Nyt järjestävät politiikot hankintayhtiöitä; se on heidän palkkionsa lupakirjoista. Pelin johtajat hallitsevat, heillä on pikatykki yleisön nuolia vastaan. Liitossa ollen saavat ilmaiset lupakirjat ja maksattavat niistä yhtiöillä miljonia. Ovat myyneet lupakirjoja, joita ei ole, ja rautateitä, joita ei ole rakennettukaan. Lisärakennuksista maksetaan nelin, viisin kerroin eikä niitä edes suoritetakaan. Ovat siten maksattaneet itselleen kolmisenkymmentä miljoonaa ja osakasparat ihmettelevät, miksei tule voitto-osinkoja."
Ja vielä kertoi majuri: "Suurimmat rahalähteet ovat kuitenkin vakuutusyhtiöt ja pankit. Suurimmat voittonne te menetätte, jos ette perusta omia pankkeja bondejanne välittämään. Kuulin tässä jutun miehestä, joka tuotti sähkötarpeita. Hän kehuu olevansa rehellinen liikemies, jolla ei ole mitään tekemistä Wall kadulla. Hänen ystävänsä halusi laajentaa liikettä ja pani liikkeelle jonkun sadan tuhannen edestä bondeja. Tarjosi ne 90:stä Luottovakuutusyhtiölle. Sieltä vastattiin, ettei nyt osteta bondeja ja neuvottiin Kansallistrustiyhtiöön. Siellä tarjottiin papereista 80. Täytyi tyytyä. Mutta trustiyhtiö työnsi ne vakuutusyhtiölle täydestä 100:n arvosta. Tällaista peliä varten on puolen tusinaa vakuutusyhtiöitä New Yorkissa. Ymmärrättekö?"
"Kyllä."
"Onko jokin trustiyhtiö rautatiehommanne takana?"
"On", sanoi Montague ja majuri kohautti olkapäitään.
"Siinäpä se", sanoi hän. "Pian havaitaan arvioitu summa riittämättömäksi. Insinöörien laskut ovat muka alhaiset ja lisää bondeja kaupataan. Presidenttinne yhtiö saa uuden kontrahdin. Ja sitten hän perustaa tehtaita ja saa radaltanne salaisia alennuksia, s.o. kulettaa tuotteensa ilmaiseksi; tai perustaa vaunuyhtiön ja rata saa maksaa hänen vaunujensa kuljettamisesta. Tai hänellä on jo ehkä teollisuushommia ja rata on vain sivuseikka."
Majuri pysähtyi ja nähdessään Montaguen ällistyksen kysyi: "Mikäs on?"
"Hyvä Jumala! Tiedättekö, mistä radasta minä puhun?"
Majuri nauroi pakahtuakseen.
"Minä todella luulin", sanoi Montague. "Asia on sellainen."
"Voi hyvä ystävä", sanoi majuri pyyhkien silmiään. "Muistui mieleeni juttu piirisyyttäjän sitroonista. Oletteko kuullut sitä?"
"En."
"Se oli muutamia vuosia sitten käydyn ikävän reformitaistelun iloisin kohta. Nuori uudistusintoilija kertoi kuulijoilleen, miten kaupungin virkailija voi tehdä epärehellisesti rahaa. Hän puhui: Olettakaamme, että te olette hedelmäin tarkastaja ja New Yorkissa on vähän sitroonia. Kaksi laivaa on tulossa ja toinen pääsee perille vuorokautta ennen. Nyt vaatii laki huolellista tarkastusta. Jos olette tarkka, vie se enemmän kuin vuorokauden ja omistaja menettää hyvänlaisesti. Nyt tarjoaa hän teille tuhannen, pari, ja te ette avaa ainoatakaan laatikkoa. — Syyttäjän ehdokas piti tällaisen puheen ja lehdet julkaisivat sen. Sinä päivänä tapasi hän vanhan tuttavansa, hedelmäin tarkastajan, joka sanoi: kuka piru on sinulle ilmaissut sen hedelmäjutun?"
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Montague Pricen konttorissa. Hän sanoi:
"Herra Price. Neuvotellessani herra Haskinsin kanssa on tullut esille seikka, josta minun täytyy kysyä teidän ohjettanne."
"Antakaa kuulua."
"Herra Haskins sanoi minulle, että Hill yhtiö on etuoikeutettu kontrahteihin nähden."
Hra Pricen kasvoille tuli julma ilme hänen sanoessaan vain: "Entäs sitten?"
"Onko herra Haskins oikeassa?"
"On."
"Hän kertoi myös, että teillä on osaa yhtiössä. Onko totta?"
"Totta."
"Onko sekin totta, että yhtiö vain välittää?"
"On."
"Herra Price. Alustavissa keskusteluissa sanoitte te haluavanne miestä, joka johtaa rataa rehellisesti. Tämä ei näy sopivan siihen."
Montague odotti kiukkuista vastausta, mutia toinen hillitsi itsensä ja sanoi: "Te ette tunne rautatieasioita. Tällä yhtiöllä on etuisuuksia; se voi hankkia paremmilla ehdoilla —"
"Voiko se ostaa edullisemmin kuin rautatie itse."
"Joissakin tapauksissa", sanoi Price.
"Sellaisissa tapauksissa sen tietysti on saatava tilaus. Mutta herra Haskins antoi ymmärtää, että meidän oli maksettava sille korkeammat hinnat. Minä haluan, että tämä seikka on selvä meidän kesken. Kun minä olen Northern Missisippi radan presidenttinä, ostetaan kaikki rehellisen kilpailun perusteella. Se joka hankkii alhaisimmalla hinnalla meidän tarvitessamme tavaraa, saa tilauksen. Toivon, että ymmärsitte mitä tarkotan?"
"Täysin", vastasi Price ja Montague lähti.