Montague palasi työhönsä, mutta masentunein mielin. Hän näki ettei rautatien presidentin toimi ollut mikään laiskanvirka. Mutta aavistuksistaan huolimatta oli hän varustaumaton siihen, mitä tuli. Seuraavana aamuna soitti nuori Curtiss haluten tavata häntä. Tuli Montaguen luo kiihtyneenä.
"Montague", sanoi hän, "minulla on tärkeää puhuttavaa. Mutta se voi maksaa tulevaisuuteni; siksi lupaatteko, ettette koskaan anna vihjaustakaan siitä, että minä olen puhunut teille."
"Lupaan", sanoi Montague. "Mikäs on?"
"Price puhui eilen telefoonissa Davenantille sanoen, ettei teistä tule radan presidenttiä."
Montague katsahti häneen vakavana. Toinen jatkoi: "Siksi tuleeHaskins. Davenant ilmoitti minulle, joka kuuluu johtokuntaan."
"Vai niin", kuiskasi Montague.
"Tiedättekö syyn?" kysyi Curtiss.
"Kyllä. Se on pitkä juttu. En ruvennut huijaukseen osalliseksi."
"Koskeeko se Hill yhtiötä?"
"Koskee."
"No sen takiako te heititte käsistänne?"
"En ole mitään heittänyt, mutta Price tahtoo päästä minusta."
"Mutta mies, tämähän on hullua."
Montague katsoi häneen: "Haluaisitteko, että sitä suvaitsisin?"
"Rakas ystävä, minulla on itselläni sen yhtiön osakkeita."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Luulitteko ryhtyneenne johonkin hyväntekeväisyysyritykseen?" kysyi Curtiss, mutta pidättyi nähdessään toisen kasvoilla tuskan ilmeen. Sanoi sitten: "Ymmärrän kyllä tunteenne, mutta me elämme käytännön mailmassa. Ei rautatietä hoideta niinkuin orpokotia. Turhaa sellaisesta syystä luopua hommasta."
Montague jäykistyi ja sanoi lujasti: "Minä vakuutan teille, että minä en ole vielä luopunut."
"Mitäs teette?"
"Taistelen."
"Te olette avuton. Rata on Pricen ja Ryderin."
"Te kuulutte johtokuntaan ja tiedätte, millä lupauksilla uusi johtokunta saatiin valituksi. Äänestättekö Haskinsia presidentiksi?"
"Mutta tiedättehän, ettei minulla ole siinä asiassa minkäänlaista valtaa. Olen saanut osakkeeni Priceltä. Turmelisin koko tulevaisuuteni, jos häntä vastustaisin."
"Toisin sanoen", lausui Montague, "te olette vain nukke, joka myytte nimenne ja luonteenne kourallisesta osakkeita. Te otatte vastaan luottamustoimen ja petätte luottamuksen."
Toisen piirteet kovenivat. Hän sanoi: "Jos katsotte asiaa noin —"
"En katso, se on niin."
"Unohdatte että niillä on minuttakin enemmistö."
"Mutta eihän se puolusta vääryyttä."
Curtiss nousi. "Ikävä että otatte asian näin. Tarkotin parastanne."
"Siitä olen kiitollinen. Ja älkää olko huolissanne. Ei kukaan saa koskaan tietää minun saaneen huomautuksen."
Puolen tuntia asteli Montague yksin konttorissaan. Sitten saneli hän pikakirjurilleen kirjeen serkulleen Lee'lle ja muille osakkeenomistajille, joiden äänet oli houkutellut. Hän selitti seikkoja esiintyneen, joiden takia ei voi ruveta radan presidentiksi. Sanoi myös eroavansa johtokunnasta, jossa ei voi estää sellaista, mitä ei hyväksy. Esitti sitten heille toimintasuunnitelman pyytäen sähköteitse vastausta. Kahden päivän kuluttua oli hänellä kaikkien suostumus.
Sitten meni hän Stanley Ryderin luo ja selitti tälle ottaneensa vastaan presidentintoimen ehdokkuuden luottaen siihen, että todella haluttiin rehellistä johtoa. Mutta kun hra Price aikoo riistää rataa omaksi voitokseen, arvelee Montague parhaaksi erota johtokunnasta ja kieltäytyä presidentin toimesta.
Ryder oli Montaguen puhuessa vältellyt tämän katsetta. Vasta hetken kuluttua hän vastasi: "Ikävä kuulla teidän niin päättäneen, mutta katsoen kaikilta puolin on se kai järkevä. Toivon ettei tämä pikku seikka häiritse persoonallista ystävyyttämme. Kiitos teille."
"Kiitos", sanoi Montague kylmästi.
Hetken nolouden jälkeen sanoi Ryder: "Olen teille hyvin kiitollinen."
"Epäilemättä. Mutta luuletteko välimme näin yksinkertaisesti selviävän?"
"Mitä tarkotatte?"
"Minulla on viisisataa Northern Missisippin osaketta ja sikäli kuuluvat radan asiat minulle."
"Tietysti. Voitte kääntyä johtokunnan puoleen."
"Sitäpaitsi", jatkoi Montague, "olen houkutellut kolmen osakkeenomistajan äänet teidän ehdottamanne johtokunnan puolelle. Saatoin heidät siten teidän ja herra Pricen valtaan. Tässä on kunniani kysymyksessä."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Olen ilmoittanut heille aikovani erota ja ehdottanut, että he pyrkisivät radasta erilleen samoilla ehdoilla kuin itsekin aion päästä. He ovat suostuneet ja nyt vaadin, että te ostatte meidän osakkeemme samasta hinnasta kuin uudetkin, 50 dollarista kappaleen."
Ryder tuijotti häneen: "Herra Montague, tämä on hämmästyttävää!"
"Ikävä kyllä", sanoi Montague kovalla äänellä, kasvoilla julma ilme."Mutta siltä täytyy teidän ostaa."
"Tämähän on hävytöntä."
"Osakkeita on meillä 2,500 ja niiden hinta 175,000 dollaria."
He katsoivat toisiaan silmiin. Vihdoin sanoi Ryder matalalla äänellä:"Mitä syytä teillä on uskoa minun taipuvan tähän outoon vaatimukseen."
"Hyvät syyt. Te ja herra Price olette ostaneet tämän radan ryöstääksenne sen puhtaaksi. Se on nyt etuoikeutenne ja nähtävästi Wall kadun tapa rahaa sijottavaa yleisöä kohtaan. Mutta minuun sitä ei sovelluteta, koska tiedän liian paljon."
"Voinko saada tietää, mitä aiotte tehdä?"
"Aion taistella. Kunnes te olette ostaneet minun ja ystäväini osakkeet, pysyn johtokunnassa ja presidentin ehdokkaana. Jos ei ehdotuksiani hyväksytä ensi johtokunnan kokouksessa, ajan asiaa edelleen julkisuudessa. Vaikutukseni merkitsee jotain kotona päin. Missisippissä ette pelaa aivan niinkuin New Yorkissa. Vedän asian oikeuteen ja arvelen laissa jotain sanottavan siitä, että yleishyödyllistä liikettä harjottavaa yhtiötä nylkevät sen johtokunnan jäsenet. Sitä paitsi tiedän, miten valtion eduskunnalta hankittiin uudet etuoikeudet —"
Ryder katsoi häneen raivoisana: "Tämähän on kiristystä."
"Nimittäkää sitä miksi haluatte ja vetäkää minut oikeuteen."
Ryder aikoi vastata, mutta yskänkohtaus keskeytti sen. Itsensä hillinneenä sanoi hän sitten: "Te ette toki voi vetää julkisuuteen, mitä olette kuullut meidän uskottuna neuvonantajanamme. Ettekö liene unohtanut tässä huoneessa antamaanne vaitiololupausta."
"En ole sitä unohtanut", vastasi Montague. "Ja asiaa olen erittäin huolellisesti miettinyt. Te olette rikkonut sopimuksen. Se oli tarkotuksennekin jo alun pitäin. Te ette aikoneetkaan rehellistä komentoa. Minua käytitte vain saadaksenne radan käsiinne ostamatta vanhoja osakkeita. Nyt haluatte minusta päästä. Mutta minulla ei leikitä. Minä en eroa enkä luovu omaisuudestani —"
Ryder keskeytti: "Myönnän, että teillä on oikeus vaatia ostettaviksi omat osakkeenne. Eikö se ole kohtuullista?"
"Tuollainen tarjous on loukkaus minua vastaan. Minä en voi tinkiä." Ja nousten jatkoi hän: "Ei teidän tarvitse heti ratkaista. Haluatte kai neuvotella herra Pricen kanssa. Pyydän tietoa huomiseen puolipäivään mennessä." Hän kumarsi virallisesti ja lähti.
Seuraavana aamuna sai hän Davenantilta kirjeen, jossa D. ilmoittaa, että kun on kuullut Montaguella olevan myytävänä 3,500 Northern Missisippin osaketta 50 dollarista kappaleen, on hän valmis ne ostamaan. Saatuaan postissa tarvitsemansa paperit meni Montague Davenantin toimistoon. Asianajaja oli virallinen, mutta hänen silmäkulmassaan vilkkuva ilme sanoi, että hän piti tätä pilaa hyvänä. Saatuaan Montaguen viimeisen nimikirjoituksen sanoi hän:
"Asia on sitä myöten selvä. Ja sallikaa minun sanoa, herra Montague, että te olette kykenevä liikemies."
"Pidän tunnustustanne arvossa", sanoi Montague kuivasti.
Montague oli nyt joutomies, verrannollisesti puhuen. Hänellä oli kaksi juttua ajettavanaan, mutta ne eivät vieneet hänen aikaansa niinkuin rautatiepresidentiksi valmistelu. Ne olivat korvausjuttuja, ja kun ne olivat suuria yhtiöitä vastaan, oli hänellä edessään toimeton vuosi. Hän hymyili katkerasti itselleen havaitessaan, että hänelle oli antanut rohkeuden katkasta välit Pricen ja Rydenin kanssa vain se raha, minkä hän veljensä kanssa oli voittanut eräässä Wall kadun pörssipelissä.
Alice kirjotti jäävänsä Newportiin "muutamaksi viikoksi." Hänet oli pyytänyt vieraakseen Laura Hegan. "Me puhuimme paljon sinusta", kirjotti Alice, "kerroin hänelle sellaista, mitä arvelin hänen pitävän tietää. Hän oli hyvin ystävällinen. Toivon että pistäyt täällä ennen kuin lähden. Harry Curtiss tulee tänne lomalle; tule hänen mukanaan."
Montague hymyili itsekseen. Mutta kun kaupunki oli tuskastuttavan kuuma, lähti hän eräänä perjantai-iltana. Hän oli Heganilla päivällisillä. Jim Hegan oli itse siellä — ensi kerran kolmeen vuoteen. Montague oli myös ensi kerran hänen seurassaan hiukankin pitemmän ajan. Hän ihmetteli tuota miestä — aina tyyni ja kirkas, kohtelias ja ystävällinen. Mutta mitä oli tuon naamion takana? Neljä vuosikymmentä oli tämä mies tapellut Wall kadulla ja oli hänellä vain yksi tarkotus — kasata rahaa. Hän ei ottanut osaa rikasten huvituksiin. Hän ei pitänyt juoksijahevosia ja oli seurassa harvoin. Kiireinä aikoina saattoi hän väsyttää tusinan sihteerejä. Hän oli yötä päivää rahaa tekevä jättiläiskone.
Montague ei pannut rahalle niin suurta arvoa ja ihmetteli, mitä tuo mies aikoi sillä tehdä. Mikä oli sellaisen ihmisen siveysoppi? Vai eikö hän ajatellut sitä asiaa ollenkaan? Oliko se sokea vaisto? Montague katseli häntä kuin pelottavaa luonnonvoimaa, salamaa. Sillä Jim Hegan oli kukistajia. Hänen menettelytapansa olivat sellaiset, joita majuri Venable oli kuvaillut. Hän osti valtuusmiehiä, eduskuntia ja kuvernöörejä; hän sai lupakirjoja ilmaiseksi ja myi niitä miljoonista; hän perusti suuria huijausliikkeitä ja työnsi niiden kustannukset yleisön niskoille.
Ja tässä hän istui kotinsa kuistilla elokuun iltana, poltti sikaria ja kertoi perustamastaan orpokodista. Hän oli iloinen ja ystävällinen. Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä hävitystä, mitä jälkensä osottivat? Montaguen teki mieli äkillisellä kysymyksellä temmata pois tuo naamio. Toki hän yksin oli onneton ja ikävissään! Silloin varmasti hänen tuhoamainsa elämäin tunto kiusasi häntä. Kaipa hänen petostensa ja julmuutensa muistot värisyttivät.
Sitten Montague ajatteli hänen tytärtään. Tämäkin oli kirkas ja ylväs. Mahtoiko hän tuntea isänsä tiet? Ei hän voinut pitää kaikkea kuulemaansa panetteluna. Hyväksyikö hän vai oliko hän, salaa, onneton? Sekö oli syynä hänen ylpeyteensä ja katkeraan puhetapaansa? Alituisena seurapiirin lörpötysaiheena oli se, kuinka Laura Hegan kulki suurkaupungin köyhäinkortteleissa, "slummeissa". Koston hengetärkö sellaista teetti Jim Heganin tyttärellä?
Jim Hegan ei puhunut rahoistaan. Heidän ollessaan kaksi päivää yhdessä Newportissa kuuli Montague häneltä yhden vihjauksen: "Raha? En välitä rahasta. Ne ovat vain pelimarkkoja minulle."
Elämä oli peli ja dollarit pelimarkkoja. Vallasta pelattiin. Ja äkkiä välähti Montaguen mielessä koko Heganin nousu. Oli alkanut konttoripoikana; yllään kaikki liike-elämän korkeudet, portaina raha. Kilpailijoita oli ja niitä vastaan tappeleminen oli vienyt hänen kaiken aikansa ja ajatusvoimansa. Hän osti edustajia, kun kilpailijatkin ostivat. Ehkäpä hän ei pitänytkään itseään hävittäjänä. Ehkä oli hän koko pitkän taipaleensa vaeltanut kilpailijoita polkien ja toivoen, että kun niitä ei enää ollut ja hän oli herrana — hän voisi vapaasti tehdä hyvää.
Sitäkö tarkotti tuo vaivanen orpokoti? Montaguesta tuntui kuin nauraisivat jumalat olympolaista naurua ajatellessaan Jim Heganin orpokotia. Hänhän olisi voinut täyttää parisenkymmentä orpokotia pelkästään niiden lapsilla, jotka oli ajanut tuhoon ja itsemurhaan!
Tällaiset aatokset risteilivät Montaguen mielessä. Mutta mitä hyötyä niistä oli? Jim Hegan oli sellainen, miksi ympäristö oli hänet tehnyt. Turha oli rauhan ja hyvän teon toive — yhä oli joku kilpailija! Huhu kertoi että uusi tappelu oli juuri käynnissä; Hegan ja Wyman toistensa kurkussa. Heidän täytyi tapella riitansa loppuun, vaikka sitten täytyisi kaataa kansakunnan tukipylväät toistensa päähän.
Joka päivä sai Montague uusia näytteitä siitä, miten nämä miehet taisteluissaan menettelivät. Seuraavana aamuna tapasi hän hotellin parvekkeella luutnantti Longin.
"Oletteko kuullut mitään Gamblesta nykyisin?"
"Hän on perheensä helmassa taas. Väsyi tähän touhuun."
"Hyvä toveri, se Gamble", sanoi Montague.
"Ei hän kaunis ole, mutta sydän paikallaan", vastasi luutnantti.
Hetken mietittyään sanoi Montague: "Lähetittekö te ne öljyn määrittelyt?"
"Totta kai. Ja ne olivat mainiot. Hallitus pitää minua öljyjen tuntijana. Oli se onni minulle." Ja hetken mietittyään jatkoi luutnantti: "Mutta ajatelkaa kun siitä öljykontrahdista on jo juttuja."
"Tosiaanko?"
"Ihan. Ajattelin jo kirjottaa siitä pääkortteeriin. Kolme kertaa on minua ahdistettu."
"Vai niin."
"Niin, muuan poikanen pääsi tuttavakseni ja sitten kahden jäätyämme alkoi puhella, kuinka oli kuullut joltain tuttavalta Washingtonista, että minua oli käsketty laatia öljyhankintaa varten ehdot; ja että hänellä oli joitakin öljy-ystäviä, jotka voisivat antaa ohjeita. Viittasipa vielä, että siitä voisi olla minulle hyötyä. Aatelkaas."
"Voin käsittää, kuinka vastenmielistä se oli teille."
"Se panee miehen ajattelemaan. Meikäläiset väliin elävät yli varojensa ja silloin on vaara likellä. Minä saatan sietää petosta politiikassa ja liike-elämässä, mutta jos sitä yrittää tulla armeijaan ja laivastoon, nousee luontoni raivoon."
Montague ei osannut sanoa mitään. Luutnantti jatkoi: "Gamble sanoi teidän taistelevan Terästrustia vastaan. Onko niin?"
"Oli, — olen nyt erilläni siitä."
"Tulin vain ajatelleeksi Terästrustia siksi, kun meillä laivastossa on siitä tuntemusta."
"Sitä en olisi uskonut", sanoi Montague.
"Kysykää keltä tahansa meikäläiseltä. Se haava ei tahdo parata.Tarkotan panssarilevypetoksia."
"Tosiaankin", sanoi Montague, jolla oli mielessään paljon teräskuninkaiden syntejä, mutta tämä oli unohtunut.
"Tiedän sen siitä", sanoi toinen, "kun isäni kuului tarkastuskomiteaan silloin, viisitoista vuotta sitten. Olen tarkka siinä suhteessa, sillä silloiset seikat aiheuttivat isäni kuoleman. Oudolta tuntuu laivastomiehestä. Meille sanotaan, että laivat tulevat menemään Tyynelle merelle, ja että niistä riippuu kansakuntamme turvallisuus. Ja niiden lahot panssarit valmisti Harrison kiskoen neli-, viisikertaisen hinnan. Tunnen yhden tapauksen, se koskee 'Oregonia'. Veljeni palvelee sillä. Espanjan sodan aikana oli se ylpeytemme. Sen johtotornissa on paikattuja kohtia ja jos siihen luoti sattuu, särkyy se kuin lasi."
"Voiko sen nähdä?"
"Ei ulkopuolelta. Päällystä on näet niin tasaseksi silattu, ettei erotusta huomaakaan."
"Mutta mistä te sitten tiedätte?"
"Siitä, että isälläni oli koko niiden levyjen kehitys paperilla ja tekijäin nimetkin. Hänellä oli muitakin todistuksia ja tiedän, kellä ne nyt ovat. Hallitus näet vaati, että kukin levy oli käsiteltävä määrätyllä tavalla ja esitettävä siitä paperit. Mutta kun se prosessi oli kallis ja satoja levyjä tuli huonoja, niin tohtoroivat Ingham ja Davidson konttorissa niitä tehdasraportteja — siitä saivat rahat, joita nyt tuhlailevat näyttelijättäriin. Mutta he eivät aina hävittäneet alkuperäisiä raportteja ja joku toimitti ne hallituksen tietoon."
"Kuulostaa miltei uskomattomalta", huudahti Montague.
"Ottakaa esim. 'Oregonin' levy H 619. Kun se oli joutunut koeteltavien joukkoon Indian Headilla, niin vietiin se yöllä salaa takasin tehtaaseen, jossa sitä muokattiin niin että kesti kokeen."
"Mitä asialle sitten tehtiin?"
"Ei mitään. Hallitus ei voinut laskea oikeita tietoja julkisuuteen, mutta laivastomiehet tiesivät. Ja minä sanon, että se minun isäni tappoi."
"Mutta eikö ketään rangaistu?"
"Asiaa tutki lautakunta, joka määräsi hallitukselle tulevaksi n. 600,000 dollarin korvauksen. Täällä on juuri mies, joka tietäisi koko jutun — tuossahan hän onkin. Halloo, Bates, tulkaahan tänne."
"Oh, Bates 'Expressistä'."
"Tekin tunnette hänet. Halloo, Bates, oletteko ruvennut toimittamaan seurapiiriuutisia?"
"Haastatteluita haeskelen. Päivää, Montague. Hauska tavata."
"Tulkaa joukkoon", sanoi luutnantti. "Minä tässä juuri kerroin herra Montaguelle niistä panssarilevypetoksista. Sanoin että te tunnette hallituksen tarkastusjutun. Bates tulee Pittsburgista, tiedättehän?"
"Tiedän", vastasi Montague.
"Se oli ensimäinen sanomalehtijuttuni", sanoi Bates. "Tietysti Pittsburgin lehdet eivät julaisseet tosiasioita, mutta minun tiedossani ne ovat. Myöhemmin tutustuin lakimieheen, jonka oli suoritettava salainen tutkimus; ja joka kerran kun luen lehdistä, että vanha Harrison on lahjoittanut rahoja jollekin kirjastolle, kuohahtaa vereni."
"Minusta tuntuu väliin, että jos joku oikein kertoisi sen jutunAmerikan kansalle, niin se lurjus ajettaisiin maasta pois."
"Ette te sitä hänen syykseen saisi", sanoi Bates. "Hän on liian ovela. On aina lykännyt tihutyönsä toisten niskoille. Sen suuren lakonkin aikana hän karkasi ja jätti vastuun William Robertsille; ja kun juttu oli ohi, tuli hän hymyillen takasin."
"Ja lahjoi hallituksen, että jäi rankaisematta", lisäsi luutnantti myrkyllisesti.
Montague kysyi: "Mikä se juttu on?"
"Sen jutun tuntee Bates'in lakimiesystävä. Silloinen upseerikomitea tuomitsi hallitukselle tulevaksi korvausta 600,000 dollaria, mutta juttu vedottiin Yhdysvaltain presidenttiin ja hän myi laivaston."
"Myi?" huudahti Montague.
Upseeri kohautti olkapäitään: "Niin minä sitä nimittäisin. Eräänä päivänä näet Harrison piti puheen presidentin tullipolitiikan puolesta ja seuraavana päivänä sai lakimies sanan, että korvausta alennetaan 75 prosenttia."
"Ja sitten", lisäsi Bates, "tuli William Roberts Pittsburgista ja osti demokraattipuolueen ja niin ei maa saanut korvausta eikä tullialennuksia. Ja muutamia vuosia myöhemmin myi Harrison laitoksensa Terästrustille ja Amerikan kansa on kiinnitetty hänelle 400 miljonasta."
Bates nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. "Eipä ole tämä juuri hauskaa sunnuntaijuttelua. Mutta sitä ei voi unohtaa. — Naiset tuhlaavat rahat pukuihin ja timantteihin ja miehet repivät maan kappaleiksi kootakseen ne. Ja kansa sanoo, että joutilaat rikkaat vahingoittavat vain itseään. Mutta minä sanon, että ne levittävät turmelusta kaikkialle. Uskotteko sen, herra Montague?"
"Uskon."
"Katsokaa nyt näitä Uuden Englannin kaupunkeja. Kellä täällä on ollut tarmoa, ne on menneet Lännelle, ja jälellä olevilla ei ole leukaluita ollenkaan. Ja mihin tahansa tämä huvittelujoukko tulee, niin miehistä se tekee majatalon pitäjiä ja lakeijoja, tytöistä tarjoilijattaria ja prostitueerattuja."
"Oppivat ottamaan juomarahoja", sanoi luutnantti.
"Kaikki on suurkaupunkilaisten ostettavissa. Poliittisesti ei ole Yhdysvalloissa turmeltuneempaa pesää kuin tämä Rhode Island — ja se on paljon sanottu. Ääniä saa ostaa kuin sillejä, eikä ole edes pienintäkään puhdistuspuuhaa käynnissä, ei toivoakaan."
"Te puhutte katkerasti", sanoi Montague.
"Minä olen katkera", selitti Bates. "Mutta se ei purkaudu usein. Me lehtimiehet tunnemme pelin. Me olemme kulissien takana ja näemme, mitä sahajauhoja nukkien sisällä on. Meidän on tässä liejussa työskenneltävä, mutta minä vakuutan, että monet meistä eivät pidä siitä. Mutta mitä voimme me."
Hän kohautti olkapäitään. "Minä laadin tosia tarinoita, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei lehteni niitä julkaise."
"Luulisi teidän lähtevän", sanoi toinen hiljaa.
"Mitä parempaa voisin tehdä? Minun tiedossani ovat tosiasiat; ja väliin tulee räjähdys, jolloin saan näyttää ne. Ajattelen kun niitä edes toisinaan esittelee kansalle, ne toki vihdoinkin tekevät jotain. Kerran tulee mies, jolla on omaatuntoa ja ääntä ja jota ei osteta. Ettekö luule niin, hra Montague?"
"Kyllä. Niin on tapahtuva."
Kesä kului. Elokuun lopulla tuli Alice Newportista ostoksille, ennen kuin menisi Prenticen huvilaan Adirondackin vuorilla. Täällä huvitteli seurapiiri taas erilailla. Heillä oli hienot palatsit erämaassa ja elettiin siellä muka maalaiselämää, johon kuului kaikki sivistysylellisyydet. Sitä varten tarvittiin erikoinen pukuvarasto, koirannahkasaappaat ja vuoristohameet — kaikki värikästä ja kallista. Rva Vivie Pattonista kerrottiin, että kun hänen miehensä moitti hänen pukulaskujaan ja kehotti häntä pukeutumaan yksinkertaisesti, oli rva sanonut: "Hyvä, minä tilaan heti sarjan yksinkertaisia pukuja."
Alice oli yhden illan kotona ja tarinoi serkkunsa kanssa. "Allan", sanoi hän, "minusta tuntuu kuin aikoisi Harry Curtis kosia minua."
"Olen epäillyt sitä", sanoi Montague hymyillen.
"Harry pelkää, että sinä et pidä hänestä; onko se totta?"
"Ei aivan."
"En ymmärrä. Katsotko, että minun ei pitäisi ottaa häntä."
Montague katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Oletko päättänyt ottaa hänet?"
"En voi sanoa päättäneeni."
"Jos olet, ei tietysti maksa puhua."
"Kerro mitä teidän kesken on tapahtunut", huudahti tyttö.
"Hän vain menetteli liikeasioissa tavalla, jota minä en hyväksy.Toiset tekevät samoin — se on hänen puolustuksensa."
"Hänen on ansaittava elantonsa", sanoi Alice.
"Tiedän. Ja jos hän menee naimisiin, on hänen ansaittava enemmän, painuttava syvemmälle huijaukseen."
"Mutta mitä teki hän sitten?" kysyi Alice huolestuneena. Montague kertoi hänelle jutun.
"Mutta, Allan, en minä ymmärrä, mitä siinä on niin pahaa. EivätköRyder ja Price omista sitä rataa?"
"Omistavat osan ja toiset toisen osan."
"Ne toiset saavat pitää hyvänään, kun kerran rupeavat tällaisten miesten kanssa tekemisiin", selitti tyttö.
"Et ymmärrä liikeasioita etkä tätä tapausta. Curtis valittiin johtokuntaan — hän otti vastaan luottamustoimen."
"Jos ei hän olisi siihen ruvennut, olisi Price pannut jonkun toisen. Vaikken ymmärräkään näitä asioita, mutta ei minusta ole oikein moittia nuorta miestä, jonka on raivattava tiensä, siitä että hän tekee mitä kaikki muutkin. Tietysti sinä tiedät omat asiasi, mutta minusta tuntuu kuin sinä aina etsisit tuollaisia turhantarkkuuksia."
Montague hymyili surumielisesti. "Tuo kuulostaa hyvin siltä, mitä hänkin sanoi, Alice. Luulenpa että olet sittenkin päättänyt ottaa hänet."
Alice lähti Oliverin seurassa, joka meni Bertie Stuyvesantin matkittuun ritarilinnaan. Betty Wyman oli myös siellä ja Oliver aikoi olla koko kuukauden. Mutta kolme päivää myöhemmin sai Montague häneltä sähkösanoman, että olisi kotona määräaikana. Hän arvasi asian ja teki päätöksensä. Kun veli tuli sisään, sanoi hän: "Joko tuli taas?"
"Jo."
"Taas — varma asia."
"Varma. Tuletko mukaan?"
Montague pudisti päätään. "Yksi riitti minulle."
"Ethän tarkota totta."
"Kyllä."
"Mutta sehän on hullua. Asia on ihan varma."
"En epäile sitä. Mutta minulle riittää Wall kadun peli. Olen nähnyt sitä kyllin, Oliver, ja se inhottaa minua."
"Etkö pitänyt sitä rahaa tarpeellisena?" kysyi Oliver ivallisesti.
"Kyllä minä osaan käyttää, mitä olen saanut."
"Ja kun se on mennyt?"
"Hankin lisää tavalla, josta pidän enemmän."
"Oma asiasi. Mutta minä hankin taas pienen kasan."
He ajoivat yhdessä alakaupungille. Montague kysyi: "Mistä on tietosi kotoisin?"
"Samasta lähteestä."
"Ylimaanrata taas?"
"Ei, toista nyt. Missisippi Teräsyhtiö."
"Mitä?" Montague tuijotti häneen.
"Niin, mikäs on?"
"Etkö tiedä minun suhteistani Northern Missisippi rataan?"
"Kyllä, mutta mitä se tähän kuuluu?" kysyi Oliver.
"Tämän tempun on järjestänyt Price - hän omistaa MissisippiTeräsyhtiön."
"Niin, olin unohtanut". Oliverin seuravelvollisuudet saattoivat hänet unohtamaan veljensä asiat.
"Allan", lisäsi hän nopeasti, "et saa puhua siitä."
"Ei kuulu minulle enää, olen erilläni. Mutta tietysti on hauska kuulla. Osakehuijausko se on?"
"Alas menevät."
"Se on kai Terästrusti", kuiskasi Montague kuin itsekseen.
"Luultavasti ei, minun tietoni on siltä taholta."
"Yrittäisivätkö ne murtaa Pricen?"
"En tiedä. Luulen että ne voisivat, jos tahtoisivat."
"Mutta hänellä on osakkeiden enemmistö. Eivät voi ottaa pois noin vaan."
"Eivät, jos ne ovat hänen kaapissaan. Mutta jos hänellä on velkoja ja sitoumuksia. Jos jokin pankki on niitä osakkeita vastaan lainannut hänelle rahaa — mitäs sitten?"
Montague oli nyt jännityksessä. Hän kulki veljensä mukana tämän ottaessa rahaa pankista ja antaessa pörssivälittäjälle määräyksen myydä Missisippi Teräsyhtiön osakkeita. Mutta sitten hänen piti mennä oikeuteen, jossa kului useita tunteja. Ulos tullessaan meni hän lähimmän osaketaulun luo ja näki Missisippi Teräsyhtiön osakkeiden laskeneen lähes 20 pistettä aamullisesta hinnastaan! Nuo numerot kertoivat hänelle voitoista ja häviöistä. Oliver oli tehnyt killinkinsä. Mutta miten oli Pricen ja Ryderin laita? Pricen osakkeet olivat pantatut Gotham Trustiin. Missä asemassa se oli? Ja missä Northern Missisippi?
Iltapäivän lehdet olivat täynnä hälytystietoja. Missisippi Teräsyhtiön pohja oli tipahtanut, sanottiin. Yhtiön kerrottiin ryhtyneen laajennuspuuhiin ja sen virkailijain keinotelleen. Väitettiin, että vararikko oli edessä ja että Terästrusti ottaa sen haltuunsa. Mutta tämän taholta selitettiin juttu perättömäksi. Kaikki oli tullut kuin salama selkeältä taivaalta. Montaguesta se oli hämmästyttävä ja pelottava. Hän oli itse irti, mutta tuntui kuin olisi takaa maa auennut. Tällä kertaa hän pelastui. Aukenisiko se ensi kertaa hänen altaan! Pricen ja Ryderin hän luuli sortuneen. Mutta kaipa ne olivat myrskyn aavistaneet. Kohtaus meni ohi huhuineen. Mutta Missisippi Teräs-osakkeet eivät nousseet ja Northern Missisippikin oli laskenut 8-10 pistettä.
Rahamaailmassa oli tila jännittynyt. Epävarmuutta oli ilmassa. Useita kertoja kesän kuluessa oli ollut osakepaniikki ja rahavaltiaat ennustelivat tuhoa pöytäpuheissaan. Pulan syistä vain ei oltu selvillä. Jotkut väittivät sen johtuvan presidentin puheista, joissa oli hyökkäilty suuria rahaetuja vastaan. Toiset väittivät pääomaa olevan vähän, ja viittasivat sotien, maanjäristysten ja tulipalojen hävityksiin. Kolmannet puhuivat käteistä rahaa olevan vähän. Joku radikaali väitti osakemyllerryksiä keinotekoisiksi, mutta sille selitykselle naurettiin. Montaguestakin tuntui mielettömältä ajatus, että olisi sellaisia rahaherroja, jotka voisivat ja ilkenisivät tuottaa turmiota liike-elämälle. Mutta majuri Venable nauroi hänelle ja nimitti puolen tusinaa miehiä — Waterman, Duval ja Wyman joukossa — joiden hallussa oli 90 prosenttia Mailmankaupungin pankeista. Niiden hallussa oli kaikki kolme suurta vakuutusyhtiötä, joilla 4-500 miljoonaa dollaria; yhdellä heistä suuri ylimaanrata, jolla oli 20-30 miljoonaa käytettävänä huijauksiin.
"Jos kaksi kolme noista päättäisi", selitti majuri, "voisivat he ajaa maan vararikkoon päivässä. Jos he joitakin osakkeita haluavat, tipauttavat he niiden hinnan mihin tahtovat."
"Kuinka ne sen saisivat aikaan?"
"Montakin on keinoa. Huomaatte, että viime suuri rysäys alkoi sillä, että rahaa oli vähän. Jos nuo miehet nyt vetäisivät rahan pankkeihin ja päättäisivät pitää sen siellä, ja heidän vakuutusyhtiönsä olisivat samassa juonessa, niin kuvitelkaa, mikä rahan kysyntä ja paperien tarjonta siitä syntyisi. Ja kun on niin hermostunut yleisö kuin meidän, ja äärimmilleen kiristetty krediitti ja kaikki kietoutuneet yhteen — niin ettekö näe mahdollisuuksia?"
"Se on kuin leikkiä dynamiitilla."
"Asiat eivät toki ole niin huonosti kuin voisivat olla, kiitos sen, että nuo miehet eivät vedä yhtä köyttä. Ovat kateellisia ja riidassa keskenään. Waterman haluaa helppoa rahaa ja saa Valtakunnan rahastosta lainaksi 10 miljonaa. Wyman haluaa hinnat korkeiksi ja lainaa Wall kadulta 15 miljonaa ja niin edelleen. Puolen tusinaa on pankkiryhmiä —"
"Ne kilpailevat siis vielä?" kysyi Montague.
"Tappelevat ulkopuolisten pankkien hallinnasta. Yli maan lähettävät pankit reservinsä New Yorkiin; 4-500 miljonaa ja se on hirmuinen valta. Suuret pankit ovat parin tuhannen pikkuliikkeen asioitsijoita ja niistä käydään kiihkeätä taistelua. Sitä ei ole helppo seurata. Ne myöntävät salaisia etuja — enemmän vehkeitä kuin itämailla."
"Ymmärrän", sanoi Montague.
"Yksi seikka vain ne yhdistää, viha riippumattomia luottoyhtiöitä vastaan. Näiden on pidettävä reserviä vain 5 prosenttia ja kansallispankkien 25. Ne tekevät siksi hyvää liikettä ja on niitä yli 50 tässäkin kaupungissa; niiden hallussa on yli miljardi kansan rahaa. Ja muista minun sanoneen, että siinä kohdin vielä verta vuotaa."
Montague päätti muistaa sen ennustuksen. Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapaus, joka heitti uutta valoa tilanteeseen. Hänen veljensä tuli kädessään kirje ja sanoi: "Mitä tälle voisi tehdä?"
Montague vilkasi siihen ja näki, että se oli Lucy Dupree'ilta. Se kuului: "Ollie hyvä. Olen pulassa, kun eräät raha-asiat eivät ole onnistuneetkaan. New Yorkiin tuomani rahat ovat miltei kaikki menneet ja sinä ymmärrät, että minun asemani muukalaisena on vaikea. Minulla on Stanley Ryderin osakkeistani antama 140,000:n nootti, joka on maksettava kolmen kuukauden kuluttua. Ehkä tietäisit jonkun, joka sen ostaisi. Myisin sen kernaasti 130,000:lla. Älä puhu tästä muutoin kuin luottamuksella."
"Mitä maailmassa luulet tämän merkitsevän?" kysyi Oliver.
"En ymmärrä."
"Paljoko rahaa oli Lucylla tullessaan?"
"Kolme, neljä tuhatta. Sai sitten kymmenen tuhatta Ryderiltä, kun tämä osti ne osakkeet."
"Ei hän ole niitä kaikkia voinut tuhlata", huudahti Oliver.
"Ehkä on sijottanut."
"Ei ole."
"Se minua ihmetyttää, miksei Ryder diskonttaa paperiaan itse."
"Sepä se. Miksi antaa hän Lucyn kaupitella sitä."
"Ehkei hän tiedä. Jos Lucy toimii salaa häneltä."
"Loruja. Pelkään vain, että tämän takana on Ryder itse."
"Mitä tarkotat?" kysyi Montague ällistyneenä.
"Luulen että Ryder tahtoo saada oman paperinsa diskontatuksi. Lucy ei kääntyisi muuten meidän puoleemme. Ennen nääntyisi. Hän on niin ylpeä."
"Mutta onhan Ryder Gotham Trustin presidentti!"
"On, mutta tämä on hänen oma paperinsa, ei liikkeen. Muuan iso yhtiö, jossa hän oli osakas, näkyy menneen vararikkoon. Ja Missisippi Teräs-juttu iski häntä myös. Arvaan että hän kaapii kassaa kokoon. Ja tämä on niin Lucyn tapaista. Hänenkin rahansa se mies vie ennen loppua."
"Minun täytyy tavata Lucy", sanoi Allan nyrkkiä puristaen.
* * * * *
Lucy oli muuttanut kalliista hotellista Riverside Driven varrella olevaan asuntoon. Montague meni sinne seuraavana aamuna. Lucy tuli kalpeana ja kasvoilla surujen merkit. Hän sanoi: "Tiesin sinun tulevan, Allan. Kuinka voit olla niin kauan poissa?"
"En luullut sinun välittävän tavata minua."
Nainen ei vastannut. Hän katsoi vain Allaniin kauhu kasvoilla. Silloin ojensi tämä kätensä sanoen: "Lucy, tule pois täältä, ennen kuin on myöhä."
"Mihin voin mennä?"
"Mihin vaan. Kotiin."
"Ei ole minulla kotia."
"Eroa Ryderistä. Hänellä ei ole oikeutta vetää sinua turmioon."
"Ei hän. Älä syytä häntä."
"Lucy, luin kirjeesi Oliverille."
"Arvasin sen. Ei se ollut —"
"Kuule. Voitko kertoa, miten asiat ovat, rehellisesti?"
"Minä kerron", sanoi Lucy hiljaa.
"Jos olet pulassa, voin sinua auttaa, mutta minä en auta StanleyRyderiä. Jos sinä —"
"Allan, et kai luule hänen tietäneen, että minä kirjotin?"
"Kyllä minä luulin."
"Oh, kuinka voit sinä!"
"Hän on pulassa."
"Niin ja minä halusin auttaa häntä. Hullu tuuma, mutta en voinut muuta."
"Ymmärrän."
"Etkö käsitä, että minä en voi häntä jättää! Nyt juuri kun hänen vihollisensa ovat hänet piirittäneet. Minä olen ainoa, joka hänestä välitän, häntä ymmärrän —."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Tiedän että se on ikävää sinusta", jatkoi Lucy, "mutta jonain päivänä sinä ymmärrät; ja muukin mailma — en välitä siitä, mitä mailma sanoo."
"All right, Lucy", sanoi Montague surullisena.
"Minä näen, etten voi sinua auttaa. En halua häiritä sinua enää."
Toinen kuukausi kului. Montague oli hautautunut työhönsä ja hänelle asti kuului vain heikkoa kaikua siitä myrskystä, joka raivosi rahamailmassa. Sitä hän sittemmin itsekin ihmetteli — että hän niin vähän aavisti, mitä oli tuleva. Hän tunsi olleensa kuin talonpoika, joka kumarassa päin kuokkii peltoaan armeijain marssiessa taisteluun hänen ympärillään, ja sitten äkkiä havahtuu, kun melske on jo käynnissä ja pommit räjähtelevät läheistöllä.
Tuli toinen kouristus osakemarkkinoilla. Stewart, tuo Lännen nuori Lochinvar, yritti kaapata käsiinsä kaiken kuparin. Hurjia huhuja kulki siitä rymähdyksestä. Jotkut sanoivat, että muuan petturi oli rikkonut liiton, toiset taas väittivät, että sen juonen punojat olivat riitaantuneet keskenään. Kuinka lieneekään, kuparirengas katkesi ja taas oli ulvovia joukkoja kadulla, ja läpi rahamailman kulki puistatus. Sitten äkkiä kuin salama tuli sanoma, että suurten pankkiirien kokous oli päättänyt karkottaa tuon nuoren seikkailijan pois hänen newyorkilaisista pankeistaan. Huhu kertoi, että muita pankkeja sotkeutui joukkoon ja että uusia neuvottelukokouksia oli odotettavissa. Sitten tiedettiin jonkun ajan kuluttua, että Cummings'in, jääkuninkaan, pankit olivat pulassa, ja että hänetkin oli suljettu ulos joukosta.
Montague ei ollut koskaan nähnyt mitään Wall kadun kiihkon tapaista. Jokainen, jonka hän tapasi, tiesi uusia huhuja, entistään hurjempia. Oli kuin olisi iso maanrepeämä auennut pankkimailman silmien eteen. Mutta Montaguella oli oma pulansa siinä oikeusjutussa, jonka hän oli alkanut Tupakkatrustia vastaan; eikä hän ollenkaan ajatellut, että tämä kaikki voisi koskea häntäkin. Sanomalehdet epätoivoisesti yrittivät tyynnyttää kiihkoa — ne sanoivat, että pula oli ohi, että Dan Waterman tuli perikadon partaalla olevain laitosten avuksi. Ja Montague uskoi, mitä luki, ja kulki tietään.
Kolme neljä päivää pulan alettua oli hän luvannut syödä päivälliset ystävänsä Harweyn kanssa. Montague oli väsynyt pitkän oikeuspäivän jälkeen, ja kun ei muita ollut tulossa, ei hän välittänyt muuttaa pukua, vaan käveli suoraan toimistostaan Harweyn hotelliin, jossa ylhäisen seurapiirin väki paljon oleskeli. Harweylla oli siellä koko kerros, jonka hän oli antanut sisustaa makunsa mukaan.
"Hyvää päivää, hra Montague", sanoi hotellin toimitsija, kun hän astui eteisen toimituspöydän ääreen. "Hra Harwey jätti teille kirjeen."
Montague avasi kuoren ja luki hätäisesti kyhätyn ilmoituksen, että pankki jonka johtajia Harwey oli, oli pulassa ja että hänen täytyi olla kokouksessa sinä iltana. Hän oli yrittänyt puhelimella ilmoittaa siitä Montaguen konttoriin ja hotelliin saamatta häntä käsiinsä.
Montague käännähti. Hän ei tiennyt mihin mennä, omaisetkin kun olivat poissa kaupungista; niinpä hän asteli ruokailusaliin ja aterioi yksin. Sitten tuli hän eteiseen, osti iltalehtiä ja silmäili suuria uutisotsikkoja.
Äkkiä astui ovesta sisään mies ja hän katsahti tähän. Se oli Winton Duval, pankkiiri; Montague ei ollut häntä nähnyt siitä pitäen, kun he olivat eronneet Winnie rouvan seurusteluhuoneessa. Mies ei huomannut häntä, vaan asteli ohi, kulmat syvän ajattelun rypyissä, ja nousi elevaattorilla ylempiin kerroksiin.
Hetkeä myöhemmin kuuli hän sanottavan: "Mitä kuuluu, hra Montague?"
Hän kääntyi. Puhuttelija oli hra Lyon, hotellin liikejohtaja, jonkaSiegfried Harwey kerran oli esittänyt hänelle.
"Oletteko täällä kokousta varten?" kysyi hän.
"Kokousta?" sanoi Montague. "En."
"Täällä on tänä iltana suuri pankkiirien kokous", huomautti toinen."Se on salainen, niin että älkää huoliko mainita. — Mitä kuuluu, hraWard?" hän lausui ohimenevälle miehelle. "Tuo oli David Ward."
"Vai niin", sanoi Montague. Ward oli "kadulla" tunnettu "Watermanin juoksupojan" nimellä. Hän oli hyväpalkkainen juoksupoika. — Waterman maksoi hänelle satatuhatta erään suuren vakuutusyhtiön johtamisesta.
"Hänon siis myöskin täällä?" kysyi Montague.
"Waterman on itse täällä", sanoi Lyon. "Hän tuli sivuovesta. Erikoisen salainen kokous, — ovat vuokranneet kahdeksan huoneen ryhmän. Waterman tulee sisään toisesta ja Duwal toisesta päästä, etteivät reportterit tietäisi heidän olevan yhdessä!"
"Vai niin ne menettelevät!" sanoi Montague hymyillen.
"Olen katsellut nähdäkseni joitakin sanomalehtimiehiä", lisäsi Lyon, "mutta eivät näy huomanneen."
Hän lähti ja Montague katseli eteisessä seisoskelevia ihmisiä. Hän näki Jim Heganin tulevan ja menevän elevaattorilla ylös vanhahkon miehen seurassa, jonka hän tunsi Bascomiksi, Empire Bankin, Watermanin oman laitoksen presidentiksi. Hän näki kaksi muuta sen systeemin pankkiherraa; sitten hän katsahtaessaan toimituspöytää kohti näki solakan, hartiakkaan miehen, joka puhuteltuaan toimitsijaa käännähti ja jonka hän tunsi ystäväkseen Bates'iksi, Expressin toimittajaksi.
"Höh!" ajatteli Montague. "Lehtimiehet ovat sittenkin jäljillä."
Hän näki Bates'in silmäilevän yli eteisen, ja tämän katse pysähtyi häneen. Hän teki kädellään liikkeen aikoen tervehtiä, mutta Bates ei vastannut. Hän vain asteli ohi ja sanoi äkkiä kuiskaten: "Tulkaa kirjoitushuoneeseen, olkaa hyvä!"
Montague seisoi hetken oudostellen, meni sitten. Bates oli istahtanut nurkassa olevalle tuolille. Montague tuli hänen luokseen.
Reportteri silmäsi yli huoneen ja sanoi sitten nopeasti: "Anteeksi, hra Montague, en halunnut kenenkään näkevän meitä puhelemassa. Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?"
"Miten voin?"
"Tarvitsen tietoja. Hyvin tärkeitä. En voi sitä tässä selittää, mutta haluan saada tästä hotellista huoneen. Te voitte tehdä minulle elämänikäisen palveluksen. Selitän heti kun olemme kahden."
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Montague.
"Haluan saada huoneen 407", sanoi Bates. "Tai jos en saa sitä niin 507, tai 607. En voi itse pyytää, sillä toimitsija tuntee minut. Mutta teille hän antaa."
"Mutta miten pyydän sitä?" kysyi Montague.
"Tavallisesti vain", sanoi Bates, "se käy kyllä."
Montague katsoi ystäväänsä. Tämä näytti olevan hyvin kiihtynyt.
"Olkaa hyvä!" hän kuiskasi pistäen kätensä Montaguen kainaloon. JaMontague vastasi: "Olkoon menneeksi."
Hän palasi eteiseen ja läheni toimituspöytää.
"Hyvää iltaa, hra Montague", sanoi toimitsija… "Hra Harwey ei ole tullut vielä."
"Tiedän", sanoi Montague. "Mutta minä haluaisin huoneen täältä tänä iltana. Eräs tuttava on täällä. Voisinko saada neljännestä kerroksesta?"
"Neljännestä?" sanoi toimitsija silmäillen seinätauluaan. "Mistäpäin — edestä vaiko perältä?"
"Onko 405 vapaa?" kysyi Montague.
"405? Ei, se on vuokrattu. Mutta 401-406 ja käytävän toisella puolen 407 —"
"Jos saan sen", sanoi Montague.
"Neljä dollaria", sanoi toimitsija ja antoi avaimen.
Kun ei hänellä ollut matkatavaraa, maksoi Montague heti ja meni juoksupojan kanssa elevaattoriin. Bates seurasi ja toinenkin mies, pieni, jäntevä veikko, jolla oli käsilaukku, astui hissiin ja tuli myös neljänteen kerrokseen.
Poika avasi oven ja miehet astuivat huoneeseen. Sitten poika vielä sytytti valot ja laski akkunaverhot ja mitä muuta kuului juomarahan saantiin. Sitten hän meni sulkien oven; ja Bates vajosi vuoteelle, puristi kädet ohimoihinsa ja huudahti: "Herra jumala."
Nuori mies, hänen seuralaisensa, oli laskenut laukkunsa maahan ja istahti nyt, nojaten tuolin selkämystä vasten ja nauroi pirteästi. Montague seisoi tuijottaen vuoroon kumpaakin.
"Herra jumala!" sanoi Bates taas. "Toivonpa, ettei tällaista tule toisten — pelkään hiusteni harmaantuvan ennen aamua!"
"Mutta ettehän vielä ole kertonut minulle asiaa", muistutti Montague.
"Tottakin", sanoi Bates. Hän nousi istualleen ja katsoi tarkkaan toiseen.
"Herra Montague", hän huudahti, "älkää pettäkö meitä! Ette aavista, kuinka olen puuhannut — ja tästä on tuleva elämänikäni suurin uutistemppu. Luvatkaa, ettette jätä meitä pulaan!"
"En voi luvata", sanoi Montague ihan väkistenkin nauraen, "ennenkuin kerrotte, mistä on kysymys."
"Pelkään, ettette pidä siitä", sanoi Bates. "Oli ilkeä vetää teidät juttuun, mutta minä olin jo epätoivossa. En uskaltanut itse eikä Rodney ollut sellaisessa puvussa."
"Ette ole esittänyt ystäväänne", sanoi Montague.
"Ah, anteeksi", sanoi Bates. "Herra Rodney, meidän toimistomiehiämme."
"Ja nyt kerrotte asian", sanoi Montague istahtaen.
"Täällä on kokous", sanoi Bates. "Noin tunti sitten saimme vihjauksen. Se pidetään juuri allamme olevassa huoneessa."
"Mitä siitä?" kysyi Montague.
"Me tahdomme tietää, mitä tapahtuu", sanoi Bates.
"Mutta miten?"
"Akkunasta. Täällä on köysi." Ja Bates osoitti laukkua.
Montague tuijotti häneen käsittämättä mitään. "Köysi!" hän soperti."Lasketteko hänet alas akkunasta?"
"Niinpä tietenkin", sanoi Bates. "Tämä on taka-akkuna ja täysin turvattu."
"Mutta herran nimessä, mies!" huohotti toinen, "jos köysi katkeaa?"
"Ei katkea", oli vastaus; "se on oikeaa lajia."
"Mutta kuinka saatte hänet ylös taas?" huudahti Montague.
"Se käy kyllä", sanoi Bates; "hän voi kiivetä, tai voimmehan laskea hänet maahan asti. Köyttä on kylliksi."
"Mutta jos hän putoo! Jos —"
"Ei hätää", sanoi Bates keveästi. "Jätetään se asia Rodneylle. Hän on ketterä — alkoi torninkattajana, siksi hänet otinkin."
Rodney irvisti. "Minä vastaan seurauksista", sanoi hän.
Montague tuijotti taas vuoroon kumpaakin osaamatta sanoa sanaakaan.
"Kuulkaas", kysyi hän vihdoin, "kuuluuko teidän toimeenne usein tällaista?"
"Kerran ennen olen sen tehnyt", kuului vastaus. "Tarvitsin valokuvia erääseen murhajuttuun. Mutta usein olen peräakkunoiden takaa ja paloportailta kurkkinut. Olin poliisireportteri, nähkääs, ja opin pahoja tapoja."
"Entäs", sanoi Montague, "jos jäisimme kiini?"
"Oh!" sanoi mies. "Toimisto järjestää sellaiset asiat. Eikä poliisi ahdista lehtimiestä."
"Hra Montague", sanoi Bates hetken vaitiolon jälkeen. "Minä tiedän, että tämä on rohkea ehdotus — mutta ajatelkaa, mistä on kysymys. Saimme tiedon tästä kokouksesta. Waterman on täällä — ja Duval — ajatelkaa! Dan Waterman ja Öljytrusti yhdessä! Päätoimittaja itse kutsutti minut ja sanoi: 'Bates, hankkikaa juttu!' Mitä tehdä? On miltei yhtä paljon mahdollisuutta minun saada tietooni, mitä tuolla tapahtuu — —."
Hän pysähtyi. "Mutta ajatelkaas, mistä on kysymys, hra Montague", hän huudahti. "Ne päättävät huomispäivän liikkeet! Voivat kääntää osakemarkkinat nurin. Arvatkaas, mitä voisitte sillä tiedolla tehdä?"
"Ei", sanoi Montague, "älkää minulle esittäkö asiaa sitä tietä."
Bates tuijotti häneen.
"Anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä teillä on omia etuja valvottavana; tai ystävien — varmasti tämä tilanne —"
"Ei, ei sitäkään tietä", sanoi Montague ja Bates ratkesi nauruun.
"Well", sanoi hän, "sitten ei ole muuta kuin asian oma viehätys! Me petkutamme ne!"
"Se sopii paremmin", sanoi Montague.
"Tietenkin on huone teidän", sanoi Bates. "Ja te voitte ehkäistä sen. Mutta ei teidän tarvitse olla täällä, jollette halua. Me otamme edesvastuun; ja olkaa varma siitä, että jos me jäämme kiini, hotelli peittää asian. Saatte luottaa siihen, että teidän nimeänne ei sotketa tähän —"
"Jään tänne", sanoi Montague. "Ja katsotaan, mitä tapahtuu."
Bates hyppäsi ylös ja ojensi kätensä. "Hyvä!" hän huudahti."Puristakaa tuota."
Sillä välin Rodney käsitteli laukkuaan. Hän avasi sen ja otti esille kimpun metalliköyttä, kevyttä ja notkeaa ja lyhyen laudankappaleen. Hän sitoi köyteen silmukan ja pisti laudan siihen istuimeksi. Sitten otti hän huopapeitteet vuoteelta ja kääri ne kokoon. Laukustaan veti hän vankat nahkakintaat, ja heitti ne Batesiile, sekä nyörikerän sitasten sen pään ranteeseensa ja pudottaen kerän lattialle. Sitten sammutti hän valon, kohotti verhot, avasi akkunan ja nosti peitekäärön sen laudalle.
"Valmis", sanoi hän.
Bates veti kintaat käteensä ja tarttui köyteen. Rodney sovittautui istuinsilmukkaan. "Olkaa hyvä, hra Montague, ja pitäkää noita peitteitä paikoillaan, jos voitte."
Ja Bates avasi osan köysikimppua sekä sitasi sen ison kaapin ympäri voiden siten keventää Rodneyn painoa.
"Pitäkää kiini nyt", sanoi tämä ja kiiveten yli akkunalaudan alkoi käsiensä nojasta painautua köyden varaan.
"Nyt! Valmis", kuiskasi hän.
Bates tarttui köyteen ja nojaten polvensa kaappia vasten alkoi laskea köyttä tuuma tuumalta. Montague piti peitettä paikoillaan köyden notkelmassa ja Rodneyn hartiat ja pää painuivat vähitellen näkymättömiin. Käsin hän vielä piti kiini.
"All right", kuiskasi hän, irroitti kädet ja luisui alas.
Montaguen sydän tykytti rajusti, mutta Bates oli tyyni ja touhuissaan. Laskettuaan useita kierroksia köyttä, pysähtyi hän ja sanoi: "Katsokaa ulos nyt."
Montague kurkisti alas. Hän näki valon virtaavan ulos alla olevasta akkunasta. Rodney seisoi sen ylälaudalla.
"Alemma", sanoi Montague, vetäen päänsä sisään ja Bates laski köyttä.
"Entä nyt", kuiskasi hän ja Montague kurkisti taas. Rodney oli taitavasti tarttunut akkunalautaan ja kiertäytynyt sivuun, niin ettei häntä voitu nähdä akkunasta. Hän teki liikkeen kädellään ja Montague kuiskasi sisään: "alemma."
Kun hän nyt kurkisti ulos, seisoi Rodney akkulaudalla painautuen sivulle.
"Nyt kiini", mutisi Bates. Ja hänen pitäessään köydestä kiini kierti Montague sen kaapin ympäri ja sitoi toisen pään vielä kylpyammeen jalkaan.
"Luulenpa pitävän", sanoi Bates; ja hän meni akkunalle ottaen käteensä lankakerän, jonka pää oli Rodneyn ranteessa kiinni.
"Tämä on merkinantaja", selitti hän. "Morsen telegrafi."
"Herranen aika!" sanoi Montague. "Ettepä jättänyt paljoa sattuman varaan."
"Ei ollut varaa", sanoi Bates. "Nyt hiljaa."
Montague näki nyöristä nyittävän.
"Akkuna avoin", sanoi Bates; ja lisäsi: "Jumaliste! Saimmepa ne käsiimme!"