The Project Gutenberg eBook ofRajaviivaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RajaviivaYhteiskunnallinen maalaisromaaniAuthor: Veikko KorhonenRelease date: January 6, 2024 [eBook #72616]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1919Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAJAVIIVA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RajaviivaYhteiskunnallinen maalaisromaaniAuthor: Veikko KorhonenRelease date: January 6, 2024 [eBook #72616]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1919Credits: Tapio Riikonen
Title: Rajaviiva
Yhteiskunnallinen maalaisromaani
Author: Veikko Korhonen
Author: Veikko Korhonen
Release date: January 6, 2024 [eBook #72616]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1919
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAJAVIIVA ***
Yhteiskunnallinen maalaisromaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.
Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän aikoi saada puoleen ennen päivällistä.
Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä heilutteli kirvestään.
Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa, mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle, mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.
Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään kuivuneelle hongan tyvelle.
Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli kasken alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.
Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä olevan, Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut olla sanomatta:
— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia kutittamassa.
Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen elämänsä.
Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.
Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen viljelyksien ja säästömetsien läpi.
Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen metsistä ja vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta metsäpeltoakin, ja sen vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa uudisviljelystä ja kaataa kaskea.
Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.
Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin ja torppiin, joissa sitä jo pelättiin.
Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään. Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.
Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin puhumaan:
— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien rengiksi.
— Mikäpä tietää… Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.
Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:
— Niistä ryssistäkö te taas…?
— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja tavarat haltuunsa.
— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.
Mutta Jaakko kuohahti:
— Minkä saa…! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä enkä torrakoita.
Ville naurahti:
— Elähän… pirunko niille saa.
— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?
Ville kävi totiseksi.
— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.
Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka laiskottelu häntä etoi:
— Hyvä olisi… nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes työhön…
Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin alkuun päästyä.
Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan? Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän jalkoihinsa.
Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä, mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka, joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien kanssa.
Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin, että työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.
Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko turvattiin?
Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei osannut harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.
Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta miten? Siinäpä se taas oli.
Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä.Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä hoilotus.
Työväki palasi kaskimaalta tyveniä vesiä soudellen. Jaakko istui perässä miettien. Tänään hän ei tuntunut tasapainoon pääsevänkään. Muulloin oli työssä saanut rauhan kiusaavilta ajatuksilta, nyt ne karkasivat kimppuun entistä tuimemmin.
Heinänkorjuuseen pitäisi ryhtyä seuraavana päivänä, ja nyt se tulisi suoritettavaksi pienellä työvoimalla. Vallityö oli miehiä vetänyt puoleensa, tosin vain kehnoimmat miehet, jotka siellä tiesivät saavansa laiskotella. Joku miehistä oli kertonut kuulleensa, että ryssät vaativat heti joka talosta miehen ja hevosen töihinsä kahdeksi viikoksi yhtämittaa. Hautamäessä oli tosin hevosia ja miehiä enemmän kuin toisissa taloissa, mutta työtäkin oli runsaammin. Kiireisenä heinäaikana ei olisi joutanut työvoimaa ryssien työhön.
Työväki souteli ääneti. Nähtiin Jaakon huono tuuli, ja Villekin oli jättänyt venheen kokkapuolella ilonpitonsa tyttöjen kanssa. Pentti tarkkaili kalaparvien liikkeitä rantavesillä.
Rantaan päästyä Jaakko määräsi illallista odottaessa miehet nuotanvetoon ranta-apajalle.
— Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä puoleen kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.
Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.
— Laiska juhta… pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.
Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.
— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville siskoltaan.
— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!
Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa aavistamatta laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä rutkaleita, upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan, ja kun hän ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä juoksuun, niin tämä lähti jälkeen.
— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo kepposelleen.
Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja sanoo tiukasti:
— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan naiset.Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.
Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:
— Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.
Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: — »Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.
Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen. Tämän johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa iltaisin. Joku heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat. Ohikulkevia tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat halusta menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä loitolla.
Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien siinä veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen vaimoaan.
Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:
— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?
— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta vain on ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan miehet naureksivat kiusamielisesti.
— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän tästä vielä lopuksi tulee?
— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.
— Vaikka pitäisi heinätyö aloittaa.
— Mitäs ne siitä… kiusaahan ne tekevät.
— Kävin päivällä katsomassa heidän linjojaan, kertoi Emmi. — On siellä kaatunut kaunista metsää.
— Ja uskalsit mennä sinne. Olivat Annikkiakin hätyytelleet. Tyttöjä ei saa laskea lehmänhakuun.
— Kyllä sinne piiat menevät mielelläänkin. Ryssien kanssa makeilevat kuin mitkähän.
— Kieltäisit.
— Ei tule apua.
Jaakko lähti heinäpellolle, ja Emmi jäi valmistamaan illallista perheelle.
Illalla kun väki oli asettunut levolle ja talo rauhoittunut, meni EmmiJaakon luokse heinäpellolle, jossa tämä oli niittokonetta ajamassa.
— Tulin pyytämään kahville. Kai se hyvää tekee yönvalvojalle.
Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti. Emmi oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä eikä ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka sellainen kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden kesken.
— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.
— Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin… tulee huolet talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.
— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun tässä sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei häntä painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.
— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja juodenEmmin tarjoamaa kahvia.
— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa tulevaksi. Sanoo jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja rauhattomat ajat. Taitaa vaari höristä turhia.
— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan, tulipa aikoja minkälaisia tahansa.
Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain unisesti helähti joskus lehmänkello.
Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen. Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin tällöin lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.
— Mitä sinä katsot?
— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä vanhenen ja jäykistyn piloille.
— Elä joutavia haasta…
Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.
Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika, Paavo, täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla Emmin nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä vain olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.
Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo vuosia parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan unta muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi, Nevalan hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta harvoille olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.
Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.
— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —Entisenkin saisitte jo palauttaa.
Muutamat alustalaiset naurahtelivat.
— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu, niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.
— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. — Joko tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?
— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.
— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.
— Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole leivän eikä työn antajata.
— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on makeampaa, kivahti Jaakko.
— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:
— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.
— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun työstäsi ei näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon haisemaan.
Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli Koljakoffkin tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.
— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet. Näettehän, että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.
Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.
Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.
Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.
Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.
— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.
— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa maksaa.
— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.
— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.
— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.
— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.
Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä sellaisille kuin Nikki Purolakin, jonka pellot kasvoivat vahvaa pajukkoa.
Maanomistusoloissa oli kyllä nurinkurista ja pikaisesti korjattavaa, mutta oli merkillepantavaa, että toiset odottivat sitä täyttäen velvollisuutensa työssä ja kansalaiskunnossa, toiset taas laiskotellen ja suunnitellen mielettömiä tuulentupia.
Oli jo rauhoituttu, ja muutamat miehistä jo kuorsailivat heinissä, joita oli vuoteeksi kannettu ladon kupeelle. Ville kujeili tapansa mukaan tyttöjen kanssa, ja Penttikin aikoi oikaista tuoksuville heinille lepäämään. Mutta Nikki Purola ei hellittänyt. Virkkoi kuin härnäten:
— Kyllä venäläinen on sopuisa mies ja muutenkin mukava. Naurusuulla tämäkin vänrikki aina minut vastaan ottaa, kun puheillaan käyn. Viime sunnuntaina kävi meillä ja piti lapsiakin sylissään.
— Taisi taputella eukkoasikin, sinkosi Pentti.
Nikki hätkähti, mutta pian hän oli ennallaan.
Suu kureessa virkkoi:
— Mitäpä se siitä, onhan sillä nuorempiakin. Kuuluu hyväilevän tätäkinMikkolan Vilmaa.
Pentti aikoi kirota, mutta hillitsi itsensä. Huomasipas kanalja, millä pistää. Koko kylä tiesi, että hän oli katsellut Mikkolan tytärtä kuin omanaan ja antanut tytönkin siitä jo tietää. Olisiko nyt ryssäroisto käynyt hänenkin kimppuunsa, vai muutenko Nikki tahtoi vain kiusoitella häntä? Kuka sen tiesi?
Tuntui pahalta ajatellessakin, että Koljakoff lähenteleisi Vilmaa, joka oli jo kuin hänen omansa. Eihän tyttö tietysti antanut itseään liiaksi lähennellä, mutta sittenkin. Sanovat, että Koljakoff saa tytön mistä vain tahtoo heti kynsiinsä, on semmoinen liehakoitsija. Sillä pirulla onkin silmät kuin hiilet ja muutenkin… mietti Pentti synkistyen. Illalla, kun työ loppuu, on hänen mentävä Mikkolaan ja saatava selvä tästä.
Hän oli kuullut kerrottavan monista ryssien tekemistä raiskauksista. Miten naiset saattoivatkin olla niin häpeämättömiä? Ja vielä maaseutujen naiset, jotka tähän asti siveydessä olivat käyneet kaupunkisisartensa edellä. Nyt ryssien hutsuiksi. Kylläpä oltiin matalalla!
Pentti nousi ja herätteli heinäväen töihin, itse liehuen tulisesti kiusaavia ajatuksiaan karkoitlaakseen.
Mutta ladon kupeelle jäi Ville vielä loikomaan. Viihtyisässä varjossa hän mietti kevyttä elämäänsä. Työ ei ollut koskaan häntä huvittanut, eikä hän voinut käsittää, miksi jotkut sitä niin rakastivat. Siitähän sai sellaisen väsymyksen ja pahanolontunteen, että mistään ei voinut nauttia. Herrojen olo lienee verratonta, kun ei tarvitse edes ajatella työtä, sellaisten, jotka elivät ilman virkaa ja mitään huolia taloudesta.
Hänelle kävi Jaakon ja Pentin yhtämittainen hoputus kiusalliseksi. Ei ollut muuta pelastusta siitä kuin naiminen. Rikas eukko pelastaisi työnteon vaivasta. Rahanaimisestakin voisi tosin koitua harmia vastaisuudessa, mutta muutakaan sopivaa keinoa ei keksinyt.
Tuli mieleen rikas naapuri, Kinkomaa, ja talon komea tytär Helena. Siinä olisi kohtalon langat, kun uskaltaisi tarttua kiinni. Eihän mikään estänyt koettamasta. Kinkomaassa ei ollut muuta talon perhettä kuin tyttö kahden pienen veljensä kanssa. Vanhukset olivat kuolleet, ja taloa hoiti pehtori. Komeasti elettiin, kaipa heillä varoja oli.
Ville oli saanut uuden tuuman. Kinkomaa oli komea talo ja Helena rehevä ja kaunis tyttö. Mikä esti koettamasta onneaan!
Maaseutu oli voimakkaassa käymistilassa. Sydänmaitten väestö huomasi lapsipuolen asemansa, jossa se tähän asti oli ollut, ja heräsi nyt ripeään edistystyöhön. Kokouksia pidettiin tuon tuostakin, ja puhujat vetosivat maaseutusivistyksen merkitykseen ja yhteenliittymiseen valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti.
Maattomat eivät voineet tulla mukaan tähän uudistustyöhön. Sosiaalidemokratia oli saanut heidät sieluineen ja ruumiineen omakseen. Torpparit ja mäkitupalaiset uneksivat omasta maasta ja mukaan vedettyinä kannattivat puoluetta, joka oli heitä vastaan. Ei mitään itsenäisiä isäntiä lisäämään hyvinvoipia porvareja, kituvia vuokralaisia vain ja heidän äänensä vahvistamaan teollisuustyöväen pyrkimyksiä.
Jaakko oli mukana maaseudun herätystyössä koko sielullaan eikä voinut olla karvain mielin ajattelemalta, että torppariväestö ei kuulunut siihen, vaan harhaan johdettuna joutui sosialistikiihottajien narriksi. Hän oli tästä koettanut puhua torppareilleen, mutta turhaan. Yksi ainoa uskoi hänen sanojaan, liittyi maalaisseuraan ja otti osaa muihinkin edistysrientoihin.
Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.
Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily. Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat selviksi.
Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.
Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan, jossa sellaista ei vielä ollut.
— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.
— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.
Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa. Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli tehtävä kuin hän oli esittänyt.
— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.
Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten ja järkevästi.
Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.
Myöhemmällä oli Hautamäessä alkava maalaisseuran kokous, ja Jaakko oli torpparejaan pyytänyt jäämään kokoukseen. Vain yksi, Suojärven vanha Eenokki, oli jäänyt. Hän oli jo aikaisemminkin ottanut poikineen osaa näihin harrastuksiin.
Sade rapisi ikkunaruutuihin. Talon oma työväki korjaili vajoissa työkaluja, ja toiset vetelivät makeita unia. Kun ei ollut mitään kiirettä, ei Jaakko heitä häirinnyt.
Vähin erin saapui miehiä ja naisia kokoukseen. Sade esti etempää saapumasta, ja osanoton niukkuus vaikutti hieman masentavasti. Ville, ainainen virnistelijä, vielä pilaili. Hän oli päässyt hyvään alkuun Kinkomaan tyttären kanssa, ja tämä ylpeä tyttö halveksi kaikkea maalaista ja maalaisten harrastuksia. Villen täytyi soutaa samoja vesiä. Kun Jaakko pääsi tästä selville, halveksi hän veljeään eikä ryhtynyt hänen kanssaan puheisiin. Ville oli pöyhkeillyt veljilleen, sanoen naivansa Kinkomaan tyttären, ja siihen oli Jaakko arvellut:
— Parasta on. Pääsetkin tästä sitten laiskottelemasta.
Pentti kulki askareissaan äänetönnä. Hän oli käynyt kerran Mikkolassa ja tavannut Vilman tavanmukaisella iloisella, puheliaalla tuulellaan. Mutta kun Pentti otti puheeksi vänrikin, punastui tyttö ja tuli hämilleen. Se oli huono merkki Pentin mielestä ja lisäsi hänen epäluuloaan. Mualtakin, kuin Nikin suusta heinäniityllä, hän oli kuullut vihjauksia vänrikin liehittelystä ja Mikkolassa käynneistä.
Pentin tovereita oli muutama kuukausi sitten lähtenyt Saksaan, ja värvääjä oli kehottanut häntäkin lähtemään. Asia jäi hänen mieleensä ja kyti siellä hiljalleen. Ryssien väkivalta ja sotkeminen suututti ja vaati lähtemään, toisaalta taas rauhallinen kotiahertelu ja iloinen, rehevä Vilma piteli kiinni kotikamarassa.
Miten nyt, jos oli totta, että Vilma oli sellainen ja alentui ryssän heilaksi hänestä välittämättä? Silloin ei häntä enää pidättäisi mikään. Ja muutenkin. Poikien povessa, jotka lähtivät vieraalle maalle, kyti maan vapautusunelma. Sekin osaltaan vaati ajattelemaan lähtöä.
Kun olisi ensin saanut jonkun selvyyden Vilmasta. Olisihan sittenkin voinut lähteä, jos tiesi, että tyttö oli uskollinen ja lupaisi odottaa. Vielä suuremmallakin syyllä.
Nyt oli kaikki sekavaa ja epämääräisiä.
Jaakko käveli Nevalaan, jonka isännälle hänellä oli asiaa. Kapea metsätie kiemurteli ahojen poikki, joita ennen oli kaskettu ja jotka nyt kasvoivat kaunista koivikkoa, painui väliin pienen metsäniityn poikki oikaisten Nevalan alueelle, jossa oli lukuisasti torppia ja mäkitupia.
Nevalainen oli aina huonoissa väleissä alustalaistensa kanssa. Joskus tuli riitaa käräjänkäyntiin asti. Nytkin oli puhuttu kylällä, että Nevalainen aikoo panna täytäntöön häätötuomion, jonka viime käräjissä oli saanut eräälle mökkiläiselleen. Vaikka tämä ei kuulunutkaan mitään Jaakolle, tuntui se hänestä pahalta, ja nyt, kun sattui muutakin asiaa Nevalaan, hän aikoi pyytää naapuriansa jättämään häätötoimenpiteensä.
Joskus oli ollut heillä ennenkin puhetta torppariasioista, ja Jaakko oli kehoitellut häntä sovintoon alustalaistensa kanssa. Nevalainen oli siihen vain hymähtänyt ja sanonut ajavansa pois kaikki torpparit, joilla ei ollut vuokrasopimusta.
— Mutta kuka sinun töitäsi sitten tekee? oli Jaakko kysynyt.
— Tietysti minä sitten saan heidät pitää kokonaan töissäni, oliNevalainen arvellut.
— Entäpä jos menevätkin tehtaaseen.
— Samantekevä. Elän minä ilman heitäkin.
Suuret viljelykset oli Nevalaisella ja työväkeäkin lukuisasti. Talossa elettiin komeasti, ja pojat eivät viitsineet töissä liikkua. Tyttäret olivat ylpeitä, ja heistä kerrottiin kylillä yhtä ja toista vähemmän edullista. Vanhempi tytär oli muutamana kesänä pitemmän aikaa poissa kotoa. Kerrottiin hänen poissaollessaan synnyttäneen ja lasta hoidettavan kaupungissa. Nuorempi tytär oli tullut äskettäin pääkaupungin tanssiopistosta ja nyt häh sekoitti päät kylän nuorilta miehiltä keimailullaan.
Jaakko oli ehtinyt jo peltojen laitaan. Siinä oli mökki, jonka asukas oli tuomittu jättämään kotinsa.
Jaakkoa kohtasi outo näky. Häätöä pantiin toimeen parhaillaan.Nimismies, apulaisenaan poliisi, repi irti tuvasta ovia ja akkunoita.Yksi mies hajoitti katolla savupiippua.
Nevalainen seisoi vieressä ja katseli naureksien. Vähän syrjemmässä seisoi mökin asukas alakuloisena katsellen hävitystyötä. Talouskaluja oli heitelty hajalleen pihamaalle.
Jaakon mieltä kirveli ja etoi ilkeä näky. Kuinkahan paljon Nevalainen hyötyi rumasta teostaan? Peltoa ei ollut kuin muutaman kapan ala, ja tupa oli melkein viheliäinen. Konna! ajatteli Jaakko. Tämä on samaa kuin ajamalla ajaisi irtolaisia, maattomia maassa vehkeilevien ryssien syliin.
Jaakko meni ensin syrjässä seisovan mökinmiehen, Pellonpään Heikin, pakinoille.
— Näinkös ne Heikin kodin hävittävät, virkkoi hän koettaen lähestyä miestä lämpimästi.
Mies katseli arastellen. Hän näytti kuin typertyneeltä näkemänsä kodin hävityksen johdosta.
— Niinhän ne… Hautamäen isäntä ei taidakaan tällä tavoin mökkiläisiään häätää?
Nevalainen oli huomannut vieraan ja tuli puheille. Jaakko tervehti kylmästi.
— Tämä Heikki kun ei muuten tästä lähtenyt, niin piti tällaiseen… mitä naapurille kuuluu?
— Vaikeatapa se lienee jokaiselle lähtö omasta kodista. Huonoon tehtävään on naapuri ryhtynyt, sanoi Jaakko vain.
Nevalainen katseli neuvottomana, keksimättä mitä virkkaisi. Eikö tämä hautamäkeläinen ollutkaan yhtä mieltä…?
— Oli tässä vähän niinkuin tiellä, eihän sitä muuten… Palaa paljon puitakin näissä tönöissä.
— Vai ei ollut Nevalaisella liikkuma-alaa, naurahti Jaakko, mutta Nevalainen kiivastui huomatessaan, että naapuri asettui kokonaan häädettävän puolelle.
— Oliko sulla asiaa? En jouda tässä tyhjää tarinoimaan.
Jaakko hymähti. Ihmepä olisi ollutkin, ellei Nevalainen olisi nokkaansa nostanut.
— Tulin vain sanomaan, että raja-aita Hautamäen ja Nevalan maitten välillä on rikki ja sopimuksen mukaan on se nyt naapurin korjautettava.
Vai niin. Tehdään sitten rautalangasta, että kestää.
Se oli olevinaan komeutta, ja Nevala ilostui nauramaan, että oli keksinyt jotain naapuria loukkaavaa.
— Saapahan sen laittaa vaikka piikkilangasta, ryssiltähän sitä saa.
Ukko lähti menemään. Jaakon sana oli sattunut. Vallitöitä johtava upseeri majaili Nevalassa, ja isäntä oli liehakoinut häntä siksi notkeaselkäisenä, ettei Nevalan maalta otettu yhtään turvetta juoksuhautoihin, ja muutenkin näyttiin säästettävän Nevalan metsää.
Ukko oli mennyt vähän matkaa, mutta kääntyi takaisin. Kasvot hehkuivat punaisina.
— Kyllä minä aidoistani huolen pidän, mutta kuinka on sen sinun velkasi laita? Korkoineen se tekee vähän yli viisituhatta markkaa. Et ole sitä kai muistanutkaan.
Kovinpa kipeästi olikin koskenut Nevalaiseen hänen äskeinen huomautuksensa ryssän liehakoimisesta, koskapa velasta piti muistuttaa.
— Kyllä minä sen muistan. Onko naapurilla siis tarkoitus sanoa laina maksettavaksi?
— Vaikkapa maksaisitkin. Se on jo isäukon aikuista asiaa, ja onhanHautamäki nyt hyvissä varoissa.
Nevala sanoi tämän hieman pisteliäästi. Vaikka Hautamäki oli paikkakunnan elinvoimaisin ja mailtaan ja metsiltään paras talo, oli ukko jättänyt poikiensa huollettavaksi hieman velkojakin. Näistä oli jo osa makseltu Jaakon toimesta. Nevalainen ja pari muuta saamamiestä oli vielä suorittamatta.
— Ainahan sitä sen verran löytyy, virkkoi Jaakko huolettomasti ja kääntyi menemään.
Tuntui masentavalta ajatellessa Nevalaisen röyhkeää käytöstä. Mies oli sangen alhaalla. Ajoi maantielle mökkiläisiään ja kantoi vallityöstä ryssän avulla maksua kahdesta hevosesta, vaikka niitä ei työhön käytettykään.
Vaati velkaansa, mutta vaatikoon. Tosin olis kaikki talon tulot tarvittu suonkuivaukseen, mutta ei sopinut jättää enää odottamaan lautamiestä. Pentti saa mennä huomenna maksamaan.
Miten käy yhteiskunnan tulevaisuudessa, kun siinä on tällaisia miehiä? mietti Jaakko alakuloisena. Hän ei voinut ummistaa silmiään koko kansan kohtaloilta. Terve yhteiskunta piti yllä tervettä valtiota, mutta terve yhteiskunta muodostui vain terveistä yksilöistä. Nevalaisen tapaiset miehet olivat mätäpaiseita. Ne eivät ennustaneet rauhallista tulevaisuutta.
Jaakko oli joutunut omien viljelysten alueelle ja tapasi Pentin, joka taluttaen pyöräänsä palasi kylästä.
— Missä olet ollut? kysyi Jaakko kävellen veljensä rinnalla.
— Kirkonkylässä.
Kumpainenkin käveli tämän jälkeen äänettömänä. Jaakko koetti arvailla, millä asioilla Pentti oli siellä liikkunut. Pentti taas mietti, sanoako veljelle Saksaan-lähdön aikeistaan.
Pentin oli ensiksi puhuttava. Jaakko ei tahtonut olla utelias.
— Olin kuulemassa keitä on Saksaan lähtenyt, sanoi Pentti.
Jaakon mielenkiinto heräsi. Hän arvasi heti veljensä myöskin suunnittelevan lähtöä. Eihän se ihmekään ollut. Kaikki jaloluonteisimmat nuorukaiset sitä suunnittelivat. Toiset pääsivät lähtemään, mutta useimmilla oli esteensä, mikä milläkin.
— Ja aiotko sitten sinäkin lähteä? kysyi Jaakko.
— Olenhan sitä joskus ajatellut, vastasi Pentti hetken kuluttua. —Ryssien isännöimisestä pitäisi tässä maassa tehdä kerrankin loppu.Mutta kansa, joka kerran vielä nousee, tarvitsee kokeneita johtajia.
— Onhan se niinkin, ja minä en sinua tahdo kieltää enkä käskeä. Sinun on noudatettava vakaumustasi.
Siitä ei puhuttu enää sen enempää. Veljekset olivat harvasanaisia, ja varsinkin tällä kertaa tuntuivat monet mietteet vaativan vaitioloa. Pellonveräjällä vain virkkoi Jaakko veljelleen.
— Pitäisi käydä Nevalaiselle velka maksamassa. Minä en joutaisi huomenna.
— Vaatiko ukko saatavataan? kysyi Pentti vilkkaasti.
— Siltä tuntui. Siihen menee tosin kaikki käteisvarat.
— Heittiö… mistä sinä otat rahat suonkuivaukseen?
— Jostain kai sitä on saatava.
Lupaava viljapelto lainehti siinä tien kahden puolen. Se olisi kohta leikattavana. Maa oli mainio lainan takaisin-maksaja. Jaakko oli käyttänyt isänsä kuoleman jälkeen suuria summia viljelyksiin. Nyt ne olivat jo melkein maksetut. Huomispäivänä lyhenisi taas velka, ja kun vilja saataisiin puiduksi, ei olisi enää mitään huolta veloista.
Ville palaili myöskin kylästä. Oli ollut katsomassa Kinkomaan maita ja metsiä ja viettänyt lopun iltapäivän Helenan seurassa.
Hänen asiansa oli nyt jo selvä. Hän ottaa tytön ja talon.
Joku viikko sitten oli Helena, hänen ollessaan käymässä Kinkomaassa, uhannut myydä talon. »Myyn koko roskan ja muutan poikien kanssa kaupunkiin. Mitä naisihminen talolla tekee», oli sanonut. Ville oli lupautunut ostajaksi ja puolittain leikillä oli hän luvannut tulla taloa katsomaan ja kauppoja hieromaan. Helena oli naureksien kehoitellut julkeasti:
— Sopii vain tulla hieroksimaan!
Ja tämän jälkeen vielä merkitsevästi hymyillyt.
Ville oli ollut vain hyvillään tytön julkeudesta ja luvannut varmasti tulla.
Ja nyt hän oli viettänyt poutaisen kauniin päivän Kinkomaassa.
Aamiaisen jälkeen oli hän kävellyt Kinkomaahan. Helena istui piharakennuksen kuistilla näperrellen jotain käsityötä. Ville istui häntä vastapäätä ja nauratteli tyttöä. Häntä miellytti erinomaisesti tytön rehevä vartalo, joka näytti olevan kuin pehmeästä pumpulista, iloiset, harmaat silmät ja tuore, punainen suu. Hiukset olivat vaaleat ja huolellisesti kammatut.
Ville aivan sykähteli siinä häntä katsellessaan.
Tyttö näytti olevan tietoinen rehevyydestään ja koetti sitä vielä hyvin näytellä pojalle. Hän tiesi sen vaikuttavan, ja siksipä hän ei liioin peitellyt lyhyen hameen alta polveen asti paljastuvia pohkeitaan.
— Tulin nyt sitä talonkauppaa tekemään, sanoi Ville.
— Se sopii, mennäänkö maita katsomaan?
— Mennään vaan.
— Mutta ensin meidän on kahvia saatava.
Ja tyttö pyörähti tuvan puolelle sitä laittamaan. Sillä aikaa oli Villellä tilaisuus katsella ympärilleen. Hän oli kyllä käynyt satoja kertoja talossa ja nähnyt kaikki tallin ylisiä myöten, mutta nyt hän tarkasteli kaikkea kuin omaansa. Pellot levisivät sileinä talon ympärillä. Muuan kumpare, jossa tuulimylly sijaitsi, oli vain kivikkoa, mutta nytkin näytti siinä olevan hyvä ruis. Tuparakennus, jossa oli vanhaan malliin kaksi pirttiä, oli jo lahonnutta paikoitellen, mutta karjakartano ja piharakennus olivat melkein uudet. Helenan isä oli ne ennen kuolemaansa rakennuttanut ja koettanut saada erilaisiksi kuin muissa taloissa ja varallisuutta näyttäviksi. Niinpä karjakartanon katossa oli pitkä rivi ikkunoita, ja piharakennus oli osaksi kaksikerroksinen.
Ville käveli puutarhassa ja vihelteli tyytyväisenä. Paras talo paikkakunnalla joutuisi pian hänelle, ja hänen ei tarvitseisi maksaa siitä penniäkään. Saisi tytön vielä talon mukana. Helenan veljille tosin oli kerran suoritettava osansa, mutta Hautamäestä tulisi kyllä riittävästi siihen hänen osastaan.
Pehtori näkyi kävelevän kauempana pelloilla. Siellä korjattiin vielä heiniä haasioilta. Myöhäänpä olivat pitäneet.
Helena oli tullut kahvikojeitten kera puutarhaan, ja nurmikolla istuen nautittiin kahvia valkoisen leivän kanssa, jota ei ollut enää kaikissa taloissa.
Kun Ville tästä huomautti, naureksi tyttö loikoen nurmella.
— Meillä kasattiinkin vehnäjauhosäkkejä viiluille, ja muutakin makeata.
— Päästäppä isännäksi tähän taloon! ihasteli Ville.
— Miks'ei pääse, sanoithan ostavasi talon.
— Mitäpä siitä sitten, kun ei ole emäntää.
— Niinkuin et sitä saisi! Joutaisin tästä minäkin…
Taas oli tytön silmissä veitikkaa hänen sätkytellessään nurmikolla sääriään.
— Taidat vain pilailla.
— Kuka kieltää koettamasta, onko se pilaa.
Ville kyllä tiesi talon maat ja metsät, mutta kuin leikiten mentiin katsomaan. Helena kulki Villen rinnalla kapealla metsätiellä ja puhua räpätteli mitä sattui. Tie oli paikoitellen kivikkoa, ja he tulivat siinä tyrkkineeksi tahtomattaan toisiaan. Ville, vaikka olikin kylän naissankari, ei ollut vielä koskenut Helenaa muuten kuin kädestä, ja nyt hän tunsi kuin huumausta Helenan läheisyydestä. Tytön täyteläinen vartalo, nauravat silmät ja punainen suu vetivät ja viehättivät, ja ennenkuin huomasikaan, oli hän kietaissut tytön syliinsä.
— No? sanoi tyttö ja kostein silmin jäi katselemaan poikaa. Tämä sulki hänen suunsa loppumattomilla suudelmilla. Viimein painuivat he sammalmättäälle istumaan.
— Tähänkö se talon katsominen jäikin? ilvehti tyttö voitostaan.
— Minä otankin sinut, läähätti Ville.
— Silloin sinun on otettava talo myöskin, sanoi tyttö huolettomasti.
Ville palasi kuin unessa kotiinsa. Peltoveräjällä vasta huomasi olevansa kotona. Istuen veräjäpuulle viritti hän remuavan iloisen laulun. Piti jotenkuten ilmaista onnellista mieltään. Nyt hänen ei tarvitseisi tehdä työtä milloinkaan. Pehtori johtaisi taloutta, ja hän nukkuisi aamuisin pitkään piharakennuksessa ja Helena kantaisi hänelle aina sänkyyn vehnäskahvit.
Jaakolta oli pyydettävä jo tänään rahaa. Oli sovittu Helenan kanssa, että heti mennään kaupunkiin kihlautumaan, ja kun kumpaisellakin oli varoja, päätettiin ulottaa matka pääkaupunkiin asti.
Jaakko oli kamarissaan kaapilla laskemassa rahoja huomista velan suoritusta varten, kun Ville astui sisään.
— Hei, hei! Ihanhan sinä hukut setelipinoihin.
Jaakko kääntyi katsomaan tulijaa, jonka remuavaa tervehdystä hän kummasteli. Kun hän sitten jatkoi laskuaan äänetönnä, näytti Ville käyvän neuvottomaksi. Mitähän Jaakko rahoilla? Oli vielä niin vakavan näköinen. Hänenkin pitäisi joku tuhat saada. Nouseekohan tästä rajuilma?
— Pitäisi saada minunkin rahaa, virkkoi hän kuin maaperää tunnustellen.
— Mitä sinä rahalla? Ei taida riittää edes Nevalaisen velkaan, ja työmiehillekin tarvittaisiin.
Ville ei piitannut Nevalaisen velasta eikä muustakaan. Kuultuaan vastustusta hän sanoi vaatien:
— Minä tarvitsen huomenna tuhatviisisataa, ja sinä annat sen tinkimättä.
Jaakko laski setelipinkat laatikkoon ja sulki kaapin.
— Parhaiksi riittää Nevalaisen velkaan… rahat tarvitaan talouteen.
— Osastani olen kai minäkin saapa. Kun muutan Kinkomaahan, niin joutavat sitten rahasi puolestani.
— Kinkomaahan? Aiotko sinä sitten…
— naida tytön ja ottaa talon, se on selvää, jatkoi Ville, — … minä tässä rupea aina sinun kynittävänäsi olemaan. Ja siksi minä tarvitsen rahaa huomenna.
Jaakko istui pöydän päähän ja jäi odottamaan.
— Niin, niin, huomenna minä lähden Helenan kanssa kihlautumaan, ja ymmärtänet, että tarvitsen rahaa.
—- Oletko sinä sitä koskaan hankkinut?
— Kai minullakin osani on.
Veljesten sanat kalskahtelivat kylminä.
— Ja pitäisikö sinun naima-intosi vuoksi antaa Nevalaisen odottaa velkaansa ja… hävittää taloa.
— Se ei kuulu sinuun. Minulla on oikeus. Koetappas kieltää! Minä eroan heti Hautamäestä, saat maksaa kokonaan osani.
— Samantekevää. Se ei tapahdu kumminkaan vielä huomenna.
Jaakko poistui huoneesta. Ville jäi katselemaan ikkunasta ulos. Mistään muualta ei hän saisi huomiseksi rahaa, ja lähtöä ei missään tapauksessa voisi siirtää.
Villen muulloin niin pehmeä luonne kuohahteli Jaakon välinpitämättömyydestä.
Mistä hän saisi rahaa huomiseksi?
Tuntui niinkuin Helena olisi ollut siinä ja ivaten naureksinut hänelle.— Tyhjä mies, vaikka on talosta olevinaan!
Ville puraisi hammasta ja meni ulos, mutta huomattuaan Jaakon tarkastelevan ulompana ruispeltoa astui jälleen sisään. Ottaen kynäveitsen taskustaan hän avasi kaapin, luki seteleitä itselleen pyytämänsä määrän ja sovitti sitten taas kaikki paikoilleen.
Mutta nyt oli parasta myöskin lähteä heti talosta. Mihin? Tietysti Kinkomaahan. Samantekevää tänäänkö vai aamulla. Ja parasta oli pitää tyttöä yhtämittaa kuumana.
Ville meni illallista odottamatta aittaan ja pukeutui kiireesti.
Annikki ilmestyi aitan kynnykselle.
— Kas poikaa… mihin nyt?
— Tulehan tänne.
Ville veti sisarensa aittaan ja sulki oven.
— Minä lähden nyt akan ottoon, mutta elä puhu kenellekään.
Tyttö nauroi ja sitoi veljensä kaulaliinaa.
— Kenet sinä sitten otat?
— Arvaappas.
— Kyllä minä tiedän, Kinkomaan Helenan. Ihanko sinä otat hänet heti?
— Niin tietysti. Mitäs minä Hautamäessäkään teen.
— Sinä menet Kinkomaahan?
— Tietysti. Pientä nypykkätä vain tulee ikävä.
— Minä käyn sinua katsomassa.
Ville teki lähtöä.
— Jos Jaakko kaipaa rahojaan, niin sano, että minä olen ottanut.
— Otitko sinä… voi sinä paha poika!
— No kun ei muuten antanut. Hyvästi nyt.
— Onnea vaan. Kyllä minä puoliasi pidän.
Ville oikaisi suoraan ruispellon piennarta kylätielle. Hän ei tahtonut enää pihan kautta mennä ja mahdollisesti joutua Jaakon kanssa vastakkain.
Elokuu oli menossa. Hautamäessä oli maalaisseuran iltamajuhlat. Väkeä liikkui talon avaralla pihamaalla ja huoneissa, jotka oli koivunlehvillä koristettu.
Muutamia valliryssiä istui syrjemmässä veljeilijäinsä kanssa naureskellen ja iskien silmää ohikulkeville naisille. Juhlayleisö ei voinut olla tuntematta pientä painostavaa tunnetta ryssien läsnäolosta. Oli tosin heitä jo totuttu näkemään talojen pihoissa ja pirteissä, mutta juhlansa olivat maalaiset saaneet vielä viettää ilman näitä haisevia kuokkavieraita.
Nytkö he tulisivat tästäpuolin olemaan kaikessa mukana? Eikö Suomen kansalla ollut enää mitään rauhoitettua aluetta, johon pääsy näiltä rauhanhäiritsijöiltä olisi kielletty.
Tuparakennuksen portailla puhui nuori agronomi Juurakko. Hän ei puhunut maataloudesta ja sen kannattavaisuudesta, joka oli niin tavallinen puheenaihe maatalousmiehillä. Hän vetosi maalaisten valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan ja kehoitti heitä liittymään yhteen. Hän kuvasi tulevaa aikaa, jolloin voimakas maaseutu kohoaa varallisuudessa ja sivistyksessä. Sitä ennen täytyy tapahtua mullistus maaoloissa. Torpparien tulee saada lohkonsa omikseen, ja viljelemätön joutomaa on valtion välityksellä toimitettava viljelyshaluisille maattomille.
Ulkohuonerakennuksen portailla istui kuin omassa ryhmässään kyläkunnan torppareita ja mäkitupalaisia. He kuuntelivat mielellään puhujaa, mutta eivät uskoneet mitään hänen tulevaisuuslupauksistaan. Talojen isännät olivat oppineet heiltä vain aina vaatimaan työtä ja veropäiviä ja he nurisematta tekemään. Rinnan alla kyti joskus toivo paremmista päivistä, mutta kun ei mitään parannuksia maanomistajien puolelta kuulunut, lakkasi toinen toisensa perään sieltäpäin mitään toivomasta.
— Koreastipa osaa puhua, arveli yksi torppareista.
— Valehdella, tokaisi toinen. — Ei sieltäpäin tarvitse mitään odottaa.
— Kah, kun lupaa mäkituvillekin maata. Mutta talonjussitpa sanookin toista.
— Ne ajaa vain entisetkin maantielle.
Hautamäen torppari Nikki Purola tunsi tarvetta sanoa painavan sanansa:
— Ei tarvihe valetta uskoa. Ei auta muu kuin sosiali-mokraatti.
— Ei auta, vahvisti toinen.
— Mutta kun tämä vakuuttaa toisin, tohti joku arvella. — Sanoo sosialismin ajavan tehdasväen etuja.
— Valehtelee.
— Koettaa pimittää.
— Onhan mies porvarien asialla. Näetkö miten sille nyt isännät makeilevat, voi hele…
Miehistä poistui yksi toisensa jälkeen, ja ryhmä harveni. Pari miestä vain jäi. Kun Juurakko oli mennyt hieman kävelemään, kapaisivat nämä miehet perästä.
— Mitenkä se on, tuota, kuulkaahan. Kuka tässä on oikeassa, tekö vai sosialistit?
Juurakko hymyili miehille ja koetti selittää. Ja ennen pitkää näyttivät miesten katseet kirkastuvan. Juurakko oli vetänyt maanomistajienkin virheet esille, mutta ne olivat yksilöiden virheitä.
Annikki tuli hakemaan Juurakkoa kahville. Edellisenä iltana oli peltojussi, niinkuin hän itseään nimitti, tullut taloon, ja hyvät välit olivat ehtineet kehkeytyä hänen ja Annikin kanssa. Tyttö oli suorasukainen, ja se miellytti Juurakkoa.
Nytkin he vetäytyivät puutarhanurmikolle kahviaan juomaan.
Ville oli tuonut morsiamensa juhlaan, ja yhdessä he tekivät pilaa illan ohjelmasta ja sen suorituksesta. Varsinkin Helena pisteli yhtämittaa.
— Kyllä nämä tunkiojussit ovat kauhean yksinkertaisia ja tuhmia, sanoi hän niin, että useimmat sen kuulivat. — Ja sitten vielä ollaan olevinaan vaikka mitä. Siksipä minä en viitsi käydä edes naapureissakaan.
Ville yhtyi tietysti kannattamaan Helenaa.
— Samaa mieltä olen minä. Maalaiskansan sivistys on vain tunkioissa, navetoissa ja sikoläteissä. Sen sijaan että he jalostavat eläimiään, pitäisi heidän jalostaa itseään.
Juurakko tarttui puheeseen.
— Vaikka tuo on tarkoitettu loukkaamaan, niin on siinä totta toinen puoli. Milloinkapa maamiehelle on tarjottukaan sivistystä? Oppineet ovat maamiestä halveksineet ja kääntäneet hänelle selkänsä, silloin kun olisi pitänyt ojentaa kätensä. Ei ole maamiesten syy, että he ovat itseensäsulkeutuneita ja yksinkertaisia. Pohjakoulut heille on annettu ja maamieskoulut ja kurssit, ei muuta. Pohjakoulutkin pitäisi järjestää uuteen malliin, ja kansanopistoja lisää kaksi joka lääniin.
— Menevätkö maalaiset sitten sinne? koetti Ville vastustaa. — He ovat omahyväisiä.
— Lienee niitäkin, mutta suurin osa ottaa vastaan sivistystä, jos sitä annetaan. Ja minä uskon, että tulee vielä aika, jolloin maaseudun sivistys on kaupunkisivistyksen tasalla ja muutamissa suhteissa siitä edelläkin.
— Semmoista aikaa ei tule milloinkaan, sinkosi Helena. — Eihän siihen tule edes tarpeellisia välineitä koskaan maaseudulle.
— Me laitamme ne, sanoi Juurakko. — Kun maaseudun asutuskysymys järjestetään uudelle kannalle, tulee kaikki muukin mukana.
— Teatterit ja konsertit ja muut sellaiset, pisti Ville väliin.
— Aivan niin. Maaseudun näyttämöt ja musiikkiyhdistykset. Tuleva maaseutu tulee olemaan siksi elinvoimainen, että se jaksaa kyllä tällaisia pystyttää ja kannattaa.
— Sitä minä en usko. Maanjussithan vihaavat teattereita, virnisteliHelena.
— Se on vanhettunut luulo. Kuka istuu hartaammin katselemassa huonostikin esitettyä näytelmää kuin juuri maanjussi. Ei mikään taide ole niin herkästi vastaanotettua kansan keskuudessa kuin juuri näytelmätaide. Ja sillä voidaan sivistää tulevaisuudessa kansaa enemmän kuin millään muulla.
Ohjelman suoritus jatkui, ja Ville jäi morsiamensa kanssa kahden puutarhaan.
— Uskohan pois, poika, me muutamme vielä kaupunkiin, sanoi Helena tulevalle miehelleen.
— Voihan sitä muuttaakin… Hyvä meidän on Kinkomaassakin, kun sinä kultaseni pidät niin hyvää huolta vatsan vaatimuksista. Teemme joskus matkoja kaupunkiin. Pehtori saa hoitaa taloutta.
Nuoret suunnittelivat loistavaksi talouttaan. Palvelijoita tulisi olemaan lukuisasti, ja kumpainenkin aikoi pysyä niin paljon kuin mahdollista erillään ikävästä maataloudesta ja maaseudun tuhmista asukkaista.
Ohjelman jälkeinen tanssi oli jo loppunut ja yleisö virtaili ovista ulos hajoten kyläteille. Mikkolan Vilma odotti pihamaalla Penttiä, joka oli luvannut lähteä häntä saattamaan. Koljakoff oli aikonut samaa, mutta Vilma oli pyörähtänyt piiloon ja vänrikki luuli tytön menneen yleisön mukana ja kiiruhti häntä etsien ensiksi poistuneitten joukkoon.
Pentti käveli äänetönnä Vilman rinnalla kylätiellä. Kauempana kuului poistuvien äänekäs ilakointi. Yö oli lämmin, ja Vilma oli kevyissä pukimissaan ja avopäin.
Penttiä kaiveli Vilman omituinen käytös. Hän oli tanssinut vänrikin kanssa, vaikka Pentti oli pyytänyt, ettei hän menisi ryssän kanssa yhteenkään tanssiin. Tyttö oli ollut muutenkin koko illan kiihtynyt ja omituinen. Pentti ei voinut olla siitä hänelle huomauttamatta.
Vilma painui lähemmäksi ja pisti kätensä Pentin kainaloon.
— Elä nyt viitsi… enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti pyysi.
— Pyh! Ryssän pyyntö!
— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.
— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat kädelläänkään sinuun koskea.
— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.
Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.
Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin Pentin paluuta vahtimaan.
— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksiVilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?
— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä varten.
Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.
Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia puheitaan.
— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.
Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.
— Sinä et sano mitään, jöröjukka.
Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos olisi kehdannut.
— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.
— Näinkö sinä menet?
Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.
Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa kiinni.
Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.