Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen. Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli pieni puute yhtämittaa vieraana.
Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.
Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä, jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan, että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut, saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.
Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo, mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin ei mitään olisi kuullut.
Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten. Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan kastaen.
Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri, jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.
Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai kärsiä puutetta alinomaa.
Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen sanomalehdestä.
Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon nenässä saarnailemassa.
— … koonneet nämäkin hautamäkeläiset rikkautensa meidän alustalaisten hiellä ja vaivalla… ilmaiseksi saavat kaikki työt. Mutta kunhan roletaari pääsee valtaan, niin silloin tasataan. Ja pian tapahtuvaa vallankumoustapa se tämäkin Työmies ennustaa.
—- Koehan joutua haasioita laittamaan, sanoo joku miehistä.
— Eipä täss ole kiirutta. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähälläkin. Kunhan roletaari…
— Lakkaa jo helvetissä mies sitä roletaariasi huutamasta! kivahtaaEenokki. — Ihan etoo tuommoinen laiskottelu.
Mutta Nikki vain naurahtaa kantonsa nenässä ja ruiskauttaa pitkän syljen toisesta suupielestään, toisessa kytee käyrävartinen piippu.
— Eip' oo kiirettä.
Vanha Eenokki miettii siinä pehkuhaasiota laittaessaan tulevaa talvea. Ansiotyöhön se taas hänetkin ajaa, vanhan miehen. Ruis oli harvaa, kun ei jaksanut viime talvena kylliksi muraa ajaa. Ohran kuivasi pouta. Kuivaa se sen laihassa maassa. Perunat tulevat syödyiksi jouluun. Ansiotyö se on varana, jos sattuu jaksamaan. Pojan hankkeet menivät jälestä, äitikään ei jaksa enää kehrätä.
Kun olisi kerrankin aikaa riittävästi omille töille. Saisi rauhassa raataa omilla perkkiöillä. Saisi ehkä runsaamman ravinnon, kun pääsisi kiinni maahan. Mitäpä siitä. Ei taida roletaaria huutamalla olot korjautua.
Eenokki nojaa haasiopuuta vasten hetkiseksi hengähtämään.
Puhuvat ne, että mökkiläisetkin saisivat kerran omaa maata… toiset sanovat, että ryssä jakaa, mutta siihen ei pitäisi luottaa, Eikä liene luottamista muidenkaan jakoon… kukapa sitä omaansa jakaisi. Paljon niitä olisi oksan ottavia, kun olisi kuusen kaatavia.
Välähti siinä mieleen Eenokille, minkälaista olisi, jos saisi omaa maata, torppansa ihan omituiseksi. Ojia pitäisi heti syventää ja sarkoja kyntää syvemmältä. Poika saisi perkata lisää peltoa. Jaksaisin sitä vielä minäkin. Pitäisi saada sitten uusi pirtti, isompi ja valoisampi. Lapsetkin viihtyisivät paremmin. Heh, ne on nämä vain niitä tuulentupia. Huomenna on vielä veropäivä ja ylihuomenna, ja niitä on vain loppumattomiin. Ka, mitä minä tässä, kun työ ihan unohtuu.
Eenokki aloittaa taas työnsä mistään muusta välittämättä. Nikki istuu vielä kannon nenässä. Aurinko on lämmittänyt selkää ja herpaissut niin, että toinen silmä on painunut kiinni, toinen katselee puoliavoimena ja elottomana suota siinä jalkojen vieressä.
Syksy on kulunut jo pitkälle. Hautamäessä on aloitettu riihien puinnit.Poutaiset päivät jouduttivat puintia, ja riihet lämpisivät yhtämittaa.
Jaakko oli kutsunut kaikki talon alustalaiset viljan puintiin. Ne mökkiläiset, jotka olivat omat viljansa korjattuaan menneet vallityöhön, jättivät sen nuristen ja tulivat vastahakoisesti puintia aloittamaan. Jaakko huomasi sen ja ihmetteli. Ennen olivat mökkiläiset yhdessä palkkaväen kanssa hyvillä mielin ryhtyneet viljanpuintiin. Tiesiväthän he saavansa viljaa Hautamäestä aina halvemmalla kuin muualta. Nyt vitkasteltiin riiheen lähtiessä, ja rohkeimmat laskettelivat peittelemättä suustaan suuria sanoja.
Ja niin jatkui koko puinti-ajan. Turhaan koetti emäntä heitä hyvitellä.Oli kuin painajainen työväessä.
— Mistähän se johtuu? arveli Emmi Jaakolle eräänä päivänä.
— Kyllä minä syyn tiedän. Luokkavihaa lietsovat työväenlehdet ja muutkin siinä mukana ja sitten tuo vallityö. Se vie miehiltä kaiken työkuntoisuuden. Siellä ei tarvitse muuta kuin lapioonsa nojailla. Talon vainioilla täytyy vielä edes nimeksi heilua. Taitaa olla kaikin puolin huonot ajat tulossa.
— Sinun pitäisi heitä hyvitellä, sanoi Emmi. — Vaikka eihän se ole hyväksi liika kumartelukaan.
— Ei. Ja olenhan koettanutkin. Se on nyt sellainen ajanhenki, että juopaa koetetaan suurentaa molemmin puolin. Raha- ja teollisuusluokka painaa maalaisväestöä, ja maatyömiehet liittyneinä tehdastyöväkeen taistelevat omaa itseään vastaan.
— Mikä tästä lopulta tulleekaan?
Ennen niin iloinen Emmikin näytti huolestuneelta.
— Yhteiskunnallinen uudistus. Sen täytyy ennen pitkää jotenkuten tapahtua. Ja jos se pakkovaltaa käyttäen tulee yhdessä ryssäläistymisen kanssa, olemme hukassa. Minun mielestäni pitäisi ryhtyä viivyttelemättä maatyöväen, varsinkin torppariluokan, oloja parantamaan. Maata pitäisi saada maattomille ja maalaissivistystä olisi kaikin puolin kohotettava. Se estäisi veljeilyä sosialistien ja ryssien kanssa.
Lieneekö heillä kaikilla halua päästä maahan kiinni?
Toisilla ei, mutta useimmilla kuitenkin on. Laiskureita ei tosin voi lopettaa maailmasta, mutta vähentää heitä voi. Yhteiskunnan uudistus riippuu kokonaan maasta, maakysymyksen järjestelystä.
Oli hiljainen iltapäivä, ja palvelijatkin olivat menneet riiheen.Jaakko oli vaimonsa kanssa kahden pirtissä.
Päivän valojuova tulvi ikkunasta ja väreili permannolla. Vanha kaappikello, talon rauhoittava haltiahenki, mittasi aikaa verkalleen.
Emmi istuutui miehensä viereen ja näytti aikovan sanoa jotain erikoista.
— Sinä olet nykyisin muuttunut niin kovin vakavaksi. Et minuakaan huomaa juuri milloinkaan. Eihän sinua enää velat paina.
Emmi jäi odottamaan. Jaakko kohottausi ja tapaili vaimonsa kättä.
— Katsohan, tämä yhteiskunnallinen tilanne se minua vaivaa. Torpparit niskoittelevat ja heittäytyvät ryssien ja sosialistien syliin. Se ei ole heidän oma syynsä, ja siksi se niin painaa. Ja sitten toiseksi. Tässä maalaispuolueessa on paljon sellaisia, jotka ovat toista mieltä kanssani tästä yhteiskuntakysymyksestä. Kaikki pitäisi muka pysyttää ennallaan. Jäseniä kumminkin otettaisiin seuraan myöskin maattomista. Eiväthän he voi tulla samaan liittoon vastustajiensa kanssa.
— Mutta eihän se sinun surullasi parane eikä toiseksi muutu. Olisit joskus iloinen kuten ennen ja vielä viimeksi keväällä.
Jaakko katsoi vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Heidän täytyi molempien naurahtaa. Emmi oli tosiaankin viime aikoina taitanut tulla hieman syrjäytetyksi, koskapa pyrki valittamaan.
— Sinä eukko kulta ajattelet vain omaa itseäsi, sanoi Jaakko vetäen vaimonsa lähemmäksi.
— Täytyyhän minun, kun sinä et välitä minusta.
Jaakko nauroi jo vapautuneesti.
— Minä lupaan tapani parantaa. Hommaa sinä nyt vain riihimiehille kahvia.
— Mutta kyllä sinun täytyy luvata tästä lähtien muistaa enemmän minua ja lapsia.
— Johan sen lupasin.
Jaakko jäi ikkunanpielessä istuen katselemaan Emmin liikehtimistä tuvan ja keittiön välillä. Liisa oli hänen apunaan, ja yhdessä he leikittelivät ja naureksivat kuin sisarukset ikään. — Mistähän Emmi on tuon elämisen taidon oppinut? Lapset uskoivat pienimmätkin huolensa hänelle ja ilakoivat hänen kanssaan kuin nuoren tyttösen. Tuon kyllä pitäisi enemmän kiinnittää minun mieltäni. Miten se onkaan tullut niin syrjäytetyksi, että Emmin täytyi siitä huomauttaa?
Kahvin valmistuttua Emmi lähti Jaakon kanssa viemään sitä riiheen.Siellä oli sanasota käymässä, mutta se vaikeni heidän tultuaan.
Jaakko pyyteli miehiä suorittamaan työnsä huolellisemmin. Tähkiin oli jäänyt jyviä.
— Pitäisi isännän olla mukana työssä, niin saisi sanoa aikanaan, kuului joku riihessä sanovan, mutta Jaakko ei ollut sitä kuulevinaan.
Kun Emmi oli vienyt pois kahvineuvot, sanoi Jaakko riihiväelle maksavansa täyden palkan puintiajalta, vaikka se kuuluikin heidän verotehtäviinsä.
Hyväksyvä murina kuului riihestä, ja varstoihin tartuttiin innokkaasti.Lyhteet saivat nyt navakoita iskuja, eikä jyviä jäänyt tähkäpäihin.
Jaakko tunsi rauhoittavaa tyydytystä palatessaan kartanolle. Veroja oli tullut jo tarpeeksi torppien ja mäkitupien alueista. Talo oli varmaankin jo aikoja sitten saanut niistä hinnan täydellisesti. Tästäpuolin saisivat he verohelpotuksia yhä enemmän. Kykenivätkö he ymmärtämään, ettei hän toimenpiteellään tarkoittanut omaa etuaan?
Oli vielä yksi myöhäsyksyn päiviä, jolloin aurinko lämmittää ja kirjavat puut odottavat kuin hengähtämättä syysmyrskyä, joka karistaa lehdet ja hajoittaa ne maahan. Metsät hehkuivat värikylläisinä, kuolinjuhlaansa pitäen.
Pentti käveli oikopolkua metsien läpi Mikkolaan. Päivällisen jälkeen ei hän voinut tarttua työhön. Vilma oli poltellut hänen mieltään koko päivän. Juhlien jälkeen oli hän vain kerran käynyt eräänä sunnuntaina Mikkolassa. Siellä oli vieraita silloin, ja kun osa heistä oli poislähdössä ja hän aikoi jäädä odottamaan, kunnes Vilma kokonaan vapautuisi vieraista, tuli vänrikki tapansa mukaan liehitellen ja imelästi virnistellen. Pentti ei voinut enää hetkeksikään jäädä. Hän kumarsi koko seuralle ja astui päättävästi ulos. Ohimennen hän oli huomannut Vilman kummastuneen katseen, mutta ei voinut olla kiroamatta itsekseen miksi Vilma jäi paikoilleen, eikä tullut hänen jälkeensä.
Miksi tyttö ei sitä tehnyt? Vänrikki oli kai siis mielivieras.
Nyt oli Pentti päättänyt saada täyden selvyyden. Mieltä jäyti ja karvasteli lakkaamatta. Miksi hän yhä ajatteli tyttöä, vaikka hyvin näki, ettei tämä ollut rehellinen? Siitä oli selvänä merkkinä tytön hämilleen joutuminen, kun puhelu kosketteli Koljakoffia.
Pentti ei voinut olla ajattelematta rehevää, voimakaspiirteistä tyttöä, jolla oli niin kauniit silmät ja tuuhea tukka kuin kultaa.
Kuolleet lehdet kahisivat metsäpolulla. Pentti kiirehti käyntiään, silmäillen uteliaasti ympärilleen. Vallihaudat olivat muuttaneet erämaanluonnon kokonaan toiseksi.
Yht'äkkiä jäi hän kuin naulittuna tielle ja polvet rupesivat horjahtelemaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Vähän etempänä tiestä istui Koljakoff Vilma sylissään. He eivät huomanneet Penttiä, joka varovasti painautui maata vasten tiheän pensaan suojaan.
Pentti oli vähällä hyökätä ryssän kimppuun mutta sai vaivoin hillityksi itsensä jääden paikoilleen tähystämään.
Vilma ei vastustellut ryssän hyväilyjä. Posket hohtivat ja tukka oli auennut. Ryssä sormieli sitä hyväillen.
Sitten tapahtui vielä hirveämpää, joka sai Pentin raivosta vapisemaan. Vilma ei vastustellut, ja Pentti oli lamautunut niin, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa. Viimein hän raivosta karjaisten syöksyi esiin. Kauhu jähmetytti tytön ja raiskaajan paikoilleen. Ryssä sai käteensä pistoolin, mutta Pentti tempasi sen häneltä ja heitti metsään. Tyttö pakeni huutaen, mutta ryssä painui Pentin ravakasta otteesta mättäälle ja sai hänen puukostaan muutamia harkittuja viiltoja.
Ryssä ärisi kuin paholainen.
— Huudatko sinä perkele!
Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta vasten.Siin' on raiskaajalle!
— Mitä tästä seuraa? oli ensimmäinen selvä ajatus Pentin aivoissa. Hänen oma tiensä oli nyt selvä, mutta mitä nyt seuraisi teosta kotiväelle ja koko talolle?
Pentti juoksi hengästyneenä kotiinsa ja valmistui heti paikalla matkaan. Jaakon hän vei kahden kesken kamariin ja selitti hänelle lyhyesti asian.
— Ja mitä tästä seuraa meille muille ja talolle?
— Sitä en tiedä. Tulin mielettömäksi raivosta. Voit selittää minun lähteneen kotoa jo päivää ennen. Kukaan ei ole minua nähnyt tänään paitsi tyttö.
— Entä hän?
— Hän ei uskalla puhua mitään, ja minähän sen olen tehnyt ettekä te muut. Hyvästi nyt, veli. Minä palaan kerran lyömään heitä vielä lujemmin.
— Onnea matkallesi!
Miehet puristivat kättä, ja Pentti hyppäsi pyörän selkään. Seuraavana päivänä hän olisi jo kaukana, ehkäpä rajan toisella puolella.
Vänrikki makasi kirkonkylässä heikkona saamistaan haavoista. Pian hän sieltäkin siirtyi jonnekin, päästyään jaloilleen, eikä hänestä tiedetty mitään sen perästä.
Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria tukkipuitakin jo kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä vastustelemaan.
Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella, ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.
— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli Jaakko kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.
— Penttihän on kumminkin syyllinen.
— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy olevan mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.
— Täytyyhän sitä viran puolesta.
— Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä sitävastoin…
— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi, jos pröystäilette.
— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien enkä heidän apuriensa jaloissa!
Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.
— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.
Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta. Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».
Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.
— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. —Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?
— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.
— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.
— Kallion kangastako?
— Niin.
Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.
— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.
Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno? Vieraan maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.
Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä, Pentiltä morsian.
— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan portailla vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne kokonaan.
— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.
Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.
Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.
Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä otettu enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.
— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille, sanoiJaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä Kinkomaahan.Sieltä kuuluu huonoja uutisia.
Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.
Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui joka päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet sopimaan torppariensa kanssa.
Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi veljeksien jäykät välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään. Neuvoi vieraan kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien piippuaan.
— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.
— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin koko tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.
— Möit?
— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla maamieheksi.
— Paljonko oli velkoja?
— Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä roskat päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.
Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen veljeä silmillään.
Ville mainitsi talon hinnan.
— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet häätänyt torppareitasi.
— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.
— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava omasi.Tiedätkö mitä teet?
— Sitä mitä niin monet tekevät.
— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi jokaiselle.
Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät kaikki muutkin.
— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.
— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.
— Minkä?
— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään kannattavan hyvin.
Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.
— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita… Turhaanpa tulin sitten lähteneeksi.
— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?
— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun kuulin myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.
Jaakko nousi lähteäkseen.
— Elähän mene, Helena tuo kahvia.
— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja muutenkin…
… olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko lisätä, mutta jätti sanomatta.
— Ne ryssät vain siellä mellastavat.
— Niinhän ne… sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.
— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä… olisivat saattaneet haaskata vielä tämänkin talon.
— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.
Jaakko oli jo ovella.
— Kuulehan, miten se Pentin juttu… meniköhän poika tosiaankinSaksaan? kysyi Ville.
— Pitääkö sinunkin siitä huutaa?
— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain… onhan se minunkinveljeni… ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne.Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä NikkiPurolaa. Hän on aika piru.
Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen. Helenakin toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.
— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja ryöstetään ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa pidämme päämme pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan. — Se oli tarkoitettu Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin kupeella punastui ja katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi häntä ja tunsi sääliä Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen näköinen ihminen. Olisi kai saanut parempiakin kuin Villen.
Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.
— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus. Saisit antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä myöntyväinen omasta puolestasi talon myyntiin?
— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.
— Pidähän suusi… et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella joutavaa.Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.
Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:
— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.
'— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti hyvästeltyään.
— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi Jaakko ääneen mennessään talon pihamaalla.
Tiellä hän tapasi Nevalaisen.
— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä tavoitellen.
Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt puheisiin hänen kanssaan puuttua.
— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen jatkaa keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt torpparejakaan talon maalle kuin pari.
— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun mielestäni olisi talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.
— Metsää ne vain haaskaavat… niistä muuta hyötyä. Poispa se Villekin niitä ajeli.
— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!
Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.
— Vai pitää naapuri minua sellaisena.
— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.
Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.
— Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä niinkuinVillekin.
Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle, joka valitteli pihamaalla.
Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen täytyy kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.
Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.
Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä. Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten oli taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui nyt arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli omiakin rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi jäädä odottamaan.
Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat osaa isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset (ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi kaulalla muutamilla.
— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.
— Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!
Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana kulkueessa. Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen raiskaajien kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin syyllisiä siihen olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat joskus kuin uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki, mutta nythän oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime syksynä, ja vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa nyt kaikki oli toisin.
Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle. Siellä tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät pistelemäänkin heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin katsellut hieman karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat mukana. Nuokin tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on vihattujen venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte venäläistä, kun se antoi teille vapauden?
Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen, että tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.
Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja ryssät istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman puolueensa näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja maamiesneuvoja. Heidän puheitaan kuunnellessa vallimiehet hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Puhukaahan nyt. Vielä tässä Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten veljien kanssa, tekee suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja muille, jotka ovat meitä ja venäläisiä halveksineet.
Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa pienessä murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli kumminkin arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien muistojuhlaan.
Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion (Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.
Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.
— … sai temokraatit rehellisyyden puuskan… perhana!
Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa kaulakkain.
Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.
— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuoVenäjä auttane ja järjestäne täälläkin.
— Minä en usko, tikaa eukko.
— Uskoppa kuinka tahansa… kyllä se suolavesileivän syönti loppuu vielä… maltahan kun se kumous…
Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata… pääsee alkuun… köyhälistö nousee… herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen…
Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön keskellä.
* * * * *
Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille pääkaupungissa.
»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»
Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?… Olivatko he maanpettureita?
Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.
Ovatko he?
Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.
Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä, mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan kuluttua uudelleen, ja silloin… Kyllä se on hyvä vain, että pojat ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.
Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.
Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.
Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva sointu.
Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.
— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et käykään kokouksissa, pässinpää!
— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?
Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.
— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja, jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi rikkureiksi!
Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän yksimielisyydestään ja toveruudestaan.
Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä aina raa'asti ja uhitellen.
Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe, kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.
Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen. Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.
Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa järvi ja asutusta sen ympärillä.
Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen, ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin paistoi niin kauniisti.
Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula ja sanomalehtikääreinen leivänpala.
Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.
— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin sahanterällä alas mennessään.
— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.
Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut, niin että luut näkyy.
— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja perunata nostetaan.
— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.
— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?
— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.
— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten armoilla tässä menisi.
— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En ymmärrä mitä sillä kaartilla…
— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan. Sitä sillä, selitti Taave.
— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin velkaisäntiä!… Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä tämän käsität?
— En sitä ole ajatellut… puhuvat suunsa mauksi… kyllä kai temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö sinne eduskuntaan… tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.
— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.
Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä. Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan. Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat talonvälityksien jo käyvän huonosti.
— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanooTaave ajatustensa jatkoksi.
— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.
— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta torpparia vähemmän alustalaisia.
Siihen Ale vain hymähti katkerasti.
Miehet nousivat kotiin mennäkseen.
Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.
— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä. Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.
Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä niille akoille… ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä kuuntelemaan.
Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysiTaavea mukaansa.
— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.
— Piruako niistä kokouksista… tule syömään, huusi Alen akka.
— Mitä syömään?
Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle.Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.
Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.
Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki juurtumaan kurkkuun.
Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave, mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään asuintoverilleen.
Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli siihen vaadittu ensin liittymään.
Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen, ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa. Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole sielläkään elon merkkejä.
Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.
— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.
Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.
— Mennään talolle saamaan lämmintä.
— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.
— Tottapahan tulevat. Mennään pois.
— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin… tämä on tärkeä tehtävä.
— Eipä täällä mitään näy.
— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on sitä yhtä kansan pyhää asiaa.
— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.
— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.
Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi sydänalassa.
Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa? Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin. Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty. Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.
Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.
— Kai se niin on, myönsi Ale.
Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.
Jo kuului singahtelevia sanojakin.
— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.
Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.
— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hänAlelle.
Ale melkein hätkähti.
— Mitä heistä… ei me nyt ainakaan… kulkekoot rauhassa, kun eivät rupea rähjäämään.
— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?
— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.
— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti, niinkuin päällikkö sanoo.
— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja sieltä eduskunnasta.
Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.
Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain. Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.
Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitäTaaven mielipidettä.
Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:
— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä pitää olla valta kans' kunnan asiois'.
Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta. Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle: »Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen jälkeen oli Taave alkanut muuttua.
Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen, miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu. Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut kehaista niinkuin toisetkin.
Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään. Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.
Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina. Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän ja puristi lujemmin pyssyn piippua.
Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla. Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä siltä kohdalta.
Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen. Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi, ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja. Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu herroja.
Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.
— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!
— Ja mitä on saatu?
— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.
— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.
— Siitä ei puhuta mitään.
— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.
Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan nousta.
Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.
— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen, paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.
Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.
— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo, mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?
Vai niin se olikin.
Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane, kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju. Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.
Ale herätti toverinsa.
— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.
Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.
— … kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.
Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.
Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin pitkälle… Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.
Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut mitään iloa se lakko hänelle.
Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet. Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.
Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.
Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin Hautamäkeen.
Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.
Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä rauhoittelee, sanoivat jotkut.
Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki katkeruuden kasvavan työväessä.
Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.
— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.
— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.
— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa, niinkuin moni tekee.
Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.
Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja se jatkui marraskuun lakkopäiville.
Silloin alkoi räjähdellä.
— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.
— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.
— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka manttaalimiehiä ei miellytä.
Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.
— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.
— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.
— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.
— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.
Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.
— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen vapaasti viljeltäväksi.
— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.
— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.
— Suomen kansa eduskuntansa kautta.
— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.
— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.
— Ei sellaisilla ehdoilla.
— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois lahjaksi?
— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.
— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet täältä.
— Ei ikipäivänä!
Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.
— Nähdäänpäs!
— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei taida enää selvää tullakaan.
Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa… Eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.
Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien tai vuokramaata viljellen.
Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?