Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa; lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui yksin tuvassa ja keittiössä.
Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen liikkeeseen.
Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä kustannuksella.
Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että oikeudentunto on kokonaan menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.
Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli vain enää kysymys ajasta ja paikasta.
Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin tämä laski kätensä hänen olalleen.
— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.
— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.
— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla…
— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille palstoittamisesta.
— Mitä he sanovat siitä?
— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he saisivat palstansa.
— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun kannata surra sen itsepäisyyttä.
— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua, niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet heidän luottamuksensa.
Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.
Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan. Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty leikiksi ja naurettu yhteisesti.
Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi, vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.
— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. — Kuuluvat isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.
— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani. Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt suunsa kiinni.
Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:
— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu, menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta vanhan yhteiskuntamuodon.
— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.
— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut, niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.
Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän siihen sanoisi.
— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi nostamatta katsettaan työstään.
— Ja mistä?
Jaakon ääni helähti teräkseltä.
— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa heidän mieltään.
Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein ensimmäistä kertaa heidän elämässään.
— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan, ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.
— Eikä minuunkaan?… jos et itsestäsi välitä…
— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni ulos.
Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.
Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä. Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja…
Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan, että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin puolin.
Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.
Näinkö pitkällä jo oltiin.
— … nämäkin maajussin perkeleet… kuuli Jaakko katkelman muutaman miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.
Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.
Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui hammasta purren heidän perässään pirttiin.
— … jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä koottu… perkele!
Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.
— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko jyrkästi.
Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan korvalliselle ja astui isännän eteen.
— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.
Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.
— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.
— … sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.
Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.
Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.
Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut.Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.
Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.
Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.
— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.
Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.
— Mitä… joko olet kaikki hävittänyt?
— Sinä ne olet hävittänyt… juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. — »Helvetti!… semmoisen akan kanssa jaksa…»
Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes rippeitä jälellä.
Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön. Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt hänet tähän.
Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana. Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.
Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.
Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua siihen joukkoon.
Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.
Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista mitään välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja sokeana kaikelle kurjuudelle?
Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat, löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään, että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan. Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.
— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo seuraavana päivänä vaimoltaan.
— Sinä ainakin.
— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia tarvitaan nykyjään paljon.
Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä saisi rahaa.
Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.
— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei viitsinyt vielä nousta.
— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.
— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et saa rahaa, niin kyllä minä…
— Miten?
— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.
Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.
Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina miehen… Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.
Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo siitä.
— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.
— Aina vähän, kiusoitteli Helena.
— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin että hienot pitsit repeilivät.
— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä pahoinpitele vaimoasi.
Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään iltasilla poissa kotoaan.
Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.
— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.
— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin menköön vastakin miten sattuu.
—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.
— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.
Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.
— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.
— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.
— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous puhdistaa.
Hänen on jouduttava mukaan.
Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.
Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.
Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.
— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.
Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen. Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.
Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.
Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa puute ja valitus irvisti joka nurkasta.
Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.
— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.
— Niin näkyy… sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.
Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua torppariensa häätämisestä.
Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.
Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoiAle:
— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.
Ville hämmentyi hieman.
— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.
— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.
Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.
Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.
— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle mökkiläisiään? sanoi toinen.
Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.
— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.
— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.
Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti. Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden yhteiskunnallistuttamista.
— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.
— Mitäs Ville sanoi?
— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan se mies maansa menetti.
Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.
Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.
— Nyt se siis alkaa, veljessota.
Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin helmikuun ensimmäinen päivä.
— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.
Miksi tämän piti mennä näin?
Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja, ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat sinkoilla.
Mutta mikä synnytti ukkosta?
Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.
Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet, jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin kiihoittaa?
Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet harkita asioita.
Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.
Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.
Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän johtajissaankin kuului olevan.
Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.
— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.
— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:
— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.
— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.
— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.
— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo menneen.
— No hänet nyt tiesikin… toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.
— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.
— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse pelätä.
— Usko vain, että sitä muka katsovat.
Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja jatkoi kävelyään.
Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?
Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.
Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla innostuksen tuli.
— Nytkö sinä menet?
— Niin, isä!
Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein täysi mies.
— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. — Lähtisin minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin. Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.
Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.
— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oliJaakko virkkanut:
— Sinne jää paljon… tämä on varmasti verinen leikki.
— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.
— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta, aina se sekin jotain vaikuttaa.
Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta, jotka lähtivät maata vapauttamaan.
Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos, eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan lattialle.
Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa.Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.
— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.
— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään… silloin se tuli loppu köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.
— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi.Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.
Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä tappelemaan ja heittää se turha suunsoitto.
Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.
Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.
— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.
Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.
— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan… heh… nyt se alkaa.
Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.
— Vai sinne… en minä tällaista osannut odottaa… että ihan pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä semmoisesta hyvä seuraa.
Nikki kiroaa.
— Vai jo muutit mielesi.
— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun kerran rupesivat tällaiseen… huonostipa meni asiat.
Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:
— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.
Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma,Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.
Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja miellyttävä.
— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.
Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän ihmettelee.
— Nyt minä jo arvaan… onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko kylässä silmiään näyttää.
Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun valaisemalla penkillä.
Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.
— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi… jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.
— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?
— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille mitään…
— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.
— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin, sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.
— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan oveltaAlman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!
Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.
— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle reissulleen.
— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.
Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän. Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja rauhoitella minkä taisi.
— No mitä sinä siitä… eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot mennä?
— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.
— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä vaikka puhuisin Jaakolle.
Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista, joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo näyttänyt sitä muistelevan.
Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta, että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään kellekään näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.
Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.
— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten vanhempien kanssa… kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.
— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. — Sen saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.
— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.
Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.
Muutama viikko oli vierähtänyt. Hautamäen alustalaisia oli viety tutkittavaksi ja puolet heistä, osallisina kapinan valmisteluun, oli jäänyt sille tielleen, odottamaan tuomiotaan. Jaakko oli koettanut heitä vapauttaa, mutta ei onnistunut. Talon töissä oli nyt vain puolet alustalaisista.
Päivät olivat pitkiä ja hiljaisia. Tuvassa ei puhuttu ruokailuaikoinakaan muuta kuin välttämättömät asiat. Työmailla oli usein vilkas keskustelu käynnissä, mutta kun Jaakko saapui paikalle, syntyi äänettömyys.
Ja joskus luotiin isäntään synkkiä silmäyksiä. Olihan tämä uhannut lähteä itsekin rintamalle, jos tosissaan puhui.
Jaakko koetti saada selvää alustalaistensa ajatuksista, mutta nämä vaikenivat kuin muuri.
— Kunhan eivät suullaan julkisesti kapinoi, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Olkoot muuten miten tahansa. Taisipa sattua väärinpäin ne vangitsemiset. Siellä on nyt tavallaan syyttömästi parhaimmat miehet ja tänne taisi jäädä punaisimmat.
— Syyttömästi? Olivathan he punakaartissa, sanoi Emmi.
— Eivät olisi siihen ryhtyneet omasta aloitteestaan. Katson vieläkin villitsijöitten syyksi maalaistyöväen sekaantumisen kapinaan. Rankaisu kyllä niskoittelusta tekee heille hyvää, mutta syyttömiä he kapinaan ovat.
Tuli viestejä voitoista, ja Jaakko tunsi tulevansa päivä päivältä rauhattomammaksi. Muut siellä puhdistavat maata raiskaajista, ja hän on täällä vain kotimiehinä, valmista odottamassa.
Siellä lyötiin ryssiä,'häpäisijöitä, ja hän oli täällä, vaikka vielähän hänenkin kätensä olisi kääntynyt siinä missä toisenkin.
Penttikin siellä oli varmasti maksamassa ankaralla kädellä raiskaajille.
— Mitäs, jos minäkin lähtisin rintamalle, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Tuntuu niinkuin tässä toisten armoilla olisin jäänyt elämään ja valmista nauttimaan.
— Tee kuinka tahdot. Vaikeata on tosin talon hoito epävarman väen kanssa, mutta kyllä minä parhaani koetan, jos kerran et voi menoasi jättää, sanoi Emmi. — En minä sinua tosin hennoisi päästää.
Ja Emmi laski kätensä miehensä olkapäälle.
— Mutta et kielläkään?
— En. Olisin silloin huono kansalainen ja vain omaa etuani katsova.
Se jäi siihen sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä nähtiin Jaakon mietteissään menevän kylään. Sieltä palattuaan kertoi hän, että toisissa pitäjissä oli talot melkein tyhjinä miehistä. Kaikki olivat menneet. Hänen täytyi myöskin lähteä.
— Tuntuu niinkuin toimettomana katselisin tulipalon sammutusta olematta itse mukana. Menen ainakin joksikin ajaksi, ja sinun on hoidettava taloutta, sanoi hän vaimolleen.
— Ettäkö isäkin lähtee, innostui Liisakin. — Olisin minäkin nyt mies, niin lähtisin!
— Tännekö luulisit minun jäävän, sanoi Annikki. — Olisi pitänyt lähteä edes sairaanhoitajaksi.
— Taidatte pian jättää minut yksin koko taloon, hymyili Emmi. — Sama se on, kyllä minä täällä järjestyksestä vastaan.
— Niin, kukapa sitä olisi uskonut silloin kun ryssät meilläkin reuhasivat, että näin pian heitä lyötäisiin, sanoi Jaakko. — Nyt pitäisi vanhojen sotasankarien olla elossa.
— Eikö liene suomalaisissa sankareja vielä nytkin, sanoi Emmi.
— No niin ainakin kuuluu sieltä Pohjanmaalta.
Ei puhuttu lähdöstä sen enempää. Jaakko neuvoi töitä ja illan suussa lähti matkaan niin kuin takamaaperkkiölle olisi lähtenyt.
Illallista syödessä kysyivät miehet, mihin isäntä oli joutunut.
— Lähti punaryssiä hänkin osaltaan lyömään, sanoi emäntä suoraan ja peittelemättä.
Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan.
— No nythän pannaan sitten työt seisomaan, sanoi joku miehistä.
— Miten vaan haluatte, sanoi emäntä. — Jauhosäkkien suut pysyvät myöskin kiinni, eikä yksikään mies astu pöytään, jos ei työt suju niinkuin ennenkin.
— Kyllä tässä jauhovarastot löytyy, jos niiksi tulee, uhkaili jo toinenkin.
— Miks'ei, jos ovia käytte särkemään, mutta silloin on tie selvä sinne mihin toisillakin niskureilla.
Miehet vaikenivat huomattuaan, että ohjat olivat nyt yhtä lujissa käsissä kuin ennenkin, ehkä vielä lujemmissa.
Kuinka mahtavana jylisikään tykkien ääni. Jaakko paljasti päänsä sitä kuunnellessaan. Äsken oli hän saapunut rintamalle ja nähnyt tuokiossa, että leikki oli kaukana. Ankara työ odotti häntäkin, mutta sitä ajatellessa tuntui, kuin hartialihakset olisivat kasvaneet.
Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.
Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?
Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai hetkiseksi säälin tunteet heräämään.
Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.
On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai vainiolla joitakin vuosia sitten.
Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti todellakin, vai joku toinen.
Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.
Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä olalle.
— No vieläkö tunnet?
— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?
Miehet puristivat lämpimästi kättä.
— Totta kai, vaikka vasta tuota tulinkin. Enhän minä kotiperkkiöilläkään miehestä alle jäänyt.
— Etpä et, sinähän se aina etumaisena. Taisit lähteä sinäkin osaltasiHautamäen raiskaajille maksamaan.
— Niinpä vain, oma osuutemme meillä kummallakin. Vaikka yhteinen asiapa se kallein lienee meille molemmille.
— Se on selvä, ja pian tässä taas leikki alkaa. Saat nyt olla kerran minunkin komennettavanani, naurahti Pentti.
— Hyvä on. Kyllä tehdään mitä käsketään. — — —
Valmisteltiin hyökkäystä. Pentti oli asettunut miehineen asemiin mäenalle, valmiina hyökkäykseen, jota tykistö tulisi kohta vahvistelemaan.Tiedettiin läheisissä punaisten asemissa olevan runsaasti ryssiä, jaPentti paloi halusta päästä taisteluun.
Tällä hetkellä tuntui hänestä kaikki jälellejäänyt kuin pieneltä pisteeltä kaukaisuudessa. Olo vieraalla maalla ja koti siellä Hämeen perukoilla. Kotimaan kamaralle päästyä poltteli vain yksi ajatus: nyt puhdistetaan maa ryssien ja punaisten saastasta. Se sama ajatus kai oli tovereillakin valtavimpana, mutta hänellä siihen liittyi vielä muutakin: hajalle mennyt ensimmäinen rakkaus, raa'asti väkivalloin viety tyttö, joka oli jo hänelle kuin morsian. Ei voinut työntää syrjään itsekästä nautinnon tunnetta. Nythän sai maksaa häpeän ja tihutyön moninkertaisesti.
Kevät-illan myöhäinen hetki oli hiljainen. Miehistö odotti tykistötulen avaamista. Pentti silmäili kärsimättömästi heidän yläpuolellaan jonkun matkan päässä olevalle mäelle, milloin tuliputket alkaisivat mylvähdellä. Omasta puolestaan hän olisi ollut valmis hyökkäämään joukkoineen heti ilman mitään valmistuksia.
Miehiin oli tarttunut hänen taisteluintonsa. Pistimet oli otettu esille ja kiinnitetty paikoilleen. Joukkue odotti vain suositun päällikkönsä komentosanaa.
Nyt! Nyt alkoi tykkien mahtava virsi. Pentti repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen jonkun sanan ja käski lähetin viedä sen tykistöosaston päällikölle. Hän oli lausunut toivomuksen, että valmistelu ei kestäisi kuin lyhyen hetken.
Tykkien äänessä oli jotain mahtavaa. Se oli kuin tuomiovirsi, kuin järkkymätön lain lausunto. Se nostatti kuumat veret poskille.
Aukeaman vastakkaisella puolella näkyi liikehtimistä. Sieltä ammuskeltiin harvakseen.
Tykkituli taukosi ja merkkiraketti kohosi ilmaan.
Pentin ääni kajahti kuin metalli:
— Syöksyyn! — Ylös! Mars, mars!
Joukkue meni eteenpäin kuin myrsky. Ryssät tovereineen alkoivat paeta, mutta jäivät typertyneinä yht'äkkiä ryöpsähtäneen taisteluintoisen joukon keskelle.
Sinellimiehet kaatuivat kuin heinä, ja hankea punasi veri. Se ei tuntunut tällä kertaa Pentistä yhtään kaamealta. Taistelun melskeessä oli vain mielessä kotipihojen häpäisy ja metsien raiskaus, koko maan kärsimä häpeä ja sitten muuan vaaleahiuksinen tyttö, joka kerran oli ollut hänelle jo niin rakas.
Ale ja Taave ovat istuneet vankilan lattiapahnoilla jo epämääräisen ajan. Ei ole voinut laskea tunteja eikä päiviä. Tunnit ovat olleet vuorokausia pitemmät, ja viikon mittainen aika on tuntunut loppumattomilta vuosilta.
Ei voi nukkua pahnoilla. Täit kaluavat laihaa ruumista, ja niitä täytyy alinomaa karistella näivettyneestä ihosta.
Siitä päivästä, jolloin Ale ja Taave komennettiin »kiväärit olalle» ja marssimaan metsätaipaleelle ja jolloin valkoinen joukko heidät yllätti, on kulunut heidän mielestään mittaamattoman pitkä aika. Kaikki vangin tavalliset alkupäivien ajatukset ovat jo ehtineet hajota, ja kutistunut ajatusjaksojen rengas käsittää vain vankilan likaisen sisustan, vaimon ja lapset jossain hatarassa hökkelissä, pienen autiotorpan jossain hyvin kaukana. Ajatusten liikkuma-ala kutistuu vielä siitäkin. Torppa jää pois, häipyy pieneksi pisteeksi, ja sitten sitä ei ole enää ollenkaan. Joskus vielä välähtää aivokomerojen pimennosta kuin valokehän ympäröimänä entinen kotimökki, sitten on vain sitä samaa tasaista: vaimo ja lapset siellä jossain, tämä ryöttäinen pehkuläjä tässä, josta näkyy raukeita verestäviä silmiä, takkuisia päitä ja risaisia ruumiita.
Mielikuvat ovat nyt Alella ja Taavella yhtäläisiä. Taave ei tapaileenää tehtaalaismurretta, ja etevämmyys temokratiassa on nyt hävinnyt.Samanlaisena valoläikkäpilkahduksina näkee hän entisen mökkinsäKinkomaan takalistolla, niinkuin lepattavan ja sammuvan kynttilänliekin.
Vihakin on jo olematon käsite. Sitä hautoo vain voimakkaampi maantiesälli, joka on tähän tällaiseen jo tottunut ja voi mukautua oloihin järkeilijän tyyneydellä. Alessa ja Taavessa on viha ja vahingonilo leimahtanut silloin, kun eräänä päivänä on ovesta sysätty sisään Kinkomaan entinen isäntä, Ville. Silloin eivät ole nämä miehet tunteneet mitään kohtalotoveruutta. Harvasanainen Ale on jurahtanut:
— Tännehän se isäntäkin tuloo.
Ja niin ovat päivät vierineet. Maantiesälli on istuksinut ikkunassa miettien karkaamista ja metsäistä matkaa punaisten rintamalle. Ikkunan ohi on marssinut silloin tällöin valkoisia joukkoja, ja silloin on sällin leuka pahasti jännittynyt.
— Lahtarit perr…!
Kirous on jäänyt aina kesken. Mistä syystä? Lieneekö epämääräinen tilanne sadatuksia miedontanut.
Villessä ovat mielentilat muuttuneet samoin kuin toisissakin vangeissa. Ensin suonia paisuttavaa vihaa, aamusta iltaan. Sitten jo mielihaikeutta ja hätää: ne voivat ampua, ei siinä auta mikään. Helena jää ja pieni Uolevi, josta kerran jo ajateltiin Kinkomaan perijää. Helena saa nyt olla vapaasti miesten kanssa. Ei se tästä välitä.
Mutta jos vielä pääsisi tästä selviämään, niin hän muuttaisi kauaksiLappiin, vaikka Ruotsin puolelle. Toiset miehet eivät saisi Helenaa, jaUolevista tulisi vielä mies.
Villen ajatukset viipyvät menneissä päivissä. Viehättävinä kuvasarjoina ne nyt kulkevat ohitse. Hautamäessä iloisena nuorukaisena, öillä tyttöjen luhdissa, päivisin loikomassa jossain työtä pakoillen. Kinkomaassa, sähköisen Helenan kainalossa hääyönä. Iloisia, huolettomia päiviä. Niitä muistaessa puristaa joskus rintaa sanomaton ahdistus. — — —
Eräänä päivänä tulee vartija ja sanoo Alelle ja Taavelle:
— Nyt saatte mennä.
— Mihin? kysyy Ale käsittämättä, että vapautus oli tullut aivan yllättävänä.
— Mihin vaan minun puolestani, sanoo vartija. — Alkakaa vain mennä.
— Ihanko vapaaksi? teristyy jo Taavekin.
Edellisenä päivänä olivat toverukset olleet tutkinnolla, mutta mitään vapautusta toivomatta painuneet taas harmaisiin mielialoihinsa.
Vapaus tuli niinkuin päivänsäde pitkän pilvisään jälkeen. Se lämmitti rintaa ja sai vedet kihoamaan silmäkulmaan.
Ville katseli verestävin silmin Alen ja Taaven lähtöä. Hänen vapautuksestaan ei vartija puhunut mitään. Pitäisi kysyä, jos jotain tietäisi.
— Enkö täältä minäkin jo saisi lähteä?
Vartija ei vastaa, muljauttaa vain välinpitämättömästi silmiään, muttaTaave ehättää sanomaan:
— Eihän täältä toki isäntämiehiä… ja mihinkäpä kaverilla on kiirekään.
Taave oli alkanut saada jo takaisin osan entistä varmuuttaan. Luonto oli valmis nousemaan heti kun tiesi, että pääsee vapauteen.
— Mihin tässä nyt ensiksi mennään? sanoi Ale vankilan ulkopuolella. Oli niin sykäyttävän hyvä mieli, ettei osannut ajatella paljon mitään.
— Tietysti akkojen luo, touhusi Taave. — Aloittamaan taas uudelleen tätä roletaarin elämätä.
Alesta tuntui kohta vapaaksi päästyään, että hänen on jätettävä heti kaupunki ja nämä seudut, joissa on tullut eläneeksi kovien kokemuksien raskaat päivät. Pois, kauaksi, entiselle kotiseudulle, entisen keskelle, elämään salolaisen elämää. Jossakin kyllä saisi jonkun mäkituvan tai talon saunan nurkan asuakseen ja taloihin pääsisi töihin. Oli suotta tullut tänne muuttaneeksikin. Mutta kaupunki ja tehtaalaiselämä oli silloin kangastellut niin houkuttelevana ja vapautta lupaavana. Se oli riistänyt sen vähäisenkin vapauden ja oli ollut vähällä viedä kaikki.
Alelle tulee polttava kiire pois kaupungista. On sanottava eukolle, että kerää vähäiset tavaransa kokoon ja joutuu matkaan. Ei tätä loppupäivääkään tahtoisi hän olla enää täällä.
Taave on esittänyt Alelle, että kai sitä mennään tehtaalle työtä pyytämään, mutta Ale ei ole sitä kuulevinaankaan.
— Parasta kun sinäkin lähtisit sinne kotipuolille, sanoo hän Taavelle. — Siellä sitä on kuitenkin parempi. Saa olla raikkaissa metsissä ja kesällä pyytää kalaa.
— Ettäkö aiot lähteä isäntiä kumartelemaan?
— Ennen niitäkin kuin tehtaanherroja ja sosialistijohtajia.
Ale kiirehtii edellä, Taave perässä.
— Et taida sinä lähteä? kysyy Ale toveriltaan, vaikka tietää hyvin, ettei Taave henno jättää tehdastyötä eikä sosialistijohtajia.
— En.
Se loppui siihen sanaan, ja toverukset erosivat. — — —
Taivaltaessaan eukkonsa kanssa ulos kaupungista näki Ale vielä vilaukselta Villen. Kahden muun vangin ja vartijain saattamana meni sisään hautausmaan portista. Sinne jäi, mietti Ale. Hän toki pelastui ja meneekin nyt askartelemaan maan kanssa — sinne kauaksi saloille ja korpiin. Siellä sitä tulee ruumiltaan ja mieleltään terveeksi tämän kaupunkivaelluksen ja kitumisen jälkeen.
Vanha Eenokki oli joutunut hänkin toisten mukana pidätetyksi ja myöhemmin oli hänet kuljetettu kaupunkiin asti. Hautamäen Jaakko oli koettanut häntä vapauttaa ennen kaikkea, mutta kirkonkylän esikunta ei suostunut laskemaan häntäkään vapaaksi, ennenkuin olisi hänen asiansa tutkittu toisten mukana.
Nyt hän oli päässyt vapaaksi. Myöhäisenä lauantaiehtoona Eenokki palaa kotimökilleen, ja kun hän saunan ovelta tuntee tuoreen löylyn ja vastan tuoksun, on se kuin lääkettä sairaalle ruumiille ja mielelle.
Saunan hämärässä kuumuudessa jupisee Eenokki yksinään:
— Oli se reisu… henkikulta tuo vielä säilyi.
Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden, jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä. Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen olentonsa epävarmaksi.
Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.
Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.
Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan kääkkänälle:
— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.
— Lahtaritko?
— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin… nepä ne voivat tulla hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.
— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee… tuli tästä ajat…
Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt…? Yöllä ahdistaa painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi suojeluskuntalaisia tulemaan.
Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.
Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta. Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.
— Mihin se kompura on mennyt?
Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä. Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin ovelle:
— Joko ne menivät?
— Mitkä?
— Nepä suojeluskuntalaiset.
— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.
Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.
Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin. Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.
Kaikki pienimmät toiveetkin olivat nyt heidän mielestään karisseet pois olojen muuttamisesta paremmiksi. Kun ei saatu temokraatilta muuta kuin tämä hirveä sota ja kun porvaritkin antoivat tuntea sitä samaa sotaa, niin ei jäänyt uskoa leivän lisääntymiseen, hyvä kun henkikulta säilyi. Ja niin elivät salomökkien asukkaat päivästä päivään, pelokkaina ja arkoina kuin metsän elävät, mutta synkkinä ja salavihaisina.
Jaakko oli palannut rintamalta, ja Hautamäessä suoritettiin viimeisiä kevättöitä. Ne kävivät hitaasti, kun miehistö oli huvennut. Jaakko oli vieläkin koettanut vapauttaa alustalaisiaan, mutta vain muutama oli heistä päässyt takaisin. Nikki Purola oli tavattu rintamalle pyrkimässä ja saanut myöhemmin lyhyen tuomionsa. Eenokin oli onnistunut päästä ennen muita, ja toisetkin ehkä palaavat, kun ehditään heidän asiansa käsitellä valtiorikosoikeuksissa.
Jaakko liikkui töissä etumaisena eikä puuttunut puheisiin. Ruokailuajatkin olivat hiljaisia. Mitään pistopuheita ei Jaakko sallinut. Jos joku yritti entiseen tapaan veistelemään valkoisista, lopetti Jaakko sen lyhyeen.
— On odotettava uutta aikaa. Olihan selvää, ettei kapinoitsijoista ja ryssistä muuten selvinnyt kuin lyömällä…
Omia hiljaisia mietteitään jatkoi Jaakko työpaikoilla. Hän kuvitteli uutta aikaa, ja se antoi vauhtia ajatuksille.
Kun kapina on kukistettu, aloitetaan kaikki kuin uudesta. Veljesvihaa tasoitetaan molemmin puolin kaikilla keinoilla. Maattomat saavat maata, kurjuus ja köyhyys loppuu vähitellen pienistäkin mökkitönöistä, kun saavat oman palstansa ja pääsevät siihen käsiksi. Isketyt haavat paranevat innokkaassa työssä oman kodin hyväksi. Niiden, jotka tätä vastustavat, täytyy taipua.
Vastustajien joukossa oli ensi alussa ollut hänen vaimonsakin. Kunniakysymys se kai olikin vain hänelle. Naapurit ihmettelivät ja paheksuivat Jaakon kantaa maakysymyksessä, ja Emmi ei olisi sitä sallinut. Mikä talo muka Hautamäkikin sitten olisi, jos sen maat paloiteltaisiin yhdeksän torpparin ja mäkitupalaisen ja emätalon kesken.
— Kuka talon töitä sitten tekee, kun mökkiläisistä tulee isäntiä?
—- Kyllä työvoimaa aina on. Varmaan sinustakin olisi mieluista nähdä ympärilläsi hyvinvoipia pikkuviljelijöitä, sanoi Jaakko — Maaseudun sivistyselämä myöskin muuttuu kokonaan. Syntyy virkeä henkinen toiminta, kukaan ei ikävöi kaupunkiin. Kuluneet vuodet ja tämä hirveä veljessota ovat kuin rajaviivana vanhan ja uuden ajan välillä. Tämä opettaa varmasti puolelta ja toiselta. Maatyömiesten ei luulisi enää tämän jälkeen kulkevan tehdassosialistien mukana, ja parempiosaisetkin ehkä tästäpuolin ymmärtävät paremmin maattomien ja irtolaisten aseman.
— Eivätpä ne vain näy ymmärtävän, sanoi Emmi.
— Sepä se on, kun ei ole tahtoakaan ymmärtää.
— Mutta jospa ne sosialistitkin tämän taistelun jälkeen ymmärtävät taas kaikessa omalla tavallaan, epäili Emmi. — Sitä minä vain pahoin pelkään.
— Ja eikö sitten koskaan tulisi sovintoa? Aina vain olisi kansanluokkien välillä viha ja vaino. Jos niin käy, silloin ei tule elämästä mitään. Turhaan silloin on työtä tehty. — — —
Eräänä päivänä pistäytyi Hautamäkeen muuan etäisempi naapuri, AhomaanMikko. Teki oikein hyvää silloin kun vieras joskus taloon poikkesi.Jaakko riisui hevosen ja tuli vieraan kanssa tarinoimaan.
Miehet istuivat ystävinä vastakkain.
— Mitenkä ne ovat talossasi työt sujuneet? kyseli Mikko.
— Siinähän nuo… viimeisiä tässä on lopeteltu.
— Kyllä kai tästä koituu vielä suurempi nälkä, kunhan joutuu. Mieskuntoiset ovat kaikki tappelemassa ja me vanhat rahjukset työmiehinä. Mutta eihän muukaan enää auttanut. Punaisissa saattaa vielä vastakin kyteä luokkaviha, mutta tulihan edes ryssä pois ajetuksi.
— On tästä muutakin hyötyä.
— Jos vain opiksi otetaan. Miten luulet olojen järjestyvän tämän jälkeen? kyseli Mikko.
— Minulla on omat mielipiteeni. Maassa on minun mielestäni ainoa pelastus. Sekä nälälle että luokkavihalle se on ainoa lääke. Pitäisi viipymättä muodostaa torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja hankkia maata muillekin maattomille. Ja rakkaudella parantamaan saatuja ja annettuja haavoja.
— Sitä mieltä olen minäkin, arveli Mikko.
Jaakko ilostui.
— Vai olet sinäkin. Minä tässä olen sellaisessa ympyrässä, että muutamat naapureistani vihaavat minua, kun en kannata kaikessa heidän mielipiteitään.
— Mitäs siitä, kyllä kaikkien mieli vielä muuttuu. Johan ne vanhat tavat tässäkin maa-asiassa saavat loppua vanhan ajan kanssa. En luule tässä muuten aivan pian sopua syntyvän.
— Niin minustakin, saat nähdä että veljesviha jatkuu vielä kapinan jälkeenkin. Ihmisten on nykyjään niin vaikea rakastaa toisiaan.
— Rakkaudesta ei toki puhuta mitään. Vasta sitten, kun maaseutujen olot muuttuvat ja jokainen saa omasta maastaan leipää riittävästi, syntyy naapurirakkautta.
Vielä saunan jälkeenkin jatkui miesten tarina ja mietiskely. Jaakko tunsi pitkästä aikaa vapautumista painavista ajatuksistaan. Uusi, onnellisempi aika oli kerran vielä varmasti tuleva.