The Project Gutenberg eBook ofRakkaudentarina: Historiallinen romaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Rakkaudentarina: Historiallinen romaaniAuthor: Jalmari FinneRelease date: December 31, 2017 [eBook #56273]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUDENTARINA: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Rakkaudentarina: Historiallinen romaaniAuthor: Jalmari FinneRelease date: December 31, 2017 [eBook #56273]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Rakkaudentarina: Historiallinen romaani
Author: Jalmari Finne
Author: Jalmari Finne
Release date: December 31, 2017 [eBook #56273]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUDENTARINA: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Helsingissä, Helsingin Kaiku, 1913.
Päivänpaisteisen mäen rinteellä, suuren hongan juurella piiloittelihe pieni vedensilmä. Siinä se ihmetellen katseli maailman suurta ihanuutta.
Mutta pian sen teki mieli edemmäksi. Se alkoi lykkiä syrjään neulasia ja kuivuneita korsia, jotka sen tiellä olivat. Se ponnisteli, ponnisteli! Ja puikahti pois niiden lomitse!
Hetkiseksi se jäi lepäämään kuivuneen oksan ja muutaman kävyn varaan.
Mutta edemmäs, kauemmas se kaipasi. Se ei viipynyt tässä, vaan kiirehti mäen rinnettä alaspäin.
Se kasvoi matkallaan yhä voimakkaammaksi. Mitä välitti se enää pienistä esteistä, se siirsi ne syrjään ylpeänä ja riensi eteenpäin.
Se oli omasta voimastaan aivan varma. Juuri kuin se siitä itselleen kerskaili, osui suuri este sen tielle; siinä oli suuri puu, joka vuosikymmenen oli maassa maannut, lahonnut ja juurtunut syvälle sammaliin.
Sen viereen täytyi kevätpuron asettua, ja vimmaisena se etsi tietä eteenpäin. Se kulki pitkin rungon sivua, yritti kiertää, mutta siihen eivät sen voimat vielä riittäneet, eikä se malttanut odottaa siksi, kunnes olisi suureksi kasvanut.
Mutta rungon alla oli pieni reikä. Siitä ensin muutama pisara pääsi pujahtamaan. Toiset seurasivat, ja pian oli vesi kaivanut itselleen aukon, joka tuli yhä suuremmaksi ja leveämmäksi.
Äkkiä vesi repäisi mullan ja sammaleen pois tieltään ja kiiti riemusta liristen eteenpäin.
Laaksoa kohden se kiiti. Nyt ei mikään voinut sitä pidättää, sillä yhä voimakkaammaksi se oli tullut ja yhä iloisempana se jatkoi matkaansa.
Se tiesi nyt voimansa, se tiesi suuntansa ja se meni sinne, minne sen mieli paloi.
Maata kuljetti puro mukanaan, vieritti pieniä kiviä uomassaan, joka yhä leveni ja syveni. Aivan kirkas se ei enää ollut, mutta kuinka voimallinen ja keväisen riemullinen. Ja olihan se saanut päämäärän, josta se mäen rinteellä ei ollut osannut uneksiakaan.
Kunnaan alapuolella oli oja. Siihen se syöksyi ja kiiti hurjaa vauhtia eteenpäin.
Mutta kun notkoon oli tultu, ei oja johtanutkaan sinne, minne puro mieli, vaan kääntyi ja teki mutkan.
Suuttuneena levitti puro itsensä laajaksi lammeksi. Se ei tahtonut jäädä siihen, koko voimallaan se pyysi päästä eteenpäin.
Ja puro nousi lopulta ojan äyräälle katsomaan. Kaukana oli meren kaunis poukama, sinne puro tahtoi päästä, tuohon laajaan ulappaan, jossa kaikki virrat yhtyivät. Se nousi äyrään yli ja tulvehti eteenpäin.
Äkkiä tuli sen eteen ihmisten laatima tie. Mitä välitti puro enää siitä. Se levitti taas itsensä laajaksi lammeksi ja asettui siihen herraksi.
Nyt sitä ei kukaan enää tainnut kulussaan muuttaa, sen se tiesi, vaan kaikkien täytyi sitä väistää. Ja tässä tiedossaan puro tuli yhä kirkkaammaksi, ja kuulakka keväinen taivas kuvastui siihen ja värähteli sen hopeanhohtavissa juovissa.
Eteenpäin puro lirisi, nauroi ihmisille, jotka luulevat voivansa estää kevättä, kun se heidän suonissaan alkaa virrata.
Eteenpäin kulkemaan on keväinen puro luotu, paisumaan leveäksi virraksi, joka niittyjen halki kulkee ja maan kostuttaa suurta kukintaa varten.
Kohden meren aukeaa ulappaa se tiesi menevänsä, sinne, jonne se levolle käy.
Silloin sen mieletön kiitäminen eteenpäin oli saavuttanut maalinsa.
Tietä, joka Rymättylässä Viljaisten kartanosta vie Poikon kartanoon, kulki keväisenä päivänä vuonna 1447 mies ja nainen.
Nuoria he olivat kumpikin, sillä heidän käynnissään oli se notkeus, joka ihmisessä on silloin, kun hänen veressään on vielä vapauteen pääsemättömiä voimia. Poskilla tämä voima heloittaa, silmissä loistaa ja tekee jokaisen liikkeen sulavaksi ja samalla voimakkaaksi.
Nainen oli Poikon kartanon herran, Gödike Fincken puoliso, KatarinaTavast. Mies oli Viljaisten kartanon vouti, Juhana Olavinpoika.
Katarina oli puettu tummaan verkapupukuun, ja hänen yllään oli suojana kevään viileätä, mereltä huokuvaa tuulta vastaan nahalla sisustettu kauhtana. Kepeästi hän nosti liepeitään, jotta ne eivät kevätkostealla tiellä kastuisi. Liepeen alta näkyivät ruskeat saappaat, joissa olevat kannukset todistivat hänen äskettäin ratsastaneen.
Hän loi silmänsä maahan nähdäkseen, mille kohtaa oli viisainta astua.
Kun kuiva kohta tiellä tuli eteen, silloin hän kohotti päänsä, jolloin kasvojen suuri suloisuus tuli näkyviin.
Kalpea hän oli, ja hänen silmissään oli se outo välke, joka syntyy niihin pitkinä iltoina ihmisen katsellessa elämän toivotonta puolta.
Mutta nythän oli tullut kevät, ja se oli päästänyt mielen talvisista siteistään vapaaksi. Sykkihän elämä taas kirkkaana ja lupaavana, tuoden helman täyden toiveita ja unelmia.
Katarina oli noin kolmenkymmenen vuotias, mutta hänen tyttömäinen vartalonsa ja siroutensa teki hänet näöltään yhdenikäiseksi seuraajansa kanssa.
Juhana Olavinpoika oli hiukan yli kahdenkymmenen. Hänellä oli pitkät saappaat, jotka ulottuivat suoran takin alle. Ne olivat likaiset ja mullan ja kosteuden värittämät, josta voi päättää hänen äskettäin kävelleen pelloilla. Harmaan takin sitoi uumenilta leveä nahkavyö. Päässä olevan lakin alta näkyi vaaleata tukkaa, joka korvan juuressa pyrki kiharoille kääntymään.
Koko ajan nuori mies katseillaan seurasi nuorta naista. Kun tämä asteli edellä ja vartalonsa notkeasti liikahteli hänen hypätessään syrjään välttääkseen liian kosteita paikkoja, levisi puna miehen poskille, hänen harmaat silmänsä tummenivat ja hänen suunsa ympärillä, jonka ylähuulta kaunisti vaaleahko parranalku, oli juhlallinen vakavuus.
Katarina ei pitänyt silmällä seuraajansa kasvojen ilmeitä, vaan oli hilpeä ja nauroi hypellessään maantiellä.
— Sinun, Katarina, olisi pitänyt hevosella ajaa kotia. Miksi sen lähetit pois? sanoi Juhana.
— Minulla oli sellainen hillitön halu olla keskellä kevättä aivan rauhassa. Ole sinä aivan huoleton. Enhän minä ensi kertaa tällaisia teitä kulje. Minun täytyy oikein hillitä itseäni, etten asetu tähän tielle ja jollain karahkalla perkaa kevätpuroa ja auta sitä ponnistuksissaan eteenpäin.
Samassa hän saappaansa kärjellä veti uoman, niin että edessä olevan lätäkön vesi pääsi virtaamaan pois.
— Muistatko, Juhana, kun sinä olit Porkkalassa, isäni luona keväisin, kuinka me siellä päivät pääksytysten kevätojia perkasimme ja laitoimme niihin myllyjä. Minä olin vanhempi ja määräilin, ja sinä olit jo silloin minun voutini. Meillä oli oma talomme siellä meren rannalla ja sinä sanoit minua toisinaan vaimoksesi ja…
Katarina vaikeni ja astui nopeasti eteenpäin.
Mutta Juhana, joka hänen takanaan kulki, tunsi, miten hänen verensä kohahtivat.
Eteenpäin he astelivat ja puhelivat Viljaisten kartanon kevättöistä.Tämän ja Poikon kartanon oli Katarina tuonut huomenlahjana miehelleen.Rakkaaksi oli tämä kartano hänelle tullut, ja mieheltään hän olipyytänyt oikeuden saada täällä vapaasti määrätä ja hallita.
Poikosta oli hän tänään lähtenyt keskustelemaan voutinsa kanssa kevätkylvöistä. Kuinka mielellään hän aina tuli Viljaisiin! Siellä hän näki iloisia ja onnellisia ihmisiä. Siellä kaikki olivat hänelle hyviä, varsinkin Juhana, jonka kanssa hän oli nuoruutensa viettänyt, ennenkuin hänet naitettiin rikkaalle Gödike Finckelle. Juhanahan oli niinkuin hänen veljensä, ja Katarina tunsi itsensä aina turvalliseksi ajatellessaan, että hänellä oli tuollainen voimakas nuori mies vierellään, jos vaara uhkaisi.
Siksi hän niin mielellään tulikin Viljaisiin, jossa osattiin hymyillä ja nauraa ja jossa hän tiesi kaikkien häntä rakastavan.
Kuinka toisenlaista oli Poikossa, jossa hänen miehensä herruutta piti. Synkkä ja töykeä oli Gödike Fincke. Vanha oli hän ollut jo silloin, kun hän otti vaimokseen nuoren Katarina Tavastin. Ja kuinka kylmää ja ilotonta oli hänen elämänsä ollut tuon miehen rinnalla.
Tämä ajatus puistatti Katarinaa.
— Viluttaako sinua? kysyi Juhana, joka sen oli huomannut.
— Ei. Minä vain ajattelin omia asioitani, ja silloin minä pudistin ajatukseni pois, sanoi Katarina.
Niinkuin kirkkaana keväisenä päivänä palavan päivän kehrän päälle äkkiä siirtyy pilvi ja kaikki näyttää harmaalta ja koko luonto aivan kuin jähmettyy, niin tunsivat nuokin molemmat nuoret ihmiset, että heidän elämässään oli pilvi, joka tavan takaa palasi.
Tien mutkassa meni Juhana edeltä ja otti tien poskesta salon, jonka asetti kulkupuuksi kostean kohdan ylitse…
Katarina pysähtyi ja katseli Juhanaa.
Miksi oli tuo mies hänen silmissään nyt niin toisenlainen kuin ennen? Miksi hän oli nyt niinkuin nurmi, jota hän ennen oli vihantana katsellut, mutta jossa nyt kukkaset helottivat? Miksi oli tuon miehen olennossa jotain, joka pani hänen mielensä oudosti sykähtelemään?
Mies on vasta silloin oikea mies, kun hän voimakkaasti tuntee, kun hänen vereensä on tullut voima, joka pyytää päästä oikeuksiinsa. Sen Katarina tiesi.
Miksi hän ei koskaan ollut kuullut, että Juhana olisi tuntenut rakkautta jotakuta naista kohtaan? Sellaiset tummiksi leimahtavat silmät eivät voineet olla muuta kuin voimakkaan sydämen ilmaisijat.
Onnellinen oli oleva se nainen, joka tuon miehen oli omakseen voittava, sen Katarina ymmärsi. Hetkiseksi leimahti kateus hänessä.
Hän heitti sen ajatuksen pois ja astui nopeasti Juhanan asettamaa salkoa myöten tämän ohitse.
Sanattomina, mielten aatoksissa askarrellen he astuivat eteenpäin.
Niinkuin tuulahdus, joka kaukaa tulee ja lämpöisenä kasvoilla leikkii ja lupaa suurta suvea, niin johtui Katarinan mieleen tarina hänen omasta sisarestaan, Elinasta.
Elina oli ollut naimisissa miehen kanssa, jota hän ei rakastanut. Kun tämä kuoli, meni hän luostariin, joka vasta muutama vuosi sitten oli muutettu Raisiosta Naantaliin.
Toista miestä oli hänen sisarensa rakastanut jo silloin, kun vielä oli hento tyttö, jonka sydän on aukeamassa. Kun hän sitten joutui leskeksi ja oli vapaa menemään armaansa kanssa naimisiin, niin hän jäikin luostariin.
Miksi hän sen oli tehnyt, sai Katarina vasta silloin tietää, kun hän kerran surun painamana oli mennyt sisartaan kohtaamaan ja tämä oli hänelle kertonut omasta elämästään, sillä lohduttaakseen häntä. Sellainenhan on ihmisen mieli, että se lohdutuksensa löytää siitä surusta, jonka toinen on tuntenut, ja sen laskee toisen surun viereen, sanoen: Näin paljon olen minä kärsinyt ja olen kuitenkin voiton saanut!
Kahden käyskentelivät sisarukset silloin, vanhempi surun painamana ja nuorempi surustaan vapaaksi päässeenä.
Ja Elina oli näin puhunut sisarelleen:
— Iloton on minun elämäni ollut, niinkuin talvinen päivä, jossa ei ainoatakaan valon sädettä näy. Mutta minä uskoin aina aamun kerran tulevan ja minulle tuottavan kevään, jota sydämeni ei ollut saanut nähdä. Kun mieheni kuoli, menin luostariin. Minne muualle olisinkaan mennyt?
10
Se mies, jota nuorena olin omakseni toivonut, oli mennyt merien taakse palvelemaan kuningastaan ja etsimään kuolemaa. Sitä hän oli toivonut. Kuinka hyvin minä ymmärsin, että ihminen toivoo kuolemaa kirvoittajakseen.
Eräänä päivänä minulle tuotiin tieto siitä, että hän oli kuollut.
En minä sinä päivänä enkä päivinä, jotka sitä päivää seurasivat, voinut itkeä.
Hiljaa meni haava, jonka olin saanut, umpeen. Niin minä uskoin.
Mutta kun tuli se päivä, jona mieheni kuoli ja minä siis olisin ollut vapaa, silloin minä tuskasta huusin, sillä nyt vasta minun elämäni oli autio, kun olisin ollut valmis ottamaan onnen vastaan, eikä sitä minulle enää tarjottu.
Täältä luostarista etsin rauhaa ja lepoa särkyneelle sydämelleni.
Kun hän oli kuollut, niin enhän väärin tehnyt, kun joka päivä häntä muistin palavissa esirukouksissani.
Eräänä päivänä, kääntäessäni silmäni seurakunnan puoleen, kohtasin katseen, joka ainiaaksi oli jäänyt sydämeeni. Siten katsoivat vain yhden ihmisen silmät.
Se oli hän! Hän ei ollutkaan kuollut, vaan oli tullut minua noutamaan!
Hän etsi tilaisuutta saadakseen kanssani puhua. Ja niin palavasti minä kaipasin hänen äänensä sointua, että siihen suostuin.
Silloin hän kertoi minulle kaikki tunteensa ja tahtoi minut ryöstää luostarista.
Pyhän edessä minä rukoilin, että hän armahtaisi minua, pidättäisi minut hiljaisissa suojissaan.
Mutta niin suuresti minun sairas sydämeni kaipasi hänen sanojensa säveltä, että suostuin hänen ehdotuksiinsa ja lupasin lähteä hänen seurassaan, paeta luostarista, rikkoa nunnavalani, tehdä kaikki, mitä hän minulta vaati.
Niin heikko on naisen sydän, että se on valmis rakkautensa tähden myymään sielunsa autuudenkin.
Alttarin juurella minä rukoilin pyhää, että hän minulle antaisi merkin siitä, saanko lähteä vai täytyykö minun jäädä.
Mutta mitään merkkiä ei tullut. Vaiti oli pyhä.
Minä olin pyhän alttaria varten alkanut valmistaa peitettä, joka oli taidokkaasti nyplätty. Minä en tahtonut lähteä pois, ennenkuin sen olin valmistanut. Minä toivoin, että se olisi puolestani sovittajani pyhän edessä, jotta hän ei minua rankaisisi rakkauteni tähden.
Kammiossani istuin ja tein kuumeisesti työtäni.
Sydämeni kaivattu oli luvannut tulla luokseni venheellä, joka salmeen soutaa silloin, kun aurinko on mailleen mennyt.
Ja kiivaasti sydämeni odotti tuota hetkeä.
Niin palava oli minun ikäväni, etten enää taitanut tehdä työtä, vaan, kun ilta oli sammumaisillaan, menin ikkunaan ja siitä katsoin salmelle, odottaen venheen näkeväni.
Pääni oli palava ja kuumetta ruumiissani, ja koko olemukseni kaipasi hänen luokseen.
Mutta viimeisen kerran käännyin pyhän Birgitan puoleen rukouksessa, jotta hän minulle antaisi merkin siitä, tulisiko minun jäädä vai seurata noutajaani.
Mutta pyhä ei minua kuullut, ja niin alkoi ilta sammua.
Kun ikkunaani nojasin, niin takanani kuulin nypläysnappuloiden helinän.
Kuulin sen, mutta luulin jonkun sisarista tulleen minua auttamaan ja niin en kääntynytkään katsomaan, vaan salmelle suuntasin odottavan katseeni.
Jo souti venhe illan hämärässä.
Käännyin ja aioin lähteä.
Mutta kuin käännyin, niin kirkkaus taivaallinen täytti minun kammioni ja ihanasti helisivät nypläysnappulat.
Pyhä Birgitta istui minun työni ääressä.
Kun vavisten vaivuin polvilleni, niin katsoi hän minuun, hymyili ja katosi.
Ja niin minä jäin luostariin, sillä minä olin löytänyt rauhan.
Sisaren tarina väikkyi Katarinan mielessä hänen astellessaan tietä eteenpäin.
Miksi tämä ajatus juuri nyi hänen mieleensä kangasti kauniina kuvana ihmemaasta?
Tulisiko hänenkin kaikesta luopua omistaakseen kaiken?
He tulivat notkoon, sille kohdalle, johon kevätpuro oli valtiaaksi asettunut. Lampi oli leveä. Sitä ei millään voinut kiertää, sillä molemmin puolin oli peltoja, ja niiden pehmeässä kevätmullassa astuminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa kuin puron yli kahlaaminen.
— Nyt nousi tie pystyyn. Millä me nyt ylitse pääsemme?
— Minä kannan, sanoi Juhana.
Miksi oli hänen miehekäs äänensä niin soinnuton? Miksi oli tumma se katse, jonka Katarina kohtasi, kun hän entiseen leikkitoveriinsa loi silmäyksen?
Niin väkevä oli tuo katse, että hymy kuoli Katarinan huulilta.
Salaman tavoin hänelle selvisi, mitä hän tuolle miehelle oli. Leikkitoverin tunne oli hänestä kadonnut ja uusi tunne oli voimallisena ja vaativana astunut sijaan.
Tämä ajatus hetkiseksi huumasi Katarinan mielen. Hänen iloihin tottumaton sydämensä sävähti.
Tuo mies ei saa häntä kantaa! Hän ei tahdo sitä.
Mutta miksi oli hän voimaton? Miksi ei hän sanaa löytänyt sitä kieltääkseen? Miksi hän antoi Juhanan nostaa hänet maasta ja kantaa häntä käsivarsillaan?
Katarina sulki silmänsä ja raukaiseva rauha täytti hänen olemuksensa.
Niin vierasta ja epätodellista oli kaikki tällä hetkellä. Niin uutta ja outoa.
Kuinka hän oli kautta elämänsä toivonut, että joku olisi hänelle ollut hellä ja hyvä, ei olisi häneltä mitään pyytänyt, ei vaatinut, ei muuta kuin antanut.
Hän oli ollut aivan kuin taudin polttama olento, joka toisen kautta voi terveeksi tulla.
Hyvyyttä hän tarvitsi parantuakseen siitä tuskasta, jonka nimi on elämä. Hyvyyttä, ei muuta kuin hiukan hyvyyttä.
Hän muisti tarinan spitaalitautisesta miehestä, joka tuli pyhän asuntoon ja häneltä vaati itselleen ruokaa. Ja nöyränä pyhä mies hänelle ojensi oman ruoka-astiansa. Sitten vaati spitaalitautinen itselleen pyhän miehen vuoteen, eikä tämä sitäkään kieltänyt. Mutta vihdoinkin vaati sairas, joka vilusta värisi, että pyhän miehen tulisi omalla lämpimällä ruumiillaan hänen kylmä ruumiinsa lämmittää. Eikä pyhä mies sitä pelännyt, vaan riisui vaatteet yltään ja sulki sairaan syliinsä. Mutta kun hän sen tehnyt oli, niin muuttuikin spitaalitautinen kirkastetuksi, ja pyhä mies pitikin sylissään maailman vapahtajaa, joka hänen rakkauttaan oli tahtonut koetella.
Tuollainen sairas oli hänkin ollut, lailla spitaalitautisen oli hänkin kadottanut kaiken uskon elämään.
Ja sitten tuli tuo terve ja voimakas ihminen, jonka kaikki unelmat olivat vielä puhtaita, ja sulki hänet syliinsä.
Katarina tunsi, miten jotain sairasta ja heikkoa hänestä aivan kuin putosi pois. Haavat painuivat umpeen, ja hän oli taas terve ja voimakas.
Hiljainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että tämä mies rakasti häntä, että hänkin oli jollekulle korkeinta maailmassa.
Tyynnyttävinä pisaroina putosi ilo hänen kuihtuneeseen elämäänsä.
Juhana ei nähnyt mitään muuta kuin nuo kasvot, joilla taivaallinen rauha lepäsi.
Hän tiesi, että hänessä oli herännyt tunne, joka äkkiä oli päässyt valloilleen ja jonka kulkua hänen tahdottomana täytyi noudattaa.
Silloin tunne voimakkaana laineena ihmisen sielun täyttää taitaa, kun ihminen ei enää ole uskonut tunteen voivan sielussaan herätä.
Lammen toiselle puolelle tultuaan Juhana laski taakkansa maahan.
Katarina loittoni hänestä, ja sanaakaan lausumatta he astuivat tietä eteenpäin.
Ääneti he kulkivat. Jo saapuivat sillalle, joka pienoisen joen yli vie. Mereen jokikin johti, kauas mereen. Niin etsii ihmisen sielukin aina tunnetta toisen, johon se tietää hukkuvansa ja sen kautta löytävänsä rauhan.
Eivät he toisilleen voineet mitään sanoa siitä, joka onnea lupaavana ajatuksena heissä lainehti.
Kartanon pihalle tultuaan Katarina sanaakaan sanomatta nyökkäsi hyvästiksi Juhanalle, mutta hetkiseksi heidän katseensa yhtyivät, niin lyhyeksi hetkeksi, minkä salama tarvitsee valaistakseen seudun, mutta molempien ajatukset olivat siinä katseessa.
Vasta silloin ihminen täydellisesti tajuaa, miksi hänelle on silmät annettu, kun hän niiden kautta kauneimmat ajatuksensa taitaa ilmaista.
Juhana otti kartanon vajasta lapion ja alkoi astua tietä takaisin.
Kevätpuro oli tieltä etsinyt Juhanan saappaiden jättämät jäljet, asettunut niihin ja täyttänyt ne kirkkaalla vedellä.
Mutta kun Juhana sille kohtaa tietä tuli, niin astui hän keskelle lampea ja alkoi kaivaa tien poikki uomaa, jotta vesi pääsisi vapaana virtaamaan eteenpäin.
Ja kevätpuro solahti uomaan ja sinne mennessään leikki miehen saappaiden ympärillä hyväillen ja sanoen:
— Sinä kuulut meihin! Sinä kuulut meihin!
Juhana kaivoi lapiollaan, ja sitä tehdessään hän hymyili. Kaikki juhlallisuus oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Hiljaa alkoi hän viheltää, ja oli se kuin linnun laulua pensaikossa keväällä, kun se toista luokseen kutsuu ja iloitsee keväästä ympärillään ja itsestään.
Kun lampi oli tieltä poistunut ja vesi liristen kulki notkoa alaspäin, hän läksi astumaan Viljaisiin päin.
Koko matkan hän katsoi maahan, etsien siitä jälkiä, jotka pienet saappaat olivat siihen jättäneet.
Kartanoon tultuaan hän heitti lapion syrjään, avasi vajan oven ja veti esiin auran. Tallista hän nouti parhaan hevosen, jonka hän itse oli varsasta kasvattanut, ja valjasti sen auran eteen.
Kauas kaikui hänen heleä, miehekäs äänensä, kun hän huusi:
— Hoi, miehet, kevät on tullut, kyntämään!
Hän kantoi auraa korkealla hevosen astellessa läheiselle pellolle. Pellon äyräällä hän hetkiseksi pysähtyi, laski auran kärjen maahan, yllytti hevosta vetämään ja sitten painoi auran syvälle pehmoisen mullan poveen.
Ja hepo veti, kaikki sen jäsenet pingottuivat.
Kun saran päähän oli päästy, katsahti Juhana ensi kerran ylös. Hän näki, miten kartanon rengit valmistautuivat seuraamaan voutiaan.
Hän katsahti kohti korkeutta, jossa taivaan kuulakka kupulaki sinisenä kaartui hänen ylitseen, ja hän näki kaiken, koko ympäristön, talon, pellot, koko avaran luonnon uudessa valossa.
Kevät oli tullut hänen sieluunsa, ja hän rakasti koko luontoa samoin kuin rakastaa kevät, joka talven karkoittaa pois, jotta suuri suvi ja sen heleä päivä saisi tilaa viihtyäkseen maan päällä.
Aina ennen hän oli tehnyt ristinmerkin alkaessaan ensimäisen vaon.
Nyt oli hän sen unohtanut.
Ja kun hän sen muisti, niin hymyili hän, vihelsi hevoselleen ja alkoi uuden vaon. Hän ei nyt kaivannut mitään siunausta, sillä hän tiesi, että se kesä, jossa hän oli onnellinen, ei voinut olla muuta kuin viljava.
Ja oli kuin hepokin olisi tietänyt, että sen herra oli onnellinen, se ei painanut päätään alas, vaan pystypäin se veti auraa eteenpäin ja hirnui, ja vako tuli suora ja syvää.
Näin teki Juhana ensimäistä kevätkyntöä ja jokaiseen vakoon hän kylvi ajatuksia, jotka olivat nousevat hedelmäksi samoin kuin se viljakin, mikä pellossa on maatuva ja moninkertaisena kohoova.
Viljaisten kartanossa, joka muinoin oli kuulunut rikkaalle ja mahtavalle miehelle, oli asuinrakennuksessa kaksi suurta tupaa ja niiden välissä kamari.
Siinä suuressa tuvassa, jossa muinoin talon entinen isäntä oli asustanut, nukkui nyt kartanon palveluskunta. Toinen tupa oli jäänyt asumattomaksi ja käytettiin sitä ainoastaan leipomiseen ja muihin taloudellisiin toimiin.
Näiden tupien välisessä kamarissa asui talon vouti. Yksinkertainen oli huoneen kalustus. Seinillä pitkät penkit, vuode, pari suurta kirstua, ikkunan alla pöytä.
Kevätkyntö oli siksi päiväksi lopetettu, ja väki oli illastettuaan mennyt levolle. Hämärä hiipi huoneeseen ja kosketteli kaikkia esineitä.
Omassa huoneessaan Juhana käveli ja koetteli hallita suonissaan soivaa verta. Hän ojenteli nuorta notkeata ruumistaan. Ja hiljaa hän haasteli sanoja, niin hiljaa, että ne tuskin kuuluivat, mutta niissä oli riemuitseva sävel kuin linnulla, joka on pesän löytänyt ja sen reunalla visertää.
Peläten tuvassa nukkuvien kuulevan hänen askeleensa hän lopulta heittäytyi vuoteelleen.
Siinä hän lepäsi ja tuijotti pimeään.
Ulkona keväinen tuuli kiersi taloa, hyväili vanhan kartanon seiniä, joiden sisällä ennen oli asunut rikas ja ylpeä herra, mutta joka kaiken oli jättänyt ja vaeltanut pois entisiltä asuinsijoiltaan.
Aivan huoneen ikkunan alla oli suuri omenapuu, jonka oksat koskettivat pergamentti-ikkunaan.
Ihmeellisiä taruja kulki tuosta puusta, joka joka kevät oli kukkarunsas ja jonka hedelmät olivat makeat. Varhain se heräsi talviunestaan, ja nyt jo näkyi, miten sen oksat valmistautuivat kukalle.
Sellainen puu oli hänenkin sielunsa. Sinnekin oli kevät väkevänä voimana ehtinyt, ja hän tunsi, miten kaikki siellä tahtoi kukalle tulla. Ja kohta oli saapuva kesä, jolloin mehiläiset puun ympärille kokoontuvat. Sellainen puu tahtoi hänkin olla, rikas ja runsas, jonka luo hunajan-ahneet olennot kokoontuivat. Ja kaikille tahtoi hän olla hyvä ja kaikille antaa siitä, mitä hänellä oli. Ja kuinka paljon hänellä olikin heille annettavaa!
Hänen sielussaan tuntui leppoisalta ja lämpimältä. Ja huomaamattaan hän alkoi hiljaa puhua. Eihän hän enää jaksanut itsessään kaikkea iloaan pitää, vaan täytyi sen purkautua ilmoille.
— Kuinka tämä kaikki voi olla mahdollista! Näin paljon on siis jumala minulle antanut eikä ole minulta armoaan kieltänyt!
Minulla on olento, jota minä saan rakastaa!
Sinä, sinä, sinä, rakas, ainoa!
Minä en tiedä, mitä sanoisin. Minä olen aivan kuin pieni lapsi, jolle äkkiä on tullut joulu, ja hän on päässyt kirkkoon, saa kuulla kirkkaan laulun, nähdä kynttilöiden palavan.
En ennen tietänyt saavani sinua rakastaa. En sitä tietänyt.
Pidin sitä niin mahdottomana, niin suurena rikoksena, etten uskaltanut sitä ajatellakaan, kun se toisinaan kolkutti levottomana sydämelleni.
Miksi en saisi sinua rakastaa, kun en sitä sinulle ilmaise. Ja miksi sen tekisin? Riittäähän tämä tietoisuus minulle yksinänikin.
En muuta toivo, kuin että sinä sen kerran huomaat ja silloin hellästi minuun katsot, ja se riittää minulle. Minä en enempää ano enkä pyydä.
Tule ja vaadi minulta paljon, niin minä teen sen. Minä tahdon sinua palvella. En puhu kartanon hoidosta, sillä senhän voisi kuka muu tahansa tehdä yhtä hyvin kuin minäkin.
Ei, minä tahtoisin sinun hyväksesi tehdä jotain sellaista, jota ei kukaan muu osaisi, ei voisi, ei uskaltaisi.
Sinä et tiedä, kuinka väkevä minä olen, kuinka minä voitan jokaisen, joka kanssani käy kamppailemaan. Sinä et sitä tiedä, etkä koskaan ole sitä nähnytkään, sillä minä en ole sitä muualla näyttänyt kuin leikissä.
Mutta minä toivoisin, että vaara uhkaisi sinua ja että sinä silloin apuuni turvautuisit.
Minä lupaisin suojella sinua kokonaista mieslaumaa vastaan. Tulisivatpa vaan sinua uhkaamaan, niin heittäisin takin yltäni ja hyökkäisin kuin kissa kimppuun.
Kuin susi minä kävisin heidän kimppuunsa, kuin käärme minä heitä kiertäisin.
Ja lopulta minä heittäisin heidät ulos ovesta, niin että suuri säle lohkeisi oven pielestä.
Ja kun sen olisin tehnyt, niin en pyytäisi muuta kuin saada istua jalkojesi juureen ja nojata päätäni polveasi vastaan.
Silloin sinä hiljaa sivelisit päätäni ja minun olisi hyvä olla.
Minua ei vielä kukaan nainen ole hyväillyt, ja siksi minä sitä niin suuresti kaipaan.
Ja minä itkisin silloin ilosta ja helpotuksesta.
Minä tiedän, että en ansaitsisi sitä, että minuun mieltyisit. Mutta minä tahdon sinusta kauniisti ajatella.
Olen aina osannut uneksia muista ihmisistä hyvää, uskonut heihin liiaksi, ja siksi minusta on tullut vähitellen kova ja karkea.
Minä olen uskaltanut kaunistaa elämää, ihmisiä, tekoja ja omia ajatuksiani, ja siksi minusta on tullut tyly.
Minä olen voinut pyytää elämältä liiaksi, ja sen vuoksi olen aina jäänyt odottamaan.
Tuo kovuus ja karkeus riisti minulta kyyneleet, teki minusta ihmisen, joka kyllä voi välistä heltyä, mutta joka puristaa kaiken ikävän itseensä eikä päästä sitä näkyviin.
Minä itkin viimeisen kerran äitini haudalla enkä voi sitä toistamiseen tehdä. Ja niin minä kehityin mieheksi, joka häpeää näyttää suruaan.
Se tuntuu ensin niin tukahduttavalta, että on varsin vaikeata sitä kestää.
Näin minulle ei lopulta ole jäänyt mitään muuta kuin sinä, jota vain loitolta uskalsin ihailla.
Voisin niin paljon kertoa sinulle sinusta, jotta näkisit, miten syvälle olet sieluuni painunut. Muistan jokaisen kartanossa käyntisi, ja jokainen sanasi on painunut mieleeni. Ja kun olen ollut yksin, niin olen toisinaan koettanut matkia ääntäsi ja sanojesi painoa. Olen koettanut, mutta kuinka sitä olisin osannut.
Muistatko, kerran sanoit, että minä pidin rumasti lakkiani ja että se varjosti otsaani. Sinä nostit lakkiani hiukan korkeammalle.
Sen jälkeen olen aina pitänyt sitä samalla tapaa, sillä minä olen tahtonut olla juuri sellainen, kuin sinä toivot.
Minä olen lapsellinen, kun tätä kaikkea sinulle sanon ja näin puhun itsekseni.
Mutta jos sinut näkisin, niin enhän osaisi sinulle mitään sanoa.Katsoisin vain sinuun, ja sanat olisivat kuolleet huulillani.
Ja kun minä tahtoisin puhua siitä, mitä tunnen, niin puhuisinkin kai vain karjasta ja pelloista.
Sanotaan, että rakkaus toisen miehen vihittyyn vaimoon on kuolemansynti, että ikuinen kadotus on siitä rangaistuksena. Jumala ei voi olla minulle niin armoton, että hän kieltäisi minulta tämän, joka on minun ainoa iloni.
Ja kuinka minä syntiä tekisin, kun sinulta kaiken salaan?
Mutta, jos se on synti kuitenkin, niin tahdon minä ottaa sen kokonaan itselleni, jotta sinä olisit pelastettu.
Sinulla on tukassasi muutama harmaa hius, minä näin sen tänään, kun pidin sinua sylissäni.
Ja kun kaulaasi katsoin, niin näin, että siinä oli aivan kuin verinen nauha.
Minä tiedän, että miehesi on sinua pahoin pidellyt.
Sano minulle vain sana, niin lyön hänet kuoliaaksi!
Hän ei saa armottomin käsin koskea sinuun, niin hentoon ja kauniiseen.Hän ei saa, hän ei saa!
Millainen lapsi minä olen! Näin minä puhun itsekseni, ja minun täytyy nauraa itselleni.
Tahtoisin olla tie, jolla kuljet, kivi, jolle astut. Tahtoisin alati pysyä rinnallasi uskollisena kuin koira herralleen. Ja minä olisin iloinen jokaisesta lyönnistäkin, jonka minulle antaisit.
Jos minut iltaisin suljet rukouksiisi, niin tiedän, että jumala ei voi kieltää minulta paratiisiaan, sillä ethän sinäkään siellä tahtoisi olla ilman minua. Ja tarvitsethan sinä sielläkin palvelijan. Enkä minä sitä tointa antaisi kellekään taivaallisista, sillä sielläkin minä olen kade jokaiselle, joka sinua saa lähestyä.
Minä tunnen, miten nyt olen terve ja nuori, ja minä vapisen sinua ajatellessani.
Hän vaipui uneen ja hymyili nukkuessaan.
Ja ulkona kevät teki tuloaan. Se hyväili luontoa samoin kuin nuori mies armastaan, jonka luo hän saapuu sulkien hänet lujaan syliinsä.
Kun Juhana aamulla meni työhönsä, hän huomasi, miten kartanon renkipoika katseli pitkään häntä.
— Mitä sinä, poika, minuun tuolla tavoin töllistelet? kysyi Juhana.
— Aiotko sinä tulla pyhimykseksi?
— Mitä sinä höpiset?
— En minä höpise. Minä puhun aivan vakaita asioita. Aiotko sinä tulla pyhimykseksi?
— Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?
— Minä heräsin yöllä ja silloin kuulin, miten sinä huoneessasi jonkun kanssa puhelit. Kävikö taivaallinen sinun luonasi yöllä?
— Minunko luonani yöllä? Taisipa käydä taivaallinen.
— Sitä minä arvelinkin, ettei se mies mitään joutavia puhu, vaan on sillä täysi tosi mielessään.
Poika tuli aivan Juhanan viereen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.
— Kuule, sanoi hän, kun sinä pääset sinne ylös, niin otathan minutkin. Minä tulen sinne sinun renkipojaksesi. Ja kyllä minä hyvin syötän ja juotan hevosesi, siitä voit olla aivan varma.
— Etkö sinä siellä isääsi ja äitiäsi tahtoisi tavata ja olla heidän kanssaan?
— Tiedäthän sinä, ettei minulla sellaisia olekaan. Mutta mitä sitä kysyt? Kai nekin siellä taivaassa ovat, mutta eivät he minua tunne ja tuskin minäkään heitä, niin että minä jään sinun luoksesi. Otathan minut sinne, otathan? Ei nyt heti, mutta sitten kun menet.
Juhana silitteli pojan päätä ja sanoi:
— Meillä kahdella orvolla on varmaankin kerran oleva sama taivas, ja sama onni on koittava meille kummallekin.
Sitten hän jatkoi reippaasti ja iloisesti:
— Sinä saat minun nimikkotammani varsan omaksesi.
— Oikeinko omaksi?
— Ihan omaksi.
— Oikeinko nimikkohevoseksi?
— Nimikkohevoseksi.
— Eikä sitä oteta minulta pois?
— Ei koskaan.
— Sitten ei minulla olekaan vielä mitään kovaa kiirettä.
— Minne?
— Sinne taivaaseen. Minä tahdon ensin nähdä hevoseni suurena, ja siihen kuluu vielä muutamia vuosia. Saanhan minä sen varsan nyt heti, vielä tänään?
— Saat.
Juhana juoksi pihalle, otti auran lähteäkseen kyntämään. Ja hän huusi korkealla äänellä, huusi niin, että metsä kaikui.
— Mitähän vouti tänään niin riemuisesti rinkaisee, aivan kuin humalassa olisi, sanoivat palkolliset.
Renkipoika kuuli sen ja vastasi kiukkuisesta
— Ei hän humalassa huuda. Osaa sitä ihminen muutoinkin kiljua. Kyllä minä tiedän, mikä ilo hänelle on tapahtunut. Ja kun hän lupasi minullekin siitä osan, niin osaan minäkin huutaa.
Ja pojan kimeä ääni kuului kauas. Juhana kääntyi nauraen tallin ovella.
— Mitä sinä siellä huutelet, aivan kuin paratiisin niityltä hevosia hakisit?
— Sinne minä hevoseni vienkin. Mitä iloa muuten olisikaan koko komeudesta. Enhän minä osaisi siellä olla, ellei hevonen olisi matkassani. Vierastaisinhan minä siellä kaikkia ylhäisiä herroja. Mutta hevosen kanssa minä olen hyvä tuttava ja se minua ymmärtää.
Ja aurinko nousi. Maa punertavana hohti alla ja vesi välkkyi meren tuhansissa poukamissa, taivas välkkyi yllä ja välillä ihminen onnellisena otti päivän vastaan ja pyhitti työnsä maalle, jotta aurinko siitä kutsuisi esiin hedelmällisen laihon.
Lapin suurilla soilla, joilla vain rahkasammal kasvaa ja siellä ja täällä yksinäinen puu seisoa törröttää, siellä pakkanen tulee kirkkaana syysyönä, tulee varhain, kun muualla vielä luonto saa iloita valosta ja lämmöstä.
Ja pakkanen pyyhkäisee kylmällä kädellään pitkin suon pintaa ja jäähdyttää siinä uinuvan veden.
Kun aamu koittaa, onkin kova peite siinä, missä eilen vielä kimalteli vesi.
Mutta aurinko ei tahdo antaa suota pakkasen valtaan, se kokoo säteensä ja lämmittää maata.
Siellä, missä suo metsään liittyy, on lähteitä, joiden yli ei pakkasella ole mitään valtaa. Ne yhtyvät liittoon auringon kanssa, ja suon pintaa pitkin valuu vesi, koettaen sulattaa jäätä.
Mutta liian varhain tulee ilta, ja suo jää yöksi pakkasen valtaan.
Nauraen hiipii se pitkin suon pintaa ja kiinnittää jäälle tulleen veden omakseen.
Aamulla aurinko näkee, kuinka kaikki se, jolla se oli koettanut suota pelastaa, olikin tullut suon tuhoksi ja että jää on entistäkin vahvempaa.
Uudestaan käy päivä pakkasen kanssa taisteluun, uudelleen virtaa vesi hienona kalvona pitkin suon pintaa.
Mutta taas tulee yö, ja vesi jäätyy edellisen lisäksi.
Näin kuluu päiviä mielettömässä taistelussa.
Suo ei enää pääse vapaaksi jääpeitostaan, joka tulee yhä vahvemmaksi, painuu ruskeana lohkareena yhä syvemmälle suon sisään ja jäähdyttää kaiken, mikä siellä elää.
Vihdoin luopuu aurinko turhasta taistelustaan, ja suon yllä lepää pakkasen paksun paksu peitto, jonka alla kaikki on kuollutta.
Monen monta kyynärää ulottuu jäätä suon sisään.
Ja jää tarttuu puiden juuriin, se ulottuu rannallekin, jossa suo lujaksi maaksi muuttuu, ja siellä se sulkee syliinsä puiden juuret, jotka suosta ovat itselleen kosteutta etsineet.
Ja suo nukkuu pitkää talviuntaan.
Mutta kerran palaa valon ja lämmön valta taas, ja yö on kadonnut kahden päivän välistä. Aurinko heloittaa suolle ja tahtoo ottaa sen jälleen valtaansa, antaakseen sen iloita.
Hiljaa sulaa paksu jääkerros, niin hiljaa, että se ei näytä koskaan kokonaan haihtuvan.
Mutta kerran on suo kuitenkin jälleen vapaa, se tahtoo uudelleen iloita ja elää.
Silloin se näkee pakkasen aikaansaaman tuhon.
Liian kauan on se saanut pitää käsissään puiden arkoja juuria. Ne olisivat tarvinneet vain hituisen ilmaa jaksaaksensa tulla toimeen ja elääksensä talven yli.
Turha toivo, pakkanen on ne armottomasti tappanut.
Puu kaatuu suohon ja sammalkin on kuollutta.
Ja kun suo tahtoisi iloita edes niistä puista, jotka sen rannalla ovat, niin kuihtuneina nekin kaatuvat suon sivuun.
Mutta yksi kohta on jäänyt pakkasen vallasta vapaaksi, pienoinen tilkku suon keskellä. Siinä alkaa taas elämä herätä ja se levittää voimaansa kaikkialle.
Ja suo, joka ei silloin, kun sillä kaikki vielä oli, osannut täydellisesti iloita, se nyt riemuitsee tuosta tilkusta ja uskoo, että kerran siitä on vielä leviävä voimaa kaikkialle.
* * * * *
Nicolaus Olavinpoika Tavast oli synkkä ja harvapuheinen herra, jonka edessä kaikki vapisivat. Mitä hän määräsi, se oli täytettävä, mitä hän käski, sitä oli toteltava.
Hän oli ollut Hämeenlinnan voutina ja oli pelkoa ja vavistusta levittänyt kaikkialle kautta koko Hämeen, missä hän vain huovijoukkoineen liikkui veroja ottamassa.
Yhtä tyly kuin hän oli kansalle, yhtä tyly hän oli omaisilleenkin, lempeälle vaimolleen ja lapsilleen.
Kun vanha Gödeke Fincke pyysi hänen vanhinta tytärtään aviokseen, niin suostui Nicolaus siihen kysymättä, tiedustelematta, kenelle tytär oli sydämensä antanut.
Ensi kerran uskalsi lempeä Inkeri Yrjänäntytär nuhdella miestään ja pyytää, ettei tämä antaisi tytärtään vanhalle miehelle, mutta tyly oli se vastaus, jonka hän sai.
Ja niin vietettiin häät.
Katarina alistui kaikkeen.
Kuinka iloton on sen naisen elämä, joka varhain miehelään viedään ja synnyttää puolisolleen lapsia, ennenkuin hänessä itsessään on herännyt palava kaipaus lapsiin, ennenkuin hänellä on täysi tietoisuus siitä, että äidin tunne on jotain pyhää, joka pyytää täyttymiseensä tulla.
Hiljaisia olivat Katarinan lapset, alakuloisia, aivan kuin liian varhain elämään väsyneitä, Ja heidän silmänsä näyttivät kysyvän, miksi heidät oli tuotu maailmaan. He eivät osanneet leikkiä eivätkä nauraa, niin kuin muut lapset.
He olivat lapsia, joilla oli vanhuksen mieli.
Joulua oli Katarina ollut viettämässä veljensä Olavin luona Porkkalassa. Kun hänen kälynsä oli hellä lapsille, oli Katarina eräänä epätoivoisena hetkenä sanonut hänelle: Ota minun lapseni tänne sinun luoksesi, minä en niitä osaa hoitaa!
Käly oli siihen suostunut, ja niin olivat lapset jääneet sinne.
Monasti oli Katarina sanonut itselleen, että hän oli luonnoton äiti, että hänen olisi tullut rakastaa ja vaalia lapsiaan eikä heittää niitä vieraan huostaan. Mutta samalla hän tunnusti itselleen, että hän ei rakastanut lapsiaan kylliksi, että hän ei rakastanut niitä siksi, että ne olivat tuon vihatun miehen.
Niin, vihata hän oli alkanut miestään, sikäli kuin hän ei sitä tohtinut näyttää, vaan vapisi hänen edessään. Hän vihasi häntä siksi, että tämä oli tullut hallana hänen nuoreen elämäänsä ja oli sen autioittanut.
* * * * *
Kun Katarina saapui kotiaan, istui hän kauan ja liikkumattomana Poikon kartanossa.
Kaukaisena tulena oli onni hänelle välähtänyt tänään. Se oli tullut nyt vasta, kun kaikki oli jo myöhäistä, kun hän mielestään oli kadottanut jo kaiken mahdollisuuden iloita täydellisesti ja kokonaan.
Mutta onni oli kuitenkin lähellä. Se oli saavutettavissa.
Ensi kertaa Katarina huomasi ajattelevansa sitä, että hänen miehensä saattaisi kuolla.
Jos taivas sen sallisi, silloin hän voisi itselleen saada kaiken sen, mitä oli kerran kovin kauan sitten uneksinut, mitä hän oli odottanut: elämän miehen rinnalla, joka häntä rakastaisi ja jota hän rakastaisi.
Eikö hän siis ketään rakastanut?
Eikö omia lapsiaan?
Olihan hän ne palavalla tuskalla synnyttänyt maailmaan. Mutta kuinka hän saattaisi rakastaa noita lapsia, jotka olivat myöskin tuon miehen, jota hän vihasi ja kammosi?
Nyt oli vaara tullut hänen elämäänsä, hän tunsi sen vaaran niin suureksi, ettei hän sitä omin voimin voisi välttää.
Mutta kenen puoleen hän kääntyisi saadakseen tukea?
Puhuisiko veljelleen? Tämä ei häntä ymmärtäisi, sillä liian paljo oli hänessä isänsä tylyä ja armotonta luonnetta. Hän sanoisi: surmaa tunteesi!
Puhuisiko sisarelleen Elinalle? Tämäkin tulisi ja sanoisi: surmaa tunteesi!
Puhuisiko veljelleen Jenikselle, joka oli kaniikkina Turussa? Tämäkin sanoisi hänelle: surmaa tunteesi!
Kaikkialta tulisi hänelle armottomana sama vastaus.
Helppo heidän oli sanoa siten, heidän, joiden suonissa tuli jo oli sammunut. Mutta hänhän oli nuori, voimakas. Hän ei voinut;, ei tahtonut kaikesta luopua, ei ensi hetkellä. Hän tahtoi elämältä saada jotain. Hän ei tahtonut köyhänä lähteä pois.
Hän oli maailmaan luotu antamaan toiselle kaiken tunteensa. Ja kun se voima hänessä oli, täytyi hänen saada se toteuttaakin.
Ja jos hän kerran suuresti rakastaisi, niin eikö hänelle silloin taivaskin antaisi anteeksi?
Ajatus, joka jo kerran ennen oli hänellä ollut, heräsi uudelleen. Karata miehensä luota. Mutta minne hän menisi? Kuka ottaisi luokseen miehensä luota karanneen naisen? Kuka olisi armollinen hänelle? Ei kukaan.
Hän oli tuohon mieheen sidottu.
Kun tämä ajatus oli kerran ennen hänen sielussaan pitkät ajat elänyt, niin se lopulta jäädytti kaiken siellä. Ja viimein oli Tavastien ylpeä veri hänessä herännyt. Hän ei ainakaan tuolle miehelle, johon hän oli sidottu, näyttäisi, mitä hän kärsi. Ja silloin hän oli ottanut Viljaisten kartanon hoidon itselleen, ja siihen hän kulutti kaiken aikansa.
Katarina muisti isäänsä, joka vuosi sitten oli kuollut, tuota raudankovaa miestä, joka oli hänet kutsunut kuolinvuoteensa ääreen.
Silloin oli Katarina tuntenut olevansa samaa uhmailevaa heimoa kuin isänsäkin.
Vanha Tavast oli sanonut tyttärelleen:
— Elä koskaan usko mitään, mitä et täysin sydämin käsitä. Kirkko tahtoo sellaisen ihmisen tuhota, mutta koska sinulla on kultaa, niin ei se uskalla sitä tehdä. Siitäkin huomaat, että kirkkokin on vain valtio, ei mikään oppi ihmisten onnesta. Minä olen sinut naittanut vastoin tahtoasi. Anna se minulle anteeksi, sillä kuolinhetkelläni huomaan menetelleeni sinua kohtaan väärin. Sinä olet onneton, minä huomaan sen. Jos aviosi tulee sinulle raskaaksi, niin syrjäytä miehesi. Sen voit aina tehdä kullan avulla.
Kalpeana oli Katarina kuunnellut isänsä puhetta.
Surmata toinen ihminen, jotta itse saavuttaisi onnen? Olisiko hänen sielunsa niin voimakas, että hän jaksaisi sen jälkeen elää? Kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että hän pelkäsi taivaan kostoa, että hän ei koskaan sitä saattaisi tehdä.
Mutta nyt tuo ajatus palasi houkuttelevana kiusaajana.
Saaristossa Aslaluodolla asui rosvojoukko. Tämän hän saattaisi palkata. Silloin ei kukaan siitä tietäisi. Kun hän vielä antaisi kirkolle suuret kartanot, jotta ikuiset ajat luettaisiin kuolinmessuja vainajan puolesta, niin olisihan kaikki sovitettu.
Voimakkaana tuli kiusaaja hänen luokseen. Nyt olisi se aika tullut, josta hänen isänsä oli puhunut, vapauden ja uuden onnen aika.
Ja kuitenkin. Hänellä oli poika, olento, jota hän ei koskaan ennen ollut hellyydellä ajatellut, mutta olihan se kuitenkin samaa verta kuin hänkin.
Hänen edessään Katarina ei tahtonut seisoa murhaajana.
Elämä oli sittenkin velvollisuutta eikä tunnetta.
Katarina meni huoneessaan olevan pyhänkuvan eteen polvilleen.
Hän tahtoi rukoilla. Mutta mitä? Sitäkö, että tuo tunne, joka hänessä nyt oli herännyt, kuolisi?
Ei, ei, hän ei kaikkea anna elämästään pois, ei kaikkea!
Jotain hänen täytyi saada pitää.
Vähitellen tuli suloinen rauha hänen ylitseen.
Miksi hän tuskalla taisteli, kun kaikki oli kuitenkin kääntyvä hyvin päin? Eihän kukaan voinut häntä kieltää rakastamasta tuota miestä, kun hän sitä ei tälle koskaan ilmaisisi.
Miksi hän ajatteli sitä, mitä hän itse saisi, kun hän saattoi niin paljon antaa. Antaa koko suuren tunteensa, antaa sen jakamattomana.
Ei hänen, ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä hän tunsi.
Hän tahtoi olla kuin omenapuu, joka kukkii ja kantaa hedelmänsä kysymättä, tuleeko kukaan poimimaan ne.
Hän ei tietänyt, että tunne ei ole vain siinä, mitä me saamme, vaan siinä, mitä toinen meiltä vaatii suurena, pyhänä oikeutenaan.
Poikon kartanon palvelijain rakennuksessa istuivat palkolliset työpäivän päätyttyä tarinoimassa.
Aikakauden ihmeellinen huntu lepäsi heidän ylitseen, he uskoivat peikkoihin ja kummituksiin, hyviin ja pahoihin haltijoihin. He olivat avuttomia olentoja pimeiden voimien vallassa.
Yhtä suuri arvoitus kuin elämä oli heille, yhtä suuri ja vielä pelottavampi oli heille kuolema.
Kummankin edessä he seisoivat avuttomina, ja siksi he tarinoilla selittelivät toisilleen arvoitusta, jolle ei selitystä ole olemassa.
Teko ja tunne, nuo kaksi elämän voiman ilmaisua, heidän tarinoissaan esiintyivät. Teot olivat niin suuria, että niille ei mitään rajoja ollut, tunteet niin voimakkaita, että niitä ei mikään voinut voittaa.
Molempia nuo arat ihmislapset tarvitsivat, sillä ainoastaan uskoessaan niihin he uskoivat elämän rikkaaksi silloinkin, kun itse eivät voineet tehdä suuria tekoja eivätkä voineet tuntea suuria tunteita.
Niin heikko on ihmislapsi, että hän tarvitsee unelman, ennenkuin tuntee elävänsä.
Jota voimakkaampi on unelma, sitä rikkaampi on elämä. Ja kun he heräävät todelliseen elämään, silloin he tuskasta huutavat ja sanovat kadottaneensa elämänsä.
Juhana oli tullut kartanoon, sillä ikävä oli ajanut hänet sinne. Hän tahtoi edes vilahdukselta nähdä Katarinan.
Hän istui palvelusväen joukossa. Hän oli paras tarinoitten kertoja, sillä hänellä pukeutui kaikki sadun kimmeltävään vaippaan, ja sen läpi hän kaiken näki.
Hän oli ottanut oman elämänsäkin aivan kuin uuden sadun vastaan.
Hän oli uskonut niin suurta elämästä, uneksinut niin suuria tekoja, että ne voivat olla mahdollisia vain sadun sankarille. Hän ei enää mitään epäillyt eikä pelännyt.
Suurena satuna näki hän oman tunteensakin. Sen vuoksi hän saattoikin elää sitä vaipumatta mietiskelyihin. Kaiken hän otti vastaan sellaisena, kuin se tuli, ja antoi sille sadun kuultavan värityksen.
Hän oli sadun kuninkaanpoika, joka nuoruutensa oli elänyt korvessa ja oli astunut keskelle elämää, keskelle sen tuhansia vaaroja, mutta myöskin sen urostekoja. Hän oli määrätty pelastamaan kuninkaantytär pahan haltijan pauloista. Ja hän tiesi, että tuo ihana kuninkaantytär, tuo kaunis ja suloinen, jonka kädestä niin monet olivat taistelleet, oli kerran tuleva hänen, sen oikean kuninkaanpojan omaksi.
Näin oli hän luonut ympärilleen sen unelman, josta ei herätä, joka tekee elämän epätodelliseksi, mutta myöskin antaa ihmiselle voimia tehdä ihmetöitä.
Jumalainen olento on ihminen, kelvollinen kaikkeen suureen ja sankarilliseen, kykenevä luomaan ihmetekoja, nostamaan kaiken vanhan saranoiltaan ja panemaan sen sijaan uutta ja pysyvää.
Sellainen on ihminen, mutta paha haltija on asettanut jokaisen luonteeseen heikon kohdan, joka antaa hänet kaikkien tuhoavien voimien valtaan.
Tämä heikko kohta tekee hänet avuttomaksi, se vääntää hänen kädestään miekan, se sammuttaa hänen silmiensä kirkkauden, se heittää hänet vapisevana pelon eteen vaikertamaan elämän ilottomuutta ja pakottaa ihmisen etsimään pelastusta elämästä, joka alkaa vasta haudan toisella puolella ja josta hänellä ei ole mitään muita takeita kuin hänen mieletön toivonsa, että niin on oleva.
Mutta toisinaan tulee ihmisen elämään aivan kuin hyvä haltija, toinen olento, joka suojaa tuota heikkoa kohtaa. Silloin ihminen äkkiä tulee kokonaiseksi ja hän saa kaikki ne voimat, jotka hänelle alusta alkaen ovat kuuluneet jumalallisena lahjana.
Silloin ihminen herää uuteen elämään, voimakkaaseen unelmaan.
Leikkien astuu hän eteenpäin niinkuin sadun sankari, kaikki on hänelle helppoa, ihmeellisen luonnollista. Hän kulkee eteenpäin ja täyttää tekoja, jotka kaikille muille ovat mahdottomia.
Sellaisena onnellisena aikana kaikki ihmisen henkiset lahjat äkkiä kehittyvät. Hän on oma itsensä varmasti, horjumattomasti. Hänellä ei ole mitään epäilyksiä, ei mitään huolia.
Tämä lyhyt onnen aika, joka Juhanalla oli ollut, oli hänestä äkkiä tehnyt miehen, jolla on oma varma luonteensa.
Suuren tunteen vallassa oli muutamassa päivässä luonne saavuttanut kokonaisuuden.
Hän huomasi, miten kaikki hänessä kohdistui tuohon yhteen ajatukseen, ei minään levottomana voimana, vaan rauhoittavana tunteena.
Hänen silmiinsä oli tullut se suuri kirkkaus, jonka ihminen saa nähdessään, että hänen edessään ei enää olekaan tyly ja kaikelle mahdoton maailma, vaan ihana olinpaikka, jossa kaikki on suurta.
Hän oli päässyt satumaahan, joka synnyttää sankarit ja pyhimykset, ne, jotka kaiken valloittavat ja kaikesta luopuvat.
Aivan kuin leikkien oman itsensä kanssa hän nyt istui palvelusväen joukossa ja kertoi tarinaa, johon hän punoi oman itsensä, oman kohtalonsa ja oman tunteensa. Hänen salainen suuri nautintonsa oli puhua julkisesti siitä, mistä ei kukaan tietänyt.
Ja hän aloitti satunsa:
Olipa kerran kuninkaantytär, niin kaunis, että kaikki hänet nähdessään vaikenivat, ja niin siveä, ettei ainoakaan huono ajatus herännyt siinä, joka häneen katseensa loi.
Onnellinen hän oli, sillä hän oli itselleen valinnut miehen, jonka kanssa hän tahtoi elämänsä viettää loppuun asti.
Mutta eräänä päivänä hän oli kadonnut. Kauhistuttava peikko oli riistänyt hänet vuoreensa vaimokseen.
Siellä pimeydessä kuninkaantyttären kauneus alkoi kuihtua, ja hänen iloisuutensa putoili pois niinkuin helmet auki päässeestä nauhasta. Eikä ollut ketään, joka olisi hänelle helmet jälleen koonnut.
Rikkaaksi oli peikko hänet tehnyt. Mutta mitä välitti kuninkaantytär kaikesta rikkaudesta. Hän kaipasi vapautta, kaipasi valoa ja jumalan kirkasta päivää, kaipasi toista ihmistä, joka häntä olisi rakastanut ja jota hän koko sydämellään rakastaisi.
Peikko tarjoisi hänelle korujaan, jotta hän niistä ilahtuisi. Mutta tuhoa tuottivat ihmislapselle kaikki vuorenpeikon korut. Eräänä päivänä silmäili kuninkaantytär kuvastimessa hiuksiaan, joissa hän oli kantanut peikon helyjä, ja hän näki niiden palaneen harmaiksi. Ja kun hän katsoi kaulaansa, näki hän, miten kaulakäädyt, jotka hän oli peikolta saanut, olivatkin punaiselta hohtavan juovan luoneet hänen kaulaansa.
Kuninkaantytär kauhistui, sillä hän ymmärsi peikon tahtoneen muuttaa näin hänen muotonsa, ettei hänen armaansa enää koskaan häntä tuntisi.
Ja näin kului vuosia, niin pitkiä, ettei niille näyttänyt loppua tulevan, niin ilottomia, että kuninkaantytär unohti naurun, unohti iloiset laulut…
— Mutta eikö tuo hänen mielitiettynsä koettanut häntä pelastaa? kysyi Matleena, nuori karjapiika, jonka sydän vielä oli ummessa, tunne ummessa, ja joka odotti ihanana arvoituksena sitä, mikä sitten muuttuukin monelle pelottavaksi tuskaksi, odotti elämää.
— Pelastaja oli tulossa, vaikkei hän sitä silloin vielä tietänyt, kuului ääni ovelta.
Kaikki kääntyivät sinnepäin.
Ovella seisoi talon rouva. Hän tuli hymyillen lieden luo, istui tyttöjen pariin ja sanoi:
Minä kerron sadun loppuun, sillä minäkin sen tunnen.
Juhana oli noussut seisomaan. Nyt hän hehkuvin silmin katsoi tuohon naiseen. Mutta niin oli kaikkien huomio kiintynyt tulijaan, ettei kukaan pitänyt silmällä Juhanaa.
Katarina alkoi kertoa sadun jatkoa.
— Pelastaja oli tulossa. Eräänä päivänä, kun kuninkaantytär ilottomana istui vuoressa, kuuli hän sen ulkopuolelta torven iloista raikunaa.
Kuninkaantytär hiipi vuoren seinää vastaan ja sykähtelevin mielin kuunteli.
Kun ihminen on oikein köyhä, niin yksi ainoa ääni, yksi ainut sävel voi hänen koko olemuksensa täyttää riemulla niin suurella, että hän on siihen menehtyä.
Pelastaja oli tullut!
Ja kuninkaanpoika hiipi peikon nukkuessa vuoren sisään ja nosti kuninkaantyttären syliinsä, nosti hänet satulaansa ja ajoi pois.
Ja kuninkaantytär siinä armaansa sylissä lepäsi, niin sulki hän silmänsä ja suuri, pyhä raukeus täytti hänet. Tämän lyhyen onnen hetken hän oli saanut siis kuitenkin kerran omakseen. Ja siinä tunsi hän iankaikkisuuden.
Mutta peikko läksi ajamaan pakenevia takaa.
Hän ennätti heidät ja surmasi pojan.
Kun kuninkaantytär maassa näki armaansa kuolleena, hän otti puukon, jolla armaansa oli kuolemaan syösty, ja pisti sen omaan rintaansa.
Kun heidät sitten haudattiin, toinen joen tuolle puolen, toinen joen tälle puolen, niin kasvoi kaunis koivu kumpaisenkin haudalle, juuret junivat yhteen, latvat painuivat toisiinsa.
Hakattiin koivut poikki, lastut lensivät toisiinsa.
* * * * *
Tuvassa oli aivan hiljaista. Vaiti olivat kaikki. Nuori Matleena vain hiljaa itki.
Mutta ahtaalta tuntui tupa Juhanan mielestä.
Hän riensi ulos. Portailla hän seisoi ja katsoi taivaan pyhään, huumaavaan korkeuteen kevätillan sammuvassa valossa.
Hän ei elämältä tällä hetkellä pyytänyt mitään enempää, ei kysynyt mitään. Hän oli täydellisesti onnellinen.
Huimaavana varmuutena oli hänen ylitseen tullut se ajatus, ettäKatarina häntä rakasti.
Hän tunsi, miten joku hiljaa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kun hän kääntyi, seisoi Katarina hänen vieressään.
— Olen satuni loppuun kertonut. Mene ja jatka.
Hän astui Juhanan ohitse ja asteli kartanoa kohden.
Mutta Juhana seisoi paikallaan liikkumattomana ja katseli, miten illan hämärässä Katarinan vartalo häipyi.
Jo saapui hän kartanon puolelle ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Silloin Juhana palasi tupaan. Ja nyt hän kertoi väelle tarinoita niin outoja ja satuja niin valoisia, että kuulijat tunsivat, miten rikas on elämä silloin, kun ihminen ei pelkää ottaa vastaan kaikkea sitä suurta, minkä se tarjoo, vaan vaatii elämältä yhä enemmän ja enemmän.