Palvella, joka päivä tehdä jotain, josta toinen voisi iloita ja joka hänen elämänsä tekisi eheämmäksi ja helpommaksi, sitä Juhana tahtoi.
Hän tahtoi hoitaa Katarinan kartanoa uskollisesti ja huolellisesti, olla hänen palvelijansa ja auttajansa kaikessa.
Toisinaan heräsi arka toivomus saada koskettaa häneen ja silloin kuiskata hänelle. Mitä, sitä hän ei itsekään tietänyt. Hän tunsi vain, että hänellä oli sisäinen tarve saada ilmoittaa Katarinalle, kuinka onnellinen hän oli.
Rakkaus, tuo elämän suurin rikkaus, sen ainoa jumal-lahja, hänen rinnassaan eli ja asusti. Lämpöisenä, mieltä ja ajatuksia viihdyttävänä se siellä vielä oli, se ei kaivannut muuta kuin antamista ja toisille uhrautumista.
Vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin ihminen tahtoo kaiken omistaa ja toisen elämässä elää oman elämänsä suurena ja kokonaisena.
Vielä ei hän ollut noussut tuolle kukkulalle, jossa kohtalo ihmiselle näyttää kaiken maailman rikkauden, mutta sitten syöksee hänet alas ja jättää sielun palavasti ikävöimään sinne, missä kerran oli ollut, mutta jonne ei enää päästä taida.
Hän ei toivonut mitään muutosta siihen, mikä oli hänen omakseen tullut. Hän oli aivan tyytyväinen siihen, mitä hän omisti. Hän tahtoi ajan ja elämän loppumattomasti sellaista jatkuvan.
Toisinaan tunne leiskahti suurena liekkinä hänen sieluunsa, ja silloin mies oli voimakas ja täynnä palavaa tarmoa. Silloin työ ja toiminta oli hänelle rakkainta, ja silloin hän esimerkillään yllytti kaikkia ilolla ponnistamaan voimiansa viimeiseen. Silloin oli työ hänelle pyhintä, minkä ihminen on saanut.
Mutta toisinaan sai outo väsymys hänessä vallan. Se herpaisi koko hänen olemuksensa ja kumman uupumuksen valoi suoniin. Väsyneenä asteli silloin mies, ja unohtuneet olivat talon askareet.
Kaipaus, tunteen nuorempi sisar, ikuinen ikävä, rakkauden ainainen seuraaja, asteli hänen rinnallaan.
Hän oli niinkuin suuri lapsi, joka oli tottumaton saamaan hyväilyjä, niistä iloitsee ja silmät suurina ja onnen uupumus ruumiissa istuu ja odottaa saavansa lisää, uskaltamatta kuitenkaan pyytää mitään.
Toivo, että toinen hänelle kaiken antaisi ja hän itse kaiken saisi antaa, valtasi hänet.
Mies, joka kaiken ottaa itselleen kuuluvana osuutena, ei vielä ollut hänessä herännyt.
Ensimäiset päivät sen jälkeen, kuin Katarina tarun kimaltelevan vaipan läpi oli hänelle kuiskannut tunteestaan, oli Juhana onnellisena elänyt, itselleen kerraten niitä taikavoimaisia sanoja, jotka avaavat oven paratiisiin.
Kun hän eräänä päivänä asteli yksinään sitä tietä, jota hän Katarinan seurassa oli kulkenut, puheli hän itsekseen:
Jospa kerran vielä saisin sinua käsilläni kantaa ja tuntea ruumiisi kosketuksen itsessäni. Jos sen kerran vielä kokea saisin, enää en muuta elämältä pyytäisi. Minä en tietänyt, että elämä voi näin suuri ja rikas olla, aivan kuin satumaa, jonne me kaipaamme, mutta jonne niin harvat pääsevät. Nyt olen sinne tullut, ja minä iloitsen siitä aivan kuin lapsi. Millä minä voisin kyllin paljon hyvää tuottaa hänelle, tuolle yhdelle, jonka nimeä en tohdi mainita, niin pyhä hän on minulle? Millä minä tuottaisin hänelle iloa, jotta hän näkisi, kuinka kiitollinen olen hänelle?
Hän asteli tietä pitkin siihen kohtaan asti, jossa hän oli Katarinan sylissään kantanut. Lampi, joka tielle oli muodostunut, oli nyt kokonaan kadonnut, sillä maa veti nyt uumeniinsa kaiken kosteuden, joka kunnaalta valui alas. Jäljellä oli vain se uoma, jonka Juhana oli lapiollaan kaivanut.
Sen kauemmaksi ei Juhana uskaltanut mennä, sillä hän ei tohtinut astuaPoikon kartanoon.
Hiljaa hän palasi takaisin.
* * * * *
Kevään vaalea yö painui yli maan.
Juhlallisina seisoivat puut kohottaen latvansa ikäänkuin ikävöiden ikuisen valon kirkasta siltaa kohden.
Yön hiljaisuudessa nousivat tuhannet onnen kaipaukset vapaiksi maasta, etsien suurta toteutumisen valtakuntaa.
Viljaisten kartanossa valvoi Juhana.
Kaipaus kiihotti verta ja karkoitti unen.
Hiljaa hiipi hän huoneestaan ja lepopaikaltaan kartanolle ja antoi viileän yön vilvoittaa palavaa otsaansa.
— Millä minä taitaisin hänelle näyttää, että häntä ajattelen? Millä osaisin todistaa hänelle, että olen kiitollinen hänelle siitä, että hän on ollut minulle ystävällinen, ajatteli hän.
Hän asteli rakennuksen taakse, jossa hänen ikkunansa alla oli suuri omenapuu. Lämpimänä oli keväinen päivä sitä hyväillyt ja jo oli muutama kukka auennut.
— Tuollainen kukkiva puu olen minäkin. Kevät on tullut minunkin sieluuni ja yhdessä yössä ovat kukkaset auenneet.
Hän taittoi oksan ja katseli omenapuun puhtaita, hiukan punertavia kukkia.
— Puhdas ja vienosti punastuva kuin neitonen seisoessaan vihillä! sanoi Juhana.
Hän muisti, että Poikon puolella kaikki alkoi myöhempään kukoistaa kuinViljaisissa. Tämän oksan hän tahtoi viedä Katarinalle.
— Siitä hän on näkevä, että olen häntä ajatellut, mietti hän.
Hän läksi astumaan Poikon kartanoa kohden.
* * * * *
Poikon kartano oli kivinen ja paksut olivat sen muurit, sillä saivathan ne samalla olla suojana usein tapahtuvia rosvojen hyökkäyksiä vastaan. Korkealla maasta olivat.
Kuinka arka on ihmisen sydän. Se suurenkin surun edessä voi pysyä kovana, mutta pieni ilo saa sen sulamaan ja heltymään.
Kautta elämänsä oli Katarina kaivannut noita pieniä hellyyden osoituksia, joita ei rahalla ostaa taideta, jotka monen mielestä ovat aivan arvottomia, mutta jotka oikealla ajalla tullen ovat suurin rikkaus. Elämän kauneimmat muistot liittyvät tuollaisiin tekoihin, jotka usein ovat mielettömiä.
Niitä hän oli kaivannut ja nyt ne siis olivat tulleet!
Mikä suuri lapsi tuo mies oli! Hän oli miettinyt, millä hänelle tuottaisi iloa, ja oli tämän löytänyt. Hän oli tuonut oksan siitä omenapuusta, joka hänen ikkunansa alla kasvoi Viljaisissa.
Katarina painoi päänsä kukkiin ja suuteli niitä, sitten hän suuteli oksan kohtaa, jota tuojan käsi varmaankin oli pidellyt.
Hän oli aivan kuin nuori tyttö, joka ensi kertaa rakastaa ja arkana ottaa lemmen kauniit pienet ilot vastaan.
Jotain alkoi kukkia hänen sielussaan. Avara maailma muuttui suureksi puutarhaksi, jossa paratiisin loisto vallitsi. Unelma oli täyttynyt. Hän oli päässyt onnen maahan.
Raitis kevättuuli tulvi ikkunasta sisään. Se toi mukanaan mullan ja lehdelle puhkeavien koivujen väkevän tuoksun.
Koivussa aivan kartanon luona alkoi lahorastas laulaa. Katarina sulki silmänsä ja kuunteli. Paratiisi oli hänelle avattu, ja siellä lauloi lintu, lauloi väsymättä, lauloi kevään pyhässä huumauksessa, lauloi uudesta onnesta ja uudesta suvesta.
Hänenkin täytyi sanoa jotain, hänenkin huulensa etsivät ilon ilmaisua. Hänenkin sielussaan oli lintu, joka etsi säveltä, laulaaksensa kirkkaasti ja korkealle, yhtyäkseen siihen suureen riemuun, joka luonnon suonissa ouruavana odotti ja kautta ilman vieri voimakkaana hopeisena laineena.
Hän ojensi kätensä, ei rukoukseen, sillä hänellä ei ollut mitään pyydettävää, vaan suureen kiitokseen, ja hän sanoi:
— Minä siunaan sinua, taivas, siitä, mitä minulle olet antanut. Pyhä ja voimakas on se rakkaus, joka ihmisen sielun täyttää salaperäisellä voimallaan. Suurena laineena se läikkyy kautta avaruuden ja syleilee luontoa, josta se on osa.
Pyhä ja voimakas on se tunne, joka minun ajatukseni täyttää oudolla aavistuksella.
Sinulta, taivas, minä olen pyytänyt, että kerran suuresti ja kokonaisesti tuntea saisin. Ja nyt se on tullut.
Millä minä sinua kiittäisin, sinä taivaallinen voima, joka yhdessä hetkessä ihmisen näin onnelliseksi tehdä taidat?
Kapinoinut minä olen sinua vastaan, mutta nyt sinun aivoituksesi ymmärrän. Sinä annoit minun tähän asti odottaa, jotta ymmärtäisin kyllin selvästi, mitä minä olen saanut.
Minä seison sinun edessäsi nöyränä, ja ilo pulppuaa huuliltani. Elä ota minulta heti pois tätä onnea, vaan anna minun siitä hetkinen nauttia. Minä tahdon hänelle niin paljon antaa.
Ethän sinäkään armossasi tingi, vaan runsaana annat sen vuotaa ihmisen ylitse.
Sinä tiedät, kuinka paljon ihminen voi toiselle antaa.
Minä olin jo tullut niin köyhäksi, että tiedän, mitä merkitsee, kun ihminen kaikkensa yhdelle antaa.
Katso, hän on tämän oksan tuonut siitä puusta, jonka hänen ikkunansa alle istuttanut olet ja jossa sinun voimasi keväisin ensimäiseksi kukalle puhkeaa.
Hän on sen minulle antanut, ja minä tuon sen sinulle, jotta meidän yhteistä onneamme suojelisit. —
Hän vei kukan huoneessa olevan pyhänkuvan eteen. Laskeutuen polvilleen hän jatkoi:
Jos sinä niin säätänyt olet, että meidän tästä onnesta jotain sovitukseksi maksaa täytyy, jos se, mitä tunnemme, ei sinun silmiesi edessä armoa löydä, niin anna minun yksinäni ottaa vastaan kaikki vihasi salamat, sillä minä rakastan häntä niin paljon, että jaksan kyllä sen kestää. Mutta kun meidät luoksesi korjaat, niin salli meidän silloin yhdessä olla sinun kirkkaudessasi. Polvillani minä ylistän sinua, Herra, kaikesta siitä, mitä minulle tehnyt olet. Pyhä ja voimakas on rakkaus, jonka ihmisille antanut olet!
Suuri suvi oli maan uumenista ponnistautunut esiin. Kaikkialla sen voima ilmeni. Ei ollut puuta, ei pensasta, ei pientä korttakaan, joka ei olisi tahtonut ennättää täyttä kehitystään.
Jokainen halvinkin luontokappale tunsi itsessään suuret voimat, jotka pyrkivät saavuttamaan kaiken, äärimmäisenkin, voidakseen sitten talveen vaipua ja uneksia uudesta keväästä.
Kautta laajan ilman kulki unelmien väkevä virta. Talviset haavelmat liittyivät uusiin, kesäisiin.
Jokainen puu tahtoi olla suurempi kuin edellisenä kesänä, se tahtoi saada enemmän elämästä kuin ennen, sillä sekin oli oppinut tuntemaan elämisen arvon.
Keväinen kaipuu oli kadonnut, sen sijaan oli astunut valloittamisen kiihko.
Ja ihmiset elivät yhdessä luonnon sykinnän mukaan. He eivät enää toivoneet, he eivät pyytäneet, vaan vaativat.
Tunne oli ihmisiin tullut ensin valona, joka iloa tuottaa ja voimakkaaksi tekee, muuttui sitten tuskaksi, joka polttaa mieltä, ja lopulta ilmeni palavana haluna voittaa ja valloittaa.
Ja elämä kulki ja kuunteli ihmisten sydänten ääntä. Se istui heidän viereensä ja kuiskasi heille outoja sanoja siitä rikkaudesta, joka on jokaisen saavutettavissa:
Kaunis olen minä, kaunis ja loistava kaikissa muodoissani.
Kaunis olen silloin, kun ilon sinussa herätän.
Kaunis olen silloin, kun varjon heitän sieluusi ja annan sinun tuntea kaiken sen pyhän, mikä on kärsimyksessä.
Kaunis olen silloin, kun sinä kaikki ajatuksesi toiselle annat, kun toisessa löydät sen korkeimman, mitä olet etsinyt.
Kaunis olen silloin, kun päiväsi ovat niin onnella täytetyt aivan kuin malja, että se reunoillaan ei taida pidättää kaikkea sitä, mikä siihen ammennettu on.
Kaunis olen silloin, kun kaipaus illan hämärässä avaa sielussasi suuret siipensä ja peittää kaiken muun maailman sinulta, niin ettet mitään muuta näe kuin oman onnesi unelman.
Kaunis olen minä, pyhä, rikas ja voimallinen.
Juhanan mieli leiskahteli ja ailahteli tunteen kesäisessä riemussa.
Missä hän kulki, siellä oli päivä, missä hän istui, siellä maa kukoisti, missä hän lepäsi, siellä koko luonto tuoksui. Päivät olivat täynnä väkeviä ajatuksia, yöt tulvillaan kuumia unelmia.
Päivät olivat niinkuin kaunista helminauhaa, jossa toinen helmi on toistaan kirkkaampi.
Mutta sitten tulivat ne päivät, jolloin tunne kaipasi päästä valloilleen, kaipasi sanoja, joihin se puetaan aivan kuin juhlapukuun.
Monasti hän Katarinaa lähestyi, mutta aina kuolivat sanat hänen huulillaan.
Hän mietti tunnettaan ja omistamisen mahdollisuutta. Silloin alakuloisuus sai vallan. Olihan armas toisen oma.
Ja tuska synnytti palavan kaipauksen saada puhua siitä hänelle, saada kuulla hänen lohduttavan. Silloin hänkin varmaan jaksaisi kaiken tyynesti kantaa.
Pitkät päivät hän tätä mietiskeli.
Vihdoin hänessä heräsi päätös, ja sen hän tahtoi panna toimeen.
Juhana riensi Poikon kartanoon päin. Hän oli päättänyt puhua kaikestaKatarinalle, puhua aivan suoraan.
Tiellä tuli häntä vastaan vanhus, joka keppiinsä nojaten asteliViljaisiin päin.
Karkea oli vanhuksen puku, mutta hänen olemuksessaan oli jotain majesteetillista, mikä ehdottomasti vaikutti jokaiseen vastaantulijaan. Sellaisen leiman painaa kohtalo niiden kasvoihin, jotka ovat ihmeen saaneet nähdä.
Hyvin Juhana vanhuksen tunsi, sillä monasti vuoden kuluessa hän saapui Viljaisiin. Kerran oli Iisakki, jolla nimellä vanhusta mainittiin, omistanut Viljaisten kartanon ja oli siinä elellyt mahtavana herrana, jota kaikki pelkäsivät.
Eräänä päivänä hän oli mennyt pitkälle matkalle. Missä hän oli käynyt, ei kukaan tietänyt. Oliko käynyt pyhiinvaellusmatkalla vai missä lienee ollut. Mutta korska mies palasi hiljaisena ja nöyränä. Silloin oli hän luopunut kaikesta, antanut kartanonsa toisille ja oli sen jälkeen elänyt kurjien ja vaivaisten kesken, heittänyt upeat vaatteensa pois ja kiersi maita etsien niitä, joille voisi hyvää tehdä.
Iisakkia miellytti Juhana, sillä hän näki, millä rakkaudella tämä kartanoa hoiti, millä innolla tämä viljeli maata, joka kerran oli hänen omansa ollut.
Vapaaehtoisesti vanhus oli maansa jättänyt, mutta kokonaan ei hänen sydämensä ollut voinut siitä irtaantua, vaan joka vuosi hän palasi katsomaan, miten vilja pelloilla lainehti.
Silloin hän saattoi kauan seisoa pellon äyräällä ja katsella hedelmällistä maata. Mitä hän silloin mietti, ei kukaan tietänyt.
Kartanon ovesta sisään ei hän koskaan astunut, vaan jos hän siellä viivähti, niin nukkui hän ulkona suuren omenapuun alla. Ja ihmiset kertoivat silloin aina yöllä kuulleensa ihmeellisen kaunista linnunlaulua puusta, laulua niin helisevää, että sydän sitä kuullessaan aukeni ja taivaallinen rauha sen täytti.
Tällaisen yön vietettyään vanhus oli aina kepeämmin askelin poistunut kartanosta.
— Minne menet, poika? kysyi hän Juhanalta.
Juhana pysähtyi, sillä nyt vasta hän huomasi vanhuksen.
— Minun täytyy mennä Poikkoon, hän sanoi.
— Minä tulen juuri sieltä, enkä luule sinua siellä kaivattavan, vastasi vanhus. Sen vuoksi jää minun seuraani ja näytä minulle peltojasi.
Juhana olisi tahtonut vastustaa vanhusta ja mennä kuitenkin, mutta niin suuri oli se kunnioitus, jota hän tunsi vanhusta kohtaan, että hän nöyränä alistui vaatimukseen.
— Ehkä se onkin taivaan viittaus, että minun ei tule mennä hänen luokseen, ajatteli Juhana.
Hiljaa astelivat vanhus ja Juhana pellon pientaretta.
Iisakki kyseli Juhanalta, mutta pian hän huomasi, kuinka loitolla olivat nuoren miehen ajatukset, sillä puutteelliset ja epämääräiset olivat ne tiedot, jotka hän antoi.
Vanhus seisahtui ja katseli viljeltyä seutua.
— Kuinka suuresti minä tätä maan kolkkaa rakastan! sanoi hän hiljaa. Ei missään päivä paista niin kirkkaasti viljaan, ei missään heinä tuoksu niin väkevänä, ei missään lehto ole lempeämpi.
— Ja kuitenkin sinä siitä kerran luovuit?
— Ihminen voi jättää sen, joka hänelle on rakkainta, ja vasta sitten, kun hän on sen tehnyt, hän huomaa, kuinka paljon hän sen kautta on voittanut. Niin sinäkin kerran olet tekevä ja minun ajatukseni ovat lämpöisinä silloin sinun luonasi.
— Minäkin?
— Niin, sinäkin.
— Minä en voi luopua. Minä olen koettanut, mutta minä en ole voinut.
— Etkö ole voinut. Istu tähän pellon pientareelle, niin kerron sinulle oman elämäni tarinan. Siitä sinä olet näkevä, mitä ihminen voi, kun hän nöyrtyy korkeimman edessä.
Ja vanhus veti Juhanan istumaan viereensä pellon kukkaiselle pientareelle ja kertoi hänelle.
— Siitä on jo monen monta vuotta, kun minä herrana asuin tässä kartanossa. Olin ankara isäntä, kaikki minua pelkäsivät, ja minä iloitsin siitä, kun sen näin.
Olin kova ja tyly, enkä kellekään tahtonut tehdä hyvää.
Eräänä talvi-iltana, kun tuuli ulkona tuiversi puita, astui tupaani vanhus, maankulkija, niinkuin minäkin nyt olen.
Hän pyysi kattoa päänsä päälle yöksi.
Mutta minä en kerjäläisiä rakastanut, sillä olin aina ollut rikas ja siksi niitä halveksin. Vastasin, että minun tuvassani ei ollut sijaa sellaiselle.
Hiljaista oli tuvassani, sillä kukaan ei ollut uskaltanut koskaan tahtoani vastustaa.
Mutta muuan hiljainen mies, joka oli talossani renkinä — Johannes oli hänen nimensä, sama kuin sillä Jesuksen opetuslapsella, joka oli hänelle rakkain — hän sanoi minulle:
— Jollet omastasi tahdo antaa hänelle, niin anna siitä, joka kuuluu minulle. Anna hänelle minun osani tuvasta ja lämmöstä.
Kun minä sen kuulin, niin vihan veri nousi päähäni, ja minä kiivaana vastasin:
— Jos sinä omastasi tahdot antaa hänelle, niin saatkin sitten viettää yösi ulkosalla.
Minä tahdoin häntä rangaista, sillä pakkanen oli tuima ja minä tiesin, että hän siinä kangistuisi kuoliaaksi. Niin kova oli sydämeni jokaista kohtaan, joka minua uskalsi vastustaa.
Mutta nöyränä vastasi Johannes:
— Teen, niinkuin sinä käsket. Olenhan nuori, kyllä minä pakkasen kestän. Minä nukun yöni kinoksessa.
Hän nousi paikaltaan ja meni yöhön.
Kun katsoin toisiin palkollisiin, niin näin, miten kalpeita he olivat, sillä he tiesivät Johanneksen menneen kuolemaan.
Mutta ei kukaan minua tohtinut vastustaa, niin pelätty minä olin.
Niin jäi vanhus tupaani yöksi.
Kun aamu talvikeltaisena koitti, nousin vuoteeltani ja menin katsomaan miestä, joka toisen tähden oli henkensä alttiiksi pannut.
Mutta kun tulin sille kohdalle, mihin hän yöksi oli itselleen hankeen valmistanut makuusijan, näin hangen sulaneen siitä pois ja kukkasten kauniisti kukoistavan.
Herätin miehen ja kysyin, miten hän oli yönsä nukkunut. Hän vastasi unessa olleensa paratiisissa.
Silloin kiukkuinen viha minussa heräsi. Minä huusin kaiken väen koolle. Mutta pian vihani lauhtui, sillä eihän kukaan muu nähnyt kukkivaa maata kuin minä. Siitä huomasin, että silmäni olivat harhaan nähneet.
Kun vanhus sitten minulta ruokaa pyysi, niin minä kielsin sen. Mutta jälleen Johannes tuli luokseni ja sanoi:
— Anna hänelle minun osuuteni. Minä tyydyn niihin muruihin, jotka häneltä putoavat.
Annoin sen tapahtua. Mutta kun hän niistä muruista söi, niin tuli hän täydellisesti ravituksi.
Toisen yön, jolloin pakkanen oli entistään ankarampi, nukkui Johannes taas kinoksessa.
Aamulla menin katsomaan, sillä nyt olin aivan varma siitä, että hän oli kuollut viluun.
Mutta kun hänen luokseen tulin, näin hänen nukkuvan kauniin omenapuun alla, jonka oksat painuivat syvälle hänen puoleensa ja olivat täynnä hohtavia hedelmiä.
Kun ei kukaan muu kuin minä sitä nähnyt, niin ajoin vanhuksen talostani pois.
Tämä tapahtui kolmantena päivänä senjälkeen, kuin hän oli talooni tullut.
Ennen lähtöään vanhus kumarsi kolmasti minulle syvään ja virkkoi:
— Minä olen kartanossasi yötä viettänyt ja olen ravituksi tullut. Minä tahdon sinua siitä palkita. Kun matkasi kerran loitos talostasi kulkee, niin tule minunkin asuinsijoilleni ja minä tahdon kaiken sinulle siellä maksaa, niinkuin sinulle tuleva on.
Mutta ei hän minulle tietä asunnolleen neuvonut.
Minä en voinut vanhusta mielestäni karkoittaa. Kun tuli kevät, ja maa alkoi kasvaa ja viljaa kantaa, oli kaikilla pelloillani ihmeellinen siunaus. Niin runsas oli sato, niin viljavaa kaikki, että taloa alettiinkin sanoa Viljaisiksi.
Kun kesällä kaikki oli kukkeimmillaan, otin eräänä päivänä sauvan käteeni ja läksin etsimään tietä tuon vanhuksen asunnolle.
Kun näin vaelsin, lensi eräänä päivänä metsästä kaunis lintu tielleni. Kultaiset olivat sen siivet ja heleä oli sen laulu. Koetin sitä tavoittaa, mutta aina se väisti käsiäni ja johdatti minut yhä syvemmälle metsään.
Näin seurasin lintua ja tulin niin metsämökille, ja kun sinne tulin ja oven avasin, astui vanhus luokseni.
Lintu oli tuonut minut hänen asunnolleen.
Ystävällisesti vanhus otti minut vastaan ja ravitsi minua runsaasti kaikella hyvällä.
Tuli yö, ja minä laskeuduin levolle vuoteeseen, jonka hän oli minulle valmistanut.
Mutta kun olin uneen vaipunut, niin huomasin, miten vuoteeni muuttui rautakangiksi, joiden päällä minä sain maata, ja palava liekki minua korvensi.
Näin nukuin aamuun asti, mutta en minä vanhukselle mitään sanonut siitä, että hän niin huonon lepovuoteen oli minulle valmistanut.
Mutia kun seuraavan yön vuoteellani nukuin, niin tunsin, miten huone ympärilläni alkoi kukkia, ja minä lepäsin ihanalla niityllä, jossa onnelliset ihmiset käyskentelivät. Ja uneni ajan minä kuulin, miten tuo kultasiipinen lintu, joka oli minut mökille saattanut, kaiken yötä lauloi. Ja niin kaunis oli sen laulu, että avaran luonnon kuuli siinä helisevän riemuaan ja kiittävän herraansa jumalaansa.
Kun aamulla havahduin, täytyi minun jo kysellä isännältäni:
— Miksi minulle ensimäisenä yönä niin huonon ja tuskaisen sijan laadit ja toisena niin suloisen?
Ja vanhus vastasi minulle:
— Se vuode oli se, jolla nukkuva olet ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
— Miksi minulle sitten toisena yönä niin suloisen vuoteen laadit?
— Se vuode oli se, jolla renkisi on nukkuva ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
Kun sen olin kuullut, niin kysyin häneltä:
— Mitä minun tulisi tehdä, jotta minä samallaisen vuoteen saisin kuin se, jonka rengilleni valmistanut olet?
Hän vastasi silloin minulle:
— Mene ja anna kartanosi rengillesi ja tule ja seuraa minua.
Kun sen kuullut olin, palasin kotiani, annoin taloni rengilleni ja läksin uudelleen etsimään häntä, joka talvisena yönä oli majassani ollut ja jonka asunnossa minä yöni olin viettänyt.
Eräänä päivänä tavattiin renkini huoneessaan nukkuneena. Jumala oli hänet siirtänyt sille vuoteelle, joka hänelle oli valmistettu.
Silloin myin kartanoni, jaoin rahat köyhille ja vaivaisille.
Joka kesä minun täytyy palata tänne, ja kun yöni nukun omenapuun alla, jonka jumala siihen paikkaan on kasvattanut, missä renkini näin sen alla nukkuvan, kuulen unessa tuon paratiisin linnun laulavan. Silloin minä jälleen lähden reippaana pois ja etsin herraani ja mestariani.
Häntä minä odotan ja toivon, että hän kerran on tuleva luokseni ja sanova:
— Sinun vuoteesi olen minä valmistanut, tule ja seuraa minua, jotta levolle pääsisit ja unesi olisi suloinen.
Mutta vielä hän viipyy, ja minun sydämeni odottaa häntä ikävöiden.
Mutta ei minun ikävöimiseni ole raskas, sillä olenhan hänen kauttaan sen tajunnut, että meidän tulee kaikesta luopua omistaaksemme kaiken.
Iisakki vaikeni. Hän katsoi loitolle, katsoi yli viljapellon, joka juuri alkoi tähälle nousta, loitos, sinne, missä metsä sinisenä kohosi. Ja hänen vapiseva kätensä otti maasta pienen kukan, ja hän sanoi:
— Katso tätä kukkaista, jossa taivas ja sen sininen kauneus kuvansa on löytänyt. Sen minun herrani ja mestarini antaa kasvaa viljan keskellä, jotta me huomaisimme, että maailmassa on muutakin kuin vain leipää. Ja niinkuin hän kauneutta meille runsaasti jakaa, niin tulee meidänkin kaunein omassa sielussamme hänelle pyhittää. Ja kuinka me sen tehdä taitaisimme, jos meidän ajatuksemme ovat kiinni maallisessa.
Vanhus oli vaiennut.
Mutta ääni Juhanan sielussa puhui:
— Luovu onnestasi, jotta hänet, jota rakastat, onnelliseksi tekisit.
Ei ihminen milloinkaan tunne elämänarvoa niin suureksi kuin silloin, kun hän vapaaehtoisesti, kenenkään vaatimatta luopuu siitä, mikä hänelle on rakkainta, antaa sen pois, jotta toiselle sen kautta koituisi onni suurempi kuin antajalle.
Kaunis on sen miehen sielu, joka elämänsä antaa isänmaalleen, antaa hymyillen ja kysyttäessä, miksi hän sen tekee, vastaa: en tiedä, minun täytyy niin tehdä.
Mutta vielä kauniimpi on sen miehen sielu, joka uhraa kaiken sille, jota rakastaa. Sillä helppoa on kuolla pyhän innon vallassa, mutta raskasta on elää, kun uhrin jälkeen tietää saavansa viettää ilotonta elämää.
Hitaasti astui Juhana Poikon kartanoa kohden. Raskasta oli kulku, mutta jota lähemmäksi hän tuli, sitä suurempi rauha hänessä sai vallan, ja hänen sielunsa täytti voimakas ja ihmeellinen viileys aivan kuin helteisen päivän jälkeen, kun pitkäisen tuli on piirtänyt tulikirjaimensa taivaan lakeen.
Vanhuksen kertomus elämästään oli tullut vaatimuksena, jonka mukaanJuhana oli päättänyt toimia.
Hän tiesi, että toisin ei hän voi tehdä, kuin mitä hän nyt aikoi. Ja kun hän kartanoon oli tullut ja seisoessaan Katarinan oven takana otti lakin päästään ja kädellään pyyhkäisi tukkaansa, niin leikki alakuloinen hymy hänen huulillaan.
Kun Katarina kuuli oven käyvän ja katsahti sinnepäin, sävähtivät veret hänen poskilleen.
Hän oli istunut huoneessaan, ja palava ikävä oli hänen poveensa painunut ja hänen oli täytynyt ajatella vain tuota yhtä ainoata.
Hiljaa oli hän alkanut puhua:
— Sinun täytyy tulla minun luokseni! Sinun täytyy tulla minun luokseni!
Ja nyt oli tuo toivomus, tuo käsky täyttynyt.
Juhana seisoi tuolla, seisoi hänen edessään.
Riemu nousi Katarinan rintaan niinkuin väkevä virta. Hän oli Kemiön saaren luona usein katsellut, miten meri siellä vuorokausien eri hetkinä nousee ja laskee ja väkevänä, vastakkaisiin suuntiin kulkevana vyöryaallokkona voimaansa näyttää. Ihmetellen hän usein oli tuota luonnon leikkiä katsellut, ja nyt tuo kuva oli hänen mielessään, eikä hän päässyt siitä vapaaksi.
— Onko kartanossa mitään erikuista tapahtunut, koska vouti on täällä? kysyi Katarina leikillisellä äänellä.
— Ei kartanossa, mutta kyllä minulle.
Juhanan ääni oli juhlallinen ja siinä oli outo sointu.
Hymy katosi Katarinan huulilta, ja hän tunsi, miten kaikki hänen sielussaan virtasi pois, niinkuin meressä vuoksi väistyy ja luode alkaa.
— Mitä on tapahtunut?
— Minä tulin pyytämään päästä pois paikastani.
Katarina kuunteli kalpeana näitä sanoja. Siihenkö siis oli tultu? Yksi ainoa suuri ilo oli tullut hänen elämäänsä, ja nytkö sekin otettaisiin häneltä pois? Ja kun se olisi menetetty, niin kuinka paljon synkemmältä kaikki silloin näyttäisikään. Ei, hän ei kaikkea luovuttaisi! Hän oli paljon saanut heittää siitä, mitä hän oli uneksinut, mutta kaikkea ei hän anna. Ei anna taistelutta.
— Mutta minkä tähden? kysyi Katarina. Etkö ole palkkaasi tyytyväinen? Jos se on mielestäsi liian pieni, niin sano, ja minä korotan sen kaksinkertaiseksi.
Juhana oli vaiti.
— Kolminkertaiseksi.
Juhana ei vieläkään haastanut sanaakaan.
— Sano, kuinka paljon tahdot, ja minä lupaan kaiken täyttää.
Juhana oli katsonut maahan. Nyt hän kohotti päänsä ja sanoi:
— En minä tänne palkan tähden tullut.
Äänessä oli sellainen ylpeä sointu, että Katarina pelkäsi loukanneensa häntä, ja hänessä heräsi kiihkeä halu sovittaa taas kaikki.
— Noin sinä et saa käsittää sanojani. Minä tahdon pitää sinut täällä luonani. Minä en voi tulla toimeen ilman sinua. Minä olen niin turvallinen, kun sinä olet täällä. Minä en mistään hinnasta voi luopua sinusta.
Katarina huomasi sanoneensa liian paljon. Hän huomasi sen siitä polttavasta katseesta, jonka Juhana häneen loi. Naisen vaistomainen halu salata, mitä hän oikeastaan tuntee, heräsi hänessä, ja hän lisäsi:
— Minä en voi ilman sinua hoitaa kartanoa.
Sykkivin sydämin oli Juhana odottanut loppua Katarinan lauseisiin.Miksi hän ei tahtonut päästää häntä pois? Siis vain kartanon tähden.
Hänen luopumisen edessä arka sydämensä oli takertunut äkkiä siihen toivoon, että Katarina sanoisi hänelle rakastavansa häntä. Ja sitten olikin tämän hellyyden perustana halu pidättää luonaan hyvä vouti.
Katarina huomasi, miten Juhana oli loukkaantunut hänen sanoistaan. Hänen mielensä tuli siitä niin pahaksi, että hän olisi tahtonut purskahtaa itkuun. Mutta kun hän etsi sovittavia sanoja, ei hän löytänyt mitään muuta kuin:
— Täytyykö sinun lähteä? Täytyykö?
— Täytyy.
Nyt oli Juhana aivan varma siitä, että hänen täytyi.
— Miksi en minä voi hänelle suoraan sanoa, että rakastan häntä, ajatteli Katarina, että en voi elää, jos hän menee?
Hän olisi tahtonut hellänä mennä Juhanaa vastaan ja hiljaa kuiskata hänelle kaikesta siitä, mitä hän näinä aikoina oli tuntenut, mutta hän ei osannut sanoa muuta kuin:
— Etkö voi minulle sanoa syytä siihen?
Juhana oli vaiti. Mutta hänen sielussaan heräsi äkkiä viha tuota naista kohtaan, jolle hän kaiken tunteensa oli pyhittänyt ja joka nyt puhui hänelle kartanostaan ja sen hoidosta. Hän olisi tahtonut sanoa jotain kovaa ja tylyä, jolla olisi omaa tuskaansa viihdyttänyt.
Katarina tunsi olevansa aivan kuin virran vallassa, joka oli riistänyt hänet mukaansa. Hän ei jaksanut enää taistella vastaan. Hän tiesi, että kaikki oli kadotettu. Miksi hän suotta enää koettaisikaan pidättää Juhanaa. Antaa hänen mennä. Parasta kai se on. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hän hengitti aivan kuin olisi pitkän matkan juossut eikä uupuneena jaksaisi enää ajatella muuta kuin sitä, että pääsisi lepäämään.
— En tahdo sinua pakottaa. Koska sinä tahdot mennä, niin miksi sinua pidättäisin? sanoi hän.
Nyt oli Juhana siis vapaa. Nyt hänellä oli oikeus sanoa kaikki.
Hän kohotti hiukan päätään, hengitti syvään, ja hänen kasvoilleen valahti kalman kalpeus. Mutta silmät olivat tummemmat kuin koskaan ennen.
Kuinka avuttomaksi ja pieneksi Katarina äkkiä tunsi itsensä tuon miehen edessä. Hän olisi tahtonut estää Juhanaa puhumasta, mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.
Juhana alkoi hiljaa puhua, aivan tyynesti.
— Koska minä siis lähden pois talosta, niin tahdon sanoa syynkin lähtööni. Kun sen olen sanonut, niin minulla ei enää ole oikeutta jäädä. Minä lähden pois siksi, että rakastan sinua.
Ennenkuin Juhana nuo sanat oli sanonutkaan, Katarina ne jo tiesi.
Nyt siis olivat ne sanat tulleet, joita hän oli koko elämänsä odottanut. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ne oli saanut kuulla. Ja onnen laine täytti hänet. Hän oli tuntenut äsken, miten veri hänen suonissaan juoksi kuiviin, ja nyt koko hänen ruumiinsa täytti uusi voimakas, kuuma veri. Mitä hän nyt tekisi? Hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen, vaipua maahan hänen eteensä, käsillään syleillä hänen polviaan ja kiittää häntä siitä, että hän oli rakkautensa hänelle, köyhälle antanut.
Hän avasi silmänsä ja aikoi riemuiten rientää Juhanan luokse. Mutta kun hän katsoi tähän, niin silloin hän heräsi todellisuuteen. Nyt, kun nuo sanat olivat lausutut, nyt hänen täytyi erota hänestä. Mitään yhteistä elämää ja yhteistä onnea ei ollut heitä kahta varten.
— Niin, niin, sanoi hän hiljaa. Nyt minä tiedän, että meidän kahden täytyy erota.
Kun kaikki oli kadotettu, tiesi Juhana sen hetken tulleen, jolloin hänellä oli kaikki. Nyt hänen ei enää tarvinnut mitään peittää.
— Anna minulle anteeksi se, että uskallan sinulle sanoa kaiken, mutta minun olisi niin vaikea lähteä pois, ellen tietäisi sinun tietävän, kuinka paljon sinä olet minulle ollut. Minulla ei ollut mitään, mihin olisin elämäni kiinnittänyt. Yksi varmuus minulla kuitenkin aina oli, se, että elämäni kaunein hetki minua odotti. Minä uskoin niin varmasti, että taivas on minulle armollinen ja antaa minulle suurimman rikkautensa, jos vain tyynenä odotan enkä lamaudu. Minä tiesin, mitä olin odottanut, kun sinä tulit tielleni. Nyt olen sinulle sanonut kaiken. Anna minun nyt mennä. Minä en jaksa itseäni yksinäni irroittaa sinusta, niin lujalle olet minuun jo kasvanut kiinni, mutta auta minua. Sillä täytyyhän sen tapahtua. Onhan se sinun onneksesi.
Läähättäen oli Katarina kuunnellut Juhanan sanoja. Hän lähtee siis pois. Mutta kun hän sen tekee, niin miksi hän enää salaisi tunnettaan häneltä. Hän alkoi puhua, alussa niin hiljaa, että Juhana tuskin sen kuuli:
— Niin, niin, sinun täytyy mennä pois. Se on parempi meille kummallekin. Mutta minä en tahdo, että sinä ajattelisit: hän tuli luokseni ja meni pois antamatta minulle mitään. Kuule siis. Minäkin olen sinua rakastanut. Minä tiesin sen sinä hetkenä, kun kannoit minut sylissäsi. Meidät on määrätty luopumaan toisistamme. Minä en ole koskaan itselleni valehdellut; kuinka tekisin sitä sinulle, joka olet rakkaampi minulle kuin oma itseni. Minä rakastan sinua, minä en ole ketään muuta rakastanut. Ja nyt mene, mene, sillä minä pelkään sanovani sinulle enemmän kuin tahtoisinkaan.
Juhana seisoi liikkumattomana, ja niin hiljaista oli, että hän kuuli, miten sydän löi rinnassa mielettömänä onnesta ja tuskasta.
Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja meni.
Kun hän oli ovesta päässyt, täytyi hänen hetkiseksi nojata seinään, niin voimakkaana löivät veren laineet hänessä.
Sen jälkeen hän riensi kartanosta pois, juoksi suoraan, katsomatta taakseen. Hänellä oli enää vain yksi ainoa ajatus: pois, pois!
Viljaisiin tultuaan hän otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.
Hän ei tahtonut mennä Poikon kartanon ohitse, päästäksensä sille tielle, joka vie Naantaliin. Hän ajoi senvuoksi metsään.
Mutta kun hän oli yksinäiselle metsäpolulle tullut, niin hervahti hänen ruumiinsa, hän painui alas satulassaan, kietoi kätensä hevosen kaulaan ja itki.
Ratsu käänsi päänsä, ihmetteli hetkisen, kun ei ajaja sitä ohjannutkaan. Se käveli hetkisen polkua eteenpäin. Sitten se kääntyi. Kun Juhana päänsä nosti, seisoi hevonen Viljaisten tallin luona.
Juhana katsoi ensin aivan kuin ihmetellen ympärilleen. Sitten hän hyppäsi satulasta alas ja taputti hevostaan.
Nyt hän oli päättänyt jäädä.
Nyt hän ei mene, ennenkuin hänet suorastaan ajetaan pois. Onni oli hänen rinnallaan ja hänellä oli oikeus ottaa se vastaan.
Muualla kuin täällä ei hän voinut elää. Täällä oli hänen paratiisinsa ja helvettinsä, äärimmäinen onni ja äärimmäinen tuska.
Mutta hän tahtoi ottaa kaiken vastaan juuri sellaisena, kuin elämä sen hänelle antoi.
Hän oli sielunsa puun istuttanut tähän maailman kolkkaan, ja sitä ei siitä voitu irroittaa muuten kuin kaatamalla.
— Hän saa nöyryyttää minua. Hän saa halveksia minua. Mitä minä siitä.Minä elän vain kerran, ja minä tahdon elämältä ottaa omani.
Jota onnellisempi ihminen on, sitä voimakkaammin hän luontoa rakastaa. Luonnon moninaisten kauneuksien keskellä ihminen paraiten ymmärtää sen suuren autuuden, jota on täydellinen, eletty tunne.
Jota terveempi ihminen on, sitä vähemmän hän etsii jumalaa onnensa todistajaksi. Jumala on onnettomuuden ja tuskan todistaja ja kieltäytymisen herra. Luonto on onnen ja onnen omistamisen suuri käskijä.
Juhanalle tuli maa, jota hän viljeli, entistäkin rakkaammaksi. Hän ei sitä enää katsellut niin kuin se, joka siitä haluaa itselleen vain voittoa, vaan hän tahtoi luontoa edistää sen oman itsensä tähden. Aamusta iltaan hän oli kartanon töissä.
Niin uuttera hän oli, että Poikon kartanossa palvelijat siitä kummastellen puhuivat.
Kun Katarina oli saanut tietää, että Juhana ei ollutkaan lähtenyt, oli hän hädissään paennut ensiksi pyhänkuvan eteen.
— Hän tietää kaikki ja hän jää, oli hän huudahtanut.
Mutta ensimäisen säikähdyksen hälvettyä hän oli riemuinnut uudesta käänteestä. Hän tiesi nyt joutuneensa suureen vaaraan. Mutta pelkäsikö hän sitä, eikö elämä ollut juuri suurta vaaraa, jonka keskellä ihminen löytää onnensa?
Eräänä päivänä hento, kaunis Matleena puheli Katarinan kanssaViljaisten oloista. Matleena puheen sinne käänsi.
— Kyllä nyt varmaan tulee viljava vuosi Viljaisiin, koska vouti siellä niin kovasti tekee työtä, sanoi hän.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Katarina, joka mielellään tahtoi kuulla jotain Juhanasta.
— Mitä muuta minä sillä tarkoittaisin, kuin että vouti on aamusta iltaan työssä.
— Ja millaisella mielellä hän on?
— Hyvällä arvatenkin. Hyvällähän mielellä ihminen aina silloin on, kun hän tekee työtä.
— Oletko sinä hänet nähnyt?
— Näenhän minä hänet useinkin.
— Missä?
Kateus välähti Katarinan mielessä. Mitä tekemistä tuolla tytöllä oliJuhanan luona?
— Kartanossa tietenkin, vastasi Matleena.
— Eihän sinulla ole mitään syytä mennä sinne.
— Kyllä minulla, armollinen rouva, on. Meidän Kaunikki on kaikkina näinä päivinä eksynyt Viljaisten karjaan, ja minä saan aina illalla mennä sitä hakemaan sieltä.
— Eikö joku renkipojista voisi käydä sitä sieltä hakemassa?
— Voisihan kyllä, mutta teen minäkin sen mielelläni.
— Sinä menet kai sinne voudin tähden?
Kuinka kipeältä tuntui Katarinasta kuullessaan, miten tuo hento tyttö tuossa sai vapaasti mennä sinne, minne hänen mielensä paloi, jota vastoin…
— Kyllä minä hänenkin tähtensä menen. Minun mieleni tulee aina niin kepeäksi, kun hänet näen. Ja jos hän on sanonut minulle hyvän sanan, niin mieleni oikein sulaa onnesta.
— Sinä rakastat siis häntä?
— En minä tiedä, rakastanko? Minä vain iloitsen siitä, että hän on täällä ja että saan nähdä hänet ja saan puhella hänen kanssaan.
Katarina tahtoi tietää, kuinka paljon tyttö oli Juhanalle sanonut tunteestaan ja mitä Juhana vuorostaan oli hänelle sanonut. Nyt, kun toinen nainen oli astumassa hänen tielleen, nyt hän ei tahtonut tuota miestä antaa muille. Tuo mies oli hänen onnensa ja siksi hän hänet tahtoi omistaa.
— Sanohan, Matleena, mitä olisit hänen hyväkseen valmis tekemään?
— Miksi sellaista kysytte, armollinen rouva? Mitä ikänä hän vaatisi minulta, sen minä tekisin? Miksi minä missään tinkisin? Tuhat kuolemaa olisin valmis hänen puolestaan kestämään.
— Ei kuolema ole suurin uhri, minkä rakkaansa tähden tekee.
— Mikä olisi vielä suurempaa? Sanokaa se minulle!
— Voisitko elää, vaikka et saisikaan häntä omaksesi?
— Enkö nyt jo sitä tee? Olenhan minä onnellinen, vaikka hän ei minua rakastaisikaan.
— Mistä sinä sen tiedät, oletko sen kuullut hänen omasta suustaan?Oletko sitä häneltä kysynyt?
— Kuinka minä häneltä mitään kysyisin? Minä annan hänelle kaiken, mutta enhän häneltä mitään pyydä?
— Olisitko valmis hänen kanssaan jakamaan häpeänkin?
— Miksi armollinen rouva sellaista minulta kysyy? Mikä olisi minulle häpeäksi, jos hän olisi minun rinnallani? Hänelle minä siirrän elämäni valoisat hetket, päivän kullat ja yön unelmat, hiljaiset aavistukseni ja kauneimmat ajatukseni, sillä hän niitä tarvitsee, enkä minä niitä niin hyvin osaisi muille antaa, enkä anna.
Katarina tunsi äkkiä mieletöntä vihaa tyttöä kohtaan. Mikä oikeus tuolla lapsella oli tulla siten hänen elämäänsä? Miksi Matleena sai tuntea tuota miestä kohtaan tunnetta, joka hänen täytyi salata. Mutta vielä tunsi Juhana voimakasta tunnetta vain häntä, Katarinaa, kohtaan. Tuo tyttö ei saanut mennä hänen luokseen, ei saanut avata Juhanalle sydäntään. Katarina tunsi vihaa tuota lasta kohtaan, jolla oli suuremmat oikeudet rakkauteensa kuin hänellä.
— Aiotko sinä hänelle kaiken tunnustaa? kysyi Katarina.
Matleena hymyili.
— Mitä hän minun sanoillani tekisi? sanoi hän. Kun siksi tulee, niin minä teen jotain hänen tähtensä. Siitä hän voi huomata, mitä ajattelen hänestä. Eihän ihminen koskaan löydä oikeita sanoja, mutta oikean teon löytää kyllä.
— Ja millaista tekoa sinä tarkoitat?
— Kun hänen rinnallaan voin olla hänelle hyödyksi ja avuksi, silloin minä menen. En minä silloin häpeä tunnustaa, kuinka paljon olen häntä ajatellut, vaikka hän ajaisi minut pois luotaan, vaikka hän nauraisi minulle ja sanoisi, että kaikki, mitä olen tuntenut, onkin ollut turhaa.
— Jos hän rakastaisi toista, niin olisitko silloinkin valmis luopumaan hänestä tuon toisen tähden?
Matleena katsoi pitkään Katarinaan.
— Mitä on luopuminen?
— Se, ettet häntä omaksesi vaadi, vaan annat hänelle täyden vapauden.
— Miksi minä vaatisin? Olisiko se, mitä vaadin, mitään. Minähän tahdon hänelle kaiken antaa. Sitähän minä tahdon, en muuta. Enkö minä samalla sen kautta saakin. Minä olen lapsi, en minä näitä asioita oikein ymmärrä, mutta minusta tuntuu, että hän on minulle kallein koko maailmassa. Ja minä olen ollut niin sanomattoman onnellinen sen jälkeen, kun olen huomannut, miten suuresti hän minun elämäni täyttää.
Katarina tunsi itsensä voimattomaksi tämän lapsen puhtaan rakkauden edessä. Tiesikö tuo nuori olento, kuinka paljon hän oli saanut, kun hän niin eheästi ja kokonaisesti saattoi tuntea.
Matleena katsoi arasti Katarinaan ja sanoi:
— Onko se, mitä minä tunnen, rakkautta? Onko?
— Miksi sitä kysyt?
— Minä ajattelen usein sitä ja silloin mielestäni en anna hänelle vielä kylliksi paljoa. Minä en kai vielä osaa oikein rakastaa. Minun tulisi kai antaa hänelle paljon enemmän.
Matleena odotti vastausta. Kun hän ei sitä saanut, niin hän jatkoi:
— Olenhan lapsellinen, kun armolliselta rouvalta tällaista kysyn. Kuka lapsen ajatuksia ymmärtäisi?
Hän nauroi hiljaa itsekseen.
Kummastellen kysyi Katariina:
— Nauratko sinä? Etkö sinä tunne tuskaa?
— Minkä tähden tuskaa tuntisin? Olenhan aivan onnellinen.
Katarina kääntyi poispäin Matleenasta.
Kun Katarina ei enää mitään sanonut, meni Matleena hiljaa pois huoneesta.
Mutta kauan istui Katarina huoneessaan ja hiljaa vaikeroi:
— Hän tietää, että rakastan häntä, ja hän jää tänne. Mitä tulee minun tehdä? Enhän minä saata kuulua hänelle. Ja jos hän luonani on, niin kuinka taidan kaiken rinnassani voittaa? Mutta miksi tulisi minun kaikki voittaa? Eikö minulla ole oikeutta kaikkea omistaa? Elämä on koko ajan minulta ottanut. Nyt minulla on oikeus saadakin kerran jotain.
Hän nousi ja käveli levottomana huoneessaan.
Sitten hän meni pyhänkuvan eteen ja rukoili.
— Jumalani, jumalani, anna minulle yksi ainoa onnen hetki, niin minä kiitän sinua. Anna minun yksi ainoa kerta tuntea itseni täydellisesti onnelliseksi. Älä minua rankaise, jos minä hänelle kokonaan tahdon kuulua. Minä en voi enkä tahdo jakaa. Minä olen tähän asti elänyt valheellista elämää. Anna minun kerran elää lyhyt hetki todellisesti, jakamattomasti ja suuresti. Eihän se voi syntiä olla, minkä sinä väkevänä voimana meissä olet herättänyt.
Kesäaituuksessa seisoi karja ja märehti. Tarhan keskellä paloi lehmisavu, joka karkoitti itikat pois. Sinisenä nousi sauhu tyynessä ilmassa, leijaili hiukan sivulle, kun lehmä asteli sen ohitse.
Aidan luona seisoi Juhana ja katseli karjaa, joka valmistautui levolle.
Hän kuuli askeleita takanaan, ja kääntyessään näki hän Matleenan.
— Mitä Matleena meidän talosta etsii? kysyi hän, nähdessään nuoren tytön punastuen lähenevän.
— Meidän Kaunikki on eksynyt teidän karjaan, ja minä tulin sitä kotia etsimään.
— Mitenkä Poikossn on eletty?
— Miksei siellä hyvin elettäisi. Herrakin on ollut matkoilla, kuuluu olevan nyi Turussa ja kohta tulevan kotiin. Silloinhan kaikki taas käy synkemmäksi.
— Mitenkä armollinen rouva on voinut?
— Eihän tuon voimisesta tällainen kuin minä mitään tietää saa. Eiköhän liene hyvissä voinnissa, kun olen kuullut hänen laulavankin. Mutta miksi Juhana sellaista kyselee? Tulisi itse kartanoon, niin voisi kysellä sitä häneltä itseltään. Onhan hän aina Juhanalle ollut kovin ystävällinen.
— Onko hän kysellyt minua?
— En ole kuullut. Mutta miksipä ei olisi kysellyt. Kaivanneet me olemme kaikkikin Juhanaa sinne. Tahtoisimme niin mielellämme kuulla taas satuja, kun illalla istumme tuvassa.
— Kaipaatko sinäkin, pikku Matleena?
— Mitäpä minun kaipaamisistani Juhanan tarvitsee välittää.
— Kysyn sittenkin. Onko Matleena minua kaivannut?
— En tiedä, kaipaanko vai en.
Ja tyttö käänsi katseensa pois ja aikoi mennä aidan yli karjatarhaan.Mutta Juhana pidätti häntä.
— Älä mene vielä, Matleena. Sanohan, oletko sinä koskaan rakastanut?
— Miksi Juhana sitä minulta kysyy? Nuorihan minä olen vielä, lapsi, tietäisinkö mitään siitä.
— Kaunis sinä olet Matleena, kaunis ja puhdas kuin pulmunen.Onnellinen se miekkonen, joka sinun sydämesi voittaa.
— Huolisikohan kukaan minusta?
Matleena seisoi vavisten ja katsoi eteensä.
Sitten hän nosti katseensa ja loi lempeät silmänsä Juhanaan. Hänen äänensä värähti, kun hän lausui:
— Yhtä minä mielessä olen pitänyt, ja jos hän minulle olisi hyvä, niin en muuta pyytäisi.
Juhana katsoi häntä silmiin ja silloin hän käsitti kaiken, tiesi, että tuo tyttö oli sydämensä hänelle antanut. Sanomattoman suuri hellyys täytti hänen mielensä. Hän tiesi, kuinka paljon tuo nuori tyttö saisi kärsiä tunteensa tähden. Ja hänen tuli sääli sitä tuskaa, jonka hän oli pakotettu tuolle puhtaalle olennolle valmistamaan. Hän tahtoi jotain hyvää tehdä Matleenalle, ja hiljaa hän siveli tämän vaaleata tukkaa.
Näin he seisoivat illan ihanassa hämärässä vastatusten ja pyhä kunnioitus täytti Juhanan mielen tuon suuren luopumisen edessä, joka nuorta tyttöä odotti. Oliko hän kaiken kestävä, vai oliko hän vaipuva sen alle? Oliko hän jaksava elää sen jälkeen, kun hän saisi tietää, ettei hän onnea voisi omakseen saada? Ja Juhana tunsi, miten he kaksi olivat samaa kohtaloa varten luodut, miten heidän täytyi molempien jättää unelmat, joille ei ollut täyttymistä.
Mutta tyttö nosti hennot käsivartensa, nosti ne ujosti ja kietoi miehen kaulaan ja painoi päänsä itkien hänen povelleen. Hänen mielessään tuntui niin leppoiselta ja rauhalliselta.
Ja Juhana haasteli hänelle hiljaa:
— Pieni Matleena, huonosti on sinun tunteesi herännyt, kuu minut olet valikoinut! Murheellinen on minun mieleni siitä, että en sinua saata rakastaa, niinkuin sinä uneksit ja niinkuin sinä sen olisit ansainnut. Mutta kohtalo on sen niin sallinut.
— Enhän minä mitään pyydä, en mitään, sanoi Matleena, kun sinä vain olet minulle hyvä. Enhän ole koskaan uskaltanut toivoa sinua omakseni. Millä minä niin suuren onnen olisin ansainnut? Mutta anna minun sinua palvella ja anna minun nähdä se, että sinä tulet onnelliseksi. Ja jos minulta jotain vaadit, niin sano se, ja olkoon teko kuinka vaikea tahansa, niin tahdon sen täyttää.
— Enhän minä sinulta mitään vaadi, sanoi Juhana.
Näin he seisoivat eivätkä illan hämärässä kuulleet, kuinka joku ajoi kartanoa kohden. Ajaja kääntyi tallin nurkan takaa kartanolle. Kun hän molemmat aidan luona näki, niin hän huudahti tuskasta, huudahti kuin sydämeen ammuttu ja ratsasti pois.
— Kuka siellä oli? kysyi Juhana.
— Armollinen rouva siellä ratsasti ja kääntyi pois, sanoi Matleena, erottautuen Juhanan syleilystä.
Neuvottomana seisoi Juhana paikallaan. Katarina oli tullut häntä etsimään, oli tullut ehkä sydämensä suuressa ikävässä. Ja nyt hän oli lähtenyt pois.
Matleena oli mennyt karjapihaan ja ajoi edellään etsimäänsä lehmää. Hän sulki karjapihan salkoveräjän ja etsi silmillään Juhanaa, mutta tämä oli jo kadonnut.
Kun Matleena tuli tielle, näki hän etäällä Juhanan rientävän Poikon kartanoa kohden.
— Miksi pakeni hän minun luotani, ajatteli hän, ja miksi hän kartanoa kohden rientää? Miksi ei hän tahtonut enää minun luokseni jäädä? Hän sanoi, ettei hän minua rakasta, mutta hän lupasi olla minulle hyvä?
Pakoon, pakoon, pois ihmisten ilmoilta!
Katarina riisui yltään komean puvun, johon hän oli verhoutunut mennessään Juhanan luo, ja otti nopeasti toisen, yksinkertaisemman.
Miksi jäisi hän enää tänne. Hän tahtoi mennä pois, sinne, missä ei kukaan häntä tuntisi, missä ei kenelläkään olisi mitään tekemistä hänen kanssaan.
Tällä lailla oli siis tuo mies leikkinyt hänen kanssaan. Hänelle oli tunnustanut rakkauttaan ja sitten mennyt suutelemaan tuota tyttöä. Kuinka hän saattoi sillä tavoin tehdä? Eikö tunne tuolle miehelle siis ollutkaan sen pyhempää?
Kun hän Poikon kartanosta loittoni, juoksi kettu tien poikitse. Metsäneläjä oli joutunut jalastaan kiinni ansaan, mutta oli siitä päässyt vapaaksi ja nyt vaivalloisesti pakeni.
Pesäänsä se pyrki parantamaan haavaansa. Metsänpedollakin oli pakopaikkansa, mutta minne hän olisi mennyt? Kaikkialla oli vihamielisiä ihmisiä, jotka hänen tuhoansa miettivät.
Kun hän Juhanaa ajatteli, niin kuuma suuttumuksen laine nousi hänen rinnastaan. Tuo mies, jolle hän kaiken pyhimmän itsessään oli antanut, oli raukkamaisesti voinut hänelle valehdella.
Mitä oli enää elämä hänelle, kun tämä viimeinenkin toivo oli kadonnut.
Kuolla hän tahtoi, kuolla, nukkua, nukkua heräämättä! Nukkua silloinkin, kun viimeisen tuomion pasuuna kutsuu kuolleet haudoistaan. Miksi hän enää palaisi, ei ollut hänellä ollut iloa maailmassa, kuinka sitä taivaskaan tarjoaisi? Tämä hänen tunteensa, tämä äkkiä herännyt ilo oli ollut hänen taivaansa. Ja nyt se oli suljettu.
Kiivaat olivat ne sanat, joita hänen huulensa lausuivat hänen nopeasti astuessaan tietä eteenpäin.
Tiellä tuli kaksi miestä häntä vastaan. He menivät varmaankin yöllä armaittensa luokse. Heillä oli joku, jonka he saattoivat syliinsä sulkea. Hänellä ei ollut ketään.
Hänen lapsensa!
Ne hänellä olivat. Mutta nekin hän oli antanut pois. Nyt hän oli niin yksin, niin ypö yksin.
Miksi Juhana Matleenaa rakasti? Rakastiko hän tätä todellakin? Jos niin oli, niin miksi hän oli jäänyt eikä ollut lähtenyt pois?
Jos hän rakasti, niin miksi hän sitä estäisi? Miksi hän syyttäisiJuhanaa siitä, että tämä ei häntä rakastanut yhtä paljon kuin hän,Katarina. Eihän hänellä ollut mitään oikeutta tehdä sellaisiasyytöksiä.
Olihan Juhana kuitenkin antanut hänelle paljon, kun oli antanut tämän hänelle, sen tunteen, joka nyt tuskaa tuottavana hänen sielussaan eli.
Vaikka hän ei saisikaan onnelliseksi tulla, niin oli hän kuitenkin oppinut tuntemaan, mitä onni on.
Kuinka hän oli saattanut tällä tavoin menetellä? Nyt varmaankin Juhana on levoton ja etsii häntä kaikkialta. Hän ajattelee varmaan, että hän on mennyt surmaamaan itsensä.
Kuinka hän oli sillä tavoin saattanut menetellä? Eihän hän sillä tavoin onnea tuottaisi Juhanalle, että valmistaisi hänelle surua.
Matleena olisi kaikesta valmis luopumaan, tehdäkseen Juhanan onnelliseksi. Eikö hänkin voisi tehdä samoin?
Jos Juhana rakasti tuota nuorta tyttöä, niin täytyi hänen väistyä.
Äskeisen syyttämisen sijaan heräsi Katarinassa voimakas syyllisyyden tunne. Juhanan rikkomus oli hänen mielestään niin pientä ja kalpeata sen rinnalla, mitä hän nyt oli tehnyt.
Hänhän oli tahtonut sitoa Juhanan yksin omaan itseensä. Eikö hän saisi puhutella niitä henkilöitä, joita hän tahtoisi, olla niiden seurassa, jotka hänelle olivat ystävällisiä ja tuottivat hänelle iloa.
Hän oli nuori ja kaipasi varmaankin iloisia ihmisiä. Kuinka väritöntä oli hänen, kärsineen naisen ilo sen ilon rinnalla, joka pulppuaa siinä ihmisessä, joka ei vielä ole tuntenut toiveittensa katoamista.
— Olen ollut lapsellinen, ajatteli Katarina. Minun täytyy palata, ennenkuin hän sen huomaa. Minunhan tulisi olla urhoollinen ja voimakas ja minä olenkin aivan kuin ajattelematon tytönletukka.
Tunteen suuri myrsky oli mennyt ohitse.
Katarina oli vaatinut Juhanalta, nyt hän vaati itseltään. Hän oli ollut heikko, nyt hän oli voimakas.
— Minun täytyy olla hänelle hyvä, ei muuta kuin hyvä. Kun hän kerran lähtee pois elämästäni — ja kuinka selvästi minä näen sen pian tapahtuvan — niin täytyy hänelle jäädä muisto, joka sanoo hänelle: hän oli kuitenkin se ihminen, joka minulle antoi enemmän kuin kukaan muu, antoi vaatimatta mitään. Sellainen minä tahdon hänelle olla. Hän on mies, hän voi vaatia. Minähän olen vain nainen ja minun täytyy antaa.
Hänen mielensä alkoi käydä kepeäksi — ja hän kääntyi.
— En tahdo hänelle sanoa mitään. Mutta kun hänet ensi kerran näen, niin astun hänen eteensä, katson suoraan ja hymyilen. Siitä hän on ymmärtävä, että iloitsen hänestä.
Hän käveli kotia kohden. Mutta väsymys sai hänessä vallan ja hänen täytyi istahtaa tien viereen.
Silloin hän kuuli tieltä askeleita. Hän katsoi ja tunsi jo etäältäJuhanan.
Katarina olisi tahtonut paeta, miksi, sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt. Hän häpesi miestä, jolle hän oli surua tuottanut.
Kuinka pieneksi hän tunsi nyt itsensä tuon voimakkaan miehen edessä.
Mutta Juhana oli tuntenut tien poskessa istujan ja joudutti kulkuaan.
Jo tuli hän kohdalle ja pysähtyi.
Kauan seisoi hän siinä Katarinan edessä sanaakaan sanomatta.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Katarina peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Hän ei tietänyt, miksi hän itki. Hänen mielensä oli niin hyvä siitä, että Juhana oli häntä etsinyt, oli tullut hänen jäljestään, oli ollut levoton hänen tähtensä.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Vihdoin sanoi Juhana tukahutetulla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Katarina olisi tahtonut nousta ja sanoa, että kaikki syy oli hänen, ei Juhanan, mutta hän tunsi itsensä pelottavan uupuneeksi. Hän painoi vain päänsä syvemmälle, ja lempeinä ja kirvoittavina valuivat kyyneleet.
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, sanoi Juhana uudestaan. Minä olen tehnyt pahoin. Sinulla on täysi syy soimata minua, enkä minä voi millään itseäni puolustaa. Minä olen kärsinyt, kun näin sinun pakenevan. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Hänen äänessään oli tuskaisa rukouksen sointu. Koko hänen ruumiinsa värisi.
Katarina kohotti kasvonsa ja sanoi:
— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa. Minähän olen ollut lapsellinen ja ajattelematon.
Kuinka lämpimästi hän rakasti tuota suurta lasta, joka tuossa hänen edessään seisoi ja uskoi, että rakkaus ihmisessä voi sammua niin vähästä.
Kun hän ei sanoja löytänyt, katsoi hän Juhanaan ja hymy, lempeä ja hellä, kirkasti hänen kasvonsa.
Juhana hengitti syvään ja hänen kalpeille kasvoilleen kohosi heleä puna. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, sillä hän tunsi, miten kiivaasti hänen ruumiinsa kaipasi sitä, että hän olisi tuon hennon olennon saanut sulkea syliinsä.
Katarina tunsi vaistomaisesti kaiken sen, mikä Juhanassa liikkui.
Hän nousi ja sanoi hymyillen:
— Minä olen ollut lapsellinen, mutta älkäämme enää puhuko siitä.
— Olen niin iloinen, kun sillä tavoin sanot, sanoi Juhana. En osaa selittää, mitä ajattelen, mutta sen tiedän, että maailmassa ei voi olla ketään, joka sinua enemmän rakastaisi kuin minä.
Hän nauroi ilosta, joka hänessä lainehti. Sitten hän jatkoi:
— Minä rakastan varmasti sinun vaatteitasikin enemmän kuin kukaan muu.
Tämä leikillinen lause pyyhkäisi viimeisenkin alakuloisuuden heistä kummastakin, aivan kuin tuuli taivaalla lakaisee pilviä.
— Älkäämme enää puhuko siitä mitään, sanoi Katarina. Menkäämme kotiin.
— Niin, menkäämme kotiin, sanoi Juhana.
Ja yhdessä he läksivät astelemaan Poikon kartanoa kohden.
Matkalla he eivät mitään puhuneet siitä, mikä heidän sielussaan liikkui.
Olivathan he löytäneet toisensa jälleen, miksi he siis siitä olisivat puhuneet.