He olivat tulleet Poikon kartanon luo.
— Minä olin hänelle hyvä sillä hän sitä kaipasi, sanoi Juhana.
— Enhän minä sinua siitä soimaa. Minä tiedän, että hän rakastaa sinua.Hän kertoi itse sen minulle.
— Kun sen huomasin, niin sääli sai minussa vallan.
— Huono on ihmisen kohtalo, jos se säälille rakennetaan. Minä en koskaan tahtoisi säälistä mitään vastaan ottaa. Kovana on kohtalo meidän kahden kohdalle tullut, Juhana, ja selvä tili on meidän tehtävä toistemme kanssa.
— Jos tahdot, niin lähden enkä ikinä enää tänne palaja.
— Miksi sitä tahtoisin. Eiköhän kohtalo ole meille armollinen ja kerran salli meidän yhteen tulla. Ja jos emme täällä tapaa toisiamme, niin tapaammehan tuolla ylhäällä. Minä kohdistan toivoni siihen, ja kun niin ajattelen, voin kantaa suruni helpommin.
He saapuivat kartanon edustalle. Kaikki oli hiljaista, sillä väki oli käynyt levolle, ja vain he kahden suvisen yön hämärässä tekivät toistensa kanssa sitä tilitystä, joka kahden ihmisen kohtalon ainiaaksi määrää.
— Olen kaivannut kerran saada nojata päätäni sinun olkaasi vasten ja uneksia elämän aamun tulleen, joka onnen päivää lupaa. Salli minun se tehdä ja sitten kulkekaamme rinnatusten, niinkuin kahden ihmisen tulee, joilla on vielä paljon elämässä odotettavaa.
Katarina painoi päänsä Juhanan rintaa vastaan, ja hiljaa Juhana sitä siveli.
— Minä tunnen, että tämä on ainoa onnen hetki, mikä meille on annettu, sanoi Juhana. Onnelliseksi sinä minut olet tehnyt, enkä minä taida taivasta kyllin paljon sen hyvyydestä ja armosta kiittää. Ja jos kohtalo niin kaiken säätää, että minun luotasi täytyy ainiaaksi lähteä, niin eläähän minussa muisto tästä lyhyestä ajasta.
— Luopua meidän täytyy onnestamme, jotta me sen täydellisesti omistaisimme, sanoi Katarina. Minä olen näinä aikoina kapinoinut taivasta vastaan, mutta nyt ymmärrän sen tarkoituksen. Kuinka olisin elämän arvoa voinut täydelleen tajuta, ellei minulle olisi annettu tätä hetkeä, jona sinun povellasi levätä saan; ja tyynenä lähden silloin, tietäen, että tämä suloinen hetki ei enää milloinkaan palaa.
— Anna minulle nyt kaikki, kaikki anteeksi.
— Mitä minä sinulle anteeksi antaisin? Rikkaaksi olet elämäni tehnyt ja siunaan sinua siitä. Vasta nyt minä olen ymmärtänyt, että suru on suurta ja pyhää.
Mitä on nuoren miehen mieli? Kirkasvetinen järvi, jota valkohiekkaiset rannat rajoittavat. Helposti nousee siinä laine ja heittää korkealle rannalle heleät helmensä. Kun päivä kehränsä nostaa taivaalle ja järven pinta on tyyni, silloin syvälle pohjaan katse tunkee ja siellä paljon näkee. Kaunis on sellainen järvi tyynenä, kun se kalvoonsa kuvastaa kaikkeuden, mutta kauniimpi on se vielä silloin, kun siinä laine nousee ja se tummana hohtaa. Hohtavan sininen on silloin järvi, ja se, joka sen rannalla seisoo, hän ihaillen sitä katselee, koska siinä kirkkaus ja kauneus on niin suuri, että se jalokiven hohteelta näyttää. Niin oikea mieskin vihassaan vasta kaiken sielunsa kauneudet ilmi saattaa ja hän tuo silloin täydelleen julki sen, mikä hänen sielussaan on parasta ja pyhintä, sillä eipä hän taida huonon asian puolesta taistella eikä hänen suuttumisessaan ole mitään alhaista.
Mutta kun järvi on ihmisten kulkutienä ollut ja kun siihen kaikki ovat tulleet itselleen saalista pyytämään, kun se on rannoilleen pyrkinyt luomaan kaislikkoa, ikäänkuin somistaakseen itseään, silloin sen pohja ei enää ole hopean hohtava eikä sen laine enää kirkas, ja kun se vihaan nousee, niin tumma on sen pinta ja laineet nostavat sen pohjasta kalvoon kaiken sen, minkä järvi oli tahtonut sinne salata ja ikuisiksi ajoiksi kätkeä. Niin koko mennyt aika tulee taas näkyviin. Ja kun myrsky on laannut, niin rumat ovat rannat ja paljon mädännyttä kaislaa on kokoontunut niille. Sellainen on keski-ikäisen miehen mieli. Paljon on hän ennättänyt kokea ja paljon on likaa ennättänyt kokoontua hänen sieluunsa.
Myrskyisä oli ollut Poikon kartanon herran elämä ja paljon oli hänen jälkeensä jäänyt tekoja, jotka häntä syyttivät, sillä eipä hän ollut armahtanut ketään eikä mitään silloin, kun hänen mielensä paloi päästä näyttämään voimaansa. Valtija hän tahtoi olla ja kaiken määrääjä. Kun hän huomasi, että hänen vaimonsa ei koskaan täydelleen taipunut hänen tahtoonsa, vaan aina eli hiljaisessa vastarinnassa, heräsi hänessä tuota naista kohtaan mieletön viha, joka oli sitä ankarampi, kun hän ei voinut antaa sille mitään varmaa syytä. Hän oli tahtonut taivuttaa tuon naisen omakseen, hän oli tahtonut hallita häntä niinkuin hän kaikkia muitakin hallitsi, ja kun hän ei sitä voinut, niin vihasi hän. Ja joka kerta, kun hän oli voimaansa näyttänyt tuon naisen suhteen, laajeni se juopa, joka oli syntynyt heidän välilleen, ja viimein oli auennut sellainen kuilu, että mikään silta ei sen yli vienyt.
Kun Katarina palasi taloon, kohtasi hän siellä miehensä. Kalpeaksi sävähti nuori vaimo, sillä hän pelkäsi miehensä kuulleen kaiken, mitä hän Juhanan kanssa oli puhunut. Ei hän omasta puolestaan mitään pelännyt, mutta armaansa puolesta.
Mutta kun ei vanha Gödike mitään haastanut, tunsi hän itsensä rauhalliseksi.
Ja vuoteellaan makasi Katarina ja kuunteli käkeä, jonka kukunta oli jo niin paljon alakuloisemmaksi tullut, koska juhannus jo oli mennyt ja suven suloisin aika kadonnut.
* * * * *
Käsi kolkutti Viljasten tuvan oveen, ääni hiljaa rukoili:
— Juhana, Juhana, avaa ovi!
Kun Juhana ensin kolkutuksen kuuli, niin ajatus mielettömällä ilolla sanoi:
— Hän ikävöi minua ja hän tulee minun luokseni.
Mutta kun hän äänen kuuli ja siitä kolkuttajan Matleenaksi tunsi, niin suuttumus sai hänessä vallan.
Miksi tuli tuo nainen hänen luokseen näin yöllä? Mitä oikeuksia hän luuli itsellään olevan häneen, koska pyrki hänen majaansa. Hyvyys ei niitä oikeuksia hänelle antanut, ne antaa yksinään rakkaus.
Juhana nukkui yksin tuvassa, sillä kartanon väki oli kesän tultua vaihtanut lepopaikkansa aittaan.
Yhä jatkui kolkutus ja ääni rukoili kiihkeästi:
— Avaa, Juhana, avaa!
Juhana tunsi, miten hänen verensä kohahtivat. Tuo nainen oli tänään hänelle tuottanut suuren tuskan ja vielä suuremman Katarinalle. Hän ei saanut tulla hänen luokseen.
— Sinä et nyt tule tänne, kuuletko! huusi Juhana oven takaa.
Hänen äänessään oli sellainen vihainen kaiku, että kolkutus hetkiseksi taukosi.
Juhana tunsi iskeneensä syvälle Matleenan sydämeen. Mutta olihan kaikki hänen oma syynsä. Miksi tyttö tuli väkipakolla hänen luokseen? Mitä tekemistä hänellä, Juhanalla, oli tuon tytön kanssa.
Mutta ulkona oleva käsi ei enää kolkuttanut, se veti rivasta, veti epätoivoisesti. Ääni oli vaiennut, tuskaa ja epätoivoa oli siinä voimassa, jolla käsi tempoili ovea auki.
— Mene pois! huusi Juhana.
Hän olisi tahtonut avata oven ja lyödä tyttöä.
Juhana piteli oven rivasta kiinni, hän ei enää tahtonut tyttöä nähdäkään.
Viimeinen kova ponnistus, sitten tyttö hellitti otteensa ja rukoilevin ja hellin äänin lausui:
— Sinun täytyy kuulla minua, Juhana! Avaa ovi! Sinä et tiedä, mitä on tapahtunut.
Juhana tahtoi tukkia hänen suunsa. Jos tytön jyskytykseen heräävät toiset talossa! Ja miksi he eivät sitä tekisi? Silloin he nauraen kertovat, kuinka nuori Matleena oli hänen luokseen yöllä tullut.
Estääkseen sen hän avasi oven ja sanoi hiljaa, mutta äänellä, jossa suuttumus kuumana hohti:
— Mene pois!
Hän katsahti tyttöön ja näki parin hätääntyneitä suuria silmiä.
— Mitä sinä etsit minun luotani?
Tyttö katsoi rukoilevasti Juhanaan:
— Elä lyö minua, elä lyö! Minä tulin sanomaan sinulle, että armollinen herra on tullut kotiin ja että hän kuuli, kuinka sinä puhelit armollisen rouvan kanssa.
Juhana tunsi, miten veri jäähtyi hänen suonissaan, koko ruumis herpaantui ja tuli voimattomaksi.
Se oli siis nyt tullut, tuo päivä, jolloin hänen kohtalostaan päätetään. Hänen ja samalla tuon toisen.
Mutta tulkoon mitä tahansa, hänen täytyi kaikki syy ottaa niskoilleen, jotta Katarina pelastuisi.
Matleena seisoi hänen edessään ja avuttomana katsoi häneen, ojentaen molemmat kätensä ristissä häntä kohden. Juhanan tuli sydämestään sääli lasta, joka pelastaakseen hänet oli yöllä juossut Viljaisiin. Ja kuinka hän oli tuota lasta kohdellut, mitä sydämettömiä sanoja hänelle lausunut! Hän oli ollut valmis tuomaan oman kohtalonsa, oman tunteensakin uhriksi, jotta hän, Juhana, pelastuisi ja pelastuisi se, jota hän rakasti.
— Ethän ole minulle enää vihainen, rukoili Matleena, sano, ethän ole?
Juhana olisi tahtonut suudella tuota lasta palkaksi kaikesta, mutta hän ei voinut varastaa tuolta toiselta edes pientä hyväilyäkään.
— Miksi minä olisin sinulle vihainen? sanoi Juhana.
Ilon välähdys kirkasti tytön kasvot.
— Anna minulle anteeksi se, etten paremmin osaa sinulle näyttää, kuinka paljon minä tahtoisin sinun tähtesi tehdä, sanoi tyttö.
Juhana tunsi, miten mielensä heikontui ja miten hän tunsi itsensä helläksi sen suuren surun edessä, jonka hän tiesi Matleenan osaksi tulevan.
— Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sanoi hän. Sinä olet hyvä tyttö. Koeta voittaa rakkautesi minuun, sillä minä en siihen koskaan voi vastata.
Kirkkaus levisi tytön kasvoille.
— Enhän minä sinulta mitään pyydä; enkö minä silloin saa sitä pitää?
Juhana ei osannut mitään vastata. Hän teki hellän torjuvaisen liikkeen ja sanoi:
— Mene nyt!
— Olethan varuillasi, jos hän aikoisi sinulle jotain pahaa?
— Ei minulle kukaan taida mitään pahaa tehdä. Mene!
Matleena katsoi häneen ja läksi sitten kulkemaan Poikon kartanoa kohden.
Kun hän oli näkyvistä kadonnut, vaipui Juhana tuvan portaille ja itki katkerasti.
Onni oli hänen elämässään ollut, mutta kuinka lyhyen ajan!
Nyt oli se aika tullut, jolloin kaikki oli katoava.
Aamun hämärässä katsoi hän kohden taivasta, etsiäkseen sieltä tukea ja turvaa.
Idän taivaalla näkyi nousevan auringon hohde. Pilvet kokoontuivat koittavan päivän tieltä taivaan laelle.
Tummina ja polttavina muodostuivat ne suureen ristin muotoon.
Risti, risti!
Suuri luopumisen aika oli tullut, sen Juhana nyt tiesi.
Synkkänä seisoi Gödike Fincke, Poikon kartanon herra, Viljaisten kartanon pihalla.
Kymmenen huovia seisoi hänen takanaan niin jäykkinä, etteivät heidän pitkät peitsensä liikahtaneetkaan.
Loitompana oli muuan huovi hevosten luona, jotka olivat sidotut kiinni aitaan.
Sanaakaan sanomatta kartanon herra odotti.
Kädessään olevalla piiskalla hän kärsimättömänä löi saappaisiinsa. Hän odotti, odottivat huovitkin.
Salama välkähti kartanon herran silmistä, kun rakennuksen takaa astui esiin kaksi huovia ja heidän välissään Juhana. Hän koukisti hiukan ruumistaan aivan kuin hyppyyn valmistuva peto, mutta hillitsi samassa itsensä ja odotti siksi, kunnes vouti oli tuotu hänen eteensä.
Vastatusten seisoivat nuo kaksi miestä, jotka nyt taistelivat samasta naisesta. Ja viha, se syvin ja polttavin, kuuma kuin tulinen rauta, hehkui heidän silmissään, sillä sitä vihaa, joka syttyy kahden miehen välillä naisesta, ei sammuta mikään muu kuin kuolema.
Kauan olivat molemmat vaiti.
Vihdoin kysyi Juhana:
— Mitä minulta vaaditaan?
— Tiliä, vastasi Poikon herra.
— Tiliä ja mistä?
— Sen sinä tiedät sanomattanikin. Rukoile jumalaasi, että hän olisi sinun sielullesi armollinen, sillä sinun ruumiisi on nyt minun vallassani.
— Joka päivä olen tehnyt tilini taivaalliselle isälle, vastasi Juhana tyynesti. Mutta mikä on se tilitys, joka minun nyt on tehtävä?
Gödike Fincken kädet puristuivat nyrkkiin. Hän olisi tahtonut hyökätä voutiinsa käsiksi ja surmata hänet, mutta sitä ennen hän tahtoi tietää, missä määrin hänen oikeuksiaan oli loukattu.
— Minä olen ottanut palvelijan talooni, mutta huomaankin hänen muuttuneen varkaaksi.
Juhana kävi kalman kalpeaksi. Hänen miehuuttaan oli syvästi loukattu.
Hän aikoi hyökätä herraansa käsiksi. Samassa hänen silmänsä suuntautuivat Gödike Fincken ohitse tielle, joka kartanosta vei Poikkoon. Metsän reunasta erkani ratsastaja, hän tunsi sen.
Juhana vastasi sen vuoksi tyynesti:
— Minä en tiedä mitään varastaneeni.
— Kunniani olet sinä varastanut, karjaisi Poikon herra.
— Huonosti sitä sitten olette varjellut, jos sen niin helposti taitaa varastaa. Jos kuitenkin uskotte minun sen tehneen, niin ottakaa hyvitys.
— Sinun henkesi on liian pieni hyvitys minulle kaikesta siitä, mitä olen menettänyt.
— Mitä siis vielä enemmän vaaditte?
— Häväistystä sinulle.
Juhana sävähti. Mitä tuo mies aikoi?
Poikon herra oli huomannut ilmeen miehen kasvoissa ja hän riemuitsi siitä.
— Kunnia on ainoa, mikä miehelle jonkin arvoista on, minä tiedän sen, sanoi hän. Sen vuoksi minä tahdonkin iskeä siihen, koska ainoastaan sen kautta tiedän osaavani kyllin syvälle sinuun. Minä olen ottanut vapaan miehen palvelukseeni, mutta nyt minä sinut leimaan orjaksi.
— Minä en ole teidän palveluksessanne. Kartano ei kuulu teille. Siis ei teillä ole valtaa minun ylitseni. Jos olette mielestänne tullut loukatuksi, niin lain edessä olen valmis vastaamaan kaikesta.
— Lain, lain. Tiedätkö, mikä minulle tällä hetkellä on laki? Käteni ja tämä piiska. Ja sillä minä sinut merkitsen, ennenkuin sinut surmaan.
Juhana ponnahti ja aikoi äkkinäisellä liikkeellä päästä vapaaksi. Mutta huovit tarttuivat lujilla kourillaan häneen ja painoivat hänet maahan.
— Vai pakoon aiot, sinä kurja mato, huusi Gödike Fincke. Kauniilla muodollasi sinä olet tullut lumoamaan naisten mielet. Mutta ennenkuin sinut hengiltä otan, tahdon sinun muotosi ainiaaksi pilata.
Ja Poikon herra nosti piiskansa ja löi sillä Juhanaa keskelle kasvoja.
Punainen, hohtava juova näkyi miehen kasvoilla. Verisenä se loisti, mutta verisenä punoittivat myöskin miehen silmät, joista pelottava viha leimusi.
Karjaisten ryntäsi Juhana pystyyn, eivätkä huovit voineet sitä estää.Hän huusi ja alkoi syöksyä herraansa käsiksi.
Mutta huovit olivat varuillaan, ja suuttumuksen vaahdon valuessa suupielistä sai Juhana nähdä, miten Gödike Fincke ilkkuen seisoi hänen edessään.
— Minä tahdon sinua rangaista aivan kuin koiraa, joka ei ole minulle ollut uskollinen. Juovikkaaksi minä tahdon sinun kasvosi tehdä ja sitten näyttää sinut sille naiselle, joka sinun kauniiseen muotoosi on mieltynyt.
Uudelleen hän kohotti piiskaansa.
Hän iski.
Kuului vihlova kiljahdus.
Katarina oli rientänyt perille, oli hypännyt hevosen selästä ja heittäytynyt molempien miesten väliin.
Gödike Fincken piiska osui hänen oman vaimonsa kasvoihin.
Niin odottamaton oli kaikille Katarinan tulo, että huovit eivät osanneet olla varuillaan, vaan päästivät Juhanan vapaaksi.
Kun Juhana oli nähnyt Katarinan edessään ja heittäytyvän vaaraan hänen tähtensä, niin elämisen halu täytti voimakkaana hänet.
Hän tahtoi elää, elää, olla vapaa!
Hän ponnahti syrjään ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt pidättää, hän jo oli hypännyt Katarinan ratsun selkään ja kiiti pakoon.
Katarina vaipui pyörtyneenä maahan.
Kiroillen huusi Poikon herra huovejaan ottamaan kiinni pakolaisen. Mutta ennenkuin nämä ennättivät nousta ratsuilleen, oli Juhana jo etäällä.
Juhana tunsi jokaisen kolkan molempien kartanoiden alueesta. Hän kiiti eteenpäin, ajoi Poikon kartanon ohitse ja käänsi hevosensa sille tielle, joka vie Rymättylään.
Päästyään jonkun matkaa hän eräässä mutkassa heittäytyi ratsun selästä ja ajoi hevosen menemään tietä eteenpäin. Itse hän piiloutui metsään.
Kätköstä kiven takaa hän näki huovien vinhaa vauhtia ajavan hänen ohitseen.
Nyt hän oli heistä päässyt, nyt hän taas oli oma herransa.
Tie oli hänellä vapaa, tie kostoon ja rankaisuun.
Sillä aikaa makasi Katarina voimattomana miehensä edessä satulassa, kun tämä häntä kuljetti Poikon kartanoa kohden. Kumpikaan ei toisilleen sanonut sanaakaan.
Se muuri, joka ainaiseksi kaksi ihmistä erottaa toisistaan, oli noussut heidän väliinsä.
Nyt tiesi Katarina, että hän oli kadottanut kaiken. Hänen nuoresta onnestaan ei ollut mitään enää jäljellä. Kaikki oli kadonnut.
Kirvelevänä tuskana hän tunsi piiskan lyömän haavan kasvoillaan.
Hän oli sen kautta leimattu sen miehen omaksi, jonka tähden hän sen oli saanut.
Hän kummasteli sitä, ettei hän tuntenut mitään surua. Kaikki oli niin merkityksetöntä. Täytyihän tämän hetken kuitenkin kerran tulla.
Pyhät ovat kateellisia ihmisten onnelle, ja iloja varten ei ole maailma, vaan suruja.
Mutta olihan hänelle kuitenkin jäänyt ihana muisto ajasta, jossa hän oli elänyt elämäänsä täydellisesti.
Nyt oli se hetki tullut, jolloin sallimus vaatii maksun lahjastaan.
Pyhä on miehen viha. Se on kulovalkea, joka kerran alkuun päästyään nielee kaiken, mikä sen tielle tulee, kaiken kauniin ja hyvän hävittää.
Pyhä on miehen viha silloin, kun se häväistyksen edessä herää, sillä silloin mies tuntee oman arvonsa.
Pyhä on miehen viha silloin, kun hän tuntee verensä kuohuvan nähdessään häväistävän sitä naista, jota hän rakastaa, sillä silloin mies ymmärtää, kuinka paljon hänelle toinen ihminen saattaa merkitä.
Ja kun mies oman arvonsa tuntee ja tietää, mitä toinen ihminen hänelle on, silloin on hän eheä ja kokonainen.
Mutta silloin hän myöskin helposti saattaa kadottaa kaiken hyvän itsessään ja antaa vihan valkean tehdä sitä hävitystä, jota ei millään saateta korjata.
Kun Juhana oli päässyt pakoon takaa-ajajiltaan, hän nousi kunnaalle, josta saattoi nähdä kauas.
Hän puristi sormensa nyrkkiin niin, että kynnet painuivat syvälle lihaan, ojensi kätensä taloa kohden, jossa hänen verivihollisensa asui.
Hän vannoi kostoa, joka oli tuon miehen kukistava. Sitä kirvelevää viirua, joka hänen kasvoillaan hohti, ei millään muulla kuin verellä voitu pestä. Sen hän tiesi.
Mutta yksinään, mitä taitaisi hän Poikon kartanon herraa ja hänen huovejansa vastaan? Hänen täytyi saada itselleen auttajia.
Mutta mistä?
Kääntyisikö hän oman sukunsa puoleen? Hän oli siitä niin kauaksi tullut, ettei kukaan heistä olisi valmis asettumaan hänen puoltajakseen.
Kuka heistä ymmärtäisi sen loukkauksen suuruutta, jonka hän oli saanut kokea.
Sen voi ymmärtää vain se, joka on lain ulkopuolelle tullut.
Tässä hän nyt oli yksinään ja oli pakotettu kirosanoista etsimään lohdutusta.
Kyyneleitä ei enää hänellä ollut, viimeiset oli vihan tuli hänestä kuivannut. Mutta sielun pohjalla nuo itkemättä jääneet kyyneleet polttivat pois kaiken hellän ja uneksivan.
Hänestä tuli lyhyessä hetkessä mies, jolla ei ollut enää mitään kadotettavissa ja joka sen vuoksi oli myöskin valmis joka hetki heittämään kaiken pois.
Lain ulkopuolelle hän tahtoi päästä, sillä koston hän tahtoi ja sitä ei ihmisten, sitä ei tämä laki hänelle antaisi.
Hän oli nyt valmis katkaisemaan kaikki kahleet, jotka sitoivat hänet siihen elämään, mihin hän tätä ennen oli kuulunut.
Hän loi salamoivan katseen sinne, missä hänen onnensa lyhyen kesäisen ajan oli asuntoaan saanut pitää, loitos, missä sinisen metsän sisästä näkyi Poikon kartano.
Nyt hän ei sinne enää palaisi muuten kuin hävittäjänä.
Uhkaavana Juhana ojensi nyrkkinsä kohden kaukaista kartanoa, ja huusi:
— Jos minä sieluni autuuden myydä taitaisin, niin pois sen antaisin, enkä muuta pyytäisi kuin voimaa saada kostaa. Miksi tulit sinä ylpeä Poikon herra minun tielleni? Minä en sinulta mitään riistää aikonut, uskollisena minä tahdoin sinua palvella, sillä minä rakastin sinun vaimoasi. Niin, minä rakastin, mutta sinulta en häntä riistää aikonut. Sinä olet nyt minulle näyttänyt sen tien, jolla hänet voin ottaa, koska sinä et sallinut minun häntä loitolta ihailla. Pahasti tulit sinä minun tielleni, Gödike Fincke.
Paljon oli sinulle annettu, kun sait sellaisen naisen pitää vaimonasi.Miksi siis minulta sen vähän, mikä minulla oli, tahdoit riistää pois?
Valmis minä olin tulemaan suureksi ja kauniiksi kuin puu, joka suoraan kohoo taivaan lakea kohden ja latvassaan pesän valmistaa linnuille.
Nyt olet sinä minut juurineni maasta vääntänyt. Mutta se kasvaa vielä kuitenkin. Ja kerran siitä puusta laitetaan ase, joka sinut lyö kuoliaaksi.
Kerran vielä sinä päivänä, jona koston suloinen hetki on minulle koittanut, olen seisova vieressäsi ja olen korvaasi kuiskaava: Nyt on meidän kahden tilinteonpäivä tullut. Nyt sinun henkesi on liian pieni maksu kaikesta siitä, minkä minulle teit.
Odota sitä päivää, ylpeä Poikon herra, odota sitä päivää! Se koittaa kohta. Veripunaisena se koittaa ja vielä verisempänä se laskee.
Näin huusi Juhana voimattomassa raivossaan.
Hän huomasi, kuinka turhaa oli hänen uhkailemisensa. Hän oli aivan kuin nainen tai lapsi syytäen sanoja, joiden takana ei ole tekoja.
Kun hän sen huomasi, niin tuntui se loukkaus, jonka alaiseksi hän oli tullut, entistään kovemmalta.
Nyt oli vihan kulovalkea päässyt täyteen raivoonsa, ja hän heitteli sen tulta laajemmalle, jotta ei mikään säilyisi.
Etäämpänä merellä oli joukko miehiä, jotka elivät ryöstöstä ja hävityksestä.
Aslaluodolla he asuivat, korkealla kunnaalla, eräässä vanhassa linnassa, joka jo silloin oli ollut, kun ei vielä kristinuskoa maassa tunnettu.
Nämät miehet olivat valmiit maksamaan hänelle heidän joukkoonsa liittymisestä sen maksun, jonka hän tahtoi saada. He olivat taipuvaiset tekemään syysyönä hyökkäyksen Poikon kartanoon.
Koston ajatus oli niin kiintynyt Juhanan sieluun, että hän oli valmis kaiken uhraamaan, kun hän vain sille sai tyydytystä.
Erään kalastajan venheessä hän pääsi Aslaluodolle.
Kun hän sen rantaan astui ja näki edessään jylhät muurit, niin silloin hän tiesi astuvansa sille tielle, josta ei enää mitään paluuta ollut kunniallisten ihmisten joukkoon.
Kun hän kerran siihen linnaan oli tullut, niin oli hän astunut lain ulkopuolelle.
Hän muisti sen sinä hetkenä, ja ensi kertaa hän kostonaikeissaan epäröi.
Täytyikö hänen tehdä tämä? Eikö ollut mitään muuta keinoa?
Mutta kun hän muisti, miten Katarina oli syöksynyt hänen eteensä ja oli saanut piiskaniskun kasvoilleen, niin hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän tahtoi kostaa. Ja tie kostoon kulki vain tämän kautta.
Juhana saatettiin pimeään huoneeseen.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kuuli hän pimeässä äänen sanovan:
— Ken olet sinä yksinäinen, joka tulet rauhattoman asunnolle?
— Rauhaton sanot olevasi, silloin voit turvan suoda minulle, joka myös olen rauhaton, vastasi Juhana.
— Turvaa ei voi antaa se, joka itse on turvaton, kuului vanhuksen ääni. Sinä olet matkallasi tullut niiden miesten asunnolle, jotka ovat vailla lain suojaa ja siis ovat lakia vastaan.
— Lakia vastaan olen minäkin. Minä haudon kostoa, jota lain kautta en voi täyttää. Siksi olen lain hyljännyt ja turvannut niihin, jotka sen koston minulle voivat hankkia.
Juhana kuuli, miten huoneen perällä joku nousi, astui pimeässä tuvassa lieden hiiloksen luo ja sytytti siinä päreen. Hän piteli pärettä hetkisen alaspäin, jotta liekki pääsi puuta syömään.
Sitten hän astui Juhanan eteen ja nosti päreen valaisemaan tämän kasvoja.
Juhanan edessä seisoi mies, jonka parrattomissa, ahavoituneissa kasvoissa kaksi terävää silmää säihkyi. Ja nuo silmät loivat Juhanaan niin läpitunkevan katseen, että vanhus näytti tahtovan lukea kaikki hänen ajatuksensa.
— Sinä olet nuori mies, vanhus lausui.
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:
— Mikä on se teko, joka saattaa sinut astumaan lain ulkopuolelle? Miksi tahdot riistää itseltäsi sen suojan, joka elosi tekee armaaksi ja mieluiseksi toisten ihmisten parissa.
— Minun silmieni edessä on kuolettavasti loukattu sitä, joka on minulle pyhintä, loukattu minun tähteni. Ja niin suuri ja verinen on tämä loukkaus ollut, että minä olen vannonut kostavani sen verisesti.
— Nuori sinä olet, koska sielusi voi loukkauksen tähden tulla niin katkeraksi, että hylkäät sen suuren ilon, mikä on toisen seurassa eläminen. Raskaampaa on elää yksinään, kuin mitä tiedätkään.
Vanhus vaikeni jälleen.
Juhana seisoi hänen edessään ääneti. Hän aavisti nyt, kenen edessä hän seisoi. Meren Eerikki oli sen miehen nimi, jota kaikki pelkäsivät.
Vanhus lausui vihdoin:
— Olet väsynyt, kun olet kauan metsiä kiertänyt. Siksi istu ja lepää. Ja kun huominen koittaa, niin yhdessä saamme puhella siitä, mikä mieltäsi painaa.
Juhana oli nyt päässyt päämäärään, jonne hän oli pyrkinyt. Täällä oli seura, joka hänet oli auttava kostoon.
Tätä ajatellessa suuri väsymys valtasi hänet ja hän istahti penkille.
Vanhus oli sytyttänyt uuden päreen ja pisti sen lieden luona olevaan pihtiin palamaan.
Kun Juhana hänen näki näin rauhallisesti liikuskelevan huoneessa, heräsi hänessä epäilys siitä, oliko tämä hiljainen vanhus todellakin tuo pelätty Meren Eerikki. Sen vuoksi hän sanoi:
— Ennenkuin asuntoosi jään, niin tahdon kysyä, millä nimellä sinua kutsutaan.
— Sitä nimeä, jota silloin käytin, kun olin niin nuori kuin sinä nyt ja mieleni paloi toimiin ja taisteluun, en ole enää pitkään aikaan kuullut kenenkään huulilta. Mutta jos Meren Eerikistä olet kuullut puhuttavan, niin olen minä se.
Tuo mies oli siis sittenkin sama, josta hän usein oli kuullut kauhulla puhuttavan, tuo sama hiljainen vanhus.
— Usein sinusta olen kuullut ja pelko ja vavistus on kaikissa herännyt silloin, kun nimesi on mainittu.
— Minä tiedän, että he ovat minua pelänneet ja sitä minä olenkin tahtonut.
— Mutta missä on joukkosi, seuralaisesi? Minä näin vain muutamia miehiä tänne tullessani.
— Työssä.
— Missä työssä?
— Tiedäthän sen, miksi siis lapsellisia puhut, sanoi vanhus.
Hän poistui hetkiseksi huoneesta ja toi leipää ja kupillisen maitoa, jotka hän laski pöydälle sanoen:
— Tule syömään. Ateria ei ole niin herkullinen kuin se ruoka, johonViljaisissa olet tottunut.
— Sinä siis tunnet minut?
— Minä tunnen kaikki ihmiset, sillä minä olen kaikkia pitänyt silmällä. Mutta tule ravitsemaan itseäsi.
Juhana siirtyi pöydän ääreen ja alkoi ahnaasti syödä.
Vanhus istui hänen viereensä ja sanoi:
— Minä jään tänne luoksesi hetkiseksi istumaan.
— Minä olen sinun lepoasi häirinnyt.
— Lyhyt on vanhuksen lepo. Kautta elämäni olen tottunut siihen, että olen noussut valveille silloin, kun olen päättänyt levolle mennessäni. Ja monet vuorokaudet olen umpeen valvonut aikoina, jolloin olen vihollisilleni kostoa valmistanut.
Vanhuksen äänessä oli lämmin isällinen sointu, joka suloisena hiveliJuhanan mieltä.
— Minä tiedän, että sinä kärsit ja siksi minä tahdon luonasi valvoa. Kaikesta siitä mitä kirkko opettaa, on vain yksi kohta mieleeni painunut. Kun tuo mies, jota kirkko yli kaiken muun kunnioittaa, taisteli oman itsensä kanssa, niin pyysi hän opetuslapsiaan valvomaan kanssaan. Nämät eivät sitä jaksaneet tehdä, vaan vaipuivat uneen. Kun minä kärsivän ihmisen näen, niin en koskaan lähde levolle, jos hän kaipaa toista, joka hänen kanssaan lyhentäisi pitkän yön hetkiä.
Juhana oli lopettanut syömisen. Hän kiitti vanhusta ja teki ristinmerkin ruuan yli.
Silloin vanhuksen lempeä ääni kalahti kovana ja hänen silmänsä loivat kiivaan säteen.
— Tuota ei minun majassani kaivata! Minä en kirkon merkkejä koskaan käytä!
Juhanan uskonnollinen mieli tunsi kauhua, kun hän kuuli tällaiset sanat. Vanhuksen ääni talttui hänen huomatessaan sen.
— Nuorena minäkin niitä olen käyttänyt, mutta sitten olen ne unohtanut, kun opin huomaamaan, että ne eivät mitään merkitse. Sinä katsot minuun pitkään ja kummastelet tällaista kieltä. Minä tiedän kyllä varsin hyvin, että rosvokin pelkää jumalaa ja mielellään hän aivan kuin turvakseen tekee sen merkin, jolla ihminen itsensä siunaa ja lupautuu jumalan lapseksi.
Vanhuksen ääni muuttui jälleen kovaksi ja tylyksi:
— Minä sanon sinulle: jumalaa ei ole! Ihmisten pelko on luonut jumalan ja ihmisten vallanhimo kirkon.
Kauhistuneena nousi Juhana seisaalleen, sillä voimakkaana eli hänen sielunsa pohjalla usko korkeimpaan olentoon, joka ihmisten kohtaloita kaitsee.
Vanhus ei välittänyt Juhanan kauhusta, vaan jatkoi. Ja tässä yksinäisessä synkässä kivikammiossa, jota vain heikko pärevalkea valaisi, kaikuivat hänen sanansa juhlallisina ja vakavina aivan kuin sen enkelin, joka nousi kapinaan korkeinta vastaan.
— Kerran vielä sanon sinulle: jumalaa ei ole! Jos hän olisi, niin miksi hän meitä näin kiduttaisi. Minäkin olen ollut kerran kirkon mies. Koska tiedän, että tällä hetkellä seisot suurien kysymysten edessä, jotka koko elämäsi tulevat määräämään, niin tahdon sinulle selvitellä omaa elämääni, jotta siitä näkisit kuvan itsestäsi. Menin kirkon palvelukseen, sillä etsin suurta ja pyhää ja uskoin sen kautta löytäväni rauhan sielulleni. Siitä on jo niin pitkä aika, että ainoastaan kaunis muisto on minulla siitä jäljellä. Onnellinen olin silloin, niinkuin lapsi, joka lepää äitinsä rinnoilla ja tuntee itsensä suojatuksi kaikkia elämän myrskyjä vastaan. Mutta sitten tuli epäilys. Oletko koskaan tuntenut tuota pelottavaa kummitusta, jonka nimi on epäilys ja joka meidän sieluumme hiipii ja kaiken tarmon ja ilon varastaa. Taistelin sen kanssa, sillä uskoin, että herra oli sen minulle lähettänyt koetellakseen minua ja että sen kautta löytäisin rauhan. Nöyränä lähdin avojaloin vaeltamaan Roomaan, sillä tahdoin pyhässä paikassa rukoilla ja siellä voittaa epäilykseni.
Vanhus istui kauan liikkumattomana paikallaan. Sitten hän sanoi:
— En tiedä, miksi tästä kaikesta sinulle puhun. Jos sinun sielussasi on jotain arkaa ja kaunista — ja miksi siellä ei olisi, koska olet nuori — niin sydämetön olisin, jos tahtoisin sen särkeä.
Mutta Juhana vastasi kiihkeästi:
— Puhukaa, puhukaa, sillä olen eksynyt, enkä löydä tietä kotiin. Olen kaiken kadottanut ja siksi tahdon kuulla puhuvan toisen, joka minulle saattaa sanoa, miten hän on rauhan löytänyt.
— Rauhan, sanot sinä. Ei, poikani, rauhaa me emme löydä. Rauha on unta, josta me koko elinaikamme uneksimme, sitä koskaan löytämättä. Rauhan toivominen on heikkoutta. Mutta jos tahdot kuulla siitä suuresta taistelusta, jonka olen käynyt sielussani, niin voin sen sinulle kertoa!
Tulin Roomaan ja polvillani olin pyhän isän edessä, ja kauniina kaikui laulu kirkon suurissa holvissa. Minä tiesin, että toisten sielut sulivat ja pääsivät vapaiksi kaikesta kuonasta, mutta minun sieluni nousi voimakkaaseen kapinaan. En voinut olla sokea niinkuin muut, näin totuuden, joka huusi, että tuon kaiken kauniin alla oli petos. Mutta niin musertava oli totuuden näkeminen, että se löi minut maahan, ja tuskasta vaikerrellen makasin maassa ja rukoilin jumalaa todistamaan minulle, oliko hän olemassa. Mutta hän ei minua kuullut. Sinä hetkenä minä, joka olin itseni vihkinyt luostarille, näin, että kauniimpi itsensä kiduttamista, itsensä vähittäistä tappamista, oli elämän suuri riemu, tuo tahto ottaa elämä sellaisenaan kuin se on, valoineen ja varjoineen. Kaipasin niitä riemuja, joita elämä saattaa ihmiselle tarjota. Minä en niitä tahtonut heittää pois. Mitä minulle jäisi, ellen ottaisi elämästä sitä, mitä elämä meille tarjoaa.
Vanhus vaikeni jälleen. Hän oli noussut ja liikkui tuvassa kiihkein askelin.
— Niin palasin Roomasta, uskosta köyhänä, mutta elämänriemusta rikkaana.
Juhana muisti tuon toisen vanhuksen, joka myöskin oli suuren muutoksen tehnyt elämässään. Mutta kuinka toisin! Hän oli hyljännyt elämän, saadakseen elämän kuoleman jälkeen. Tämä hylkäsi tulevan elämän, omistaakseen nykyisen. Molemmat he olivat uskaltaneet itse päättää elämästään, molemmat olivat uskaltaneet luopua, mutta kuinka eri tavalla kumpikin.
Meren Eerikki jatkoi:
— Sinä tiedät, kuinka voimakkaat halut ovat kätketyt meihin ja kuinka ne meitä kahleissaan pitävät. Tahdoin päästää ne valloilleen ja minä päästin. Oletko koskaan tuntenut, miten ihanasti veri miehen suonissa soi, ja mitä on nautinto, tuo elämän lahja, jonka kautta ainoastaan tunnemme itsemme jumaliksi?
— En ole uskaltanut ottaa sitä, mitä vereni on vaatinut.
— Oletko ajatellut, mitä on armaan omistaminen ja elämä yhdessä hänen kanssaan?
— Olen ollut valmis kaikesta luopumaan, jotta hän olisi onnellinen
— Mikä erehdys, poikani. Me emme luopumisen kautta ketään onnelliseksi tee, vaan omistamisen kautta.
— Meillä ei ole oikeutta omistaa kaikkea.
— Meidän täytyy ottaa se oikeus.
— Me voimme siten itsemme kadottaa.
— Me siten itsemme löydämme.
— En ole tohtinut ottaa itselleni sitä, mitä olen tahtonut.
— Et ole tohtinut ja siksi nyt saat samota metsiä ja piillä varkaitten ja murhamiesten seurassa. Ja oletko sen kautta mitään voittanut. Onko luopuminen sinulle mitään onnea tuottanut. Kun nyt olet yksinäsi, niin sinulla ei ole edes muistoakaan jäljellä. Niin vähän hyötyä on sinulla ollut kaikesta siitä, mitä olet uhrannut. Mutta kerro minulle tarinasi kokonansa.
— Minä rakastin naista, joka ei ollut omani.
— Rakastiko hän sinua?
— Minä tiedän, että hän rakasti minua.
— Ja tahtoiko hän omaksesi tulla?
— Miksi sitä kysyt, jota en tiedä.
— Ja miksi nyt olet lähtenyt hänen luotaan pois?
— Hänen miehensä on kuolettavasti minua loukannut.
— Jos hän sen teki, niin miksi et surmannut häntä?
— Hän oli siksi hyvin turvattu, etten sitä taitanut. Huovit olivat hänen takanaan ja minun täytyi paeta ja etsiä niitä, joille tarjoan työni palkaksi siitä, että he minua aikeissani auttavat.
— Sinä tahdot siis tuon naisen omaksesi?
— Minä en ole tohtinut sitä uneksia.
— Jos tahdot elää elämäsi, niin täytyy sinun se tehdä.
— Miksi?
— Ei mikään muu ole elämässä oikeaa ja totta kuin se, minkä me täydellisesti otamme omaksemme.
— Mutta silloin syöksisin hänet turmioon, sillä kirkko ei koskaan meitä toisillemme antaisi.
— Jos kirkon kautta koetat saada osan elämästä, niin kirkko sen kyllä sinulta pala palalta varastaa pois. Kirkko vaatii katumusta ja uhria. Elämä vaatii iloa ja ottamista.
Juhanan suonissa tempoili veri väkevänä virtana. Kaikki se, josta hän oli luopunut, asetettiin hänen eteensä nyt hänelle kuuluvana osuutena. Hänen ei tarvinnut mitään heittää, hänellä oli pyhä oikeutensa siihen tarttua. Tuo nainen, josta hän oli luopunut siksi, että hän kirkon lain mukaan kuului toiselle, kuuluikin elämän suuren määräyksen mukaan hänelle.
Yhden tien hän tiesi saavuttaakseen tuon naisen, ja se tie kulki GödikeFincken ruumiin ylitse.
— Minä tahdon sen saada, hän huusi. Minun täytyy se saada. Minä elän vain yhden kerran. Olen nuori ja tahdon saada kaiken sen, mikä minulle kuuluu. Mutta ennenkuin onneni omistan, tahdon omistaa kostoni kokonansa. Nyt ymmärrän ajatuksesi, vanhus. Jos väistän ja luovun kostosta, menetän elämän, jos käyn kohti ja otan omani, niin omistan elämän. Olen nyt valikoimiseni tehnyt.
Vanhus katsoi terävästi Juhanaan.
— Nopeasti nuori päätöksensä tekee ja antautuu tielle, josta hän ei tiedä varmasti minne se vie. Mutta olethan joutunut sellaiseen kohtaan elämässäsi, että sinun on valikoitava, muuten olet kokonaan hukassa. Sanon sinulle, pyhintä kaikesta on itse elämä. Sitä ei ole annettu meille siksi, että me sen pois heittäisimme. Yötä ja pimeää on elämä, ellemme uskalla sitä nähdä sellaisena kuin se on.
Juhana tarttui vanhuksen käsiin ja sanoi:
— Olin eksynyt korpeen, sinä annoit minulle paikan kattosi alin. Olin elämässä eksynyt, ja sinä heität elämän kauniina ja kimmeltävänä minun eteeni, sen saman elämän, jonka annoin luotani mennä pois siksi, että minulla ei ollut uskallusta tarttua siihen.
— Sinä olet sen kautta, että minun luokseni olet tullut, astunut lain ulkopuolelle. Tiedät, että kirkko on minut pannaan pannut ja laki on luvannut palkinnon jokaiselle, joka minut surmaa. Jos minun seuraani jäät, täytyy sinun astua ulkopuolelle kaiken sen, mitä tähän asti olet oikeana ja rakkaana pitänyt. Voitko sen tehdä?
— En kysy, voinko, kun minun täytyy se tehdä. Mutta sano, kun minä kaiken entisen heitän pois, mitä jää minulle sijaan?
— Voima. Korkeinta maailmassa on voima, tuo ihmeellinen ominaisuus meissä, että me saatamme kaiken, minkä tahdomme, heittää pois. Suurta on rakkaus ja sen tuoma hurmaus, suurta on uhrautuminen toisen puolesta, mutta suurempaa on vielä kaiken hävittäminen, saadakseen itselleen sen, mitä kaipaa. Kun voiman itsessäsi täydellisenä tunnet, silloin et myöskään mitään kadu. Hän, joka katuu, katsoo taakseen ja heittää siten pois sen, joka on edessä.
— Minä tunsin itsessäni olevan paljon voimia, jotka olisivat suurta saaneet aikaan, jos hän, tuo yksi, olisi minuun horjumattomasti uskonut. Minä tiesin, että minä hänen kauttaan olisin voinut tulla kuuluisaksi ja kaikkien kunnioittamaksi.
— Jos toisten kunnioitus on sinulle tärkeämpää kuin oma tekosi, niin pieneksi silloin voimasi tunnet. Yksinänsä on lopulta se mies, joka ottaa elämänsä kokonaisesti.
Vanhus katseli syvään Juhanan silmiin. Sitten hän sanoi:
— Sinä olet taistelusta uupunut. Mene levolle. Kun aamu tulee, niin keskustelemme kaikesta tyynesti ja rauhallisesti.
Juhana vaipui rahille.
Päre sammui hiljaa pihdissään uunin korvalla.
Juhana katseli ylös kattoon, jossa pienestä aukosta näkyi palanen taivasta.
Vanhus kuunteli pimeässä ja huomasi Juhanan vielä valvovan. Hän tuli tämän viereen istumaan ja siveli hiljaa hänen tukkaansa, niinkuin äiti sivelee lastaan, joka kuumeessa makaa, poistaakseen siten tuskan raskaan tunnon.
Kun Juhana tunsi vanhuksen käden päänsä päällä, tuntui hänestä niin leppoisella ja hiljaiselta.
Katkeruus suli pois, ja Katarinan kuva nousi hänen mieleensä sellaisena kuin se oli niinä autuaina hetkinä, jolloin tunne hänessä vasta oli heräämässä.
Mutta vanhus puheli hiljaa pimeässä pirtissä hänelle:
— Kova on käteni ja vielä kovemmat ovat sanani, sillä aika on minut sellaiseksi tehnyt. Mutta minä muistan ajan, jolloin olin nuori ja kävin ankaraa taistelua itsessäni. Silloin minä kaipasin, että joku olisi luokseni tullut ja minulle voimallisia sanoja sanonut ja auttanut minua vaikean hetken yli. Mutta kukaan ei tullut ja niin sain yksinäni taistella. Siksi tahdon sinulle olla hyvä. Vuosikausiin ei ole luokseni tullut muita kuin murhamiehiä ja varkaita, jotka sitoo yhteen yhteinen pelko. Nyt sinä olet täällä ja meidät liittää toisiimme yhteinen taistelu. Odota aikaa ja kerran sinä kiität sitä hetkeä, jona luokseni osuit.
Juhana puristi lujasti vanhuksen kättä.
Hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen vanhukselle, kuinka lohdulliselta tuntui se, että hän oli löytänyt ihmisen, joka oli hänelle hyvä.
Näin oli suuri sisäinen taistelu yhdistänyt kaksi ihmistä.
Kukkivan omenapuun alla oli Juhana aloittanut elämänsä uuden jakson. Valkoisia ja puhtaita olivat olleet hänen ajatuksensa ja tunteensa, nuo, joista ihminen jumalansa edessä peittelemättä puhuu.
Hävityksen hurmeinen aika oli tullut. Verihohtavat olivat ne liekkikukat, jotka hän näki maiseman yli kohoavan.
Niinkuin puut kasvavat viereistensä puitten mukaan, samoin ihmisenkin ominaisuudet kehittyvät niiden mukaan, jotka ovat hänen rinnallaan.
Kaikki se väkivaltainen ja huono, joka oli Juhanan luonteessa, kaikki uhmaileva ja särkevä pääsi valloilleen.
Meren Eerikki oli tahtonut herättää hänessä voimakkaan miehen, itsenäisen ja eteenpäin ponnistavan. Mutta kun hän tahtoi Juhanasta muodostaa miehen, joka olisi kokonaisempi ja rikkaampi kuin hän, niin huomasikin hän tehneensä nuoresta miehestä oman itsensä irvikuvan.
Löytämättä itselleen omaa vakinaista pohjaa elämälleen oli Juhana omaksunut sen, minkä toinen tarjosi.
Nopeasti muuttelee nuoren miehen luonne. Se on niinkuin meri, joka värinsä saa siitä, millainen taivas sen yläpuolella on. Niin muuttui Juhanakin synkäksi ja kovaksi sen jälkeen, kuin hän oli rosvojen joukkoon tullut.
Jokaisen ihmisen luonteen pohjalla nukkuu peto. Kun se herätetään ja päästetään kahleistaan vapaaksi, ottaa se itselleen kaiken, mistä sitä tähän asti on estetty.
Taajaan kävivät rosvot ryöstöretkillään lähistöllä. Juhana otti niihin osaa ja se, että hän seudun tarkoin tunsi, auttoi rosvoja aikeittensa onnistumisessa.
Pian huomasi Juhana, että Meren Eerikki ei ollut mikään yksinänsä toimiva rosvo, joka oli kerännyt ympärilleen joukkoja. Hän käsitti pian, että verkko, joka sulki sisäänsä Ahvenanmeren saariston, ulottui paljoa kauemmaksi. Verkon pää ja sen hoitajat olivat Gotlannin saarella.
Eräällä matkallaan Juhana joutui tänne yhdessä rosvotoveriensa kanssa.Silloin hän näki tämän joukon johtajankin.
Se oli Ruotsin entinen kuningas, Erik Pommerilainen, joka kadotettuaan kruununsa oli tullut lain suuresta valvojasta lain suureksi rikkojaksi.
Hänellekin oli hänen omasta mielestään tehty suurta vääryyttä, ja sen hän tahtoi kostaa.
Suuri oli se joukko, joka häntä totteli ja oli hänelle uskollinen.
Ahvenanmerellä liikkuvilla rosvoilla oli varma suoja Raaseporissa, jonka herra, Kaarlo Tordinpoika Bonde, piti Erik Pommerilaisen puolia.
Huomatessaan kuuluvansa tällaiseen suureen seuraan, jonka valta ulottui yli koko Itämeren, tunsi Juhana itsensä turvallisemmaksi. Hän alkoi pitää vähitellen omaa ammattiaan ainoana oikeana, joka hänelle soveltui.
Hävittäminen ja ryöstö oli joukon tarkoituksena. Meren Eerikki ei ottanut usein matkoihin osaa. Pian Juhana huomasi, että tämä vanhus vain silloin oli innokas matkalle lähtemään, kun oli kysymyksessä kirkon tai sille kuuluvien tilusten ryöstäminen.
Oli aivan kuin vanhus olisi pitänyt kirkkoa jonain persoonallisena vihamiehenään, jota vastaan hän kaikin tavoin ja joka tilaisuudessa kävi vimmattua sotaa.
Kun hän sellaiselle retkelle läksi, oli hän leppymätön, ja ruumiilla oli se tie viitoitettu, jota hän kulki.
Kuta enemmän Juhana oli kadottanut kaiken rakkauden entiseen elämäänsä, kuta jyrkemmin hän oli sen elämästään poistanut, sitä kiihkeämmäksi tuli hänelle halu omistaa Katarina.
Hän ei enää haaveillen ajatellut tuota naista, vaan miehen kuumalla tunteella. Hän koetti yllyttää joukkoja ryöstämään Poikon kartanoa, mutta kun retkelle aiottiin lähteä, niin olikin kartanon herra mennyt matkoille. Ja miksi olisi Juhana silloin sinne lähtenyt? Tuon miehen kuolemaa hän tahtoi, ei hänen kartanonsa hävittämistä.
Eräänä syyskesäisenä päivänä, kun Juhana muutaman miehen keralla oli jäänyt linnoituksen vartijaksi, näki hän kalastajavenheen soutavan linnaa kohden ja laskevan rantaan kunnaan juurelle.
Venheestä nousi vanhus.
Kun hän oli maihin päässyt, niin kiireesti läksi venhe jälleen soutamaan pois.
Juhana katsoi, katsoi tulijaan, joka keppi kädessä nousi kunnasta ylös.
Hän tunsi miehen, se oli vanha Iisakki.
Juhana olisi tahtonut juosta pakoon. Tuon vanhuksen edessä Juhana tunsi itsensä syylliseksi ja heikoksi. Koko entinen elämä Viljaisten kartanossa nousi hänen mieleensä.
Paeta hän olisi tahtonut, mutta hän tunsi oudon väsymyksen jäsenissään.
Vanhus oli nähnyt Juhanan ja tuli hänen luoksensa. Lempeällä äänellä hän sanoi:
— Olen tullut sinun luoksesi.
Juhana kovensi mielensä ja sanoi:
— En sinua odottanut. Suotta tänne tulet, minä en sinua kaipaa.
Vanha Iisakki katsoi ystävällisesti Juhanaan.
— Pelkäät minun tulevan sinua nuhtelemaan. Huonosti sinä silloin minut tunnet. Miksi sinua nuhtelisin? Tiedäthän omasta elämästäni, että kaikki se, mikä meissä on ollut pahaa, kerran kääntyy kauniiksi ja hyväksi.
— Minkä tähden siis olet tullut tänne?
— Kun olet ollut niin kauan poissa Viljaisista, niin tulin sinulle kertomaan kuulumisia sieltä.
Juhana tunsi, miten lämpöisenä laineena tulivat muistot tuosta kartanosta hänen mieleensä, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään sieltä. Hän oli astunut sen rajan yli, joka esti häntä milloinkaan palaamasta.
— En kaipaa mitään tietoja sieltä, sanoi hän.
Mutta vanha Iisakki ei hänen tylystä vastauksestaan välittänyt, vaan jatkoi:
— Tulen juuri sieltä, ikävä ajoi minut sinne. Ja kun minulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa saisin puhella kartanosta, niin tulin sinun luoksesi. Ei milloinkaan siinä kartanossa ole nähty sellaista vuotta kuin nyt. Olen siitä iloinnut, sillä olen ajatellut, että ehkä herrani ja mestarini antaa kaiken niin kauniisti kasvaa tänä kesänä sen vuoksi, että hän kohta tulee minua noutamaan.
Juhana koetti tylyllä sanalla keskeyttää vanhuksen puheen, mutta hän ei jaksanut enää taistella. Hänessä heräsivät muistot Viljaisten pelloista ja siitä kynnöstä, jonka hän oli tehnyt.
Ja Iisakki jatkoi:
— Heinä on jo korjattu. Sitä on tullut niin runsaasti, ettei sitä voi latoihin mahduttaa. Sen vuoksi on tehty kolme suurta aumaa kartanon lähelle.
Juhana muisti vain yhden kesän, jolloin heinää oli tullut niin paljon, ettei latoihin mahtunut.
— Sanoitko kolme aumaa? hän huudahti. Kylläpä on ollut hyvä heinävuosi!
— Ja näkisitpä viljan, millaista se on! jatkoi vanhus. Näin ruispellossa erään tähkän, jossa oli yli sata jyvää tullut yhdestä siemenestä. Se on runsas sato.
— Minä olinkin hyvästi valmistanut pellot ruista varten, sanoi Juhana. Kylvö tapahtui edullisella ajalla. Oras oli hyvin voimakasta ja sitten tuli talvella niin runsaasti lunta, että oraat eivät päässeet pilaantumaan.
— Mutta kauniimpaa kuin ruis on kevätvilja, sanoi Iisakki. Se pelto, joka on aivan kartanon vieressä, muistathan sen suuren ohrapellon…
— Muistan, muistan, sanoi Juhana. Hänen mielessään oli se kaunis kevätpäivä, jona hän ensimäisenä suuressa keväisessä riemussaan oli sen kyntänyt.
— Se pelto on niin kaunis, että sydämeni heltyi sitä katsellessani. Istuin pellon äyräällä eräänä iltana, kun aurinko meni mailleen. Silloin oli pelto aivan kuin kultaa ja aurinko aivan kuin rakasti sitä. Se ei mitenkään tahtonut luopua sitä katselemasta. Ei maailmassa ole toista niin kaunista paikkaa kuin tämä kartano. Jumala on siellä ollut sisällä ja siksi se on niin viljava.
— Miksi minä en saa olla tuota viljaa leikkaamassa? ajatteli Juhana. Miksi on tämä suuri ilo minulta otettu pois? Se pelto oli minun, minä sen olin viljalle valmistanut, minä kylvin sen vakoihin kaikki omat ajatukseni. Ja nyt tulevat toiset ja korjaavat siitä sadon. Miksi minä en saa olla sitä viljaa leikkaamassa?
Iisakki näki Juhanan kasvoista, miten koti-ikävä tämän sielussa avasi suuret siipensä ja mies oli niiden alla tukehtua.
— Sinun pitäisi tulla sinne katsomaan, sanoi Iisakki.
Äkkiä katosi kaikki hellyys Juhanan mielestä. Hän oli tehnyt tilinsä elämän kanssa. Hänellä ei ollut enää oikeutta palata sinne, missä hän oli elänyt. Tuohon luvattuun maahan ei hän enää pääse. Hänellä ei ole purtta, joka hänet sinne veisi.
— Mene, mene, sanoi hän tylysti Iisakille. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä Viljaisten kartanossa kuin tulla sinne kostajana. Ja voi silloin kaikkia niitä, jotka minut ovat pakottaneet sieltä lähtemään!
Iisakki tarttui hellästi Juhanan käsivarteen, mutta tämä riuhtasi itsensä irti ja huusi:
— Kuuletko, ukko, mitä minä sinulle sanoin! Mene, mene! Sinä olet tullut minua houkuttelemaan sinne takaisin. Sinä olet tahtonut saada minut ansaan, jotta viholliseni minut voisivat hengiltä ottaa, ennenkuin heidän kostonsa päivä on koittanut. Mutta minä tulen kerran sinne ja tulen suuren joukon kera. Ja minä vaadin kaikki tilille!
Vanhus ei sanonut mitään. Hän läksi hiljaa astumaan rantaa kohden.
Juhana huusi eräälle miehelle:
— Souda tuo vanhus toiselle puolelle.
Ja Juhana seisoi kauan paikallaan ja painoi sielussaan kaiken hellyyden alas, surmasi väkivaltaisesti jokaisen kauniin ajatuksen.
Mutta äkkiä välähti loistavana valona hänen mieleensä ajatus:
— Katarina oli varmaankin hänet lähettänyt luokseni.
Hän olisi tahtonut huutaa vanhuksen takaisin.
Hän juoksi rantaan, mutta venhe oli jo soutanut loitos ja kadonnut niemen taakse.
Juhana huuteli rannalla, mutta kaiku vain vastasi hänen huutoonsa. Ei kukaan palannut.
Usein iltaisin ikävä, tunteen kaksoissisar, kierteli rakennusta, jonka sisällä Juhana nukkui.
Hämärässä se huuteli miestä.
Ikävä kolkutti hiljaa muurin seinään, hiipi oven taakse ja koetti sitä avata.
Toisinaan se hiipi sisälle ja istui miehen viereen lavitsalle ja alkoi hänelle haastaa alakuloisesti ja hiljaa.
Ja ikävä istui huoneen pimeässä pitkät yöt ja kertoi Juhanalle ajasta, jolloin Viljaisten kartanossa kevät tuli suurena ja voimakkaana, niin suurena, että ihmiset sen edessä olivat lumottuja ja tunsivat, miten heidän suonissaan elämä sykähteli luonnon sykinnän mukaan.
Ikävä kuiskasi Juhanan korvaan sanoja, jotka ennen olivat lausutut ja olivat kultaisina kirjaimina syöpyneet sielun pohjalle, sanoja, joiden takana oli hellä tunnustus ja polttava onnen tuska.
Mutta mies koetti luotaan karkoittaa tuota olentoa, joka hänelle menneen ajan kauniina ja lempeänä eteen loihti. Hän kovensi mieltään ja syyti herjaavia sanoja.
Mutta ikävä ei poistunut, vaan yhä kiihkeämmin se alkoi miehelle haastaa.
Se kertoi vanhuksesta, joka ennen oli Viljaisten kartanossa valtioinut ja oli ihmeen saanut nähdä, joka uskolle oli kaiken rakentanut ja odotti herraansa ja mestariaan.
Ja ikävä pyyhkäisi kirpeän koston ja polttavan ajatuksen pois.
Se hengitti lämpimästi siihen jäähän, joka miehen sieluun oli elämän hallayönä ennättänyt tulla. Hitaasti se alkoi sulaa, hyvin hitaasti, mutta jo oli se pehmeätä ja haurasta ja pian se oli kokonaan haihtuva.
Ja sitten tuli yö, jolloin ikävä pitkät ajat oli lämpöisellä henkäyksellään miehen sieluun koskettanut. Ja jää suli, maa oli paljas ja kukkaset alkoivat nousta.
Kun mies mieli meltona ja herkkänä eräänä iltana vuoteellaan makasi, hiipi ikävä ovelle ja viittasi sieltä.
Aivan kuin tahdottomana mies nousi ja astui huoneesta.
Ja ikävä kulki edellä. Koko ajan se miehelle kertoi kaikkea sitä kaunista, mikä suuressa unelmassa on, kertoi elämän arvosta, joka saavutetaan sen kautta, että oma itse unhotetaan ja kaikki uhrataan toiselle ja toista varten.
Mies mieli heltyneenä seurasi.
Hän irroitti venheen rannasta ja alkoi soutaa.
Hänen tiedossaan oli päämäärä ja sinne hän tahtoi päästä.
Mitä välitti hän enää kostosta, mitä kaikesta siitä häpeästä, jonka hän oli saanut kokea!
Hän oli kaiken sen unhottanut. Hänen mielessään ei ollut muuta kuin ajatus nähdä seudut, missä hän oli ollut onnellinen, ja nähdä se nainen, joka hänen ajatuksissaan yhä säilyi.
Kun hän vain hetkisen tuota naista saisi katsella, silloin hän voisi lähteä pois omille teilleen, aloittaa elämänsä alusta, odottaen sitä hetkeä, jolloin kuolema tulee ja heidät yhdessä vie siihen maahan, missä ei eroa ole.
Salmesta pujahti venhe lahteen, jonka varrella Viljaisten kartano on.
Kun Juhana katsoi taakseen ja näki jälleen tutut seudut, herpaantuivat kädet ja airot olivat päästä irti.
Tuossa hän näki edessään jälleen armaat tienoot. Kuinka olikaan tämä maan kolkka kasvanut kiinni hänen sydämeensä! Ja kuinka hän oli näin kauan saattanut olla poissa täältä!
Hän sousi venheen lepikköiselle rannalle ja nousi maihin.
Kartanoon hän ei tohtinut mennä, mutta nähdä hän sen tahtoi.
Hän nousi kunnaalle, josta hän saattoi katsella koko seutua.
Tuolla oli tie, joka vei kartanosta Poikkoon. Hänen ilonsa oli pyhä ja hiljainen, kun hän tiestä erotti sen notkon, jonne kevätpuro oli jäänyt levolle. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän oli tuota naista sylissään kantanut ja tuntenut, että tämä oli hänelle elämän arvoituksen ihana selitys.
Hänen jalkainsa alla oli maassa pieni kouru; siinä oli kevätpuro levännyt, ennenkuin se läksi matkalleen kohden merta.
Tuolla alhaalla laaksossa oli hänen luvattu maansa, joka niin tylysti oli häneltä otettu pois.
Sinne hänen mielensä paloi kiihkeänä ja voimakkaana. Mutta hän tiesi, että siellä oli kuolema häntä odottamassa, jos hänet kiinni saataisiin.
Nyt hän täydellisesti tajusi, kuinka suuri oli se rikosten määrä, minkä hän oli kasannut hartiolleen. Se oli sovittamatta ja se astui hänen onnensa tielle.
Kuinka olikaan hän saattanut ajatella, että hän jossain maan kolkassa voisi aloittaa uuden elämän.
Kaikkialle kyllä oli tieto kulkeva siitä, mitä hän oli rikkonut ihmisiä ja lakia vastaan.
Hänen onnelaansa ei ollut enää mitään tietä.
Onneton oli se hetki, jona Poikon kartanon herran piiska häneen osui. Kaksin kerroin onneton sen kautta, että hän siitä alkoi hautoa kostoa ja sen kautta riisti tyhjäksi edessään olevan elämän. Hän oli koston tähden myynyt itsensä noille rosvoille. Ja niin paljon hän oli antanut heille, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tuo kosto.
Ja sekin oli vielä täyttämättä.
Kun sekin oli suoritettu, silloin tuho saisi tulla aivan täydellisenä.
Hän istahti kivelle ja katseli laaksoon.
Heinäaika oli jo ollut ja niitetyillä kedoilla kuljeksi karja. Hän tunsi jokaisen eläimen, sillä olivathan ne Viljaisten karjaa.
Ruis oli jo kypsymässä ja kohta oli tuleva se aika, jolloin viljaa käydään leikkaamaan. Niin, muut saisivat siihen iloleikkiin käydä, hänen täytyi pysyä loitolla.
Rauhan kultaiset työt olivat ainaiseksi häneltä otetut pois.
Kukahan kartanossa nyt käskyjä jakeli? Kukahan hänen paikkansa oli saanut? Käviköhän Katarina yhtä usein kartanossa kuin ennenkin? Kaipasiko kukaan häntä? Ehkä kaipasi, ehkä ei.
Tieltä hän kuuli laulua. Hän katsoi tarkemmin. Renkipoika siellä hevosella kuljetti pitkin maantietä haasiapuita pois niityltä.
Poika lauleli ajaessaan. Toisinaan hän hetkiseksi vaikeni ja kiihotti hevosta. Jo tunsi Juhana senkin. Se oli kartanon laiskin hevonen.
Minun täytyy saada jotain tietää siitä paikasta, jonne en saa jalallani astua. Jospa edes joku tulisi luokseni ja kertoisi, miten siellä eletään.
Hän alkoi viheltää terävästi ja pitkään. Vaikeni hetkiseksi ja sitten visersi kuin lintu.
Poika kuuli sen. Hän unohti yllyttää hevosta ja laulu oli vaiennut.
Äkkiä hän sitoi hevosen kiinni aidan seipääseen ja läksi juoksemaan kunnasta ylös.
— Sinä olet siis tullut takaisin, hän huusi hengästyneenä, ennätettyään Juhanan luo.
Juhanan sydän lämpeni, kun hän sai nähdä pojan ilon. Hän riensi vastaan ja sulki hänet syliinsä.
— Sinä olet siis tullut takaisin! poika sopersi.
— Keno minulle, miten talossa eletään, sanoi Juhana, vetäen pojan viereensä kivelle istumaan.
— Kaikki sujuu entistä menoaan. Sinua vain kaikki kaipaavat. Mutta kun nyt olet tullut takaisin, niin sittehän…
— Kuka määrää työt?
— Armollinen rouva käy joka päivä meille töitä määräämässä. Hän ymmärtää kaikki niin hyvin. Ja usein, kun hän on epävarma, hän kysyy minulta: kuinka Juhana näissä asioissa teki?
Juhana oli vaiti.
— Armollisella rouvalla on varmaankin kovasti ikävä sinua. Hän puhuu niin usein sinusta.
Juhana oli vaiti.
— Millainen herra on hänelle?
— Eihän kukaan tiedä, kuinka herra menettelee häntä kohtaan, kun rouva ei koskaan valita. Jos rouva sinua on muistanut, niin on herrakin. Hän on toimittanut sinulle kirkon kirouksen. Kun sinä kuulut olleen Meren Eerikin kanssa yksissä hävitystöissä, on kirkko sinut pannut pannaan. Ei kai siitä nyt tulekaan enää mitään, että me yhdessä saisimme taivaassa olla. Rovasti ei päästä sinua sinne.
Juhana oli kauhulla kuunnellut pojan puhetta.
Hän oli siis kirkon kirouksen alainen. Se sulki häneltä ainiaaksi sen elämän, jossa Katarina eli. Sinne ei hän koskaan voisi takaisin palata, vaikka hän koettaisikin sovittaa kaiken. Maailma oli häneltä suljettu ja paratiisin portti lukkoon lyöty.
Epätoivoissaan Juhana peitti kasvonsa käsillään.