* * * * *
Väliltä tästä nyt oikeastaan jää pois yhtä ja toista, mutta kun se on vähemmän tärkeää, niin olkoon kertomatta. Jo tästä kertomuksesta muutenkin yksi kirja venyy. Hyppään siis suorastaan kalastusretkeen.
Vihdoinkin valkeni se ikävöity päivä. Ikosen renki tuli sanotulle retkelle kutsumaan. Isäni ajoi partaansa, paitahihasillansa, leuka saippuassa. Äiti tulla pyörittäytyi silloin huoneeseen ja sanoi:
"Se Ikosen renki on keittiössä… Kalastusretkelle on kutsumassa."
Minä olin ilon vallassa. Isä avasi silmiänsä hieman suuremmiksi, katsoen äitiin, mutta ei keskeyttänyt työtään. Minua se pisteli. Äiti odotti ja tiedusti:
"Mitä minä sille sanon?"
Isä vain kaaputteli leukaansa, alahuuli hammasten välissä.
"Isä!… Ettekö te nyt jo kuule!" äsähdin minä jo silloin.
"Tuletko sinä … sinne retkelle?" jatkoi äiti.
"Missäs se kalastaa?" tokasi siihen isä vihdoinkin työnsä lomassa.
"Nenosen lammissa", ehätin minä kiukkuisella äänellä. Välinpitämättömän näköisenä oudosteli isä nyt uudella saippualla leukaansa voitaen:
"Mikä pahuuksen kalastusta se semmoinen on … kun nyt ihan talkoot pitää?"
"Ats!" pääsi minulta jo äänekäs kiukku. Äiti koetti selittää, että se on tavallansa huviretki. Nyt älysi isäkin ja äänsi, ryhtyen työtään jatkamaan:
"Ka voihan tuolla pistäytyä… Sano sille rengille jotta tullaan", lopetti hän pistäen taas huulensa hampaitten väliin, että olisi mukavampi ajaa. Iloni oli tietysti kuvaamaton. Isä lopetti työnsä ja rupesi sohvalle virumaan, lukien samalla sanomalehteä. Kotvasen kuluttua, kun äiti taas palasi, vääntäytyi hän istumaan ja puheli unisena, haukotellen, kuin itsekseen:
"Saa nähdä, saako tämä Iittiläisen Elli sen Ikosen pojan verkkoonsa…Se ukko Iittiläinen jo kyselee sen ukon rikkauksia."
Siis isäkin jo puhui siitä. Silloin täytyi asian olla varma. Hän haukotteli nyt pitkään ja jatkoi kita auki, haukottelun seasta:
"Ja onhan se—taas hän haukotteli—onhan se rikas ukko, se Ikonen!"
Hän oli saanut jo haukottelun loppuun, raaputti vasenta kämmenselkäänsä ja puheli lisää kuin itseksensä:
"Sanovat sillä olevan parisen sataa tuhatta ihan puhdasta kontanttia."
Kaikki ajatukseni ja tunteeni sekottuivat. Raivostuin Ellille. Niin herkkä ja vaikutuksille altis oli minun sieluni. Jotain mutisten poistuin minä kammariini. Vihoissani etsin minä Ellin valokuvan albumistani, viskasin sen uuniin ja mutisin:
"Mokomakin … kiemailija!"
Niin sekaantui taas ilooni katkeria tunteita. Tietysti minä taas itkin ja surin, mutta ei se vain sieluntilani siitä sen paremmaksi tullut.
* * * * *
Mutta nyt oli vihdoinkin toivoni täytetty: Nyt oli kalastusretki. Koko Tohmajärven herrasväki oli koolla Ikosen talossa. Itse asiassa oli koko retki Tohmajärvellä uutta. Monet olivat käsittäneet sen kalastustalkooksi. Istuttiin ennen retkelle lähtöä Ikosen salissa ja juotiin kahvia. Tukkiurakoitsija K.P. Halinen alkoi puhua asiasta, kysyen:
"Onko tämä Nenosen lampi hyvin kalainen?"
"Onhan siinä ahventa ja särkeä… Ja eikö liene joku kiiskikin joukossa", myönsi isäntä ja varmistuakseen asiasta huusi hän Petterille:
"Petteri!… Onko tässä Nenosen lammissa kiiskiä?"
"Ei", kielsi Petteri. Isä puolustautui silloin:
"Eipä niistä ole väliäkään … niin ruotaisista kaloista. Kalakukossa nuo vielä menevät, mutta soppa- ja suolakalaksi ei ole hylyistä ollenkaan."
Vieraat olivat jo vaikenemisellaan myöntää asian niin olevan. Mutta nyt tarttuikin Petteri keskusteluun ja oikasi topakkana:
"Nyt isä erehtyy: Soppakaloista on juuri kiiski kaikkein arvokkain, vaikka sen liha on ruotaista. Siitä tulee kaikesta paras liemi."
Tästä aiheesta sukeutui keskustelu. Useimmat rouvat asettuivat tietysti heti Petterin puolelle asiantuntijoina. Petteri teki selkoa kalasuvuista luonnontieteen kannalta katsoen ja kysyi minulta:
"Vai mitä neiti Lassilakin ajattelee: eikö kiiski ole paras liemikala?"
"On… Minä pidän hyvin paljon kiiskistä", valehtelin minä nopeasti ja ikäänkuin nostin nenääni Elliä halveksiakseni, sillä tunsin olevani samaa puolta Petterin kanssa. Niin pienetkin asiat vaikuttivat sieluuni voimallisesti. Eikö ihme. Jokainen rakastunut tyttö sen kyllä ymmärtää. Isä tarttui nyt asiaan: lasiaan lusikalla hämmennellen puhui hän:
"Lohihan se olisi hyvälihainen ja rasvainen kala, mutta ei tuo pakana elä tässä Tohmajärvessä!"
Kauppias A. Kotinenkin oli ottanut keskusteluun osaa silmälasit päässä.Nyt nousi hän, kävi sylkäsemässä akkunasta ja väitti:
"Mutta on se hyvä Onkaman mujekin syötävä kala, kun sen ihan verekseltään voissa paistaa, tahi keittää sopan ja lisää siihen voita. Ei se anna lohikeitollekaan suurestikaan perään."
"On… Hyvä ruokakalahan se on Onkaman muje… Vaikka osaavat nuo Onkamolaiset siitä hintaakin nylkeä, jotta on jo kohta sianläskin hinnoissa … eto kala!" myönnytteli nyt jo ukko Ikonen ja niin jatkui keskustelu läpi kaiken, mikä kalastukseen kuuluu.
* * * * *
Vihdoinkin vaelsimme toki Nenosen lampea kohti. Olin pukeutunut parhaaseen pukuuni ja kammannut kauniin tukkani hyvin aistikkaaksi. Kulimme metsätietä myöten. Luonnollisesti minä koetin pysytellä Petterin rinnalla, ettei vain Elli pääsisi väliin sotkemaan. Kaikki naiselliset puolustautumisvaistoni heräsivät. Petteri puhui tien varrelle osuneista kukista, ilmoittaen niiden nimet ja kysellen pidänkö minä siitä ja siitä kukasta. Silloin minä aina koetin ensin saada tietää hänen makunsa, kysyen:
"Entäs Te?"
Jos hän vastasi kieltävästi, nyrpistin minä nenääni ja yhdyin esimerkiksi näin:
"En minäkään… Semmoinen epähieno tuoksu ja jokapäiväiset värit."
Jos hän taas sanoi pitävänsä, aloin minä huudahdella ihastuksesta ja kehua kukkaa. Niin että oli minulla siis konstit! Petteri hymyili, tuli avomielisemmäksi, tuttavallisemmaksi ja välit lähenivät. Olimme jo ystäviä. Toisetkin kulkivat parittain. Petteri oli varustanut jokaiselle ongen ja kun koko pitäjän herrasväki kulki nyt onkivavat pystyssä olalla, oli näky miltei sotainen. Semmoiset joukot olin siis jo pannut liikkeelle rakkauteni tähden. Kauppias Kotonen jo järkeilikin:
"On tässä nyt kokonainen vapametsä liikkeellä!… Paholaisestako heille kaikille vain kaloja riittänee!"
Jospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun päähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme rantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja selkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne tarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda raittiissa luonnossa. Minä aloin touhuta saadakseni Ellin jäämään rannalle, että saisin olla Petterin kanssa vesillä rauhassa häneltä. Teeskennellyllä ilolla huudahtelin minä liehakoiden:
"Elli!… Kuule Elli!… Sinähän se osaat keittää kaikista parasta kahvia…"
Elliä se miellytti. Minä jatkoin, järjestellen:
"No sinä saat sitten jäädä rannalle… Minä menen Oskarin ja Helmin ja herra Ikosen kanssa selälle kalastamaan… Eikö niin, herra Ikonen?" joudutin minä ratkaisua.
Ja niin järjestyikin asia. Vanhempi herrasväki jäi rannalle onkimaan. Rouvat istuivat polvet pystyssä, tai kykyllänsä, onki vedessä, vapa kädessä ja kielittelivät siinä, ongistaan rahtuakaan välittämättä, koko pitäjän asiat Huhkosen tytön naimisista Kaikkosen lesken asiaan asti. Isä viskasi onkensa veteen, sen koommin siihen katsahtamatta, heittäytyi kylellensä ja kysyi kappalaiselta:
"Onkohan se tuo iso petäjikkö ja niitä pappilan maita?"
Kappalainen tuherti sättää onkeensa ja myönsi niin olevan. Ikonen arveli siihen:
"Lähtisi sitä semmoisella petäjiköllä rahaa, kun olisi urakkasummassa myödä tälle ruukin puulaakille!"
"Paljonkohan tuo ruukki maksaisi kannolta?" mietiksi jo kauppias Kotonenkin, heittäytyen hänkin virumaan vapansa eteen. Halinen selitti etujaan valvoen:
"Se on niin huonolla uittomatkalla, jotta ei siitä kannata täyttä hintaa maksaa… Hevosveto tulee aina niin kalliiksi, jotta puille ei jää paljon mitään."
Niin jatkui keskustelu. Me soutelimme lammin selällä. Oli tyyni. Jylhät korpirannat kuvastuivat kaislaiseen rantaan. Keittosavu kohosi pystysuorana, huipeten ja haihtuen ilman sineen. Ranta oli täynnä kyköttäviä rouvia ja lojuvia miehiä. Turmeltumattoman maaelämän rauhallinen, idyllimäinen kuva oli täydellinen. Minäkin jo taas sulin.
Ja nyt alkoi kalastus. Petteri laski koukkua kaloille, minä Petterille.Tunteellisena kysyin minä häneltä:
"Eikö tämä retki ole ihana?"
"On tämä", hymyili Petteri kömpelösti. Minä aloin tavalliset rakastuneen kujeet: sulin silmäni ja haaveilin:
"Kun voisi ihminen kuolla tämmöiseen rauhan ihanuuteen!"
Siihen tapaan jatkui keskustelu. Petteri rupesi lappamaan selkäsiimaa vedestä. Oskari souti. Minä haaveilin taas. Mutta äkkiä keskeytti sen Petteri, huudahtaen:
"Ahven!"
Kuului molskahdus. Petteriltä pääsi harmittelu:
"Nyt se piru meni!"
"Putosiko se?" otin minä osaa vahinkoon. Hän vastasi koukkua tarkastaen:
"Pääsihän tuo häjy koukusta!… Kitusesta vain oli tarttunut kiinni ja se on revennyt… Tuommoinen pala kitusta vain jäi", näytti hän minulle. Minä huudahdin muun puutteessa:
"Ai miten punainen kitunen…"
"Iso, hyvästi puolen kilon ahven oli, mutta eipäs ollut onni saada!" jatkoi Petteri harmitteluaan. Koetin keksiä jotain lohduttavaa. Niin jatkui työmme noin tunnin ajan. Saimme kaikkiaan kahdeksan ahventa ja viisi särkeä. Iloisina, reippaina sousimme rantaan. Ukko Ikonen tarkasti siellä saaliimme ja lausui:
"Eihän näistä tään vertaisista mitä soppaa tule näin isolle joukolle…Ota Anni sieltä pehkosta se lihavasu ja keittää järkiään lihasopan!"
Isäkin oli siitä hyvillään sillä hän oli jo monesti kaivannut verestä lihaa.
* * * * *
Sopan kiehumisaikana halusi Petteri saada minut johonkin kävelylle, voidaksensa nauttia seurastani ja valloittaa minua. Mutta hän ujosteli, eikä löytänyt sopivaa ehdotusta. Vetäännyin silloin joukosta hieman loitomma, toivoen hänen älyävän tulla sinne. Hän oivalsikin, tuli ja kysyi:
"Onko neiti koskaan käynyt tämän Kytkytmäen kukkulalla?"
"En."
"Sieltä on hyvin kaunis näköala: Näkyy Petravaara, Kivenvaara ja koko Lempaan puoli", kehitti Petteri sinne lähtöä. Olisin ollut hölmö, jos en olisi nyt älynnyt käyttää asiaa hyväkseni. Petteriä auttaakseni pahottelin minä sen vuoksi, katuvalla äänellä, valitellen:
"Mikä vahinko, etten minä ole nähnyt!"
Niin kiertelimme me kauvan. Kun Petteri yhä ujosteli pyytää minua sinne, täytyi minun tarttua asiaan suoraan ja minä sanoinkin ilman mitään turhia kiertelyjä:
"Eikö mennä katsomaan, herra Ikonen."
"Juu… Mennään!" riemastui siitä Petteri ja me lähdimme, kohosimme jyrkkää metsäistä rinnettä myöten mäelle ja koetimme olla toisillemme mieliksi.
Ja miten rauhaista oli täällä ikimetsän pimennoissa! Pehmeä sammalikko tuntui jalkaan sametilta. Ikikuuset olivat kuin hymyileviä vanhuksia. Sieniaika oli alussa. Ensimäiset pienet karvalaukut punottivat yksinäisinä, kainoina. Siellä täällä nousi jo vahveroinen ja rousku, jopa maitosienikin. Petterin teki tämä metsän juhlallisuus ja tämä runollinen kahden kesken olo entistä ujommaksi. Turhaan etsi hän puheen aihetta. Vihdoin löysi hän sen aiheen sienistä, sillä onneksi sattui tiellemme komea kärpäissieni ja Petteri lausui sen latinalaisen nimen, sanoen lyhyesti:
"Agaricus muscarius".
Olin hyvilläni että hän sai toki puhuttavan päästä kiinni, sillä ainahan sitä siitä voi sitte jatkaa. Nyt hän jo huomasi pienen karvalaukunkin ja ihmetteli, minulle puhuaksensa:
"Ja miten kaunis karvalaukkukin on tuossa!"
"Ai-jai!… Niin puhdas ja ujo, kun yksinäinen lapsi!" aloin minä jo runoilla. Taas joutui Petteri hämillensä. Siitä selviytyäksensä virkkoi hän:
"Pohjanmaalla se ei kansa kuulu vielä ymmärtävän syödä sieniä."
"Ihanko totta!" olin minä hämmästyvinäni, aivan silmät suurina. Petteri vakuutti:
"Ei siellä syödä… Vaikka sienissä on oikeastaan paljon ravintoainetta ja tiede suosittelee niitä hyvin terveellisenä ruokana!"
Puhuimme siitä omituisesta ilmiöstä. Koetin yhä enemmän hämmästyä ja ihmettelin:
"Mutta sepä kumma, että Pohjanmaan kansa, joka on muuten niin älykästä ja miehekästä, ei älyä pitää arvossa niin tärkeää ravintoainetta!"
"On se kumma juttu!" myönsi siihen Petterikin, ja niin jatkui. Mutta nyt jouduin jo minäkin puhelun puutteeseen. Siitä pelastuakseni kysyä heläytin:
"Kummatko teistä ovat ravitsevampia: karvalaukutko vaiko rouskut?"
Iloisuuteni ja ystävällisyyteni oli rohkaissut Petteriä. Hän koki nyt olla jo tärkeä ja selitteli:
"Siinä ei ole vielä varmaa tieteellisen tutkimuksen tulosta olemassa… Kyllähän karvalaukutkin ovat hyviä keitto- ja suolasieniä, mutta hyviä ovat etikassa suolatut rouskutkin."
"Niin minustakin!" pistin minä sopivalla äänenpainolla. Olimme jo päässeet Kytkytmäen päälle, ihailimme näköaloja ja innostuimme, minkä jaksoimme sitä innostusta teeskennellä. Minä teeskentelin jo aivan kuin tosissani ja niin kietoonnuimme me jo yhä läheisimmiksi.
Mutta äkkiä kuului lammilta huhuileminen ja sitte Ikosen huuto:
"Petteri hoi!… Tule syömään. Soppa on jo kypsi!"
"Syömään huutavat!" ilmoitti Petteri ja me lähdimme laskeutumaan toisten joukkoon.
e) ENSI OKAITA.
Yö oli jo puolessa, kun palasimme kotiin. Joku lauhduttava, lohdullinen onnentunne täytti koko sieluni. Sillä mitäs suremista siinä olisi ollutkaan, kun asia kerran näytti menevän näin hyvästi. Minä olin jo varma hänen rakkaudestansa. Avasin akkunani, pukeuduin yöpukuun ja istuin kauvan akkunan ääressä, antaen ajatusten ja katseeni harhailla yön lempeässä, äänettömässä hämyssä. Kaikki oli hiljaa. Silloin tällöin äänsi vain ruisrääkkä laihossa. Oli kuin olisin elänyt henkien maailmassa, jossa avautuvat rauhalliset, salaperäiset onnen ja lemmen ulapat.
Ja tämä lohdullinen sieluntila ei jäänyt tämäniltaiseksi. Se jatkui seuraavina päivinä. Minä tunsin olevani kuin uusi ihminen. Ennen, nuorempana, en ollut viitsinyt lukea juuri mitään, mutta nyt minä luin aivan ahmimalla Välskärin kertomukset ja kaikki missä vain oli aiheena rakkauselämä huolinensa, kauneuksinensa ja onninensa.
Ja hieman samanlainen muutos oli tapahtunut Petterissäkin. Hän uneksi minusta. Hän unohti jo luonnon, kalastuksen, polkupyöräilyn ja muun. Hänkin muuttui laiskaksi: unohti työn ja eli unelmiensa maailmassa, harjoitellen lemmen kirjeiden kirjoittamista, ja kaikkea muuta, joka kuuluu siihen asiaan, jota tässä kirjassa käsitellään. Isä huomasi sen. Eräänä poutapäivänä, kun heinätyö oli kiireimmillänsä ja Petteriä ei saatu työhön, vaikka sade uhkasi kastella heinät, sanoi jo ukko hieman tyytymättömänä:
"Saisit nyt heittää sen tytön tahkoamisen syksymmäksi, kun tulee joutilaampia, sateisia aikoja ja autella näin kiireenä aikana heinäväkeä!"
Ääneti otti silloin Petteri ylioppilaslakkinsa ja läksi polkupyöräilemään. Siellä luonnon helmassa rauhotteli hän levottomia ajatuksiansa. Hän pyöräili Nenosen lammille ja muisteli hetkiä, jotka oli siellä soudellut minun kanssani. Autiolta, ikävältä tuntui hänestä nyt lammin selkä, kun minä olin sieltä poissa. Äänettömänä tiukensi hän polkupyöräpihtiä lahkeeseensa, nousi pyörällensä ja ajaa huristi etemmä Värtsilän tielle vievää salotietä myöten.
* * * * *
Mutta surun päivät olivat minullekin tulossa. Lukkari Iittiläisen Elli oli todellakin rakastunut Petteriin ihan korviaan myöten. Isä ja äiti halusi toimittaa Ellin rikkaisiin naimisiin Ikosen taloon ja tekivät tietysti parastansa ainoan tyttärensä apuna.
Siinä tarkotuksessa olivat he nyt kutsuneet Ikoset ja koko Tohmajärven herrasväen luoksensa Ellin syntymäpäiville. Se oli minulle isku. Mustasukkaisuuden vaivaamana elin minä kuin unessa, juonittelin ja olin ärtyinen. Mikä ihme minua liekin alituiseen suututtanut. Itsekään en sitä tajunnut. Pari päivää suunnittelin miten menetellä. Ensin aioin heittäytyä sairaaksi, olla menemättä juhlaan ja siten vaikuttaa Petteriin. Pian kumminkin luovuin siitä menettelystä, joka olisikin ollut ihan mieletön. Olisihan Elli näet minun poissaollessani voittanut sitä varmemmin ja silloin minä uhkasin itsekseni:
"Uhallakin menen! Vaikka olisin niin sairas, että en enää jaloillani pysyisi, niin sittekin … vaikka kantaa antaisin itseni sinne."
Ja kun juhla joutui, olinkin minä ensimäisiä sinne saapuneita. Olin suunnitellut sata juonta, joista sitte useita paninkin illan kuluessa toimeen. Elli tuli minua vastaan eteiseen, tekeytyi ystävälliseksi ja huudahteli, muka ihan ilon vallassa ollen:
"Ai kuinka hauskaa, että sinä nyt jo tulit!"
Minä vain muikistelin ja keikistelin, tekeytyen toki ystäväksi ja äännähdin omituisesti:
"Niin … tulinhan minä… Mitäs sitte?"
Elli alkoi huudahdella:
"Minä sinua niin odotin … niin odotin että… Kuule", käänsi hän äkkiä puheen: "Tiedätkö että herra Ikonen tulee tänne?"
"No mitä sitte!… Tulkoon vain!" muikistin minä nenäkkäänä, peilautuen, hänestä Ellistä muka mitään välittämättä. Hän löi kämmeniään vastatusten tahdissa kun jatkoi:
"Ja sitte minulla on sinulle vielä niin paljon sanomista niin paljon puhumista jotta… Kuulehan kun minä supatan."
"No… Supata vain!" äännähdin siihen kuivasti, kutrejani korjaillen ja annoin hänen supattaa:
"Kuulehan: Ratisen Oskari hakkailee jo pappilan Sylviä ja tohtorilanKatri on rakastunut Parviaisen Hermanniin."
"No … olkoot vain!" äänsin taas nenäkkäänä, puistellen hamettani.Mutta samassa kuului rappusilla tulijan ääni:
"Ai!… Se on herra Ikonen!… Äi-ti!… Ikosen herrasväki tulee!" huudahteli Elli, lennellen huoneessa kuin mikäkin harakka. Koko talon joukko nousi jalkeille. Lukkari rouvinensa tuli Ikosia vastaan ottamaan ja Elli riensi sillä aikaa puuteroimaan kasvojansa ja korjailemaan pukuaan ja tukkaansa. Ukko Ikonen tulla könysi eteiseen, Petteri mukanansa, ja puheli:
"On tämä tässäkin näkyy hyvä-mainen kontu… Hyvät savikkopellot on ja viettävät vielä päivän puolelle… Terveeks', terveeks' vain… Ja terveisiä sieltä meidän puolelta!" lopetti hän, tervehtien talon väkeä.
"Vieläkö sitä mitä kuuluu?… vieläkö … vieläkö sitä kuuluu?" kiirehti lukkari, nopeasti puhua säpättäen ja auttaen palttoot päältä.
"Eipä sitä… Tervehdi nyt, Petterikin, lukkaria", jatkoi ukko. Petteri kumarsi ja tervehti, hymyillen entiseen tapaansa. Minä koetin tekeytyä kylmäksi ja olin jo eteisestä pois lähdössä kun ukko Ikonen ennätti:
"Ka … täällähän tämä on vallesmanninkin ryökkinä!… Mitä sille ukko-vallesmannille nyt kuuluu ja terveenäkö se muu väki jaksaa?" En ennättänyt vastata, sillä Petteri tuli minua tervehtimään. Tulin siitä hyvilleni. Ukko jatkoi omaansa:
"Meillä siellä, herran kiitos, ovat kaikki terveinä, vaikka tämä Tohmajärvi kuuluu olevan semmoista kivuloista ja tautista paikkakuntaa… Tottapa se ei ole vielä ennättänyt meidän joukkoon tarttua."
Niin hän jatkoi. Lukkari kumarteli ja pyysi:
"Ollaanpas … ollaanpas … ollaanpas nyt ensin hyvä ja astutaan tänne peremmäksi… Täällä on jo tätä rouvasväkeä… Ja nuori herra Ikonen kanssa. Astutaanpas tänne talon karsinapuolelle!"
Nyt seurasi ovella pitkä kumartelu:
"Olkaa hyvä!" kumarsi lukkari.
"Olkaa … olkaa hyvä!" kumarrella nyökytti ukko Ikonen.
"Ei … ei … vieraat ensin… Olkaa … olkaa hyvä… Ja nuori herraIkonen: Olkaa hyvä!"
"Olkaa hyvä", kumarsi Petteri.
"Olkaa … olkaa vain hyvä!" pysyi lukkari omassaan ja niin saatiin kaikki järjestyksessä ovesta huoneeseen pujotetuiksi. Kohta lennähti sinne Ellikin. Hän syöksyi kuin suin päin Petteriä tervehtimään, hymyili ja pyörähteli ja koetti olla kuin mikä lintu.
* * * * *
Miten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen asioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut pysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon kokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua, vaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista niihin. Elli kieppui alituiseen hänen ympärillänsä, nauroi ja teeskenteli. Ja kun minä näin kuinka Petteri vastasi hänelle samalla avonaisella, avosuisella hymyllänsä, mitä oli minullekin osottanut, oli sydämeni kutistua tuskasta kokoon ja kurkkuuni nousi, kuin joku hyvin karvas pala, katkera ajatus.
Mutta palaamme asian ulkonaiseen menoon. Salissa iloitseva ihmisjoukko näytti minut kokonaan unohtaneen. Minä kärsin tietysti aivan kuvaamattomia tuskia. Tunsin sydämeni veristyvän. Tämmöisissä asioissa on leikki pois. Sen tietää jokainen, joka on kokenut mitä on onneton lempi.
Onneksi sattui toki tapaus, joka erotti Ellin Petteristä: Lukkari itse oli joutunut veisuusta väittelemään opettaja A.B. Minkkisen kanssa. Kysymyksessä oli virsi "Koko maailm' iloit mahtaa!"—tai oliko se joku muu, sitä en muista. Mutta samapa se. Virsi kuin virsi. Eräästä kohdasta väitti lukkari, että siinä pitää veisata his.
"Hii-iis!" veisasi hän. Minkkinen vältti, että siinä on h, ja veisasi:
"Hooo-oo … hoo-oo!"
Syntyi väittely. Lukkari haki kanteleensa, pani silmälasit päähänsä, ja veisasi kanteleen säestyksellä pitkään, toistellen:
"Hii-iiiis… Hiiiiiis… Hiii-iiiis!"
"Hooo-oo!… Ho-oooo!… Hoo-oooo!" väitti Minkkinen, veisata hojottaen, löi äänirautansa pöytään, kuunteli maha kellellään ja taas veisasi voitokkaana:
"Laa-laa-laa-laa: c … e … g … a … hoooo!… Ho-hoooo!"
Syntyi veisuväittely. Vihdoin kysyi isäni:
"No mikä erotus sillä on jos on, his, tai h?"
"Tjaa… Sillä on kirkkoveisuussa suuri erotus: His on ylä- ja h. alaään!", selitteli lukkari. Asiaan tarttui nyt Halinen, kysyen:
"No mikäs erotus sillä ylä- ja alaäänellä sitten on?"
"Tjaa … tjaa!" säpätti lukkari ja selitti:
"Alaääni on aina kurkulle helpompi veisata, mutta korkeampi … korkeampi … korkeampi, eli ylä-ääni on vaikeampi."
"No sitte pitäisikin aina veisata paljaita alaääniä!" tarttui nyt kauppias Kotonen. Syntyi asian johdosta keskustelu. Ikonen silloin huomautti:
"Kysyisittepäs tältä meidän Petteriltä, se tietäisi selittää… Sillä oli lyseossa ollessaan laulussa hyvä numero… Petteri!… Tuleppas selitä tämä asia!" huusi hän lopuksi Petterille. Tämä erosi nyt Ellistä ja kysyi:
"Mikä?"
"Niin kun tämä Kotonen sanoo, jotta pitäisi kirkossa veisatessa aina laulaa paljaita alaääniä… Niin jotta kävisikö se laatuun?" selitti ukko Ikonen.
"Eihän se miten kävisi… Siinä menisi virsi sekaisin", hölmistyiPetteri moisesta asiasta. Lukkari yhtyi häneen ja lisäsi:
"Juu … juu … juu … juu! Siitä menisivät kaikki nuotit sekaisin, jos paljaita alaääniä laulaisi, eikä seurakunta enää tuntisi säveltä."
Kotonen oli sekaisin. Puhuttiin edelleen. Lukkari selitti:
"Nuotissa ja virressä pitää olla aina järjestys… Ylä- ja alaäänet jos eivät ole paikallansa, niin virsi menee pilalle."
Kotonen oli ymmällä. Hän koki toki vielä pitää puoliansa, väittäen uhkamielisenä:
"En minä usko, jotta se siitä sotkeutuisi tässä Tohmajärven kirkossa… Kun häntä sitä virren paholaista oikein kurkun täydeltä lukkari veteleisi, niin jotta akkojen korvat menisivät lumpeen, niin ei siitä saisi selvää ylä- vaiko alaääniä siinä on… Kunhan on vain ääntä."
* * * * *
Tämä keskustelu oli minulle pieni lohdutus koska se toki erotti Ellin Petteristä. Minä sain toivoa ja rohkeutta. Itsekseni päätin nyt käyttää juonta, sillä mikäpäs siinä enää muu auttoi: päätin pyytää Petterin ajoissa joka ainoaan naisten tanssiin ensimäiseksi minun kanssani. Odotin vain sopivaa tilaisuutta saada tehdä tuo pyyntöni.
Tanssi olikin jo alkanut. Petteri kumarsi minulle. Kiepsahdin hänen rinnallensa aivan ilosta hypähtäen, kuin lintunen ja koetin tanssiessa olla kepeä kuin höyhen, tai olisikohan sopivampi sanoa kuin keijukainen. Olin niin onnellinen taas hetkisen. Uinaillen kätkin pääni hänen olkapäähänsä ja olisin tahtonut siihen onneen nukahtaa ijäksi. Tuskin kuulin soittoa. Poskeni hehkuivat ja olin sulkenut jo silmänikin.
Ja kun tanssi oli lopussa ja hän vei minut paikoilleni ja kumarsi kömpelösti, kuiskasin minä hänelle kainostellen:
"Herra Ikonen! Saanko minä pyytää teidät täksi illaksi kaikkiin naisten tansseihin ensimäiseks?"
Odotin myöntävää vastausta. Petteri ensin hölmistyi, sitte hymyili taas kuin anteeksi pyytäen ja virkkoi katuvan äänellä:
"Minutpa on jo tilannut neiti Iittiläinen… Ja minä olen luvannut."
Veri syöksi kasvoihini. Korvissani humisi. Minä pelkäsin pyörtyväni.Anteeksi pyytäen lisäsi Petteri:
"Mutta sitte toiseen tanssiin… Jos minä saan luvan pyytää!"
Tietysti minä olin nyt surun, tuskan ja häpeän raatelema, enkä voinut muuta kun nyökäyttää päätäni ja lähteä pois koko huoneesta. Menin puutarhaan, vilvottelin kuumia ohimoitani ja halusin kätkeytyä jonnekin, pois vain koko maailmasta, sillä kaikki tunteeni olivat nyt maahan lyödyt. En voinut itkeäkään, vaikka kuinka koetin. Yksin, hylättynä ja onnettomana istahdin puiston penkille, puiden suojaan.
Mutta Petteri oli huomannut poistumiseni, sillä hän piti minua silmällä.Nyt hän tuli luokseni, istahti viereeni ja kysyi:
"Minkä tähden neiti Lassila on täällä?"
"Muuten vain!" venyttelin minä, koettaen herättää hänessä säälin ja osanoton tunteita. Hän jatkoi:
"Eikös teille tule kylmä?… Näin tanssin välillä, kun on hionnut, voi vilustuminen olla vaarallinen."
En vastannut. Vilvoittelin vain kasvojani nenäliinalla ja huokasin, kuin itsekseni. Petteri, joka istui jalat hajalla, käänsi kenkiensä käret yhteen ja koputteli niitä hiljaa vastatusten, tarkasti niiden muodostamaa kulmaa ja puhui muun puutteessa:
"Herra Ratinen voi kääntää varpaansa niin yhteen, että jalkaterät muodostavat oikokulman…"
Hän pysähtyi, yritti taivuttaa kulmaa suuremmaksi ja lisäsi:
"Minäkin olen sitä harjoitellut, mutta en saa paljon yli suoran kulman."
Minä tietysti en siitä asiasta välittänyt mitään, vaan haudoin omaani. Huokasin taas raskaasti. Petteri oli nyt saanut jalkateristänsä, niiden taivutuksesta, puheenaiheen päästä kiinni ja kysyi:
"Pidättekö yleensä urheilusta?"
"Pidän", uinailin minä suruisesti. Petteri jatkoi:
"Pidän minäkin. Meillä oli lyseossa niin hyvä voimistelun opettaja, jotta se osasi saada pojat innostumaan vaikka mihin ruumiillisiin harjoituksiin, niin jotta pojat kehittyivätkin aivan miltei ammatti-urheilijoiksi!"
Istua nökötin kuin pikku tyttö ja kuuntelin hartaasti, mieli mustana.Hän jatkoi:
"Varsinkin se meidän luokka oli pituushypyssä ja kolmiloikkauksessa aivan voittamaton … oikea Herkulesluokka."
Hänen avomielinen, ystävällinen puheensa alkoi jo minua rauhottaa. Hän kehitti asiaa edelleen, arvellen omaan tapaansa:
"Kun olisi tännekin Tohmajärvelle perustaa urheiluseura ja hommata urheilujuhla. Heräisi tämä kansa silloin vähä käsittämään urheilun suurta merkitystä kansojen elämässä!"
"Niin", kuiskasin minä kuin itsekseni, kuin haaveillen. Petteri tiedusti toki:
"Pidättekö te ammattiurheilusta?" "Pidän", myönsin minä vienosti, alkaen taas turvautua naisellisiin lumousvoimiini.
* * * * *
Ja me olisimmekin ehkä kohta ymmärtäneet toisemme, ja olisivat jääneet tulematta ne tämän enemmät surut, ja tuskat ja tämä kertomus olisi tullut paljon lyhempi, jos ei olisi lennättänyt Elliä siihen väliin. Mutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi rämpättää, huudahdellen:
"Herra Ikonen!… Täälläkö te! Ja Maiju!… Kuinka sinä nyt Maiju kulta!… Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!… Saanko minä luvan istua", lopetti hän äkkiä.
"Olkaa hyvä!" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin väliimme.
Kuka voi arvata minun harmini. Että olisi edes Petterin toiselle puolelle joutunut! Ensin aioin tyrkätä häntä kyynäspäälläni kupeeseen, mutta maltoin toki mieleni, sillä sehän olisi vain pilannut asian. Siirryin mieltä osottavasti kauvemmas, aivan penkin päähän. Elli ei ollut sitä huomaavinansakaan, tai ei huomannut, vaan jatkoi puhetulvaansa:
"Meillä oli siellä sisällä nyt äsken niin hauskaa … niin äärettömän … äärettömän hauskaa, kun me tanssimme piiritanssia ja vanhat herrat … herra Ikonen ja isä ja kaikki … kaikki … kaikki tulivat yhtäkkiä mukaan… Ja me nyt nauroimme silloin … me nauroimme niin kovasti … niin hirveän kovasti, jotta rouvatkin sanoivat ihan mahansa tulleen kipeäksi… Pidättekö te, herra Ikonen, piirileikistä?"
"Pidän minä… Varsinkin jos on hyviä laulajia", kehasi Petteri.
Elli alkoi yhä innokkaammin selitellä ja kiemaili ja oli olevinansa.Millä mielellä minä silloin olin, sitä en enää ihan tarkasti muistakaan.Niin masentunut silloin olin.
Tietysti olin harmista haleta. Elli olisi jatkanut puhettansa vaikka läpi yön mutta sattui keskeytys: Sisällä lauloi opettaja Minkkinen lukkarin kanssa, molemmilla kädet housuntaskuissa, mahat pönäkkinä, kellellään, laulua "Yksi ruusu oli kasvanut laaksossa". Elli kuunteli sitä, tekeytyen musikaaliseksi ja yhtyi itsekin, laulaen innostuneesti:
"Yksi kulkija poika on nähnyt sen,Eikä voi sitä unohtaa"
Ja äkkiä kysyi hän silloin:
"Pidättekö, herra Ikonen musiikista?"
Nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan vastasin Petterin puolesta nenäkkäästi:
"No johan tuon herra Ikosen isäkin sanoi että herra Ikosella on hyvä numero laulussa… Ei suinkaan hän silloin voi epämusikaalinen olla."
"Ai niin, todellakin!… Johan sen vanhempi herra Ikonen sanoi!" hölöttiElli ja alkoi kehua itseänsä:
"Minä pidän musiikista ja kaikista musikaalisista ihmisistä… Ne semmoiset ihmiset ovat niin hienoja … ja niin tunteellisia … ja niin … mitenkä minä sanoisin … niin intelligenttejä … ja… Mistä musiikista te enemmän pidätte laulu-, vaiko soittomusiikista?"
"Minä pidän molemmista", hymyili Petteri leveästi. Elli ehätti siihen.
"Niin minäkin… Minä pidän kunhan vain on musiikkia, olipa hän sitte vaikka mitä…"
Niin jatkoi hän kauvan. Minä mietin nyt jo kotona suunnittelemiani juonia, hoksasin yhden sopivaksi ja silloin minä kostin: ojensin Ellille nenäliinani ja sanoin hyvin ystävällisellä, viattomalla äänellä ilkeästi:
"Elli… Tässä on nenäliina… Sinun tämän puoliseen poskeesi on jäänyt liika paljon puuteria … vai onko se maalia?"
Tietäähän sen minkä vaikutuksen tämä odottamaton isku teki Ellin ilosta huokuvaan sieluun.
* * * * *
Viime sanoillani minä oikeastaan olin myrkyttänyt koko juhlan. Tiesin vallan hyvin, että Elli oli nyt minun veriviholliseni, mutta mitäs minä siitä välitin. Niin ne olisivat muutkin naiset minun sijassani tehneet. Nautin voitostani. Luonnollisesti minä tekeydyin aivan viattomaksi, ikäänkuin ilkkuen, kuin en olisi mitään pahaa ajatellutkaan ja teeskentelin Ellille mitä herttaisinta ystävyyttä. Sisälle mentyämme huudahtelin hänelle:
"Kuulehan, Elli! Sinä et usko miten paljon minä pidän sinun uudesta puvustasi!… Sinä olet siinä niin ihmeen miellyttävä, että sinä et usko!"
Elli ei vastannut, vaan keikautti nenäänsä ja huudahteli harmiaan salatakseen rouva Kotoselle:
"Tiedättekö, rouva Kotonen mitä?"
"No mitä?"
Riemuisaksi tekeytyen huudahteli Elli:
"Kunhan te teette sienen keruumatkan, niin teidän pitää kutsua koko pitäjään herrasväki … herra Ikoset … ja Haliset … ja rovastit ja ukko tohtori … ja kaikki … kaikki … kaikki … Kutsuttehan, rouva Kotonen?"
"No voi, voi sitä Elliä, kun se hulluttelee", lupasi rouva Kotonen hymyilyllänsä. Minä arvasin Ellin juonen ja olin taas kuin maahan lyöty ja semmoista menoa se sitten jatkui aika.
Ja kun juhla oli lopussa ja minä ajoin isän ja äidin kanssa kotiin, en minä jaksanut enää huomata yön pehmeää runoutta, en kuusien hymyilyä, en yölinnun kehräämistä. Istuin takaistuimella kuin raskas paino hartioilla. Isä istui äidin kanssa edessä. Eräässä ylämäessä käveli hevonen laiskasti. Isäni puhui silloin yhtä veltosti:
"Se on semmoinen rähjääjä, se ukko Ikonen… Nytkin kaatoi lukkarin eukon hameelle täyden piimälasin… Pahuustako he hänestä kutsunevatkin juhliin!" lisäsi hän lopuksi hiljemmin.
"Hyi!" äänsi äitikin. Minä en välittänyt mistään. Hevonen oli juntannut kuorman mäen päälle. Isä rapsautti sitä ohjaksilla. Hevonen alkoi juosta lötköttää ja isä jatkoi:
"Vaikka voihan se Ikonenkin vielä vähän oppia, kun saa enemmän olla herrasväen joukossa"
Hän mietti sitä asiaa laiskasti ja kummeksi sitten:
"Kumma kun ei se oma poikansa älyä sitä opettaa heittämään pois kaikesta pahimpia jätkämäisyyksiä … niin kuin nyt kukka-astioihin ja huonekalujen taakse syleksimistä ja jotta ei sormellaan silittäisi voita voileivälle!"
Mutta olimme jo perillä. Masentuneena kätkeydyin minä huoneeseeni. En jaksanut, en halunnutkaan riisuutuakaan. Vaate-päällä heittäydyin vuoteeseeni ja itkin katkerasti.
Mutta lukijakin voi jo nyt minun kohtalostani aavistaa mitä tuskia tuo ihmispoveen onneton rakkaus. Siinä on juuri pahinta se, että ei mitään tiedä. Jos minäkin olisin tiennyt Petterin tunteet, niin tämähän olisi ollut ihan selvä asia, mutta siinäpä se juuri on se paha pulma, että minä en tiennyt niistä mitään … en tään taivaallista.
f) MYÖHEMPI ASTE.
Mutta viivähdämme vielä hetkisen lukkari Iittiläisen talossa.
Vieraat olivat sieltä jo lähteneet. Leuto yösydän kääri jo sumuihinsa kukkuloita. Huoneisiin tulvi jo juhlan jälkeinen tyhjyys. Ilojen maailmasta oli siirrytty jokapäiväisyyden yksitoikkoisiin, runottomiin huoliin.
Lukkari kituutteli vielä kanneltansa, pöydän ääressä seisten, lasit otsalla. Ikäänkuin opettaja A.B. Minkkisen uhalla kiskoi hän täydellä kurkkuäänellä:
"Hii-iis!… Hii-iis!"
Hän korotti äänensä yhä kimakammaksi ja pinkasi jo täyttä voimaa:
"Hi-iiiiiis!"
"Yhäkö sinä laulat!" tarttui silloin hänen rouvansa, järjestellen tuoleja paikoillensa. Lukkari selitti:
"Minä vain koettelen tuossa, onko se h vaiko his… Ja kyllä, kyllä, kyllä se on his… Se on his, vaikka se opettaja Minkkinen … se Minkkinen, se Minkkinen."
Hän pudisteli päätänsä Minkkisen tietämättömyydelle.
"Mitäs se Minkkinen sanoi?" tuli rouva uteliaaksi. Lukkari selitti.
"Se vain väittää, että se … että … että se on h."
"Hooo!… Ho-hoo… His!… Hoo … his!" varmistui hän vielä. Elli ilmestyi silloin ovelle ja pyysi, äskeisen onnettomuuden johdosta kärsimättömänä, aivan riitelemällä:
"Heittäkää nyt isä jo se kiskominen!… Kuka tuota ulinaa nyt jaksaa koko yön kuunnella!"
Lukkari tottelikin, vei kanteleen paikoillensa ja ihmetteli vaimollensaEllin ärtyisyyttä. Rouva selitteli siihen:
"Eikö tuo liene se vallesmannin Maiju siihen väliin tullut!… Sekin näkyy sille Ikosen pojalle jo hököttävän."
Lukkari harmistui, raapi korvallistansa ja ähähti:
"Äs!"
Ja hetken perästä hän kysyi minulta:
"Eikös se jo keväällä hionut sitä Ratisen Oskaria?"
"Eipä se tainnut päästä vielä alkuun… Tämähän se Halisen rouva tietäisi sen", arveli rouva hieman masentuneena. Lukkari jo harmistui minulle niin että ähähti:
"Äs sitä häikälettä!… Siitä on vastusta koko Tohmajärvelle!"
Rouva huokasi. Taloon oli tuulahtanut jotain painostavaa. Elämän suurkysymys, rakkaus, ulotti vaikeaa, raskasta ristiriitaansa yhä laajemmalle.
Ja samaan aikaan kärsi Elli huoneessansa onnistuneen ilkeyteni johdosta.Hän muisti loukkauksen, raivostui minulle ja äsähti itseksensä:
"Mokomakin!… Sitä kippuranenäänsäkin keikuttaa kuin mitäkin vaatekoukkua … näin … näin!"
Hän matki minun nenän nostamistani, mutta se tietysti vain pahensi hänen sielunsa tilaa, yllytti vihaa. Hän jatkoi minun maalaamistaan.
"Ja sitte kun astua kikattaakin, niin mennä ryöhöttää huoneen läpi selkä pitkänä kuin siipirikko kana… Näin … näin!"
Ja taas hän matki, nyt käyntiäni, mennä kyyhättäen huoneen läpi kuin pakeneva hanhi ja kiukutteli:
"Luuleeko hän että muut eivät osaisi koketeerata ja kiemailla jos tahtoisivat!"
Sydän verisintä tuskaa ja harmia täynnä tarkasti hän lopulta peilin edessä poskensa ja huudahti:
"Siinä ei ollut ei yhtä ainoaa puuderin jauhoa, koko poskessa… Kun minä ihan pyyhinliinan kanssa sen pyyhin."
Hän kastoi sormensa suussansa, pyyhkäsi sillä varmuuden vuoksi poskeansa ja vahvisti voitokkaana:
"Näkee sen nyt!… Ei yhtä jauhon hiventä ole!"
Pakostakin käsitti hän nyt ilkeyteni koko kauheuden. Harmissansa viskasi hän sohvatyynyänsä ja ähähti sille:
"Tuokin vielä tuossa!"
Ja uudestaan ja yhä uudestaan katkeroitui hänen mielensä. Hän vihasi jo minua kuin vihollistaan ainakin. Rakkauden suuri kysymys katkoi jo ystävyyden siteitä, osottaen siten voimansa kaiken muun yli. Elli tajusi jo mistä on kysymys. Mustasukkaisuuden voimakas tuli alkoi kyteä. Alussa hän koetti olla ynseä. Hän ähähti:
"Pitäköön Ikosensa!… Mokomankin avosuun!"
Ja ihme kyllä, hän uskoi jo voittavansa itsensä ja lisäsi ynseänä, minua halveksien:
"Ihan omansa onkin mokoma Ikonen hänelle … harakalle!"
Semmoisia me tytöt olemme kun olemme rakastuneet. Niin oikukas ja omituinen on silloin meidän sieluelämämme, että se kuvattuna aivan häiritsee ja särkee kirjan eheyden.
Ja turhaan koki Ellikin nyt selviytyä asiasta tekeytymällä välinpitämättömäksi Petteristä. Rakkaus oli hänessäkin saanut jo semmoisen voiman, ettei siitä enää päästy niin vähällä kuin sanomalla vain ynseästi minua tarkottaen jotta: "pitäköön Ikosensa!" Hän ei jaksanut itseänsä, tunteitansa voittaa. Entistä katkerammaksi kävi mieli, veristävämmäksi sydän. Viimein ei hän jaksanut enää mitään. Sortuneena kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Mutta myöhemmin, kun hän oli tyyntynyt ja saanut voimansa takaisin, vannoi hän kostavansa minulle ja vievänsä minulta Petterin millä keinoilla hyvänsä.
Ilmi taistelu oli siten sukeutunut välillemme. Vasta neljännes yli kolme tyyntyi Elli sen verran, että sai unen päästä kiinni ja heräsi sitten vasta puoli kaksitoista, haukotteli, venyttelihe ja nousi sitten ompelemaan uusia hikilappuja puseronsa kainaluksiin, sillä entiset olivat eilisissä tanssiaisissa hikeytyneet jo pilalle.
* * * * *
Mutta palatkaamme taaskin hetkiseksi Petterin elämään.
Hänkin oli palannut kotiinsa ajatukset hajanaisina, sillä ihme kyllä, ei hän ollut huomannut tunteitani, eikä siis ollut varma minun rakkaudestani, enemmän kuin minä hänen. Hänkin oli näet kokematon, ensi-kertalainen, kuten minäkin, ja siksi hän arkaili ja osaksi siitäkin johtuivat ne epätietoisuuden aiheuttamat tuskat ja kärsimykset, joita saimme niin viljalti kokea ja kärsiä.
Siksipä ei hänkään kotiin palattuansa voinut nukkua, sillä ketäpä semmoisissa oloissa nukuttaisi, jos hän ei ole ihan pölkky. Vaikka oli jo yli puoliyön, lähti hän polkupyöräilemään, jäähdyttääksensä tunteitansa yksinäisen luonnon suuressa rauhassa. Pari tuntia sai hän pyöräillä autioilla saloteillä ennen kun rauhottui siksi paljon, että voi päästä unen alkuun. Mutta kerta sen alkuun päästyään nukkui hän verrattain rauhallisesti, eikä herännyt vaikka häntä kärpäsetkin vaivasivat niin kamalasti, että hän niihin tuskastuneena unissaan potki jo peitteensäkin pois koko vuoteelta.
Tuli siitä aamu. Hänen tunteensa vain varmistuivat. Minun kuvani painui yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Työ ei sujunnut. Ei huvittanut polkupyöräilykään. Hän voiteli polkupyöränsä, pumppasi sen renkaaseen ilmaa ja koki sillä tavoin saada aikansa kulumaan. Joten kuten se onnistuikin, vaikka ei se semmoinen väkinäinen ajan kuluttaminen mikään ilo ole. Senhän jokainen arvaa.
Ja hänkin halusi nyt olla yksin. Ihmisten seura häntä kiusasi. Hän tuli jo joskus kärttyiseksi isällensäkin, huomasi sen johdosta jo muutamia hänen vikojansa ja häpeili niitä minun tähteni.
Niinpä nytkin. Isä oli tapansa mukaan taas puhunut asiasta ja kysyi:
"Eikö se vallesmannin tyttö jo rupea siitä tahkoamisesta sen paremmaksi lämpenemään?"
"Elkää nyt isä!" huomautti siihen Petteri kärsimättömällä äänellä, loukkautuen minun puolestani isänsä rumasta puheesta. Isä ei huomannut sitä, vaan jatkoi:
"Onhan se aika kipsakka ja terhakka-nenäinen tyttö… Vaikka vähän rotevampi-ruumiinen tuo saisi olla näin vauraan talon emäntä."
Hän kaivoi porot piipustansa akkunan edessä pihalle ja mietiksi sitä tehdessään:
"Se lukkarin tyttö näyttää olevan ikään kuin hieman tukevampi-tekoinen, ainakin rinnan ja lanteen kohdalta."
Hän puhalsi piipun varteen, sitä selvitelläkseen, posket pulleina.Petteriä jo suututti. Isä lisäsi Ellistä:
"Vaikka sitä keskiruumista tuota ei näy hänelläkään olevan paljon ensinkään."
"No, elkää te isä aina puhuko tuolla tavalla!" pääsi jo Petteriltä. Ukko ei ollut tietääkseenkään ja ilmotti:
"Ka eipä tässä ole ketään syrjäisiä kuulemassa… Vaikka tässä nyt oman joukon keskuudessa mitä puhuu!"
Ja rauhassa ryhtyikin hän piippuansa täyttämään ja jatkoi samaan tapaan.Silloin jo närkästyi Petteri minun tähteni ja sanoi ihan toruvasti:
"Ja isä ei saa vieraissa taloissa syleksiä sohvan taakse … eikä silittää sormella voita!"
Ukkoa se oudostutti. Hän sanoa tokasi rauhallisena:
"Ka peseetyypä tää sormi voista… Ja jos ei peseenny kylmällä, niin peseetyyhän kuumalla vedellä."
Tietysti siinä oli ukolla osa kansanomaista sukkeluutta. Mutta Petteri jo kuumeni ja aikoi sanoa jotain äkäistä. Isän ja pojan välit olivat rikkoutumaisillansa. Lemmen suuri kysymys riemuitsi jo voittokulussansa siinäkin asiassa. Onneksi toki sattui tulemaan vieraaksi kauppias Kotonen ja keskeytti puhelun, ehkäisten siten vielä välien rikkoutumisen. Tervehdittyään tulijaa, alkoi ukko Ikonen puhella:
"Tässä tämän pojan kanssa puhuttiin näistä nykyajan naimiskaupoista, miten ne ovat jo mutkikkaita ja ronklusia."
Kotonen puhdisteli silmälasejansa ja aikoi jotain sanoa, mutta Ikonen ehti sitä ennen jatkaa:
"Ennen vanhaan, silloin kun minäkin tämän ämmän otin, sitä ei niissäkään asioissa liikoja kuhnusteltu: Katsottiin vain kellä on enemmän kavetta taloon tuoda ja jos oli sitte muuten terveruumiinen ja lujarakenteinen tyttö, niin sillä se oli asia selvä!"
Kotonen veti otsansa kurttuun, innostui asiaan ja selitti entisiä aikoja kaihoten:
"Ne nämä uudet tavat leviävät jo joka pitäjääseen… TänneTohmajärvellehän niitä onkin levittänyt tämä vallesmannin tyttö."
Välillä hän sytytti sikarin, pyöritellen sitä samalla sormillaan huuliensa välillä ja lisäsi minusta:
"Siinä linnussa sitä kuuluukin olevan kimpsuttamista ennen kun sen kuka ansaansa saa…"
Petteri kuuli keskustelun ja masentui, loukkautuen minun puolestani.Kotonen vielä kertoi:
"Sanovat tämän Ratisenkin pojan sitä yritelleen jo kevättalvella, mutta ei ole tainnut vielä päästä sen pitemmälle… Vaikka onhan se ylioppilasmies sekin ja isällä puolen manttaalin talo ja siihen vielä hyvä summa rahojakin."
Äänetönnä poistui Petteri huoneesta. Kotosen puhe vaikeudesta saada minut taipumaan masensi tietysti hänen mieltänsä. Mustasukkaisuuden kipinä alkoi sen lisäksi kyteä hänessäkin. Ukko Ikonen piti poikansa puolta, kysyen:
"Eikös se Ratisen poika ole ryyppymies?"
"Ka kukapas täällä Tohmajärvellä ei juo", myönsi Kotonen, vahvistaen:
"Eihän täällä ihan juomatonta miestä taida olla muita kuin miten lie seKiteeltä muuttanut Hämäläinen … ja sitten tämä teidän poika."
Niin johtui toki puhelu juomisasioihin. Ukko Ikonen tarjosi vieraallensa ryypyt. Niiden ääressä kului päivä iltaan. Päivä laski Kytkytmäen honkapeitteisen kukkulan taa surullisena. Petteri tunsi rinnassansa jotain hyvin raskasta, epätietoista. Alkoi hänellekin uusi unettomuuden ja levottomuuden yö.
g) ISOT TUSKAT.
Minä en enää huomannut yön ja päivän rajoja. Minä olin tuskainen ja juonittelin pitkät päivät muille ja kalvava epätietoisuus jäyti minun sieluani. En kärsinyt ketään. Kaikki ihmiset olivat minusta jokapäiväisiä, semmoisia, joiden koko elämän sisällön muodostavat arkielämän huolet.
Äitiä alkoivat minun oikuttelemiseni lopulta huolettaa ja sitten jo kiukuttaa. Kerta hän kysyi minulta:
"Oletko sinä, Maiju, sairas, kun sinä olet tuommoinen?"
En vastannut. Salasin ärtymykseni. Äiti huolehti:
"Pyytäisi vaikka tämän Laakkosen mummon hieromaan … jos olet sairas."
"Voi, voi teitä äiti!" pääsi jo minulta ärtynyt. Äiti jatkoi:
"Tahi menisit käymään lääkäriltä kysymässä."
Se siis vielä puuttuisi! Äsähdin:
"No heittäkää nyt äiti jo…"
"No, Maij…"
"No enkä mene!" keskeytin minä sen yrityksen äkäisesti, sulkeuduin huoneeseeni ja päivittelin:
"Kun ei saa enää rauhaa koko talossa!"
Semmoisia kohtauksia oli jo sattunut useampia. En jaksanut ärtynyttä luontoani hillitä. Vihdoin valitti äiti siitä isälle. Isä veti metsästyshousuja jalkaansa, kun äiti puhui hänelle huolestansa. Hän kuunteli välinpitämättömänä ja saatuansa housut jalkaansa, virkkoi hän rauhallisena:
"Aja työhön koko tyttö, niin heittää kujeilemisen!"
Äiti jäi sanattomaksi. Isä veti jo pitkävartisia kenkiä jalkaansa kun lisäsi, ikään kuin itsekseen puhuen:
"Aikaihminen tytön hutilus… Jo tuo jaksaa työtä tehdä." Ja tyynenä pukeutui hän ja lähti sorsajahtiin. Äiti mennä ryöhötti keittiöön ja ryhtyi töihinsä.
Ja nyt kun minä heittäännyin yhä häjymmäksi, arvasikin äiti minun vain kujeilevan ja päätti seurata isän neuvoa. Hän oli siihen pakotettukin, sillä palvelijat olivat ulkotöissä, ja hänen piti yksin laittaa ruoka koko joukolle. Palvelijoiden ja herrasväen ruuat kiehuivat eri kattiloissa. Lisäksi piti hänen valmistaa ruokapöytää, sillä isä odotti ruokaa. Kiireen touhussa, hikisenä ja väsyneenä pyysi silloin äiti:
"Maiju!… Tuleppas hämmennä tuota riisiryynipuurokattilaa, jotta isä saa ruokaa."
Se minua kiusasi, enkä ollut pyyntöä kuulevinanikaan. Hetkisen kuluttua huusi äiti taas, nyt jo kovemmin:
"Mai-ju!… Tule hämmennä tuota huttua, jotta ei pala pohjaan!"
Minä ryhdyin nyt lukemaan romaania, viattomana kun en mistään mitään tietäisi. Äiti tuli vihdoin ovelle ja sanoi jo kovasti:
"Etkö sinä kuule, Maiju, mitä sinulle sanotaan?"
"No mitä?" nostin katsettani kirjasta silmänräpäyksen ajaksi, ja jatkoin taas lukuani. Äiti polki jo jalkaa ja varotti ankarasti:
"Maiju hoi!"
"No mitä … mitä nyt!" rähähdin minä.
"Pane paikalla pois se kirja ja ala tulla hämmentämään", kiivastui siitä jo äiti ja uhkasi:
"Tahi tässä jo paha tulee eteesi!"
En voinut silloin enää tuskaani hillitä, vaan äsähdin halveksivasti:
"No eikö teillä nyt ole elämässä enää mitään muuta korkeampaa kun tuo ainainen syöminen ja keittäminen!"
Äiti ällistyi. Käytin sitä hyväkseni ja teeskentelin aivan kauhistuneena:
"Ei koko talossa ole mitään muuta kuin paljas aineellisuus ja huttu ja keitokset ja paistokset!… Ei idealia, ei kirjallisuutta ei mitään henkistä."
Luulin jo voittaneeni, mutta erehdyin. Äiti tulla pyöritteli uhkaavana aivan eteeni ja saneli jyrkästi:
"Nyt, Maiju, paikalla huttukattilaa hämmentämään, tahi minä annan idealismia … ja muuta henkistä!"
"Äs!" sähähdin minä, viskasin kirjan sohvalle ja lähdin hellan ääreen, halveksivasti niskaani nyäisten.
Ja niin täytyi minun ryhtyä puuhailemaan mitä aineellisimmassa, arkipäiväisimmässä työssä. Huttukattilan rinnalla höyrysi työväen rokkakattila. Paisti kärysi. Pöydällä oli suola- ja jauhovakkoja, silliä, voita, piimää, ja jos mitä. Seinällä riippui märkä pyyhinriepu ja nurkassa törötti vanha luuta. Ja siihen ympäristöön olin minä nyt joutunut. Kärsimyksieni mitta oli täysi.
Mutta koneen tavoin hämmensin minä puuropataa. Ajatukseni tekivät työtänsä raskaasti, sekavina, sillä johan ne nyt olisivat siihen huttukattilaan pysähtyneet. Vertasin idealistisen elämän valoisuutta tähän surkeuteen. Kohta olivat mietteeni taas Petterissä, Ellissä ja kaikessa sekaisin. Työni tietysti unohtui tyyten. Äiti hääräili lihavana kuin mikäkin ja varotti ihan torumalla:
"Ja nyt katso, jotta se ei pääse pohjaan palamaan … tahi ei hyvä peri sinun idealismiasi ja muita kujeitasi!"
En viitsinyt edes vastatakaan. Sulin silmäni ja koetin olla kuuro. Ajatukseni hajaantuivat. Tuskalliset tunteeni saivat vallan—suoraan sanoen siinä oli kiukkuakin seassa—ja työ unohtui jo kokonaan. Äiti vain touhusi ja riiteli, otsa hikisenä. Alkoi jo tuntua pohjaan palaneen puuron käryä ja äkkiä löi äiti minua pyyhinliinalla päähän ja huusi kauhuissaan:
"Pahan hengen tyttö!… Tahallasiko sinä poltit sen hutun pohjaan!"
"Lyökää … lyökää nyt!… Vaikka tappakaa!" lausuin tyynesti, halveksivasti ja asetuin seisomaan, muka nöyränä alistuen vaikka teurastettavaksi. Äiti sieppasi huttukattilan tulelta, lennätti sen vesikorvoon, estääksensä enempää palamasta ja valitti surkeana, harmissaan:
"Semmoisia niistä tulee kun antaa kuritta kasvaa… Koko huttu on ihan pilalla."
* * * * *
Tavallisissa oloissa: kun ei ollut juhlia, oli meidän ruokapöytämme aina sohvan edessä. Isä tahtoi näet syödessään istua sohvassa, voidakseen oitis syötyänsä kallistua samoille sijoillensa ruokalevolle. Niin oli nytkin.
Minä en oikeastaan aikonut mennä syömään. Sitä ei olisi sallinut minun paha sisunikaan ja lisäksi minulla ei ollut ruokahalua. Henkinen kärsimys oli kuluttanut senkin, vaikka minulle kyllä tavallisesti ruoka kelpasi liiaksikin.
Mutta äiti pelkäsi jotain puuron palamisen johdosta ja hän oli sen vuoksi päättänyt vaatia minut syömään, voidaksensa tarpeen tullen lykätä syyn minun niskaani. Hänen ei tosin tarvinnut isän puolelta pelätä toraa, sillä isää ei voinut saadakaan, ei millään muotoa, suuttumaan ja riitelemään. Niin tyyni ja rauhallinen hän oli. Minä olen tämän, totuuden puolesta aina kiivaan luontoni perinyt nähtävästi toisaalta, tai on se minussa aivan perimätöntä, omintakeista. Tämän asian ratkaiskoot tiedemiehet.
Kun siis nyt isä oli jo pöydässä ja minua ei kuulunut, kutsui äiti:
"Maiju… Ruoka on pöydässä!"
Suhahdin yksinäisessä huoneessani kiukusta ja syvennyin lukemaan.
"Mai-ju!" painosti äiti toistamiseen. En hievahtanutkaan. Isä virkkoi tyynesti:
"Ka tottapahan sillä ei ole nälkä."
"Mikä nälkä sillä ei ole … muuten vain kujeilee", väitti siihen äiti, tulla pyöritteli huoneeni ovelle ja uhkaavasti sormellansa varoittaen käski jyrkästi:
"Maiju!… Paikalla nyt syömään ja hyvin siivolla!"
"Äs", viskasin taas kirjan sohvalle ja aivan rientäen, äidin ohi työntäytyen, syöksyin pöydän ääreen, istahdin ja mutisin:
"No syöttäkää nyt … niin jotta halkeaa!"
"Suu kiinni, Maiju!" koveni siitä vain äiti ja niin alkoi pakollinen syöminen. Isä pisti jo lusikallisen puuroa suuhunsa, tunsi maun, otti toisen lusikallisen, haisteli ja arveli:
"Pohjaan palanuttako se tää huttu on?"
Nyt oli äidillä oiva tilaisuus ruveta minulle riitelemään. Hän koputti etusormellansa pöydän reunaa ja tavaili:
"Johan minä sanoin sinulle, Maiju, jotta muista katsoa, että huttu ei pala pohjaan!… Sillä tavallako sinä täytät vanhempiesi käskyt ja sillä tavallako sinä aiot kerran itse maailmassa eteen päin mennä ja ruuasta huolehtia."
Isä söi rauhallisena. Äiti jatkoi toraansa. Hänen kasvonsa punottivat jo harmista. Ensin hillitsin itseäni, en välittänyt, olin ylenkatseellinen. Mutta kun hän jatkoi, en voinut enää hillitä sisuani vaan nousin puolustamaan henkisiä oikeuksia semmoisella tarmolla että sen piti tuntua. Jyrkästi sanoin minä:
"No pitäisikös minun sitte koko henkinen elämäni ja kehitykseni haudata yhteen huttukattilaan."
Minä ihan ylvästyin, tajusin oikeuteni, minulle tehdyn vääryyden ja nousin sitä vastustamaan, jatkaen:
"Eikö maailmassa sitte todellakaan ole korkeampaa kuin tämä aineellisuus ja tämä arkipäiväisyys ja syöminen ja makaaminen!"
"Mai-ju!" uhkaili jo äiti.
"No puhun kyllä!" yllyin minä aivan jo uhkaavana kovaäänisesti. Asiani oikeus antoi minulle voimaa.
"Mai-ju", ärjäsi jo äiti. Minä kiihdyin ja aivan huusin:
"Mutta minä puhun… Minä olen kärsinyt, mutta nyt siitä on loppu, sillä minäkin olen ihminen."
Sukeutui ankara väittely. Isä ei ollut kuulevinansakaan. Hän söi loppuun, otti sanomalehden, sytytti sikarin, kellahti sohvaan selällensä ja kysyi:
"Mitä sinä nyt riitelet?"
Äiti oli aivan punainen ja riiteli:
"No kun minä panen sen hämmentämään kattilaa ja varotan varottamasta päästyäkin, jotta ei saa päästää pohjaan palamaan, niin tämä ihan tahallaan… Ihan tahallasi sinä sen poltit", yltyi hän lopussa minulle. Yhä tarmokkaammin puolustin minä asiaani ja oikeuksiani. Isä veteli, selällään köllöttäen, savuja ja puhalteli rauhallisesti savupilviä ylös. Minä jatkoin äidin kanssa, yhä kiihtyen.
Koetin löytää hyvin myrkyllistä sanottavaa ja löysinkin sen. Kuten lukija on meillä käydessään nähnyt, on isä ja äiti hyvässä lihassa, niin kuin kansa sanoo, ja olisin ollut hölmö jos en olisi niin hyvää aihetta käyttänyt hyväkseni. Sillä pistellen minä riitelin ja vannoin:
"Ette tarvitsekaan luulla, että minä vajoan sillä tavalla aineellisuuteen, jotta jo ulkomuodostakin näkee … lihoo jotta on täysinäinen ja pyöreä kuin sillitynnöri! … niin jotta ei kohta sovi ovesta ulos pyörimään!"
Nyt olisi äiti jo suuttunut silmittömäksi, mutta isä, jota nukutti, vääntyi kylellensä, selin meihin ja virkkoi laiskasti, kuin ohimennen:
"Aja se tyttö pois siitä rämpättämästä ja mene itsekin muuanne riitelemään, jotta saa nukkua!"
Sen sanottuansa alkoi hän jo hiljaa kuorsata. Äiti oli kuin kuumeinen. Minä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin taas katkerasti. Äiti sairastui lievästi. Onneksi oli toki Laakkosen mummo kotosalla. Sauna lämmitettiin, ja mummo hieroi äitini taas terveeksi. Päivä laski. Muut olivat jo ennallansa, mutta minun sieluuni tulvi henkisen yön ja epätietoisuuden synkkä pimeys.
Ja niin jatkui surullinen elämä. Lukkarin herrasväen ja vanhempieni välit olivat tärveltyneet, kylmenneet. Lukkarin rouvaa harmitti tyttärensä asia. Ilmi riitaa ei kuitenkaan voinut syntyä, sillä lukkari oli isälleni velkaa viisisataa kahdeksankymmentä kolme markkaa.
Mutta sitä katkerammiksi kävivät mielet salassa. Lukkarin rouva teki jo matkan Joensuuhun ja lähetti sieltä äidilleni postipaketissa hierimen, jommoinen Tohmajärvellä aina lähetetään sille, joka ikäänkuin on ollut hierimenä toisen padassa: sotkenut toisen asiat. Se oli äärimmäisen ilkeyden merkki Tohmajärvellä.
Ja nyt alkoivat äidille surun ajat. Hän häpesi lahjaansa koko pitäjän edessä, itki ja valitteli kerran maatamennessä:
"En ole kenenkään kattilassa vielä hierimenä heilunut … ja nyt tämä häväistys!"
"Viskaa tuo tuleen … niin sillähän tuosta pääset!" sanoi siihen isä, kätkeytyen vuoteeseen peiton alle ja alkaen kuorsata.
h) SEKALAISTA.
Nyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä jos ei vain pilaa koko kirjaa.
Varmaankin on lukijakin jo oppinut tämän kertomuksen avulla käsittämään, että rakkaus on tunteen eikä järjen asia. Minun järkeni oli nyt jo kuin kirkas tähti, joka on pilveen peittynyt, eikä siis enää paistaa voi. Tunne se vain yksin minussa eli ja hallitsi.
Ja nyt taas kertomuksen juoneen:
Jotain käsittämättömän surullista näin minä nyt kaikessa. Elämän suuri harmaus verhosi kaiken. Tohmajärven selkä näytti autiolta, kuoleman ja olemattomuuden erämaalta. Joskus liiteli korkeudessa kalalokki … vai mikä iso lintu hän lie ollut. Se tuntui olevan joku kuoleman maiden aave, joka saalistansa väjyy. Jossain, siellä etempänä, kuvittelin yksinäisten tiirojen ja kajavien oleksivan hylättyinä, aution seudun ainoina asujamina. Semmoisia synkän runollisia ajatuksia sikisi jo aivoissani.
Ja minä olin suunnitellut sata juonta, millä voittaa Elli ja saavuttaa onni ja elämän sopusointu rakastetun miehen sylissä. Kun äiti rupesi minua edelleenkin työhön ajamaan tekeydyin minä sairaaksi saadakseni olla rauhassa tunteineni. Siihen oli toinenkin syy: tahdoin herättää ihmisten sääliä … taikka—heitän taas ujostelut ja kiertelyt ja kerron suoraan: olin näet jo koulussa lukenut Heinen ihanan "Toivioretki-runon". "Du Hochgebeinedeine!" [Sa neitsyt kaikkein autuain.] ja eikös minun onnettoman päähäni iskenyt ajatus olla se sairas tyttö, jota äiti vie parantamaan kipeää sydäntä uhraamalla Neitsyt Maarialle vahasydämen. Ajattelin vielä, että ehkäpä tuo avuton tilani vaikuttaisi Petteriinkin, sulattaisi hänet, järkyttäisi hänen mielensä herkäksi minulle—niin laskin minä. Niin sairaaloiset olivat minun suunnitelmanikin. Sidoin päähäni kylmät kääreet, joita vaihdoin kahdesti tunnissa. Koetin ylenantaa. Joskus join suuni vettä täyteen, tulin sitte juoksujalassa, sairaloisesti hynttyyttäen, keittiöön ja ylenannoin veden kaikkien nähden likakorvoon ja aloin kakistella lisää, painoin sydänalaani käsilläni ja poistuin taas horjuvin askelin, kääre päässä. Kerta katsahtaa muljautti minua silloin sohvalla lojuva isäni ja kysäsi äidiltä:
"Onko se tuo tyttö sairas, kun se ylenannattelee?"
"Vieläpä tuo… Ilman vain kujeilee ja metkuttelee", vastasi äiti ja isä syventyi taas sanomalehteänsä lukemaan.