The Project Gutenberg eBook ofRakkauttaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RakkauttaAuthor: Maiju LassilaRelease date: April 1, 2004 [eBook #11916]Most recently updated: December 26, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUTTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RakkauttaAuthor: Maiju LassilaRelease date: April 1, 2004 [eBook #11916]Most recently updated: December 26, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
Title: Rakkautta
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: April 1, 2004 [eBook #11916]Most recently updated: December 26, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUTTA ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Traagillinen lemmen tarina
Kirj.
Maiju Lassila
1912
a) TUTUSTUMINEN.
"Tekö sitä olette se Maiju Lassila … tään Tohmajärven vallesmannin tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin tungetteleva oli mielestäni se kysymys.
"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä, lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole se vallesmanni Lassilan tyttö?"
Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi, keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani halveksivasti:
"Fyi!"
Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:
"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin… Tunteehan teidät jo vanhempienne ulkomuodostakin."
Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä, veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.
Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:
"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämänPeijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla."
Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:
"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"
No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:
"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta… Hirsimetsä yksistään jo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä."
Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa olevan. Hän selitteli vielä:
"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin päätin tuhertaa vielä tällä vanhalla."
Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt, käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:
"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin."
Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:
"Ka…"
"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?" keskeytin minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:
"Ka enhän minä itse… Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät … niin jotta ei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa…"
Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:
"Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan, eikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa juovat."
Heilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä tepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin asian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti. Hänen typerät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle. Hänen pojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi kuunnellut.
Tai oikeastaan… Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle… Mutta kuka sitä nyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa… Naisia lemmen asiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä olin jo kuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken muuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat—jopa jotkut herratkin—puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin sulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:
"Onhan se rikas poika … kun ei sen isä ukko olisi semmoinen törkyläjä!"
Kaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut sydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin on nyt asia, vaikka valalle vietäisi.
Siksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri. Tekeydyin toki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti, iloisesti. Ikonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:
"Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on äitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä sanoi, jotta vaikka minä alottaisin … jos sattuisi vaikka vallesmannia itseään tapaamaan."
Sitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä rinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen hänen poikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:
"Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä vähä-varaisen kannattaisi tehdä…"
Välillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi tiepuoleen ja jatkoi:
"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle… Kunpa hän sitte osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon."
Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:
"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan…Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!"
Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:
"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"
Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:
"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö… Sattui kadulla niin minä lyöttäännyin yhteen matkaan…"
Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle. Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi vieläkin nipukammallensa.
"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä", lisäsi vielä isä, vetäsi savut ja sanoi:
"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!"
Ajatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen puheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä Petteriltä:
"Mitenkäs se on … onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?"
Petteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta, lisäten poistuessaan:
"No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano jotta tottapahan isäukko sitten maksaa."
* * * * *
Olimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me rinnatusten kävelemään… Mikä minut pani niin tekemään: heittäytymään tuntemattoman miehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä nytkään käsittää. Varma vaan on—uskokoon lukija tai olkoon uskomatta—ettei siinä ollut mitään niin sanottua tarkotusta: ei halua päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin silloin vielä lemmen asioissa aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä paitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja Tohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet.
Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri ja kysyi:
"Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?"
"Olen" vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin vuorostani:
"Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?" "Ei… Minä olen täältä Sortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen täytyy silloin olla minulle tuttuja", selitti Petteri ja kysyi taas:
"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?"
"Kuinka niin?" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kunPetteri tapaili sanoja myönsin minä.
"Minä pidän koko Sortavalasta… Entäs te, herra Ikonen?"
"Minäkin pidän tästä hyvin paljon… Kun me olimme ylioppilastutkintoa suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan Kaivopuistoa."
Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:
"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?"
"Olen… Olettekos te?" veikistelin minä.
"Olen… Minä jo luin sen viime kevännä", hymyili Petteri, koettaen astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:
"No mitä te pidätte hänestä?"
"Kyllä hän kirjoittaa… Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään, otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti kuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin närkästyneenä:
"No samaa minäkin ajattelen … Lassi Maijula kirjoittaa paljon yksinkertaisemmin ja selvemmin… Vai mitä te, herra Ikonen, ajattelette?"
Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:
"Ajaako neiti polkupyörällä?"
"Ajan… Ajatteko te?" vilkastuin minä tekeytymällä.
"Ajan… Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja ensi viikolla on aikomus käydä Impilahdella", selitteli Petteri ja kysäsi:
"No mistä pyöristä neiti eniten pitää?"
Minä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin toki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:
"Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?"
"Niistä minäkin pidän… Ne ovat 'tarmo'-pyöriä. Niissä on hyvät gummit ja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta."
Me nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis poutapäivä. Kukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät, reunat ja vuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden, hiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen mielialaamme, jonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen synnyttämä oudostelu. Varsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja minäkin koetin parhaani mukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja runollisuuden vaikutukselle alttiiksi. Kaikki se vuorostaan lisäsi taas Petterin ujostelua. Oli alkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen, ääntäen:
"Chrysanthemum segetum."
Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:
"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja."
Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas Petteri. "Pidättekö kasviopista?"
Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja huudahtelin muka ihastuneena.
"Ai miten ihanaa!… Miten hurmaava näköala."
Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu oli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että silmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä huudahdellut lausui Petterikin:
"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!"
Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:
"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa… Eivät sitä runoilijat suotta ylistä."
Minä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: "Kun saisi aina tämmöisestä näystä nauttia!"
Samana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne löivät hevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata rumaa laulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko tapausta ja sotkeakseni sitä hyräilin:
"Kun kaunihin maan sä annoit ja taivaan kuin sinisen."
Niin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan ihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me puhumaan isänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri puhui siitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme laskeutua alas vuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.
Ja niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman sopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän. Sivuutimme erään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat, paikatut housun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta tyhjennyt kalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin täytyi myöntää:
"Kylläpä täällä haisee väkevältä!… Menemme tätä toista tietä."
Käännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä likavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten sylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä omituisesta asemasta aloin huudahdella:
"Ai miten kaunis näköala tuolla… Katsokaa herra Ikonen … tuo tuolla etäällä… Mikä soma maalaisidylli!"
"Onpa todellakin!" tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja niin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo paluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin minä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme Vorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin lumoavan, hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana. Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja virkkoi kuin muun puutteessa:
"Ei ole tämäkään näköala hullumpia!"
Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän aikaan erosimme, kysyi jo Petteri:
"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani näköalakortteja?"
Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,—maalatkoot ja koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen, joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.
No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli. Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi. Se oli jo … arvaahan lukija … no … sinnepäin menossa… Tuli ilta. Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan erinomaiselta.
Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani. Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia yli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi häntä kiusaamaan.
b) ALKUASTE.
Ja miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin sitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron sitä nyt tässä:
Elämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain kirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui toiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin ja kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.
Niin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja kaikille hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin rauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten tytöillä on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana olemista ja sanoin itsekseni:
"O-hoh!… On niitä nyt muitakin nähty!"
Mutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy meihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään sen rauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle otsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä välitä. Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan: Yhä itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä vaivaamaan, ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia kärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja mennyttä kalua.
Jotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.
Petteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini oli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni hänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten lähettämiä.
Nyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit olivat kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo järjestin albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta loppuun ja niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.
Tuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se asia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki kehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.
Ja nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä veti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja yksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen aina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni, joka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen syvyyttä ja vakavuutta—mistä hän mokoman janon lie saanutkin—ja jolle kaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan pelkäsi sitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.
Lempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo saanut aikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin, joskus laulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä kuvastimen edessä koristellen itseäni.
* * * * *
Oli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas harmaantui pilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua. Harmaana lepäsi Tohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen yli voimakkain siivenvedoin.
Sinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta, yksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut, siitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti haukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja kissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.
Mutta puolen päivän aikana tuli toki vieraaksi tukkikauppias Halisen rouva. Hän oli lihava kuten äitinikin ja tiesi kaikki Tohmajärven salaiset asiat. Juotiin kahvia. Äitini ja rouva Halinen puhuivat kanojen munimisesta. Äitini valitti:
"Mikähän lie näille meidän kanoille tullutkin, kun ne eivät enää muni sen vertaa jotta edes itse näkisivät minkälainen on muna!"
"Käyppäs osta tältä uudelta … tältä ukko Ikoselta niitäuusi-sorttisia, rotukanoja, niin ne munivat", neuvoi siihen rouvaHalinen. Niin johtui puhelu Ikosen herrasväkeen ja lopuksi nimenomaanPetteriin.
"Onhan se rikas poika … se ukko Ikosen poika, kun ukko itse kuolee—", arveli rouva Halinen. Äiti tarkasteli isän vanhoja sukkia ja jatkoi:
"Minkälainen mies hän mahtanee sitte muuten olla."
Istuin keinutuolissa, keinuin kuin ajatuksissani ollen ja koetin tekeytyä, kun en kuunteleisi koko keskustelua. Rouva Halinen selitti: "Eihän siitä ole mitään pahaa kuulunut … ainakaan tähän asti."
Hänkin tarkasti nyt välillä isän sukat ja selitti sitten Petteristä lisää:
"Eihän se kuulu vielä juovankaan."
"Mitenkä se nyt niin aika mies ei ole vielä juomaan oppinut!" pääsi äidiltäni oudostelu. Halisen rouvakin yhtyi siihen vakuuttaen:
"Ka eipähän tuo kuulu vielä juovan… Jos häntä nyt sitten ei tämäRatisen poika opettane!"
Minä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut enää täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen siihen suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää jaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva Halista ja hyvittelin"
"Täti Halinen!… Te olette aina niin hyvä ja herttainen!"
"No… Mikä sille Maijulle nyt juohtui mieleen, kun nyt tuolla tavalla!" oudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa, taputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:
"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen … niin paljon niin paljon että oikein!"
Ja sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena.Mutta äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:
"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen poikaan ihan korviaan myöten rakastunut… Aina vain kuuluu sitä hokevan."
Se oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa näennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi sielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa. Puhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:
"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen… Siinä vain syö ja kuluttaa ukkolukkarin pieniä tuloja!"
Heittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla kädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi kiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:
"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin jo kuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei anna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään."
Tunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun rouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä, sanoen:
"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan pääsee!… Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin seitsemään paulaan… Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut jos ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!"
Hän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun yksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin hermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:
"Äs!"
"No … mitä sinä nyt siinä äsähtelet!" pisti siihen äitini. Se välinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin keinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:
"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin että ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!"
Tuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä … näin herkäksi ja omituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis ole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne meihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo paljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki todellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin. Avasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle Tohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat puiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei näkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis järkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman pimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu nousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.
Niin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan löytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:
"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?"
Äiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi:
"No johan se nyt itse!… Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin oikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!"
Välillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:
"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin pistin jo koko pyörän aittaan lukon taa."
Ensimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät tappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen kiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen rapina. Tyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat vesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä kauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani heikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja mustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:
"Mokomakin!… Luulee parempikin olevansa!"
* * * * *
Niinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit jo yksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen siivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain kirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain kauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki hetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin pääosaa koko jutussa.
Joskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi olla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran jo asiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä ollut varma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan minun oma isänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra Kuittiseen, ja kumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut herra Kuittista sietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua poikansa asioista vaikka ihan paljasta pötyä.
Niin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä, vaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata Petteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi saanut nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!
Eräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin Ikosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja oitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä semmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se ole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.
Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti:
"Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?"
Löyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin aivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:
"Onko teillä semmoista … semmoista … no"—pyörittelin kädelläni kuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: "minä en tiedä mitä se on suomeksi … semmoisia 'petit corset'ranskaksi… Tiedättehän?Petit corset … petit corset."
Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:
"Mutta parasta … kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on … semmoisiapetit corset".
"Ei … ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin pahoitella:
"No voi, voi sentään!"
"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:
"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?… Meillä on hyviä naisten sukkia ja…
"Ei!" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen, päätään kallistellen:
"Ja naisten käsineitä … ja…"
"Ei … ei", keskeytin taas kiireesti.
"Ja hiusneuloja on … ja hyviä rintaneuloja!"
Nyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta tulevan ja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli puotilainen:
"Ja hyviä naisten housuja … ihan äsken tulleita!"
Olin ihan punastua. Hyi! Selvitäkseni olin nyt vasta huomaavinaniPetterin ja huudahdin:
"Ai … herra Ikonen täällä!… Sitäpä ei olisi odottanut!"
Hän kumarsi, nosti lakkiansa, hymyili tyynesti ja selitti:
"Tulin ostamaan selkäsiimaa ja koukkuja… Nyt alkaa paras pitkällä siimalla pyyntiaika!"
Ja miten toinen oli nyt asemamme kuin ensi kerran, Vakkosalmella tavatessamme!
Nyt olin minä neuvoton, hän ikäänkuin perehtyneempi ja sen johdosta rohkeampi. Syntyi pieni keskustelu. Koetin olla ystävällinen, mutta samalla huoleton, iloinen, ettei hän saisi sitä käsitystä, jotta muka tungettelen. Niin luontevasti, yksityiskohtia myöten, näyttelin jo rakastuneen naisen osaa.
Mutta kohtaus loppui äkkiä. Petterin isä oli saanut asiansa toimitetuksi ja huusi poikansa ulos, kiirehtien kotiin lähtemään. Jäin yksin ja nyt aloin miettiä miten saada tilaisuus seurustella Petterin kanssa rauhassa enemmän. Tilaisuus olikin tulossa: Olihan meillä tulossa perhejuhla: äidin nimipäivät, joille tavallisesti kutsuttiin koko Tohmajärven herrasväki, jopa joskus muutamia siistimpiä, rikkaampia isäntämiehiä. Päätin nyt tarmolla toimia niin, että herra Ikonen kutsuttaisi perheinensä, vaikka hän ei ollut vielä isän erityinen tuttavakaan. Kärsimättömänä odotin vain juhlan tuloa ja vannoin näyttäväni Ellille, että hänen aikomuksensa ovat turhaan raukeavat.
Ja nyt alkoi odotuksen ja epätietoisuuden aika. Sieluelämäni liikkui herkkänä, kuin auer tuulenhenkäyksissä. Haaveilut ja unelmat ilmestyivät. Iltasilla nukkuessani toivoin yöllä näkeväni kauniita lemmen unia. Mutta mikä ihme siinä lie ollut, että minä en niitä koskaan nähnyt. Se oli mielestäni pahan enne. Siksipä usein, kun aamusella heräsin, tuskastuin koko maailmalle, löin, tai viskasin tyynyäni ja sähähdin tuskaisen, hermostuneen:
"Äs!"
c) ENSI PAULANI.
Joutuivat siitä vihdoinkin sanotut äidin nimipäivät. Isä poltteli piippuansa ja äiti laati hänen kuullen luetteloa niistä, ketä olisi kutsuttava. Hän alkoi:
"No papista ja näistä muista paremmaisista nyt ei ole puhettakaan … ne kutsutaan… Mutta miten on sitte tämän kauppias Surakan kanssa."
Hän odotti vastausta. Minä olin kärsimätön Ikosen joukon puolesta, peläten että sitä ei kutsuttaisi. Hermostuneena pistin minä jo, kun isä viivytteli vastausta:
"Ettekö te nyt, isä, kuule kun äiti kysyy?"
"Mitä?" tokasi isä rauhallisena. Äiti toisti:
"Niin että miten se on tämän Surakan joukon laita?"
"Surakanko!" tarttui isä, kaivoi hammastansa tikulla, nitristeli ikeniänsä, puhdistaessaan kielensä kärellä tikun jälet, kävi sitte sylkäsemässä ja ilmotti:
"No joutaa tulla… Puhuuhan sitte Nykösen kanssa jauhon hinnoista, niin ei se ukko ole muiden vastuksena."
"Surakka siis kutsutaan", merkitsi äiti listaansa, kokoili siten kaikki ajatellut luetteloonsa ja lausui:
"No muitapa niitä ei jumalan kiitos olekaan!"
"Mamma … Ikoset!" kuiskasin minä silloin äidin korvaan. Äiti katsoi isän silmiin kysyvästi ja kysäsi:
"Niin … mitäs sinä siitä sanot?"
"Kenestä", kangerti isä, hampaan kaivutikku suussa.
"Ikosesta… Siitä joka muutti sinne Peijonniemeen?"
Isä oli ottanut peilin, tarkasteli suutansa kita auki, koristi sitte kurkkuansa kolme toinen toistaan kovempaa kertaa, kävi sylkäsemässä ja kielsi sitten:
"Se on niin siivoton ukko, koko se Ikonen."
Minä hermostuin siitä ja äsähdin:
"Mitä te, isä, tuolla tavalla ihmisistä puhutte!"
"Tuo kurkku pakana, kun ei selviä!" koristeli isä taas. Minä ärryin jo ja äsysin ikään kuin itsekseni:
"Ikäänkuin nyt ihmisillä olisi ero… Ja ikäänkuin Ikonen ei maksaisi isälle palkkaa niin kuin muutkin", pistin minä lopuksi ilkeästi.
Isä ei viitsinyt ruveta riitelemään. Saatuansa kurkkunsa lopullisesti selväksi, otti hän piippunsa ja lupasi äidille:
"No kutsu minusta nähden! Mutta kutsu sitte myös se tukkipotrossikka Halinen, niin puhuu sen Ikosen kanssa metsäkaupoista, jotta se ei muita häiritse!"
Iloisena, nenä pystyssä lähdin minä nyt huoneesta. Isä sytytti pitkävartisen piippunsa ja puheli laiskasti, minua tarkottaen:
"Onkohan tuo missä jo siihen Ikosen poikaan ihastunut kun se sitä joukkoa jo tänne koettaa raahata."
Äiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata partakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi keinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:
"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä sen hamerahoiksi."
* * * * *
Sinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin ilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin, kuin lasta. Joskus menin huoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai harjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja harjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna siroja, aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin koreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti minua. Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.
Ja nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti mahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja siihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä seuraavan tapauksen:
Puolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin hänen puhuvan äidille:
"Hyvää päivää, täti!… Äiti käski sanoa hyvin … hyvin paljon terveisiä tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin hyvästi, jotta kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme lettileipää… Missäs se Maiju on?"
"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan… Maiju hoi!… Oletko sinä siellä?… Täällä on Iittilän Elli", vastasi ja huuteli lihava äitini hosuen pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja huudahteli:
"Ai-jai!… Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!"
Ja lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä kun haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä takapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä ja sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo suututti niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen närkästyneenä:
"Äs!"
Mutta Elli ei älynnyt mitään. Hän suinasi nyt hattuni, minusta mitään välittämättä ja vasta sitten kysyä heläytti asiansa:
"Kuule, Maiju!… Oletko sinä jo nähnyt nuorta herra Ikosta?"
Oitis kiekahdin minä mustasukkaiseksi, enkä vastannut. Elli jatkoi:
"Hän on nii-in miellyttävä … nii-in miellyttävä, jotta sinä et Maiju usko… Ja sitten hän harrastaa polkupyöräilyä ja luontoa ja on semmoinen idealisti… Minä hänestä pidän paljon enemmän kuin Oskarista", lopetti hän muuttaen äänenpainoansa.
En tiennyt enää mitä sanoa ja peittääkseni suuttumiseni huusin minä keittiöön harmistuneesti:
"Pankaa herran tähden se keittiön ovi kiinni, jotta ei tule tänne ruuan haju … ihanhan tähän jo läkähtyy!"
Ovi sulettiin. Elli otti puuderirasiani, tartutti siitä puuvillatukkuun aimomäärän puuderia, sipasi sillä, suu auki, kasvonsa niin että ne olivat kuin jauhotut, ryhtyi sitte peilin edessä pyyhkimään enintä pois ja kysyi sitä tehdessään:
"Maiju… Tuleeko herra Ikonen tänä iltana teille?"
"Pyh!… Tulipa tuo nyt tahi ei!" keikautin minä nenääni, tekeytyen hänen silmissään ylenkatseelliseksi Ikosta kohtaan, sillä mustasukkaisuus alkoi jo minua ihan sapettaa.
"On niitä nyt parempiakin nähty!" lisäsin minä vielä ynseästi, peittääkseni tunteeni. Mutta hän vain jatkoi:
"Minä pidän hänestä… Hän on niin kiltti ja niin suuri idealisti … niin suuri idealisti että sinä et, Maiju, usko!"
Olin harmista haleta. Hän olisi vieläkin puhunut, mutta nyt minä jo ehätin halveksivasti:
"Mhyh!… Semmoista vanhoillisuutta!" Taas aikoi Elli jotain sanoa, mutta ei ehtinyt saada suun vuoroa kun minä kiirehdin, ilmottaen jyrkästi, nenääni nostaen:
"Idealismi on nyt jo voitettu kanta… Kaikki suuret ja modernit ihmiset ovat nyt jo realisteja!"
Mutta ei Elli vieläkään älynnyt, että minä en häntä sietänyt. Hän alkoi taas puhua Petteristä, kehuen:
"Hän on jo lyseossa ollessaan ollut niin hyväpäinen, niin etevä ja varakas, jotta kaikki opettajat ovat hänestä pitäneet."
Nyt loppui jo minun kärsivällisyyteni. Hermostuneena huusin minä hänestä irti päästäkseni, äidille:
"Äiti hoi!… Eikö se äiti nyt tiedä, jotta täällä on vieraita!… Kun nyt ei kahviakaan tarjoa!"
Ja se auttoi. Äiti kutsui Ellin kahville ja minä pääsin hänestä.
* * * * *
Nyt kai jo uskonee lukijakin, että Petteri oli vienyt minun sydämeni, että lempeni siis oli todellista, ei hetken tunnetta ja utua. Sillä jos niin ei olisi ollut, en minä olisi ollut näin tavattoman mustasukkainen Ellille. Nyt minä en voinut häntä sietää. Kiukustuneena tarkastin minä hänen lähdettyänsä puuderirasiani, viskasin hänen käyttämänsä pumpulitukupsen uuniin ja ähähdin ynseänä, mutisemalla:
"Tulee siihen vielä toisten pumpulit likaamaan ja puuderit kuluttamaan!… Mokomakin!"
Muistin hänen kiemailevat liikkeensä, suutuin ja puhelin ylenkatseellisesti:
"Koketeeraa vielä ja keikistelee kuin parempikin… Takaruumiinsakin työntää niin pitkälle jotta se on kuin mikäkin putkula… Ja sitte, kun se sitä kieputtaa näin … näin … näin!"
Minä matkin hänen liikkeitänsä, yllyin ja jatkoin:
"Ja sitten siitä idealismistaan kaakattaa kuin mikäkin haikara…Ikäänkuin siitä mitä ymmärtäisi!"
Matkin hänen kakatustansa ja muikistelujansa, ja niin uskomattomalta kuin tämä minun käyttäytymiseni tuntuukin—kukapa voisikaan uskoa ettäminäolisin niin tyyten unohtanut itseni ja sulouteni vaatimukset että ruvennut niin rumalla tavalla matkimaan—niin on se kuitenkin totta. Olen sen kertonut ettei voitaisi syyttää minun salanneen huonoja puolia ja piirteitä, jotka rumentavat minua. Olen tahtonut olla rehellinen, sillä mitäpä hyötyä minulle nyt enää tämän salaamisesta olisi.
No niin. Minä siis matkin ja tein jos mitä. Mutta mustasukkaisuuteni siitä vain yltyi ja se taas kiihdytti tietysti lempeäni. Minä hermostuin, tulin jo juonikkaaksikin ja olisin vain laiskotellut. Sydän alkoi yhä suuremmassa määrässä tunkea aivojen toimintaa pois tieltään, tunne-elämä astui järjen virkaa hoitamaan ja silloin tietysti tapahtuu, ainakin alussa, yhtä ja toista outoa. Meitähän voi yleensä silloin, kun sydän toimittaa aivojen virkaa verrata taloon, josta isäntä on lähtenyt matkalle ja vanha, isännän töihin tottumaton ja kömpelö ukko jää pitämään vallattomia lapsia kurissa. Arvaa sen, mikä mylläkkä siinä aluksi syntyy ja mitä tuhmuuksia ukko itsekin lopulta tuskautuneena tekee!
No niin. Näin alkoi asia mennä. Tuossa puolen päivän aikana minä jo telkeydyin huoneeseeni ja itkeä tihistin, ensi kertaa näissä asioissa, vaikka eiväthän nämä lemmen asiat tietysti itkemällä sen paremmaksi tule.
* * * * *
Mutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin ja hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin, joskus silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin toimittaa, ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.
Ja koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus. Petteri näytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin ärtyiseksi muille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan, en minä sitä enää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen tungettelunsa hermostutti minua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin ohimennen lausua jonkun sanan Petterille.
Kerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan polkupyörämatkasta, kun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän koetti saada rillit pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila… Saanko luvan kysyä", yritti hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan. Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti:
"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"
"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:
"Jos lie se vieteri jo höltynyt … kun ne eivät kestä!"
Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:
"Ei … kyllä se on uusi vieteri…"
Ja kääntyen asiaansa toisti hän:
"Niin … kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?"
"Oikein hyvin", koetin olla miltei veitikka, vaikka Ratinen minua kiusasi. Petterin isä oli katsellut Oskarin puuhia, lähestyi nyt ja selitti:
"Kun olisi sankaniekat silmälasit, niinkuin minulla ja ämmällä on kotona niin ne kestäisivät päässä!"
Petteriä huvitti isänsä neuvo. Suu auki hymyili hän avomielisesti. Isä kysyi:
"Paljonko tuommoiset kultakakkulat vielä maksavat?"
"Tjaa… Mitä se oli kuusikymmentä markkaa", vastaili Ratinen herrasmiehen eleillä, sanoja tapaillen. Toinen lisäsi:
"Minä maksoin laseista markka viisikymmentä penniä ja niillä näkee pirun hyvästi … vaikka hienonkin kirja-präntin!"
Löyhyttelin sitä kuullessani nenäliinalla kasvojani. Ukko Ikonen koristi kurkkunsa ja kumartui sylkäsemään sohvan taakse ja arveli:
"Olisihan ne tälle meidänkin pojalle jo ostettava tuommoiset kakkulat, mutta tokko he kestänevät kun tälläkin on niin matala se nenänselkä!"
* * * * *
En tiedä mihin suuntaan keskustelu olisi jatkunut jos ei äiti olisi sitä keskeyttänyt. Hän helisteli nimipäivämaljojansa salin toisella puolella ja huomautti äkkiä:
"Missäs se on nuori herra Ikonen!"
"Täällä, äiti", ehätin minä, ja oitis toi tarjoilija Petterillekin lasin. Äiti tulla leiletteli silloin salin halki meitä kohti, lasi jo koholla kädessä ja kilisti Petterin kanssa, pyyhkäsi sitte vasemman käden kämmenselällä hikistä otsaansa ja lausui ennen ryyppäämistään:
"Onneksenne Teillekin, herra Ikonen!"
Petteri kumarsi niin kankeasti, että oikeastaan näytti menneen koukkuun ja hymyili entistä avosuisemmin ja pystynenäisemmin. Vilkasin häneen varkain. Ukko Ikonen alkoi selitellä äidille:
"Tää meidän poika aikookin ruveta tuomariksi lukemaan…"
"Jassoo!" sievistelihe äiti ja kysyi:
"No kuinka herrasväki Ikonen nyt viihtyy siellä Peijonniemessä."
"Ka mikäpäs siellä on viihtyessä!… Pellot kasvavat että ökisee ja nurmiheinän kasvukin on kohtalainen!" selitti ukko, imasi savut ja kysyi vuorostaan:
"Joko tällä rouvalla on nyt miten paljon ikää?"
"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää", selitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:
"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!… Tämä meidän ämmä on toki vuotta nuorempi."
Äitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata ryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät hämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.
* * * * *
Ilta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus tekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi. Turhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.
Mutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän oli yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän tarttuisi matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella, kiehtovalla äänellä:
"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?"
"Kuinka niin", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani. Olin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin tepsuttelemalla.
Ja Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen aihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin lausui hän:
"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto."
"Pidättekö tästä?" tartuin minä siihen nopeasti.
"Pidän", tokasi Petteri ja selitti:
"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin keritään aina niin paljaaksi kuin lammas… Se on vain luonnon turmelemista."
Niin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa ujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni huudahdella:
"Ai, kuinka te olette luonnon ihailija, herra Ikonen!… En minäkään pidä kerityistä puutarhoista… Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää ja … semmoista … no kodikasta ja kansallista."
"Eihän niissä mitä ole!" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu. Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:
"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?"
"En… Missä se on?" ällisteli Petteri. Minä selitin:
"Se on tästä vähän matkan päässä… Aijai kun sieltä on ihana näköala!… Se on niin ihana … niin ihana näköala että siitä voi nauttia vaikka aina."
"No mennään katsomaan", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin halusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi alushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.
* * * * *
Ihanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun saavuimme määräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat järven tyyneen siniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla nousi hienoinen sumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen yön sumuharsoon.
"Katsokaa!… Eikö ole ihana!" innostuin paikalle tultua. Petteri katseli hetken ja myönsi:
"On tämä kaunis paikka… Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla rannalla nuo lehmät… Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi hän puhetta.
"Se on Jouhkola."
Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön salaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan: koetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:
"Miten ihana on Pohjolan kesä."
Petterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:
"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa… Ei tuuli häiritseisi ja vene näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti."
"Niin… Miten ihanaa se olisi", sulin minä edelleen. Syntyi äänettömyys. Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun puheen puutteessa kysyi hän nyt:
"Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?" "Pidän!" valehdella heläytin minä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti:
"Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa."
"Niin … tehän olette suuri luonnon harrastaja!" lähenin minä häntä taas. Petteri siitä jo innostui ja kysyi:
"Kummasta kalastuksesta te enemmän pidätte: verkkopyynnistä, vaiko selkärihmakalastuksesta?"
"Selkärihma", heläytin minä umpimähkään, mutta varmasti ja häikäilemättä, silmät suurina, avoimina ja Petteri alkoi jo kehua:
"Selkärihmalla minäkin kalastan enimmäkseen."
Ja hän kertoi minulle kalastuksistansa ja harrastuksistansa ja me olimme onnellisia. Kertomuksensa hän lopetti ilmoittamalla:
"Siinä Nenosen lammissa, kun onkin oikein mustia kyrmyniskoja ahvenia, niin ne sitten vasta ovat hakkia syötille! Ei tarvitse muuta kuin viskaa vain veteen koukun, jossa on täky niin paikalla ne tarraavat siihen. Neidin pitäisi tulla kerran sinne kalastamaan."
"Ai, miten hauskaa!… Kun saisi ihminen kerran oikein … oikein rauhassa harrastaa kalastusta … ja kaikkea … kaikkea, mikä vain on hyvää ja kaunista!" tekeydyin minä jo aivan kademieliseksi.
* * * * *
Niin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä pehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä höläytin:
"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?… Eikö idealismi ole sitä korkeampi kanta?"
Petterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti verkkaan, omituisesti:
"Oo-on se toki … idealismi!… Minä en voi koskaan nauttia realistisesta kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi."
Minusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin että itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:
"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa."
Ja minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:
"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota … ei kirkasta … ei nosta ihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja samaa arkipäiväisyyttä!"
Ja niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli illallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin hämyihinsä, kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja onnellinen. Nyt toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan kanssa Ellin. Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi, herttaiseksi tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:
"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset kalastusretkelle Nenosen lammille."
Ukolla oli suu ruokaa täynnä, kun hän vastata mukelsi:
"Ka olisihan"—hän pureksi välillä—"olisihan siinä"—nyt hän nielasi palan—"olisihan siinä lammissa ahventa kun olisi vain pyytäjää."
Rakastettavana, iloisena perhosena, kietouduin minä nyt häneen, koittaen kiertoteitä saada hänet tajuamaan, että hänen pitäisi panna toimeen kalastusretki. Tietysti oli tehtäväni vaikea. Miten päinhän minä puhuinkin, niin kehui ukko vain lampiansa:
"Kala- … kalarikas lampihan se on se Nenosen lampi!"
d) ENSI KEHITTELY.
Juhlat olivat ohi. Hiljaisina, ikävinä kuluivat taas päivät. Elämässäni oli tapahtunut suuri muutos. Minä olin tullut entistä laiskemmaksi. Pieninkin työ minua kiusasi. Päivät minä luin idealistisia kirjoja ja kiukuttelin palvelijoille ja illat minä laulelin ja haaveilin. Ja aina vain välkkyi sielussani Petterin koruton kuva. Se oli painunut sinne hymyilevänä, ihanana ja rauhallisena kuten rantojen kuvaimet uppoavat järven tyyneen syvyyteen, sulattaen maiden ja vetten kauneuden yhdeksi ainoaksi levolliseksi ihanuudeksi.
Ja miten kuumeisena minä odotin uutta kohtausta! Toivoin että ukko Ikonen todellakin kutsuisi kalastusretkelle ja opettelin jo sitä varten kalastusta minkä voin: Renki Matti neuvoi panemaan syötin koukkuun ja opetti yhtä ja toista muutakin. Kärsimättömänä odotin minä nyt kutsua kalastusretkelle, ja kun sitä ei kuulunut, hermostuin minä, tulin kärsimättömäksi ja juonittelin milloin yhdelle, milloin toiselle. Kerrankin nukkui isä päivällisen jälkeen sohvalla syrjällään. Minua se kiukutti ja minä äsysin:
"Mitä tuo, isä, nyt on tuommoinen alituinen makaaminen!… Ei koko talossa enää tehdä muuta kun syödään ja maataan."
Isä raotti silmiänsä laiskasti ja katsoi minuun silmät soikeina rakoina.
"No, isä!" ärryin minä ja isä kääntyi silloin toiselle kupeellensa, selin minuun ja alkoi kuorsata. Suuttuneena keikautin minä silloin päätäni ja lähdin huoneesta, äkäillen, kuin itsekseni halveksivasti:
"Kaikenlaisia unikekoja sitä pitää ollakin maailmassa!"
Isä ei ollut kuulevinaankaan, vaan alkoi kohta rauhallisesti kuorsata.
Mutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään:
Kun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta kotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli jo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto oli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen. Aidan seipäihin kuivamaan pistetyt heinävihkot ja pajunkuori- ja leppätullot näyttivät pehmeiltä, satumaisilta, naavakuuset niin tumman salaperäisiltä, koivut hiljaisilta ja metsän ja yön henget näyttivät hiiviksivän puiden tummissa varjoissa kun Petteri nenä pystyssä, suu elottoman näköisessä, koruttomassa hymyssä istua kökötti rattailla, napinlävessä minun antamani kukkanen. Marjamäen mökkien kohdalla huomasi isäkin sen ja kysyi:
"Mistä se on tuo kukka sinun nutun ryntäisi tarttunut?"
"Se on neiti Lassilan antama", havahtui nyt Petterikin. Isä räpsäytti hevosta ohjaksien perillä ja kysyi:
"Jokos sinä aloit sitä tahkota?… Sitä Lassilan tyttöä?" Lisäsi hän hetken kuluttua, kun Petteri ei vastannut. Tämä ei vastannut. Isä mietti asiaa ja järkeili hetken kuluttua minusta:
"Onhan sillä näkyy hienot kintut … kun se nostaa hameensa niin jotta nilkka näkyy."
Mutta silloin oli hevonen kompastua. Ukko siitä hätäytyi ja pidätteli:
"Prtut … prtut!… Hevosen pahuukselta on etujalan kenkästä kulunut hokki, niin se kompastelee… Pitää käydä seppä Kärkkäisellä panetuttamassa uusi kenkä."
Kauvan ajoivat he nyt ääneti. Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri minua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani upposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen hämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun ääntä. Vihdoin lausui hän isällensä:
"Isä… Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki."
"Ka onpa niitä vielä entisiä suolakaloja kuukauden päiviksi… Ja kapakaloja voi ostaa Sortavalan markkinoilta", epäsi isä, tajuamatta vieläkään asiaa. Petterin täytyi selitellä:
"Niin … mutta semmoinen kalastusretki johon kutsuttaisi koko Tohmajärven herrasväki. Keitettäisi kahvia rannalla ja laskettaisi selkäsiimaa."
Nyt alkoi ukko saada hämärää käsitystä asiasta. Kun Petteri vielä jatkoi selitystä, myönteli isä jo:
"Kunhan nyt tulee sateisempia aikoja, jotta ei vie poutaisia työpäiviä, niin sitte panee hänet toimeen… Kalakin syö koukkua paremmin sateilla, kuin pouta-aikana."
Petteri sai alkaa uuden selityksen. Ylioppilaslakkiansa tarkastellen puheli hän pitkään, kuin itsekseen:
"Ee-ei se sateella sovi… Se pitää olla poutailma, jotta ei kastu neitienkään vaatteet."
Syntyi uusi keskustelu. Vihdoin sai ukko selvän, että kysymys oli oikeastaan muusta, eikä kaloista ja puheli:
"Ka mistäs minä sen arvasin, jotta sinä sitä vallesmannin tyttöä kalastelisit!"
Ja hän alkoi taipua. Ensin hän tietysti ehdotteli, että pidettäisi heinäntekotalkoot niin niistä olisi samalla hyötyäkin. Mutta Petteri vastusti sitä, sanoi etten minä pidä niittämisestä, enkä haravoimisesta ja silloin taipui jo isä, nykäsi hevosen juoksuun ja ilmotti:
"No laita sitte se retkesi… Tottapahan joku ahvenkin sattuu samalla koukkuun tarttumaan."