Hän. Mitä teitte silloin Allée des Soupirs[65] käytävällä?
Minä. Aika surkean vaikutuksen.
Hän. Sieltä lähdettyänne tallustelitte jalan katukivillä?
Minä. Niinpä niin.
Hän. Annoitte matematiikan tunteja?
Minä. Osaamatta sitä sanaakaan. Sitähän kai tahdoitte tietää, eikö niin?
Hän. Niin juuri.
Minä. Opin itse opettaessani muita, ja pääsin eräiden oppilasten kanssa hyviin tuloksiin.
Hän. Mahdollista; mutta musiikin ei ole laita sama kuin algebran tahi geometrian. Nyt, kun olette suuri herra…
Minä. Enpä niinkään suuri.
Hän. Kun teillä on rahoja taskussa…
Minä. Varsin vähän.
Hän. Niin kustannatte opettajia tyttärellenne.[66]
Minä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa; sillä kotirauha täytyy olla.
Hän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra, ja herrahan sitä olla pitää… Minulla oli vaimo[68]… Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että hän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni jyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: "Tulkoon valkeus!" ja valkeus tuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä pahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?
Minä. Mitäpä se tähän kuuluu?
Hän. Kuinka vanha on lapsenne?
Minä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä, ja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.
Hän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on filosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen ylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen neiti hänen tyttärensä saattanee olla?
Minä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.
Hän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla sormensa koskettimilla.
Minä. Mutta entäpä jos en kovinkaan huoli panna hänen kasvatusohjelmaansa ainetta, joka vaatii niin pitkällistä työtä, ja josta on niin vähän hyötyä.
Hän. No mitäs sitten aiotte antaa hänen oppia, jos saan kysyä?
Minä. Käyttämään järkeänsä oikein, jos mahdollista; harvinainen kyky miehillä ja vielä harvinaisempi naisilla.
Hän. Äh! Antakaa te hänen olla millainen hupakko tahansa, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä.
Minä. Koska luonto on kohdellut häntä niin tylysti, että antoi hänelle hentoisen ruumiin ja herkkätunteisen sielun, ja jätti hänet alttiiksi samoille elämän kärsimyksille kuin jos hänellä olisi vankka ruumis ja vaskinen sydän, niin opetan hänet, jos voin, kestämään ne rohkeasti.
Hän. Äh! Antakaa te hänen itkeä, veikistellä, olla äreähermoinen niinkuin muutkin, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä. Mitä? Eikö tanssinopetusta?
Minä. Sen verran vain, että oppii tekemään kumarruksen, saapi säädyllisen ryhdin, osaa esiintyä miellyttävästi ja kävellä kunnollisesti.
Hän. Eikö laulunopetusta?
Minä. Sen verran vain, että oppii hyvin ääntämään.
Hän. Eikö musiikinopetusta?
Minä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin hänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi parin ajan, en enempää.
Hän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan…?
Minä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa, jonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.
Hän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden tietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on! Sanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä kertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi parikin?
Minä. Totta kai.
Hän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että he osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia, jota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni, joutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen niitä, niin he eivät niitä opettaisi.
Minä. Miksi eivät?
Hän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden opiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi tieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat kirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat ja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne herra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä, pitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta kolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä jonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.
Minä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! — huudahdin, — miten on mahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja niin paljon mielettömyyksiä sekaisin?
Hän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne jäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin ei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa, mistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko tulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko opettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä se syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo, että fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara, otettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu Alppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta tosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin vähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin säestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?
Minä. Ajattelen, että kaikki tuo, mitä juuri sanoitte minulle, on pikemmin ensikuulemalla häikäisevää kuin paikkansapitävää. Mutta se sikseen; sanoitte antaneenne säestyksen ja sävellystaidon opetusta?
Hän. Niin.
Minä. Ettekä itse osannut niitä ensinkään?
Hän. En, toden totta! Ja silti olivat pahempia kuin minä ne, jotka luulivat jotakin osaavansa. Minä en ainakaan pilannut lasten arvostelukykyä enkä käsiä. Kun he, siirtyessään minulta hyvälle opettajalle, eivät olleet mitään oppineet, niin ei heillä ainakaan ollut mitään unohdettavaa, ja sikäli oli aina säästynyt rahaa ja aikaa.
Minä. Miten te menettelitte?
Hän. Niinkuin he kaikki menettelevät. Saavuin paikalle, heittäysin tuolille. "Kuinka ilma on rumaa! Kuinka katukivien polkeminen on väsyttävää!" Lavertelin joitakin uutisia: "Neiti Lemierren[70] piti näytellä Vestan neitsyen osaa uudessa oopperassa, mutta hän on jo toistamiseen raskaana; ei tiedetä, kuka hänen sijaisekseen saadaan. Neiti Arnould[71] on tehnyt eron pikku kreivistään;[72] kerrotaan, että hän on kaupoissa Bertinin kanssa. Pikku kreivi on kuitenkin keksinyt herra Montami'n[73] posliinin. Laulunharrastajain viime konsertissa oli eräs italialainen neiti, joka lauloi kuin enkeli. Se Préville[74] se on harvinainen otus. Hänet pitää nähdäRakastelevassa Merkuriuksessa;[75] arvoituskohtaus on verrattoman koomillinen!… Tuo Dumesnil[76] raukka, hän ei enää tiedä, mitä sanoo, ei mitä tekee… Kas niin, neiti, ottakaapa kirjanne!…" Ja sillävälin kun neiti, pitämättä mitään kiirettä, etsii kirjaansa, jonka hän on hukannut, sillävälin kun kutsutaan kamarineitsyt, jota torutaan, minä jatkan: "Se Clairon on tosiaankin käsittämätön. Puhutaan eräistä hyvin hullunpäiväisistä naimiskaupoista: sen neiti … mikä hänen nimensä nyt taas onkaan? pikku naikkonen, jota … piti aljonaan, jolle hän teki pari kolme lasta, jota niin monet muutkin olivat jo pitäneet."
— Älkäähän toki, Rameau, te laskette loruja; se ei ole mahdollista.
— Minä en laske loruja; jopa kerrotaan, että kaupat on tehty.Huhuillaan, että Voltaire on kuollut; parempi onkin.
— Kuinka niin parempi?
— Varmaankin häneltä taas ilmestyy jokin kelpo ilveily; hänenhän on tapana kuolla aina paria viikkoa sitä ennen.
Mitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä taloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki aika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin, naurettiin, huudettiin: "Hän on aina ihastuttava!" Sillävälin oli tuo neidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu oli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui klaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä lähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.
Äiti: "Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää tahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun, turhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin olette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne se taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru."
Sillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja asetin ne toisin; harmittelin, huusin: "Soi, soi, soi, neitiseni, sehän on soi".[77]
Äiti: "Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin, vaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin tunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa äärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään pane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään…"
Silloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin päätäni kohauttaen: "Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua paremmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta eihän se niin huonostikaan mene."
Äiti: "Teinä pitäisin häntä vuoden yhden ja saman kappaleen kimpussa."
— "Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut kaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee."
— "Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian hyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee mieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee."
Tunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden tanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja kumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: "Sangen hyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi hän sinulle käsiään…" Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden vuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin säestystunniksi.
Minä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?
Hän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan näköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen koskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa, huudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua täytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva herttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään kauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra parooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.
Minä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.
Hän. Se on totta.
Minä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?
Hän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat tavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene, että teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja menettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi. Totta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan tähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki saarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan, että valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on olemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja sitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet nimitätte! … no! auttakaahan minua toki, id…
Minä. Idiotismeiksi.
Hän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa yleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää ammatti-idiotismeiksi.
Minä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka hänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.
Hän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies, sotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies, pankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat hyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa kohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja. Kuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja; kuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät. Minkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin. Lopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten kukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.
Minä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi vain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi vähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.
Hän. Hyvä! Niitä ei ole ollenkaan; mutta sen sijaan on vähän ihmisiä, jotka ovat veijareita puotinsa ulkopuolella; ja kaikki kävisi kutakuinkin hyvin, ellei olisi eräitä ihmisiä, joita sanotaan ahkeriksi, täsmällisiksi, jotka ankarasti täyttävät velvollisuutensa tinkimättä, tahi, mikä vetää yhteen, ovat aina puodissaan ja harjoittavat ammattiaan aamusta iltaan, eivätkä muuta tee. Hepä ovatkin ainoat, jotka rikastuvat ja joita pidetään arvossa.
Minä. Suurten idiotismiensa vuoksi.
Hän. Aivan niin! Huomaan, että olette ymmärtänyt minut. No, nyt on melkein kaikkien ammattien yhteisenä idiotismina — niitä, näette, on kaikille maille, kaikille ajoille yhteisiä, niinkuin on yhteisiä tyhmyyksiä — yhteisenä idiotismina on hankkia niin paljon liiketuttavia kuin mahdollista; yhteisenä tyhmyytenä on luulla, että taitavin on se, jolla on niitä eniten. Kas siinä kaksi poikkeusta yleis-omastatunnosta, joihin täytyy taipua. Ne ovat tavallaan kuin luottoa, eivät mitään itsessään, mutta niillä on arvonsa yleisen mielipiteen vuoksi. On sanottu, että hyvä maine on arvokkaampi kuin kultainen vyö, mutta kellä on hyvä maine, sillä ei ole kultaista vyötä, ja huomaan nykyään, että kellä on kultainen vyö, siltä taasen puuttuu mainetta. Täytyy, jos mahdollista, omistaa sekä maine että vyö, ja se on pyrkimyksenäni, kun valvon etujani sillä, mitä te sanotte halpamaisiksi tempuiksi, alentaviksi pikku metkuiksi. Annan tuntini, ja annan sen hyvin, kas siinä yleinen sääntö; uskottelen, että minulla on niitä annettavana enemmän kuin päivässä tunteja, kas siinä idiotismi.
Minä. No annatteko sitten hyvää opetusta?
Hän. Annan, kokolailla, mukiinmenevää. Rakkaan setäni pohjabasso[81] on tehnyt tuon kaiken varsin yksinkertaiseksi. Ennen minä varastin oppilaani rahat, niin, minä varastin ne, se on varmaa; nyt minä ne ansaitsen, ainakin yhtä hyvin kuin muutkin.
Minä. No varastitteko ne hyvällä omallatunnolla?
Hän. Oh! hyvällä omallatunnolla. Sanotaan, että jos varas varastaa toiselta, niin paholainen sille nauraa. Vanhemmilla oli määrättömiä rikkauksia, Jumala ties miten hankittuja; he olivat hovihenkilöitä, finanssimiehiä, suurkauppiaita, pankkiireja, liikemiehiä; minä autoin heitä luovuttamaan takaisin saaliinsa, minä ja joukko muita, joita he käyttivät niinkuin minua. Luonnossa kaikki lajit syövät toisiansa; kaikki luokat syövät toisiansa yhteiskunnassa. Me kohtelemme toisiamme ansion mukaan, lain siihen sekaantumatta. Ennen neiti Deschamps,[82] nyt neiti Guimard[83] kostaa prinssin puolesta finanssimiehelle; ja muotikauppias, jalokivikauppias, verhoilija, liinavaatteiden ompelijatar, huijari, kamarineito, kokki, satulaseppä, ne taas kostavat finanssimiehen puolesta neiti Deschampsille. Ja kaikessa tässä joutuu ainoastaan tyhmyri tahi saamaton nahjus kärsimään, saamatta ketään nyljetyksi, ja se on aivan oikein. Ja siitä näette, että nuo poikkeukset yleis-omastatunnosta tahi nuo moraali-idiotismit, joista pidetään niin suurta huutoa ja joita nimitetään konnankoukuiksi, eivät merkitse mitään, ja että, kun kaikki otetaan huomioon, tarvitsee vain katsoa asioita oikeasta näkökulmasta.
Minä. Teidän näkökulmaanne minä ihailen.
Hän. Ja entäs sitten puute ja kurjuus! Omantunnon ja kunniantunnon ääni on hyvin heikko, kun nälkä suolissa kiljuu. Lyhyesti, jos koskaan rikastun, niin täytyy minun tietysti maksaa takaisin, ja olenkin visusti päättänyt maksaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin, ruokapöydässä, pelipöydässä, viinillä, itäisillä.
Minä. Mutta pelkäänpä, ettette koskaan rikastu.
Hän. Minäkin sitä vähän aavistan.
Minä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?
Hän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein roisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki mitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti takaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä, ja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua tullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko joukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: "Kas niin, lurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!" ja sitä keksitään; "Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!" ja heitä häväistään, jos heitä vielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme toisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan, sepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet rehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme, että Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee kankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen pauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu; d'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla. Me pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin teidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on vain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa on vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme musiikin soida!
Minä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta, huomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen. Eläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi ihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin voisitte olla varsin ylpeä.
Hän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä tiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä hetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän rikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät ole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia on, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on tarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te luulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen harhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista mielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista makua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte sitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne kaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä pitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi; myöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön Salomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia herkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein pehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.
Minä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?
Hän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka näen vain tyranneja ja orjia.
Minä. Entäs ystäviensä palveleminen?
Hän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö niistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette, että melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä palveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin kernaasti luoda niskoiltaan.
Minä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien velvollisuuksien täyttäminen?
Hän. Turhaa! Mitä sillä on väliä, onko ammattia vai ei, kunhan vain on rikas? Eihän kukaan kumminkaan rupea mihinkään ammattiin muuta varten kuin rikastuakseen. Velvollisuuksiensa täyttäminen, mihin se viepi? Kateuteen, levottomuuksiin, vainoon. Pääseekö sillä tavoin eteenpäin maailmassa? Pokkuroikaa, hitto vieköön, seurustelkaa ylhäisten piireissä, tutkikaa heidän mielitekojaan, antautukaa heidän oikkujensa kätyriksi, palvelkaa heidän paheitaan, hyväksykää heidän vääryytensä, siinä koko salaisuus.
Minä. Entä lastensa kasvatuksen valvominen?
Hän. Joutavaa! Se on opettajan asia.
Minä. Entä jos tuo opettaja, teidän periaatteittenne mukaisesti, laiminlyö velvollisuutensa, kuka siitä saa rangaistuksen?
Hän. En totisesti ainakaan minä, mutta ehkä tyttäreni mies tahi poikani vaimo.
Minä. Entä jos he molemmat antautuvat irstailuun ja paheisiin?
Hän. Se on heidän säätynsä mukaista.
Minä. Jos he tahraavat kunniansa?
Hän. Tehköön ihminen mitä tahansa, niin hän ei voi tahrata kunniaansa, jos hän on rikas.
Minä. Jos he hävittävät omaisuutensa?
Hän. Sitä pahempi heille!
Minä. Saatan päättää, että jos kerran ette katsonut tarpeelliseksi valvoa vaimonne, lastenne ja palvelijainne käytöstä, niin voisitte myöskin helposti heittää hunningolle taloudelliset asianne.
Hän. Anteeksi! On toisinaan vaikeata saada hankituksi rahaa, ja on varovaista ryhtyä ajoissa toimiin sitä varten.
Minä. Vaimostanne te kai ette paljoa huolehdi?
Hän. En ollenkaan, jos suvaitsette. Paras menettelytapa, luulen ma, jota voi noudattaa rakkaaseen puolisoonsa nähden, on tehdä mikä hänelle on sopivaa. Eikös yhteiskunta juuri teidän mielipiteenne mukaan olisi sangen hauska, jos jokainen siinä hoitaisi asiansa?
Minä. Miksikä ei? Ilta ei ole minusta koskaan niin kaunis kuin silloin, kun olen tyytyväinen aamuhetkiini.
Hän. Ei minustakaan.
Minä. Hienon maailman ihmiset tekee niin vaateliaiksi heidän ajanvietteisiinsä nähden juuri heidän täydellinen toimettomuutensa.
Hän. Älkää sitä luulko; he hyörivät ja pyörivät kovasti.
Minä. Kun he eivät koskaan väsytä itseään, niin he eivät myöskään koskaan tunne virkistystä.
Hän. Älkää luulkokaan; he ovat alati aivan uuvuksissa.
Minä. Huvitus on heille aina liiketoimi, ei koskaan tarve.
Hän. Sitä parempi; tarve on aina vaivaa.
Minä. Heille on kaikki kulunutta. Heidän sielunsa tylsyy; se ikävystyy. Joka ottaisi heiltä hengen keskellä heidän rasittavaa ylellisyyttään, tekisi heille palveluksen; he eivät näet tunne onnesta muuta kuin sen osan, joka helpoimmin menettää viehätyksensä. En halveksi aistillisia nautintoja; minullakin on suu, jota hivelee hieno ruokalaji tahi herkullinen viini; minulla on sydän ja silmät, ja katselen mielelläni kaunista naista, nautin tuntiessani kädessäni hänen täyteläiset ja pyöreät rintansa, painaessani huuliani hänen huuliaan vastaan, ammentaessani hekumaa hänen katseistaan ja taintuessani hänen syleilyssään. Joskus, ystävieni seurassa, kemuileminen, vaikkapa vähän remuavakin, ei ole minulle vastenmielistä. Mutta, en salaa sitä teiltä, minusta tuntuu vielä äärettömän paljon suloisemmalta, kun olen auttanut jotakuta onnetonta, vienyt päätökseen pulmallisen asian, antanut hyödyllisen neuvon, lukenut jotakin miellyttävää, kävellyt sydämelleni rakkaan miehen tahi naisen seurassa, viettänyt muutamia opettavaisia tunteja lasteni kanssa, kirjoittanut kauniin sivun, suorittanut ammattini tehtävät, lausunut rakastetulleni muutamia helliä ja lempeitä sanoja, jotka saavat hänet kietomaan käsivartensa kaulaani. Tunnen tekoja, joista, jos olisin ne tehnyt, antaisin koko omaisuuteni.Mahometon ylevä teos; mutta mieluisempaa minulle olisi, että olisin palauttanut Calasin perheen[89] muiston jälleen kunniaansa. — Eräs tuttavistani oli paennut Carthagenaan; hän oli perheen nuorin poika seudulta, jossa vanhan käytäntötavan mukaan koko omaisuus siirtyy vanhimmalle pojalle. Siellä hän saa kuulla, että hänen vanhin veljensä, hemmoiteltu lapsi, riistettyään liian pehmeiltä vanhemmiltaan heidän koko omaisuutensa, oli ajanut heidät pois heidän maahovistaan, ja että kunnon vanhukset värjöttivät puutteessa eräässä pienessä maaseutukaupungissa. Mitä silloin tekee nuorin poika, joka vanhempainsa tylysti kohtelemana oli lähtenyt kauas pois onneansa koettamaan? Hän lähettää heille avustuksia, hän järjestää kiireesti liikeasiansa, palaa rikkaana, vie isänsä ja äitinsä takaisin heidän asuntoonsa, naittaa sisarensa. Ah, rakas Rameau, tuo mies katsoi sitä aikaa onnellisimmaksi elämässään; kyyneleet silmissä hän puhui siitä minulle; ja minäkin, kertoessani teille tämän, tunnen sydämeni sykähtelevän ilosta ja mielihyvä keskeyttää puheeni.
Hän. Te olette perin omituisia olentoja!
Minä. Te olette perin surkuteltavia olentoja, jos ette voi kuvitellakaan, että ihminen kohoaa kohtalonsa yläpuolelle, ja että on mahdotonta olla onneton edes kahden tuollaisen kauniin teon turvissa.
Hän. Se on sitä laatua onnellisuutta, että minun olisi vaikea siihen kotiutua, sillä sitä tapaa harvoin. Mutta pitäisikö siis arvelunne mukaan todella olla rehellinen mies?
Minä. Ollakseen onnellinen, ihan varmaan.
Hän. Mutta näenhän äärettömän paljon rehellisiä ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia, ja äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisia, olematta rehellisiä.
Minä. Teistä vain näyttää siltä.
Hän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista saamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli tervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.
Minä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te ette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen toimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.
Hän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin mukavin.
Minä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.
Hän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni mukainen.
Minä. Sen myönnän.
Hän. Ja kun nyt kerran voin luoda onneni paheilla, jotka ovat minulle luontaisia, jotka olen saanut työttä ja jotka säilytän vaivatta, jotka soveltuvat yhteen kansani tapojen kanssa, jotka ovat suojelijaini mielen mukaisia ja paremmin vastaavat heidän pikku yksityistarpeitaan kuin hyveet, näiden ollessa heille epämukavia ja ikäänkuin syytöksinä aamusta iltaan, niin olisipa ylen omituista, että rupeaisin kiusaamaan itseäni kuin kadotukseen tuomittu sielu, vääntääkseni koko olemukseni sijoiltaan ja tehdäkseni itseni toisenlaiseksi kuin olen, omaksuakseni luonteen, joka on omalleni vieras, ja ominaisuuksia, jotka ovat arvossapidettäviä — myönnän sen, enkä siitä kiistele —, mutta olisivat minulle vaivalloisia hankkia ja elämässä toteuttaa, eivätkä tuottaisi minulle mitään, — ehkäpä pahempaa kuin ei mitään, nimittäin alituista ivaa rikasten taholta, joiden parista minunlaisteni kurjimusten on etsittävä elantonsa. Hyvettä ylistellään, mutta sitä vihataan, sitä kartetaan, sen on jäätävän kylmä; mutta tässä maailmassa täytyy pitää jalkansa lämpiminä; ja sitten se ihan varmaan panisi minut huonolle tuulelle: sillä miksi näkee niin usein, että jumaliset ovat niin tunteettomia, niin ikäviä, niin juroja? Siksi, että he ovat ottaneet suorittaakseen tehtävän, joka ei ole heille luonnollinen; he ovat kiusaantuneet, ja ken itse on kiusaantunut, on myöskin muille kiusaksi. Sellainen ei sovi minulle, eikä minun suosijoilleni; minun täytyy olla iloinen, liukas, hupainen, ilveilevä, hullunkurinen. Hyve vaatii kunnioittamista, ja kunnioittaminen on epämukavaa; hyve vaatii ihailemista, ja ihaileminen ei ole hauskaa. Minä olen tekemisissä ihmisten kanssa, joita vaivaa ikävä, ja minun pitää saada heidät nauramaan. Nythän on niin, että nauramaan saa se, mikä on naurettavaa ja hassunpäiväistä; siis minun täytyy olla naurettava ja hassunpäiväinen. Ja jollei luonto olisi luonut minua sellaiseksi, niin yksinkertaisinta olisi koettaa näyttää siltä. Onneksi minun ei tarvitse teeskennellä; teeskentelijöitä on muutoinkin niin paljon kaikenkarvaisia, puhumattakaan niistä, jotka teeskentelevät itselleen. Tuo ritari de la Morlière[90], joka astelee lakki kallellaan, pää pystyssä, ja luo ohikulkijaan yliolkaisia katseita, — jonka vyöllä heilahtelee pitkä miekka, ja jolla on herjaussana valmiina huulillaan jokaiselle, kellä sellaista ei ole vyöllään; joka näyttää kuin tahtovan haastaa kaksintaisteluun kenen tahansa vastaantulijan, — mitä hän tekee? — Kaiken voitavansa, saadakseen itsensä vakuutetuksi, että hän on urhea mies; mutta hän on kuin onkin pelkuri. Antakaa hänelle nenäpiuvi, ja hän ottaa sen kaikessa hiljaisuudessa vastaan. Jos tahdotte saada hänet pitämään pienempää suuta, niin korottakaa äänenne, näyttäkää hänelle keppiänne tahi potkaiskaa häntä pakaroille. Aivan ällistyneenä huomatessaan itsensä pelkuriksi hän kysyy teiltä, kuka sen teille on sanonut, mistä te sen tiedätte; hän itse ei vielä edellisessä silmänräpäyksessä sitä tiennyt; pitkällinen ja totuttu urheuden apinoiminen oli häikäissyt häneltä silmät; hän oli niin kauan sitä elkeillyt, että viimein uskoi sen tosiasiaksi. — Entäs tuo nainen, joka kurittaa lihaansa, käy vankiloissa ja kaikissa hyväntekeväisyys-kokouksissa, kävelee silmät maahan luotuina, eikä uskaltaisi katsahtaa miestä kasvoihin, aina varuillaan aistiensa viettelystä vastaan? Eikö hänen sydämensä kaikesta tuosta huolimatta ole kuin tulessa? Eikö häneltä pääse huokauksia? Eikö hänen aistillinen luontonsa nouse? Eivätkö himot häntä alituisesti ahdista? Eikö hänen mielikuvituksensa yön aikana loihdi hänen eteensä kohtauksiaKartusiaanien ovenvartijasta, Aretinon[91] kuvailemia asentoja? Miten hänen silloin käy? Mitä hänestä ajattelee hänen kamarineitonsa, noustessaan yöpuvussa vuoteeltaan ja rientäessään avuksi emännälleen, joka näyttää olevan kuoleman kielissä? "Justine hyvä, mene jälleen vuoteeseesi; ei emäntäsisinuahoureissaan kutsunut." — Entäs ystävä Rameau; jos hän jonakin päivänä alkaisi näytellä rikkauden, naisten, herkkuruokien, laiskottelun halveksimista, jos hän rupeaisi esiintymään muka Catona, niin mikä hän olisi? — teeskentelijä. Ei, kyllä Rameaun täytyy olla se mikä hän on, rosvooja, onnellinen rikasten rosvoojain parissa, eikä mikään hyveellä kerskailija tahi edes hyveellinen mieskään, joka syö leipäkannikkansa, yksin tahi ryysymekkojen seurassa. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi, teidän onnellisuutenne, muutamain teidän kaltaistenne haaveilijain onnenkäsite ei minua tyydytä ensinkään.
Minä. Huomaan, ystäväiseni, että te ette tiedä mitä se on, ettekä edes kykene sitä oppimaankaan.
Hän. Sitä parempi, hiisi vieköön, sitä parempi! Se tappaisi minut nälkään, ikävään ja ehkä tunnonvaivoihin.
Minä. Niin ollen on ainoa neuvo, minkä voin teille antaa, että kiireimmän kautta palaatte tuohon taloon,[92] josta niin epäviisaasti olette ajattanut itsenne ulos.
Hän. Ja ettäkö teen sen, mitä vastaan teillä ei ole mitään sanottavaa sen varsinaisessa merkityksessä, mutta mikä kuvallisessa merkityksessä on minulle vähän vastenmielistä?
Minä. Sepä kummallista!
Hän. Siinä ei ole mitään kummallista. Voin kyllä olla halpamielinen, mutta vaadin, että se tapahtuu ilman pakotusta. Voin kyllä alentua arvostani… Te nauratte?
Minä. Niin, tuo teidän arvonne se minua naurattaa.
Hän. Kullakin on omansa. Voin kyllä unohtaa omani, mutta omasta vapaasta tahdostani, enkä toisen käskystä. Onko se laitaa, että minulle voidaan sanoa: matele! ja että minun on pakko madella? Se on madon luontainen liikkumistapa, se on myöskin minun; niin kuljemme molemmat, kun meidän annetaan kulkea rauhassa, mutta me teemme tenän, kun meitä poljetaan pyrstölle; minua on poljettu pyrstölle, ja minä teen tenän. Ja teillä ei ole aavistustakaan, mistä sekasotkun pesästä tässä on puhe. Kuvitelkaapa synkkämielinen olento, pää täynnä sairaalloisia luuloja, yönuttu käärittynä kahteen kolmeen kertaan ympärilleen, tyytymätön itseensä ja koko maailmaan, mies jonka tuskin saa hymyilemään, vaikka vääntäisi koko ruumiinsa ja vielä sielunsakin hänen huvikseen nurin; joka katselee kylmäkiskoisesti naamani lystikkäitä virnistelyjä ja ajatusteni vielä lystikkäämpiä kuperkeikkoja, — sillä, meidän kesken sanoen, tuo pater Noël,[93] tuo irvinaamastaan niin kuulu ruma benediktiläismunkki on hovissa saavuttamistaan menestyksistä huolimatta, ja vaikken tahdo kehua itseäni enempää kuin häntäkään, minuun verraten pelkkä puupökkelö. Turhaan saan rehkiä ja kohottaa taidonnäytteeni aina hourujen ylevien suoritusten tasalle; ei mikään auta. Nauraako hän? Eikö hän naura? Niin täytyy minun kysyä itseltäni kesken rimpuilemiseni, ja voittehan ymmärtää, kuinka haitallisesti tuollainen epävarmuus vaikuttaa neroon. Luulosairaani, yömyssy painettuna päähän aina silmiä myöten, on kuin liikkumaton puujumala, jonka leuasta olisi sidottu lanka riippumaan hänen nojatuolinsa alle. Odottaa, että lankaa vedetään, mutta sitä ei vedetäkään; tahi jos sattuu, että leukapieli hiukan avautuu, niin sieltä vain ääntyy mieltänne masentava sana, joka teille ilmaisee, ettei teitä ole huomattu ja että kaikki apinanilveenne ovat menneet hukkaan. Tuo sana on vastaus kysymykseen, jonka teitte hänelle ehkä neljä päivää sitten. Kun se on lausuttu, niin lihaspontimen jännitys laukeaa ja leuka sulkeutuu jälleen.
(Sitten hän rupesi matkimaan tuota miestään. Hän oli istuutunut tuolille, pää liikkumatonna, hattu painettuna päähän aina silmäluomille asti, silmät puoliksi ummessa, käsivarret roikkuen hervottomina, liikuttaen leukaansa kuin ihmiskone ja sanoen: "Niin, te olette oikeassa, neiti, siinä pitää menetellä ovelasti.") — Tuo mokoma, näettekös, se aina sanoo ratkaisevan sanan, se ratkaisee aina ja korkeimpana oikeusasteena, illoin, aamuin, pukeuduttaessa, päivällispöydässä, kahvin ääressä, pelatessa, teatterissa, illallisilla, vuoteessa, ja luulenpa, Jumala paratkoon, rakastajattarensa sylissäkin. Minulla tosin ei ole tilaisuutta kuulla näitä viimeksimainittuja ratkaisuja, mutta olen saakelin lailla kyllästynyt noihin toisiin… Synkkä, salaperäinen ja uhkavarma kuin kohtalo, sellainen on meidän isäntä. — Häntä vastapäätä on tekeytyvän kaino naisolento,[94] joka on jotakin olevinaan, jolle saattaisi sanoa, että hän on soman näköinen, koska hän vielä sitä onkin, vaikka hänellä on kasvoissaan ihottumia siellä täällä, ja vaikka hän on pian yhtä lihava kuin rouva Bouvillon[95]. Pidän kyllä pyylevistä ruumiinmuodoista, kun ne ovat kauniita, mutta liika on myös aina liikaa, ja liike on niin olennaista aineelle. Sitäpaitsi hän on häijympi, ylpeämpi ja typerämpi kuin hanhi. Sitäpaitsi hän luulee olevansa sukkelasanainen. Sitäpaitsi hänelle täytyy vakuuttaa uskovansa, että hän on sukkelampi kuin kukaan muu. Sitäpaitsi hänellä ei ole minkäänlaisia tietoja, ja hänkin esiintyy silti ratkaisevan varmana asioista. Sitäpaitsi täytyy taputtaa käsiään ja jalkojaankin hänen ratkaisuilleen, hypähdellä riemusta ja tyrmistyä ihailusta: "Kuinka tuo on kaunista, hienonhienoa, sattuvasti sanottua, herkästi havaittua, erinomaisesti tunnettua! Mistä ne naiset saavatkaan tuon kaiken? Opiskelematta, pelkän vaiston voimalla, pelkällä luontaisella selvänäköisyydellä! Se on ihan kuin ihme! Ja sanottakoon meille sitten, että kokemus, opinnot, ajatuskyky, kasvatus vaikuttavat jotakin asiaan!…" Ynnä muita tuollaisia tuhmuuksia. Täytyy itkeä ilosta, kymmenesti päivässä kumartua, toinen polvi notkistettuna edessäpäin, toinen sääri laahaten takanapäin, käsivarret ojennettuina tuota jumalatarta kohti; täytyy lukea hänen toivomuksiaan hänen silmistään, hellittämättä tarkata hänen huuliaan, odottaa hänen käskyään ja lähteä kiitämään kuin salama. Kukapa tahtoo alistua näyttelemään mokomaa osaa muu kuin joku viheliäinen, joka saa siitä pari kolme kertaa viikossa millä vaimentaa vatsansa tuskallisia vaatimuksia? Mitä ajatella muista, sellaisista kuin Palissot, Fréron, Poinsinet, Baculard[96], jotka eivät kärsi puutetta, ja joiden halpamaisuuksia ei voi puolustaa kiusaantuneen vatsan kurinalla.
Minä. En ikinä olisi uskonut teitä niin tiukaksi vaatimuksissanne.
Hän. Sellainen en olekaan. Alussa näin, kuinka toiset menettelivät, ja tein niinkuin hekin, vieläpä vähän paremminkin, sillä olen arkailemattomampi ja häpeämättömämpi, parempi näyttelijä, nälkiintyneempi ja voimakkaammilla keuhkoilla varustettu. Polveudun ilmeisesti suoraan kuulusta Stentorista.[97]
(Ja antaakseen minulle oikean käsityksen tuon elimensä voimasta alkoi hän yskiä niin hurjan kovaa, että kahvilan ikkunat tärisivät, ja shakinpelaajien huomio hetkeksi kääntyi pois heidän pelistään.)
Minä. Mutta mihin tuo taito kelpaa?
Hän. Ettekö sitä arvaa?
Minä. En, olen vähän huono hoksaamaan.
Hän. Otaksukaapa, että väittely on käymässä ja voitto epävarmana. Minä nousen, ja pannen ukkoseni jyrisemään sanon: "Se on niinkuin neiti väittää… Juuri niin pitää asiaa arvostella! Paremmin eivät siitä suoriutuisi meidän kaunosielumme vaikka sadasti koettaisivat. Se on nerokkaasti sanottu." Mutta ei pidä ilmaista hyväksymistään aina samalla tavalla; se olisi yksitoikkoista, näyttäisi teeskentelyltä ja osoittaisi kömpelyyttä. Sitä ei voi välttää muutoin kuin arvostelukyvyllä ja kekseliäisyydellä; täytyy osata valmistaa ja sovittaa oikeaan paikkaan jymeämmät ja ratkaisevat sävelensä, käyttää tilaisuutta ja otollista hetkeä. Kun esimerkiksi mielipiteet ovat menneet hajalle, kun väittely on kiihtynyt äärimmäisen kiivaaksi, kun ei enää kuulla toisiaan, kun kaikki puhuvat yhtaikaa, silloin pitää olla asettuneena taistelutantereesta etäisimpään huoneen kolkkaan, ja valmistettuaan äkillistä äänenpurkaustaan pitkällä vaitiololla sitten äkkiä iskeä kuin pommi keskelle riiteleviä; siinä taidossa ei ole toista semmoista mestaria kuin minä. Mutta päinvastaisessa menettelyssä vasta olen hämmästyttävän etevä: minulla on hienoja äänenvivahduksia ja niihin kuuluvia hymyilyjä, loppumaton sarja erilaisia hyväksyviä kasvojen eleitä; nenä, suu, otsa, silmät pääsevät niissä vaikuttamaan; minulla on ihmeen norjat nivuset, verraton tapa vääntää selkärankaani, kohautella tahi painaa alas olkapäitäni, ojentaa sormiani, taivuttaa päätäni, sulkea silmäni ja näyttää niin hämmästyneeltä kuin olisin kuullut enkelin tahi Jumalan äänen taivaasta; sekös vasta vaikuttaa imartelevasti. En tiedä, voitteko oikein oivaltaa tämän viimeksi mainitsemani asenteen koko tehokkuutta; en ole sitä itse keksinyt, mutta olen voittamaton mestari sen käyttämisessä. Katsokaahan, katsokaahan!
Minä. Se on tosiaankin ainokaista laatuaan.
Hän. Luuletteko, että on olemassa sitä vähänkään itserakasta naisenmieltä, joka voisi sitä vastustaa.
Minä. En; täytyy myöntää, että olette kehittänyt narriuden ja itsehalventamisen taidon niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista.
Hän. Turha on heidän yrittääkään, joka sorkan; niin pitkälle he eivät ikinä pääse; parhaasta heidän joukossaan, Palissotista, esimerkiksi ei ikinä tule enempää kuin hyvä oppilas. Mutta jos tämä rooli ensi alussa huvittaakin, ja jos tunteekin jonkinmoista nautintoa, halveksiessaan sydämessään niitten typeryyttä, joita sillä hurmaa, niin ajan oloon se ei enää tunnu hauskalta, ja sitten, tehtyään jonkin määrän keksintöjä, huomaa, että on pakko toistaa omiaan; älyllä ja taidolla on rajansa; ainoastaan Jumalalle ja muutamille harvinaisille neroille aukeaa ura yhä laajemmaksi, kuta kauemmas he sitä kulkevat. Sellainen nero on ehkä Bouret;[98] häneltä on olemassa piirteitä, jotka panevat minut, niin, minutkin, ihailemaan häntä mitä suurimmassa määrässä.Pikku koira, onnellisuuden kirja, soihdut Versaillesin tielläovat sitä laatua, että ne minua masentavat ja nöyryyttävät; ne voisivat viedä minulta halun koko ammattiin.
Minä. Mitä tarkoitatte tuolla pikku koirallanne?
Hän. Mitäs miehiä te oikein olette? Kuinka? Todellako? Ettekö tiedä, kuinka tuo harvinainen mies menetteli vieroittaakseen itsestään ja suostutellakseen herra oikeusministeriin pikku koiran, jota tämän teki mieli?
Minä. Sitä en tiedä, tunnustan sen.
Hän. Sitä parempi. Se on kauneimpia keksintöjä mitä on tehty; koko Eurooppa on ollut siitä ihmeissään, eikä ole sitä hovimiestä, jota se ei olisi saattanut kateelliseksi. Teiltähän ei myöskään puutu älyn terävyyttä; katsokaammepa, miten te hänenä olisitte menetellyt. Ajatelkaa, että koira piti Bouretista; ajatelkaa, että ministerin omituinen puku peloitti tuota pikku eläintä; ajatelkaa, että Bouretilla oli vain viikon päivät aikaa voittaakseen vaikeudet. Täytyy tuntea tehtävän kaikki edellytykset, oikein oivaltaakseen ratkaisun ansiot. No siis?
Minä. No niin, minun täytyy myöntää, että sillä alalla helpoimmatkin tehtävät panevat minut ymmälle.
Hän. Kuulkaahan (sanoi hän minulle, lyöden minua kepeästi olkapäälle, hän näet on tuttavallinen käytökseltään), kuulkaa ja ihmetelkää. Hän teettää itselleen ministerin kasvojen näköisen naamarin, lainaa eräältä kamaripalvelijalta tuon avaran ministeriviitan, peittää kasvonsa naamarilla, vetää ylleen viitan, ja kutsuu koiraansa; hän hyväilee sitä ja antaa sille rinkilää; sitten yhtäkkiä ulkoasun vaihdos, ja koiraa ei enää kutsukaan oikeusministeri, vaan Bouret, joka sitä ruoskii. Kun tätä harjoitusta on jatkettu parin kolmen päivän verran aamusta iltaan, osaa koira karttaa finanssimies Bouretia ja juosta oikeusministeri Bouretin luo. Mutta minulta menee tässä hyvät humalat hukkaan; te olette maallikko, jolle ei kannata antaa tietoja ympärillänne tapahtuvista ihmeistä.
Minä. Oli miten oli, vielä juttu siitä kirjasta ja niistä soihduista, olkaa hyvä.
Hän. Ei, ei! Kysykää vaikka katukiviltä, niin ne tietävät tuollaiset asiat teille kertoa, ja käyttäkää hyväksenne sattumaa, joka vei meidät yhteen, saadaksenne tietää sellaista, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä.
Minä. Oikeassa olette.
Hän. Meneppäs ja lainaa viitta ja valetukka — olin unohtanut mainita ministerin valetukan — ja teetäppäs itsellesi hänen näköisensä naamari! Varsinkin tuo naamari aivan huimaa päätäni. Niinpä sitä miestä pidetäänkin mitä suurimmassa kunniassa, niinpä hän onkin miljoonain omistaja. On Pyhän Ludvigin ritareita, joilla ei ole leipää; mutta kukapa käskeekin heitä tavoittelemaan sitä ritarimerkkiä selkänsä taittamisen uhalla; mikseivät antaudu vaarattomaan ammattiin, josta aina saa palkkansa? Sitä nyt sitten sanotaan muka suuren päämaalin tavoittelemiseksi. Nuo esikuvat ovat mieltä masentavia; on sääli omaa itseään ja ikävä olla. Naamari! Naamari! Antaisin sormen kädestäni, jos vain olisin keksinyt naamarin.
Minä. Mutta ettekö tuolla innostuksellanne kaikkeen, mikä on ovelaa, ja tuolla teille ominaisella neron näppäryydellä ole mitään keksinyt?
Hän. Anteeksi! Tuota selän ihailevaa asentoa, esimerkiksi, katson omakseni, vaikka kadehtijat ehkä voivat sitä minulta riidellä. Uskon kyllä, että sitä on ennenkin käytetty, mutta kuka on huomannut, kuinka mukava se oli, kun tahtoi pitää pilkkanaan sitä nenäkästä viisastelijaa, jota oli ihailevinaan? Minulla on enemmän kuin sata keinoa, millä panna alulle nuoren tytön vietteleminen hänen äitinsä läsnäollessa, tämän sitä huomaamatta, ja vieläpä saada tämä juoneeni osalliseksi. Tuskin olin antautunut tälle uralle, niin jo halveksin kaikkia tavallisia tapoja pujahduttaa perille lemmenkirje; minulla on sen seitsemän keinoa laittaakseni niin, että se minulta otetaan, ja uskallanpa kehua, että noiden keinojen joukossa on uusiakin. Olen erityisen taitava rohkaisemaan arastelevaa nuorta miestä; olen saanut onnistumaan sellaisiakin, joilla ei ollut älykkyyttä eikä edullista ulkomuotoa. Jos se kaikki olisi kirjoitettuna, niin luulenpa, että minulla myönnettäisiin olevan jonkun verran neroa.
Minä. Se tuottaisi teille erikoista kunniaa.
Hän. Sitä en epäile.
Minä. Teinä panisin tuon kaiken paperille. Olisi vahinko, että se joutuisi hukkaan.
Hän. Totta kyllä, mutta ette aavista, kuinka vähän arvoa annan metodille ja opetuksille. Ken tarvitsee kaavakirjaa, se ei koskaan mene pitkälle. Nerot lukevat vähän, toimivat paljon ja kehittyvät omin neuvoin. Katsokaa Caesaria, Turennea[99], Vaubania[100], markiisitar de Tenciniä[101], hänen veljeään kardinaalia[102] ja tämän sihteeriä, abbé Trubletia.[103] Entäs Bouret? Kuka on opettanut Bouretia? Ei kukaan; luonto se tuollaiset harvinaiset miehet luopi. Luuletteko, että tuota juttua koirasta ja naamarista on missään kirjoitettuna?
Minä. Mutta joutohetkinänne, kun tyhjän vatsanne tuska tahi ylen täyden vatsanne vaivat eivät salli teidän nukkua?
Hän. Pitääpä ajatella asiaa. On parempi kirjoittaa jotakin suurenmoista kuin toimitella jotakin vähäpätöistä. Silloin mieli ylenee, mielikuvitus lämpenee, kiihtyy ja avartuu, kun se sitävastoin supistuu kokoon kummastellessa — pikku Husin seurassa — kättentaputuksia, joita typerä yleisö itsepintaisesti tuhlaa keimailevalle neiti Dangevillelle:[104] tämän näytteleminenhän on niin lennotonta, hän kävelee näyttämöllä melkein kokoon kumartuneena, teeskennellen katselee alati silmiin sitä, jolle hän puhuu, ja on näyttelevinään salaperäisesti, pitää itse omia irveitään hienoutena ja tepsutustaan viehkeytenä; tahi onton mahtipontiselle neiti Claironille, joka on niin sanomattoman laiha, tekeytyvä, epäluonteva ja juhlallisen jäykkä. Tylsäntyperä permantoyleisö taputtaa heille käsiään, niin että seinät tärisevät, eikä huomaa, että me olemme kuin kimppu viehättäviä piirteitä, — totta kyllä, että kimppu pyrkii vähän turpoamaan, mutta mitäpä siitä? — että meillä on mitä hienoin hipiä, mitä kauneimmat silmät, mitä sievin suu; vähän sydäntä, se on totta; käynti, joka ei ole kepeä, mutta ei myöskään niin kömpelö kuin sanotaan. Mitä sen sijaan tunteeseen tulee, niin ei ole noista näyttelijättäristä ainoatakaan, josta emme veisi voittoa.
Minä. Mitä tarkoitatte tuolla kaikella? Onko se ivaa, vai täyttä totta?
Hän. Paha vain, että se pahuksen tunne on kokonaan sulkeutuneena sisään, ja ettei siitä pääse vilahdustakaan pilkistämään ulos; mutta minä, joka teille puhun, minä tiedän, ja tiedän varmaan, että hänellä sitä on. Jollei se olekaan juuri sitä, niin se on jotakin sinne päin. Onpa soma nähdä, kuinka kohtelemme palvelijoita, kun satumme olemaan pahalla päällä, miten kamarineidot saavat korvilleen, miten me aimo potkuilla opetamme oman kullankin, jos hän vain hiukankin horjahtaa siitä kunnioituksesta, joka meille on tuleva. Hän on pikku paholainen, sanon minä, täynnä tunnetta ja oman arvon tuntoa… Mutta mitäs nyt? Te olette aivan ymmällä, eikö niin?
Minä. Myönnän, etten osaa saada selville, ovatko sananne suoraa puhetta, vai häijyyksiäkö laskettelette. Minä olen yksinkertainen mies. Tehkää hyvin ja käyttäkää minun kanssani suorasukaisempaa kieltä ja jättäkää pois taitonne…
Hän. Tuo, se on sitä mitä me haastelemme pikku Husille neiti Dangevillestä ja neiti Claironista, joukossa siellä täällä joku sana, joka on teille vihjaukseksi. Pitäkää minua, jos tahdotte, hulttiona, mutta älkää tyhmyrinä; ja vain typerä tahi mielettömästi rakastunut mies saattaisi tosissaan ladella niin paljon asiatonta roskaa.
Minä. Mutta kuinka voi saada sellaisia puhutuksi.
Hän. Se ei käy yhdellä kertaa, mutta vähitellen siihen pääsee,lngenii largitur venter.[105]
Minä. Täytyy olla hirvittävä nälkä pakottamassa.
Hän. Ehkä. Mutta niin räikeiltä kuin ne teistä tuntuvatkin, niin olkaa varma siitä, että ne, joille ne sanotaan, ovat tottuneempia niitä kuulemaan, kuin me niitä laskettelemaan.
Minä. Onko joukossanne ketään, joka rohkenee olla yhtä mieltä kanssanne?
Hän. Mitä? Ketäänkö? Sehän on koko seurapiirin ajatustapaa ja kieltä.
Minä. Ne teistä, jotka eivät ole suuria heittiöitä, lienevät suuria tyhmyreitä.
Hän. Tyhmyreitä, niinkö? Vakuutan teille, ettei niitä ole kuin yksi, nimittäin se, joka meitä kestitsee, jotta me häntä pitäisimme narrinamme.
Minä. Mutta kuinka kukaan saattaa antaa pimittää itseään niin törkeästi? Sillä eihän tietysti ole epäilystäkään siitä, että neiti Dangeville ja neiti Clairon ovat etevämpiä taiteilijalahjoiltaan.
Hän. Ihminen ahmii täysin siemauksin valhetta, joka häntä imartelee, ja juo pisara pisaralta totuutta, joka on hänelle katkeraa. Ja sitten me näytämme niin vakuutetuilta, niin vilpittömiltä.
Minä. Mutta olette kai toki edes kerran rikkonut taiteenne periaatteita ja erehtynyt päästämään huuliltanne muutamia noita katkeria, loukkaavia totuuksia; sillä vaikka näyttelettekin kurjaa, halpamaista, viheliäistä, inhoittavaa osaa, niin luulen, että sielunne kuitenkin pohjaltaan on herkkätuntoinen.
Hän. Minunko? Ei ensinkään. Hitto minut periköön, jos tiedän, millainen oikeastaan olen! Ylimalkaan olen henkisessä suhteessa pyöreä kuin pallo, ja luonteeltani rento kuin pajun vitsa. En koskaan vilpillinen, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpitön, en koskaan vilpitön, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpillinen. Sanon asiat miten sattuu; jos järkevästi, niin sitä parempi; jos sopimattomasti, niin kukapa siitä välittäisi? Puhun kursailematta suuni puhtaaksi. En ole eläissäni ajatellut, en ennen kuin puhuin, en puhuessani, enkä puhuttuani. Niinpä en loukkaakaan ketään.
Minä. Mutta sattuihan se teille kuitenkin noiden kelpo ihmisten kanssa, joiden talossa elitte, ja jotka olivat niin hyviä teitä kohtaan.
Hän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan onnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea; minun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten tiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on ihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki kumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin sitten kunZarès[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänenVäärän jalomielisensäkärsittyä haaksirikon — kaikki haukutut soittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei lueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki pilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta köyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden etunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana. Minä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä heille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat ryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta joilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät ja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää. Me näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli ja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät ole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on kauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia, joille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja Villemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä eläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien ja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta kuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire, d'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin liitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole yhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiinFilosofit-näytelmän[109] suunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen kirjoittanut "Ämmäin teologian"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä enempää kuin ketään muutakaan.
Minä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin ansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat pahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän puhua hyvää minusta.
Hän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran huvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten vuoro.
Minä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko kallista leipää se!
Hän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on joukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111] tuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain ennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin, jalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija orrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo käsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: "No mitä nyt, mitä nyt?" "Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire." "Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän ole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän Pironillanne ei ole siitä aavistustakaan." "Eikö aavistustakaan?" "Ei…" Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan keskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että häntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen keppihevosensa: "Aistikkuus", sanoo hän, "aistikkuus on jotakin…" En toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä itsekään, — Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille hauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä, jotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan, jossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114] Inhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän on aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään: "Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!…" Meidän kesken sanoen tuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden sekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. — Joukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja tuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha apina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon ja nenäkkyyksiin, — heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille ihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän peilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies ja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen naamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen uhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan käydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin olen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.
(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen sattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee siitä, — vastasi hän minulle, — että huonosta seurasta samoin kuin irstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa, mutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa; pahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii heidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.
Minä. Mitä olette lukenut?
Hän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115]Labruyèreä[116] ja Molièreä.
Minä. Ne ovat oivallisia kirjoja.
Hän. Paljon parempia kuin luullaan, mutta kuka osaa niitä lukea?
Minä. Kaikki ihmiset, kukin älynsä määrän mukaan.
Hän. Tuskin kukaan. Voisitteko sanoa minulle, mitä niistä etsitään?
Minä. Huviketta ja opetusta.
Hän. Mutta millaista opetusta? Sillä siinäpä se pääasia juuri onkin.
Minä. Velvollisuuksiensa tuntemista, rakkautta hyveeseen, paheen inhoa.
Hän. Minä taas opin niistä kaikkea mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä sanoa. Niinpä lukiessaniSaituriaajattelen itsekseni: Ole saita, jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri.Tartuffealukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi. Voidaksesi välttää tuota sävyä, noita eleitä, täytyy sinun tuntea ne; nyt ovat nuo kirjailijat luoneet mestarillisia kuvauksia niistä. Minä olen minä ja pysyn sinä mikä olen, mutta toimin ja puhun niinkuin soveliasta on. En ole niitä, jotka halveksivat moralisteja; näiltä on paljon opittavaa, varsinkin niiltä, jotka ovat kuvanneet siveellisyyden työssä ja toimessa. Pahe loukkaa ihmisiä vain aika-ajoin; paheen ulkonaiset tunnusmerkit loukkaavat heitä aamusta iltaan. Olisi ehkä parempiollaröyhkeilijä, kuin vain naamaltaan siltä näyttää; röyhkeäluontoinen loukkaa vain toisinaan, röyhkeänaamainen loukkaa aina. Älkää muuten luulko, että olen ainoa lukija laatuani; minulla ei ole tässä muuta ansiota, kuin että olen tehnyt järjestelmällisesti, tervein järjin, ymmärtävin ja selvin silmin sen, minkä useimmat muut tekevät vaistomaisesti. Siitä johtuu, että heidän lukunsa ei tee heitä paremmiksi kuin minä olen, mutta että he aina ovat naurettavia vastoin tahtoaankin, kun taas minä olen naurettava vain jos niin tahdon, ja silloin vien heistä loistavasti voiton; sillä sama taito, joka opettaa minut erityisissä tilaisuuksissa välttämään naurettavuutta, opettaa minut myöskin jäljittelemään sitä sattuvasti ja hyvällä menestyksellä toisissa. Muistan silloin kaikki mitä muut ovat sanoneet, kaikki mitä itse olen lukenut, ja lisään siihen kaiken mikä on peräisin omasta päästäni, joka tällä alalla on hämmästyttävän tuottelias.
Minä. Teittepä hyvin, kun paljastitte minulle nuo salaisuudet, sillä muutoin olisin luullut teidän olevan ristiriidassa itsenne kanssa.
Hän. En suinkaan ole; sillä jos tulee yhden kerran välttää naurettavuutta, niin onneksi tulee sata kertaa olla naurettava. Ei ole parempaa roolia isoisten seuroissa kuin narrin. Kauan aikaa oli olemassa oikein virallinen kuninkaan narri; ei milloinkaan ole ollut olemassa virallista kuninkaan viisasta. Minä olen Bertinin ja monen muun narri, ehkä teidän tällä hetkellä, tahi ehkä te olette minun; ken olisi viisas, hänellä ei olisi narria; siis se, jolla on narri, ei ole viisas; jos hän ei ole viisas, on hän narri, ja ehkä, vaikka olisi kuningas, narrinsa narri. Muistakaa sitäpaitsi, että niin vaihtelevalla kuin tapojen alalla ei ole mitään ehdottomasti, olennaisesti, yleisesti oikeaa tahi väärää; että niin ollen tulee olla sitä, mitä etu vaatii olemaan, hyvä tahi paha, viisas tahi narri, säädyllinen tahi naurettava, kunniallinen tahi paheellinen. Jos hyve sattumalta olisi vienyt onneen, niin joko olisin ollut hyveellinen, tahi tekeytynyt siksi, kuten muutkin; minut on tahdottu naurettavaksi, ja olen kehittänyt itseni siksi; paheelliseksi oli luonto jo yksin ja omin neuvoin minut luonut. Kun sanon paheelliseksi, teen sen puhuakseni teidän kieltänne; sillä jos tulisimme selvittäneeksi kantamme, niin olisi hyvin mahdollista, että te sanoisitte paheeksi sitä, mitä minä sanon hyveeksi, ja hyveeksi sitä, mitä minä pidän paheena. — Seurassamme ovat myöskin l'Opéra-Comiquen säveltäjät, heidän näyttelijänsä ja näyttelijättärensä, ja vielä useammin heidän urakoitsijansa Corbie ja Moette[117], kaikki taitavia miehiä ja erinomaisen ansiokkaita. Ja olin unohtaa suuret kirjallisuuden arvostelijat,l'Avant-Coureur, les Petites Affiches, l'Année littéraire, l'Observateur littéraire, le Censeur hebdomadaire,[118] koko sanomalehtimiesten sakin.
Minä.L'Année littéraire! l'Observateur littéraire!Sehän on mahdotonta; nehän vihaavat toisiaan.
Hän. Se on totta, mutta kaikki kerjäläiset tekevät sovinnon ruokakupin ääressä. Tuo kirottuObservateur littéraire!Jospa paholainen olisi vienyt hänet ja hänen lehtensä! Tuo itara pikku papinrähjys,[119] tuo haiseva koronkiskuri se juuri on syynä minun onnettomuuteeni. Hän ilmestyi näköpiiriimme eilen ensi kertaa. Hän tuli siihen aikaan, joka meidät kaikki ajaa esiin loukoistamme, päivällisen aikaan. Kun on ruma ilma, niin onnellinen se meistä, jolla on taskussaan neljänkolmatta sou'n raha, millä kustantaa itselleen ajuri. Monikin on pilkannut veljeään, joka aamulla oli saapunut paikalle kuraisena selkärankaa myöten ja läpimärkänä, ja palaa itse sitten illalla asuntoonsa samanlaisessa kunnossa. Joutuipa kerran eräs, en enää muista kuka, muutama kuukausi sitten hurjaan riitaan kenkäinharjaajan kanssa, jolla on liikkeensä meidän porttimme pielessä; heillä oli päättämätöntä tiliä keskenään; velkoja tahtoi, että velallinen maksaisi hänen saatavansa, ja tällä ei ollut rahoja, eikä hän päässyt sisään portaisiin joutumatta tuon toisen kynsiin. — Ruoka tuodaan pöytään, abbélle annetaan kunniasija pöydässä, hänet pannaan istumaan yläpäähän. Minä astun sisään, huomaan hänet. "Kuinka, abbé", sanon hänelle, "tekö olette kunniasijalla? Sehän on varsin hyvä täksi päivää; mutta huomenna, luvallanne sanoen, astutte lautasta alemmaksi, ylihuomenna vieläkin lautasta alemmaksi, ja niin edespäin lautanen lautaselta joko oikealle tahi vasemmalle, kunnes te siltä paikalta, joka kerran oli minulla ennen teitä, Fréronilla kerran minun jälkeeni, Doratilla[120] kerran Fréronin jälkeen, Palissotilla kerran Doratin jälkeen, joudutte pysyväiselle paikalle minun viereeni, joka olen mitätön äijä-pahanen niinkuin tekin,che siedo sempre come un maestoso cazzo fra duoi coglioni".[121] Abbé, hyvänahkainen mies, joka käsittää kaikki hyvin päin, rupesi nauramaan; neiti, johon tehosi huomautukseni ja sattuva vertaukseni, rupesi nauramaan; kaikki, jotka istuivat abbén oikealla ja vasemmalla puolella, tahi jotka hän oli pannut siirtymään pykälää alemmaksi, rupesivat nauramaan; kaikki nauravat, paitsi talon herra, joka suuttuu ja lausuu minulle sanoja, jotka eivät olisi mitään merkinneet, jos olisimme olleet kahden kesken…
— Te olette nenäkäs tungettelija!
— Sen kyllä tiedän, ja sillähän ehdolla te minut otittekin taloonne.
— Te olette heittiö!
— Niinkuin toinenkin.
— Kerjäläinen!
— Olisinko muutoin täällä?
— Minä ajatan teidät ulos!
— Päivällisen syötyäni menen itsestäni.
— Neuvon teitä niin tekemään…
Päivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan. Syötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen lopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en koskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään. Olinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se pitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani kaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä syytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi väliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme. Kiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä ollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo sinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli pitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän painettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:
— Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko tänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?
(Isäntä:) — Tahdon, että hän menee ulos.
(Rameau isännälle:) — Kyllä menen. — (Neiti Husille:) En minä ole häntä loukannut.
(Neiti H. R:lle:) — Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja…
(R. neiti H:lle:) — Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan kutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin monta minunlaistani tolvanaa.
(Neiti H.:) — Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra abbé'lta.
— Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?
— Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu…
Minua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti; levitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä kukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? "Abbé", sanon hänelle, "abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?" Ja sitten rupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut anteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli hänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein muista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:
— Hyvä herra, tässä on tämä narri.
— Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla hänestä puhuttavan.
— Hän on pahoillaan.
— Niin, olen kovin pahoillani.[122]
— Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.
— Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.
En tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti pelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin samettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai sanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni. Mitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin lapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja sitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa. Teräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on ehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa. Kesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka herätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja röyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen, että olin perin tärkeä henkilö.
Minä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä, mutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte toista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan, niin saavat he sata sijalle.
Hän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva niinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin nähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä olen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei heillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä. Minulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin kompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin heille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.
Minä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja housut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.
Hän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista, niistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta teatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa, nuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän, hankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen, että siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs tuttavistani.