The Project Gutenberg eBook ofRameaun veljenpoika: Filosofinen vuorokeskusteluThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Rameaun veljenpoika: Filosofinen vuorokeskusteluAuthor: Denis DiderotTranslator: Edvin HagforsRelease date: July 21, 2015 [eBook #49498]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAMEAUN VELJENPOIKA: FILOSOFINEN VUOROKESKUSTELU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Rameaun veljenpoika: Filosofinen vuorokeskusteluAuthor: Denis DiderotTranslator: Edvin HagforsRelease date: July 21, 2015 [eBook #49498]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Rameaun veljenpoika: Filosofinen vuorokeskustelu
Author: Denis DiderotTranslator: Edvin Hagfors
Author: Denis Diderot
Translator: Edvin Hagfors
Release date: July 21, 2015 [eBook #49498]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAMEAUN VELJENPOIKA: FILOSOFINEN VUOROKESKUSTELU ***
Produced by Juha Kiuru
Filosofinen keskustelu
Kirj.
Suomentanut ja johdannolla varustanut
Edvin Hagfors
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1921.
Johdanto.
Jos koettaisi yhteen sanaan mahduttaa sen, mikä oli ominaisintaDiderotinhenkiselle ihmiselle, niin tuskinpa voisi keksiä sattuvampaa ja tyhjentävämpää sanaa kuin on Voltairen hänestä käyttämä nimitys:Le Pantophile, kaiken rakastaja tahi harrastaja. Diderot, jos kukaan, olisi saattanut itsestään täydellä oikeudella sanoa:nihil humani a me alienum puto, en pidä mitään inhimillistä itselleni vieraana. Harvinainen henkinen pirteys ja liikkuvaisuus, harrastusten monipuolisuus ja laajuus se meistä juuri on hänen keskeisin ominaisuutensa, sitä me hänessä eniten ihmettelemme katsellessamme hänen elämäntyötänsä yhtenä kokonaisuutena. Hänet oli varmaankin kaitselmus ennakolta määrännyt ensyklopedian päätoimittajaksi, sillä hän oli todellakin ensyklopedinen henki. Ja tuskin vähemmin ihmetyttää hänen kerrassaan tulviva tuotteliaisuutensa, se tuokiosepittäjänomainen helppous, jolla hänen ajatuksensa työskenteli ja hänen kynänsä kiinnitti ajatukset paperille, hänen tavaton työkykynsä, se tarmo ja sitkeys, jolla hän, ulkonaisista vastuksista ja vaikeuksista lannistumatta, uskollisesti suoritti loppuun aloittamansa suurtyön.
Viimeksimainittu avu oli hänellä varmaankin perittyä rotuominaisuutta. Hän oli näet langreslaista, kunnollisuudestaan ja työteliäisyydestään tunnettua käsityöläissukua. Hän syntyi veitsisepän poikana vuonna 1713. Käytyään kotikaupunkinsa jesuiittakoulun, siirtyi hän Pariisiin opintojansa jatkamaan. Ensin oli hänen määrä antautua papin uralle, mutta kun jumaluusopilliset opinnot eivät hänen mieltään kiinnittäneet, piti hänen, lukiokurssin päätettyään, opiskella lakitiedettä. Mutta ei lakimiehenkään toimi häntä miellyttänyt, eikä hänellä yleensä ollut halua minkään määrätyn ammatin valitsemiseen, työskentelynsä rajoittamiseen millekään erikoisalalle. Hän rakasti opinnoita, eikä muuta pyytänyt kuin saada laajentaa ja kartuttaa tietojansa. Vapaaseen monipuolisten tietojen hankkimiseen kirjoista, mutta varsinkin elävästä elämästä käyttikin hän sitten kymmenkunnan vuotta, hankkien niukan toimeentulonsa yksityistunneilla, lyhemmän aikaa kotiopettajan toimella, mitä kirjavimmilla kirjallisilla tilapäistöillä, kustantajille suorittamillaan käännöksillä ja — keinotteluillakin. Käännöksistä on huomattavin englantilaisen Shaftesburyn v. 1699 julkaiseman moralifilosofisen tutkielman ranskannos. Vähitellen sai kuitenkin hänen kirjallinen tuotantonsa yhä selvemmän omintakeisuuden leiman. Filosofia keskitti hänen harrastuksensa yhä enemmän puoleensa. Hän julkaisi tutkielmatPensées philosophiques(Filosofisia mietteitä) jaLettre sur les aveugles(Kirje sokeista). Näissä lausumiensa, vaarallisina pidettyjen uskonnollis-siveellisten mielipiteiden vuoksi suljettiin hänet muutamiksi kuukausiksi Vincennesin linnaan. Sieltä päästyään hän tyynesti jatkoi siitä mihin oli lopettanut, julkaisten v. 1751 tutkielmanLettre sur les sourds-muets(Kirje kuuromykistä).
Jo samana vuonna ilmestyi myöskin ensimmäinen nide sitä suurteosta, ensyklopediaa, tietosanakirjaa, jonka toimittamiseen hän sitten, vastustajain vainon alaisena ja lopulta avustajainsa yksin heittämänä, uhrasi työnsä ja voimansa aina vuoteen 1765 saakka. Mutta ei tämäkään jättiläistyö saanut anastetuksi hänen aikaansa ja harrastuksiansa niin tyystin, ettei niitä olisi häneltä riittänyt vielä muuhunkin. Hän toimi kirjallisuuden selostajana ja arvostelijana ystävänsä parooni GrimminCorrespondance littéraire-nimisessä kirjallisessa aikakauslehdessä, hän levitti sen mukana kaksi omaa romaaniansa:Jacques le Fataliste(Jacques sallimanuskoja) jaLa Religieuse(Nunna), hän kirjoitti siihen erinomaisen pirteitä ja mielenkiintoisia arvosteluja Pariisin suurten taidenäyttelyjen taideteoksista; häneltä ilmestyi kaksi näytelmää:Le Fils naturel(Lehtolapsi) jaLe Père de famille(Perheenisä), sekä sarja filosofisia vuorokeskusteluja, tärkeimpinäLe Rêve de d'Alembert(D'Alembertin uni),Entretien d'un père avec ses enfants(Isän keskustelu lastensa kanssa),Le Neveu de Rameau(Rameaun veljenpoika) jaLe Paradoxe sur le comédien(Paradoksi näyttelijästä) — viimeksimainittu tosin vasta 1770-luvun lopulla, ensyklopediatyön jo aikoja päätyttyä, — lukuunottamatta monen monituisia pienempiä tilapäiskirjoitelmia. Mainitsematta ei tässä hänen päätuotteittensa suppeassa luettelossa lopuksi myöskään ole jätettävä hänen lukuisia kirjeitään ystävättärelleen neiti Vollandille, jotka eivät ole arvokkaita ainoastaan tyylillisesti etevimpänä Diderotin kirjallisena teoksena, vaan myöskin verrattomana lähteenä, josta voimme ammentaa tietoja hänestä itsestään, hänen elämästään ja seurapiiristään, saada ehjän ja havaannollisen kuvan hänen persoonallisuudestaan.
Sananen Diderotin merkityksestä ajattelijana ja kirjailijana saakoon tässä katsahduksessamme vielä sijansa — lähemmäksi tutustumiseksi viittaamme prof.Yrjö HirninDiderot-elämäkertaan. Olemme jo huomauttaneet hänen suurta henkistä liikkuvaisuuttaan, hänen harrastustensa laajuutta ja monipuolisuutta. Tämä oli hänellä kieltämättä tavallaan suuri avu ja ansio; olihan se m.m. välttämätön edellytys hänen menestykselliselle toiminnalleen ensyklopedian toimittajana. Mutta oli sillä toisaalta myöskin varjo- ja haittapuolensa, epäedulliset vaikutuksensa. Siinä oli näet hänen rajoituksensakin. Se esti häntä keskittämästä runsaita älyllisiä lahjojaan millekään määrätylle erikoisalalle ja syventymästä siihen. Ylimalkaan hänellä ei ollut malttia siihen vakavaan ajatustyöhön ja mietiskelyyn, jota ehjän ja kypsän mestariteoksen luominen ehdottomasti lahjakkaimmaltakin edellyttää. Siitä johtuu, että hänen tuotantonsa enimmältä osaltaan tekee epätäydellisen, epävalmiin, katkelmallisen vaikutuksen, ja ettei hän aina jaksa kirjailijana kohota kaikkein etevinten tasolle. Mutta tästä huolimatta on tinkimättä tunnustettava, että hänen vaikutuksensa omaan aikaansa ja myöhempiin aikoihin on ollut sangen suuri ja yhä kasvanut, mikäli hänen teoksiansa on perusteellisemmin tutkittu ja opittu tuntemaan.
Tämä seikka taas saa selityksensä siitä, että hän monella alalla ensimmäisenä puki omassa ajassaan liikkuvat aatteet sanoihin ja älynsä terävyydellä, neronsa kaukonäköisyydellä oivalsi ja aavisti useita sellaisia aatteita, joita vasta myöhempi aika on täydellisemmin kehitellyt. Niinpä hän esim. näytelmiinsä liittämissään esteettisissä tutkielmissa on aavistellut näyttämötaiteen tulevaisuudentehtäviä, ja "paras osa oman aikamme näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti tutkielmissaan luonnehtia" (Hirn, s. 66). Ja d'Alembertin kuviteltuun uneen on hän "mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista, joita ovat paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin" (Hirn, s. 72). "Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista" (Hirn, s. 85).
Ulkonaisista vaiheista, merkillisistä tapahtumista Diderotin elämä ei ollut rikas. Se kului alituisessa henkisessä uurastelussa sekä seurustelussa hengenheimolaisten ja ystävien kanssa Pariisissa ja parilla sen läheisyydessä olevalla, ystävien omistamalla maatilalla. Vain kerran eläessään poistui hän kauemmas ja pitemmäksi aikaa tästä seurapiiristään ja rakkaasta Pariisistaan. Vuonna 1773 hän näet lähti matkalle Pietariin, mieskohtaisella käynnillä osoittaakseen kiitollisuuttaan Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, jolle hänen oli onnistunut saada erittäin edullisilla ehdoilla myydyksi kirjastonsa, ja joka muutoinkin monella tavalla oli osoittanut hänelle suosiotaan ja luottamustaan. Palattuaan seuraavana vuonna tältä matkaltaan hän jatkoi vielä kymmenen vuotta entistä uutteran kynäilijän elämää entisessä ympäristössään, josta vähitellen ystäviä ja aatetovereita ainaiseksi poistui ennen häntä. Vuonna 1784 päättyi sitten äkkiä hänen runsas ja hedelmällinen päivätyönsä.
Kaikkein merkillisimpiä Diderotin hengen tuotteista on epäilemättä se filosofinen vuoropuhelu, johon tutustumisen tämä kirja tahtoo tehdä suomenkieliselle lukijalle mahdolliseksi. Sitä on sanottu lajissaan mestarillisimmaksi, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen (J. Morley, — Hirn, s. 69), "kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu" (Hirn, s. 76), maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin luettavaksi vuorokeskusteluksi, joka "on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut" (Hirn, s. 75). On siis täysi syy koettaa tässä lyhyesti selvittää tuon kehutun mestariluoman merkitystä ja aatesisällystä, koettaa huomauttaa, mitä Diderot tällä teoksellaan oikeastaan on tahtonut sanoa ja tarkoittanut.
Vuorokeskustelun päähenkilö on Diderotin puhetoveri, suuren säveltäjän ja musiikkiteoretikon Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Hän on todella elänyt, historiallinen henkilö. Hänestä ja hänen elämästään ovat uudemmat tutkimukset hankkineet meille seuraavat tiedot:
Jean-François Rameausyntyi Dijonissa 1716. Isä, Dijonin urkuri, tahtoi pojasta musiikkimiestä, ja tämä sai jo varhain soitella viulua kaupungin pihoilla ja talojen porraskäytävissä sekä kaupunkilaisten tanssitilaisuuksissa. Lapsena oli hän hyvin sievän näköinen, mutta nuoruusvuosina isorokko runteli kasvot aivan peloittavan rumiksi. Latina ja kreikka eivät häntä oppilaana kaupungin jesuiittakoulussa maittaneet. Äitinsä kuoltua hän lähti parinkymmenen vanhana maailmalle, ruveten ensin sotamieheksi ja käyden sitten vähän aikaa pappisseminaaria. Kujeittensa vuoksi hän näkyy tulleen sieltä erotetuksi, ja pian hän sitten vaelluksillaan joutui Pariisiin, missä hänen täytyi toimeentulokseen turvautua kuulun setänsä apuun. Tämä koetti antaa hänelle hyvän taiteilijakasvatuksen, mutta veljenpojassa ei ollut miestä käyttämään sitä hyväkseen. Taiteilijalahjoja häneltä tosin ei puuttunut, eikä järjen terävyyttäkään, mutta hän oli laiska, nautinnonhimoinen ja siveellisesti ryhditön. Aluksi hän kyllä näyttää ansainneen leipänsä musiikin opettajana, mutta turvautui pian mukavampaan keinoon hankkia se loisena ja ilveilijänä ylhäisten rikasten taloissa. Vallattoman elämänsä vuoksi jouduttuaan rettelöihin poliisin kanssa hän näyttää pitemmäksi aikaa poistuneen Pariisista ja matkustelleen eri tahoilla Ranskassa ja ulkomaillakin.
Pariisiin palattuaan hän julkaisi kokoelman pieniä klaverisävellyksiä. Kustantajaksi hänen onnistui saada rikas finanssimies Bertin d'Antilly, jonka tuttavuuteen yhteiset teatteriharrastukset olivat hänet vieneet. Rakastajattarensa, Comédie Françaisen pikku näyttelijättären, neiti Husin etuja ajaakseen Bertin pani toimeen useita teatteriskandaaleja palkattujen kättentaputtajien avulla y.m.s. siisteillä keinoilla, ja uskollisina kätyreinä näissä hommissa oli hänellä tuo aina nälkäinen Rameau ynnä muita hänen tapaisiaan olentoja, joilla siitä hyvästä oli vakinainen sijansa epäilyttävän taiteenystävän ruokapöydässä.
Nelivuotisen avioliiton jälkeen Rameau menetti vaimonsa ja ainoan lapsensa samana vuonna. Viheliäisissä taloudellisissa oloissa elää kituutti hän eteenpäin. Puute pakoitti hänet vihdoin runoilijaksikin. Hän sepittiLa Raméide-nimisen runomittaisen elämäkertansa. Se on silkkaa kerjuurunoutta, jolla rappiolle joutunut, mutta kaikesta huolimatta tragikoomillisen itsetietoinen soittoniekka-parka pyytää sulkeutua julkisen ja yksityisen hyväntekeväisyyden suosiolliseen huomioon. Tätä tekelettään hän sitten myyskenteli Pariisin kahviloissa, ansaiten siten roposen silloin toisen tällöin. Hän kuoli luultavasti v. 1770 eräässä hyväntekeväisyyslaitoksessa.
Tähän omituiseen pariisilais-originaaliin oli Diderot tutustunut, ja hänet on hän vuorokeskustelussaan tahtonut ikuistuttaa, hänestä, hänen persoonallisuudestaan ja elämänkatsomuksestaan on hän teoksessaan piirtänyt jälkimaailmalle mestarillisen kuvan, jossa sekä kuvattavan inhoittavat puolet että ne tunnustusta ja myötätuntoa ansaitsevat piirteet, joita hänen luonteessaan kaikesta huolimatta on, saavat ihmeteltävän selvän valaistuksen.
Ilmeistä kuitenkin on jokaiselle lukijalle, ettei Diderotin dialogi ole vain pelkkä yksilöllinen luonteenkuvaus. Kuten kaikilla hänen teoksillaan on tälläkin määrätty tendenssinsä, ulkokohtainen tarkoitusperänsä. Sellaiseenhan viittaa jo tekijän sille antama satiiri-nimityskin, jota se sävy, mikä Rameaun luonteen kuvauksessa on, ei tekisi oikeutetuksi. Huomataksemme kehen ja mihin tämä satiiri on tähdätty, luokaamme silmäys niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa teos on syntynyt.
Diderot kirjoitti sen loppupuolella vuotta 1761. Tämä oli hänen elämässään vaikea ja tukala ajankohta, kenties raskaampi kestää kuin mikään muu. Ensyklopedian lukuisain ja katkerain vihamiesten oli väsymättömillä vehkeillään onnistunut saada aikaan, että sitä vastaan nostettiin syytös ateismista ja nuorison turmelemisesta. Tämän johdosta teoksen julkaisuoikeus v. 1759 peruutettiin ja jo valmistuneiden nidosten myynti kiellettiin. Jos kohta tätä tuomiota ei pantu ankarasti täytäntöön, oli se kuitenkin teoksen toimittajalle tuntuva kolahdus, varsinkin kun hän jo ennen oli menettänyt arvokkaimman avustajansa d'Alembertin. Hän sai nyt yksin jätettynä katsoa, miten parhaiten taisi viedä perille alkuunpanemansa jättiläisyrityksen.
Ensyklopedian ja yleensä uudempien filosofisten harrastusten vihamiesten joukossa oli eräs, joka ilkeästi oli ahdistellut Diderotia ei ainoastaan ensyklopedistinä, vaan myöskin kirjailijana, nimenomaan näytelmäin sepittäjänä, ja jolle tällä senvuoksi erikoisesti oli yhtä toista hampaan kolossa. Se oliCharles Palissot de Montenoy(1730-1814), nancylainen, melko lahjakas kirjailija, mutta itserakas ja häijysisuinen mies. Vuonna 1757 oli hän julkaissutPetites lettres sur de grands philosophes(Pieniä kirjeitä suurista filosofeista) ja niissä pidellyt pahoin varsinkin Diderotia sekä filosofina että (hänen vasta ilmestyneenLe Fils naturelnäytelmänsä johdosta) dramaatikkona. Mutta karkeimmilleen ja häijyimmilleen äityi Palissotin filosofeista laskema pila v. 1760 esitetyssä huvinäytelmässäLes Philosophes, jossa heidät kuvataan häikäilemättömiksi veijareiksi ja roistoiksi, taskuvarkaiksi y.m.; heidän levittämänsä kielletyn kirjallisuuden joukossa esiintyvät nimenomaan Diderotin teokset, ja Palissot tunnustaa eräässä kirjeessään Voltairelle tähdänneensä kappaleellaan etupäässä Diderotia. — Alkupuolella vuotta 1761 oli sitten valmistunut Diderotin näytelmäLe Père de famille, ja näyttämöltä esitettynä epäonnistunut, kärsinyt haaksirikon, mikä seikka tietenkin oli omansa katkeroittamaan Diderotin mieltä ja verestämään hänen muistiinsa Palissotin häijyt hyökkäykset.
Näissä oloissa tapaa hän nyt eräänä päivänä Rameaun, jonka Bertin juuri on ajanut ulos talostaan, ja joka siitä harmissaan purkaa Diderotille katkeraa sappeaan ja ylenkatsettaan Bertiniä ja hänen siistiä seurapiiriään kohtaan, antaen Diderotin luoda silmäyksen tuohon halpamaisten imartelijain, katalien juonittelijain, haaksirikon kärsineitten taiteilijain ja keskinkertaisten tusinakirjailijain joukkoon, jossa vihataan ja parjataan kaikkea tosilahjakkuutta, etevyyttä ja ansiokkuutta, taiteellista niinkuin tieteellistäkin, ja jossa keitetään kokoon komedioja sellaisia kuinLes Philosophes. Syvällä ihmistuntemuksella luo hän siitä kuvan, joka on täynnä mitä purevinta ivaa ja karkeaa huumoria, ja jonka Diderotin järjestelevä ja paranteleva taiteilijakäsi helposti muodostaa väkeväksi ja tehokkaaksi satiiriksi. Tuossa moraalisesti rappeutuneitten olentojen joukossa, joka Bertinin talossa pitää päämajaansa, esiintyy Palissot yhtenä keskeisenä henkilönä, pääroistona, joka häikäilemättä on kaiken hävyn menettänyt. Huomaamme siis, että Diderotin teos pääosaltaan on ensyklopedian vihamiehiin tähdätty pureva satiiri ja lähinnä voimakas vastine Palissotin vastamainitulle komedialle.
Mutta persoonallisia vihamiehiä tähtäävä satiiri laajenee siinä vielä yleisemmäksi. Kuta pitemmälle vuoropuhelu kehittyy, kuta häikäilemättömämmin Rameau paljastaa elämänkatsomuksensa, sitä selvemmäksi käy Diderotille, että Rameaun ja koko Bertinin joukkion edustama viheliäinen ja kyynillisen itsekäs materialistinen onnimoraali ei ole vain tuon ahtaamman piirin toiminnan ohjeena, vaan vallitsee koko silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmiset ajattelevat sisimmässään samoin kuin Rameau, vaikkeivät yhtä suoraan ja peittelemättä lausu ajatuksiaan julki. Kaikki toimivat samoin kuin hän, sillä olosuhteet eivät muuta salli. Koko yhteiskuntaan ja sen moraaliin siis lopulta tähtää Diderotin satiiri. Kirjallinen satiiri laajenee Yhteiskunnalliseksi satiiriksi.
Täytyy myöntää, että Diderot nerokkaalla tavalla on osannut käyttää Rameaun luonteen kuvausta satiirisen tarkoituksensa hyväksi ja sulattaa nämä molemmat ainekset ehjäksi, yhtenäiseksi taideteokseksi.
Mutta hänen vuoropuhelussaan on nyt vielä kolmaskin aines, joka on edellämainittujen kanssa välillisemmässä, löyhemmässä yhteydessä: musiikillis-esteettinen. Diderotin puhetoveri on soittoniekka, ja Diderot saa siitä keskustelun kuluessa etsimättömän aiheen kosketellakseen myöskin hänen taidettaan, musiikkia. Tämä oli päivänpolttava puheenaine, sillä vielä ei ollut tauonnut se eri musiikkisuuntien: vanhemman, Lulli'n ja Rameaun (sedän) edustaman ranskalaisen, ja uuden italialaisen suunnan kannattajain välinen kiivas taistelu, jota Pariisissa oli jo vuosikausia käyty. Ja kun Rameau, jossa myöskin on olevinaan vähän filosofin vikaa, ryhtyy noita eri suuntia arvostelemaan ja toisiinsa vertaamaan, niin sukeutuu keskustelusta sen loppupuolella kokonainen pieni musiikkitaiteen estetiikka. Joskaan tämä, kuten jo viittasimme, ei ota oikein sulautuakseen teoksen varsinaiseen satiiriseen ainekseen, on se semmoisenaan niin kuvaava ja niin elävästi ja lennokkaasti esitetty, että sen jokainen varmaankin mielihyvin lukenee.
JosLe Neveu de Rameauon sisällykseltään merkillinen teos, niin sen tekstin ulkonaiset historialliset vaiheet eivät ole vähemmän omituiset. Ei liene helppo löytää toista uudemman ajan huomattavaa kirjallista tuotetta, johon samassa määrässä soveltuisi tuo vanha lause:habent sua fata libelli(kirjoilla on omat kohtalonsa). Sen käsikirjoitus jäi Diderotin koko elinajaksi painattamatta. Mihin se hänen kuoltuaan joutui, sitä ei tiedetä; varmaa vain on, että silloin oli olemassa ainakin kolme jäljennöstä siitä. Näistä joutui yksi Diderotin kirjaston mukana Pietariin, ja eräs tämän jäljennöksen jäljennös kulkeutui omituisia kiertoteitä Weimariin ja joutui Goethen käsiin, joka sen mukaan käänsi Diderotin teoksen saksaksi 1805. Goethen saksannoksen käänsi sitten kaksi ranskalaista (de Saur ja de Saint-Geniès) takaisin ranskaksi (1821), ja tätä mitä huolimattomimmin ja mielivaltaisimmin suoritettua ranskannosta pidettiin sitten kotimaassa Diderotin alkuperäisenä tekstinä, kunnes kustantaja Brièren onnistui todistaa asian oikea laita. Hän julkaisi teoksen (1823) erään löytämänsä käsikirjoituksen mukaan, joka oli huonohko jäljennös Diderotin alkuperäisestä. Brièren teksti jäi sitten kaikkien seuraavien painosten pohjaksi, kunnes Assézat sattumalta (1875) löysi paremman jäljennöksen ja sen mukaan julkaisi tekstin. Kolmannen, kaikista arvokkaimman ja parhaan käsikirjoituksen löysi ja painatti Monval (1891). Vasta siitä lähtien on käytettävänämme luotettava ja oikea Diderotin vuoropuhelun teksti.
Erinäisissä nyt julkaistun suomennoksen oikeinkirjoitusseikoissa on noudatettu tälle klassillisten teosten käännöskokoelmalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.
Vertumnis, quotquot sunt, natus iniquis.
(Horat. Serm. Lib. II. Sat. VII, v. 14.)
Olipa ilma kaunis tahi ruma, niin on tapanani lähteä kello viiden vaiheilla iltapäivällä Palais Royaliin[1] kävelemään. Minut siellä näkee aina yksin, vaipuneena haaveisiin d'Argenson-penkillä.[2] Keskustelen itseni kanssa politiikasta, rakkaudesta, aistikkuudesta tahi filosofiasta; lasken henkeni siivet rentonaan vallattomaan lentoonsa; annan sen vapaasti seurata ensimmäistä päähäni pälkähtävää ajatusta, järkevää tahi houkkamaista, samoin kuin puiston Allée de Foi-käytävällä näkee, miten nuoret elostelijamme astelevat kevytmielisen näköisen, naureskelevan, vilhusilmäisen, nykerönenäisen naikkosen kintereillä, heittävät tämän ja koettavat toista, narrailevat heitä kaikkia, ottamatta heistä ketään. Ajatukseni, ne ovat minun naikkoseni.
Jos sattuu kovin kylmä tahi sateinen sää, etsin suojaa Café de la Régencestä.[3] Siellä katselen huvikseni shakinpelaajia. Pariisi on se maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa tätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn[4] pöytien ääressä iskevät vastakkain syvällinen Légal,[5] terävä Philidor,[6] perusteellinen Mayot;[7] siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee pahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla suuri shakinpelaaja, kuten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri shakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert[8] ja Mayot.
Eräänä iltapäivänä olin siellä, katselin ahkerasti, puhuin vähän ja kuuntelin niin vähän kuin suinkin saatoin, kun minua kääntyi puhuttelemaan eräs kaikkein eriskummaisimpia ihmisiä tässä maassa, johon Jumala toki ei ole sellaisten puutetta luonut. Hänessä on yhtyneenä ylevyyttä ja halpamaisuutta, tervettä järkeä ja mielettömyyttä; kunniallisuuden ja heittiömäisyyden käsitteet lienevät perin kummasti sekaisin hänen päässään, sillä hän näyttää luonnon hänelle lahjoittamia hyviä ominaisuuksia, kopeilematta niillä, ja siltä saamiaan huonoja, häpeämättä niitä. Muutoin hänellä on vankka ruumiinrakenne, erinomaisen hehkuva mielikuvitus ja tavattoman voimakkaat keuhkot. Jos joskus joudutte hänen seuraansa, eikä hänen omituisuutensa houkuttele teitä jäämään, niin varmaan tukitte korvanne sormillanne tahi lähdette pakoon. Taivas, mitkä hirvittävät keuhkot!
Ei mikään ole vähemmin hänen näköistään kuin hän itse. Toisinaan hän on laiha ja surkastunut kuin hivutustaudin viimeisellä asteella oleva potilas; hänen poskiensa läpi voisi laskea, montako hammasta hänellä on; luulisi, ettei hän ole syönyt moneen päivään, tahi että hän juuri on päässyt trappelaisluostarista.[9] Kuukautta myöhemmin on hän lihava ja pyylevä kuin olisi aina istunut jonkun raharuhtinaan ruokapöydässä tahi ollut suljettuna bernhardilaisluostariin.[10] Tänään likainen paita päällä, housut rikki, ryysyisenä, melkein kengittä, hän astelee allapäin, hän hiipii pois näkyviltä; tekisi mieli huutaa hänet luokseen ja antaa hänelle almu. Huomenna puuteroituna, kengät jalassa, käherrettynä, hienosti puettuna, hän kävelee pää pystyssä, hän näytteleiksen, ja häntä melkein luulisi säädylliseksi ihmiseksi.
Hän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain mukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä saisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi illalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan pienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä odottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän painuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää leipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus sattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän turvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran kuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä. Seuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan. Lämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le Coursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen ilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja tämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.
Minä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille; toiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin. Heitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa, koska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja he tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka kasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset säädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku ilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta, joka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan hänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee liikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin totuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat; silloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin on miehiään.
Tämän olin tuntenut jo kauan. Hän seurusteli eräässä talossa, johon hänen taitonsa oli avannut hänelle pääsyn. Siinä oli yksi ainoa tytär. Hän vannoi isälle ja äidille naivansa heidän tyttärensä. Nämä kohauttelivat olkapäitään, nauroivat hänelle vasten naamaa, sanoivat hänelle, että hän oli hullu; ja kuitenkin näin hetken, jolloin se oli tehty. Hän tahtoi minulta lainaksi muutamia kultakolikoita; annoin ne hänelle lahjaksi. Hän oli, ties miten, hankkinut itselleen pääsyn eräisiin kunniallisiin perheisiin, joissa hänellä oli paikkansa varattuna ruokapöydässä, mutta sillä ehdolla, ettei hän puhuisi saamatta siihen lupaa. Hän oli vaiti ja söi kiukuissaan; ja olipa mainiota nähdä hänet tuossa pakkotilassa. Jos hänen teki mieli rikkoa sopimus ja hän avasi suunsa, niin kaikki pöytäkumppanit heti ensi sanan kuullessaan huudahtivat:Rameau!Silloin raivo säihkyi hänen silmistään, ja hän rupesi taas syömään kahta kiukkuisemmin.
Olitte uteliaat tietämään miehen nimen, ja nyt sen tiedätte: hän on tuon kuuluisan säveltäjän[14] veljenpoika.[15] Setähän on pelastanut meidät kirkkolaulusta, jota olimme veisailleet jo enemmän kuin sata vuotta; hän on kirjoittanut musiikin teoriasta paljon tolkuttomia haavelmia ja hämäriä totuuksia, joista ei hän eikä kukaan muu koskaan ymmärtänyt mitään, ja häneltä meillä on moniaita oopperoita, joissa on sulosointua, laulunpätkiä, hajanaisia ajatuksia, melua, lentokohtauksia, riemusaattoja, raketteja, juhlakomeutta, kuiskauksia, voittoja, niin että ihan hengästyy, — ja tanssinsäveliä, jotka tulevat olemaan kuolemattomia; hänen haudattuaan firenzeläisen,[16] vievät hänet hautaan italialaiset musiikkitaiturit,[17] jota seikkaa hän aavisti, ja se teki hänet synkäksi, suruiseksi, äkäiseksi; sillä ei kukaan, ei edes kaunotar, joka herätessään huomaa näppylän nenänsä päässä, ole niin pahalla tuulella kuin taiteilija, jota uhkaa vaara menettää maineensa vielä eläessään, kuten Marivaux[18] ja Crébillon nuorempi[19] todistavat.
Hän puhuttelee minua: "Kas, kas! Tekö täällä, herra filosofi! Ja mitä teette täällä näiden tyhjäntoimittajien joukossa? Hukkaatteko tekin aikaanne puupalasten työntelemiseen?" (Siten nimitetään halveksivasti shakin tahi damipelin pelaamista.)
Minä. En; mutta kun minulla ei ole parempaa tehtävää, niin katselen huvikseni hetkisen niitä, jotka työntelevät niitä hyvin.
Hän. Siinä tapauksessa teillä harvoin on hauskaa: muut paitsi Légal ja Philidor eivät siinä kykene mihinkään.
Minä. Entäs herra de Bissy?[20]
Hän. Hän on shakinpelaajana samaa mitä neiti Clairon[21] näyttelijättärenä: he osaavat näitä pelejä kumpikin sen verran kuin niitä saattaa oppia.
Minä. Te olette vaatelias; huomaan, ettette anna armoa muuta kuin verrattomille kyvyille.
Hän. Niin shakki- ja damipelissä, runoudessa, kaunopuheisuudessa, ja muussa sen semmoisessa roskassa; mitäpä keskinkertaisuudesta näillä aloilla?
Minä. Eipä paljon mitään, sen myönnän. Se vain, että täytyy olla koko paljous ihmisiä, jotka niitä harrastavat, jotta joukosta syntyisi mies, joka on nero. Niitä on vain yksi suuressa parvessa. Mutta se siitä. En ole tavannut teitä moniin aikoihin. En tule teitä juuri muistelleeksi, kun en teitä näe, mutta näen teidät aina ilomielin jälleen. Mitä olette toimitellut?
Hän. Samaa mitä te, minä ja kaikki muut tekevät, hyvää, pahaa, eikä mitään. Sitten minun on ollut nälkä, ja olen syönyt, kun siihen on ollut tilaisuutta; syötyäni on minua janottanut, ja olen silloin tällöin juonut. Sillävälin kasvoi partani, ja kun se oli kasvanut, olen sen ajattanut.
Minä. Siinä olette tehnyt väärin; teiltä ei muuta puutu, ollaksenne viisaan miehen näköinen.
Hän. Niinpä kyllä, minulla on suuri ja ryppyinen otsa, säihkyvät silmät, terävä nenä, leveät posket, mustat ja tuuheat kulmakarvat, suuri suu, paksureunaiset huulet ja nelikulmaiset kasvot. Jos tämä kookas leuka olisi pitkän parran peittämä, niin se näyttäisi kerrassaan muhkealta pronssissa tahi marmorissa, tiedättekös.
Minä. Miesten sellaisten kuin Caesarin, Marcus Aureliuksen, Sokrateen rinnalla.
Hän. Ei, sopisin paremmin Diogeneen[22] ja Phrynen[23] keskelle. Olen häpeämätön kuin edellinen, ja jälkimmäisen tapaisten luona käyn kernaasti.
Minä. Voitteko aina hyvin?
Hän. Voin kyllä tavallisesti, mutta tänään en erinomaisesti.
Minä. Kuinka niin? Teillähän on oikein Silenuksen[24] vatsa, ja naama kuin…
Hän. Naama, jota voisi luulla sen vastapuoleksi. Näettekös, paha tuuli, joka laihduttaa rakasta setääni, lihottaa ilmeisesti hänen rakasta veljenpoikaansa.
Minä. Niin tottakin! Mainitsitte tuon setänne. Tapaatteko hänet joskus?
Hän. Kyllä, kulkemassa ohitseni kadulla.
Minä. Eikö hän tee teille mitenkään hyvää?
Hän. Jos hän kellekään sitä tekee, niin se tapahtuu hänen aavistamattaan. Hän on omaa lajiaan filosofi; hän ajattelee vain itseään, muusta maailmasta hän ei piittaa enempää kuin palkeennaulasta. Hänen tyttärensä ja vaimonsa kuolkoot milloin tahansa; kunhan vain heidän hautajaiskellojensa äänet soivat duodeciminä ja septemdeciminä, niin on kaikki hänestä niinkuin ollakin pitää. Se on onnellista hänelle; ja sille minä nerokkaissa ihmisissä annan erikoista arvoa, etteivät he kelpaa muuhun kuin yhteen; paitsi sitä ei mihinkään; he eivät tiedä, mitä merkitsee olla kansalaisia, isiä, äitejä, vanhempia, ystäviä. Meidän kesken sanoen, tulee olla kaikin puolin heidän kaltaisensa, mutta ei pidä toivoa, että heitä kasvaisi joka oksalla. — Tarvitaan ihmisiä, — mutta nerokkaita ihmisiä, ei, totta totisesti, niitä ei tarvita. He ne muuttavat maailman muotoa, ja pienimmissäkin asioissa on tyhmyys niin yleinen ja niin mahtava, ettei se korjaannu ilman riitaa. Asiat järjestyvät osaksi niinkuin he ovat kuvitelleet, osaksi ne jäävät entisilleen; siitä sitten kaksi evankeliumia, harlekinin puku.[25] Rabelaisin[26] munkin[27] viisaus se on se oikea viisaus hänen rauhalleen ja muiden: tee velvollisuutesi mitenkuten, puhu aina hyvää herra priorista ja anna maailman mennä menoaan mielensä mukaan. Se menee hyvin päin, koskapa ihmisten suuri enemmistö on siihen tyytyväinen. Jos osaisin historiaa, niin osoittaisin teille, että paha tässä matoisessa maailmassa on aina ollut peräisin eräistä nerokkaista ihmisistä; mutta en osaa historiaa, sillä en osaa yhtään mitään. Piru minut periköön, jos koskaan olen mitään oppinut, ja jos siitä, etten ole mitään oppinut, on minulle mitään haittaa. Olin eräänä päivänä aterialla erään Ranskan kuninkaan ministerin luona, jolla on älyä päässä kuin neljällä miehellä; no niin, hän todisti meille yhtä selvästi kuin yksi ja yksi on kaksi, ettei mikään ole kansoille hyödyllisempää kuin valhe, ei mikään vahingollisempaa kuin totuus. En enää tarkalleen muista hänen todisteitaan, mutta niistä oli päivänselvänä seurauksena, että nerokkaat ihmiset ovat inhoittavia, ja että jos lapsella syntyessään olisi tämän vaarallisen luonnonlahjan tunnusmerkki otsallaan, niin hänet pitäisi tukehduttaa tahi heittää likaviemäriin.
Minä. Ja kuitenkin nuo ihmiset, jotka niin vihaavat neroa, kaikki luulevat olevansa nerokkaita.
Hän. Luulen kyllä, että he sisimmässään niin ajattelevat, mutta en usko, että he uskaltaisivat sitä tunnustaa julki.
Minä. Se on vain vaatimattomuutta. Te aloitte kai silloin hirveästi vihata neroa?
Hän. Iäksi päivikseni.
Minä. Mutta muistanpa ajan, jolloin olitte aivan epätoivoissanne siitä, että olitte vain tavallinen ihminen. Ette koskaan tule onnelliseksi, jos aivan vastakkaiset syyt surettavat teitä yhtä suuresti. Pitäisi määrätä kantansa ja pitää siitä lujasti kiinni. Vaikka olenkin yhtä mieltä kanssanne siitä, että nerokkaat ihmiset tavallisesti ovat omituisia, tahi, kuten sananparressa sanotaan, suuret henget ovat aina hiukkasen hulluja, niin heitä kuitenkin aina ihaillaan; niitä aikakausia, jotka sellaisia eivät ole synnyttäneet, tullaan halveksimaan. He ovat kunniaksi kansoille, joiden keskuudessa ovat eläneet; ennemmin tahi myöhemmin heille pystytetään muistopatsaita, ja heitä pidetään ihmiskunnan hyväntekijöinä. Suokoon minulle anteeksi tuo ylevä ministeri, jonka sanoja minulle mainitsitte, mutta luulen, että joskin valhe voi hetkellisesti hyödyttää, niin se ajan oloon on ehdottomasti vahingoksi, ja että päinvastoin totuus on ajan oloon ehdottomasti hyödyksi, jos kohta voikin sattua, että se hetkellisesti vahingoittaa: ja siitä tekee mieleni päättää, että nerokas mies, joka vitsoo jotakin yleistä harhakäsitystä tahi ajaa jotakin suurta totuutta, aina on meidän kunnioitustamme ansaitseva olento. Saattaa sattua, että tuo olento joutuu ennakkoluulon tahi lakien uhriksi; mutta on kahta lajia lakeja: toiset ehdottoman oikeudenmukaisia ja yleisesti velvoittavia, toiset eriskummaisia, ainoastaan sokeudessa ja olojen pakosta vahvistettuja. Nämä jälkimmäiset tuottavat syylliselle, joka ne rikkoo, vain hetkellisen häpeän, häpeän, jonka aika siirtää takaisin tuomareihin ja kansoihin, iäti pysyväiseksi. Kumpi on tänäpäivänä joutunut häpeään, Sokratesko vai tuomari, joka pakotti hänet tyhjentämään myrkkymaljan?
Hän. Mitäpä se häntä auttaa? Eikö häntä kuitenkin tuomittu? Eikö hänen kuolemantuomiotaan yhtäkaikki pantu täytäntöön? Eikö hän sittenkin ollut rauhaa häiritsevä kansalainen? Eikö hän, halveksimalla huonoa lakia, yhtähyvin yllyttänyt houkkioita halveksimaan hyviäkin? Eikö hän silti ollut uskalikko ja eriskummainen ihminen? Äsken olitte vähällä tehdä nerokkaille ihmisille varsin vähän edullisen tunnustuksen.
Minä. Kuulkaahan minua, hyvä mies! Yhteiskunnalla ei pitäisi olla huonoja lakeja; ja jos sillä olisi vain hyviä, niin se ei koskaan joutuisi vainoamaan nerokasta ihmistä. En ole sanonut teille, että nero muka on eroittamattomasti kytketty kiinni häijyyteen tahi häijyys neroon. Useammin kai tyhmyri on ilkiö, kuin älykäs mies. Jos nerokas mies olisikin ylimalkaan juro seuramies, vaativainen, kärtyisä, sietämätön; jos hän olisi vaikka ilkiökin, niin mitä siitä päättäisitte?
Hän. Että hänet on heitettävä järveen.
Minä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi setäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä ei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso, huono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän on kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan puhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä totisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä. Mutta Voltaire?
Hän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.
Minä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut hyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa, kuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29] tehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä aviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias, mutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi, kunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin olisi meille jäänytAndromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre, Athalie?
Hän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.
Minä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden kuin mitä itse huomaattekaan.
Hän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin sattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta, vain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin, herra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin te tiedätte mitä sanotte.
Minä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.
Hän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole tuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi, että jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi Saint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias, hyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman omaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa, jota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut kultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut hänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren naikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä vaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen talossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä, mainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle. Näettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?… Mutta antakaahan kun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.
Minä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella tavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta; kunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo loiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät nurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon palvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet kyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.
Hän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä kuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on kunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä harjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme Racineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten keskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.
Minä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä tuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat ihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita, sääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä kadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille, joita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme; meillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen vioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle lahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän on puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut, tukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on kohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on tarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes tulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut herkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä toivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30] lempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32] suoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme asiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se paikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme katseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja vasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme ole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle anteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä Greuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla kuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi arvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun, hän ei enää saa teitä liikutetuksi.
Hän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se luonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?
Minä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte luonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, — että jos kaikki tässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään erinomaista?
Hän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa, ja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten hyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun tuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta, jollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka nenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.
Minä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin vallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten luopuu omasta olemassaolostaan.
Hän. Se on totta.
Minä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne meille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen kokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi laittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on välttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.
Hän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette. Se on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen en sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen, senkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun täytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle sanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa raivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen kerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään, niin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se tekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon itselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaanMahometia,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua on siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen. Niin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan kuullut soitettavanLoistoisan Intian[37] alkusoittoa, en koskaan laulettavanTuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yösanomatta itselleni surumielin: "Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan." Kadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan löytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan epäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]
Minä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa sen vaivan.
Hän. Vähät siitä. Nuo ovat ohimeneviä hetkiä. (Sitten hän taas rupesi laulamaanLoistoisan Intianalkusoittoa jaTuonelan tummat rotkotaariaa ja jatkoi:) Tuo jokin, joka minussa on ja minulle puhuu, sanoo minulle: Rameau, sinä tahtoisit kernaasti olla noiden kahden kappaleen tekijä. Jos olisit säveltänyt nuo kaksi kappaletta, niin säveltäisit kyllä vielä kaksi sellaista lisää; ja kun olisit säveltänyt niitä muutamia, niin sävellyksiäsi soitettaisiin ja laulettaisiin kaikkialla. Kävelisit pystyssä päin, omatuntosi todistaisi sinulle omia ansioitasi, toiset osoittaisivat sinua sormellaan; sanottaisiin: Hän se on säveltänyt nuo sievät gavotit (ja hän lauloi gavotteja. Sitten hän, matkien liikutettua miestä, joka on ilmi ihastuksissaan ja ihan kyyneleet silmissä, jatkoi käsiään hykertäen:) Sinulla olisi hyvä talo (käsivarret levällään hän osoitteli sen suuruutta), hyvä vuode (hän laskeutui siihen itsetyytyväisenä loikomaan), hyviä viinejä (hän maisteli niitä maiskutellen kieltään), hyvät vaunut (ja hän nosti jalkaansa, astuakseen niihin), sieviä naisia (hän jo koetteli niiden rintoja ja katseli niitä hekumallisesti); satakunta miehenhulttiota tulisi joka päivä suitsuttamaan sinulle kiitosuhrejaan (ja hän oli näkevinään heidät ympärillään: hän näki Palissotin[39], Poinsinetin[40], Frétonit[41], isän ja pojan, La Porten[42]; hän kuunteli heitä, korskeilihe, osoitti heille hyväksymistään, hymyili heille, vähäksyi, ylenkatsoi heitä, ajoi heidät pois, kutsui heidät takaisin; sitten hän jatkoi:) Ja niin sinulle sitten aamuisin sanottaisiin, että olet suuri mies; saisit lukeaKolmen vuosisadan historiasta,[43] että olet suuri mies; iltaisin olisit vakuutettu olevasi suuri mies, ja tuo suuri mies Rameau nukkuisi ylistyksen suloiseen solinaan, joka soisi hänen korvissaan vielä unessakin; hän olisi tyytyväisen näköinen, hänen rintansa laajenisi, nousisi ja laskisi kepeästi; hän kuorsaisi niinkuin suuri mies… (Ja tämän sanoessaan vaipui hän pehmeästi eräälle penkille, sulki silmänsä ja matki tuota onnellisen unta, jota hän kuvaili mielessään. Nautittuaan hetken pari tuota suloista lepoa, hän heräsi, oikoi käsivarsiaan, haukotteli, hieroi silmiään ja etsi vielä ympäriltään typeriä mairittelijoitansa.)
Minä. Luuletteko siis, että onnellinen ihminen nukkuu rauhallista unta?
Hän. No vielä hän kysyy! Minä, miespoloinen, kun iltaisin olen palannut ullakolleni ja ryöminyt vuodepahaiseeni, olen käppyrässä peitteeni alla, rintaani ahdistaa ja hengitys käy vaivaloisesti; minulta pääsee kuin tuskin kuuluva valitus; rahapohatta sitävastoin panee koko huoneistonsa tärisemään ja koko katunsa väet hämmästymään. Mutta tänään minua ei sureta se, että kuorsaan ja nukun kehnosti kuin kurjimus.
Minä. Se on kuitenkin surullista.
Hän. Se mitä minulle on tapahtunut, on paljon surullisempaa.
Minä. Mitä sitten?
Hän. Te olette aina osoittanut mielenkiintoa minuun, syystä että olen hyvänahkainen miespahainen, jota te itse asiassa halveksitte, mutta joka teitä huvittaa.
Minä. Se on totta.
Hän. Ja sanonpa sen teille suoraan. (Ennenkuin hän alkaa, huoahtaa hän syvään ja vie molemmat kätensä otsalleen; sitten käy hän jälleen levollisen näköiseksi ja sanoo minulle:) Tiedättehän, että olen oppimaton, typerys, houkka, nenäkäs, laiskuri, oikein päähuijari kuten bourgognelaiset sanovat, roisto, suursyömäri.
Minä. Mikä ylistyspuhe!
Hän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää; ei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne minua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.
Minä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.
Hän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat mieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo ominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.
Minä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko salasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja halveksivat niitä muissa.
Hän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma, että kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän itselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen tovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen olevansa molemmat oikein aika roistoja. — Halveksiako niitä muissa? Mainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja luonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin sokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla minua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän herttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton, laiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa. Jokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn, pienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä heitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin olla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä mitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin mitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat, joita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen kaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä päässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää toistamiseen minulle tapahdu!
Minä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?
Hän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon? Kuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia, hiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet, miksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä otettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle sanottiin: "Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää! Kaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos! Meillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti." Sinä menit matkaasi, purren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt purra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla ei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit. Sait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä muiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää onneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode, ja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja ystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta, nyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa kuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana, hölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.
Minä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko tekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin takaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin luulettekaan.
Hän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä naurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.
Minä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa tottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon ajanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.
Hän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.
Minä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa täyttää paikkanne.
Hän. Eipä helposti.
Minä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä, noin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla hapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette. Heittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä nousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: "Anteeksi, madame, anteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä tiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan teille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni." (Lystikästä tässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani, esitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän oli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä välissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi: "Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä eläissäni, ei ikipäivinäni…" Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi vakavaan ja maltilliseen ääneen:)
Hän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on hyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä tiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään itsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku teatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta olla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun poika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään, olipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän Palais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä saakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet nutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita ei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään jälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö menisin!… Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean kätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.
Minä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen, somannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon vaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.
Hän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella peräpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä. Kysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de la Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa merkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen että kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.
Minä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten mielenne ja olkaa kerjäläinen.
Hän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä tyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä halveksiminen, se on sietämätöntä.
Minä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?
Hän. Vielä häntä kysytte! Kuinka monesti olenkaan sanonut itselleni: Kuinka, Rameau, Pariisissa on kymmenen tuhatta hyvää ruokapöytää, kussakin viisitoista tahi parikymmentä paikkaa, ja noista paikoista ei ole yksikään sinua varten. On kukkaroita täynnä kultaa, jotka tyhjentävät sisällystänsä oikealle ja vasemmalle, eikä niistä tipahda lanttiakaan sinulle! Tuhannet kehnot pikku älyniekat, tuhannet sulottomat pikku nartut, tuhannet nerottomat juonittelijat käyvät hienosti puettuina, ja sinäkö et saisi itseäsi pidetyksi vaatteissa! Olisitko siihen määrään tylsä? Etkö sinä osaisi imarrella siksi hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi valehdella, vannoa, tehdä väärää valaa, luvata, pitää tahi syödä sanaasi siksi hyvin kuin toinenkin? Eikö osaisi olla yhtä matelevainen kuin joku toinenkin? Etkö osaisi edistää rouvan lemmenjuonta ja viedä perille herran rakkaudenkirjettä niinkuin kuka tahansa toinen? Etkö osaisi rohkaista tuota nuorta miestä puhumaan neidille, ja saada neitiä houkutelluksi häntä kuuntelemaan niin hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi tehdä jollekin porvaristytöllemme ymmärrettäväksi, että hän ei ole sievästi puettu, että kauniit korvarenkaat, vähän rusoväriä poskilla, pitsit tahi puolalaiskuosinen puku sopisi hänelle hurmaavan hyvin; että nuo pikku jalat eivät ole luodut käymään katua; että eräs hieno herra, nuori ja rikas, jolla on kultanauhukset puvussaan, uhkeat vaunut ja kuusi suurta lakeijaa, on hänet ohimennen nähnyt, ihailee häntä, eikä siitä päivin saa syödyksi ei juoduksi eikä unta silmiinsä, ja että hän siihen menehtyy?
— Mutta entäs pappani?
— Noh, noh, pappanne! Hän suuttuu siitä aluksi hiukan.
— Entäs mamma, joka minua niin varoittaa pysymään kunniallisena tyttönä; joka sanoo minulle, ettei tässä maailmassa ole mitään kunnian voittanutta.
— Vanhoja loruja, jotka eivät merkitse mitään.
— Entäs rippi-isäni?
— Häntä ette enää tapaa; tahi jos ette voi luopua päähänpistostanne mennä kertomaan hänelle huvikkeittenne historiaa, niin maksaa se teille muutaman naulan sokeria ja kahvia.
— Hän on ankara mies, joka jo kerran kielsi minulta synninpäästön tuon:Tule kammioonilaulun[53] vuoksi.
— Niin, kun ei teillä ollut mitään hänelle antamista; mutta kun näyttäydytte hänelle pitseihin puettuna…
— Saanko siis pitsejä?
— Ihan varmaan, ja kaikenlaatuisia… Kauniit hohtokivikoristeiset renkaat korvissa…
— Saanko siis kauniit hohtokivikoristeiset korvarenkaat?
— Saatte kyllä.
— Samanlaisetko kuin tuolla markiisittarella on, joka joskus tulee ostamaan hansikkaita myymälästämme?
— Niin juuri … kauniissa vaunuissa, harmaantäplikkäät hevoset edessä, kaksi komeata lakeijaa, pikku neekeri, ja ratsaspalvelija edellä, rusoväriä ja mustamia poskilla, palvelija laahusta kantamassa.
— Tanssiaisiinko?
— Tanssiaisiin, oopperaan, teatteriin … (hänen sydämensä jo hykähti ilosta…)
— Sinä hypistelet jotakin paperia sormiesi lomissa. Mikä se on?
— Eipä mikään.
— Näyttääpähän olevan.
— Se on kirjelippu.
— Ja mitä varten?
— Teitä varten, jos olisitte hiukan utelias.
— Uteliasko? Olenpa hyvinkin; näytähän (hän lukee). Tavatako minut?Se ei käy päinsä.
— Messuun mennessä.
— Mamma on aina mukanani. Mutta jos hän tulisi tänne jotenkin varhain aamulla; minä nousen ensimmäisenä ja olen konttorissa ennenkuin muut ovat nousseet…
Hän tulee, hän miellyttää; eräänä kauniina päivänä, hämärissä, tyttönen katoaa, ja minulle maksetaan kaksituhatta taaleriani… Mitä hulluja! Sinulla on tuo taito, ja sinä olet leivän puutteessa! Etkö häpeä? raukka!… Muistin koko joukon lurjuksia, jotka eivät sinnepäinkään pystyneet rinnalleni ja kuitenkin olivat upporikkaita. Minä olin karkeassa kamelottinutussa ja he samettipuvussa; he nojailivat kultanuppiseen tahi linnunnokka-kahvaiseen keppiin ja heillä oli Aristoteles tahi Platon[54] sormessa. Ja mitä he kuitenkin ennen olivat miehiään? Viheliäisiä musikantteja; nyt he ovat kuin aatelisherroja. Silloin tunsin itsessäni rohkeutta, hengen nousua, älyn terävyyttä ja kykyä kaikkeen; mutta ilmeisesti nuo onnelliset mielentilat eivät olleet pysyväisiä, sillä tähän saakka en ole kyennyt päättämään mitään mainittavaa uraa. Oli miten oli, nuo seikat ovat usein aiheena yksinpuheluissani, joita voitte kehitellä ja selitellä miten mielenne tekee, kunhan vain teette niistä sen johtopäätöksen, että tiedän, mitä on itsensä halveksiminen eli tuo omantunnon vaiva, joka johtuu luonnon meille jakamien lahjojen hyödyttömiksi jättämisestä: se on kaikista julmin. Olisi melkein yhtä hyvä, että olisi jäänyt kerrassaan syntymättä.
(Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän viettelemän nuoren tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle. Minun oli tukala olla; monet kerrat esti naurunpurskahdus suuttumukseni purkautumasta esiin, monet kerrat päätti sydämeni pohjalta kohoava suuttumus naurunpurskahduksen. Moinen älyn terävyys ja moinen halpamielisyys, niin oikeat ja vuoroin taas niin kierot ajatukset, niin perinpohjainen tunteiden turmelus, niin täydellinen riettaus ja niin tavaton suorapuheisuus saivat minut ymmälle. Hän huomasi minussa vallitsevan ristiriidan ja kysyi minulta:) Mikä teitä vaivaa?
Minä. Ei mikään.
Hän. Mielenne näyttää olevan kuohuksissa.
Minä. Niin onkin.
Hän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?
Minä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan olette alentunut, onneton!
Hän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani; kun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni pahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt vähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei kerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja. (Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa ja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle suorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli aikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.
Minä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.
Hän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä vähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että esteettömästi saa käydyksi tarpeellaan,o stercus pretiosum!Kas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä hetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55] joka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä kaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka ei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat sen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule kirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa kurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä jono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan rinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun yhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja siniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten, näettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen sormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa; ja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat, kankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä käyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja vatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että sinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään…
(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman sormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien päät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin, että niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)
Minä. Varokaa, — sanoin hänelle, — teette vielä itsestänne raajarikon.
Hän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta olen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin tahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia asettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se nyt käy kuin käykin.
(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee ääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa jäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää liikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee vetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa tahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen, onko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti. Hän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko hänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskusconcert sprituelissä[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi jonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä, näyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein saman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä ikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille jotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei minun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni näytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden levottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma, jokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen useilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen ilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan varmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani. Sitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä, missä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi minulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?
Minä. Mainiota!
Hän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin…
(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin ääreen.)
Minä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.
Hän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän kuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan, tietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja niin saan ehkä oppilaan lisää.
Minä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan hukkaan.
Hän. Minä en väsy koskaan.
(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä — viulusonaatin esitettyään hän näet oli aivan läpimärkänä hiestä — olisivat turhat, päätin antaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä, polvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä olisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan, esittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en tiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet lentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen bassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin. Intohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi eroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea piano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan varmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa eleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin tällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan haparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli, ettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa hallittavissa.) No niin, — sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi ja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan, — näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti, ylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille mitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on pitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä kyllä suoriudumme.
Minä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette sangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän pelkkää sanaannekin.
Hän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja siinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa pakko osata sitä mitä opettaa?
Minä. Ei enempää kuin sitäkään, mitä oppii.
Hän. Oikein, hitto vie! Aivan oikein! Kuulkaas, herra filosofi, käsi omalletunnollenne, sanokaa suoraan: oli aika, jolloin ette ollut äveriäs[63] niinkuin nykyään.
Minä. Enpä vielä kovinkaan.
Hän. Mutta ettepä menisi enää Luxembourgiin[64] kesällä…Muistattehan?…
Minä. Olkaahan vaiti! Kyllä muistan.
Hän. Harmaa nukkaverkainen lievetakki yllä.
Minä. Niin, niin.
Hän. Nukkavieru toiselta sivulta, hihansuut rikki ja jalassa mustat villasukat, takaa valkealla langalla parsitut.
Minä. Ka niin, niin; aivan niinkuin suvaitsette.