The Project Gutenberg eBook ofRauta-kallo: Historiallinen kertomus nuorisolleThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Rauta-kallo: Historiallinen kertomus nuorisolleAuthor: Franz HoffmannTranslator: Emanuel TörmäläRelease date: June 9, 2008 [eBook #25736]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUTA-KALLO: HISTORIALLINEN KERTOMUS NUORISOLLE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Rauta-kallo: Historiallinen kertomus nuorisolleAuthor: Franz HoffmannTranslator: Emanuel TörmäläRelease date: June 9, 2008 [eBook #25736]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Rauta-kallo: Historiallinen kertomus nuorisolle
Author: Franz HoffmannTranslator: Emanuel Törmälä
Author: Franz Hoffmann
Translator: Emanuel Törmälä
Release date: June 9, 2008 [eBook #25736]Most recently updated: January 3, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUTA-KALLO: HISTORIALLINEN KERTOMUS NUORISOLLE ***
Produced by Tapio Riikonen
Historiallinen kertomus nuorisolle
Kirj.
Suomensi C. T. ["Der Eisenkopf"].
Tampereella 1880,Emil Hagelberg'in kustannuksella.Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.
I. Vahtimaja valotornissaII. Kaarlen nuoruusIII. Pultava ja BenderIV. Viimeiset taistelotV.
Vahtimaja valotornissa.
Ruotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen, Skagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren luodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja sen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa. Valotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen rannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni loistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja laineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa vuorta vastaan.
Enemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha vältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos pienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella yhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja hänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa hätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta oli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina kuolemaansa saakka.
Koska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella aallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja sitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä näyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan. Hetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista päätänsä.
"Luoteessa on pahat merkit," puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä itseksensä. "Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista myrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun. Tahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä."
Tämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi ja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän tähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta kuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin painaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille kasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen terveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä täydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän vanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja harmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän muinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet ajasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa, peittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon, joka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin silmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla myöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että laupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen tunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita, pitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli kaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein Marstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja viipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.
Siihen olikin hyvä syy. Vanha Roos oli, näettekös, ollut nuoruudessaan sotamiehenä uljaan kuninkaan kahdennentoista Kaarlen aikana, ja tiesi kertoa paljon hänen sankarin-töistänsä, tappeluksista ja voitoista, ja vieläpä hän tiesi kertoa saman kuninkaan itsepäisyydestäkin ja niistä monista onnettomuuksista, joihinka hän itse oli syypää hänen rauta-kallonsa kautta. Vanhus oikein jumaloitsi tätä hänen kuningastansa, eikä sallinut kenenkään häntä soimaavan, vaikka hän itse suuressa rakkaudessansakin häneen, ei kainostellut puhua suun-sopesta, koska hän puhui hänen vioistansa, jolloin hän tavallisesti sanoi: "Minä voin sen kyllä sanoa, juuri minä, koska olen sen usein sanonut hänelle itselle vast' naamaa, vaikka hän taisi peljättää kenen ihmisen hyvänsä, koska hän katseli hänen terävällä sankarin-silmällänsä, juuri kuin olisi hän tahtonut katsoa ihmistä sieluun saakka. Suuri sankari oli hän. Sen täytyivät hänen katkerimmat vihamiehensäkin myöntää, jotka hän usein voittajana näki jalvoissansa nöyryytettyinä. Mutta hänen rauta-kallonsa, hänen rauta-kallonsa! Siinä on syy kaikkiin hänen sittemmin tapahtuneisiin onnettomuuksiinsa. Ei kelpaa täällä maailmassa, olla uppiniskainen, ja syöstä päällänsä seinän läpitse; muistakaat se vain, te pojat! Pääkallo murtuu ennemmin kuin seinä, vaikka olisi kuinkakin kova pää. Sen sai hän kokea ja ehkäpä jo viimein uskoikin sen."
Mutta tänä päivänä, koska ukko seisoi kallion reunalla ja tähysteli ulapalle, ei ainakaan ajatellut hän Kaarle kuningasta, vaan koko hänen tarkkuutensa oli kiinnitettynä joihinkuihin laivoihin, jotka ikään-kuin valkoiset pilkut pistäytyivät näkyviin taivaan rannalla.
"Onnettomat ihmiset! He saavat kovan ehtoon ja vielä kovemman yön luulen mä," mutisi hän itseksensä. "Puolen tunnin sisään nousee myrsky, joka ajaa heidät suoraan meidän kareillemme. Voi, taivas, se alkaa jo! He kokoovat purjeitansa; hyvissä ajoissa, luulen mä. He näyttävät rivakkailta ja valppailta merimiehiltä. Jumala olkoon heidän kanssansa hädän hetkenä!"
"Kaunis ja suosiollinen toivotus, isä Roos," lausui samassa hyvin miehekäs ääni. Ääni oli erään pitkän, överstin-univormuun puetun miehen, joka, eräs nuorukainen mu'assa, oli lähestynyt vanhusta ilman että tämä oli sitä huomainnut, ja oli kuullut vanhuksen viimeiset sanat. Vältvääpeli kääntyi nopeasti, ojensi itsensä sotamiehen tavalla ja nosti kätensä kolmi-kolkka hattunsa reunaan.
"Hyvää iltaa, översti Sparre," sanoi hän suoralla ja teeskentelemättömällä äänellä; "mikä teitä tänä-pänä tuopi linnasta tänne? Minä neuvon teitä, että mitä kiiruimmasti marssitte takaisin, sillä neljännes-tunnissa saamme senkaltaisen myrskyn ja sateen, että se kasteleepi teidät aina läpi ihoon saakka, ja turmeleepi peräti teidän univormunne."
"No eihän se olisi niin peräti suuri vahinko," vastasi översti nauraen. "Kuitenkin on teillä oikeus ja minä näen, että todellakin on myrsky tulossa, jonka-vuoksi en tahdo kauvemmin viivytellä, vaan mennä ja säätää toimeni satamassa. Uskotteko todellakin, että vaara uhkaa laivoja tuolla merellä?"
"Kyllä, herra översti, ell'ei vain Jumala ole heidän kanssansa, ja ell'ei heillä ole erittäin taitavia kapteeneja," vastasi Roos. "Te tiedätte, että minä toki vähän ymmärrän jo ilmoja, oltuani kaksikymmentä vuotta täällä ylhäällä. Nyt tulee hirmuinen yö, ja te tekisitte hyvin, jos te pitäisitte kalastajat ja luotsit valveilla. Tuolla, näettekö, tulevat jo ensimäiset sade-pisarat! Tulkaa luokseni suojaan, tahi kiirehtikää takaisin linnaan!"
"En voi jäädä tänne, vältvääpeli," vastasi översti Sparre, joka oli linnan- ja sataman-komentaja Marstrand'issa. Hän katseli kiireisesti ja tutkivaisesti taivasta, joka peittyi yhä synkemmillä pilvillä, samalla kun jylhä pauhu etempää ja laineiden kiireisempi loiske kalliota vastaan ilmoittivat kohta tulevaa myrskyä.
"En voi jäädä! Minun paikkani on tuolla alhaalla, jossa minun johdatukseni ja apuni taidetaan kyllä tarvita. Poikani, Uolevi, saattaa jäädä luoksenne, Roos, jos tahdotte. Ja tiedättekö mitä? Minä lähetän teille vielä pari nuorukaista lisäksi, joita voitte käyttää ajutantteinanne, jos tarvitsette lähettää jotain sanaa minulle. Te näette paremmin täällä ylhäällä, kuin me tuolla alhaalla; enkä luule, että ei pieni apu teille kelpaisi. Pojat voivat kantaa hiiliä teille ja te itse hoidatte tulta. Tänä yönä pitää tulen oleman niin kirkkaan, kuin suinkin mahdollista. Kuuletko, Uolevi? Sinä jäät tänne, ja minä lähetän toverisi Elfdal'in ja Rönne'n myös tänne. Olettehan te kolme aina niin mielellänne täällä vanhan vältvääpelin luona."
"Ja kaikki kolme ovat terve-tulleita sekä yöllä että päivällä," vastasi Roos sydämellisesti, ja ojensi kätensä nuorukaiselle, jolla oli ruotsalaisen sota-koulu-oppilaan vaatteus ja näytti olevan noin viiden- tai kuudentoista vuotias. "Kaikki kolme ovat hilpeitä nuorukaisia, översti Sparre, eikä teidän Uolevinne ole suinkaan huonoin heistä. Mutta jäätkös mielelläsi luokseni Uolevi?"
"No kaikkia te kysyttekin, vältvääpeli Roos!" sanoi nuorukainen iloisesti ja puristi innolla vanhuksen karheaa kättä. "Teidän luonanne me olemme aina mielellämme, erittäinkin jos rupeatte taas jotain kertoilemaan meille, kuten luulenkin tekevänne, koska meillä on kokonainen yö edessämme, yö, jona emme millään ehdolla saa nukkua; ja toivon, että punotte meille oikein pitkän säikeen selvitellä."
"Kyllä minä punon, Uolevi-ystävä," vastasi vanhus ystävällisesti, katsellen nähtävällä ihastuksella nuorta ja soreata sota-koululaista. "Täydymme vain odottaa kunnes isänne on lähtenyt ja lähettänyt meille molemmat toverisi."
"Molemmat toivonne täytän minä kohta," vastasi översti Sparre kiireesti. "Vartioikaat vain varmasti täällä, elkäätkä unhoittako punoessanne pitää merta silmällä. Huomenna tapaamme toisemme."
Hän pudisti poikansa ja vältvääpelin kättä ja poistui kohta pikaisesti. "Paras aika mennäksensä," virkkoi vanha Roos ja katsoi hänen jälkeensä. "Myrsky alkaa kohta oivallinen ja sade-pisarat tulevat riksin kokoisina. Nopeasti sisään, Uolevi; saat auttaa minua sytyttämään valkeata. Vaikka ei vielä ole yö, niin on kuitenkin pimeä juuri kuin tahtoisi yö tulla tuntia ennen aikaansa."
Uolevi seurasi käskyä nopeasti, sillä pilvet antoivat vettä jo oikein kaatamalla, taivas pimeni ja väkevät tuulen-puuskaukset liikkuivat laineilla. Aurinko oli kokonansa kadonnut ja ainoasti vähäinen rusko lännessä osoitti sitä paikkaa, josta se äsken lähetti punaiset säteensä. Vältvääpeli ja Uolevi nousivat ylös kiertorappuja, jotka johdattivat tornin juureen lyhtyyn, ja alkoivat, kohta sinne päästyänsä virittää valkeata hiiliin. Pian loisti valkea kauvas ulapalle ja kuvasi kallioita vastaan loiskivat laineet punertaviksi valollansa.
"Nyt olemme tehneet ensimäisen velvollisuutemme, Uolevi," sanoi vältvääpeli ja kohenteli valkeata rautaisella haarukalla. "Nyt on vaari vain pidettävä siitä, että silmät ovat auki, ja että tuli pysyy mitä suurimpana. Ja koska meillä on kylliksi hiiliä, niin ei se olekkaan meille vaikeata."
"Erittäinkin jos pidätte lupauksenne, vältvääpeli, ja kerrotte meille pari naurettavaa kertomusta," vastasi Uolevi.
"Ei, ei, poikani! Ei ollenkaan sellaisia kertomuksia tänä yönä, jolloin satojen ihmisten henki on vaarassa," vastasi vanha Roos vakaasti. "Olisi vallan sopimatonta puhua piloja ja nauraa silloin, koska meri pauhaa kallioitamme vastaan ja ehkä jonkun hukkuvan hätähuudot sekoittuvat myrskyn pauhinaan. Ei ollenkaan naurettavia kertomuksia tänä yönä. Minä puhun teille jotain muuta; jotain, jota sinä ja toverisi olette jo kauvan halainneet kuulla, nimittäin — — —."
"Ehkä siitä, mitä olette nähneet ja kokeneet yhdessä sankari-kuninkaamme Kaarlen kanssa?" keskeytti Uolevi häntä hätäisesti.
"Juuri siitä," vastasi vanhus ja tirkisti tuleen kirkkailla, sinisillä silmillänsä ja siveli miettiväisenä tuuheoita viiksiänsä. "Hän oli kelpo mies, kuningas, ja jalo ruhtinas. Hänen itsepäisyytensä ja rauta-kallonsa olivat syynä onnettomuuksiin ja häväistyksiin, joita sittemmin saimme kokea. Niin, kertomus sopii hyvin tälle yölle, ja te saatte sen kuulla. Se on ihmeellinen kertomus, kahdennentoista Kaarlen historia; ja minä kiitän onnea, joka niin laittoi, että sain olla mukana hänen likeisinten miestensä joukossa ihmeellisissä kokemuksissa. Minä kerron teille juuri saman kertomuksen ja toivon, että te siitä voitte oppia paljon tulevaisuuttanne varten. Ellen erehdy, niin ovat Rönne ja Elfdal'kin jo tulleet; kuitenkin kuulin minä käytävän rapuissa, ja juuri vähän ennen sitä luulin kuulleeni oven alhaalla paiskattavan kiini."
"Kyllä, oikein," sanoi Uolevi, kuunneltuansa hetken. "Minä tunnenElfdal'in miekkansa kolistelemisesta — ja siinäpä ne ovatkin."
"Niin, tässä olemme! Hyvää iltaa!" kajahti nuorukaisen iloinen ääni samalla, kun hän astui toverinsa kanssa tornin tasa-katolle. "Saakelinmoinen ilma! Ei isäsi tarkoittanut oikein hyvää kanssamme, kun hän tällaisena yönä lähetti meidät tänne. Piru vieköön sekä myrskyn että sateen!"
"Rauhoitu toki, Elfdal!" sanoi Uolevi. "Jos sillä tavalla pitkität puhettasi, niin saattaa vältvääpeli näyttää sinulle, mistä salvu-mies on rei'än jättänyt, ja itsellesi juuri olisi se kaikkein suurin onnettomuus."
"Perkele!" vastasi tulinen nuorukainen ja hänen mustat silmänsä säkenöitsivät kuin palavat hiilet hänen mustain ja sateesta kastuneitten silmille valuvain kähäräinsä alta. "En millään muodolla tahdo vanhaa ystävätäni Roos'ia vihoittaa. Kätenne tänne, vältvääpeli! Te tiedätte kyllä, ett'en minä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta tällainen yö täällä ylhäällä tornissa ei ole hauskaa."
"Mut entäs kun vältvääpeli on luvannut kertoa entisistä ajoista,Narvasta, Bender'istä ja Turkkilaisista?" kysyi Uolevi.
"Tekeekö hän sen?" keskeytti Elfdal hänet innokkaasti. "Sitten on se peräti toista. Onko totta, vältvääpeli?"
Vanhus nyökkäsi päällään myönnytykseksi. "On, on," sanoi hän. "Tahdon puhua teille Kaarlen nuoruudesta, hänen kunniasta rikkaasta elämästänsä ja surullisesta kuolemastansa, joka viimen syöksi koko valtakunnan kurjuuteen ja suruun, ja juuri sinun pitää, Elfdal, kuulla oikein tarkasti kertomusta, sillä sinussa ilmestyy koko lailla itsepäisyyttä ja uppiniskaisuutta, ja minä olen nähnyt sinun monta kertaa tahtovan puskea seinän läpi päälläsi."
"No, no, ei se ollut niin pahasti aiottu, kuin se näytti," puheli nuorukainen punastuen ja häpeillen. "Te tiedätte kyllä, vältvääpeli, nuoruuden ja hulluuden."
"Senpä-tähden pitääkin juuri koettaa vangita järkeänsä," sanoi Roos. "Jos Kaarle, ennenkuin hän ryhtyi niin suuriin asioihin, joita hän sitten sai katua, olisi aina ensiksi kysynyt itseltänsä: onkohan se nyt järjellistä, mitä tahdot? niin monta asiaa olisi toisella tavalla, eikä Ruotsista olisi tehty ontosta (nollaa) valtakuntain seassa. Minä itse — — — no, ei se kuulu nyt tähän, — sanonpa kuitenkin sen: minä itse en olisi istunut tässä näitä kahtakymmentä vuotta valkeata kohennellen, jos vain Kaarle-kuningas olisi elänyt pari kuukautta tahi viikkoa enemmän. Mutta minun onneni tahtoi sen niin ja minä olen tyytyväinen. Mutta ottakaat toki päällys-verhonne pois; valuvathan ne vallan märkinä sateesta. Ja tuokaamme oikein kosolta hiiliä tänne ylös, että riittää yöksi, ja sitten istukaamme, jos tahdotte, vahti-huoneesen, jossa voimme pitää silmällä sekä valkeata että merta."
"Merta emme suinkaan voi paljon nähdä, vaikka kuulla saamme kylläkin, vältvääpeli," sanoi Rönne, toinen sota-koululaisista, joka tuli Elfdal'in kanssa. "Onhan ulkona niin pimeä, että tuskin voi kättänsä nähdä."
"Mutta kanuunan tulen näemme kuitenkin, kun joku laiva ampuu hätä-laukauksia, ystäväni!"
"No, sitä minä juuri ajattelinkin ja nyt sen näen, että ei ole ryhtymistä kiistaan kanssanne, vältvääpeli. Silla pian siitä täytyy luopua," vastasi Rönne häpeillään samoin, kuin Elfdal äsken.
"Hyi, kylläpä se olisi kaunista, jos minä antaisin teidän, poikain, vetää itseäni parrasta," vastasi vanhus nauraen. "Mutta kuitenkin, te olette ripeitä poikia ja sentähden annan minä teille mielelläni anteeksi vähemmin sopivat sananne. Ja nyt hiiliä noutamaan, ja sitten — — —."
"Kertomaan, vältvääpeli," sanoi Uolevi Sparre. "Tuskinpa minä maltan odottaa sitä."
Sillä välillä olivat nuorukaiset riisuneet päällys-vaatteensa, pudistaneet ne ja panneet ne likelle valkeata ripuksiin, että ne yön ajalla voisivat kuivua. Sitten menivät he kaikki alas ja auttoivat vanhaa vältvääpeliä kantamaan hiiliä, ja seurasivat sitten häntä vahti-huoneesen, saadaksensa kuulla odottamaansa kertomusta. Siellä oli lämmin ja hyvä olla; pian viritetty lamppu valaisi huoneen tarpeeksi; nuoret miehet istuivat niin mukavasti, kuin suinkin taisivat kömpelöille puu-jakkaroille ja asettausivat huoneen keskessä olevan tammisen pöydän ympärille; vanha vältvääpeli sovitti nahalla peitetyn noja-tuolinsa siten, että hän vähällä pään käännöksellä taisi nähdä sekä meren että vartio-valkean, jonka tulta piti huolellisesti hoidettaman ja pidettämän vireillä. Ulkona raivosi myrsky, karien kuohut kohisivat raivosti, sade-pisarat löivät vartio-hnoneen akkunoihin ja tähdetön, pilvinen yö peitti sekä maat että meret. Sitä hauskempi oli olo kamarissa, ja sekä vältvääpeli että hänen nuoret vieraansa olivat hyvin tyytyväisiä osaansa. Otsa painettuna akkunata vasten heitti vanhus vielä pitkän ja tarkastelevan katseen merelle, toisen lyhyemmän valkeaan, joka hehkui häikäiseväisenä, istui sitten siallensa ja alkoi kertomuksen, jota nuorukaiset näyttivät niin kovin uuteloinneen.
Kaarlen nuoruus.
"Koska minun nyt pitää kertoman teille Kaarle kuninkaasta," alkoi hän, "niin täytyy minun ensin kertoa, miten minä tulin hänen tuttavuuteensa, ja miten hän oppei minua tuntemaan niin, että hän sittemmin piti minusta niin paljon, että se oikein ansaitsi huomiota."
Se kävi näin: minä olin vielä nuori poika, vaikka ehkä vuotta, kahta vanhempi, kuin te, sillä kuudestoista syntymä-päiväni oli jo takanani, kun minä tulin Tukholmaan ja tulin sotamieheksi. Kotonani ei minulla ollut mitään rauhaa; käydä pellon-vakoa ja ohjata auraa ei huvittanut minua laisinkaan, paljon enemmin huvitti minua ratsastaa raivolla hevoisella, tahi pidellä pyssyä ja kalpaa. Äitini oli kuollut; muutoin olisi hän ehkä pidättänyt minut rukouksillaan ja kyynelillään Taalainmaassa kotonani. Mutta isäni oli veistetty peräti toisesta visasta, sillä hän oli itse kantanut aseita nuoruudessaan ja puhui vielä vanhuudessaan mielellänsä hupaisesta sotamies-aiastansa. Jos minä menisin kuninkaan palvelukseen, niin pääsisi hän pahasta pulmasta, tuumaili hän. Hänen talonsa oli, näette, liian pieni kahdelle perheelle, sillä minulla oli veli, joka oli määrätty ottamaan talon hoidon kohta kun isäni oli ummistanut silmiänsä. Se ajatus ahdisti isääni alinomaa, että minä ehkä kävisin kerjäläisenä isieni maassa. Sen tähden, kun minussa heräsi halu tulla sotamieheksi, auttoi hän sitä enemmin, kuin lannisti, ja kuvaili elämän armeijassa niin ihanaksi, että minun haluni päästä Tukholmaan kasvoi päivä päivältä.
Vihdoin eräänä sunnuntaina sanoi isäni minulle: "No, Richard; vieläkö sinulla nyt on halu, niin lähdemme huomenna matkaan? Minä vien sinut kenraali Stenbockin luokse, joka oli ennen minun kapteenini, ja puhun vähän hyvää puolestasi. Mutta en minä tahdo pakoittaa sinua. Jos sinusta pitää tulla sotamies, niin pitää sen tapahtuman sinun vapaasta tahdostasi."
"Kyllä, isäni," vastasin minä, "se on minun vapaa tahtoni ja sitä paitsi suurin toivoni. Lähtekäämme vain Tukholmaan."
Seuraavana aamuna jo ennen, kuin aurinko oli kerjennyt kurkistaa vuorten ylitse laaksoon, olimme me valmiina matkaan. Hyvä veljeni Sven seurasi meitä jonkun matkaa tiellä, ja sitten syleilimme me toisiamme viimeisen kerran. Me itkimme kumpanenkin, sillä me rakastimme toisiamme, kuten veljien pitäisi aina rakastaakkin; mutta jäädä yhteen, emme nyt voineet. Jos olisin jäänyt kotiin, niin olisin saanut etsiä leipäni renkinä jossain likellä olevassa talonpoikais-talossa, jota ajatellessani tuumailin paremmaksi palvella kuningasta. Sven'istä erottuamme jatkoimme me matkaamme Tukholmaan. Me tulimme onnellisesti perille, ja isäni, vanhastaan tuttu kaupungissa, sai pian kyllä selon kenraalin asumuksesta ja päästettiin kohta sisään, koska hän ilmoitti itsensä vanhaksi sotamieheksi Taalainmaan rykmentistä. Kenraali katsoi häntä hetken terävästi; sitten nauroi hän ja ojensi hänelle kätensä.
"Roos, minun vanha poikani, sinä elät siis vielä!" huudahti hän. "En ollut tuntea sinua enään, mutta vuodet eivät tee ketään nuoremmaksi."
"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi," vastasi isäni, "samaa huomaan minäkin teistä. Ette tekään ole tullut nuoremmaksi, mutta tuntenut minä olisin teidät, vaikka missä; sillä entinen katse, entiset viikset ja sama entinen ankara ryhti ovat jäljillä. Teidän ylhäisyytenne säikäytti meitä hyvin monta kertaa, koska nuo suuret silmät vihasta säihkyvinä katselivat meihin."
Kenraali nauroi. "No, no, mutta kyllä teissä oli kelvottomiakin joukossa, joita täytyi pitää vähän kurissa," sanoi hän ystävällisesti, ja isäni suoruus näytti häntä miellyttävän. "Mutta minä muistan, että et sinä ollut huonoin joukossa, Roos. Sinä olit kelpo mies, ja minua iloittaa saada nähdä sinua. Mitä nyt muuten kuuluu? Sinulla mahtanee olla joku pyyntö vanhalta kapteeniltasi?"
"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi, te olette oikein arvannut," vastasi isäni. "Näettekö poikaa tässä? Teidän ylhäisyytenne, luuletteko, että hänestä olisi sotamieheksi?"
Siihen aikaan olin minä, ilman liikaa kerskausta, kaunis, sorea ja vahva jäseninen poika, ja terveys hehkui punaisista poskistani. Kohta, kun isäni alkoi puhua minusta, ojensin minä itseni oikein suoraksi ja tervehdin kenraalia sotamiehen tavalla, kuten isäni jo kauvan sitten oli minua opettanut tekemään. Kenraali tarkasti minua kiireestä kanta-päähän saakka ja nyökkäsi tyytyväisenä.
"Sinunko poikasi, Roos?"
"Kyllä, oma lihani ja vereni, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä! Minä näen kyllä, että hänestä voipi jotain tulla. Hän saattaapi jäädä tänne, ja jos hän hyvin edistyy, niin saapi hän tulla ruunun-prinssin Kaarlen henki-vartiastoon. Saat olla aivan huoletonna hänestä, Roos. Häntä pidellään hyvin, jos hän vain itse on nöyrä, eikä tee jotain tyhmyyksiä."
"Käskyläinen," huusi hän sitten korkealla äänellä, ja sotamies kauniissa univormussa astui sisään.
"Ota vastaan tämä nahka-poika," sanoi kenraali hänelle. "Hänen pitää kohta huomenna ruveta äksieraamaan, ja on pidettävä hyvin, sinä ymmärrät. Ja nyt, poikani, saatat sanoa hyvästi isällesi."
Kaikki kävi lyhyeen ja hyvin, ja vaikka ero isästäni tuli jotenkin odottamatta, niin oli kenraalin käskyn tavassa jotain, joka teki, ett'ei hänelle tahtonut mielellään osoittaa tottelemattomuutta. Isäni ja minä syleilimme toisiamme pikimiten. Isäni puhui minulle joita kuita sydämellisiä sanoja, kehoitti minua olemaan aina uljaan ja rehellisen, ja käski minun sitten mennä. Minä kumarsin kenraalille, seurasin sotamiehen askelilla sotamiestä ja löysin itseni kymmenen minuutin perästä kasarmissa, jossa eräs ala-upsieri otti huostaansa minut. Isääni en sittemmin nähnyt enemmän, kun veljeänikään.
Aluksi tuntui minusta uusi eloni vähän ikävältä. Univormu miellytti minua hyvin, mutta se ijankaikkinen äksieraaminen väsytti minua. Kuitenkin tein minä minun velvollisuuteni, ja koska isäni jo lapsuudestani oli opettanut minulle paljon, joka minulle tuli nyt hyväkseni, niin oli ala-upsierini tyytyväinen minuun, ja kehui minua kenraalille, joka aina aika tavasta tiedusteli edistymistäni. Vihdoin tuli se päivä, jona minä pääsin nahka-pojasta oikeaksi sotamieheksi. Minä sain paikkani komppaniassa ja tein säännöllisesti, kuten muutkin, palvelusta. Se huvitti minua enemmän, kuin nahka-poikana oleminen, ja halu ja rakkaus sotamiehen eloon auttivat kaikissa. Minua pidettiin komppanian paraimpien miesten lu'ussa, ja minä käytin itseni niin raittiisti ja säännöllisesti, että kenraali suostui minuun täydellisesti.
Eräänä päivänä, koska hän näytti olevan erittäin tyytyväinen minuun, puheli hän hetken erinänsä ala-upsierin kanssa, ja kohta sen jälkeen sain minä tietää, että minut muutettaisiin kruunun-prinssin Kaarlen henkivartija-komppaniaan.
Kruunun-prinssi oli silloin vain yhden-toista vuotias, mutta minä ymmärsin kohta, että hän oli yhtä taitava sotamenossa, kuin moni upsieri, joka oli jo monta vuotta palvellut. Hänen henkivartija-komppaniansa oli valituista miehistä, ja itse oli hän sen ylin-johtaja. Hän äksierautti meitä ahkerasti, johti itse harjoituksiamme ja tunsi meidät kunkin nimeltämme. Palveluksemme ei ollut suinkaan helppo, sillä prinssi ei antanut meille paljon lepoa, ja meidän piti vielä sen lisäksi oleman vartijoina hänen asunnossansa ja linnan puistossa; mutta kuitenkin palvelimme me häntä mielellämme, sillä hän ei säästänyt itseäänkään, vaan kaikki, mitä hän vaatei meiltä, vaatei hän itseltäänkin. Jo silloin taittiin kyllä huomata, että hänestä aikoinansa tulisi ankara sotija. Hän ei elänyt laisinkaan, kuin prinssi. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, sotamiehellinen ja erosi ainoastaan meidän pukimestamme hienolla kultaisella sapelin-nauhalla. Hänen vuoteensa ei ollut haahka-telkän untuvista, vaikka se kyllä olisi voinut olla; ei: se oli tavallinen matrassi ja ohukainen peite, ja niin makasi hän sekä talvet että kesät. Ei hän huolinut hyvästä, eikä pahasta ilmasta. Kun meidän harjoitus-aikamme tuli, niin täytyi meidän ulos, joko sitten paistoi päivä tahi satoi, uuvuimmeko helteestä tahi kohmetuimmeko kylmyydestä. Mutta yleisesti kohteli hän meitä hyvin, eikä meillä ollut valituksen syytä, sillä, kuten sanoin, kuumassa ja kylmässä, päivä-paisteessa ja sateessa oli hän itse aina mukana, eikä huolinut ilmasta enempää, kuin joku armeijan vanhimmista sankareista. Me rakastimme häntä, ja oikein todella luulen, että, jos hän olisi käskenyt, olisimme me menneet sekä veteen että valkeaan hänen edestänsä.
Ja se ei ole ainoastaan koru-puhetta, vaan totta; sillä veteen menin minä kerran hänen edestänsä, ja ilman hänen käskyänsä, että häntä rakastin. Tapaus oli seuraava:
Minä olin vartijana juuri sillä linnan-portilla, joka vie linnan-puistoon, kun prinssi tuli huvittelemaan itseään puistoon joiden-kuiden kisa-kumppaliensa kanssa. Ylhäistä seuraa se olikin: nuori kreivi Brahe, kreivi Sture, kreivi Oxenstjerna ja muita jalompi-sukuisia. He olivat koppisilla, ja minä katselin myös tuota iloa, ja huomasin, että prinssi oli taitavampi muita, joka minua paljon ihastutti. Kerran viskasi prinssi erittäin korean kopin sellaisella voimalla, että se lensi kauvas kreivi Sture'n ylitse, jonka se piti ottaman kiini, ja putosi kuta-kuinkin syvään lammikkoon, ja vaipui sinne kohta. Prinssi kiivastui koppinsa kadottamisesta, ja kreivi Sture seisoi nolona ja hämmästyneenä, että hän kömpelömäisyydellään oli ollut syypäänä vahinkoon, jonka hän olisi tainnut estää. "Laita koppini takaisin, Sture!" huusi nuori prinssi. "Minä sain sen eilen lahjaksi mummultani. Kohta veteen, Sture, ja koppini ylös!"
Nuori kreivi-raukka seisoi häpeillään ja ala-kuloisena. "Enhän minä osaa uida, Teidän Korkeutenne," änkytti hän. "Minä voisin hukkua, enkä luule Teidän Korkeutenne suinkaan sitä tahtovan."
"Huku tahi et," huusi prinssi, "niin tahdon minä koppini takaisin; sinä sen laskitkin pääsemään lammikkoon. Siis pian! Joll'et sinä saa sitä sieltä ylös, niin saa joku muu teistä tuoda sen; sinä, Brahe, tahi sinä, Oxenstjerna. Minätahdonja minun pitää saaman koppini jälleen."
Samassa polkasi hän jalkaa ja katsoi ankarasti heihin. Ei kellään nuorista kreiveistä näyttänyt olevan vähintäkään halua, turmella kauniita vaatteitansa yhden koppi-joutavan tähden, vielä vähemmin antautua hengen vaaraan, ja vetääntyivät sentähden useimpia askeleita pois lammikosta. Prinssi näytti olevan aikeissa, tehdä jotain tyhmyyttä, ja sentähden ymmärsin minä aikani tulleen, tullakseni väliin. Uida osasin minä kuin sorsa, ja univormuni ei saisi mitään vahinkoa, koska sen riisuisin pois. Paitsi sitä olin minä huomannut, mihin koppi katosi ja pannut tarkan merkin paikkaan.
"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne," sanoin minä. "Jos sallitte minun koettaa, ottaa koppia ylös, niin tahdon sen tehdä."
Minun sanani saattoivat kohta rauhan ja tyynnyttivät rauhattomat rinnat. Nuorten kreivien posket punottivat taaskin ja prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle. Hänen vihansa väistyi kuin pilvi päivän edestä.
"Hyvä, Richard Roos," sanoi hän minulle. "Sinä taidat siis uida ja sukeltaa? Lammikko on syvä."
"Vaikka se olisi kymmenen kyynärää syvempi, niin Teidän Korkeutenne saapi koppinsa takaisin," vastasin minä. "Mutta Teidän Korkeutenne tietää, ett'en minä ilman käskyä saa jättää paikkaani, ja sentähden pyytäisin minä — — —"
"Oikein," keskeytti prinssi minua. "Sture, täytä miehen paikka! Mars, vartijaksi ja kivääri olallesi!"
Seisoa pari minuuttia vartijana ei ollut nuorelle kreiville niin vastahakoista, kuin hypätä veteen. Hän otti siis kiväärini, minä riisuin takkini ja viskausin lammikkoon. Sukeltaa, löytää koppi, uida takaisin rantaan ja antaa koppi prinssille, oli parin, kolmen minuutin työ. "Hyvin tehty todellakin, Roos," sanoi hän. "Minä olen tyytyväinen sinuun. Kas, siinä, ota tuosta riksi! Ja te" — hän kääntyi nuorten kreivien puoleen — "te voitte myöskin löyhyttää kukkaroinne nauhoja, silla minun rivakka henki-vartijani on säästänyt teiltä vastahakoisen, kylmän kyl'yn. Joll'ei hän olisi tullut, niin teidän olisi pitänyt hypätä lammikkoon, niin totta, kuin minä olen perintö-prinssi Ruotsissa!"
Nuoret herrat uskoivat häntä, sillä tätä puhuessaan otti hän oikein julman ja kovan katseen, ja minä sain minun neljä riksiäni. Kun minä olin kiittänyt, otin minä takkini, asettautuakseni taaskin vartio-paikkaani. Mutta sitä ei prinssi sallinut.
"Mars, korttieriisi!" sanoi hän. "Et saa laittaa yskää itsellesi märissä vaatteissasi."
"Mutta vartioiminen, Teidän Korkeutenne!"
"Elä sinä siitä huoli. Kyllä me siitä huolen pidämme siksi kun vartijain-vaihetus tapahtuu. Kreivi Brahe, nyt saatat sinä ottaa kiväärin olallesi ja sitten tulee Oxenstjerna'n vuoro. Hyvästi, Roos! Minä olen tyytyväinen sinuun."
Koska prinssi vastasi vartioimisesta, niin läksin minä pois ja menin kasarmiin ilmoittamaan itseäni ala-upsierille. Hän hämmästyi, kun minä puhuin hänelle, mitä tapahtunut oli, ja lähetti kohta asettamaan uutta vartijata. Mutta prinssi lähetti heidät takaisin; nuorten vapaa-sukuisten herrain piti täyttämän minun velvollisuuteni, ja siitä päivästä saakka olin minä prinssin suosiossa. Monta kertaa kun minulla oli loma-aikaa, käski hän minut tykönsä, puheli kanssani ja antoi minun kertoa itsellensä kaikellaisia hauskoja kertomuksia, joille hän sitten nauroi sydämellisesti. Tavallisesti oli hän hyvällä tuulella; välistä vain tuli itse-päisyyden-perkele häneen, ja silloin teki hän hulluuksia, joita ei kukaan muu tekisi.
Niin sain minä eräänä päivänä nähdä, miten hän osoitti itse-päisyyttänsä mummullensa, jota hän muutoin kunnioitti ja rakasti. Hänellä oli juuri päällään henkivartija-komppanijansa univormu, ja minä seisoin vartijana hänen ovellansa, joka oli auki. Hän oli juuri riidellyt ja ajanut ulos jonkun palvelijan, joka oli tehnyt jonkun pienen rikoksen; myös minun puoleeni oli hän jo viskannut vihaisia katseita, vaikka minä seisoin vallan välin-pitämättömällä naamalla paikallani, enkä ollut tietävinänikään siitä, mitä näjin ja kuulin. Minä luulin olevani turvassa; univormuni oli reilassa ja kiväärini kirkas, lyhyesti: kaikki oli kuin pitikin, — minuun ei hän saisi siis kynsiään isketyksi, vaikka tahtoisikin.
Silloin toi sattumus mummun sisään, ja kuin haukka kävi prinssi hänen kimppuunsa, ikäänkuin iloissaan, että hän sai edes jonkun, jolle sai tyhjentää pahan luontonsa.
"Eikö ole totta, että takkini on musta?" sanoi hän mummulle.
"Ei ollenkaan, lapseni. Katsos vain; sininenhän se on," sanoi mummu rauhallisesti ja lempeästi.
"Se on musta!" huusi prinssi.
"Ei; sininen se on," kertoi mummu.
"Ja kuitenkin on se musta," huusi prinssi ja polki jalkaa. Kuningattaren täytyi viimein antaa myöten ja sanoa, että hänen takkinsa oli musta, vaikka se oli sininen kuin taivas.
Minä ajattelin itsekseni: "Ell'et sinä olisi prinssi, niin olisit nyt ansainnut aika tavalla selkääsi." Mutta minä varoin kuitenkin, ilmoittaa ajatuksiani, sillä prinssiä ei ollut hyvä härsytellä, kun hänellä oli hänen häijy päänsä. Kuitenkin mahtoi hän huomata naamastani, että pahastuin hänen käytöstänsä, sillä samassa hyppäsi hän luokseni ja huusi: "Sano. sinä Roos, onko minun takkini musta tahi sininen!"
"Teidän Korkeutenne, antakaa anteeksi," vastasin minä, aikeissa päästä koko seikasta, "vahti-sotamiehellä ei saa olla mitään päättelemisiä."
"Mutta minäkäskensinun vastaamaan," huusi hän katseella, joka ei ennustanut hyvää. "Musta tahi sininen?"
Minua äköitti, että hän niin kovin ahdisti minua; enkä millään muodolla olisi tahtonut antaa oikeutta hänen nuorelle itse-päisyydellensä. Minä vastasin sen tähden lyhyesti: "Musta, Teidän Korkeutenne, musta kuin rukiin-kukka."
Se vaikutti. Prinssi hämmästyi ensin, ja sitten purskahti hän isoon nauruun, ja vihansa meni ohitse. "Musta kuin rukiin-kukka, sinä veijari," sanoi hän mitä iloisimmalla luonnolla. "Sinä olet kelpo mies, Roos! Jos olisit antanut minulle oikeuden, niin olisimme olleet kuitit toisistamme ain'iaksi. Nyt olen minä sinuun tyytyväinen, kuin tuonain lammikon rannalla."
"Se on onnekseni, Teidän Korkeutenne," vastasin minä, "mutta ei teidän pitäisi panna ihmisiä niin kovaan koetukseen, erittäinkin sotamies-raukkaa, joka ei uskalla koskaan sanoa mitään vastaan."
"Se on oikein, poikani; tahdon panna mieleeni sen," sanoi hän. Sen jälkeen tarjosi hän höylisti käsivartensa mummullensa ja vei hänet, kuni oikea rakastelija omaan huoneesensa, jossa hän luultavasti pyysi anteeksi rikoksensa.
Sellainen oli hän aina. Tulinen, kiivas ja itse-pintainen, koska häntä vastustettiin, mutta nöyrä, vaikka kääriä sormensa ympäri, kun häntä hoideltiin varovaisuudella ja taidolla. Hänellä oli omituinen luonto ja sen piti hän koko elämänsä ajan.
Toisen kerran tahtoi hän oikein sanan merkityksessä mennä seinän läpi. Eräänä talvi-päivänä, jolloin oli kahden-kymmenen asteen pakkainen, sai hän sen pään, että hänen piti lähteä koittamaan reki-keliä. "Sinä saatat tulla mukana ja istua pukilla!" huusi hän sivumennen minulle, ja kun se oli sama kun käsky, niin luonnollisesti minä tein niin, vaikka ei kunnia sellaisessa pakkaisessa ollut erittäin hauskaa. Reki, kruunun-prinssin hevoiset edessä, ajettiin portaan eteen, Kaarle viskautui siihen ja otti ohjat, minä istuin pukille, kaksi ratsumiestä seurasi mukana ja niin li'uttiin katuja pitkin, ja uteliaita naamoja näkyi kaikkialla akkunoissa. Me emme huolineet siitä, vaan ajoimme yhä eteen-päin, kunnes hevoinen seisahtui äkkiä, eikä tahtonut mennä edemmäksi. Edessämme oli, nimittäin, vanha, matala muuri, jota ei prinssi ollut huomannut, koska se oli melkein lumen peitossa. Kuitenkin ruoskitsi hän ja kehoitti hevoista eteen-päin, mutta hevoinen oli viisaampi, kuin ajaja, eikä tahtonut mennä muurin yli. Toinen ratsastajista osoitti oikein ähittelemisen iloa vastuksesta, joka itse prinssinkin rauta-kallolle näytti kovalta murtaa, ja sanoi sentähden virnuillen: "Ei se auta! Teidän Korkeutenne täytyy kääntää takaisin ja ajaa toista tietä."
"Ei maarkaan!" vastasi prinssi. "Alas, miehet, hevoisiltanne, ja repikäät muuri maahan. Ei pidä pystyttämän sanomaan, että perintö-prinssi väistyy vanhaa kurjaa muuria."
Ratsastajien naamat venyivät synkiksi, koska he kuulivat prinssin käskyn, sillä repiä paljain käsin muuria kahden-kymmenen asteen pakkaisessa, ei tuntunut heistä ollenkaan hauskalta. Kuitenkin täytyi heidän totella; minä pidin hevoisia ja prinssi katsoi heidän työtään.
Ja viimein oli muuri niin revitty, että taidettiin ajaa ylitse, eikä tarvittu kääntyä takaisin. Rauta-kallo voitti silläkin kerralla.
Sellaisia neron-kokeita teki hän hyvin usein ja osoitti siten, ett'ei hänen päänsä suinkaan ollut tavallisesta aineesta tehty. Toiselta puolelta osoitti hän myös, että hänen itse-päisyytensä, oikein pidettynä, taisi saattaa paljon hyvääkin matkaan. Niin oli esim. hänen opettajallansa paljon vaivaa hänestä sentähden, ett'ei nuori prinssi tahtonut ollenkaan lukea latinaa. Hän ei oppinut sitä, ja kieli-oppia hän oikein vihasi. Viimein, koska kaikki viisaat neuvot olivat turhaan menneet, sanoi opettaja: "Hyvä, Teidän Korkeutenne, antakaa olla lukematta! Tosin ette voi vaatia kerran luettavan itseänne suurten hallitsijain joukkoon, vaan luulen, että ette pidä siitä paljon lukuakaan."
Prinssi hämmästyi. "Mitenkä niin?" kysyi hän.
"Hyvin yksinkertaisesti siten," vastasi opettaja kuiva-kiskoisesti, "että jokainen suuri hallitsija taitaa latinaa, vieläpä naapurinne, Tanskan kuningaskin, on erittäin taitava siinä."
"Anna minulle kieli-oppi," sanoi hän opettajalle, ja siitä hetkestä luki hän latinaa erinomaisella ahkeruudella.
Sotainen into heräsi hänessä jo varhain. Sotaiset sankarityöt ja tapaukset maailman historiassa olivat hänen hartaimmat lukemisensa, ja Curtius'en taisi hän ulkoa. Erittäin ahmaamalla luki hän Makedonian kuninkaan Suuren Alexander'in sankari-te'oista, ja minä itse kuulin hänen kerran lausuvan mummullensa: "Jospa minä vain voisin tulla Alexander'in vertaiseksi, niin minä mielelläni tyytyisin kolmeenkymmeneen ikä-vuoteen ja ostaisin lopun kunniatani hengelläni."
Leski-kuningatar kauhistui ja koki kaikin tavoin haihduttaa hänessä senkaltaiset ajatukset, jopa halun koko sotaiseen elämään, mutta se oli yhtä kuin kaataa vettä hanhen selkään. Kaarle oli Kaarle, ja mitä sotia ja tappeluksia koski, niin pitivät ne etu-siat hänen sielussansa.
Kenraali Stenbock, juuri se sama, joka minut saattoi prinssin läheisyyteen, tiesi sen hyvin. Päästäksensä suosioon, lähetti hän kerran prinssille neljäskolmatta pientä metalli-kanuunaa, ruuti-vaunuja, kuulia ja muita kapineita lahjaksi. Minä olin vartijana prinssin kamarin ovella, koska ne pienet ja somat sota-tarpeet tulivat, ja minä näjin mimmoisella ilolla prinssi purki esiin pieniä, koreita kanuunoitansa. Nyt ei hän saanut ennen rauhaa, ennen-kuin minä panin pois kiväärini, ja autoin häntä ampumaan, minä latasin kanuunat, hän tähtäsi, ampui ja riemuitsi aina, kun osasi maaliin, jonka sivu, totta puhuen ei hän usein ampunutkaan. Luonnollisesti pidin minä huolta siitä, että hän ei loukkaisi itseään kanuunoillaan, ja niin jatkettiin sitten ampumista siksi, kun tuli vartijain vaihto. Korpraali otti vihaisen katseen, koska hän ei löytänyt minua paikallani, vaan täydessä leikissä perintö-prinssin kanssa. Kaarle ei ollut hänestä tietävinään.
"Ei sanaakaan," sanoi hän korpraalille. "Mitä Roos on tehnyt, on tapahtunut minun käskystäni. Mene matkaas! Mars!"
Korpraali meni häntä koipien välissä matkaansa, ja minun täytyi jatkaa leikkiä prinssin kanssa ilta-pimeään saakka. Silloin vasta pääsin minä, eikä paljon puuttunut, ett'ei hän ottanut kanuunoitansa vuoteesen kanssansa; niin vaikea oli hänen niistä eritä. Seuraavana aamuna jo varhain oli hän matkalla kenraali Stenbockin luokse, ennenkuin tämä oli vielä nousnut ylös, kiittämään häntä siitä kauniista lahjasta, joka häntä niin suuresti huvitti. Ja siitä saakka olivat kanuunat hänen rakkain huvituksensa, ja minä sain lukemattomia kertoja puhdistaa, ladata ja tähdätä niitä, kunnes hän itse oppi niitä täydellisesti käsittelemään niin, että hän taisi ampua kilpaa paraan kanuunan-laukaisian kanssa.
Siihen aikaan tapahtui myös se tapaus, joka erittäin osoitti hänen ihmeellistä luontoansa. Hänen isänsä virka-huoneessa riippui pari karttaa seinällä; toinen kuvasi unkarilaista kaupunkia, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet keisari Leopold'ilta, ja toinen kuvasi Rii'an kaupunkia, joka silloin vielä oli Ruotsin vallassa. Edellisen taulun alla olivat Job'in sanat: "Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi." Kaarle luki kirjoituksen, miettei hetken, otti isänsä laatikosta lyijykynän ja kirjoitti omalla kädellänsä toisen kartan (Rii'an) ylä-reunaan: "Herra on sen minulle antanut, eikä kenenkään pidä sitä minulta ottaman."
Riika oli tosin vahva linna, mutta kuitenkin on Venäjän Tsaari,Pietari, sen nykyinen hallitsija.
Kuitenkin taidettiin tästä huomata, mitenkä kovasti nuori polttiainen oli kerran polttava; ja kyllä se polttikin, poltti niin, että melkein puoli Eurooppaa oli tulessa.
Ehkä Kaarlesta olisi tullut kokonaan toinen mies, ell'ei hän niin aikaisin olisi kadottanut isäänsä. Kuningas kuoli, koska perintö-prinssi oli vasta viiden-toista vuotias. Valtakunnan lakien mukaan oli hän tosin sillä nuorella ijällänsä laillinen, mutta hänen isänsä, joka kyllä tunsi prinssin hillitsemättömän luonnon, oli testamentissansa määrännyt, että Kaarlen piti oleman aina kahdeksanteen-toista vuoteensa mummunsa holhouksen alaisena. Prinssi oli kovasti suuttunut tästä määräyksestä, mutta että hän todella rakasti ja kunnioitti mummuansa, niin tyytyi hän siihen vuoden ja olisi sen tehnyt ehkä pitemmänkin aikaa, ell'ei joku toinen olisi puhaltanut tuleen hänen sielussansa kytevää kipenää. Kun hän kerran tarkasti muutamia rykmenttiä ja vaipui siinä syviin mietteisiin, niin kysyi valtio-neuvos Piper, joka seisoi hänen vieressänsä, hyvin hiljaa: "Mitä miettii, Teidän Majesteettinne ja on niin totisen näköinen?"
"Ah," vastasi nuori kuningas yhtä hiljaa, "minä ajattelin, että olisin itse kyllä kelvollinen käskemään näitä uljaita poikia, olemattani itse akka-vallan alaisena."
"Suopiko Teidän Majesteettinne minulle vapauden ajaa asiata?" kysyiPiper kiireesti. "Minä panen pääni pantiksi siihen, että TeidänMajesteettinne lyhyen ajan sisässä pitää oleman julistetunitsevaltiaaksi kuninkaaksi."
Kaarle vähän kummastui, mutta ei kieltänytkään, Siinä oli kylläksi viekkaalle valtio-neuvokselle. Hän pani kaikki koukut pyytämään ja sai kaikkialla suostumuksen, ja vähän sen jälkeen huudettiin Kaarle tosiaankin kuninkaaksi. Kun arkkipiispan Svedelius'en piti paneman hänen päähänsä kruunua, niin otti hän sen piispalta ja pani itse omin käsin päähänsä.
Nyt oli hän siis kuningas, ja kohta oli maailma näkevä, että hän ei ollut mikään silmän-kääntäjän vauva, jota johditaan verhon takaa näkymättömillä rihmoilla. Tähän saakka ei hän ollut huolinut hallitus-asioista. Tosin oli hän ollut saapuvilla valtio-neuvostossa, mutta aivan osaa-ottamatta keskusteluihin tai osoittamatta mitään halua siihen. Sentähdenpä ei voitu juuri mitään suurta toivoakkaan hänen nerostansa ja ky'ystänsä, ja vieläpä ulko-valtakunnatkin pitivät häntä vain huikentelevaisena poikaisena, jolta taidettiin ottaa maa-kaistaleita milloin hyvänsä ilman mitään vaaraa. Venäjä, Puola ja Tanska, luottaen lähettilästensä kertomuksiin nuoren hallitsijan luonnosta, varustausivat sotaan ja panivat Ruotsin valtio-neuvoston pahaan pulaan. Kaarle oli neuvostossa saapuvilla, koska oli juuri kysymys ulko-valtain suurista varustuksista. Valtio-neuvosto ei tiennyt mitään apua ja hyvät neuvot maksoivat rahaa. Silloin hypähti nuori kuningas äkkiä ylös istuimeltansa ja puhui, hänelle sopivalla arvokkaisuudella ja jaloudella seuraavalla tavalla:
"Hyvät herrat! En tahdo koskaan alkaa oikeuttamatonta sotaa, mutta en tahdo myöskään ennen lakata oikeutetusta sodasta, ennen-kuin olen täydellisesti nöyryyttänyt viholliseni. Minun päätökseni on tehty. Ensimäisen, joka julistaa sotaa minua vastaan, tahdon ottaa kohta käsiini, ja kun olen sen kerran voittanut, niin toivon myöskin muiden pelkäävän minua. Antaun Jumalan huomaan!"
Kaarle läksi ja vanhat valtio-neuvokset istuivat jotenkin noloina paikollansa ja katselivat toisiansa, tietämättä oikein, mitä heidän piti asiasta uskoman.
Kuitenkin näyttivät asiat kohta, että ne eivät olleet turhia sanoja, kun nuori sankari oli puhunut. Hän oli juuri karhun-ajossa, josta hän erittäin paljon piti, kun kuriiri toi hänelle ilmoituksen, että saksilaiset olivat hyökänneet Liivin-maalle, ja että Tanskan kuningas ahdisti samalla Kaarlen lankoa, Holstein'in hetttuata. Silmänräpäyksessä syttyi Kaarle tuliin-tauloin. Karhun-ajo keskeytettiin kohta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen päätti Kaarle saada lankonsa ensin liikkeelle. Me saimme käskyn astua laivoihin, ja jo Huhtikuun 13:sta päivänä 1700 jätti nuori kuningas kauniin pää-kaupunkinsa, hyökätäksensä Kyöpenhaminaa vastaan. Hän läksi leikkaamaan ensimäisiä kunnia-seppeleitänsä, ja niitä saikin hän runsaassa määrässä; mutta pää-kaupunkiansa Tukholmaa, jolle hän niin nuorena käänsi selkänsä, ei hänen pitänyt enään koskaan näkemän.
Mutta nyt ei kukaan ajatellut sitä; me sotamiehet, me vain olimme hyvällä halulla ja iloitsimme, saada tavata vihollista, joka niin ylpeästi oli härsytellyt meitä. Onni seurasi meitä ja oikeaa asiaa niin, että me aivan eheöinä saavuimme Kyöpenhamina'n edustalle, jota meidän laivamme, yhteydessä joiden-kuiden englantilaisten ja hollantilaisten laivain kanssa, oitis rupesivat piirittämään. Tanskalaiset kauhistuivat meidän rohkeuttamme, mutta vielä enemmän kauhistuivat he, koska Kaarle varusteli maalle-nousua, sulkeaksensa kaupungin myöskin maan puolelta. Hän jätti sota-laivansa ja astui kranatyorinensä venheisiin, tullaksensa helpommin maalle, ja lähestyi rantaa tanskalaisten kovassa kuula-sateessa.
Mitä nyt tapahtui, taisin minä jotenkin tarkkaan huomata; sillä kohta kun kuningas aikoi astua venheesen, käytin minäkin tilaisuutta, saadakseni seurata häntä, ia se onnistuikin niin hyvin, että tulin aivan hänen läheisyyteensä. Herra Guiscard, Ranskan lähettiläs, jalo herra, joka uskollisesti ja rehellisesti piti Ruotsin puolta, seisoi juuri kuninkaan vieressä. Ja hänen takanansa seisoin minä niin likellä, että taisin kädellä ylöttyä kuninkaasen, ja kuulla jok'ainoan sanan, mitä he puhuivat.
Kiivaudessaan, päästä viholliseen käsiksi, ei ollut kuningas laisinkaan pitänyt lukua siitä, kuka häntä seurasi tahi kuka ei, ja sentähden näytti hän vähän oudoksuvan, että Guiscard oli hänen mukanansa.
"No, herra lähettiläs," sanoi hän, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa. Tehkää hyvin ja jääkää paikoillenne!"
"En," vastasi uljas ranskalainen; "minun kuninkaani on lähettänyt minut Teidän Majesteettinne tykö, ja minä toivon, ett'ette minua nyt aja pois hovistanne, joka ei milloinkaan ennen ole ollut niin loistava, kuin tänä-päivänä."
Kaarle nauroi, eikä sanonut enään mitään. Mutta minulla oli oikein hyvä halu halata kelpo ranskalaista, sillä niin paljon huvitti minua hänen sanansa.
Sillä ajalla olimme me tulleet likemmä rantaa, mutta havaitsimme olevan siinä pitkän särkän, niin että pelkäsimme joka hetki tarttuvamme kiini. Minä huomasin kuninkaan palavan maltittomuuden, ja pelkäsin jotain hullutusta taaskin. Aivan oikein! Kun me olimme noin kolmesataa jalkaa rannasta, niin vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyppäsi päist'ikkään mereen.
"Jokainen uljas ruotsalainen seuratkoon kuningastaan!" huusi hän, ja me kranatyörit hyppäsimme samaa tietä veteen, kuin sammakot, jotka hyppäävät lammikkoon, ja kahlasimme tanskalaisia vastaan, jotka olivat linnoittaneet rannan ja ottivat meitä kuulilla vastaan.
"Mikä se niin vinkuu?" kuulin minä kuninkaan kysyvän kenraaliStuartilta, joka kahlasi hänen vieressänsä.
"Kuulat, Teidän Majesteettinne," vastasi kenraali.
"Hyvä," sanoi kuningas. "Se olkoon tästä-lähtein musiikkini."
Tuskin oli hän sen sanonut, niin tapasi kuula kenraali Stuart'ia reiteen ja toinen lävitsi erään luutnantin, joka kahlasi kuninkaan toisella puolella. Minä riensin kenraalia auttamaan, jota tehdessäni en malttanut olla katsahtamatta kuninkaasen, nähdäkseni, mitä tämä koetus, joka ei ollut leikkiä, vaan totta, vaikutti hänessä. Hänen silmänsä säkenöittivät, eikä hän huolinut kuulista enempää, kuin olisivat ne vain olleet herneitä.
"Hyvin tehty, Roos," huusi hän minulle. "Tue kenraalia. Eteenpäin, pojat, eteen vain! Mitä pikemmin me pääsemme tästä, sitä pikemmin karkoitamme me tanskalaiset varustuksistaan."
Ja eteenpäin me menimmekin, kuin tanssissa vain. Koska tanskalaiset näkivät meidän lähestyvän, niin he peljästyivät ja pakenivat. Kuningas kiipesi varustuksiin, sotamiehet syöksivät eteenpäin, ja me olimme herroina myöskin maalla ja panimme Kyöpenhamina'n oikein pihtiin.
Nyt asetuttiin leiriin ja varustauttiin pommittamaan kaupunkia. Mutta niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä kaupungista, joka ei ollut oikein hyvillänsä meidän puuhistamme, lähetettiin lähettiläitä, rukoilemaan kuningasta, että hän armahtaisi heitä. Kaarle ei ollut julma, eikä veren-himoinen, varsinkaan, koska hän oli voittanut jonkun tarkoituksen. Sentähden oli hän taipuvainen ja lupasi säästää kaupunkia pommittamisesta, jota vastaan hän vaatei 400,000 riksiä, jotka rehellisesti maksettiinkin, ja palkitsivat paljon sota-kulungeita. Paitsi sitä käski hän, että leiriin piti säännöllisesti tuotaman elon-varoja, joista myös heille luvattiin säännöllisesti maksaa.
Viimeistä lupausta eivät lähettiläät tahtoneet antaa, mutta Kaarle oli voittaja ja hänen käskyjänsä piti toteltaman. Ruoka-varoja tuotiin siis leiriin suurilla vaunuilla, ja tanskalaisten hämmästykseksi maksoivat ruotsalaiset sotamiehet säännöllisesti kaikista, niin että talonpojat sittemmin toivat mieluummin tavaransa leiriin, kuin kaupunkiin, ja vihdoin olivat kaupunkilaiset pakoitetut ostamaan tarpeitansa osaksi ruotsalaisten leiristä.
Se oli ruotsalaisten sota-kuria.
Moni tosin olisi kyllä meistä ottanut tarpeensa ja pitänyt rahat plakkarissansa, mutta kuninkaan käsky oli liiaksi tietty; tiettiinpä sekin, että joka rikkoi tätä käskyä vastaan, hän jätettiin kohta pyövelille ja tuli viiden minuutin sisään hirtetyksi. Sellaisissa asioissa ei kuningas laskenut leikkiä koskaan, ja se pitikin järjestyksen voimassa erinomaisella tavalla.
Tanskalaisten kanssa me siis pian jouduimme valmiiksi. Tanskan kuningas, joka oli karannut Kaarlen langon, Holstein'in herttuan kimppuun, sai tuskin kuulla meidän voitostamme, niin näki hän itsensä pakoitetuksi tekemään rauhaa millä ehdolla hyvänsäkin. Rauhasta keskusteltiin, ja vähemmässä, kuin kuudessa viikossa oli Kaarle sopinut ensimäisen vihollisensa kanssa. Samoin kuin Julius Caesar taisi hän nyt sanoa: "veni, vidi, vici, tulin, näjin, voitin."
Mutta nyt oli kääntyminen vihollisen kimppuun, joka oli paljon mahtavampi, kuin Tanskan kuningas, nimittäin Venäjän Tsaarin Pietarin, joka piiritti kahdeksankymmenen tuhannen suuruisella joukolla ruotsalaista linnaa, Narvaa. Meidän nuori kuninkaamme ei kuitenkaan pitänyt juuri lukua vihollisten paljoudesta, vaan käänsi ympäri Kyöpenhaminassa ja johti meitä venäläisiä vastaan. Kun Pietari kuuli Kaarlen olevan tulossa, niin pelkäsi hän kahdeksalla-kymmenellä tuhannellansa vielä olevansa kylliksi vahva meitä, kourallista ruotsalaisia vastaan, ja jätti sentähden armeijansa, tuodaksensa pika-marssissa vielä neljäkymmentä tuhatta lisäksi, jotka jo olivat matkalla tulossa sisä-Venäjältä. Yli-päällikkyyden Narvassa jätti hän siksi aikaa kenraali De Croille.
Ihme oli se, ett'ei kenraali Croi 80,000 miehellä ja 145 kanuunalla voinut valloittaa pientä Narvaa, jota puollusti vain pari tuhatta ruotsalaista. Mutta Narvassa olikin uljas päällikkö, kenraali Horn, joka miehuullisesti puollusti itseään ylivaltaa vastaan ja jo kaksi kuukautta oli pitänyt asemansa. Oli siis kunnian asia Kaarlelle, auttaa sellaista uljasta kenraalia. Kenraali Croi'lle oli taas tärkeätä, pitää meitä linnasta niin kaukana, kuin suinkin mahdollista. Tehdäksensä sentähden tukalaksi meidän esiin-marssimisemme, lähetti hän 30,000 venäläistä meitä vastaan, penikulman matkalle Narvasta ja asetti niiden eteen 20,000 strelitsiä ja etu-joukoksi 5,000 miestä, niin että meidän oli tunkeminen 55,000 miehen läpitse ennenkuin pääsimme Narvaan.
Olipa se kova kakku purra ja vaatei todellakin hyviä hampaita. Mutta Kaarle puri hyvin, sen osoitti hän jo Kyöpenhaminan edustalla, ja me sotamiehet seurasimme ummessa-silmin häntä kuolemaan, niin suuri oli meidän luottamuksemme häneen.
Kahden-kymmenen tuhannen lukuisena olimme me tulleet Liivin-maalle, mutta kuningas oli maltiton marssimaan koko armeijan kanssa. Hän kokosi sentähden kiiruimmasti neljätuhatta ratsu-miestä ja yhtä monta jalka-miestä ja riensi pika-marssissa eteen-päin. Kahdeksalla tuhannella miehellä aikoi hän ahdistaa kahdeksaa-kymmentä tuhatta venäläista, jotka päälle-päätteeksi olivat linnoitetuissa asemissa. Jokaista ruotsalaista kohden tuli kymmenen venäläistä, ja sitä voitiin syyllä sanoa rohkeaksi yritykseksi. Me sotamiehet, ja erittäinkin henki-vartijat, me emme pitäneet paljon lukua yli-voimasta, sillä kuningas kävi meidän mielestämme kokonaisesta armeijasta. Mutta upsierit, ja erittäinkin eräs vanha kenraali pudistelivat miettiväisinä päitänsä. Kuningas huomasi sen, sillä hän näki kaikkialle, ja ratsasti kohta hänen tykönsä, katsoi häntä kiivaasti silmiin ja sanoi: "Mitä, herra kenraali, epäilettekö te minun voivan lyödä kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdaksaa-kymmentä tuhatta venäläistä?" — Kenraali koki niin paljo kuin mahdollista, olla tyytyväisen näköinen pulmassa. "Teidän Majesteettinne oli kyllä mies Kyöpenhaminan edustalla," sanoi hän, "eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta."
"Minä voin siis otaksua, että olette minun mieltäni," jatkoi kuningas puhettansa. "Muutoin näette kyllä, että minulla on kaksi hyvää puolta, jota ei ole vihollisella. Ensiksikään ei hän voi käyttää ratsu-joukkojansa, ja toiseksi tässä ahtaassa paikassa ovat sellaiset suuret laumat toistensa tiellä."
Vanha kenraali asettausi, kuin olisi hän tyytynyt kuninkaan selitykseen ja vaikeni. Sitä vastoin alkoi eräs toinen upsieri kysymättömänä puhua ja pyysi ehkä päästä kuninkaan suosioon. Hän sanoi: "Teidän Majesteettinne! Eräs uljas ranskalainen kenraali, jota minä ennen palvelin, piti tapanaan aina tappelun alussa sanoa: jos Jumala on tänään puolueeton, niin me annamme aika löylyä noille herroille. Teidän Majesteettinne saattaa sanoa samalla tavalla."
Mutta tämä ei tuottanut puhujalle hyvää. Hän ei ollut ajatellut, että Kaarle harjoitti erittäin jumalisuutta ja hurskautta, ja sentähden mahtoi Kaarlen vastaus olla vähän odottamaton puhujalle. Kuningas kääntyi nimittäin hänen puoleensa ja vastasi lyhyesti: "herra Siquieur, tiedättekö, että uljas kenraalinne puhui silloin, kuin suurin narri," ja sen sanottuaan kääntyi hän ympäri ja ajoi pois. Herra Siquieur näytti niin tyhmistyneeltä, että me kranatyörit emme voineet hillitä itseämme nauramasta hänen noloudellensa.
Me marsseimme eteen-päin ja rynnäkkö oli kohta alkava. Ensimäiset Venäjän vartijat olivat sioitetut ahtaaseen solaan, jossa joku sata miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan. Mutta kohta, meidän ensi kerran ankarasti hyökäten, eivät venäläiset voineet pitää paikkaansa, vaan pakenivat peljästyneinä. Venäjän viisituhatta miestä karkasi seka-sorrossa kahdenkymmenen tuhannen strelitsin päälle, jotka, kuten jo sanoin, seisoivat jonkun matkan päässä heistä, ja saattoivat heitäkin sellaiseen kauhistukseen, että he käänsivät hevoisensa ja pakenivat täyttä nelistä. Koko tämä hajoitettu ja järjestyksetön joukko syöksyi nyt heidän takanansa olevain kolmenkymmenen tuhannen miehen päälle, ja nämät, eivätkä ilman syytä, luullen kaikki olevan hukassa, vedettiin mukaan tähän hillitsemättömään tulvaan. Ja niin pakeni 55,000 miestä silmät nurin päässä takaisin leiriin, tekemättä edes tunnin vasta-rintaa meidän kuninkaallemme ja hänen kahdeksalle tuhannelle ruotsalaisellensa.
Niin pitkälle olimme me tulleet, mutta pahin oli vielä jäljillä. Edessämme oli linnoitettu leiri ja leirissä 80,000 venäläistä ja sataneljäkymmentäviisi kitaansa ammottavaa kanuunaa. Vallan hengästyneinä tulimme me esille, mutta ei kuningas antanut meille aikaa edes sen verran, että olisimme vähän puhaltaneet ja pyhkineet hien otsiltamme. "Eteenpäin!" kuului käsky taas. Kuningas antoi sota-huudon: "Jumalan avulla!" ja ruotsalaiset kanuunat alkoivat kohta ampua, tehdäksi aukkoja venäläisten etu-varustuksiin.
Tosin tuntui sydämemme vähän oudolta, kun katselimme vihollisen leiriä, ja monen sydän taisi jo palpattaakkin. Kuningas ei jättänyt meille kuitenkaan pitkiä miettimisen aikoja. Niin pian kuin kanuunamme olivat tehneet joitakuita aukkoja etu-varustuksissa, niin ei hän viivytellyt enään ampumisella, vaan antoi käydä pajunettisille, ja nyt käytiin raivossa vihollista vastaan.
Voitte uskoa, pojat, että se oli juhlallinen hetki, kun me marssimme, sillä ell'ei Jumala olisi antanut apua, niin me kaikki olisimme voineet tulla viimeiseen mieheen lyödyksi. Mutta Jumala auttoi meitä; Kaarlen luottamus sodan Jumalaan, korkeimpaan johtajaan ei tullut häpeään. Kauhea lumi-tuisku tuli taivaasta, ja se oli juuri se apu, jonka Jumala lähetti meille. Lumi ja tuisku olivat meillä takapuolella, mutta löi venäläisiä vasten naamaa. Päivä oli 20 Marraskuuta 1700, ja talvi oli alkanut aikaisin. Raju-ilma uuvutti venäläisten jäseniä, ja teki heidät sokeoiksi ja kuuroiksi.
Kuitenki seisoivat venäläiset, se kunnia täytyy minun heille antaa, kauvan kuin muuri ja antoi koko puolen tuntia meidän hakata ja tappaa itseänsä pajuneteillä. Myrskyn ja lumen sokaisemina eivät he voineet nähdä meidän vähä-lukuisuuttamme, mutta luulivat sen olevan paljon suuremman, kuin se todella olikaan. Paitsi sitä taisteli Kaarle kuin vanha kenraali ja osoitti huolta, neroa ja rohkeutta sellaista, että me ruotsalaisetkin sitä ihmettelimme ja tulimme kiihoitetuiksi sotimaan käsittämättömällä rohkeudella. Kuningas kiirehti oikealta siiveltä vasemmalle, jossa Tsaarin pää-korttierin piti oleman, mutta, kuten jo olen sanonut, ei Tsaari ollutkaan siellä, vaan tuomassa apu-joukkoja. Kuninkaan kiitäessä edes-takaisin jokajalla, missä kuulat lensivät, raappasi kuula häntä olkapäähän. Minä nä'in omilla silmilläni, miten hän vähän hypähti samassa, mutta nenä-liina sidottiin haavaan veren sulkemiseksi ja sitten ei hän ollut tietävinänsä koko haavasta. Taas ajoi hän kuumimpaan tuleen ja nyt kaatui hänen hevoisensa kuoliaana maahan. Mutta Kaarle ei huolinut siitä, hän irroitti itsensä nopeasti kuolleesta hevoisestaan ja otti toisen. Mutta tuskin oli hän istunut sen selkään, niin vei jo kanuunan kuula siltä pään poikki. Nyt hyppäsi hän kolmannen selkään ja sanoi rauhallisesti: "minä luulen, että nuo ihmiset tahtovat opettaa minua ratsastamaan." Enempää ei hän huolinut hevoistensa hukkaantumisesta, eikä siitä vaarasta, jossa hän pyörei, vaan ajoi kiireesti eteen-päin ja vei meitä aina syvemmälle tuleen siksi, kunnes hänen hevoisensa upposi syvään rämeesen. Hän pääsi kyllä pian ylös, mutta rapakko oli niin sitkeätä, että hänen toinen saappaansa jäi sinne. Minä olin aina, mahdollisuutta myöten, pysytellyt hänen läheisyydessänsä ja olin juuri tällä hetkellä niin lähellä häntä, että taisin römpiä avuksensa rämeessä. Koska minä näjin, että hänellä oli vain yksi saapas, niin riisuin minä omani ja ojensin sen hänelle. "Tässä, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "saatte toisen siaan."
"Kiitos, Roos, kiitos!" huusi hän käheällä äänellä, sillä ruudin savu ja alinomainen huutonsa "eteenpäin, pojat!" olivat sorruttaneet hänen äänensä. "Sinä näet, ett'en nyt joudu saappaista huolimaan." Ja niin hyppäsi hän neljännen hevoisen selkään ja taisteli sukka toisessa ja saapas toisessa jalassa yhtä urhoollisesti kuin ei mitään olisi tapahtunut. Tänä kuumana ja samalla kylmänä päivänä oli hän uupumaton.
Viimein kolmen kovan tunnin perästä, tunnin, joita en ikinä voi unhoittaa, olimme me valloittaneet vallit ja ajaneet venäläiset pakohon. Ensin horjuivat he ja sitten pakenivat. Mutta tappelu ei ollut liki-mainkaan lopussa, sillä Venäjän armeijan toisen siiven kanssa olimme me vain tähän saakka taistelleet. Mutta se ei hämmästyttänyt Kaarlea. Neljän tuhannen suuruisella joukolla ajoi hän neljääkymmentä tuhatta vihollista aina Narovan virralle saakka. Raivossa seka-sorrossa hyökkäsivät joukot sillalle ja silta sortui. Onnettomat vaivaiset eivät päässeet etemmäksi, ja ell'eivät he tahtoneet syöstä jää-kylmään jokeen niin täytyi heidän pyrkiä tovereinsa luokse leiriin, jossa vielä taidettiin pitää puolta. Mutta harvat sinne saapuivat. Kokonansa hajoitetun vasemman siiven kenraalit antautuivat; Kaarle otti heitä ystävällisesti vastaan, piti upseereista vain parhaimmat ja antoi ottaa aseet kaikilta muilta, ala-upsiereilta ja sotamiehiltä, ja viedä heidät Narvaan, josta ne ilman suuria esteitä annettiin juosta matkaansa.
Tässä samassa tilaisuudessa osoitti Kaarle sen kauniin totuuden, että vaikka hän olikin uhka rohkea, niin oli hänellä kuitenkin hyvä sydän. Koska, nimittäin, hätimiten neuvoteltiin, mitä kaikille niin paljoille vangeille oli tehtävä, niin lausui joku kenraaleista sen julman aikeen, että olisi paras tappaa kaikki vangit. Kaarle viskasi vihaisen katseen häneen ja käski sen jälkeen varustaa uupuneet ja nälkäiset vangit ruoka-varoilla ja laskea vapauteensa, joka kohta tapahtuikin.
Sellainen oli hän, meidän kuninkaamme! Hän oli hurskas, piti raamatun aina mukanansa leirissäkin eikä eronnut siitä koskaan. Olen itse nähnyt hänen usein siitä lukevan ja aina sen jälkeen huomannut hänen olevan ystävällisen ja hyvällä tuulella. Jalo, uljas herra, ell'ei hänellä vain olisi ollut sitä lemmon rauta-kalloa!
Sillä välillä oli jo yökin saapunut, ja kuningas kääreytyi kauhtanaansa ja pani kylmästä huolimatta maata paljaalle maalle. Äsken satanut lumi oli hänellä vuoteena ja pilvinen taivas peitteenä, Sillä tavalla maaten ei voinut nähdä juuri ihania unia, eikäpä Kaarlella ollutkaan juuri syytä ihaniin uniin, vaikka olikin voittanut sen päivän tappelun. Venäjän oikeanpuolinen siipi oli vielä sota-kunnossa ja vahva yli-voimallaan lannistamaan meidät ruotsalaiset, jos vain Jumala sen sallei. Mutta silloin näkyi selvästi, miten hyvä se on, että on hyvä ja laupias vihollisellekin. Kenraali Weide, joka johti venäläisten oikeanpuolista siipeä, oli kuullut puhuttavan Kaarlen lempeydestä, jolla hän kohteli vankeja, ja lähetti vielä kello kaksi yöllä sanansaattajan nuoren sankarin tykö ja tarjoutui antaumaan samoilla ehdoilla, kuin toisillekin oli myönnettynä. Kaarle käski sanomaan, että hän oli tyytyväinen, jos kenraali joukkonsa etupäässä tuli ja laski lippunsa ja aseensa maahan hänen eteensä. Niin tapahtuikin. Kolmekymmentä tuhatta venäläistä, upsieria ja sotamiehiä marssei paljain-päin meidän riviemme lävitse ja laski lippunsa ja aseensa kuninkaan jalkain juureen. Meidän koko armeijamme, seitsemän tuhatta miestä — tuhannen oli kaatunut tappelussa — seisoi aseissa järjestyksessä, ja me olimme oikein iloisia tästä asiain päätöksestä, jonka olimme saaneet kuninkaamme päättävällä miehuudella. Kaarle laski taaskin venäläiset menemään ja piti vain upsierit.
Tsaarin korvissa ei luultavasti ilmoitus tappioista soinut hyvältä, mutta hän oli yleisesti jalo mies ja kantoi onnettomuutensa miehukkaasti. "Minä tiedän kyllä," koska vapisevalla äänellä kerrottiin onnettomasta tappelusta hänelle, "minä tiedän kyllä, että ruotsalaiset lyövät meidät vielä monta kertaa, mutta tuleepa sekin aika vielä, jolloin ruotsalaiset ovat opettaneet meitä voittamaan itseänsä."
Sillä kerralla jäi asia sille kannalle, ja pitkiin aikoihin eivät venäläiset mielellään puhuneet Narvan tappelusta. He eivät voineet sittemmin, kun he olivat tointuneet kauheasta hämmästyksestänsä, laisinkaan ymmärtää, miten se oli mahdollista, että kahdeksan tuhatta ruotsalaista taisi niin perin pohjin lyödä kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä, ja moni heistä päättikin vallan varmasti, että me olimme tehneet taikoja, ja ett'ei meidän kuninkaaseemme pystyneet luodit, eikä lyönnit. Mutta että se kaikki oli hullutusta, tiesimme me parhaiten. Meidän taikomisemme oli vain kuninkaan urhoollisuudessa ja erittäin taivaan armossa, joka ajoi tiheät lumi-pilvet venäläisten silmiin niin, että he sovaistiin ja saatettiin häiriöön; mitään muita taikoja ei siinä ollut.
Niin, pojat! Kaikki kävi silloin meille, kuin "messinki höylällä vain." Kun olimme voittaneet tanskalaiset ja venäläiset, niin pieksimme me sitten 1702 vielä Puolan kuninkaan, Augusti Väkevän, Klissov'in tappelussa, miehitimme Puolan, panimme siihen Stanislaus Leczinsky'n kuninkaaksi ja pakoitimme rauhantekoon hänet Altranstad'issa, jossa meille luvattiin suuria etuisuuksia.
Silloin seisoikin Kaarle-kuningas voimansa, kunniansa ja maineensa korkeimmalla kukkulalla. Hänen armeijaansa pidettiin parhaimpana koko Euroopassa, eikä kuri, miehuus ja luottavaisuus päällikköihin ollut missään niin hyvä, kuin Kaarlen joukossa. Itse Saksan keisari kunnioitti Kaarlea suuresti, lähetti lähettiläitä hänen tykönsä ja antoi Schlesian protestanteille uskon-vapauden paljaalla Kaarlen toivomuksella. Kaikki asiat näyttivät tahtovan asettaa katoomattoman kunnian-kruunun Kaarlen päähän. Mutta asiat muuttuivat kerrassaan ja kuninkaan kirkkaasti heloittava onnen-tähti alkoi tummentua, kunnes se joku vuosi sittemmin kokonaan sammui. Hyvät ajat olivat ohitse ja pahat edessä. Tulipa surun ja valitus-huudon päivät, ja niistä saimme me kiittää juuri venäläisiä; venäläisiä, jotka olimme niin loistavaisesti voittaneet Narvan tappelussa.
Voi, miten hyvin meidän asiamme olisivat olleet, jos Kaarle olisi jättänyt heidät rauhaan! Mutta hänen onnensa vei hänet mukanansa. Hän tahtoi tehdä Tsaari Pietarille samoin, kuin hän oli tehnyt Puolan kuninkaalle, Sachsen'in vaali-ruhtinaalle Augustille, jota kyllä nimitettiin väkeväksi, vaan oli osoittanut itsensä sangen heikoksi. Siinä oli vika. Pietaria ei nimitetty väkeväksi, mutta hän osoitti meille, että hänen siipensä olivat kovasti kasvaneet Narvan tappelun jälkeen.
No, niin, pitäähän meidän käydä asiaan käsiksi, vaikka en minä puhu yhtä mielelläni tästä Kaarlen elämän ajasta, kuin sitä edellisestä; sillä tästä saivat meidän onnettomuutemme ja kurjuutemme alkunsa. Myös minä sain muisto-merkin tästä surullisesta ajasta, merkin, jota en olisi tarvinnut tässä muistella. Venäläiset löivät hyvin, se täytyy myöntää, ja yksi sellainen lyönti tapasi kallooni niin, että arpi siinä tuntuu vielä tänä päivänä. Mutta se on sivuseikka, Minulta oli se ottaa vain hengen, mutta kuninkaalta kruunun ja valtakunnan.
No, niin! Olimme jo viipyneet yön ja päivän Sachsen'issa maan ja vaali-ruhtinaan kontilla, ja kuningas ei ollut ainoastaan hankkinut itsellensä aarteita, vaan olipa lisännyt armeijansakin jo yli kahdenkymmenen tuhannen miehen, kun yht'äkkiä käskettiin liikkeelle. Aluksi me iloitsimme, sillä me luulimme, että nyt pääsemme suoraan Ruotsiin, kotihin, jota emme niin moneen vuoteen olleet nähneet. Mutta siinä toivossa me pian petyimme. Ruotsiin ei mentykään, vaan Puolaan, ja nyt me huomasimme, että kysymys oli vanhoista vihamiehistämme venäläisistä. Pian tulimme kovaan käsikahakkaan heidän kanssansa. Holofzin'in luona, Dnieper'in rannalla seisoi kenraali Menczikov kahdenkymmenen tuhannen venäläisen kranatyörin ja yhdeksän ratsumies rykmentin kanssa estämässä meidän edemmäksi kulkuamme. Ahdistaa heitä, oli melkein mahdotointa, sillä heidän edessänsä oli tulvillaan oleva Vibitsch'in virta ja sen jatkona suuri räme; sivulla oli heillä suojana jylhät metsät. Meidän kenraalimme neuvoivat tuottamaan laivasiltoja ja tekemään pattereita, mutta Kaarle vastasi: "mihinkä niin paljon puuhia?" ja syöksyi rohkeasti raivoisaan virtaan. Luonnollisesti kiirehti henki-vartijat ja koko armeija hänen jälkeensä, sillä ruotsalaiset sanoivat siihen aikaan aina: missä kuningas kaatuu, siellä kaadumme me kaikki. Rintaan saakka vedessä kahlasimme me virran yli ja kävimme raivoisasti vihollisen valleja vastaan. Mutta venäläiset seisoivat kuin seinä ja ajoivat meidät kuusi eri kertaa verisinä takaisin. Vasta seitsemännellä hyökkäyksellä onnistuimme me tunkeutua etu-varustuksiin. Venäläiset pakenivat ja jättivät jälkeensä kahdeksan tuhatta vankia ja kolmekymmentäkuusi kanuunaa saaliiksemme.