»Te ette tunne meitä», vastasin. »Me emme ole julmia emmekä petomaisia.»
»Todistakaa se», hän haastoi.
»Miten voin sen todistaa … teillekö?» Minua alkoi suututtaa.
Hän pudisti päätään. »En vaadi teitä todistamaan sitä minulle. Pyydän teitä todistamaan sen itsellenne.»
»Tiedän sen», sanoin.
»Te ette tiedä mitään», kuului hänen töykeä vastauksensa.
»No, no lapset», isä sanoi lepyttävästi.
»Minä en välitä —», aloitin ylenkatseellisesti, mutta Ernest keskeytti.
»Minä käsitän, että teillä on rahaa tai teidän isällänne on, mikä muuten on samantekevä. Rahat ovat sijoitetut Sierra Millsin teollisuuslaitoksiin.»
»Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?» huudahdin.
»Eipä paljon mitään», hän alkoi hitaasti, »muuta kuin että teidän pukunne, joka teillä nyt on yllänne, on vääryyden tahraama. Ruoka, mitä te syötte, niinikään. Pienten lasten ja aikamiehien veri tippuu teidän kattonne räystäiltä. Minä voin ummistaa silmäni ja kuulla sen tippuvan tip, top, tip, top kaikkialla ympärilläni.»
Ja sovittaakseen eleensä sanojensa mukaisiksi hän sulki silmänsä ja nojautui tuolinsa selustaa vasten. Minulle tuli kyyneleet silmiin nöyryytyksestä ja loukatusta turhamaisuudesta. Minua ei oltu vielä koskaan ennen niin kohdeltu. Sekä piispa että isäni joutuivat hämilleen. He yrittivät ohjata keskustelua tyynemmille vesille; mutta Ernest avasi silmänsä, katsahti minuun ja hääti heidät pois. Hänen huulillaan oli ankara ilme, samoin hänen silmissään, eikä näkynyt niissä tällä kertaa naurunväreitä. Mitä aikoikaan hän sanoa, mitkä ankarat nuhteet hän aikoikaan minulle antaa, sitä en saanut koskaan tietää; sillä juuri sillä hetkellä eräs mies tuli katukäytävää pitkin ja pysähtyi tuokioksi meitä katselemaan. Hän oli kookas mies, huonosti puettu, ja selässään hänellä oli kantamus bambu- ja rantaruo'osta valmistettuja telineitä, tuoleja ja varjostimia. Hän tarkasteli taloa ikäänkuin miettien, astuisiko sisälle koettamaan kauppa-onneaan.
»Tuon miehen nimi on Jackson», sanoi Ernest.
»Noin vankan miehen pitäisi tehdä työtä eikä kaupustella», huomautin lyhyesti.[1]
[1] Siihen aikaan oli tuhansittain sellaisia köyhiä kauppiaita, jotka tunnettiin nimellä kaupustelija. He kanniskelivat koko tavaravarastoansa talosta taloon. Se oli mitä järjettömintä työvoimain tuhlausta.
»Tarkastakaapa hänen vasemman kätensä hihaa», sanoi Ernest leppeästi.
Minä katsoin ja huomasin, että hiha oli tyhjä.
»Hän menetti kätensä Sierra Millsissa, ja te ajoitte hänet kuin vanhan juhdan maantielle kuolemaan. Kun sanon 'te', niin tarkoitan niitä tehtaanjohtajia ja virkailijoita, jotka palkan edestä käyttävät noita tehtaita teidän hyväksenne. Se oli tapaturma. Se aiheutui hänen yrittäessään säästää yhtiölle muutamia dollareita. Hänen kätensä tarttui hammasrattaaseen. Hän olisi voinut antaa mennä rattaisiin sen piikivenkappaleen, minkä hän huomasi. Se olisi murskannut kaksinkertaisen hammasrivin. Mutta hän yritti siepata pois piinkappaletta, jolloin hänen kätensä joutui väliin ja murskautui sormenpäistä kainaloon asti. Se tapahtui yöllä. Tehtaassa tehtiin ylityötä. Siltä vuosineljännekseltä maksettiin lihavat voitto-osingot. Jackson oli työskennellyt useita tunteja yhtä painoa, ja hänen lihaksensa olivat herpautuneet ja kankeat. Ja siitä johtui, että hän joutui koneen rattaisiin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta.»
»Ja mitä teki yhtiö hänen hyväkseen?» kysyin.
»Ei mitään. Kyllä vainenkin he jotakin tekivät. He sotkivat taitavasti oikeusjutun, minkä Jackson nosti sairashuoneesta päästyään. Yhtiöllä on palveluksessaan sangen eteviä lakimiehiä, näettekös.»
»Te ette ole kertonut koko juttua», sanoin vakaumuksella. »Tai ehkäpä te ette tunne koko asiaa. Kenties hän oli röyhkeä.»
»Röyhkeä! Haha!» Hänen naurunsa oli Mefiston naurua. »Taivaan Jumala! Röyhkeä! Kätensä menettänyt mies! Siitä huolimatta hän oli nöyrä ja alamainen palvelija, eikä ole syytä uskoa, että hän olisi ollut röyhkeä.»
»Entä oikeusistuimet», tiedustin minä. »Asia ei varmaankaan olisi päättynyt hänen häviökseen, jollei siinä olisi ollut mitään muuta kuin mitä te olette kertonut.»
»Eversti Ingram on yhtiön yliasianajaja. Hän on ovela lakimies.» Ernest kiinnitti hetkeksi katseensa minuun ja jatkoi sitten: »Minä sanon mitä teidän on tehtävä, neiti Cunningham. Ottakaa selkoa Jacksonin asiasta.»
»Minä olen sen jo päättänyt», sanoin kylmästi.
»Hyvä on», lausui hän leppeästi, »ja minä neuvon, mistä hänet löydätte. Mutta minua peloittaa teidän puolestanne ajatellessani, mihin kaikkeen tuo Jacksonin käsi tulee teidät johtamaan.»
Ja sitten sovittiin siitä, että sekä piispa että minä vastaisimme hänen haasteeseensa. He lähtivät pois yhdessä, jättäen minut hautomaan mielessäni sitä vääryyttä, mikä oli tapahtunut minulle ja luokalleni. Ernest Everhard oli raaka ja häikäilemätön. Minä vihasin häntä ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että hän oli käyttäytynyt niinkuin voi odottaakin työväenluokkaan kuuluvalta mieheltä.
Jacksonin käsi.
Vähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin käsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään erityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui viheliäisessä vuokrakasarmissa,[1] lähellä rantaa suon reunassa. Haisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti keltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.
[1] Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista rakennuksista, joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat vuokraa, ja noiden talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata vuokraa, niiden omistajille.
Minä huomasin, että Jackson todella oli sellainen nöyrä ja taipuvainen mies, jollaiseksi hänet oli minulle esitetty. Hänellä oli tekeillä jonkinlainen ruokoteos, ja hän jatkoi keskeyttämättä työtään keskustellessamme. Mutta hänen nöyryydestään ja alistuvaisuudestaan huolimatta olin huomaavinani hänessä kytevän katkeruuden ensimmäiset oireet, kun hän sanoi:
»Olisi niiden toki sietänyt antaa minulle vaikkapa vain vahdin[1] paikka.»
[1] Siihen aikaan varastaminen oli uskomattoman yleistä. Jokainen varasti omaisuutta joltakulta. Yhteiskunnan herrat varastivat laillisesti tai muuten laillistuttivat varkautensa, jotavastoin köyhät ihmiset varastivat laittomasti. Mikään ei ollut turvassa ilman vartijoita. Hirvittävän suuri joukko ihmisiä toimi vartijoina, joiden tehtävänä oli omaisuuden suojeleminen. Varakkaiden talot olivat todellisia suojaholveja ja linnoituksia. Meidän omien lastemme tapa joskus »puhaltaa» toisille ihmisille kuuluvia esineitä on jäännös tuon kaukaisen menneisyyden varastelusta, joka siihen aikaan oli aivan yleistä.
Minä en saanut hänestä paljoakaan irti. Hän teki minuun typerän ihmisen vaikutuksen, mutta näppäryys, mikä oli hänelle ominaista hänen työskennellessään toisella kädellään, järkytti minun käsitystäni hänen typeryydestään. Se herätti minussa uuden ajatuksen.
»Miten teidän kätenne sattui joutumaan tuohon koneeseen?» kysäisin.
Hän katseli minua tylsästi ja ihmetellen ja pudisti päätään. »En tiedä.Niin se vain kävi.»
»Huolimattomuusko?» kysyin.
»Ei», vastasi hän, »minä en sitä sellaiseksi sanoisi. Minä olin ylityössä ja lienen ollut jonkun verran väsynyt. Minä puskin noissa tehtaissa seitsemäntoista vuotta, ja olen pannut merkille, että useimmat noista tapaturmista tapahtuvat juuri ennen tehtaan pillin[1] vihellystä. Minä olen aivan varma, että useimmat tapaturmat tapahtuvat juuri viimeisellä työtunnilla ennen pillin puhallusta. Ihminen ei ole niin nopsa työskenneltyään yhtä mittaa koko päivän. Minä olen nähnyt monenkin joutuvan koneiden väliin ja ruhjoutuvan lihamöhkäleeksi, itse tietämättään mitään.»
[1] Työläiset kutsuttiin työhön ja päästettiin työstä vihellyttämällä pillejä, jotka päästivät tavattoman raa'an, kirkuvan äänen.
»Monenkin, sanoitte?» kysäisin.
»Satojen, monien satojen, ja lapsienkin.»
Noita kauheita yksityiskohtia lukuunottamatta Jacksonin kertomus häntä kohdanneesta onnettomuudesta oli sama, minkä jo olin kuullut. Kun kysyin, oliko hän rikkonut mitään koneitten käyttämistä koskevaa ohjetta vastaan, pudisti hän päätään.
»Minä tyrkkäsin remmiä oikealla kädelläni», hän sanoi, »ja ojensin vasemman käteni tavoittaen tuota piinkappaletta. Minä en pysähtynyt katsomaan, oliko remmi siirtynyt pois paikoiltaan. Arvelin, että niin oli, mutta niinpä ei ollutkaan. Minä kurotin kättäni, mutta remmi olikin jäänyt paikoilleen, ja niin litistyi käteni.»
»Se mahtoi tuntua tuskalliselta», sanoin osaaottavasti.
»Luiden murskautuminen ei ollut hauskaa», kuului vastaus.
Hänen käsityksensä tuosta vahingonkorvausjutusta oli jotakuinkin hämärä. Yksi ainoa seikka tuntui olevan hänelle selvillä, se nimittäin, että hän ei ollut saanut mitään vahingonkorvausta. Hänellä oli se luulo, että työnjohtajan ja tehtaan isännöitsijän antama todistus oli ratkaissut asian oikeudessa hänen vahingokseen. Näiden todistus ei ollut, kuten hän sanoi, »sellainen kuin sen olisi pitänyt olla». Ja näiden miesten luo päätin minä mennä.
Se ainakin oli varma, että Jacksonin tila oli kurja. Hänen vaimonsa oli kivulloinen, eikä hän voinut ruokotöillään ja kaupustelullaan hankkia perheen elantoon välttämättömiä varoja. Hänellä oli osa vuokraa maksamatta, ja vanhin poika, yksitoistavuotias pienokainen, oli alkanut työskennellä tehtaassa.
»Niiden olisi sentään pitänyt antaa minulle se vahtimiehen paikka», kuuluivat hänen viimeiset sanansa, kun läksin pois.
Kun olin puhutellut niitä kahta työnjohtajaa ja tehtaan isännöitsijää, jotka olivat todistaneet Jacksonin jutussa, sekä sitä lakimiestä, joka oli hänen asiaansa ajanut, aloin jo ymmärtää, että Ernestin puheissa oli sittenkin perää.
Hän oli heikon ja mitättömän näköinen mies, se lakimies, ja heti ensi-näkemältä minulle selvisi, että Jacksonin häviölle joutuminen ei ollut mikään ihme. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että Jacksonille oli omiaan moinen asianajaja. Mutta samalla hetkellä minun mieleeni johtui pari Ernestin lausuntoa: »Yhtiöllä on palveluksessaan erinomaiset lakimiehet» ja »Eversti Ingram on ovela lakimies». Minä mietin näitä seikkoja ja aloin ymmärtää, että yhtiö tietysti voi hankkia parempia lakimiehiä kuin Jacksonin kaltainen köyhä työmies. Mutta tämähän olikin vain sivuseikka. Täytyi olla olemassa muitakin seikkoja, jotka aiheuttivat Jacksonin häviön.
»Miksi te hävisitte tuon oikeusjutun?» kysyin.
Lakimies hämmästyi ja joutui hetkeksi hämilleen, ja minä oikein tunsin sääliä tuota vähäistä olentoa kohtaan. Hän alkoi vikistä. Minusta tuntui, että hänen vinkuva puhetapansa oli synnynnäistä. Hän lienee jo syntyessään saanut selkäänsä. Hän puhui todistuksista. Todistajat olivat antaneet sellaisia todistuksia, joista hyötyi ainoastaan toinen riitapuoli. Ei yhtään sanaa voinut niiden suusta saada Jacksonin hyväksi. He tiesivät, kumpi puoli voileivässä on parempi. Jackson oli hupsu mies. Hän hölmistyi ja sotkeutui ristikuulustelussa. Eversti Ingram onnistui loistavasti. Hänen oli onnistunut houkutella Jacksonilta vahingoittavia vastauksia.
»Kuinka voivat hänen vastauksensa olla vahingoittavia, jos hänellä kerta oli oikeus puolellansa?» kysyin.
»Mitä siinä oli oikeudella tekemistä?» hän kysyi. »Te näette nämä kirjat.» Ja sitä sanoessaan hän osoitti kädellään kirjaläjää vähäisen konttorinsa seinällä. »Noita kirjoja lukemalla olen oppinut tietämään, että laki ja oikeus ovat kaksi vallan eri asiaa. Kysykää miltä lakimieheltä hyvänsä. Te menette sunnuntaikouluun oppimaan, mikä on oikeus. Mutta te menette noihin kirjoihin oppimaan — lakia.»
»Tarkoitatteko, että Jacksonilla oli puolellaan oikeus ja että hän silti joutui tappiolle?» minä utelin tutkivasti. »Väitättekö, että tuomari Caldwellin lakituvassa ei ole oikeutta?»
Tuo pieni lakimies tuijotti minuun hetken, ja sotainen ilme hävisi hänen kasvoiltaan näkymättömiin.
»Minulla ei ollut kunnollista tilaisuutta», hän alkoi jälleen vikistä. »Ne tekivät narrin Jacksonista ja minusta myöskin. Mikäpä minun auttoi. Eversti Ingram on mainio lakimies. Jollei hän olisi etevä, luuletteko, että hänellä olisi käsissään Sierran tehtaitten, Erstonin maayhtiön, Berkeleyn rautatien, Oaklandin, San Leandron ja Pleasandonin raitioteiden koko asianajotoimi? Hän on yhtiön lakimies, ja yhtiön lakimiehet eivät vedä palkkaa tyhmyydestään. Mitä arvelette siitä, että Sierran tehtaat yksistään maksavat hänelle kaksikymmentätuhatta dollaria vuodessa? Ja se tapahtuu sen tähden, että hän tuottaa niille kahdenkymmenentuhannen arvosta hyötyä.[1] Minä en pysty siihen. Ja jos pystyisin, niin enpä totisesti olisi tällä puolella ja ajaisi sellaisia nälkäjuttuja kuin Jacksonin asia. Mitä luulette, että olisin saanut, jos olisin voittanut Jacksonin jutussa?»
[1] Yhtiön lakimiesten varsinaisena tehtävänä oli suurten yhtiöiden keinottelun palveleminen. Theodore Rooseveltin, Yhdysvaltain silloisen presidentin, tiedetään lausuneen puheessaan Harvard-yliopiston avajaisissa v. 1905: »Me kaikki tiedämme, että sangen monet huomatut ja etevät lakimiehet kaikkialla esiintyvät rikkaitten yksityisten ja yhtiöitten asianajajina, neuvoen näitä kiertämään niitä lakeja, joita on laadittu yleisön etua silmällä pitäen suurten omaisuuksien väärinkäyttöä ehkäisemään.»
»Te nähtävästi olisitte ryöstänyt[1] hänet puti puhtaaksi», vastasin.
[1] Hyvä kuva silloisesta asiaintilasta. Ihmiset pyydystivät toisiaan kuin ulvovat sudet. Isot sudet söivät pieniä susia, ja yhteiskunnallisen järjestyksen mukaan Jackson oli vähäisimpiä pienien susien joukossa.
»Tietysti olisin», huudahti hän suuttuneena. »Minunkin on elettävä, eikö olekin?»
»Hänellä on vaimo ja lapsia», huomautin moittivasti.
»On minullakin vaimo ja lapsia», hän ehätti sanomaan. »Ja tässä maailmassa ei ole muita kuin minä, jotka välittäisivät siitä, kuolevatko he nälkään vai eivätkö.»
Hänen kasvonsa lauhtuivat yht'äkkiä, ja hän avasi kellonsa näyttääkseen minulle sen kuoreen liimatun naisen ja kahden pikkutytön valokuvan.
»Tässä he ovat. Katsokaahan. Meillä on ollut kovat ajat kestettävänämme.Olin toivonut voivani lähettää heidät maalle, jos olisin voittanutJacksonin jutun. He eivät pysy terveinä täällä, mutta eihän minulla olevaroja lähettää heitä maalle.»
Kun aloin tehdä lähtöä, niin hän rupesi jälleen vikisemään.
»Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Eversti Ingram ja tuomari Caldwell ovat hyviä ystäviä. Tosin en tahdo sanoa, että se ystävyys olisi ratkaissut tämän oikeusjutun, jos minun olisi onnistunut pusertaa heidän vierasmiehiltään kunnollinen todistus. Ja silti minun täytyy sanoa, että tuomari Caldwell teki kaikkensa estääkseen minua siitä. Niin, tuomari Caldwell ja eversti Ingram kuuluvat samaan salaseuraan ja samaan klubiin. He asuvat samassa kaupunginosassa — missä minun ei kannattaisi asua. Ja heidän vaimonsa seurustelevat keskenään. He käyvät myötäänsä toistensa luona korttia pelaamassa.»
»Ja yhtä kaikki te arvelette, että Jacksonilla oli oikeus puolellaan?» kysyin pysähtyen kynnykselle.
»Minä en arvele, minä tiedän sen», kuului hänen vastauksensa. »Ja ensin minä luulin, että hän tosiaankin voittaisi oikeudessa. Mutta siitä en virkkanut mitään vaimolleni. En tahtonut tuottaa hänelle pettymystä. Hän oli jo muutenkin niin innostunut tuohon aiottuun virkistysmatkaan.»
»Miksi ette kiinnittänyt oikeuden huomiota siihen seikkaan, että Jackson menetti kätensä koettaessaan estää koneistoa vahingoittumasta?» kysyin Peter Donnellylta, eräältä niistä työnjohtajista, jotka oli kutsuttu todistajiksi.
Hän mietti pitkän aikaa, ennenkuin vastasi. Sitten hän loi levottoman katseen ympärilleen ja sanoi:
»Sen tähden, että minulla on hyvä vaimo ja kolme suloista lasta; siinä koko juttu.»
»Minä en ymmärrä», sanoin.
»Toisin sanoen, sen tähden, että se ei olisi ollut terveellistä.»
»Te tarkoitatte —», aloitin.
Mutta hän keskeytti minut kiivaasti.
»Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Minä olen työskennellyt näissä tehtaissa monia vuosia. Aloitin käämipoikana, ja siitä lähtien olen uurastanut. Kovilla ponnistuksilla ja työllä olen päässyt nykyiseen esimiehen asemaani. Minä olen työnjohtaja, näettehän. Enkä luule koko myllyssä olevan yhtään miestä, joka tulisi minun avukseni, jos olisin hukkumaisillani. Minä kuuluin ennenaikaan ammattiyhdistykseen. Mutta minä olen asettunut yhtiön puolelle kahdessa lakossa. Ne sanoivat minua rikkuriksi. Koko tehtaassa ei ole yhtään miestä, joka lähtisi minun kanssani ryypylle, jos tarjoisin. Näettekös arpia päässäni; ne ovat tiilen jälkiä. Kehruuhuoneessa kaikki lapset kiroten mainitsevat minun nimeni. Minun ainoa ystäväni on yhtiö. Minua ei velvollisuus pidätä tehtaassa, vaan leipä ja särvin ja lasteni elämä. Niin se on.»
»Oliko se Jacksonin syy?» kysyin.
»Hänen olisi sietänyt saada korvaus. Hän oli hyvä työmies eikä rettelöinyt koskaan.»
»Teillä ei siis ollut tilaisuutta kertoa koko totuutta, niinkuin olitte vannonut tekevänne?»
Hän pudisti päätään.
»Totuutta, koko totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta?» lausuin juhlallisella äänellä.
Jälleen hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen ilme, ja kohottaen silmänsä taivasta kohden hän sanoi:
»Minä olisin valmis jättämään sieluni ja ruumiini iankaikkiseen helvettiin lasteni tähden», kuului hänen vastauksensa.
Henry Dallas, tehtaanjohtaja, jolla oli ketunnaama, kieltäytyi keskustelemasta kanssani. En saanut häneltä sanaakaan, vaikka hänkin oli ollut todistajana Jacksonin jutussa. Mutta toiseen työnjohtajaan nähden onnistuin paremmin. James Smithillä oli ankarat kasvojenpiirteet, ja minun sydämeni vavahti hänet tavatessani. Hän niinikään teki sellaisen vaikutuksen, että hänkään ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan, ja kun me keskustelimme, tulin huomaamaan, että hän oli henkisesti etevämpi kuin tavalliset hänen kaltaisensa miehet. Hän oli samaa mieltä kuin Peter Donnelly, että Jacksonin olisi pitänyt saada vahingonkorvausta. Menipä hän vielä pitemmällekin, sanoen tuota tekoa tunnottomaksi ja sydämettömäksi, kun työläinen viskattiin maantielle sen jälkeen, kun hän oli tullut työhön kykenemättömäksi. Hän niinikään kertoi, että siellä tehtaassa tapahtuu onnettomuuksia tuon tuostakin ja että yhtiöllä on tapana käräjöidä viimeiseen asti vahingonkorvauksen vaatijoita vastaan.
»Se merkitsee satoja tuhansia vuosittain osakkeenomistajille», hän sanoi; ja hänen puhuessaan minä muistin viimeisen voitto-osingon, mikä maksettiin isälleni, ja sen sievän puvun ja ne kirjat, joita oli minulle ostettu niillä rahoilla. Minä muistin Ernestin syyttäneen, että vaatteeni olivat veren tahraamat, ja minua värisytti.
»Kun te todistitte oikeudessa, ettehän huomauttanut, että Jackson loukkaantui koettaessaan estää konetta vahingoittumasta?» sanoin.
»En, en tehnyt sitä», kuului vastaus, ja hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn. »Minä todistin, että Jackson loukkaantui huolimattomuutensa ja varomattomuutensa tähden ja että yhtiö ei ollut missään suhteessa vastuunalainen hänen onnettomuudestaan.»
»Oliko se huolimattomuutta?» kysyin.
»Sanokaa sitä siksi tai miksi tahansa. Varma vain on, että mies väsyy työskenneltyään useampia tunteja pääksytysten.»
Minä aloin tuntea kiintymystä tuohon mieheen. Hän varmasti oli korkeampaa lajia.
»Te olette saanut paremman kasvatuksen kuin tavallinen työmies», huomautin.
»Minä kävin oppikoulun», hän vastasi. »Samalla hankin elatukseni olemalla portinvartijana. Halusin päästä yliopistoon. Mutta isäni kuoli, ja minun oli lähteminen tehtaaseen. Minä pidin luonnontieteistä», hän selitti ujosti, ikäänkuin olisi tunnustanut jonkun heikkouden. »Minä pidän eläimistä. Mutta jouduin sitten tänne tehtaaseen. Kun minusta tehtiin työnjohtaja, niin menin naimisiin, sitten tuli perhettä, ja — niin, sittemmin en ole ollut oma isäntäni.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyin.
»Minä tahdoin vain selittää, miksi annoin oikeudessa sellaisen todistuksen — miksi noudatin ohjeita.»
»Kenen ohjeita?»
»Eversti Ingramin. Hän suunnitteli sen todistuksen, mikä minun oli annettava.»
»Ja se määräsi Jacksonin häviölle joutumisen.»
Hän nyökkäsi, ja veri alkoi hitaasti virrata hänen kasvoilleen.
»Ja Jacksonilla oli vaimo ja kaksi lasta elätettävänään.»
»Minä tiedän sen», sanoi hän tyynesti, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.
»Sanokaa minulle», jatkoin, »oliko teidän helppo muuttua siitä, mitä olitte — sanokaamme korkeakoulussa, siksi mieheksi, joka saattoi tuolla tavoin menetellä oikeuden edessä?»
Hänen äkillinen vimmastumisensa pelästytti minut pahanpäiväisesti. Hän päästi kamalan kirouksen ja pui nyrkkiä ikäänkuin minua iskeäkseen.
»Suokaa anteeksi», hän sanoi samassa. »Ei, se ei ollut helppoa. Ja nyt luulen, että teidän on aika lähteä. Te olette kuullut minulta kaiken, mitä halusitte. Mutta sallikaa minun tehdä pieni huomautus, ennenkuin poistutte. Teille ei ole mitään hyötyä minun sanoistani. Minä tulen ne kieltämään, eikä teillä ole yhtään todistajaa. Minä tulen kieltämään jokaisen sanan, minkä olen tässä teille sanonut, ja jos niin tarvitaan, olen valmis ne valallani kieltämään.»
Smithin luota palattuani menin isäni luo kemialliseen laitokseen ja tapasin siellä Ernestin. Se sattui aivan odottamatta, mutta hän tervehti minua tuolla ylväällä katseellaan ja lujalla kädenpuristuksella; ja minä huomasin jälleen tuon kummallisen ujouden ja tyyneyden sekaisen ilmeen, mikä oli herättänyt huomiotani ensikerran hänet tavatessani. Tuntui siltä, kuin meidän edellinen myrskyinen kohtauksemme olisi ollut jo unohdettu; mutta minä en tuntenut halua unohtaa sitä.
»Olen ollut ottamassa selkoa Jacksonin asiasta», sanoin keskeyttäen.
Hänen huomionsa teroittui, ja hän odotti, että minä jatkaisin, vaikka huomasin hänen silmistään, että hän oli varma siitä, että mielipiteeni oli muuttunut.
»Häntä näytään kohdellun pahoin», tunnustin. »Minä — minä — luulen, että todellakin hänen vertaan tippuu meidän räystäistämme.»
»Tietysti», hän vastasi, »sillä jos Jacksonia ja hänen kaltaisiaan kohdeltaisiin armollisemmin, niin osingot eivät olisi niin suuria».
»Minä en voi koskaan enää ihastua sieviin pukuihin», lisäsin.
Tunsin olevani nöyryytetty, mutta minulle samalla tuotti suloista lohdutusta se tunne, että Ernest oli jonkinlainen rippi-isäni. Ja hänen voimansa teki minuun valtaavan vaikutuksen. Siitä näytti säteilevän rauhan ja suojeluksen lupaus.
»Ettekä voi ihastua säkkikankaaseen liioin», hän sanoi kolkosti. »Ottakaa huomioon, että niissä tehtaissa, joissa valmistetaan säkkikangasta, tapahtuu samalla tavalla. Sitä tapahtuu kaikkialla. Meidän kehuttu sivistyksemme lepää verisellä pohjalla, ettekä te enkä minä eikä kukaan meistä voi välttää veritahroja. Keitä olivat ne miehet, joiden kanssa te puhelitte?»
Minä kerroin hänelle koko jutun.
»Eikä kukaan heistä ollut oma isäntänsä», hän sanoi. »He olivat kaikki sidottuja tuohon armottomaan teollisuuskoneistoon. Ja surkeinta on se, että he ovat siihen sidottuja sydänsiteillään. Lastensa tähden — nousevan polven, jota he vaistomaisesti suojelevat. Ja se vaisto on voimakkaampi kuin mikään siveysopin sääntö. Minun isäni! Hän valehteli, varasti ja harjoitti kaikenlaista epärehellisyyttä saadakseen leipää minulle ja veljilleni ja sisarilleni. Hän oli teollisuuskoneiston orja, ja se koneisto näännytti hänet ja vihdoin tappoi.»
»Mutta te», vastasin. »Te varmaankin olette vapaa ihminen.»
»En kokonaan», hän virkkoi. »Minua eivät tosin sido sydämen siteet. Usein tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minulla ole lapsia, vaikka rakastankin lapsia. Ja jos menisin naimisiin, en uskaltaisi ajatellakaan lapsia.»
»Se epäilemättä on huonoa oppia», huudahdin.
»Sen tiedän», sanoi hän surullisesti. »Mutta se on välttämätöntä. Minä olen kumousmies, ja se on vaarallinen ura.»
Minä naurahdin epäilevästi.
»Jos yrittäisin tunkeutua yöllä teidän isänne taloon varastamaan voittorahat, jotka hän saa Sierran tehtaista, niin mitä hän tekisi?»
»Hän nukkuu revolveri vieressään», vastasin. »Hän varmaan ampuisi teidät.»
»Ja jos minä ja muutamat muut johtaisimme puolitoista miljoonaa miestä varakkaiden taloihin, niin siitä tulisi aika pauke, eikö totta?»
»Kyllä niin, mutta tehän ette sitä tee», huomautin.
»Sen minä juuri aion tehdä. Ja me aiomme ottaa ei ainoastaan kaikki, mitä noissa taloissa on, vaan sen lisäksi kaikki varallisuudenlähteet, kaivannot, rautatiet, tehtaat, pankit ja myymälät. Sellainen on vallankumous. Ja se on koko vaarallista hommaa. Silloin tulee olemaan, niin minusta tuntuu, enemmän pauketta kuin mitä saatamme uneksiakaan. Mutta kuten jo olen sanonut, ei kukaan meidän päivinämme toimi omasta vapaasta tahdostaan. Me olemme kaikki tavalla tai toisella sidotut teollisuuskoneistoon. Te tulitte huomaamaan, että teidän laitanne on niin ja samoin niiden miesten, joita te haastattelitte. Haastatelkaa useampia heistä. Menkää tapaamaan eversti Ingramia. Ottakaa selkoa niistä sanomalehden kertojista ja toimittajista, jotka sulkivat lehtensä Jacksonin asialta. Ja te tulette huomaamaan, että he kaikki ovat koneen orjia.»
Minä kysyin häneltä, missä määrin työläiset ovat alttiita tapaturmille, jolloin hän vetosi tilastoon.
»Sen kaiken löytää kirjoista», hän sanoi. »Koottu tilasto osoittaa epäämättömästi, että tapaturmia harvoin sattuu ensimmäisinä työtunteina aamupäivällä, mutta että niiden luku lisääntyy seuraavilla tunneilla, sitä mukaa kuin työläiset väsyvät ja kangistuvat työssä.
»Tiedättekö, että teidän isällänne on kolme vertaa suurempi sekä hengen että ruumiin turva kuin työmiehellä? Vakuutusyhtiöt ovat siitä asiasta selvillä. Ne vakuuttavat hänet tapaturmaa vastaan neljällä dollarilla kahdellakymmenellä sentillä tuhannesta dollarista vuodeksi, jota vastoin työmies saa maksaa samanlaisesta vakuutuksesta viisitoista dollaria.»
»Entäs te?» kysyin.
»Niin, kumousmiehenä minulla on kahdeksan vertaa suurempi vaara kuin työmiehellä loukkaantua tai menettää henkeni», hän vastasi välinpitämättömästi. »Vakuutusyhtiöt vaativat kemisteiltä, jotka käsittelevät räjähdysaineita, kahdeksan vertaa korkeamman maksun kuin työmieheltä. Luulen, että ne eivät suostuisi ollenkaan vakuuttamaan minua.[1] Mutta miksi sitä kysytte?»
[1] Sen ajan petomaisessa kamppailussa kukaan ei voinut olla täydellisesti turvattu, eivät edes kaikkein rikkaimmatkaan. Ja turvatakseen omaisensa ihmiset ottivat käytäntöön vakuutuksen. Meistä, tämän valistuneen aikakauden ihmisistä, sellainen puuha tuntuu naurettavan hullunkuriselta, mutta siihen maailman aikaan vakuutus oli sangen vakava kysymys. Merkillinen puoli tässä jutussa oli se, että näiden vakuutusyhtiöitten kassoja kavalsivat tuon tuostakin samat virkailijat, joille oli uskottu niiden hallinto.
Minun silmäni vavahtelivat, ja tunsin veren virtaavan kasvoihini. Se ei johtunut siitä, että hän olisi saanut minut kiinni, vaan siitä, että olin itse takertunut hänen läsnäollessaan.
Juuri silloin isäni astui sisälle ja alkoi valmistautua lähtemään minun kanssani. Ernest jätti hänelle muutamia kirjoja, jotka hän oli lainannut, ja poistui ensimmäisenä. Mutta hän kääntyi ovelta takaisin ja sanoi:
»Tässä juolahti mieleeni, että kun te nyt olette alkanut järkyttää omaa rauhaanne ja kun minä paraikaa teen loppua piispan mielenrauhasta, niin sietäisi teidän ottaa selkoa mrs Wicksonista ja mrs Pertonwaithesta. Heidän miehensä, kuten tiedätte, ovat tehtaan suurimpia osakkaita. Ja nämä naiset ovat niinkuin kaikki muutkin ihmiset koneeseen sidottuja, mutta he ovat sidottuja istumaan sen huipulla.»
Koneen orjia.
Mitä enemmän ajattelin Jacksonin kättä, sitä enemmän mielenrauhani järkkyi. Olin joutunut todellisuuden kanssa vastakkain. Ensimmäistä kertaa eläessäni näin elämän. Minun yliopistossa-oloni ja lukuni ja sivistykseni ei vastannut todellisuutta. Minä olin oppinut tuntemaan elämää ja yhteiskuntaa pelkästään tietopuolisesti. Ja se kaikki oli näyttänyt sievältä kirjanlehdillä, mutta nyt näin elämän itsensä. Jacksonin käsivarsi oli elävä tosiasia. Ja minä saatoin kuulla korvissani Ernestin sanat: »Tosiasia, kieltämätön tosiasia!»
Se, että meidän koko yhteiskuntamme lepäsi verisellä pohjalla, tuntui kauhealta, mahdottomalta. Ja kuitenkin Jackson oli olemassa. Minä en voinut kiertää häntä. Yhtenään ajatukseni kääntyivät häneen, niinkuin magneettineulan kärki kääntyy napaa kohti. Häntä oli kohdeltu julmasti. Hänen verestään ei oltu maksettu sen tähden, että olisi voitu jakaa sitä suuremmat voitto-osingot. Ja minä tunsin useita hienoja perheitä, jotka olivat saaneet osansa noista voitoista ja siten hyötyneet Jacksonin verestä. Jos kerran yhtä meistä voitiin noin julmasti kohdella, ilman että yhteiskunnan tavanmukainen meno siitä häiriytyi, eivätkö silloin hyvinkin monet ihmiset voisi joutua samanlaisen kohtalon uhreiksi? Minä muistin Ernestin mainitsemat Chicagon naiset, jotka työskentelivät viikon yhdeksälläkymmenellä sentillä, ja ne lapset, joita Etelän pumpulitehtailijat orjuuttivat. Ja minä saatoin nähdä heidän surkastuneet kätensä, joista veri oli puserrettu, valmistelemassa sitä kangasta, mistä minun pukuni oli tehty. Ja edelleen ajattelin Sierran tehtaita ja niiden maksamia voitto-osingoita, ja näin myöskin Jacksonin verta vaatteillani. Jacksonia minun oli mahdoton väistää. Aina palautuivat ajatukseni häneen.
Sisimmässäni tunsin seisovani rotkon partaalla. Tuntui aivan kuin olisin ollut näkemäisilläni uuden ja kamalan elämänilmestyksen. Enkä minä yksinäni. Minun koko maailmani oli menossa ylösalaisin. Siellä oli isäni. Minä näin jo selvästi sen vaikutuksen, minkä Ernestin kanssa seurusteleminen oli alkanut häneen tehdä. Ja sitten piispa. Viimeksi hänet tavatessani hän oli näyttänyt sairaalta. Hän oli kovin hermostuneessa mielentilassa, ja hänen silmistään kuvastui sanomaton rauhattomuus. Siitä vähästä, mitä sain tietää, tulin huomaamaan, että Ernest oli pitänyt sanansa, kun hän lupasi kuljettaa piispaa helvetin läpi. Mutta minä en tietänyt, mitä näkyjä piispa oli siellä nähnyt; hän näytti liian järkyttyneeltä kertoakseen niistä.
Kerran, kun oikein syvällisesti tunsin, että minun pieni maailmani ja koko maailma oli menossa ylösalaisin, ajattelin Ernestiä kaikkeen siihen syylliseksi. Ja niinikään mietin: »Miten onnellisia me olimmekaan, ennenkuin hän tuli!» Ja seuraavassa tuokiossa olin varma siitä, että sellainen ajatus on totuuden kavaltamista, ja Ernest kohosi silmieni eteen totuudenapostolina, hohtavin otsin ja peloittavana kuin Jumalan enkeli, taistellen totuuden ja oikeuden, köyhien, yksinäisten ja sorrettujen puolesta. Ja sitten näin edessäni toisen olennon, Kristuksen! Hänkin oli asettunut alhaisten ja sorrettujen puolelle, pappien ja fariseusten laillista oppia vastaan. Ja minä muistin hänen kuolemansa ristillä, ja sydämeni valtasi tuska, kun ajattelin Ernestiä. Mahtaisiko hänenkin kohtalonsa muodostua sellaiseksi — hänen, jonka äänessä oli sellainen sotainen kaiku ja jonka koko olennosta uhkui sellainen voima ja miehuus!
Ja sillä hetkellä tunsin rakastavani häntä, ja minut valtasi voimakas halu saada lohduttaa häntä. Minä ajattelin hänen elämäänsä. Se on mahtanut olla vaivalloista, karua ja niukkaa. Ja minä ajattelin hänen isäänsä, joka oli valehdellut ja varastanut hänen tähtensä ja vihdoin raatanut itsensä kuoliaaksi. Ja hän itse oli joutunut tehtaaseen jo kymmenen vanhana! Ja sydämeni sykki halusta kietoa käteni hänen ympärilleen ja lepuuttaa hänen päätään rinnoillani — hänen päätään, jota niin monenlaiset mietteet rasittivat, — ja antaa hänen levätä ja unohtaa kaikki edes hetkeksi.
Minä tapasin eversti Ingramin eräässä seurakunnan juhlatilaisuudessa. Olin tuntenut hänet useita vuosia. Ahdistin hänet satimeen eräiden suurten palmujen ja kumipuiden taakse, vaikka hän ei luullut olevansa satimessa. Hän tervehti minua tavanmukaisella iloisuudella ja kohteliaisuudella. Hän oli tunnettu sirokäytöksiseksi, valtioviisaaksi, terävä-älyiseksi ja varovaiseksi mieheksi. Ja mitä tulee ulkonäköön, oli hän siinä suhteessa huomattavin henkilö meidän seurapiirissämme. Hänen rinnallaan itse yliopiston kunnianarvoinen rehtorikin näytti pieneltä ja varsin mitättömältä.
Ja siitä huolimatta tulin huomaamaan, että eversti Ingramin asema oli samanlainen kuin noiden oppimattomain työläisten. Hänkään ei ollut oma herransa. Hänkin oli koneeseen kytketty. En voi koskaan unohtaa sitä muutosta, mikä hänessä tapahtui, kun mainitsin Jacksonin jutun. Hänen hymyilevä hyväntahtoisuutensa katosi kuin varjo. Äkillinen, pelokas ilme varjosi hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa. Tunsin samanlaista hämmästystä kuin silloin, kun James Smith vimmastui. Eversti Ingram ei kironnut. Ja siinä olikin ainoa ero hänen ja tuon työmiehen välillä. Hän oli kuulu teräväsanaisuudestaan, mutta tällä kertaa koko hänen sukkeluutensa oli kadonnut. Ja tietämättään hänen katseensa etsi pakotietä. Mutta hän oli satimessa palmu- ja kumipuiden keskellä.
Jacksonin nimen mainitseminen teki hänet sairaaksi. Miksi toinkin esille tuon jutun? Minun pilani ei miellyttänyt häntä. Se osoitti huonoa makua minun puoleltani ja sangen arveluttavaa ajattelemattomuutta. Enkö minä tietänyt, että hänen ammatissaan mieskohtaisilla tunteilla ei ole mitään arvoa? Hän jätti persoonalliset tunteensa kotiin, kun lähti konttoriinsa. Konttorissa ollessaan hänellä oli ainoastaan ammatillisia tunteita.
»Olisiko Jacksonin pitänyt saada vahingonkorvausta?» kysyin.
»Epäilemättä», hän vastasi. »Toisin sanoen, minä persoonallisesti olen sitä mieltä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian lainopillisen puolen kanssa.»
Hän alkoi saada takaisin tavallisen nokkeluutensa.
»Sanokaapa minulle, onko oikeudella mitään tekemistä lain kanssa?» kysyin.
»Sanokaa 'vallalla' älkääkä 'oikeudella'», hymyili hän vastaukseksi.
»Vallalla?» kysyin, ja hän nyökäytti päätään.
»Ja yhtä kaikki me otaksumme saavamme oikeutta lain kautta?»
»Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän.»Me saamme oikeutta.»
»Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.
Eversti Ingram punastui, todellakin punastui ja loi jälleen levottoman silmäyksen ympärilleen löytääkseen ulospääsyn. Mutta minä salpasin häneltä tien enkä hievahtanut paikoiltani.
»Sanokaa minulle», jatkoin, »eikö sitä, että joku uhraa persoonalliset tunteensa ammattitunteilleen, voisi sanoa eräänlaiseksi henkiseksi itsemurhaksi?»
Minä en saanut vastausta. Eversti Ingram turvautui häpeälliseen perääntymiseen, kaataen palmun paetessaan.
Sen perästä koettelin sanomalehtiä. Kirjoitin maltillisen, hillityn kertomuksen Jacksonin jutusta. En syyttänyt siinä niitä miehiä, joita olin haastatellut, enkä edes maininnut heidän nimiään. Esitin kylmiä tosiasioita, kerroin, miten Jackson oli työskennellyt tehtaassa vuosikausia, kuinka hän oli loukkaantunut koettaessaan pelastaa konetta ja miten hän nyt eli kurjissa olosuhteissa. Paikkakunnan viisi sanomalehteä kieltäytyi painamasta kirjoitustani.
Minä etsin käsiini Percy Laytonin. Hän oli suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja antautunut sanomalehtialalle, ollen tätä nykyä uutistenkertojana paikkakunnan huomatuimmassa sanomalehdessä. Hän hymähti, kun minä kummastelin, miksi sanomalehdet eivät olleet mitään maininneet Jacksonista ja hänen jutustaan.
»Toimituksen politiikkaa», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Se riippuu kokonaan toimittajista.»
»Mutta miksi se on politiikkaa?» kysyin.
»Me olemme hyvissä väleissä yhtiöitten kanssa. Te ette olisi saanut sellaista kirjoitusta julkisuuteen, vaikka olisitte maksanut siitä ilmoitushinnan. Ja se mies, joka olisi yrittänyt sitä pistää lehteen salavihkaa, olisi varmasti menettänyt paikkansa. Te ette olisi saanut sitä lehteen, vaikka olisitte maksanut kymmenkertaisen ilmoitushinnan.»
»Miten on teidän oman politiikkanne laita?» utelin. »Teidän tehtävänänne näyttää olevan silpoa totuutta isäntäinne käskyn mukaan, jotka vuorostaan saavat ohjeensa yhtiöiltä.»
»Se ei kuulu minuun.» Hän näytti masentuneelta, mutta reipastui keksittyään keinon millä pelastua. »Itse puolestani en kirjoita perättömiä kirjoituksia. Pysyttelen omantuntoni kanssa tasapainossa. Epäilemättä sattuu päivän mittaan paljon sellaista, mikä on ristiriitaista, mutta kaikki se, nähkääs, kuuluu tavalliseen päivätyöhön.»
»Mutta te aiotte vielä joskus istua toimittajan tuolilla ja johtaa politiikkaa?»
»Silloin minä jo olen kyllin parkittu», kuului hänen vastauksensa.
»Mutta koska ette vielä ole kyllin parkittu, niin sanokaa minulle, mitä te ajattelette tästä nykyisestä toimituspolitiikasta.»
»Minä en ajattele siitä mitään», vastasi hän nopeasti. »Ei saa hyppiä aitojen yli, jos mielii menestyä sanomalehtialalla. Sen verran ainakin olen oppinut.»
Ja hän nyökäytti nuorta päätään juhlallisen näköisenä.
»Mutta oikeus?» tenäsin.
»Te ette ymmärrä tätä peliä. Totta kai se on hyvä, mikä päättyy hyvin, näettekös?»
»Merkillisen epämääräistä», mutisin; mutta minun sydäntäni kirveli hänen nuoruutensa, ja minusta tuntui, että minun täytyi joko huudahtaa tuskasta tai purskahtaa itkuun.
Aloin nähdä pintaa syvemmälle siihen yhteiskuntaan, jossa olin koko ikäni elänyt, ja löytää sen pohjalta kauheita totuuksia. Minä näin, että Jacksonia vastassa oli laaja salaliitto, ja aloin tuntea sääliä tuota vikisevää lakimiestä kohtaan, joka oli ajanut hänen asiaansa. Ja mitä enemmän asioihin syvennyin, sitä laajempana näin tämän salaliiton. Eikä se ollut yksinomaan Jacksonia vastaan aiottu. Se oli tähdätty jokaista tehtaassa loukkaantunutta työmiestä vastaan. Ja miks'ei myöskin jokaista työmiestä vastaan kaikissa muissakin tehtaissa ja myllyissä! Todellakin, eiköhän suhde ollut sama kaikilla teollisuuden aloilla?
Ja jos niin oli asian laita, silloin koko yhteiskunta oli valhetta. Minä kauhistuin omia johtopäätöksiäni. Se oli liian kamalaa ollakseen totta. Mutta olihan Jackson olemassa ja hänen kätensä ja veri, jota valui minun vaatteistani ja oman kotini räystäistä. Ja oli olemassa monta Jacksonia — satoja sellaisia yksistään näissä tehtaissa, kuten Jackson itse oli kertonut. Jacksonista en voinut päästä erilleni.
Tapasin mr Wicksonin ja mr Pertonwaithen, ne kaksi miestä, jotka omistivat enimmät osakkeet Sierran tehtaassa. Mutta minä en voinut järkyttää heitä, kuten olin järkyttänyt heidän työmiehiänsä. Huomasin, että heillä oli sellaiset siveyskäsitteet, jotka asettivat heidät koko muun yhteiskunnan yläpuolelle. Se oli aristokraattinen siveysoppi, jos sitä niin nimittäisin, isäntien[1] siveysoppi. He juttelivat laajalti politiikasta, ja he sulattivat yhteen politiikan ja oikeuden. Ja minulle he puhelivat isällisellä tavalla, ottaen huomioon nuoruuteni ja kokemattomuuteni. Heihin nähden tuntui olevan vähemmän toivoa kuin yhteenkään niistä, joita olin ennemmin kuulustellut. He olivat ehdottomasti siinä uskossa, että heidän menettelynsä oli oikea. He pitivät sitä itsestään selvänä asiana. He olivat vakuutettuja siitä, että olivat yhteiskunnan vapahtajia ja että he tekivät muita ihmisiä onnellisiksi. Ja he kuvasivat synkin värein niitä kärsimyksiä, mitkä olisivat työväenluokan osana, ellei heidän viisaudessaan onnistuisi hankkia sille työtä.
[1] Jo ennen Avis Everhardin syntymää John Stuart Mill ajatelmassaan »Vapaudesta» kirjoitti: »Kaikkialla, missä on hallitseva luokka, ovat hyvin monet siveyskäsitteet peräisin sen luokkaeduista ja etevämmyyden tunteesta.»
Pian näiden kohtausten jälkeen tapasin Ernestin ja kerroin hänelle huomioistani. Hän katsahti minuun mieltymyksen ilme kasvoillaan ja sanoi:
»Se on todellakin erinomaista. Te olette alkanut kaivaa totuutta. Ja te olette omien kokeilujenne pohjalla tehnyt johtopäätöksiä, jotka pitävät paikkansa. Teollisuuden koneistossa ei kukaan ole riippumaton tekijä, paitsi kapitalisti, eikä hänkään … suokaa anteeksi irlantilainen esitystapani.[1] Kuten näette, ovat isännät täydellisesti vakuutettuja siitä, että he ovat oikeassa. Ja se juuri onkin nykyisen aseman suurin mielettömyys. He ovat niin lujasti ihmisluontonsa siteissä, että pitävät aivan kaikkia tekojaan oikeina. Heidän täytyy saada pyhitys teoilleen.
[1] Sanamuodolliset ristiriitaisuudet, »bull», olivat ominaisia muinaisille irlantilaisille.
»Kun he tahtovat ryhtyä johonkin liiketoimeen, täytyy heidän odottaa siksi, kunnes heidän aivoissaan syntyy jonkinlainen uskonnollinen, siveysopillinen, filosofinen tai tieteellinen käsitys siitä, että aiottu yritys on oikea. Ja sitten he käyvät asiaan käsiksi, ottamatta huomioon, että ihmiselle ominaisiin heikkouksiin kuuluu se, että halu on ajatuksen isä. Ja mitä ikinä he mielivätkin tehdä, hyväksytyksi se aina tulee. He ovat päällisin puolin omantunnon miehiä. He ovat jesuiittamaisia. He osaavat tehdä vääryyttä tavalla, jonka voi todistaa oikeaksi. He ovat muodostaneet itselleen m. m. sellaisen selviöstä käyvän käsityksen, että he ovat muuta ihmiskuntaa etevämpiä viisaudessa ja toimintakyvyssä. Ja siitä he saavat oikeuden hoitaa muun ihmiskunnan leipää ja särvintä. Ovatpa he sen lisäksi uudelleen eloon herättäneet käsityksen ruhtinaiden jumalallisesta oikeudesta, nimittäin heidän, raharuhtinaitten.[1]
[1] Niinpä kivihiilitrustin presidentti George F. Boer lausui v. 1902 (silloista ajanlukua), että »työmiehen etua valvovat ne kristilliset miehet, joiden haltuun Jumala iankaikkisessa viisaudessaan on antanut maan omaisuuden». Ja sellainen lausunto kävi täydestä siihen aikaan.
»Heidän asemansa heikkous on siinä, että he ovat pelkkiä liikemiehiä. He eivät ole ajattelijoita. He eivät ole antropologian tai yhteiskuntatieteen tuntijoita. Jos he olisivat, niin tietysti kaikki olisi niinkuin olla pitää. Liikemies, joka olisi samalla kertaa biologi ja sosiologi, tietäisi koko lailla hyvin, mitä ihmiskunta kaipaa. Mutta liiketoiminnan ulkopuolella nuo miehet ovat aivan avuttomia. He tuntevat ainoastaan liikeasioita. He eivät tunne ihmiskuntaa eivätkä yhteiskuntaa, vaikka he asettuvat nälkäisten miljoonien kohtalon määrääjiksi. Historia tulee vielä joskus nauramaan katkeraa naurua heidän kustannuksellaan.»
Minua ei hämmästyttänyt se, että riitauduin mrs Wicksonin ja mrs Pertonwaithen kanssa. He olivat hienoston naisia. Heidän kotinsa olivat palatseja. Heillä oli monta asuntoa ympäri maata, vuoristoissa, järvien rannoilla ja merenrannikoilla. Heillä oli kokonainen armeija palvelijoita. He avustivat yliopistoja ja kirkkoja, ja papit notkistelivat erittäin nöyrästi polviaan heidän edessänsä. (»Tuokaa vain meille likaisia rahojanne», kehoitteli sen ajan kirkko.) He olivat hallitsijattaria, nämä kaksi rouvaa, sen rahan voimalla, minkä he omistivat. Ajatuksen vapauden lannistaminen oli heille helppo tehtävä, kuten sittemmin Ernestin johdolla tulin tuntemaan.
He jäljittelivät puolisoitansa ja juttelivat samanlaisella suurentelevalla tavalla politiikasta sekä rikkaitten velvollisuuksista ja vastuunalaisuudesta. Heillä oli samanlaiset siveyskäsitteet kuin heidän miehilläänkin — luokkakäsitteet; ja he laskettelivat sujuvia lauseita, joita eivät itsekään ymmärtäneet.
He närkästyivät, kun kerroin heille Jacksonin perheen surkuteltavasta tilasta ja kun ihmettelin, miksi he eivät olleet tehneet mitään miehen hyväksi. Minulle sanottiin, että he eivät halua kenenkään ohjeita, mikäli on kysymys heidän yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. Kun kursailematta vaadin heitä auttamaan Jacksonia, niin he yhtä kursailemattomasti kieltäytyivät sitä tekemästä. Merkillistä siinä oli se, että he kieltäytyessään käyttivät melkein sanasta sanaan samanlaista kieltä, vaikka minä kävin kumpaisenkin luona erikseen ja toisen tietämättä, että olin tavannut toisen tai aikoisin tavata. Se yhteinen vastaus, minkä he antoivat, kuului, että he mielellään käyttävät tätä tilaisuutta selittääkseen, että he eivät halua jakaa palkinnoita huolimattomuudesta ja että he eivät liioin tahdo maksaa tapaturmista, koska köyhät siitä alkaisivat pian tahallaan loukkaantua tehtaissa, korvausta saadakseen.
Ja he puhuivat vilpittömästi, nämä rouvat. He olivat juopuneet oman luokkansa ja oman ylemmyytensä tunnosta. He saivat oikeutuksen jokaiseen tekoonsa omasta luokkasiveysopistaan. Ajaessani ulos mrs Pertonwaithen palatsin portista katsahdin taakseni ja muistin Ernestin sanat, että hekin ovat koneeseen kytkettyjä, ainoastaan sillä erotuksella, että he istuvat sen huipulla.
Philomathien klubi.
Ernest vieraili usein meidän luonamme. Eikä häntä vetänyt yksinomaan meille isäni tai kiistaiset päivällispidot. Minä jo silloin mairittelin itseäni sillä ajatuksella, että minäkin osaltani vaikutin hänen vierailuihinsa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin pääsin siitä varmuuteen. Sillä Ernestin laista rakastajaa ei ole ollut olemassa toista. Hänen katseensa ja hänen kädenpuristuksensa tuli jos mahdollista vieläkin lujemmaksi ja kiinteämmäksi; ja se kysymys, mikä oli alunpitäen ilmeisenä hänen silmissään, kärjistyi päivä päivältä.
Ensinäkemällä hän teki minuun epäedullisen vaikutuksen. Sittemmin kiinnyin häneen. Sitten seurasi loukkautumiseni, kun hän teki niin rajun hyökkäyksen minun yhteiskuntaluokkaani ja minua itseäni vastaan. Mutta sitten kun tulin huomaamaan, että hän ei ollut menetellyt väärin, vaan että kaikki ne kamalat syytökset, joita hän oli tehnyt, olivat tosia, minä kiinnyin häneen jälleen. Hänestä tuli minun oraakkelini. Hän repi naamarin yhteiskunnan kasvoilta ja paljasti minun nähtäväkseni todellisuuden, joka oli yhtä epämiellyttävä kuin se oli tosi.
Niinkuin jo sanoin, ei hänen kaltaistaan rakastajaa ole ollut toista. Kukaan tyttö ei voinut elää yliopistokaupungissa neljänkolmatta vuoden ikään kokematta rakkausseikkailuja. Minulle olivat tunnustaneet rakkautta parrattomat keltanokat ja harmaantuneet professorit, atleetit ja jalkapallojättiläiset. Mutta kukaan ei sellaisissa tilaisuuksissa ollut menetellyt niinkuin Ernest menetteli. Hänen käsivartensa kietoutuivat vyötäisteni ympärille, ennenkuin tiesinkään. Hänen huulensa painautuivat huulilleni, ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä. Hänen hartautensa edessä tavanomainen neitsyellinen arvokkuus olisi ollut naurettavaa. Hän ei kosinut. Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua ja piti itsestään selvänä asiana, että me menisimme avioliittoon. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Kysymys sukeusi ainoastaan siitä, milloin se tulisi tapahtumaan.
Se oli ennenkuulumatonta. Se ei tuntunut todelta. Mutta silti se oli mahdollista. Minä uskoin elämäni sen varaan. Ja se luottamus oli onnekas. Kuitenkin lempemme ensimmäisinä päivinä minut usein valtasi tulevaisuuden pelko, kun muistelin sitä kiihkeyttä ja rajuutta, mitä hän oli osoittanut tunnustaessaan rakkauttaan. Mutta sellainen pelko oli aiheeton. Kenelläkään naisella ei ole koskaan ollut parempaa ja hellempää puolisoa. Tuo hellyys ja kiihkeys hänen olennossaan oli samanlainen merkillinen seos kuin ujous ja uhkamielisyys hänen käytöksessään. Tuo vähäinen ujous! Hän ei koskaan siitä täydellisesti vapautunut, ja se oli viehättävää. Hänen käyttäytymisensä meidän vierashuoneessamme muistutti varovaista karhua posliinimyymälässä.[1]
[1] Niinä aikoina ihmiset vielä tapasivat täyttää asuinhuoneensa posliinikoristuksilla. He eivät olleet vielä oppineet yksinkertaista elintapaa. Sellaisia huoneita oli hyvin vaikea pitää puhtaina, ja tomupaholainen olikin talouden todellisena kiusanhenkenä. Oli olemassa lukemattomia laitoksia tomun keräämistä, mutta ainoastaan muutamia sen poistamista varten.
Näihin aikoihin minulle lopullisesti selvisi, että kaikki epäilykset meidän rakkauteemme nähden olivat aiheettomia. Se tapahtui Philomath-klubissa eräänä merkillisenä iltana, jolloin Ernest haastoi herrat taisteluun heidän omassa leirissään. Mainittu Philomath-klubi oli huomatuin laatuaan koko Tyynen valtameren rannikolla. Sen oli perustanut miss Brentwood, tavattoman rikas vanhapiika; se merkitsi hänelle kaikkea, miestä, perhettä ja lelua. Sen jäsenet olivat seudun rikkaimpia, lukuunottamatta muutamia oppineita, joiden kautta klubi sai älykkäisyyden leiman.
Philomath-klubilla[1] ei ollut erityistä huoneistoa. Se ei ollut sellainen klubi. Kerran kuussa se kokoontui jonkun jäsenensä yksityisasuntoon kuulemaan luentoa. Luennoitsijat olivat tavallisesti, joskaan ei aina, palkattuja. Jos joku kemisti New Yorkissa teki uuden keksinnön — esim. radium-ongelmassa —, maksettiin hänen matkakustannuksensa mantereen poikki ja hänet palkittiin ruhtinaallisesti. Sama oli asianlaita johonkin naparetkeilijään tai äskettäin huomiota herättäneeseen kirjailijaan tai taiteilijaan nähden. Ketään syrjäisiä ei suvaittu eikä klubissa tapahtuneista keskusteluista koskaan päästetty uutisia sanomalehtiin. Siten suuret valtiomiehet — sellaisiakin tapauksia oli sattunut — saattoivat siellä vapaasti lausua ajatuksensa.
[1] Philomath = tiedon ystävä. Suom.
Otan esille rutistuneen kirjeen, minkä sain Ernestiltä kaksikymmentä vuotta sitten, ja siitä liitän tähän seuraavan otteen:
»Isäsi on Philomath-klubin jäsen, joten sinä voit tulla. Siis tule ensi tiistai-iltana. Minä lupaan, että siellä tulee olemaan hauskaa. Sinun äskeinen yrityksesi ravistaa isäntiä epäonnistui. Jos tulet, lupaan ravistaa heitä sinunkin puolestasi. Minä panen heidät ulisemaan niinkuin sudet. Sinä ainoastaan koskettelit heidän siveellisyyttään. Milloin ei ole kysymys muusta kuin heidän moraalistaan, he tuntevat sitä vahvemmin itsekylläisyytensä ja etevämmyytensä. Mutta minä käyn kiinni heidän rahapusseihinsa. Ja se tulee järkyttämään heitä heidän teeskentelevän luonteensa perustuksia myöten. Jos tulet, saat nähdä frakkipukuisen luolaihmisen muristen kalvamassa luuta. Minä lupaan valmistaa suuret naukujaiset ja sinulle tilaisuuden katsoa pedon sieluun.
»He ovat kutsuneet minut repiäkseen minut palasiksi. Se on miss Brentwoodin keksintö. Hän huomaamattaan viittasi siihen kutsuessaan minua. Hän on tarjonnut heille ennenkin sellaista hauskuutta. Heitä huvittaa saada eteensä vilpittömiä ja kilttejä uudistusmiehiä. Miss Brentwood arvelee, että minä olen leppeä kuin kissanpoika ja vakaa kuin lehmä. Enkä kiellä, että annoin heille sellaisen käsityksen itsestäni. Hän oli aluksi sangen epäilevä, kunnes tuli vakuutetuksi vaarattomuudestani. Minä tulen saamaan sievoisen palkkion, kaksisataaviisikymmentä dollaria, kuten sopii miehelle, joka, vaikka onkin kumousmies, on ollut ehdokkaana kuvernöörin vaalissa. Minun on esiinnyttävä frakissa. Se kuuluu asiaan. En ole koskaan ennen esiintynyt sellaisessa puvussa. Pitänee vuokrata sellainen jostakin. Mutta olisin valmis tekemään enemmänkin saadakseni tilaisuuden esiintyä Philomathissa.»
Klubi kokoontui sinä iltana Pertonwaithen taloon. Isoon saliin oli kokoontunut pari sataa philomathia kuulemaan Ernestin puhetta. He olivat todellisia yhteiskunnan herroja. Huvin vuoksi laskin yhteen ne omaisuudet, joita nämä miehet edustivat, ja summa nousi satoihin miljooniin. Eivätkä nämä herrat olleet suinkaan joutilaita rikkaita. He olivat liikemiehiä, jotka ottivat tehokkaasti osaa teollisuuselämään ja politiikkaan.
Me olimme ennättäneet asettua paikoillemme, kun miss Brentwood johdatti sisälle Ernestin. He astelivat suoraa päätä huoneen taka-osaan, mistä käsin hänen piti puhua. Hän oli frakissa, ja hänen leveät hartiansa ja kuninkaallinen päänsä antoivat hänelle uhkean näön. Ja hänen liikkeissään oli huomattavana tuo lievä ujous, joka jo yksinään teki hänet rakastettavaksi minun silmissäni. Ja kun katsoin häntä, tunsin suurta iloa. Minä tunsin jälleen hänen valtimonsa tykytyksen ja hänen huultensa kosketuksen. Ja minun teki mieleni nousta ja huudahtaa tuolle kokoontuneelle seurueelle:
»Hän on minun!»
Huoneen perällä miss Brentwood esitteli hänet eversti Van Gilbertille, joka oli valittu sen illan puheenjohtajaksi. Eversti Van Gilbert oli kuuluisa yhtiön-lakimies. Sen lisäksi hän oli äärettömän rikas. Pienin palkkio, minkä hän huoli ottaa huomioon, oli satatuhatta dollaria. Hän oli mestari alallaan. Laki oli lelu, jota hän piteli käsissään. Hän vatkasi sitä niinkuin savea ja muokkasi sitä mielensä mukaan aivan kuin joku kiinalainen silmänkääntäjä. Näöltään ja puhetavaltaan hän oli vanhanaikainen, mutta hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja asialähteensä olivat yhtä nuoria kuin viimeisimmät lakiasetukset. Ensi kerran hän saavutti kuuluisuutta rikkoessaan Shardwellin testamentin.[1] Siitä jutusta hän oli saanut viisisataatuhatta dollaria. Ja siitä pitäen oli hänen maineensa kasvamistaan kasvanut. Häntä oli usein sanottu maan etevimmäksi asianajajaksi. Ja luokittipa kuinka hyvänsä, hänet olisi joka tapauksessa täytynyt merkitä yhdeksi maan kolmesta suurimmasta asianajajasta.
[1] Testamenttien rikkominen oli aivan yleistä siihen aikaan. Testamentin tekeminen ja testamentin rikkominen muodostuivat huomattaviksi ammateiksi. Ovelimmat lakimiehet kutsuttiin tekemään kumoamattomia testamentteja, mutta särkymättömiä niistä ei silti tullut; ja sangen usein sama lakimies, joka oli testamentin tehnyt, yhtä mielellään otti sen runsaasta maksusta rikkoakseen.
Hän nousi ja muutamin valituin sanoin, joiden pohjasävy oli ivallinen, esitteli Ernestin. Eversti Van Gilbertin sanoissa piili huolellisesti salattua pilkallisuutta, kun hän esitteli tämän yhteiskunnan parantajan ja työväenluokan jäsenen. Minua suututti, ja loin katseeni Ernestiin. Mutta hänen näkemisensä suututti minua kaksinkertaisesti. Hän ei näyttänyt käsittävän tuota imelää sappea. Siinä hän istui kilttinä ja vakaana ja unisena. Hän todellakin näytti typerältä. Ja minun mielessäni heräsi sillä hetkellä ajatus, että häntä ehkä hämmästytti tämä mahtava kokous, joka edusti niin suurta voimaa ja järkeä. Mutta samassa jo hymyilin. Hän ei voinut peijata minua. Mutta hän peijasi noita muita, aivan niinkuin hän oli peijannut miss Brentwoodia. Hän istui aivan etumaisilla istuimilla, tuon tuostakin kääntyen milloin minkin »kanssaveljen» puoleen osoittaen hymyllään hyväksyvänsä esittäjän huomautukset.
Eversti Van Gilbertin lopetettua Ernest nousi ja aloitti puheensa. Hän alkoi matalalla äänellä, kompastellen ja ikäänkuin hämillään ja neuvottomana. Hän puhui siitä, miten hän oli syntynyt työväenluokasta ja miten masentavissa ja kurjissa oloissa hän oli elänyt, oloissa, missä sekä liha että henki näkevät nälkää ja näivettyvät. Hän kuvaili pyrkimyksiään ja mielihalujaan ja käsitystään siitä paratiisista, missä yläluokan ihmiset elävät. Hän sanoi:
»Minun yläpuolellani, niin kuvittelin, oli itsekkyydestä vapaata henkeä, puhtaita ja jaloja ajatuksia, tarmokasta ja järjellistä elämää. Minä tiesin tämän kaiken, siksi että olin lukenut 'Seaside Libraryn'[1] novelleja, joissa muutamia konnia ja seikkailijattaria lukuunottamatta kaikki miehet ja naiset ajattelivat kauniita asioita, puhuivat kaunista kieltä ja tekivät loistavia tekoja. Lyhyesti sanottuna, yhtä varmasti vakuutettu kuin olin auringonnoususta, yhtä lujasti uskoin, että yläpuolellani oli kaikkea sitä, mikä on hyvää, jaloa ja kaunista, kaikkea sitä, mikä antaa elämälle säädyllisyyttä ja arvokkuutta, kaikkea sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi ja palkitsee vaivannäön ja kurjuuden.»
[1] Omituista kirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli saattaa työväenluokka kokonaan väärään käsitykseen joutilaitten luokan elämästä.
Hän jatkoi kuvaustaan kertoen olostaan tehtaissa, opistaan hevosenkengittäjän ammatissa sekä siitä, miten hän tapasi sosialisteja. Näiden joukossa hän sanoi tavanneensa teräviä päitä ja loistavia älyjä, pappeja, jotka oli häädetty seurakunnistaan sen tähden, että heidän kristillisyytensä ei sallinut heidän olla mammonan palvelijoiden käskettävinä, ja professoreja, jotka hallitsevan luokan mahtikäsky oli karkoittanut yliopistoistaan. Sosialistit ovat kumouksellisia, hän sanoi, jotka tahtovat kumota nykyisen järjettömän yhteiskunnan ja sen raunioille rakentaa tulevaisuuden järkevän yhteiskunnan. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tapaa, millä hän kuvaili kumouksellisten elämää. Hänen esityksensä kävi yhä sujuvammaksi ja hehkuvaksi. Hän jatkoi:
»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa ihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa. Siellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin suurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten ja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko vaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto ja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon uljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja tähtientuiketta.»
Kuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena edessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä innostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta; ainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä, koskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[1]
[1] Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän raukkamaisuutensa tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin sameat ja eksyneet olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan mainitseminen saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli tarvittu kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli »utopia». Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä taloudellisia parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa, huolimatta siitä, miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.
Ernest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen vihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien miesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla hän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä hämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan kaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja enimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute. Häntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti herrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja hyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä miehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä livertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel sangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten — se, mitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.
»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan nimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan lähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[1] ampumaan lakkolaisia omissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa nyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina väärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat enemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.
[1] Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen ajan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä vihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.
»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton tehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri. Toinen herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi kirjallisuutta, maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle paikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi lehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi kansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan lehteensä totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[1] Muuan herrasmies taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja Jumalan hyvyydestä, oli joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä liikeyrityksessä. Toinen mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras suosija, teetti liikkeensä myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä nälkäpalkoilla, siten suorastaan edistäen prostitutsionia. Eräs mies, joka lahjoitteli rahoja professorinvirkojen perustamista varten yliopistoille, vannoi rahasta vääriä valoja oikeuksissa. Rautatiekuningas söi sanansa kansalaisena, herrasmiehenä ja kristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia. Senaattori oli raa'an, sivistymättömän puoluejohtajan orja ja leikkikalu. Samoin oli eräs kuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja kaikki nuo kolme ajoivat rautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen kapitalisti omisti poliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen rautatien, joka antoi noita vapaapilettejä.
[1] Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät ihmisiä niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä, että patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja — vaarallisempia.
»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin kauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä kaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka olisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin monta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin äärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää materialismia.»
Paljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta pettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he ikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet hänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten tovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja kaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.
»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta vallankumouksesta».
Mutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei ollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet täydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen sanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen. Kuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss Brentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.
Ernest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun hän kertoi sen suuruudesta — eri maissa saavutetuista äänimääristä — niin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre ilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa pusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi sosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta miljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain puolitoista miljoonaa.
»Sellainen armeija», hän sanoi, »viisikolmatta miljoonaa miestä, on omansa antamaan miettimistä hallitsijoille ja hallitseville luokille. Tämän armeijan sotahuuto kuuluu: 'Ei mitään ehtoja! Me vaadimme kaiken, mitä te omistatte. Vähempään emme tyydy. Me tahdomme ottaa omiin käsiimme vallan ohjat ja ihmiskunnan kohtalon. Katsokaa meidän käsiämme. Ne ovat jäntevät kädet. Me aiomme ottaa teiltä hallituksenne, palatsinne ja mukavan joutilaisuutenne, ja siitä päivästä lähtien teidän on tehtävä työtä leivän hankkimiseksi niinkuin talonpoika pellollaan tai niinkuin nälkiintynyt ja surkea kauppapalvelija suurkaupungeissanne. Meillä on jäntevät kädet!'»
Ja niin sanoessaan hän ojensi valtavan käsivartensa, hevosenkengittäjän kädet, jotka kourivat ilmaa niinkuin kotkan kynnet. Hän oli ilmeinen työn vertauskuva siinä seistessään ja ojennellessaan käsiänsä ikäänkuin tarttuakseen kiinni kuulijoihinsa ja murskatakseen heidät. Minä huomasin jonkinlaista kokoonlyyhistymistä kuulijain taholla tämän mahtavan, uhkaavan vallankumouksellisen edessä. Ainakin sen voi huomata naisista, joiden kasvoilla kuvastui pelko. Mutta miesten laita ei ollut sama. He olivat toimivia rikkaita, eivät joutilaita, vaan todellisia taistelijoita. Matala kurkkuäänen tapainen kohina kuului hetkisen, ja sitten taas kaikki oli hiljaista. Se oli raivonpuuskan edelläkävijä, ja minä olin kuuleva sen useat kerrat sinä iltana ihmispedon merkkinä, alhaisimpain intohimojen tulkkina. Eivätkö he itse olleet tietoisia tuosta äänestä? Se oli petolauman murinaa, josta se itse ei ollut tietoinen. Ja sillä hetkellä, kun näin, miten heidän kasvonsa kovenivat ja miten taistelunsoihtu syttyi heidän silmissään, käsitin, että he eivät hevillä tulisi luopumaan maailmanherruudestaan.
Ernest jatkoi hyökkäystään. Hän osoitti, miten noiden puolentoista miljoonan kumouksellisen olemassaolo Yhdysvalloissa perustuu siihen, että kapitalistiluokka on hoitanut yhteiskunnan asiat pilalle. Hän kuvaili luolaihmisen ja meidän päiviemme raakalaiskansojen taloudellisia suhteita. Ja hän kuvasi koneiden ja yhteiskunnallisen järjestymisen kehityksen ja osoitti, miten meidän aikamme sivistynyt ihminen voi tuottaa tuhat kertaa enemmän kuin alkuihminen.
»Viisi miestä», hän sanoi, »voi pitää leivässä tuhat ihmistä. Yksi mies voi valmistaa pumpulikangasta kahdelle ja puolelle sadalle ihmiselle, villakangasta kolmellesadalle ja kenkiä tuhannelle. Tästä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että kunnollisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa meidän aikamme sivistysihminen tulisi paljon paremmin toimeen kuin luolaihminen. Mutta onko niin laita? Katsokaamme. Yhdysvalloissa elää viisitoista miljoonaa[1] ihmistä köyhyydessä; ja köyhyydellä ymmärretään tässä sellaisia olosuhteita, joissa ravinnon ja riittävän suojan puutteessa ei voida ylläpitää edes tavallista työkykyä. Yhdysvalloissa on tänä päivänä, huolimatta teidän niin sanotuista työväenlaeistanne, kokonaista kolme miljoonaa alaikäistä työläistä.[2] Kahdessatoista vuodessa heidän lukunsa on kasvanut kaksinkertaiseksi. Ja sivumennen minä kysyn teiltä, te yhteiskunnan taloudenhoitajat, miksi ette julkaisseet v:n 1910:n väenlaskutilastoa? Ja vastaan teidän puolestanne, että te ette uskaltaneet. Ne kurjuuden numerot olisivat jouduttaneet sitä vallankumousta, joka nyt tekee tuloaan.