Alempien aatelisten joukosta — tuomarien ja tiedemiesten penkeiltä — taajasta kansan joukosta — kuului korkeita hyväksymisen ääniä. Korkeat ylimykset katselivat ylpeästi, mutta ylönkatseetta piispaa kasvoihin ja pysyivät jyrkästi vaiti.
"Minä pyydän teitä", jatkoi piispa, "tässä pyhässä paikassa luopumaan noista hyödyttömistä riitaisuuksistanne, jotka jo ovat maksaneet kylläksi asti verta ja omaisuutta; ja jättäkäämme nämät seinät, tehtyämme yhteinen päätös, näyttää rohkeuttamme ja osottaa urhollisuuttamme vaan yhteistä vihollistamme vastustaen — noita rosvoja, jotka hävittävät peltojamme ja tekevät tiemme rauhattomiksi — noita vihollisia, sekä kansan jota meidän pitäisi suojeleman, että Jumalan, jota meidän pitäisi palveleman!"
Piispa istui paikalleen; ylimykset katselivat toinen toistansa raitaan sanomatta, kansasta alkoi kuulua äänekästä supatusta, kun hetkisen perästä Adrian di Castello nousi pystyyn.
"Antakaa minulle anteeksi, hyvät herrat ja te kunnianarvoinen isä, että minä vuosiltani kokematon sekä vähäpätöinen ja halpa-arvoinen teidän joukossanne, ensimmäisenä ilmotan suostuvani vast'ikään kuulemaamme ehdotukseen. Mielelläni sovin minä kaikki vanhat vihamielisyyden syyt kenen vertaiseni kanssa tahansa Onneksi on pitkällinen poissaoloni Roomasta muistostani haihduttanut varhaimman nuoruuteni riidat ja verileikit ja tässä jalossa seurassa minä näen ainoastaan yhden miehen (katsahtaen Martino di Portoon, joka kiukkuisena loi silmänsä maahan) jota vastaan olen pitänyt velvollisuutenani paljastaa miekkani; pantti, jonka kerran viskasin tuolle ylimykselle, on ilokseni vielä lunastamatta Minä peräytän sen. Tästälähin ovat ainoat viholliseni Rooman viholliset!"
"Jalosti puhuttu!" sanoi piispa äänekkäästi.
"Ja minä viskaan", jatkoi Adrian, heittäen hansikkaassa ylimysten joukkoon, "hyvät herrat, näin peräyttämäni pantin teidän kaikkien eteen, minä vaadin teidät ritarillisempaan kilpailuun ja jalommalle alalle. Minä kutsun jokaista kilpailemaan tuosta päämäärästä kuinka saadaan tiet rauhallisiksi ja järjestys palautetuksi valtioomme. Se on kiista, jossa mielelläni en tahdo joutua alakynteen, mutta jossa ilman kateutta suon palkinnon ansiokkaimmalle. Kymmenen päivän kuluttua tästä hetkestä, kunnianarvoinen isä, on minulla neljäkymmentä aseellista ratsumiestä oleva valmiina tottelemaan mitä Rooman valtion turvallisuutta tarkottavaa käskyä tahansa. Ja te, oi roomalaiset, minä pyydän teitä karkottamaan mielestänne nuot äskenkuulemanne kaunopuheliaat kansalaistenne solvaukset. Jokainen meistä, olkoon hän mitä säätyluokkaa tahansa, on saanut kokea näitten onnettomien aikojen kovuutta; älkäämme kostako pahaa pahalla, vaan pyrkikäämme sovintoon ja yhteyteen. Ja saakoon kansa vast'edes huomata että patriicin todellinen ylpeys on siinä, että hän valtansa nojalla paremmin pystyy isänmaataan palvelemaan."
"Koreata puhetta!" virnisteli seppä.
"Jospa nuot kaikki olisivat samallaisia!" sanoi sepän vierikumppani.
"Hän auttoi ylimykset pulasta", arveli Pandulfo. "Hänessä tuntuu olevan harmaantunut äly nuorten haivenien alla", sanoi muuan ijäkäs Malatesta.
"Saitte tulvan kääntymään, mutta ette toetuksi, jalo Adrian", kuiskasi Montreal, kun nuori Colonna yleisen hyväksymishuudon kaikuessa istuutui paikalleen.
"Mitä tarkotatte?" sanoi Adrian.
"Sitä että leppyiset sananne, niinkuin aina patriicien sovintoyritykset, ovat myöhäisiä."
Kukaan toinen ylimys ei liikahtanut, vaikka he ehkä tunsivat olevansa taipuvaisia yhtymään yleiseen sovintoon, sekä eleillään ja kuiskauksillaan näyttivät hyväksyvän Adrianin puheen. Heihin oli liiaksi piintynyt oppimattoman ilkeä kopeus, taipuakseen puhumaan sovinnollista kieltä kansalle tahi vihamiehilleen. Raimond, josta tuntui vastenmieliseltä tuo sopimaton äänettömyys, katsahti ympärilleen ja nousi seisoalleen, antaakseen sille parhaan selityksen, mikä hänen vallassaan oli.
"Poikani, olet puhunut niinkuin isänmaan ystävän ja kristityn tulee, vertaistesi myöntävästä vaitiolosta me kaikki tunnemme että he mielipiteesi hyväksyvät. Lopettakaamme kokous — sen tarkotus on saavutettu. Keinot, joilla ryhdymme maantierosvoja vastustamaan, vaativat tarkempaa harkitsemista muualla. Tämä päivä on oleva historiamme merkkipäivä."
"Niin onkin", virkkoi Cecco del Vecchio, synkkänä purren hampaitansa.
"Lapseni, siunaukseni teille kaikille!" lopetti piispa levittäen kätensä.
Hetken perästä alkoi väki tunkea kirkosta. Palvelijat ja lipunkantajat asettuivat portaille, jokainen seurue koettaen valvoa herransa etua, ja ylimykset kokoontuneina pieniin joukkioihin, joissa ei ollut lainkaan vihamielisiä aineksia, seurasivat rahvasta pitkin käytäviä. Pian puhkesivat jälleen huudot ja meteli ja vihamielisten joukkojen haukkumasanat ja kiroukset, vikaarin viranomaisten töin tuskin saadessa pysymään heitä "hajanaisimmassa järjestyksessä."
Mutta niin totta olivat Montrealin Adrianille lausumat sanat, että rahvas jo puoleksi oli unohtanut nuoren ylimyksen jalon kehotuksen ja vaan katkerasti muisteli hänen vertaistensa sopimatonta äänettömyyttä. Mitäpä se siihen koskikaan oikeastaan tuo maantierosvoja vastaan tekeillä oleva ristiretki? Se moitti kunnon piispaansa siitä, ettei hän suoraan ollut sanonut ylimyksille: — "Te olette ensimmäiset rosvot, joita vastaan meidän on asettuminen sotakannalle!" Rahvaan tyytymättömyyteen eivät riittäneet enää helpotuslääkkeet, se oli ehtinyt siihen kohtaan, jolloin kansa vähemmän haluaa parannusta kuin uudistusta. Löytyy aikoja, jolloin vallankumousta ei voida välttää, sen täytyy tulla — kohdatkoon sitä vastustukset tahi myönnytykset. Voi sitä sukukuntaa, jossa vallankumous ei tuota mitään hedelmiä! — jossa ukonnuoli iskee huiput pirstaleiksi, puhdistamatta ilmaa! Suotta kärsiä on usein jaloimman yksilön osa, mutta kun kansa suotta kärsii, se kirotkoon itseänsä.
IV Luku.
Kunnianhimoinen kansalainen ja kunnianhimoinen sotilas.
Orvieton piispa jäi keskustelemaan Rienzin kanssa, joka odotti häntä Lateranin sisimmissä kammioissa. Raimondilla oli tarpeeksi älyä täysin ymmärtääkseen, ettei ollut uskomista, että äskeinen kohtaus voisi saada aikaan mitään muutosta ylimyksissä, sovittaa heidän kiistojaan tahi panna heitä liikkeelle Campagnan hävittäjiä vastaan. Mutta kerrottuaan Rienzille kaikki, mitä oli tapahtunut tuon näyttämön sankarin poistumisen jälkeen, hän lausui:
"Huomaat että yksi hyvä seuraus tästä on lähtevä: ensimmäinen aseellisten kahakka — ensimmäinen ylimysten meteli — on näyttävä lupauksen rikkomiselta ja oleva kansalla ja paavilla mukavana syynä luopumaan kaikista ylimysten parantumisen toiveista — syynä, joka on oikeuttava edellisen ponnistukset ja jälkimäisen hyväksymisen."
"Sellaista kahakkaa ei tarvitse kauaa odottaa", vastasi Rienzi.
"Uskon ennustuksesi", vastasi Raimond hymyillen, "kaikki näyttää käyvän hyvin. Lähdetkö kanssani kotiapäin?"
"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut, se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon. Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava tuo sääntö — älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on arvokas."
"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond, muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian tapaamme toisemme."
"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."
Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä, joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen edessään — oikealla puolella — oli Portti, jonka roomalainen nimi johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen takana — korkeilta portailtaan — hän näki pitkin harmajata Campagnaa sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa, autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban — Alba Longan — jonka taru kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]
Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät — kukkien, vehreitten lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika — Italian runoilijain idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä — kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit, ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto — sen into — sen menneisyyden kunnioitus — sen rakkaus kaikkeen, mikä oli kaunista ja suurta — vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja tyhjentymättömänä virtana — kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen, kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.
"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa — luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat — jumalallinen runon kyky, johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua — nuot olivat omani! Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta maailman ulkopuolelta, vakuuttaa — kiihottaa — käskeä — sillä siinä on kunnianhimon päämäärä — mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla — yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä — millaisiin huoliin minä olen antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen! millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni! Katalat ovat viholliseni — epävarmat ystäväni! ja todella tässä kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen lopuksi valon, päämääränsä."
Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi — että keinot, joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, — kansa, jonka hän itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa, ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo ja hetkellinen — se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan kuje-näytelmä — poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee — taika on ohitse — malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi yksi hidas askel valistukseen — jota, kun sen on koko kansan järki ottanut, ei voida peräyttää, — kuin nuot äkilliset salamat yleisen yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi, ainiaaksi nielaisee!
Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.
"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.
"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.
"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo ollut onni tutustua teihin."
"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."
"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa, niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa, minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi", jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."
Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen katseensa.
"Kyllä", jatkoi ritari — "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä — toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra! — alemmaksi, se on salaisuus!) — sydänyölläkin, kun vannotitte uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."
Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.
Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin — sillä siksi Rienziä kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan, mutta hellitti sen heti.
"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma!Vapaissakin on pettureita!"
"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen salaisuutenne — mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."
"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"
"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota, osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."
"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa Rienzin voimaa."
Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:
"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut Rooman kansan ystäväksi?"
"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena — mutta mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi — en telota talonpoikia verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen — etkö sinä, rohkea Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen valjuun henkäykseen — oppineitten kuiskaeltuun kateuteen — lasten turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaansinunkeinojasi, tavotellessasivaltaa. Olenko puhunut totta?"
Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan, josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä, soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa asiaa — tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa — huomenna tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat, ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä heidän vertaiseksensa."
"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä ole mitään yksinäistä paikkaa — mitään Aventiniä — jossakin kolkassa, missä meidän sopisi keskustella?"
"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos, jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"
"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.
Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.
"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.
"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän käskee."
Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu. Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.
Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko), vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista, jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä, — käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan — sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen — karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi. Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se sietää — oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä — tulkitsemaan aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota liittoa Colonnalle — kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta — hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi — päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi. Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista; vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin muissakin Italian valtioissa, ettäpodestannimelliseksi, ylimmäksi virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies. Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi, miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa — tuota kunnianhimoa ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi, mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi. Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa, hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee. Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla — ylimykset vai kansa — kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi, hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen, vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jotahänolisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis herkkäuskoinen paheessa.
Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli, että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella olivat ehtineet.
Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus, ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän keskustelussaan.
"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne. Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme, jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät aroiksi kuin peurat."
"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat heidän puolellansa — eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."
"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"
"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee, niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen puoli".
"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja, "mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi olkoon."
"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat — epäilemättä kelpo poikia — tuskin riittävät vallankumoukseen."
Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin käsivarteen.
"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu, mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella hajallaan olevat sitomet."
"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin luulinkaan."
"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa, poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä ainoatakaan kokousta."
"Hyvä —"
"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa, pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä — vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa — ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä, saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme keskellä vallankumoustamme — pelastajina ylimysten mielestä, mutta todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."
"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.
"Tasan panemme, herra ritari."
"Tuohon käteen!"
"Ja nyt, jalo Montreal, pullo viiniä, parhainta satoa", sanoi Rienzi, muuttaen äänensä.
"Tunnette provencelaiset", vastasi Montreal iloisesti.
Viiniä tuotiin, keskustelu kävi vapaaksi ja tuttavalliseksi, ja Montreal, jonka viekkaus oli teeskenneltyä ja avomielisyys luonnollista, paljasteli tietämättään Rienzille salaisia tuumiansa ja kunnianhimoansa enemmän, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. He erosivat silminnähtävästi parhaina ystävinä.
"Sivumennen sanoen", sanoi Rienzi heidän tyhjentäessään viimeistä maljaa, "Tapani Colonna aikonee 19:nä päivänä lähteä saattamaan viljakuormastoa Cornetoon. Eiköhän olisi paikallaan, että lähdette hänen mukaansa? Saattaisitte matkalla levittää tyytymättömyyttä häntä seuraaviin palkkasotureihin sekä voittaa ne puolellenne."
"Sitä olen ennen tuuminut", vastasi Montreal; "sen olen tekevä. Hyvästi tällä erää!
"Ratsunsa, miekkansa,Neitonsa verratonRoolandi urhollaAinoa aarre on.Onnetar aina onNormannin myötä;Sen kunnia nautinto —Nautinto työtä."
Laulellen tuota raakaa renkutusta ritari puki viitan ylleen, pudisti vielä Rienzin kättä ja lähti.
Rienzi katseli vieraansa poistuvaa vartaloa kasvoilla viha ja pelko nähtävinä. "Jos tuo mies saisi vallan", hän jupisi, "niin toinen Totila hänestä koituisi. [Innocentsius VI muutaman vuoden perästä julisti Montrealen Totilaapahemmaksi.] Läpi iloisen kiilteen ja ritarillisen sulon näen hänen julmassa rosvoluonteessaan vanhain gootilaisten vihollistemme olennoiman. Luulenpa viihdyttäneeni hänet! Kaksi aurinkoa ei saattaisi enemmän valaista yhtä pallonpuoliskoa, kuin Walter de Montreal ja Cola di Rienzi elää samassa kaupungissa. Tähteintutkijat sanovat että tunnemme salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä niihin, jotka heidän tähtivaikutuksensa määräävät aikaan saamaan meille pahaa, sellaista vastenmielisyyttä minä tunnen tuohon sironaamaiseen murhamieheen. Ole leikkaamatta polkuani, Montreal! — ole leikkaamatta polkuani!"
Noin itsekseen puhuen Rienzi kääntyi kammioonsa, näyttäytymättä sinä iltana enää.
V Luku.
Ylimysten matkue. Lopun alku.
Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.
Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.
Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, — porvarit katselivat nähtävästi välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.
"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi hallita."
"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä — me täristelemme", vastasi Tapani.
"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.
"Hymy viekas taito olkoon sen,Jos valtaan tahtoo päästä ken;Se urhot voittaa, kaunoisat,Ja pettää maitten mahtavat.Hymy, viekas hymy!
"Uhka suora urhot nostaa vaan,Saa kaunokaiset kammomaan,Se ylpeät vain haavottaaJa myrkkymaljat valmiiks' saa.Uhka, suora uhka!
"Tuo on ranskalainen laulu, signor, mutta sen viisaus nähtävästi Italiasta kotosin, sillä käärmeen hymy on teidän maanmiestenne ominaisuuksia, synkkä katse sopii heille huonosti."
"Herra ritari", vastasi Adrian terävästi ja kiivastuen solvauksesta, "te ulkomaalaiset olette opettaneet meidät synkästi katsomaan — mikä joskus on hyve."
"Mutta ei järkevää, ellei käsi pysty täyttämään, mitä otsa uhkaa", vastasi Montreal kopeillen, sillä hänessä oli paljon ranskalaista vilkkautta, mikä usein voitti hänen varovaisuutensa, ja salaista kaunaa vielä Adrianiin, siitä saakka kuin he olivat kohdanneet toisensa Tapanin palatsissa.
"Herra ritari", vastasi Adrian punastuen, "puheemme saattaa johtaa kiivaampiin sanoihin, kuin soisin joutuvani vaihtamaan miehen kanssa, joka on tehnyt minulle niin jalon palveluksen."
"No, palatkaamme sitten jälleen trubaduureihin", sanoi Montreal välinpitämättömästi. "Antakaa minulle anteeksi, jos ei minulla yleensä ole korkeita ajatuksia italialaisten rehellisyydestä eikä italialaisten urhoollisuudesta;teidänurhoollisuutenne minä tunnustan, sillä olen saanut nähdä sen, ja urhoollisuus ja rehellisyys käyvät yhdessä, — tyytykää siihen."
Kun Adrian oli vastaamaisillaan, hänen silmänsä kohtasivat äkkiä Cecco del Vecchion kookkaan vartalon, joka paljain, jäntereisin käsivarsin nojautui alasimeensa ja hymyillen katseli joukkoa. Tuossa hymyssä oli jotakin, joka käänsi Adrianin ajatukset toisaalle ja jota hän ei voinut katsella, tuntematta selittämätöntä, ilkeätä tunnetta.
"Ravakas lurjus tuo", sanoi Montreal, myöskin silmäillen seppää. "Tuo kelpaisi minun joukkooni. Hei, veikko!" huusi hän, "sinun käsivartesi kelpaisi yhtä hyvästi miekkaa heiluttelemaan, kuin takomaan sitä. Heitä alasimesi ja liity Fra Morealen poikiin!"
Seppä nyökkäsi päätään. "Herra ritari", sanoi hän vakavasti, "meillä miesparoilla ei ole halua sotiin, ei toisia tappamaan — haluaisimme vaan saada itse elää — jos te sallisitte!."
"Pyhä Äiti avita, tuopa orjamainen vastaus! Mutta te roomalaiset —"
"Oletteorjia!" keskeytti seppä ja vetäytyi pajaansa.
"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse, raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi, törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.
Syvä äänettömyys — yleinen tyyni — valtasi Rooman; puodit olivat yhä vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.
Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä, jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota. Yht'äkkiä kuuluipasuunan ääni! Se paisui — se tunkeutui korviin. Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan!Yksinäinen ratsastajakulki verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden. Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi häntä. — Tuo oli vallankumouksen alku!
VI Luku.
Salaliittolaisesta tulee ylin virkamies.
Yösydännä, jolloin koko kaupunki näytti lepoon vaipuneelta, kirkas valo loisti P. Angelon kirkon akkunoista. Pyhän musiikin pitkäveteiset ja juhlalliset sävelet kohosivat tavan takaa ilmoille sen kajahtelevista kaarroksista. Rienzi oli kirkossa rukoilemassa; kolmekymmentä messua kulutti yön hetket, ja kaikki uskonnon menot täytettiin vapauttamisyrityksen pyhittämiseksi. Aurinko oli kauan sitten noussut ja kansa kauan ollut kokoontuneena kirkon ovien edustalle sekä äärettömissä joukoin kaikille läheisille kaduille — kun kirkonkellot alkoivat pitkän ja iloisen soittonsa, ja sen tauottua kuorilaulajain äänet lauloivat seuraavan hymnin, jossa omituisesti, vaikka karkeasti, klassillisen isänmaanrakkauden henki sekaantui uskonnollisen innon palavuuteen:
Roomalainen vapauden hymni.
Saa maailma riemuitseen!Jo kruunattu kunnailleenIki Rooma on muistoineen!Jubilate!
Ilo käy yli vetten, maan!Nyt sankarit laakerissaanTaas katsovat haudoistaan!Jubilate!
Oi, kalpea haamu mi tääAjan kuilusta liiti?Kuin tuuli se kiiti,Kuin tuuli, kun myrsky on sää;
Sen jättiläsvartalo varjoinenSotajoukkojen täyttävi keskuksen!Se verhottu ruumihin kääreisin,Saa varjoksi kirkkahan päivänkin;Ja maailma katsovi, kummeksii,Ja muinasta henkeä tervehtii!Terve! Sä terve!
Se liikkua alkavi, hengittään —On laakeriseppele kiireellään —Valosaksi jo haamio käy tuo, oi!Kuni yön utuhelmasta kirpova koi.Terve! Sä terve!
Henki menneisyyden onOmassa kodissa,Rooman povissa,Saanut jo hallinnon!
Maine, profetan äänin sie,Maan äärihin viesti vie!Miss' ylpeä kohtuutonJa sorrettu oikeus on. —Vie tietosi riemusuinSä tyrmihin vainottuni; —Käy torvella kuuluttaanNyt tiedoksi kansain maan —On kunnailla sankarienJa haudoilla pyhimysten,Miss' Caesarit astui ja marttyrit Herran,Uni loppunut jo, heräs nukkuja kerran!Ja mennyt on gootin ja vandalin hetki:Taas alkavi Rooman jo voittosa retki!
Kun hymni päättyi, kirkon ovet aukenivat, kansa teki tietä kummallekin puolen, ja kolmen nuoren ylimyksen jäljessä, jotka kantoivat Vapauden, Oikeuden ja Sovinnon voittoriemun vertauskuvilla kaunistettuja lippuja, nähtiin Rienzi täydessä sotisovassa vaan kypäriä paitse. Hänen muotonsa oli valvomisesta ja kovasta mielenjännityksestä kalvakka — mutta ankara, vakava, ja juhlallisen tyyni; ja sen ilme niin pidätti kaiken yleisen ja äänekkään tunteitten ilmipuhkeamisen, että ne, jotka sen näkivät, hillitsivät huudon huulilleen ja nuhdellen viihdyttivät takana seisovan väkijoukon tervehdyksen. Rienzin vieressä astui Raimond, Orvieton piispa, ja takana seurasi, marssien kaksi rinnatusten, sata aseellista miestä. Täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kulkue matkansa, kunnes, sen saavuttua Capitolin luokse, väkijoukon maltti oli ehtinyt haihtua, ja tuhannet äänet kohottivat ilmoille hurjia innostuksen ja riemun huutoja.
Saavuttuaan suurten portaitten juurelle, joista siihen aikaan oli pääkäytävä Capitolin edustalle, kulkue seisahtui, ja väestön täyttäessä laajan aukean — jota monet muinaisten temppelein mahtavat patsaat kaunistivat ja pyhittivät — Rienzi puhui rahvaalle, jonka hän yht'äkkiä oli kansaksi kohottanut.
Hän kuvaeli pontevasti kaupunkilaisten orjuutta ja kurjuutta, täydellistä laittomuuden tilaa, hengen ja omaisuuden yleisen turvallisuudenkin puutetta. Hän selitti mitään vaaroja pelkäämättä pyhittävänsä elämänsä heidän yhteisen isänmaansa uudestasyntymisen hyväksi, ja juhlallisesti kehotti kansaa tukemaan hänen toimiaan ja kerrassaan hyväksymään ja vahvistamaan vallankumouksen, järjestämällä lakiteoksen ja perustuslaillisen kokouksen. Sitten hän käski kuuluttajan lukemaan kansalle hänen esittämänsä perustuslainkaavan pääpiirteet.
Siinä luotiin — tai pikemmin uudistettiin lisättyine etuoikeuksineen neuvosmiesten eduskunnallinen kokous. Siinä julistettiin ensimmäiseksi lainpykäläksi, mikä meidän onnellisempina aikoinamme näyttää peräti yksinkertaiselta, mutta jota siihen asti ei milloinkaan oltu pantu Roomassa täytäntöön, jokainen ilkinen murhamies, olkoon hän mitä säätyä tahansa, rangaistaan kuolemalla. Se määräsi, ettei kenelläkään yksityisellä, ylimyksellä eikä porvarilla, saanut olla sotavarustuksia eikä linnueita kaupungissa eikä maalla, että valtion portit ja sillat olivat valittavan ylimmän virkamiehen katsannon alaisia. Se kielsi tuhannen hopeamarkan sakon uhalla kaiken rosvojen, palkkasoturien ja sissien suojelemisen, se velvotti läheiset alueet omistavat ylimykset vastuunalaisiksi teitten ja kauppatavarain kuljetuksen turvallisuudesta. Se otti leskivaimot ja orvot valtion holhottaviksi. Se järjesti jokaiseen kaupungin kortteliin aseellisen sotavoiman, jonka Capitolin kellon soidessa, minä hetkenä tahansa, oli kokoontuminen valtiota suojelemaan. Se sijotti kaupan turvaksi laivan jokaiseen merisatamaan. Se määräsi sadan floriinin suuruisen summan maksettavaksi jokaisen Roomaa puolustaessaan kaatuneen miehen perillisille, ja yleiset tulot käytettäviksi valtion turvaksi ja hyväksi.
Niin samassa kohtuulliset ja tehokkaat olivat uuden peruslain pääpiirteet; ja lukijaa huvittanee huomata, kuinka suuri mahtoi olla kaupungin entinen epäjärjestys, kun sivistyksen ja turvallisuuden tavallisimmat alkuehdot olivat tuon lakiehdotuksen luonteena ja kansanvaltaisen mullistuksen rajana.
Hurjat innostuksen huudot olivat vastauksena tuohon uuteen perustuslakiesitykseen, ja melskeen keskestä kohosi Cecco del Vecchion kookas vartalo. Vaikka hänen yhteiskunnallinen asemansa oli alhainen, hän oli peräti tärkeä mies nykyisessä käännekohdassa; hänen kiihkonsa ja rohkeutensa, ja kenties vielä enemmän hänen karkeat intohimonsa ja itsepintaiset ennakkoluulonsa olivat tehneet hänet kansan suosikiksi. Alhaiset käsityöläisluokat pitivät häntä päämiehenään ja edustajanaan: lujalla äänellä ja arkailematta hän puhui — puhui hyvin, sillä hänen sydämensä oli kylläinen siitä, mitä hänellä oli sanottavaa.
"Maani miehet ja porvarit! — Tämän uuden peruslain olette hyväksyneet — se on paikallaan. Mutta mitä on kelpo la'eista, ellei meillä ole kelpo miehiä niitä käytäntöön panemassa? Kuka kykenee lakia käytäntöön panemaan yhtä hyvin kuin sen esittäjä? Jos te käskette minua selittämään, kuinka kelvollinen kilpi on tehtävä, ja minun selitykseni miellyttää teitä, teetättekö sen minulla vai jollakulla toisella sepällä? Jos teetätte jollakin toisella, hän kyllä saattaa tehdä hyvän kilven, mutta siitä ei tule sama, jonka minä olisin tehnyt, ja jonka selitys kelpasi teille. Cola di Rienzi on esittänyt lakiteoksen, joka on oleva kilpemme. Kuka saattaisi paremmin valvoa että kilpi tulee sellaiseksi, kuin se on aiottu, kuin Cola di Rienzi? Roomalaiset! Minä esitän että Cola di Rienzi saa kansalta vallan, minkä nimellisenä hän tahtoo, panna uuden perustuslain käytäntöön — ja millä keinoilla tahansa, me, kansa, emme lue sitä hänelle viaksi."
"Kauan eläköön Rienzi — kauan eläköön Cecco del Vecchio! Hän puhui hyvin! — älköön kukaan muu kuin lainlaatija hallitko!"
Tuollaiset huudot tervehtivät Rienzin kunnianhimoista sydäntä. Kansan ääni soi hänelle ylimmän vallan. Hän oli luonut tasavallan — ja voi tulla, jos halutti, hirmuvaltiaaksi.
VII Luku.
Vast'aika sataa kun heinät korjuussa ovat.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui Roomassa, muuan Tapani Colonnan palvelijoista jo oli matkalla Cornetoon. Helppo on kuvitella vanhan ylimyksen hämmästystä, kun tuo sanoma saapui hänen korviinsa. Silmänräpäystäkään kadottamatta hän kokosi joukkonsa, ja hänen ollessaan lähdön touhussa, P. Johanneksen ritari äkkiä astui hänen luoksensa.
"Mitä tämä tietää?" sanoi hän heti, "kapinako? — Rienzi Rooman hallitsijana? — Luottamistako noihin tietoihin?"
"Ne ovat liian totta", sanoi Colonna katkerasti hymyillen. "Mihin hirtämme hänet palattuamme?"
"Älkää puhuko noin rajuja, herra hyvä", vastasi Montreal kursailematta. "Rienzi on voimallisempi kuin luulette. Minä tunnen ihmiset, te vaan ylimykset. Missä veljenpoikanne on?"
"Hän on tuossa, jalo Montreal", sanoi Tapani hartioitaan kohottaen ja ylönkatseellisesti hymyillen loukkauksesta, johon hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, "hän on tuossa — tuossa hän tulee."
"Oletteko kuullut uutisia?" huudahti Montreal.
"Olen."
"Katsotteko tuon keikauksen ylön?"
"Minä pelkään sitä."
"Sitten teissä on hiukan järkeä. Mutta se ei kose minuun! en tahdo häiritä keskustelujanne. Hyvästi tällä kertaa!" ja ennenkuin Tapani ehti pidättää häntä, ritari oli pujahtanut huoneesta.
"Mitä tuo villitsijä tarkottanee?" jupisi Montreal itsekseen. "Yrittäneekö hän pettää minua? Lieneekö hän käyttänyt poissaoloani hyväkseen, saadakseen yksin nauttia kaikki edut? Minä pahaa pelkään. Tuota kavalaa roomalaista! Me pohjolan sotilaat emme ikinä saisi voittoa noitten italialaisten älystä ilman heidän pelkuruuttaan. Mutta mitä on tehtävä? Minä jo käskin Rodolfin juttelemaan noille sisseille, ja he ovat juuri luopumaisillaan nykyisestä herrastaan. Hyvä, olkoon menneeksi! Paras onkin, että ensiksi kukistan ylimysten vallan, ja sitten miekka kädessä määrään ehtoni plebeijille. Jos en tuossa onnistu suloinen Adeline! Taas saan sinut nähdä! se on oleva lohdutukseni! — ja Unkarin Ludvig on paljon tarjoava Walter de Montrealin käsivarresta ja ajusta. Mitä, hei! Rodolf!" hän ärjäsi, huomatessaan roiman ratsurinsa humalaisena kaakertelevan kartanolla. "Lurjus, oletko sikana tähän aikaan päivästä?"
"Sikana tai selvänä", vastasi Rodolf syvään kumartaen, "minä olen teidän käskettävänänne."
"Oikein sanottu! — ovatko veikkosi valmiina ratsujen selkään?"
"Kahdeksankymmentä heistä, kyllästyneenä laiskuuteen ja Rooman raskaasen ilmaan, on kiitävä, mihin herra Walter de Montreal käskee."
"Riennä sitten, — hoputa he ratsaille, emme matkusta täältä Colonnain seurassa — lähdemme sill'aikaa kun he rupattavat, — käske aseenkantajani luokseni!"
Vasta kun Tapani Colonna oli noussut heponsa selkään, hän sai kuulla Provencen ritarin, ratsuri Rodolfin ynnä kahdeksankymmenen palkkasoturin jo lähteneen — mihin, sitä ei kukaan tiennyt.
"Ehtiäkseen ennen meitä Roomaan! Ravakka barbaari!" virkkoi Colonna."Eteenpäin herrat!"
VIII Luku.
Hyökkäys. Palaus. Valinta.
Kun Colonna joukkoineen saapui Rooman edustalle, hän huomasi että portit olivat suljetut ja muurit miehitetyt. Tapani käski torvensoittajiensa ja yhden päälliköistään jyrkästi vaatimaan esteetöntä pääsyä.
"Meitä on kielletty", vastasi kaupungin vartiaston päällikkö, "laskemasta sisään ketään, jolla on mukanaan aseita, lippuja tahi torvia. Hajottakoot herrat Colonnat seurueensa, niin he ovat tervetulleet."
"Kenen ovat nuot röyhkeät määräykset?" kysyi johtaja.
"Orvieton herra piispan ja Cola di Rienzin, buono staton kummankin suojelijan."
Johtaja vei tuon sanoman Colonnalle. Tapanin raivo oli ääretön. "Mene takasin", hän huusi niin pian kuin hän sai puhutuksi, "ja sano että, jolleivät portit heti aukene minun ja seurueeni kulkea, niin plebeijien veri langetkoon heidän omaan päähänsä. Mitä Raimondiin tulee, niin paavin vikaarin valta on hengellinen, eikä maallinen. Määrätköön paaston, niin tottelemme; mutta mitä tuohon kirottuun Rienziin tulee, niin sano, että Tapani Colonna on etsivä hänet huomenna Capitolista, heittääkseen hänet korkeimmasta ikkunasta mäelle."
Lähetyskunta vei nuot sanat perille.
Roomalaisten päällikön vastaus oli yhtä vakava.
"Sanokaa herrallenne", sanoi hän, "että Rooma pitää häntä ja hänen seuralaistaan kapinoitsijoina ja pettureina, ja että samana hetkenä kun olette palanneet joukkoonne, joutsimiehemme saavat käskyn jännittää joutsensa — paavin, kaupungin ja vapauttajan nimessä."
Tuo uhkaus täytettiin kirjaimen mukaisesti, ja ennenkuin vanha ylimys oli ehtinyt saada miehensä kunnolliseen järjestykseen, portit aukaistiin seljälleen ja hyvin varustettu, vaikka harjaantumaton joukko purkautui ulos kauheasti kiljuen ja aseitaan kalistellen, Rooman valtion taivaansiniset liput etupäässä. Niin kiivas oli heidän rynnäkkönsä ja niin suuri heidän lukunsa, että lyhyen ja melskeisen kahakan perästä ylimysten oli peräytyminen, ja heidän takaa-ajajansa ahdistivat heitä penikulmaa kauemmaksi kaupungin muureista.
Niinpian kuin ylimykset olivat tointuneet hämmingistään ja peljästyksestään pidettiin hätäinen neuvottelu, jossa erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä pyrki valtaan, Jotkut olivat sitä mieltä, että heti oli lähdettävä Palestrinaan, joka kuului Colonnalle ja jonka linnotukset olivat miltei mahdottomat vallottaa. Toiset tahtoivat joukkoa hajaantumaan, ja että rauhallisesti eri osastoissa pyrittäisiin kaupunkiin toisista porteista. Tapani Colonna — kiivastuneena ja kykenemättömänä tavalliseen itsensä hillitsemiseen — ei voinut säilyttää vaikutusvaltaansa; Luca di Savelli, arka, vaikka petollinen ja kavala mies, oli jo pyöräyttänyt hevosensa ja kehotti miehiänsä seuraamaan häntä Romagnassa olevaan linnaansa, kun vanha Colonna keksi keinon, millä saisi joukkonsa estetyksi hajaantumasta, josta hän huomasi lähtevän kovaonniset seuraukset heidän yhteiselle asiallensa. Hän esitti että he heti lähtisivät Palestrinaan ja sen lujaksi miehittäisivät, sillaikaa valittaisiin joku päälliköistä yksin matkustamaan Roomaan, nöyrtyneen näköisenä hankkimaan tietoja Rienzin voimista, ja valtuutettaisiin päättämään, ryhdytäänkö vastustamaan, jos se on mahdollista, tai sopimaan parhaista kaupunkiin pääsemisen ehdoista.
"Mutta kuka", kysyi Savelli ivallisesti, "rupeaa tuohon vaaralliseen lähettilään toimeen? Kuka aseettomana ja yksin antautuu Italian hurjimman roistoväen raivon ja valtansa ensi puuskassa olevan kansanyllyttäjän oikkujen vaaraan?"
Ylimykset ja päälliköt katselivat ääneti toinen toistansa. Savelli nauroi.
Siihen saakka Adrian ei ollut ottanut osaa keskusteluun eikä paljon äskeiseen kahakkaankaan. Hän tuli sukulaisensa avuksi.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä ryhdyn tuohon toimeen, — mutta omasta puolestani, teistä riippumattomana, — vapaana toimimaan sen mukaan kuin Rooman ylimyksen arvolle ja Rooman kansalaisen eduille soveliaaksi katson, vapaana vetämään lippuni oman tornini harjalle, tai hyväksymään uuden hallitusmuodon."
"Oikein puhuttu!" huudahti vanha Colonna heti. "Taivas varjelkoon meitä tulemasta Roomaan vihollisina, jos meidän vielä sallitaan palata sinne ystävinä. Mitä arvelette, herrat?"
"Paremmin emme olisi saattaneet valita", sanoi Savelli, "mutta enpä todellakaan pidä mahdollisena, että joku Colonna saattaa olla epätietoinen, hylkääkö vai hyväksyykö hän tuollaisen äkkinäisen keikauksen."
"Tuon, signor, minä itse ratkaisen; jos olette asiamiehen tarpeessa, niin valitkaa itsellenne toinen. Minä ilmoitan teille suoraan että olen tarpeeksi liikkunut muissa valtioissa, huomatakseni että Rooman olot kaipasivat korjausta. Kelpaavatko Rienzi ja Raimond tuohon toimeen, mihin he ovat ryhtyneet, sitä en tiedä."
Savelli oli vaiti. Vanha Colonna puuttui puheeseen.
"Palestrinaan sitten! — suostutteko kaikki siihen? Millään muotoa älkäämme hajaantuko! Ainoastaan sillä ehdolla myönnyn sukulaiseni rohkeuteen."
Ylimykset vähin mutisivat keskenänsä. — Tapanin esityksen hyöty oli silminnähtävä, ja he lopuksi suostuivat siihen.
Adrian näki heidän lähtevän ja alkoi sitten, ainoastaan aseenkantaja mukanaan, verkalleen ratsastaa kohden erästä etäistä tullia. Saavuttuaan portille kysyttiin hänen nimeänsä, ja hän ilmoitti sen heti.
"Lähtekää sisään, herrani", sanoi vartija, "meillä on käsky laskea sisään kaupunkiin kaikki, jotka tulevat aseettomina ja seurueitta. Mutta herra Adrian di Castellolle meitä erityisesti on käsketty osottamaan kansalaiselle ja ystävälle tulevaa kunniaa."
Adrian, hiukan liikutettuna tuosta ystävyydenosotuksesta, ratsasti sivutse pitkän rivin aseellisia porvareita, jotka kunnioittaen tervehtivät häntä, ja kun hän kohteliaasti vastasi tervehdykseen, niin korkeaääninen mieltymyksen huuto seurasi hänen ratsunsa askeleita.
Aseenkantaja vaan seurassaan nuori patriici kulki rauhallisesti pitkin tyhjiä, autioita katuja — sillä melkein toinen puoli asukkaista oli kokoontunut muurien luoksi, ja toinen puoli täyttämään rauhallisempaa velvollisuuttaan — kunnes saavuttuaan kaupungin keskustaan, — Capitolin avara ja ylhäinen edusta aukeni hänen silmäinsä eteen. Laskeva päivä paistoi äärettömään väkijoukkoon, joka täytti tuon aukean, ja korkealla, keskeen rakennetun lavan yläpuolella välkkyi länteen vaipuvan auringon viimeisistä säteistä Rooman hopeaisilla tähdillä kirjaeltu suuri kirkkolippu.
Adrian pysäytti ratsunsa. "Tämä", ajatteli hän "tuskin on sovelias hetki ryhtyä keskusteluihin Rienzin kanssa, mutta haluttaapa minua pistäytyä väkijoukkoon, saadakseni tietää kuinka laaja hänen valtansa on, ja miten sitä käytetään". Hän vetäytyi eräälle synkälle, tyhjälle kadulle, luovutti hevosensa aseenkantajalleen, sekä lainattuaan häneltä kypärin ja pitkän viitan, hän asettui erään Capitolin sivuoven viereen ja seisoi viittaansa kääriytyneenä väkijoukossa, odotellen, mitä oli tapahtuva.
"Mitä", hän kysyi eräältä yksinkertaisesti puetulta porvarilta, "tämä kokous tarkottaa?"
"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen. "Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"
Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.
"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous", jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."
"Se on tietysti myöntäväinen."
"En tiedä — kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja on salannut mielipiteensä."
Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon. Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.
Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta — huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon — kalpeana — kyyneleissä — muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin — innostuneihin kasvoihin — laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös, äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita" tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin, tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.
Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.
"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako tuota arvonimeä — minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne — alamaisina keisarillenne — mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää, herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan — vaan ei milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"
Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu — mutta ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.
"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta, Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi — ellei kuninkaan, niin suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."
"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.
Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.
"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta — kansa on minun huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä, jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa, johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."
Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu. Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä, ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi, äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset, joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. — Kauan eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion vapauttajia!"
Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta valtion hallintoon.
Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita lauseita — joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, — Rienzi viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui esiin ja julisti — "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."
Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon. Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.
Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia. Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät tutkistelivat ja kutsuivat häntä — hän punastui — hän hengästyi. Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä — melu — loisto — yleinen innostus hämmensivät — huumasivat hänet. — Hän kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren — rakkautensa immen! Hän epäröitsi — pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi: — "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan — parhaimman ja uljaimman Rooman ylimyksistä — tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen lakeihinsa.