III Luku.
Sankari naamarittomana.
"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.
Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi. Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina, mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi — sorron uhrista oikeuden valvojaksi — on äkkinäinen muutos, joka panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun, intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi — herättävä ylön liioiteltuja toiveita — ja johtava pilviä tavottelevaan kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan tappioon.
Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli oikeatuntoinen — päättäväinen — sorretun ystävä — sortajan kauhu. Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi, vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa, eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi elpyä.
Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa; hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli turha toivoa sovintoa.
Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta, niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun Rooman arvoa ja majesteettia — epäilemättä nuot näytelmät, joita toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet, suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa, toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa, näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen unelman — Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja henkistä suloa!
Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa raittiutta. — Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin, kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.
Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen, oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta, häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan hänen suuruuttansa — monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä, on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa. Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari. Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi, sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus, jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä, niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä — mistä huvista olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin, jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli kansanyllyttäjän avu.
Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo, kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta, ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli, mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä, näemme vast'edes.
Näin ollen, tyytymättömän ylimystön ja epävakaisen kansan keskellä, levon vaaran ahdistaessa toiminnan vaaran, osaksi ulkonaisen valtansa sokasemana, osaksi sisällistä heikkoutta peljäten, neronsa ja uskonvimmansa elähyttämänä ja rahvaan odotuksista levottomana — hän syöksyi päistikkaa kiitävän Ajan kurimukseen, uskomatta ylevää henkeänsä muuhun johtoon, kuin omaan vakuutukseensa sen luonnollisesta pinnalla pysymisestä ja sen taivaasen aukenevasta valkamasta.
IV Luku.
Vihollisen leiri.
Sillä aikaa kun Rienzi, kenties menestyen, keskusteli urhoollisten toskanalaisten valtioitten 'lähettilästen' kanssa, joitten isänmaanylpeyden ja vapaudenrakkauden oli helppo perehtyä ja suostua hänen suunnitelmiinsa, vapauttaa maailman kuningatar ja ikuinen puutarha kaikesta muukalaisesta ikeestä, ylimykset hetkeäkään levähtämättä, mietiskelivät keinoja oman valtansa palauttamiseksi.
Eräänä aamuna kokoontuivat Savellien, Orsinien ja Frangipanien päämiehet Tapani Colonnan sotavarustuksista riisuttuun palatsiin. Heidän keskustelunsa oli kiivas ja vakava — milloin luja, milloin epävarma aikeissaan — aina sen mukaan kuin kiukku tai pelko oli vallalla.
"Olette kuulleet", sanoi Luca di Savelli lempeällä ja naisellisella äänellään, "että tribuuni on julistanut olevansa aikeissa ylihuomenna ruveta ritarikunnan jäseneksi sekä valvoa edellisen yön Lateranin kirkossa! Hän on kunnioittanut minua kutsumalla minut kanssaan valvomaan."
"Mitähän tuo lurjus silläkin hullutuksella taas tarkottaa?" sanoi hurjaOrsinin ruhtinas.
"Ehkä saadakseen ritarin oikeuden vaatia ylimyksiä kaksintaisteluun", sanoi vanha Colonna, "muuta en voi arvata. Eikö Rooma kerrankin kyllästy tuohon mielipuoleen!"
"Rooma noista kahdesta mielettömämpi on", sanoi Luca di Savelli; "mutta minusta näyttää tribuuni hurjuudessaan tehneen virheen, jota meidän sopii käyttää hyväksemme Avignonissa."
"Niin", huusi vanha Colonna, "sellainen olkoon pelimme, täällä rauha,Avignonissa taistelu."
"Sanalla sanoen, hän on määrännyt kylpynsä laitettavaksi pyhään porfyrivaasiin, jossa kerran kylpi keisari Konstantinus!"
"Pyhyydenhäväistystä! Pyhyydenhäväistystä!" huusi Tapani. "Siinä on tarpeeksi pannakirjeen aihetta. Tuo tulkoon paavin tietoihin. Heti sananviejä liikkeelle."
"Parempi odottaa juhlamenoja", virkkoi Savelli, "jollakin suuremmalla hullutuksella toimitus on päättyvä, se on varma".
"Kuulkaa minua, hyvät herrat", sanoi julma Orsini, "te puolustatte vitkastelemista ja varovaisuutta, minä päättäväisyyttä ja rohkeutta; sukuni veri huutaa ääneensä eikä myönnä viivytystä."
"Mitä tehdä?" sanoi lempeä-ääninen Savelli, "taistellako ilman sotamiehiä kahtakymmentä tuhatta raivostunutta roomalaista vastaan? En minä."
Orsini alensi äänensä salakähmäiseen kuiskeesen. "Venetsiassa", sanoi hän, "tuollaisesta nousukkaasta päästäisiin sotajoukoitta. Luuletteko ettei Roomassa kellään ole tikaria?"
"Vaiti", sanoi Tapani, joka oli luonnostaan paljoa jalompi ja parempi kuin toiset, ja joka, hyväksyen kaikki muut tribuunin vastustamisen keinot, tunsi omantuntonsa nousevan salamurhaa vastaan, "tuo ei saa tapahtua, — intonne vie teidät liian kauas."
"Ketäpä muuten voisimme siihen käyttääkään? Tuskin löytyy ainoatakaan saksalaista kaupungissa, ja jos menisi kuiskaamaan tuollaista roomalaisen korvaan, niin saisipa vaihtaa paikkaa Martinoparan kanssa — taivas hänen korjatkoon, sillä lähempänä taivasta hän on, kuin koskaan ennen", sanoi Savelli.
"Ole laskematta moista pilaa", sanoi Orsini julmistuneena. "Laskea pilaa tuosta asiasta! Tahtoisinpa, P. Francisco avita, koska pidät tuollaisesta sukkeluudesta, että itse saisit sitä kokea, ja muistanpa nähneeni sinun tribuunin pöydässä nauravan hänen törkeille jutuilleen, niin että olit läkähtyä, tarvitsematta nuoran silmukkaa siihen."
"Parempi nauraa kuin vapista", vastasi Savelli.
"Mitä, sanotko, että minä vapisen?" huusi ylimys.
"Hiljaa, hiljaa", sanoi vanha Colonna arvokkaana, "ei ole nyt sopiva aika riidellä keskenänne. Suvaitsevaisuutta, hyvät herrat".
"Teidän varovaisuutenne, signor", sanoi pistelijäs Savelli, "johtuu teidän suuremmasta turvallisuudestanne. Teidän huoneenne pian saa suojaa tribuunin katon alta; kun herra Adrian palaa Neapelista, tulee kapakoitsijan pojasta sukulaisenne veli."
"Olisitte saattanut jättää tuon pistoksen sikseen", sanoi vanha ylimys hieman kiivastuen. "Taivas tietää, kuinka tuo ajatus on katkeroittanut mieltäni; mutta tahtoisinpa että Adrian olisi luonamme. Hänen sanansa suuressa määrässä hillitsee tribuunia ja ohjaa omaakin kulkuani, sillä intohimoni sokasee järkeni; ja minusta näyttää, kuin hänen poissaolonsa aikana olisimme olleet ynseämpiä, olematta silti voimakkaampia. Mutta tuo sikseen. Vaikka oma poikani naisi tribuunin sisaren, niin minä vielä iskisin iskun vanhan valtiolaitoksemme puolesta, niinkuin ylimyksen tulee, jos vaan tietäisin, ettei tuo isku katkaisisi omaa päätäni."
Savelli, joka oli kuiskutellut sivullapäin Rinaldo Frangipanin kanssa, virkkoi:
"Jalo ruhtinas, kuulkaa minua. Teitä sukulaisenne kohdakkoinen naiminen, kunnianarvoinen ikänne sekä likeinen välinne paaviin, velvottaa suurempaan varovaisuuteen. Jättäkää toiminta meille ja olkaa vakuutettu meidän maltillisuudestamme."
Nuori poika, Stefanello, josta sittemmin tuli Colonnan suoraan etenevän sukuhaaran edustaja ja jonka lukija vielä on tapaava ennen kertomuksemme loppua, leikki isoisänsä jaloissa. Hän katsoi terävästi Savelliin ja sanoi: "Isoisäni on liian viisas ja te olette liian arkoja. Frangipani on liiaksi myöntyväinen ja Orsini kuin vihanen sonni. Tahtoisinpa olla paria vuotta vanhempi."
"No, mitä silloin tekisit, soma viisastelijani?" sanoi leppeä Savelli, purren hymyilevää huultansa.
"Lävistäisin tribuunin omalla tikarillani ja sitten huilaisinPalestrinaan!"
"Siitä munasta hautuu äkeä mato", virkkoi Savelli. "Mutta miksi olet tribuunille niin käärmeissäsi?"
"Kun hän antoi hävyttömän rihkamasaksan vangita setäni Agapetuksen velasta. Velka oli jo kymmenen vuotta vanha, ja vaikka sanotaan ettei kenelläkään Roomassa ole enemmän velkoja kuin Colonnoilla, tämä on ensimmäinen kerta, kuin kuulen että velkojalurjus saa vaatia saataviansa muuten kuin lakki kourassa ja polvet koukussa. Ja sen minä sanon, etten tahdo tulla ylimykseksi, jos mokoma hävytön saa tulla niskaani."
"Lapseni", sanoi vanha Tapani sydämellisesti nauraen, "näen että jalo luokkamme on oleva turvassa sinun käsissäsi."
"Ja jos minulla olisi aikaa", jatkoi lapsi yltyen kiitoksesta, "niin tapettuani tribuunin, antaisin mielelläni toisen iskun —"
"Kenelle?" sanoi Savelli, huomaten pojan vaikenevan.
"Orpanalleni Adrianille. Hänen tulisi hävetä, kun aikoo ottaa puolisokseen sellaisen, jonka sukuperä tuskin sopisi Colonnan jalkavaimolle."
"Lähde leikkimään, lapseni — lähde leikkimään", sanoi vanha Colonna, työntäen pojan luotaan.
"Tarpeeksi tätä rupatusta", huusi Orsini jyrkästi. "Kuulkaa, vanha herra, tänne tullessani näin erään vanhan ystävän, entisen palkkasoturinne, tulevan palatsistanne, — saanko kysyä, millä asioilla hän kulkee?"
"Kyllä; hän on Fra Morealen lähetti. Kirjoitin ritarille, nuhtelin häntä hänen luopumisestaan onnettomalla Corneton matkallamme ja saatoin hänen tietoihinsa, että viisisataa peitsiniekkaa saisi hyvän palkan juuri nyt."
"No", sanoi Savelli, "miten tuo vastasi?"
"Viekkaasti, kierrellen kaarrellen. Imartelua ja hyvää tahtoa häneltä ei puutu; sanoo olevansa Unkarin kuninkaan palveluksessa, jonka asia on Rienzin tuomittavana, ettei hän saata luopua nykyisestä lipustaan, että hän pelkää ylimysten ja kansan olevan Roomassa siksi tasavoimaisia, että, kumpi puolue tahansa pääsee voitolle, sen on kutsuminen podesta, ja että tuo toimi vaan muka hänelle soveltuu."
"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.
"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt kaupungista?"
"Luullakseni."
"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen, joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä, ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin häntä odottamaan palatsissani."
"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.
"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."
Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu RodofSaksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.
V Luku.
Yö ja sen tapaukset.
Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä, minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen. Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi, joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen, annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin, pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa, kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset, joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta (joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka, sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä, toinen kantaenpendoneaeli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua. Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta (miri candoris) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.
"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."
"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."
Orsini vaaleni. "Mitä — ei — ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi oli sanonut hänestä — sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi, 'ystäväni, ota tämä kultakukkaro — hovinarrin tulee saada palkkansa'."
"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"
"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."
Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."
Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa, jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]
Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin "hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus, ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti esiriput ympärilleen.
Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe kehnoon valaistukseen — se hiipi eteenpäin — se liikkui kaikua herättämättä — pylväästä pylvääsen se liehui — se vetäytyi vihdoin tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse — se pysyi liikkumatta.
Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut; paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.
Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.
"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä! Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin kiikkiin —" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, — "luulen kuulevani kolinaa — ei — tuuliko se on — turhia, vanha Vico de Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan — hiljaista — en pidä tuosta hiljaisuudesta! Ei huutoa — ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt, tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi — vai olisiko vahtimies tavannut hänet?"
Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi. Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti — kaikki oli hiljaisuutta.
"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.
Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata — sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa, väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi polvensa hänen rintaansa. — Tikari kohosi — välähti — laskeusi — murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.
Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies, eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.
"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma.Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."
"Konna!"
"Hiljaa — ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua, niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni, mutta älkää huutako — älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"
Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa, etäällä jumaloivasta kansastaan — hartaasta turvajoukostaan — vain vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa, eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.
"Koetat pettää minua", sanoi hän, mutta kuiskaavalla ja epävarmalla äänellä, joka ilmaisi roistolle, minkä voiton hän oli saavuttanut, "tahtoisit että päästäisin sinun irti, kutsumatta seuralaisiani, saadaksesi vielä kerran uhata henkeäni."
"Oikeata kättäni en voi käyttää ja ainoa aseeni on poissa."
"Kuinka pääsit tänne?"
"Toisten avulla."
"Mistä tämä yritys?"
"Toisten käskystä."
"Jos armahdan sinua —"
"Ilmaisen kaikki."
"Nouse", sanoi tribuuni vapauttaen vankinsa, mutta varoen ja toinen käsi vielä kiinni hänen olkapäässään, toisen tähdätessä puukkoa hänen kurkkuunsa.
"Laskiko vahtimieheni sinut sisään? Kirkkoon päästään tietääkseni vaan yhdestä ovesta."
"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."
"Sinulla on rikostoveria, koira!"
"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."
"Pyritkö karkuun?"
"En pääse, jos pyrkisinkin."
Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa. Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi ulottunut kappelissa oleviin — jos heihin saattoi luottaa.
"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos epäilen vaan sinua kulkiessamme — olet kuoleman oma. Ota lamppu."
Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa — ehti alttarille — jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.
"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet ensimmäinen uhri!"
Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan. "Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin —"
"Ei pääse sammakko kaivosta yhtä helposti kuin se loikkasi sisään, ystäväni", vastasi Rienzi hymyillen. "No nyt, jollen kutsu vartijoitani, mitä sinulle teen?"
"Antakaa minun mennä, niin tulen huomenna luoksenne, ja jos kunnollisesti maksatte sekä lupaatte päästää minun ehjin nahoin matkoihini, niin annan vihollisenne ja palkkaajani valtaanne."
Rienzi ei voinut olla naurahtamatta tuolle esitykselle, mutta hilliten itsensä hän vastasi: "entäs jos kutsun seuralaiseni ja annan sinut heidän haltuunsa?"
"Niin annatte minut juuri noitten vihollistenne ja palkkaajieni haltuun, ja peläten että kavaltaisin heidät, he ennen päivän nousua leikkaisivat poikki kurkkuni — tai omanne'."
"Olenpa luullakseni nähnyt sinun ennenkin, lurjus."
"Olette. En punastu nimeäni enkä maatani. Olen Rodolf, saksilainen."
"Minä muistan — Walter de Montrealin palvelija. Hän siis on yllyttäjäsi."
"Ei, roomalainen! Tuo jalo ritari halveksuu muita aseita kuin paljastettua miekkaa, ja hänen oma kätensä lyö hänen omat vihollisensa. Vaan teidän kurjat, pelkurit italialaisenne vuokraavat toisen rohkeuden ja palkkaavat toisen käsivarren."
Rienzi oli vaiti. Hän oli laskenut irti vankinsa ja seisoi hänen vastassaan, silloin tällöin katsoen häntä kasvoihin ja jälleen vaipuen aatoksiinsa. Vihdoin luoden silmänsä ympäri tuota omituista huonetta, hän huomasi jonkinlaisen komeron, jossa säilytettiin pappien pukuja ynnä muutamia jumalanpalveluksessa tarvittavia kapineita. Se johti hänen mieleensä keinon, millä päästä pulasta; hän viittasi siihen.
"Tuossa, Rodolf Saksilainen, saat viettää lopun yötä — se on pieni rangaistus aikomastasi rikoksesta, ja huomenna, jos hengestäsi välität, olet tunnustava kaikki."
"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno —"
"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"
"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin kidutuslava!"
"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."
"Olen tyytyväinen! —Donner und Hagel, olen elänyt tarpeeksi kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta päälliköstäni sen jälkeen; — muuten en pidä lukua vaikka te etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian yhdeksi ainoaksi haudaksi."
Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.
"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin tunnustukselle."
"Perfede", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin, hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi tällaisissa laupeudentöissä."
"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf, viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.
"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä! Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni tarpeesesi."
Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.
Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."
Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.
Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä, mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.
Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:
"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme pian kirkastavat vilkkaan verenne."
"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön, "mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan tuoretta!"
"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"
Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä — Luca di Savelli nojautui pylvääsen, pystyssä pysyäkseen — muut näyttivät vakavilta ja hämmästyneiltä.
"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä — turhanpäiväinen naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme — ne ovat täällä pian. Hei, Pandulfoni — terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää viitta ylleni!"
Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan läheisten tuttaviensa kanssa.
VI Luku.
Julkinen manuu.
Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron, tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen, tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta, tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.
"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat — jonka sotilas nyt olemme — sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman, maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus, lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi, persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa, Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen keisarillisen istuimen vaalioikeutta — oikeutta, joka, niinkuin ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman kansalle — ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi, vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa. Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin ulkopuolella."
Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen, niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat, jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen; ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.
Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura edessään, jumaloiva kansa taampana — hänen korviinsa tunkiessa Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui: mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt — hänen rakastetun ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaantuokinon minun!"
Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys. Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina, erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan — vavistiin ja uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa, käsi yhä ojennettuna — tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen — huulet erillään — uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella — innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin kanssa."
Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.
Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. — Kätenne." Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun, ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa, jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.
Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, — korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen, ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa, ennenkuin se viskaa hansikkaansa.
VII Luku.
Pidot.
Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin. Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista. Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna, olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan, että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä — ainoa, jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita — Italian pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa — eikä ainoastaan tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat, vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä, katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan — sellaisen ritarillisen hovinäytelmän — jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä, miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä. Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin, oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen, pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.
Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.
"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."
"Hän kutsuu — kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien illanvietto — (rutto hänen ystävyyteensä!) — päivän puuhien perästä".
"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.
Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat, kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.
"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."
Rienzin tehdessä lähtöä varhain, sillä kemut jatkuivat aamuun asti, Raimond, haluten päästä tiehensä sekä neuvottelemaan hengellisten ystäviensä kanssa paaville lähetettävästä kertomuksesta, oli lausumaisillaan jäähyväisensä, kun armoton tribuuni virkkoi hänelle vakavasti:
"Herrani, tarvitsemme teitä tärkeisin asioihin Capitoliin. Vangittu — tutkinto — kenties (hän lisäsi pahaenteisesti synkistyen) tuomiontäytäntöodottaa meitä! Tulkaa."
"Tosiaan, tribuuni", änkytti piispa, "tämäpä kummallinen tuomion täytännön aika!"
"Mennyt yö oli kummallisempi. — Tulkaa."
Noiden loppusanojen ääntämisessä oli jotakin, jota Raimond ei voinut vastustaa. Hän huokasi, jupisi itsekseen ja seurasi tribuunia. Heidän kulkiessaan poikki salien seura nousi seisomaan joka taholta. Rienzi vastasi tervehdyksiin avosydämisen kohteliaisuuden ja valtaavan hienotunteisuuden hymyllä ja kuiskeella. Ollen vielä nuori sekä uljas ja jalo näöltään, jolle loistava vaatteus soi kaikki etunsa ja vielä enemmän hänen otsassaan ja silmässään kuvaantuva henkinen voima, jota tuon pimeän ajan vähemmän sivistyneet signorit ehdottomasti olivat vailla — hän säteili yli hovin arvokkaana muodostamaan ja soveliaana hallitsemaan sitä; ja hänen luultu teutoonilaisista keisareista polveutumisensa, josta hänen suureksi tultuaan yleisesti puhuttiin ja oltiin varmoja ulkomailla, näytti muukalaisten herrojen silmissä kieltämättä tulevan ilmi hänen olemuksensa majesteetissa ja hänen esiintymisensä vapaassa herttaisuudessa.
"Herra prefekti", sanoi hän eräälle synkännäköiselle, mustaan samettiin puetulle henkilölle, mahtavalle ja röyhkeälle Johan di Vicolle, Rooman prefektille, "iloitsemme nähdessämme niin jalon vieraan Roomassa, ennen pitkään vastaamme kohteliaisuuteenne yllättämällä teidät omassa palatsissanne. Ettekä tekään, signor (kääntyen Tivolin lähettilään puoleen) ole kieltävä meiltä suojaa lehdoissanne, koskienne partailla, ennen viininkorjuuta. Kun Rooma on suloiseen Tivoliin yhdistetty, niin runottaretkin sopivat pois. Hakemuksenne on myönnetty, nuori Venoni, neuvosto tunnustaa sen kohtuuden. Säästin uutiseni täksi päiväksi — ettehän siitä minua moittine?" Nuot sanat kuiskattiin puolittain teeskennellen eräälle arvoisalle porvarille, jota, huomaten olevansa niin monen mahtavan seurassa, olisi haluttanut pujahtaa tiehensä tribuunin näkyvistä; mutta tribuunin valtioviisaus oli osottaa erityistä ja tarkkaa huomiota kaupan toimissa liikkuville. Kun hän, viivyttyään hetkisen kauppiaan pateilla, kulki edelleen, niin vanhan Colonnan pitkä vartalo sattui hänen silmäänsä.
"Signor", sanoi hän, taivuttaen syvään päätänsä, mutta hieno ponsi äänessä, "te ette jää pois täksi illaksi."
"Tribuuni —" alkoi Colonna.
"Ei mitään estelemisiä", keskeytti tribuuni ja läksi edelleen.
Hän seisahtui hetkeksi pienen ryhmän luo yksinkertaisesti puettuja miehiä, jotka huolellisesti tarkastivat häntä; ne olivat myös oppineita ja Rienzin kohoamisessa ne näkivät jälleen todistuksen siitä ihmeellisestä ja äkkiarvaamattomasta vallasta, jonka järki oli ruvennut saamaan raa'asta voimasta. Näitten seurassa, ikäänkin heimolaishenkien pariin päästyään, tribuunin otsalta hölleni kaikki ankaruus. Onnellisempi, kenties, hänen elämänratansa — vähemmän hämärä hänen jättämänsä maine — jos hänen pyrintönsä ja kantansa olisivat pysyneet samoina kuin noitten miesten!
"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti kainaloonsa — "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? — Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin kanssani. Huomenna — ei, eikä ylihuomenna — mutta ensi viikolla — viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin — niin kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään — tuossa hän onkin. Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."
Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa, josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki läpi tungoksen ja vähitellen katosi.
"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat istuutuneet. "Huomasitteko tuotameitä— tuota kuninkaallista olemistapaa?"
"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan hovikuntansa edessä."
"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."
"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.
Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä; ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa (Suavis colorataeque sententiaePetrarcan kertomuksen mukaan) voittivat yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.
Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi ankaruudeksi.
"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"
Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.
"Minä! —" sanoi hän.
Rienzi hymyili. — "Ei, hyvä herra piispa, näen ett'ette te ole murhamiehen rotua. Mutta sitten: — jott'en näyttäisi vaikuttavan omaan asiaani, minä määräsin vangitun tutkittavaksi poissa ollessani. Tuossa tutkinnossa (te huomasitte että minulle tuotiin kirje juhlan kestäessä) minä —"
"Kyllä, ja te vaalenitte."
"Kenties; tuossa tutkinnossa, minä sanon, hän on tunnustanut, että yhdeksän Rooman mahtavinta ylimystä oli hänen yllyttäjiään.Ne tulevat tänään luokseni illalliselle!— Eteenpäin vikaari!"