I Luku.
Tribuunin tuomio.
Nuot muutamat sanat, jotka tribuuni oli lausunut Tapani Colonnalle, vaikka ne kiihottivat ylpeän ylimyksen raivoa, olivat senlaatuisia, että hän harkitsi parhaaksi totella niitä. Hän siis määrättynä hetkenä saapui Capitolin saliin yhdessä muitten kutsuttujen kanssa. Rienzi otti heidät vastaan miellyttävämpänä kuin milloinkaan.
He istuivat uhkeasti katettuun pöytään salaisen levottomuuden ja pelon ahdistamina, nähdessään että, paitsi Tapani Colonnaa, ei ketään muuta kuin salaliittolaisia oltu kutsuttu kemuihin. Rienzi, välittämättä heidän äänettömyydestään ja hajamielisyydestänsä, oli tavallista hilpeämpi — Colonna-vanhus tavallista synkempi.
"Pelkäämme, jalo herra Colonna, että olemme kutsuillamme vain pahottanut mielenne. Ennen, muistaakseni, oli meidän helpompi saada teidät hymyilemään."
"Asemat ovat vaihtuneet, tribuuni, siitä kun te olitte minun vieraanani."
"Tuskinpa niin. Minä olen kohonnut, mutta te ette ole alennut. Öin päivin saatatte häiritsemättä, rauhassa liikkua kaduilla, henkenne on rosvoilta turvattu eikä palatsinne enää tarvitse salpoja eikä varustuksia suojaamaan teitä omilta kansalaisiltanne. Minä olen kohonnut, muttame kaikkiolemme kohonneet — barbaarisesta sekamelskasta sivistyneeseen elämään! Herra Gianni Colonna, te, jonka teimme Campagnan päälliköksi, ette kieltäydy juomasta maljaa buono staton onneksi; emme epäile urhollisuuttanne, joskin sanomme iloitsevamme, ettei Roomalla ole yhtään vihollisia, jotka saisivat todistaa päällikkökuntonne."
"Luullakseni", virkkoi vanha Colonna töykeästi, "saamme Böömistä jaBaijerista yllinkyllin vihollisia, ennen kuin ensi oraat ovat vihantia."
"Entä sitten", vastasi tribuuni tyynesti, "ennen muukalaiset viholliset kuin kansalaiseripuraisuudet."
"Kyllä, jos rahastossa löytyisi jotakin, mikä ei ole juuri luultavaa, jos tällaisia juhlia paljon vietetään."
"Olette ilkeä, herra", sanoi tribuuni, "ja sitä paitse olette epäkohteliaampi Roomalle kuin meille. Kuka kansalainen olisi luopumatta kullasta, ostaakseen mainetta ja vapautta?"
"Minä tunnen Roomassa hyvin vähän sellaisia, jotka luopuisivat", vastasi ylimys. "Mutta sanokaapa, tribuuni, te, joka olette tunnettu omantunnon-mies, kumpi olisi valtiolle parempi — ettäkö sen hallitsija olisi liian säästäväinen, vai liian tuhlaavainen?"
"Minä lykkään kysymyksen ystäväni Luca di Savellin ratkaistavaksi", vastasi Rienzi. "Hän on suuri filosoofi ja pystyy selittämään monimutkaisemmankin arvotuksen, minkä kohta alistan hänen neronsa harkittavaksi."
Ylimykset, joita suuresti oli hämmästyttänyt vanhan Colonnan rohkea puhe, katsoivat kaikki Savelliin, joka vastasi paljoa maltillisemmin, kuin oli odotettu.
"Tuohon kysymykseen saatetaan vastata kahdella lailla. Sen miehen, joka onsyntynythallitsijaksi ja joka halliten pelon varassa ylläpitää muukalaista sotavoimaa, tulee olla kitsaan. Sen miehen, joka ontehtyhallitsijaksi, joka mielistelee kansaa ja haluaisi hallita rakkauden nojalla, on voittaminen sen suosio anteliaisuudella ja häikäseminen sen oikut komeudella. Se on minun tietääkseni ollut tavallinen ohjesääntö Italiassa, joka on jotakuinkin kokenut kaikellaista valtioviisautta."'
Ylimykset yksimielisesti hyväksyivät Savellin vastauksen, paitsi vanhaColonna.
"Anna minulle anteeksi, tribuuni", sanoi Tapani, "jos en yhdy ystävämme hovimiehen selitykseen, ja, vaikka kaikin kunnioituksin, olen sitä mieltä että munkin karkea vaatteus, nöyryyden juhlapuku, paremmin sinulle soveltuisi, kuin tuollainen pöyhkeä komeus, ylpeyden verho!" Näin sanoen hän kosketti tribuunin purppuraviitan väljään, kullalla päärmättyyn hijaan.
"Vaiti, isä!" sanoi Gianni, Colonnan poika, punastuen vanhuksen tarpeetonta karkeutta ja pelottavaa suoruutta.
"Ei, ei laisinkaan väliä", sanoi tribuuni teeskennellen välinpitämättömyyttä, vaikka huuli värisi, silmä iski tulta; sitten hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi kamala hymy huulilla — "jos Colonnaa miellyttää munkin vaate, hän saa sitä kyllä nähdä tarpeekseen, ennenkuin eroamme. Nyt, jalo herra Savelli, kuulkaa kysymystäni, siihen tarvitaan kaikki terävyytenne. Onko valtion hallitsijan parempi olla liian suopea vai liian oikeatuntoinen? Vetäkää henkeänne ennenkuin vastaatte: menette tainnoksiin — vaalenette — vapisette — peitätte kasvonne! Petturi ja salamurhaaja, omatuntosi paljastaa sinut! Herrani, auttakaa rikostoverianne ja vastatkaa kysymykseeni."
"Ilmi tultuamme", sanoi Orsini hypäten pystyyn epätoivoisena, "emme kukistu kostamatta — kuole, tyranni!"
Hän karkasi kohden Rienziä, joka myöskin oli noussut seisomaan, ja suuntasi tikariniskun hänen rintaansa; terä lävisti purppuraviitan, mutta luiskahti vahinkoa tekemättä sivulle — ja tribuuni katseli pettynyttä murhaajaa halveksivasti hymyillen.
"Viime yöhön saakka en ollut uneksinutkaan että minun valtaviittani alle tarvitsisi kätkeä haarniskaa", sanoi hän. "Hyvät herrat, olette luettaneet minulle ikävän läksyn, minä kiitän teitä."
Näin sanoen hän löi yhteen käsiään, ja salin perässä olevien kaksoisovien äkkiä auettua nähtiin neuvoshuone, veripunaisella, valkoraitaisella silkillä verhottu — rikoksen ja kalman karva. Pitkän pöydän ääressä istuivat neuvosmiehet, virkapuku yllään; syytettyjen paikalla seisoi roistonnäköinen mies, jonka vieraat hyvin tunsivat.
"Tuokaa Rodolf Saksilainen!" sanoi tribuuni.
Rosvo astui kahden vartijan saattamana saliin.
"Konna,sinäkömeidät kavalsit!" sanoi joku Frangipaneista.
"Rodolf Saksilainen rupeaa enimmän tarjoovalle", vastasi roisto kauheasti irvistäen. "Te annoitte minulle rahaa, jotta olisin tappanut vihollisenne; vihollisenne voitti, hän antaa minulle henkeni, ja henki on parempi ottaa kuin kulta!"
"Tunnustatte rikoksenne, jalot herrat! Äänettömiä! Mykkiä! Missä on sukkeluutenne, Savelli? Missä ylpeytenne, Rinaldo di Orsini? Gianni Colonna, tähänkö ritariutenne on tullut?"
"Voi!" jatkoi Rienzi katkerin, intohimoisin äänin, "voi herrat hyvät, eikö mikään voi teitä sovittaa — ei itseeni, vaan Roomaan? Missä on ollut minun pattoni teitä ja teikäläisiä vastaan? Rosvot tiessään (syyttäjänne kaltaiset) — linnotukset riisuttuina — laki puolueettomana — kuka, kaikissa Italian hurjissa mullistuksissa, kansasta lähtenyt mies, on vähemmän myöntynyt sen väkivaltaisuuteen? Ei ropoakaan teidän arkuistanne ole liikuttanut kevytmielinen valta, — ei hiuskarvaakaan päästänne kohdannut yksityinen kosto. Te, Gianni Colonna, osananne kunnianosotuksia, päällikönvirkoja — te, Alfonso di Frangipani, hallussanne ruhtinaskuntia — muisteliko tribuuni ainoatakaan loukkausta, jonka hän kärsi plebeijinä? Syytätte minua ylpeydestä; oliko minun vikani, että ryömitte ja matelitte valtani edessä — imarre huulilla, sydämissä myrkky? Ei, minä en loukannut teitä; myöntäkää maailman tiedoksi että minussa te tähtäsitte vapautta, oikeutta, lakia, järjestystä, Rooman uudistettua suuruutta ja palautettuja oikeuksia! Niitä, tuota yleisellistä ja kuolematonta — ei tätä haurasta runkoa — teidän iskunne tavotti, — niiden jumalallisuuden kautta te olette hukassa, — niiden loukatun majesteetin tähden — rikokselliset ja uhrit — teidän täytyy kuolla!"
Nuot sanat sanottuaan ääneltään ja olennoltaan muinaisen kaupungin ylevimmän hengen kaltaisena, Rienzi majesteetillisin askelin kulki neuvossaliin.
Koko yöksi jätettiin salaliittolaiset tuohon huoneesen, ovet lukittuina ja vartioittuina; juhla-ateria oli paikoillaan, ja sen komeus vierasten mielialan omituisena vastakohtana.
Kuinka erilaisia Ranskan ja Englannin ritarillisiin ylimyksiin verraten olivat nuot viheliäiset rikolliset, joiden alakuloisuuden ja epätoivon historioitsija on kuvannut inhottavan valjuun karvaan. Vanha Colonna yksin säilytti rajun ja vallitsevan luonteensa. Hän samosi kuin leijona häkissään edestakasin huoneessa päästellen kovaäänisiä ja kiukkuisia uhkauksia ja jyskytteli nyrkillään ovea vaatien ulospääsyä ja vakuuttaen paavin kostoa.
Päivä sarasti, verkalleen ja harmaana, yli tuon kuolon tuskissa kamppailevan joukkion; ja kun he viimeisen tähden hälvetessä murheellisesta näköpiiristä, kolkon ja toivottoman taivaan valossa katsahtivat toistensa, kauhusta ja pelvosta melkein aaveenkaltaisiin kasvoihin, Capitolin iso kello päästi säveleen, jonka he hyvin tunsivat kuolonsoitoksi! Silloin ovi aukeni ja surullinen ja synkkä kulkue fransiskaanimunkkeja astui huoneesen, yksi kullekin ylimykselle! Tuon nähdessään, niin kerrotaan, valtasi salaliittolaiset niin suuri kauhu, että se jähmetytti heidän puhumiskykynsä. Suurin osa vihdoin, huomaten kaiken toivon turhaksi, antautui rippi-isiensä haltuun. Mutta kun Tapanille määrätty munkki lähestyi tuota intohimoista vanhusta, hän viittasi kärsimättömästi kädellään ja sanoi: "Älä kiusaa minua! Älä kiusaa minua!"
"Valmistaudu, poikani, hirveään hetkeen."
"Poika, todellakin!" virkkoi ylimys. "Minä olen kylläksi vanha sinun isoisäksesi; ja kerro muuten sille, joka sinut lähetti, etten ole valmis kuolemaan, enkä tahdo valmistua! Olen päättänyt elää vielä kaksikymmentä vuotta ja kauemminkin, ellen kuolettavasti ole kylmettynyt tänä kirottuna yönä."
Tuona hetkenä kuului huuto, joka tuntui järkyttävän Capitolin perustuksia, ja kansa kiljui kuin yhdestä suusta:
"Kuolema kapinoitsijoille! — kuolema! kuolema!"
Sillä aikaa kun tuo tapahtui salissa, tribuuni astui kammiostaan, jossa hän oli oleskellut puolisonsa ja sisarensa kanssa. Toisen jalo luonne, toisen kyyneleet ja murhe (nähdessään kihlattunsa perheen tuhottavan yhdellä iskulla), eivät olleet vaikuttamatta tosin ankaraan ja oikeatuntoiseen, mutta luonnostaan verta kammovaan mielenlaatuun sekä sydämeen, jolle ylevimmät kostonlajit eivät olleet outoja.
Hän astui neuvostoon, joka yhäti istui, otsa tyynenä vieläpä silmä iloisena.
"Pandulfo di Guido", hän sanoi tuolle porvarille, "olette oikeassa; puhutte kuin mies ja isänmaanystävä, sanoessanne, että jos yhdellä iskulla, vaikkapa syystäkin, katkaisisimme Rooman jaloimmat päät, se saattaisi valtion vaaraan, tuottaisi purppurallemme poistamattoman tahran ja yhdistäisi Italian ylimystön vastaamme."
"Se, tribuuni, oli minun mielipiteeni, vaikka neuvosto päätti toisin."
"Kuulkaa kansan huutoja, ette voi lepyttää sen oikeutettua kiivastusta", sanoi kansanmielinen Baroncelli.
Neuvoston jäsenten joukosta kuului hyväksymisen ääniä.
"Ystäväni", sanoi tribuuni ylevän ja vakavan näkösenä, "älkäämme antako jälkimaailman sanoa että vapaus on verenhimoinen; seuratkaamme suuren Vapahtajamme esimerkkiä ja olkaamme armeliaita! Olemme voittaneet — olkaamme nöyriä: olemme pelastuneet — antakaamme anteeksi!"
Tribuunin puhetta kannatti Pandulfo ynnä muutamat leppeät ja maltilliset miehet; ja lyhyen mutta kiivaan keskustelun perästä Rienzin vaikutus pääsi voitolle ja kuolemantuomio kumottiin, mutta pienellä enemmistöllä. "Ja nyt", sanoi Rienzi, "olkaamme enemmän kuin oikeutta noudattavia, olkaamme jalomielisiä. Puhukaa — ja rohkeasti. Olenko mielestänne ollut liian kova, liian kopea noille itsepintaisille sieluille? Luen vastauksen otsaltanne! — Olen! Luuleeko joku teistä että tämä minun vikani lienee yllyttänyt heitä tuohon pimeään kostoon? Luuleeko joku teistä että heissä on ihmiselimen luonto, niinkuin meissä, — että heihin pystyy ystävällisyys, että heitä jalomielisyys liikuttaa — että heiltä riisuu aseet sellainen kosto, jonka kristillinen laki käskee kostamaan jaloille vihamiehille?"
"Minusta" sanoi Pandulfo hetken äänettömyyden perästä, "ei ole ihmisluonnon mukaista, jos nuot miehet, jotka armahdatte, noin rikottuaan ja noin ilmitultuaan, jälleen vainoovat henkeänne."
"Minun mielestäni", sanoi Rienzi, "on tehtävä enemmänkin kuin annettava anteeksi. Ensimmäinen suuri Caesar, milloin hän ei musertanut vihollistaan, koetti tehdä hänestä ystävän —"
"Ja sai surmansa tuossa yrityksessä", sanoi äkkiä Baroncelli.
Rienzi sävähti ja vaaleni.
"Jos haluatte pelastaa nuot kurjat vangitut, on parasta olla odottamatta, kunnes roistoväen raivo käy mahdottomaksi hillitä", kuiskasi Pandulfo.
Tribuuni havahti aatoksistaan.
"Pandulfo", sanoi hän yhtä hiljaa: "sydämeni on täynnä aavistuksia — käärmeen sikiöt ovat kädessäni — enkä muserra niitä — ne saattavat pistää minut kuoliaaksi armeliaisuuteni palkaksi — se on niitten vaisto! Ei väliä; eipä sitten sanota että Rooman tribuuni niin monella ihmishengellä osti oman turvallisuutensa, eikä hautakiveeni kirjoiteta: 'Tässä lepää raukka, joka ei uskaltanut anteeksi antaa'. — Hei, upseerit, ovet auki! Hyvät herrat, julistakaamme vangituille tuomio."
Rienzi istui tuolilleen pöydän päähän, vasta nousseen auringon luodessa säteitään veripunaiseen seinään, joista huoneesen tuodut ylimykset luulivat lukevansa kohtalonsa.
"Hyvät herrat", sanoi tribuuni, "te olette Jumalan ja ihmisten lakia loukanneet, mutta Jumala opettaa ihmisille, kuinka on armahdettava. Tietäkää kerrankin että elämäni on taijottu. Eikä se, jonka taivas korkeita tarkotuksia varten mökistä ylensi kansan valtaistuimelle, ole näkymätöntä ja korkeampaa suojelusta vailla. Jos perinnöllisiä yksinvaltiaita on pidettävä pyhinä, kuinka paljoa enemmän sitä, jonka valtaan Jumalan käsi on kirjoittanut todistuksensa! Niin, sitä, joka henkii vaan maansa hyväksi, jonka suuruus on maansa lahja, jonka elämä on maansa vapaus, vartioitsevat oikeuden henget ja miekkakätisten serafiimein unettomat silmät! Oppikaa äskeisen yrityksenne tyhjiin raukeamisesta ja nykyisestä vaarastanne tukahuttamaan kiukkunne minuun, pitäkää arvossa lakeja, kunnioittakaa kaupunkinne vapautta ja uskokaa, ettei missään valtiossa ole jalompaa nähtävää kuin miehet, jalosukuiset kuin te — patriicein loistava luokka — käyttäessänne mahtinne kaupunkinne turvaksi, rikkautenne sen tieteitten ja taiteitten elvyttämiseksi, ritarillisuutenne sen lakien suojaksi! Ottakaa takasin miekkanne — ja ensimmäinen mies, joka loukkaa Rooman vapautta,hänestätulkoon uhrinne, vaikkapa tuo uhri olisi tribuuninne. Teidän asianne on tutkittu — teidän tuomionne laskettu. Uudistakaa valanne, luopuvanne kaikesta vihollisuudesta, salaisesta tai julkisesta, Rooman hallitusta ja viranomaisia vastaan, niin saatte anteeksi — olette vapaat!"
Hämmästyneinä, huumaantuneina ylimykset vaistomaisesti taivuttivat polvensa; munkit, jotka olivat heidät ripittäneet, lukivat määrätyn valankaavan; ja värittömin huulin jupistessaan noita juhlallisia sanoja, he kuulivat ulkoa rahvaan huudot, jotka vaativat heidän vertansa.
Noitten menojen päätyttyä tribuuni astui juhlasaliin, josta päästiin parvekkeelle, mistä hänen oli tapana puhua kansalle: eikä milloinkaan, kenties, hänen ihmeellinen valtansa kuulijakunnan intohimojen yli ollut tarpeellisempi eikä loistavammin tullut ilmi, kuin tuona päivänä; sillä kansan raivo oli korkeimmillaan, ja kauan kesti ennenkuin hänen onnistui sivuuttaa se. Mutta ennenkuin hän lopetti, jokainen tuon hurjistuneen meren aalto oli viihdytetty. — Puhuja oli elämänsä varrella tuossa samassa paikassa elävä hetken, jolloin hän sai anella armoa hengelle, jalommalle kuin nuot nyt pelastamansa — ja anella menestyksettä ja turhaan!
Niin pian kun tribuuni huomasi suotuisan hetken tulleeksi, ylimykset päästettiin parvekkeelle; — noitten tuhansien hiiskumattomina läsnäollessa, he juhlallisesti sitoutuivat suojelemaan buono statoa. Ja näin aamu, josta näytti heidän mestauspäivänsä vähenevän, sai nähdä heidän sopivan kansan kanssa.
Väkijoukko hajosi, enemmistö mielihyvissään ja rauhallisena, — älykkäimmät pahoillaan ja tyytymättöminä. —
"Hän vaan yllyttää savua ja liekkejä, joita hän ei kykene tukahuttamaan", mutisi Cecco del Vecchio, ja sepän lause kävi sananparreksi ja ennustukseksi.
Sillävälin tribuuni, joka ainakin tiesi ylevämmän suunnan valinneensa, lähti neuvostosta ja vetäytyi kammioon, jossa Nina ja hänen sisarensa odottivat häntä. Nuot ihanat naiset olivat hellimmällä ystävyydellä kiintyneet toisiinsa. Heidän erilaiset sekä luonteen- että muodonominaisuutensa näyttivät vastakkaisuuksillaan enentävän kummankin suloa, aivan kuin taitehikkaassa jalokivikoristeessa helmet ja timantit suovat toisilleen kauneutta.
Irenen kääntäessä kalpeat kasvonsa ja kyyneleiset silmänsä povesta, josta hän oli etsinyt tukea, tuo arka sisar, huolehtiva, epäilevä, tarkkaava: — uljas puoliso, toivorikas ja varma, ikäänkuin hän ei milloinkaan olisi luottamatta Rienzinsä aikeisin ja mahtiin — nuot vastakohdat olisivat luoneet maalarin eteen arvokkaan Lemmen olennoiman, joka kaikkea toivoi, ja Lemmen, joka kaikkea pelkäsi.
"Iloitse, sisareni", sanoi tribuuni huomaten ensiksi Irenen rukoilevan katseen, "ei hiuskarvaakaan ole loukattu niitten päästä, jotka ylpeilevät lemmittysi nimestä. — Kiitos Jumalan", jatkoi hän, kun sisar huudahtaen heittäytyi hänen syliinsä, "että tuo salaliitto tähtäsi minun henkeäni! Jos se olisi toista roomalaista tarkottanut, armo olisi ollut rikos! Armaani, rakastakoon Adrian sinua puoleksikin niin paljon kuin minä; eipä, siskoni ja lapseni, kenkään voi tuntea lempeätä sieluasi niinkuin se, joka on valvonut sen vieressä, siitä saakka kuin sen ensimmäinen kukka puhkesi auringolle. Veliparkani! eläisi hän, teidän neuvostonne olisi hänenkin; ja minusta tuntuu kuin hänen jalon henkensä kuiskauksesta usein ottaisi poistuakseen tuo karkeus, joka on paaduttaa omani. Nina, kuningattareni, tenhottareni, muistuttajani — samoin sinunkin sydämesi, miehuullinen onnettomuudessa, olkoon naisellinen menestyksessä, ja ole Irenen kanssa maan päällä minulle, mikä veljeni on taivaassa."
Tribuuni, väsyneenä yöllisistä ponnistuksista, lähti muutamaksi hetkeksi levolle; ja kun Nina kietoen kätensä hänen kaulaansa tarkasteli hänen jaloa muotoansa — huolet asettuivat, kunnianhimo vaikeni, sen rauhassa oli melkein jotakin taivaallista. Ja sellaisen hekumallisen ylpeyden kyyneleet, joita nainen vuodattaa unelmainsa sankarin tähden, täyttivät hänen puolisonsa silmät, hänen sydämensä syvimmässä hiljaisuudessa riemuitessaan enemmän yksinomaisesta etuoikeudestaan noihin rauhallisiin hetkiin, kuin kaikessa loistossaan, johon hänen puolisonsa kohtalo oli kohottanut hänet, ja jota ylentämään ja nauttimaan hänen luontonsa teki hänen soveliaaksi. Tuona yksinäisenä ja rauhallisena hetkenä hän mielisteli sydäntänsä valvovan unelmilla, huikentelevammilla kuin nukkuneen; ja hän kuvitteli itselleen pitkällistä kunniarikasta elämänrataa ja ylevää, rauhallista poistumista, jotka olivat tulevat hänen puolisonsa osaksi.
Ja hänen noin valvoessaan ja noin uneksiessaan, pilvi, joka ei vielä ollut miehen kämmentä suurempi, pimensi taivaanrantaa kohtalon, jonka päivänpaiste oli melkein mennyttä!
II Luku.
Pako.
Uhitellen ylpeässä sydämessään, niinkuin orhi uhittelee kuolaimistaan, vanha Colonna saapui palatsiinsa. Hänestä, joka oli syytön sukulaistensa ja kumppaniensa yrittämään rikokseen, koko tuo yöllinen ja aamullinen kohtaus näytti vaan häpäisemistä ja nöyryytystä tarkottavan. Tuskin ehdittyään palatsiinsa hän käski luotettavimmat kurjeerinsa olemaan valmiina tottelemaan hänen määräyksiään. "Tuo Avignoniin", sanoi hän itsekseen päätettyään paaville kirjoittamansa kirjeen. — "Katsotaanpas, eikö Colonnain mahtavan suvun ystävyys paina enempää kuin tuon roistoväen narrin joutava kannatus. — Tuo Palestrinaan — sitä kalliota ei valloteta! — Tuo Johan di Vicolle, häneen saattanee luottaa, vaikka hän onkin petturi! — Tuo Neapeliin; Colonnat kieltävät tribuunin lähettilään, ellei hän luovu toimestaan ja kiiruhda tänne, ei lempijänä vaan sotilaana! — Ja tuo tavatkoon Walter de Montrealin. Kelpo lähetin hän pani tulemaan tänne, mutta kaikki annan anteeksi — kaikki, tuhannesta peitsestä." Ja vapisevin käsin solmitessaan silkkinauhoja kirjeitten ympärille hän käski paaschinsa kutsumaan pöytäänsä seuraavaksi päiväksi kaikki signorit, jotka olivat olleet hänen seurassaan edellisenä yönä.
Ylimykset saapuivat — paljoa enemmän raivoissaan anteeksisaannin häpeästä, kuin kiitollisina armolahjasta. Pelko yhdistyi heidän ylpeyteensä; ja väkijoukon huutojen ja munkkien valitusten vielä soidessa heidän korvissaan, he päättivät että yhteinen vastarinta vaan saattoi turvata heidän henkensä ja kostaa heidän häväistyksensä. Heistä tribuunin julkinen armonanto oli vaan yksityisen koston peittelemistä. Sen he uskoivat, että Rienzi ei uskaltanut tuhota heitä päivän valossa; unho ja anteeksianti näyttivät heistä keinoilta, millä tuutia heidän valppauttaan ja samalla lannistaa heidän ylpeyttään, ja rikoksen ilmitulon tieto riisti heiltä kaiken turvallisuuden toivon. Heidän oman palkkaamansa salamurhaajan käsi saatettiin kääntää heitä itseänsä vastaan, tahi he saatettiin surmata yksitellen, niinkuin sen ajan tyrannien tapa oli. Omituista kyllä, Luca di Savelli kiihkeimmin vaati että kapina heti oli nostettava. Kuolemanpelko teki pelkurista urhoollisen.
Kykenemättä ymmärtämään tribuunin romantillista jalomielisyyttä, ylimykset tulivat yhä levottomammiksi, kun Rienzi seuraavana päivänä kutsui heidät, yhden erältään, yksityisesti luokseen, antoi heille lahjoja ja pyysi heitä unhottamaan entiset: pahoillaan pikemmin itse kuin heidän tähtensä, sekä jakeli heille uusia virkoja ja kunnianosotuksia.
Luonnosta kuninkaallisen sydämensä hullutellessa hän ei luullut mitään keskiväliä olevan olemassa ja uskoi luottamuksella ja suosionosotuksilla voivansa musertaa vihamielisyyden, jota hän ei tahtonut tukahuttaa kuolemalla. Jos kuninkaaksi syntynyt olisi perittyihin alamaisiinsa nähden siten menetellyt, tuo olisi saattanut onnistua; mutta herrojensa yli äkkiä kohonneen jalomielisyys on vaan loukkaavaa röyhkeyttä. Rienzi tuossa ja ehkä itse anteeksiannossaan teki onnettomanvaltiotaidon-erehdyksen, jota jonkun Viscontin tahi myöhempinä aikoina jonkun Borgian pimeä oveluus ei koskaan olisi päästänyt viakseen. Mutta se oli loistavan ja suuren hengen erehdys. Nina istui palatsin suuressa salissa — oli Rooman naisten vastaanottopäivä.
Vierasten luku oli niin paljoa tavallista vähempi, että häntä kummastutti, ja saapuneitten olemuksessa hän luuli huomaavansa kylmyyttä ja pakkoa, mikä hiukan koski hänen turhamaisuuteensa.
"Toivon, ett'emme ole loukannut Signora Colonnaa", hän sanoi Giannin, Tapanin pojan puolisolle. "Hänen käyntinsä ovat tuottaneet kunniaa saleillemme, kaipaamme suuresti hänen arvokasta seuraansa."
"Signora, puolisoni äiti voi pahoin!"
"Pahoinko? Lähetämme hänelle parempia uutisia. Tuntuu kuin olisimme hyljätty tänään."
Puhuessaan hän huolimattomasti pudotti nenäliinansa — Colonnan ylpeä puoliso ei kumartunut — ei ainoakaan käsi liikahtanut; tribunessa näytti hetkisen kummastelevan ja käyvän hämilleen. Liidättäessään katseensa läpi seuran, hän huomasi monien, jotka hän tiesi Rienzin vihamiesten puolisoiksi, kuiskaelevan keskenään merkitsevin silmäyksin, ja yhtä useampi pahansuopa pilkkahymy oli nähtävissä hänen nöyryytyksestään. Hän tointui heti ja sanoi signora Frangipanille hymyillen: "pääsemmekö hauskuudestanne osalliseksi? Näytti juolahtaneen mieleenne jokin hupainen ajatus, jota olisi synti olla päästämättä kaikkien tiedoksi."
Näin puhuteltu keveästi punastui ja vastasi: "ajattelimme, signora, että, jos tribuuni olisi ollut saapuvilla, hänen ritarilupauksensa olisi nyt ollut koetuksessa."
"Kuinka, signora?"
"Hänen suloinen velvollisuutensa olisi ollut auttaa hätääntynyttä." Ja signora katsahti nenäliinaan, joka yhä oli lattialla.
"Minua siis tarkotti, signorat, tuo ylönkatse", sanoi Nina nousten majesteetillisena seisomaan. "En tiedä, ovatko herranne yhtä rohkeita tribuunille, mutta sen minä tiedän, että tribuunin puoliso ei ole pahoillaan, jos vast'edes pysytte poissa. Neljä vuosisataa sitten Frangipani-niminen hyvin saattoi taipua kumartumaan Rasellin edessä; tänä päivänä roomalaisen patriicin puolison tulisi myöntää etusija Rooman ensimmäisen virkamiehen puolisolle. Minä en pakota teidän kohteliaisuuttanne, enkä etsi sitä."
"Olemme menneet liian kauas", kuiskasi joku naisista naapurilleen."Kenties ei tuo yritys onnistu; silloin —"
Tribuunin äkkinäinen tulo katkasi pitemmät puheet. Hän oli kiireissään ja hänen otsaansa synkistivät nuot rypyt, joita ei kukaan milloinkaan nähnyt peljästymättä. "Kuinka, ihanat naiset!" sanoi hän luoden silmänsä nopeasti ympäri huoneen, "te ette ole vielä hyljänneet meitä. Pyhän ristin kautta, herranne mielistelevät rehellisyyttämme jättäessään meille noin suloisia panttivankeja, tai muuten Jumal'avita, he ovat kiittämättömiä aviomiehiä. Niin", sanoi hän kääntyen äkkiä Gianni Colonnan puolison puoleen, "teidän miehenne on paennut Palestrinaan, teidän, signora Orsini, Marinoon, hänen mukanaan ylkänne, ihana Frangipanin morsio, — tulitte tänne siksi, että —. Mutta te olette turvassa sanaltakin!"
Tribuuni vaikeni hetkeksi, nähtävästi koettaen hillitä itseänsä huomatessaan peljästyksen, jonka hän oli saanut aikaan — hänen silmänsä kohtasivat Ninan, joka unhottaen äskeisen kiivastuksensa tarkasteli häntä huolestunein katsein. "Niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet ainoa tässä ihanassa seurassa, joka et tiedä, että nuot korkeasukuiset, jotka äsken kirvotin pyövelin kourista, ovat toisen kerran valapattureina. Yön hiljaisuudessa he ovat jättäneet kotinsa ja kuuluttajat paraikaa julistavat heidät pettureiksi ja kapinoitsijoiksi.Rienzi ei anna enää kellekään anteeksi!"
"Tribuuni", huudahti signora Frangipani, jonka suonissa oli enemmän kylmäverisyyttä kuin koko hänen suvussaan, "jos minä olisin sinun sukupuoltasi, niin viskaisin nuot sanat, petturi ja kapinoitsija, jotka miehestäni sanoit, vasten omia kasvojasi! — Korska mies, paavi on tuon tehtävän pian tekevä!"
"Herrallennepa on suotu kyyhkyläinen, kaunokaiseni", sanoi tribuuni ylönkatseellisesti. "Älkää peljätkö naiseni, niin kauan kuin Rienzi on elossa, hänen verivihollisensa puoliso on turvattu ja kunniassa. Kansa on tuokion kuluttua oleva täällä, vahtimiehemme saattavat teidät rauhassa kotiin, tai tämä palatsi olkoon teidän suojanne — sillä minä varotan teitä, teidän herranne ovat syöksyneet suureen vaaraan. Ja ennen kuin montakaan päivää on ehtinyt kulua, Rooman kadut saattavat olla tulvillaan verta."
"Suostumme tarjoukseenne, tribuuni", sanoi signora Frangipani, johon tribuunin menettely koski ja vaikutti kunnioitusta. Ja puhuessaan hän laskeutui polvelleen, poimi ylös nenäliinan ja tarjoten sitä kunnioittaen Ninalle sanoi: "signora, antakaa minulle anteeksi. Minä yksin näistä läsnäolevista kunnioitan teitä enemmän vaarassa kuin ylpeydessänne."
"Ja minä", vastasi Nina, nojautuen luottavaisella sulolla Rienzin käsivarteen, "minä vastaan: jos vaaraa on olemassa, sitä enemmän tarvitaan uljuutta."
Koko päivän ja yön soi Capitolin iso kello. Mutta seuraavan aamun koettaessa oli kokoontuneitten joukko hajanainen ja harva; suuri peljästys ylimysten paosta oli vallannut kansan sydämet, ja Rienziä katkerasti ja ääneen, syytettiin siitä, että hän oli säästänyt heitä tuota onnettomuutta aikaan saamaan. Tuona päivänä huhuja oli liikkeellä; tyytymättömät enimmäkseen pysyivät kotonaan tai kokoontuivat välinpitämättömiin, toimettomiin joukkioihin. Seuraava päivä valkeni; sama uneliaisuus vallalla. Tribuuni kutsui neuvostonsa (joka oli eduskunnallinen kokous).
"Lähdemmekö liikkeelle", sanoi hän, "niine harvoine, jotka tahtovatRooman lippua seurata?"
"Aikaamme", sanoi Pandulfo, joka, vaikka luonnostaan arka, hyvin tunsi kansan mielialan ja sentähden oli tarkkanäköinen neuvonantaja. "Pysykäämme alallamme; odotelkaamme, kunnes kapinoitsijat ryhtyvät johonkin pirulliseen väkivaltaisuuteen, silloin kiukku yhdistää epäröivät ja kosto johtaa heitä."
Se oli neuvoston päätös. Jotta viivyttelemisellä näyttäisi olevan arvokkaat syynsä, sanansaattajia lähetettiin Marinoon, johon suurin osa ylimyksiä oli paennut, käskemään heitä heti palaamaan.
Samana päivänä, jolloin Rienzille tuotiin kapinoitsijain kopea kielto, saapui pakolaisia kaikista Campagnan ääristä. Talojen poltot — luostarien ja viinitarhojen hävitykset — karjojen ja hevosten ryöstöt — todistivat ylimysten sodankäyntitapaa ja saivat eloa toimettomiin roomalaisiin, näyttämällä mitä armoa heidän itse sopi odottaa. Illalla roomalaiset omasta ehdostaan riensivät Capitolin edustalle: — Rinaldo Orsini oli anastanut aivan Rooman läheisyydestä linnotuksen ja pistänyt tuleen tornin, josta liekit näkyivät kaupunkiin saakka. Tornin asukas, korkeasukuinen vanha leskivaimo, oli palanut elävältä. Silloin nousi hurja huuto — ääretön kiukku — silmitön raivo. Toiminnan hetki oli lyönyt.
III Luku.
Taistelu.
"Olen nähnyt unen", huudahti Rienzi, hypäten vuoteestaan. "Leijonamielinen Bonifacius, Colonnain vihollinen ja uhri ilmestyi minulle luvaten voittoa. Nina, valmista laakeriseppele! tänäpäivänä on voitto meidän!"
"Rienzi, tänäpäivänäkö?"
"Niin, kuule kelloa — kuule torventoitotusta. Kuulenpa valkean sotaorhini kärsimättömänä tömistelevän! Suutele minua, Ninani, ennenkuin varustaun voittoon — maltappas — lohduta Irene-rukkaa, älä laske häntä näkyviini — hän itkee sitä, että viholliseni ovat hänen ylkänsä heimoa; en voi kestää hänen kyyneleitänsä, olen vaalinut häntä hänen kätkyessään. Tänä päivänä pysyköön heikkous poissa hengestäni! Konnat, kaksinkertaiset valapatot! Kesyttymättömät hukat — kohtaanko kerrankin teidät miekka miekkaa vastaan? Pois, suloinen Nina, Irenen luokse! Adrian on Neapelissa, ja vaikka hän olisi Roomassa, Irenen lemmitty on pyhä, olkoon hän sata kertaa Colonna." Tribuuni lähti pukuhuoneesensa, missä paaschit ja kamaripalvelijat odottelivat, hänen sota-asunsa valmiina. "Kuulin vakoojiltamme", sanoi hän, "että he ovat porttiemme edustalla ennen puolta päivää — neljätuhatta jalkamiestä, seitsemänsataa ratsastajaa. Antakaamme heille kunnon tervetulijaiset, hyvät herrat. Mitä, Angelo Villani, sievä paaschini, miksikä et ole emäntäsi luona?"
"Tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka sotilas varustautuu Roomaa puolustamaan", sanoi poika, poikamaisen mahtipontisena.
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, niin puhuu Rooman oikea poika!"
"Ja signora sanoi että pääsen hänen turvajoukkonsa mukana porteille, kuulemaan uutisia —"
"Ja voitonsanaa saattamaan — pääset. Mutta älköön laskettako sinua nuolten kantomatkan piiriin. Mitä, Pandulfoni, sinä sotisovassa?"
"Rooma tarvitsee joka miehen", sanoi porvari, jonka heikkoja hermoja yleinen innostus oli karaissut.
"Niin — ja minä olen jälleen ylpeä siitä että olen roomalainen. Nyt, hyvät herrat, ylleni dalmaticum: tahtoisin, että jokainen vihollinen tuntisi Rienzin, ja, sotajoukkojen Jumala auttakoon, taistellessani keisarillisen kansan etupäässä, minulla on oikeus keisarilliseen vaatteukseen. Ovatko munkit valmiina? Porteille marssiessamme laulettakoon juhlallista hymniä — niin läksivät esi-isämme taisteluun."
"Tribuuni, Johan di Vico on saapunut puolustamaan buono statoa sata ratsumiestä muassaan."
"Onko! — Sitten on Herra pelastanut meidät yhdestä vihollisesta ja suonut tyrmillemme petturin! — Anna tänne tuo lipas, Angelo. — Niin — ole tarkkaavainen! Pandulfo, lue tämä kirje."
Porvari luki hämmästyen kavalan prefektin vastauksen Colonnan kirjeesen.
"Hän lupaa Colonnalle taistelun kuluessa karata hänen puolelleen prefektin lippu mukanaan", sanoi Pandulfo. "Mitä on tehtävä?"
"Mitäkö? Ota sinettini — tuossa — toimita hän heti Capitolin vankilaan. Käske hänen miehiänsä jättämään Rooma ja sano heille, että, jos he huomataan olevan tekemisissä ylimysten kanssa, heidän päällikkönsä on kuoleva. Lähde — toimita tuo silmänräpäystäkään viivyttelemättä. Sillä aikaa lähden kappeliin messua kuulemaan."
Tunnin kuluttua roomalainen sotajoukko — laaja, sekalainen — vanhuksia ja poikia ynnä parhaassa ijässä olevia miehiä, marssi San Lorenzon porttia kohti; sen luvusta, joka nousi kahteenkymmeneen tuhanteen jalkamiehiä, ei kuudetta osaakaan saatettu pitää sotakuntoisena; mutta ratsuväki oli hyvin varustettu ja sen muodosti alempi aatelisto ja varakkaammat porvarit. Niitten etupäässä ratsasti tribuuni täydessä sota-asussa, kypärissä hopeaisista tammen ja oliivin lehdistä sommiteltu seppele. Hänen edessään liehui Rooman suuri kirkkolippu, ja koko tuon väenpaljouden etupäässä kulki joukko munkkeja P. Fransiskuksen veljeskunnasta, laulaen pitkäveteistä hymniä, jonka jokaisen värsyn lopussa aseitten kalske, torvien toitotukset ja rumpujen syvä jyminä mahtavasti yhtyivät lauluun, ja olivat ikäänkuin sen sotaisena köörinä.
Tuossa järjestyksessä he saapuivat laajalle aukealle, jonka aika ja hävitys olivat raivanneet porttien sisäpuolelle, sekä asettuivat pitkiin riveihin kummallekin puolelle, ulottuen kauas pitkin katuja, ja jättäen väliinsä leveän tilan, ja odottivat johtajansa käskyjä.
"Portit auki ja vihollinen sisään!" huusi Rienzi korkealla äänellä, kun torvien toitotukset ilmaisivat ylimysten tuloa.
* * * * *
Sillävälin kapinoitsevat ylimykset, jotka olivat lähteneet liikkeelleMonument-nimisestä paikasta, lähenivät reippaasti ja rohkeina.
Vanhan Colonnan rinnalla, jonka mittava vartalo ja uljas ryhti hyvin tulivat näkyviin hänen loistavassa sota-asussaan, ratsastivat hänen poikansa, Frangipani, Savelli ynnä Giordano Orsini, Rinaldon veli.
"Tänä päivänä on tyranni kukistuva", sanoi ylpeä ylimys, "ja Colonnan lippu liehuva Capitolin harjalla!"
"Karhun lippu", sanoi Giordano Orsini äreästi. — "Voitto ei ole olevateidänyksin, hyvä herra!"
"Meidän sukumme on aina ennenkin käynyt Rooman etupäässä", vastasiColonna kopeasti.
"Ei niin kauan kuin Orsinin palatsia on kivi kiven päällä."
"Malttakaa", sanoi Luca di Savelli, "kiistelettekö taljasta pedon vielä eläessä? Meillä on ankara päivätyö tehtävänä."
"Eikä aivan", sanoi Colonna-vanhus; "Johan di Vico on ensimmäisessä hyökkäyksessä karkaava puolellemme ja muutamat tyytymättömät ovat luvanneet avata portit. — No, mitä uutisia?" kysyi hän vakoojalta, joka täyttä laukkaa oli laskettanut hänen luokseen.
"Portit ovat auki — ei peitsen kärkeä välky vallilla!"
"Enkö sanonut sitä, hyvät herrat?" huudahti Colonna voittoriemuisena, "Näyttää siltä kun voittaisimme Rooman miekan iskutta. — Pietro, kuinka käy sinun pahojen aavistustesi?" Tuo sanottiin yhdelle hänen pojanpojistaan — Giannnin esikoiselle — kauniille nuorukaiselle, joka tuskin kahta viikkoa oli ollut naimisissa. Hän ei vastannut mitään. "Pikku Pietroni", jatkoi Colonna, puhuen seuralaisilleen, "on niin nuori aviomies vasta, että hän, viime yönä näki unta puolisostaan, ja tuota pitää hän, poika-parka, pahana enteenä."
"Hän oli surupuvussa ja vetäytyi syleilystäni sanoen: 'Voi Colonnaa, voi Colonnaa!'" sanoi tuo nuori mies vakavana.
"Olen elänyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta", vastasi vanhus, "ja nähnyt siis ehkä neljäkymmentä tuhatta unta, joista kaksi on toteutunut, muut ovat olleet perättömiä. Päätä sitten minkä verran todenmukaisuutta tuolla tieteelläsi on."
Näin jutellen he saapuivat jousten kantomatkan päähän porteista, jotka vielä olivat auki. Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Joukko, josta suurin osa oli ulkomaalaisia palkkasotureita, seisahtui neuvottelemaan — silloin yht'äkkiä tulisoihtu lensi korkealle yli muurien, se loisti hetkisen ja sammui sitten sähisten savilätäkköön. "Se oli ystäviemme merkki, niinkuin sopimus oli", huusi vanha Colonna. "Pietro, eteenpäin joukkoinesi!"
Nuori ylimys sulki silmiristikkonsa, asettui osastonsa etupäähän ja ratsasti peitsi tanassa porteille. Aamu oli ollut sumuinen ja kolea, ja aurinko, joka vaan silloin tällöin oli pilkistänyt pilvien lomasta, puhkesi nyt esiin, valaen kirkkauttaan täydeltä terältä — kimallellen nuoren ratsumiehen huiskuvasta höyhentöyhdöstä ja välkkyvästä sotisovasta, hänen kiitäessään synkkään porttikaarrokseen useita askelia joukkonsa edellä. Eteenpäin riensivät hänen miehensä. — eteenpäin pyyhkäsi ratsuväki, Gianni Colonnan, Pietron isän johtamana. — Oli syntynyt hetken hiljaisuus, jonka rikkoivat vaan aseitten kalske ja kavioitten töminä — kun muurien sisäpuolelta raju huuto kajahti — "Rooma, tribuuni ja kansa!Spirito Santo Cavaliere!" Pääjoukko seisahtui hämmästyneenä. Yht'äkkiä Gianni Colonna nähtiin pakenevan täyttä laukkaa portista.
"Poikani, poikani!" hän huusi, "poikani murhattu!" — hän pysähtyi äkkiä neuvottomana ja lisäten: "mutta olen kostava!" hän kääntyi takasin ja nelisti porttikäytävään jälleen — silloin mahdottoman suuren laskusalvan muotoinen rautainen vehje laukesi onnettoman isän päälle musertaen miehen ja hevosen maahan — samaksi sekavaksi veriseksi läjäksi.
Vanha Colonna näki tuon ja tuskin uskoi silmiänsä; ja ennenkuin hänen joukkonsa tointuivat kauhistuksestaan, kone kohosi ylös ja ruumiin päällitse syöksyi esiin kansan sotavoima. Tuhansin tuhansien perästä se rynnisti eteenpäin, hurjana, ärjyvänä, raivostuneena virtana. Joka taholta se painui vasten vihollistaan, jonka ankara sotakuri ja täydelliset rauta-asut kestivät ja torjuivat hyökkäyksen.
"Kosto ja Colonna!" — "Karhu ja Orsini!" — "Sääli ja Frangipani!" "Lyökää käärmeen ja Savellin edestä!" kaikui ilmoille sekaantuen saksalaisten karheisin huutoihin: "Täydet kukkarot ja kolme Kölnin kuningasta!" Roomalaisia, joitten raivo oli suurempi kuin sotakunto, kaatui laumottain palkkasoturien rivien ympärille: mutta kun toinen kaatui, toinen astui sijaan, ja yhä raikui vähentymättömän innokkaana sotahuuto: "Rooma, tribuuni ja kansa! —Spirito Santo Cavaliere!" Päähineensä ja keisarillisen viittansa takia alttiina joka nuolelle ja miekaniskulle raivostunut Rienzi johti jokaista rynnäkköä, huitoen hirvittävällä tapparallaan, jonka käyttämisestä italialaiset olivat kuuluisia ja jota hän piti kansallisena aseena. Luontonsa jokaisen synkemmän ja karkeamman vietin kiihottamana, veri tulistuneena, intohimot tulvillaan, taistellen kuin kansalainen vapautensa, hallitsija kruununsa edestä, hänen uhkarohkeutensa näytti hämmästyneestä vihollisesta mielettömyydeltä, hänen ehjänä säilymisensä tai'alta. Kaikkialla, missä hyvänsä uupui hänen omansa, tai vihollisen oli peräytyminen, välkkyi hänen valkea viittansa ja heilahteli hänen pertuskansa; mutta hänen raivonsa näytti etupäässä olevan suunnattu päälliköihin ja aina missä hänen ratsunsa pyörähteli kuultiin hänen äänensä: "missä on Colonna?" — "Tänne Orsini!" —"Spirito Santo Cavaliere!"Kolme kertaa hyökättiin porteilta, kolme kertaa lyötiin roomalaiset takasin; kolmannella gonfalon, kirkkolippu, jota kannettiin tribuunin edessä, iskettiin maahan. Silloin hän ensikerran näytti hämmästyvän ja peljästyvän ja nostaen silmänsä taivasta kohden hän huudahti: "Oi Herra, oletko minun hyljännyt?" Tuon sanottuaan hän rohkaistuneena vielä kerran viittasi kädellään ja johti hurjan joukkonsa rynnäkköön.
Iltapuoleen taistelu päättyi. Ylimyksiltä, joita tribuunin hyökkäykset etupäässä olivat tavotelleet, oli ylpeys ja kukka murrettu. Colonnan ruhtinaallisesta sukuhaarasta oli kolme saanut surmansa. Giordano Orsini oli kuolettavasti haavotettu; hurja Rinaldo oli jäänyt pois taistelusta. Frangipanein uljaimpia signoreja ei ollut enää olemassa; ja Luca, Savellien pelkuri päämies, oli kauan sitten pelastunut pakenemalla. Toiselta puolen kaupunkilaisten vaurio oli ollut hirveä; — maa oli kuin verinen räme — ja surmattujen (ratsujen ja ratsumiesten) ruumisröykkiöitten keskellä ehtootähti näki Rienzin ja roomalaisten palajavan voitettujen takaa-ajosta. Riemuhuudot seurasivat tribuunin vonkuvaa ratsua hänen kulkiessaan kaupungin portista; ja saavuttuaan sisäpuolella olevalle aukealle, hän kohtasi suuren joukon sellaisia, jotka kykenemättömyytensä, sukupuolensa tahi ikävuosiensa takia olivat olleet taisteluun osaaottamatta — vaimoja, lapsia, ikäloppuja ynnä avojalkaisia, mustakaapuisia munkkeja — ja voitonsanoman kuultuaan tulleet hänen riemukulkuaan tervehtimään.
Rienzi seisautti ratsunsa Colonnan pojan ruumiin viereen, joka puolittain virui vesilätäkössä, ja sen rinnalla, porttikäytävästä korjattuna, Gianni Colonna (sama Gianni Colonna, jonka peitsi oli tuhonnut hänen hennon veliparkansa). Hän katseli kaatuneita iltatähden murheellisesti kuvastuessa veriseen lätäkköön ja hurmeiseen haarniskaan, sydän täynnä monenlaisia tunteita; ja kääntyessään poispäin hän näki nuoren Angelon, joka muutamien Ninan varusväkeen kuuluvien seurassa oli saapunut paikalle ja lähestyi tribuunia.
"Lapsi", sanoi Rienzi viitaten vainajaan; "siunattu sinä, jolla ei ole omaisesi verta kostettavana! Jolla on, hänen hetkensä on ennemmin tai myöhemmin tuleva, ja kauhea hetki se on!"
Nuot sanat painuivat syvään Angelon sydämeen, ja ne sittemmin kävivät kohtalonomaisiksi sanoiksi puhujalle ja kuulijalle.
Ennenkuin Rienzi oli täysin tyyntynyt, ja surmattujen leskien ja äitien parannan — kuolevien valitusten munkkien rohkaistusten — yhtyessä voittoriemun jylinään — taistelutanterelta kuului vaimojen ja jälellejääneitten suusta huuto: "vihollinen! — vihollinen!"
"Aseisiin!" huusi tribuuni, "takasin järjestykseen — mutta ne eivät saata olla niin rohkeita!"
Kavioitten töminää, torvien toitotusta kuului; samassa täyttä laukkaa porteista sisään raisusti karahutti ratsumiehiä kolmenkymmenen paikoille.
"Joutsiin!" huusi tribuuni, astuen eteenpäin, — "mutta malttakaa — johtaja on aseeton — lippu omamme. Pyhä Neitsyt, tuohan on neapelilainen lähettiläämme, Adrian di Castello!"
Hengästyneenä — pölyisenä — Adrian seisahtui heimolaistensa verestä punottavan lätäkön ääreen — kuolleitten kalpeitten kasvojen tuijottaessa häneen.
"Liian myöhään — voi, voi! — hirmuinen kohtalo! kovaonninen Rooma!"
"He lankesivat itse kaivamaansa kuoppaan", sanoi, tribuuni lujalla mutta kolkolla äänellä. — "Jalo Adrian, jospa varotuksesi olisi tämän ehkäissyt!"
"Pois korska mies! — pois!" sanoi Andrian viitaten kärsimättömästi kädellään, "sinun pitäisi suojella roomalaisten henkeä, ja — voi Gianni! — Pietro! — — eikö syntyperä, maine ja nuoruutesi, poika parka — eikö se voinut sinua pelastaa?"
"Antakaa hänelle anteeksi, ystäväni", sanoi tribuuni väkijoukolle, — "hänen murheensa on luonnollinen ja hän ei tunne koko heidän rikkomustaan. — Poistukaa, minä pyydän — jättäkää hän meidän haltuumme".
Adrianin olisi saattanut käydä huonosti ilman noita tribuunin sanoja.Nuori ylimys astui ratsunsa seljästä ja kumartui sukulaistensa puoleen:tribuunikin luovutti hevosensa aseenkantajansa huostaan, lähestyiAdriania ja, huolimatta hänen vastustelemisistansa vei hänet syrjään —:
"Nuori ystäväni", sanoi hän suruissaan, "sydäntäni verestää; mutta kansa on vielä raivostunut, ole varovainen!"
"Varovainen!"
"Kuule — kautta kunniani, nuot miehet eivät olleet nimesi arvoisia. Kaksinkertaisesti valapattoja — salamurhaajia — kapinoitsijoita — kuule minua!"
"Tribuuni, en tarvitse selvityksiä siitä mitä näen olkoot he kuolleet syystä tahi konnamaisesti teurastetut. Sukuni pyövelin ja minun välilläni ei ole sovintoa."
"Tuleekosinustakinvalapatto? — Tule, tule, en kuule noita sanoja. Rauhotu — lähde pois — ja jos kolmen päivän kuluttua syytät minua muusta kuin liiallisesta lempeydestä, niin päästän sinut valastasi ja olet vapaa olemaan viholliseni. Kansa tarkastelee meitä — hetken kuluttua en ehkä voi pelastaa sinua."
Nuoren patriicin tunteita ei ole helppo kuvata. Hän ei ollut paljoa oleskellut sukulaistensa parissa eikä milloinkaan saanut heidän puoleltaan tuta muuta kuin tavallista kohteliaisuutta. Mutta sukulaisuus on aina sukulaisuutta! Ja tuossa, sodan kovaonnisina uhreina olivat kaadettuina hänen sukunsa puu ja vesa, ydin ja toivo. Hän tunsi että tribuunia ei käynyt syyttäminen, heidän surmapaikkansakin todisti että he olivat kaatuneet maamiestensä kimppuun hyökätessään. Hän ei tuntenut myötätuntoisuutta heidän asiaansa, vaan heidän kohtaloonsa. Kiukku ja kostokin olivat häneltä kielletyt — sydän sitä enemmän alttiina murheen iskulle ja hermottomuudelle. Hän oli vaiti ja tuijotti yhä vainajiin, runsaitten kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, ja hänen toivoton ja surullinen tilansa oli siinä määrin liikuttava, että väkijoukko, joka ensin oli vihoissaan, alkoi sääliä hänen murhettaan. Vihdoin hän näytti tehneen päätöksensä. Hän kääntyi Rienzin puoleen ja sanoi änkyttäen: "tribuuni, en moiti sinua enkä syytä. Jos olet ollut äkkinäinen tässä, Jumala on vaativa veren verestä. En ryhdy sotimaan vastaasi — puhut totta, valani on esteenä; ja jos hyvin hallitset, voin vielä muistaa olevani roomalainen. Mutta — mutta — katso noita verisiä ruumiita — me emme enää tapaa toisiamme! — Sisaresi — Jumala olkoon hänen kanssaan! — hänen ja minun välilläni on pimeä juopa!" Nuori ylimys vaikeni hetkeksi liikutuksen valtaamana ja jatkoi sitten: "nämät paperit vapauttavat minut lähettilästoimestani. Lipunkantajat, laskekaa alas tasavallan lippu. Tribuuni, älä puhu — tahdon olla tyyni — tyyni. Sitten hyvästi Rooma." Katsahtaen hätäisesti vainajiin hän hyppäsi ratsunsa selkään ja joukkonsa seuraamana katosi portista.
Tribuuni ei ollut yrittänyt pidättää häntä — ei ollut keskeyttänyt häntä. Hän tunsi että nuori ylimys oli ajatellut — toiminut niinkuin paras oli. Hän seurasi häntä silmillään.
"Näin kohtaloni", sanoi hän synkästi, "tempaa minulta jaloimman ystäväni ja parhaimman neuvonantajani — parempaa miestä ei Rooma ole milloinkaan menettänyt!"
Se on melskeisten valtioitten ikuinen kohtalo. Luokkain ja luokkain välittäjä — luonnoltaan jalo — intohimoton isänmaanystävä — ensimmäinen toimimaan — toiminnassaan tervein — katoaa pimeään näkymöltä. Hurjemmat ja vähemmän arkatuntoiset henget saavat yksinään mellastella tantereella; ei ainoatakaan puolueetonta eikä sovittavaa rengasta jää vihan ja vihan väliin — siksi kun uupumus, hirmutöistä kylläisenä, seuraa raivoa, ja lepona tervehditään despotismia.
IV Luku.
Perustuksen onteluus.
Valtiollisten tapahtumain nopea ja vaiheinen juoksu on vienyt meidät etäälle tribuunin sisaresta ja Adrianin kihlatusta. Ja tuon ihanan ja lempivän tytön mieluisat ajatukset ja suloiset haaveilut, vaikka nehänestäolivat kaikkia kunnianhimon myrskyjä ja vaaroja arvokkaammat, eivät sovellu yhtä hyvin kerrottaviksi: — niitten lempeä yksitoikkoisuus on muutamalla sanalla kuvattu. Niillä oli vain yksi esine, ne pyrkivät vain yhteen päämäärään. Kaihoksuen veljensä hovin loistoa ja, milloin hän pakotti itsensä näyttäytymään, Ninan uhkeamman ja häikäisevän kauneuden ja kaikkivaltaavan läsnäolon pimentämänä — hänestä tuo komeus ja nuot ihmisjoukot näyttivät epätodelliselta näytelmältä, josta hän palasitosielämään, — oman sydämensä toiveisiin ja aatoksiin. Tyttö parka! Velivainajansa hempeä ja hellä luonto oli hänessä kokonaan, eikä hiukkaakaan elossa olevan ankaraa henkeä eikä rajatonta kunnianhimoa — silmää väsyttävää, kiihkeätä loisteliaisuutta, — hän huonosti soveltui tuohon levottomaan, mutta uhkeaan ympäristöönsä, johon hän oli näin äkkiä siirretty.
Koko hänen hellä rakkautensa Rienziin ei pystynyt voittamaan jonkinlaista pelkoa, joka yhdessä sukupuolen ja ijän erilaisuuden kanssa esti häntä uskomasta hänelle asioita, jotka enimmin olivat hänen sydämellään.
Kun Adrianin Neapelin hovissa viipymisen määräaika oli kulunut umpeen (sillä tuohon hoviin, jonka valtaistuin oli ankarinten riitojen esineenä, tribuuni tarvitsi jaloimman ja ky'ykkäimmän edustajansa — ja juonet ja vastajuonet viivyttivät hänen lähtöänsä viikko viikolta), niin hän alkoi käydä levottomaksi ja aavistaa pahaa. Niinkuin monet itse näkymättömät, toimettomat katselijat, hän näki tietämättään kauemmaksi tulevaisuuteen kuin sekä tribuunin että Ninan syvempi järki; ja ylimysten vaarallisen tyytymättömyyden hän näki ja kuuli katseista ja kuiskauksista, jotka eivät tulleet tarkempiin ja epäluuloisempiin silmiin eikä korviin. Huolissaan, rauhattomana hän odotteli Adrianin palajamista, ei itsekkäisistä aiheista yksin, vaan syystä peljäten veljensä puolesta. Adrian di Castellossa, joka samalla oli sekä ylimys että isänmaan ystävä, oli kullakin puolueella välittäjä, ja hänen läsnäolonsa kävi päivä päivältä tarpeellisemmaksi, kunnes ylimysten salaliitto vihdoin puhkesi ilmi. Siitä hetkestä hän tuskin uskalsi toivoa: hänen tyyni mielensä, jota ei ollut sokasemassa korkealle kehittynyt nero, mikä, kuten liian usein on laita, sai tribuunin näkemään kovaa todellisuutta läpi petollisen ja välkkyvän valon, oivalsi että Rubiconin poikki oli kuljettu, ja kaikista seuraavista tapauksista hän sai vain selville kaksi seikkaa — veljensä vaaran ja ylkänsä poisjäämisen.
Vain Ninan kanssa saattoi hänen täysi sydämensä neuvotella, sillä Nina, olkoon heidän luonteensa olleet kuinka erilaiset tahansa, oli nainen, joka rakasti. Ja se heidät yhdisti. Rienzin vallan alkuaikoina he olivat viettäneet monta onnellisimmista hetkistään yhdessä, etäällä iloisista kansajoukoista, yksinään ja häiritsemättä, kesäiltoina kuutamoisilla parvekkeilla, tuossa keskinäisessä myötätuntoisuuden ja lohdutuksen jakelussa, joka kahdelle intohimoisolle ja vilpittömälle naiselle suo hupaista ajankuluketta ja tehokkainta lohtua. Mutta viimeisinä aikoina tuo seurustelu oli suuressa määrin pilaantunut. Siitä aamusta, jona ylimykset olivat saaneet anteeksi, siihen, jolloin he olivat marssineet Roomaa vastaan, oli kaikki ollut yhtämittaista rajua mielenliikutusta. Jokainen muoto, minkä Irene näki, oli uhkaava ja synkkä — kaikki hilpeys oli poissa — puuhaavaiset, huolestuneet neuvosmiehet tai aseelliset soturit olivat päiväkaudet olleet ainoat palatsissa kävijät. Rienziä ei ollut näkynyt kuin pikimältään; otsa synkkänä, Nina oli hellempi, hyväileväisempi kuin koskaan, mutta noista hyväilyistä pisti esiin murheellinen ja pahaenteinen sääli. Lohdutuksen ja rohkaisemisen yrityksiä seurasi sairaan hymy ja katkonaisia sanoja; ja Irenen olivat hänen oman sydämensä aavistukset valmistelleet sitä iskua kohtaamaan, joka lankesi — voitto oli hänen veljensä — vihollinen lannistettu — Rooma oli vapaa — mutta Colonnain ylevä huone oli menettänyt uljaimmat tukensa ja Adrian poistunut ijäksi! — Hän ei moittinut häntä, hän ei saattanut moittia veljeänsä, kumpikin oli menetellyt niinkuin kummankin tuli. Hän oli tapausten ja kohtalon uhrirukka — niitten tuulten Iphigenia, joitten tuli Rooma-laiva satamaan viedä, tahi, kenties, paiskata se syvyyteen. Hän huumaantui iskusta; hän ei itkenyt eikä valittanut; hän taipui myrskyn riehuessa, ja se kulki päällitse. Kahteen päivään hän ei nauttinut ravintoa eikä lepoa, hän sulkeutui huoneesensa, hän pyysi ainoastaan saada olla yksin: mutta kolmantena aamuna hän tointui kuin ihmeestä, sillä kolmantena aamuna tuotiin palatsiin seuraava kirje:
"IRENE. — Ennen tätä olet saanut tietää syvän suruni syyn, tunnet ettei Rooma enää voi olla Colonnan koti eikä Rooman tribuuni hänen veljensä. Kirjoittaessani näitä sanoja kunniani vain heikosti pitää minua pystyssä, kaikki rauenneet toiveeni, kaikki laatimani suunnitelmat, kaikki entinen ja nykyinen rakkauteni sinuun valtaavat sydämeni, enkä voi muuta tuntea kuin olevani kurja, Irene, Irene, suloinen muotosi ilmestyy eteeni, ja noista armaista silmistä minä luen että annat minulle anteeksi, — sinä ymmärrät minut, ja niin kalliisti kun tiedän sinun minua rakastavan, tahtoisit ennemmin että olisit kadottanut minun, ennemmin että olisin heimolaisteni kanssa haudassa, kuin tietää, että eläisin luokkani häväistyksenä, heimoni luopiona. Voi, miksikä olin Colonna? Miksikä sallimus teki minun jalosukuiseksi ja luonto ja olot kiinnittivät minun kansaan? Minä olen suljettu sekä lemmestä että kostosta: kaikki kostoni lankee minuun ja sinuun. Jumaloimani! Olemme kenties ijäksi erotetut; mutta kaiken sen autuuden nimessä, jonka olen tuntenut rinnallasi — kaiken sen humauksen, josta uneksuin — sen suloisen hetken, jolloin katseeni ensi kertaa kohtasi sinut, vartioidessani lempeän sielusi palajamista silmiisi ja huuliisi — ensimmäisen lemmentunnustuksesi — ensimmäisen suutelomme — viimeisten jäähyväistemme nimessä — vannon olevani uskollinen kuolemaani asti. Ei kukaan toinen ole koskaan karkottava sinun kuvaasi sydämestäni. Ja nyt, kun toivo näyttää rauenneen, uskollisuus käy kaksinkertaisesti pyhäksi. Ja sinä, armaani, etkö muistele minua? Etkö tahdo tuntea että olisimme kuin taivaan kihlattuja? Pohjolan taruissa kerrotaan ritarista, joka palattuaan Pyhältä Maalta tapasi impensä (joka luuli hänen kuolleeksi) taivaan morsiamena; hän rakensi erakkomajan tuon luostarin viereen ja, vaikk'eivät he enää milloinkaan nähneet toisiansa, heidän sielunsa olivat uskollisia kuolemaan asti. Samoin, Irene, olkaamme me toisillemme — kuolleita kaikelle muulle — kihlattuja muistossamme — ylhäällä vihkiytyäksemme. Mutta ennenkuin lopetan, yksi toivo sittenkin minulle sarastaa. Veljesi elämänrata, loistava ja ylevä, saattaa olla vain kuin putoavan tähden; jos pimeys sen nielisi, jos hänen valtansa loppuisi, jos hänen valtaistuimensa särkyisi ja Rooma ei enää tuntisi tribuuniansa, jos sinulla ei enää olisi veljenä heimoni tuomari ja surma, jos sinä loistostasi syöstäisiin, jos olisit ystävittä, sukulaisitta, yksin — silloin ilman kunniani tahraa, ilman häpeätä ja inhoa ottamastani mahtia ja onnellisuutta kädestä, joka vielä punottaa heimoni verestä, voin vaatia sinut omakseni. Kunnia lakkaa vallitsemasta, silloin kun sinä lakkaat olemasta suuri. En uskalla liiaksi antautua tuon unelman valtaan, se luettanee synniksi meille kummallekin. Mutta se on kuiskattava, jotta tuntisit Adrianisi kokonaan, koko hänen heikkoutensa ja voimansa. Oma lemmittyni, ikuisesti lemmittyni, toivottomasti lemmittynä hellemmin lemmittyni, hyvästi! Enkelit murheesi lieventäkööt ja varjelkoot minua synnistä, että ainakin tämän perästä kohtaisimme toisemme jälleen!" —
"Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä!" sanoi impi, puhjeten vihdoin itkuun, "ja minä olen jälleen autuas!"
Tuo kirje painettuna sydämelleen hän näytti toipuvan murheensa syvyydestä; hän kohtasi veljensä hymy huulilla, Ninan avoimin sylin, ja jos häntä murhe vielä kalvoi, niin se oli kätkössä kuin mato kukan helmassa.
Sillä välin, ensimmäisen voitoninnostuksen perästä, vaikeroiminen seurasi Rooman ihastusta; niin suuri oli ollut mieshukka, että yksityisten murhe riitti tukahuttamaan yleisen voittoriemun, ja useat surevista syyttivät puolustajaansa sortajiensa tuhotöistä, "Roma fu terribilmente vedovata" ["Rooma hirmuisesti leskeytyi"]. Lukuisat hautajaiset syvästi koskivat tribuuniin, ja samassa suhteessa kuin hänen myötätuntoisuutensa kansaan, kasvoi hänen vihansa ylimyksiin. Niinkuin kaikki, joitten uskonto on palava ja innokas, ei tribuunikaan paljoa sietänyt rikoksia, jotka koskivat uskonnon perustuksia. Valapatto oli hänestä alhaisin ja sovittamattomin teko, ja surmansa saaneet ylimykset olivat olleet kahdesti valapattoisia. Vihansa katkeruudessa hän kielsi heidän perheensä moneen päivään vaikeroimasta heidän ruumiittensa ääressä ja hän salli heidät vaan yksityisesti ja hiljaisesti haudattaa esi-isiensä holveihin: kohtuuton kosto, joka tahrasi hänen laakerinsa, mutta joka tuskin saattoi eritä hänen jyrkästä isänmaanrakkaudestaan. Kiirehtien lopettamaan, mitä hän oli alottanut ja päättäen heti marssia Marinoon, mihin kapinoitsijat olivat koonneet pirstaantuneet joukkonsa, hän kutsui neuvostonsa kokoon, esitti sille voiton varmuuden ja sitä seuraavan täydellisen rauhan paluutuksen. Mutta sotamiesten palkka oli maksamatta; ne olivat jo nurisseet; rahasto oli tyhjennetty, oli välttämätöntä täyttää se uudella verotuksella.
Neuvosmiesten joukossa oli useita, joitten perheet olivat saaneet hirmuisesti kärsiä taistelusta — ne kylmäverisesti kuuntelivat sodan jatkamista esitettävän. Toiset, niitten joukossa arka, mutta hyvää tarkottava Pandulfo, jotka tiesivät että heidän oman voittoriemunsakin suru ynnä kauhu oli synnyttänyt vastavaikutusta kansassa, selittivät että ei ollut menemistä esittämään uusia veroja. Rohkeampaa vastarintaa teki kolmas puolue, etupäässä Baroncelli — perusaatteeton, kunnianhimonen yllyttäjä — joka rahvaan mieleisellä luontonsa raakuudella kutkutellen sen huonoimpia intohimoja ja tuolla edistämisen teeskentelyllä, jota nykyään kutsutaan "liikutukseksi", jolla usein hurjin hullu pääsee tarkinta valtiomiestä edemmäksi, oli hiljaisesti saavuttanut suuren vaikutuksen alemmissa luokissa. Ne uskalsivat moittia uljasta tribuunia liiallisesta komeudesta, jota he itse ensimmäisinä olivat terottaneet hänen mieleensä — ja puolittain viittailivat kehnoihin ja epärehellisiin vaikuttimiin hänen vapauttaessaan ylimykset Rodolfin syytöksestä. Samasta eduskunnasta, jonka tribuuni oli henkiin herättänyt ja uudistanut vapauden tueksi — vapaus oli hyljätty. Hänen tulinen kaunopuheliaisuutensa vaikutti kolkkoa vaitioloa, ja lopuksi äänet olivat uusia veroja ja Marinon-retkeä vastaan. Rienzi lähti kokouksesta kiireesti ja hätäisenä. Lähtiessään salista, kirje annettiin hänen käteensä; hän luki sen ja oli hetken kuin ukkosen iskemänä. Sitten hän kutsui vartiojoukkonsa päällikön ja määräsi viisikymmentä ratsumiestä olemaan valmiina hänen käskyilleen, lähti Ninan huoneesen, tapasi hänen yksinään ja seisahtui hetkeksi katselemaan häntä niin kiinteästi, ettei hän peljästyksen valtaamana kyennyt puhumaan sanaakaan.
"Meidän on eroaminen."
"Eroaminen!"
"Niin, Nina; saattojoukkosi on valmiina, sinulla on sukulaisia, minulla ystäviä Florensissa. Florens on oleva kotisi."
"Cola —"
"Älä katsele minua noin. Vallan, loiston turvallisina aikoina sinä olit kaunistukseni, neuvonantajani.Nytolet vaan minulle häiriöksi. Ja —"
"Voi Cola, älä puhu tuollaista! Mitä on tapahtunut? Älä ole noin kylmä — älä synkistä kulmiasi — älä käänny pois! Enkö ole sinulle enempi kuin iloisten hetkien toveri — kuin lempilintunen? Enkö ole puolisosi, Cola — enkä jalkavaimosi?"
"Liian rakas — liian rakas minulle", jupisi tribuuni; "sinä sivullani minä olen vaan puoleksi roomalainen. Nina, nuo kehnot orjat, jotka itse vapautin, hylkäävät minut. — Nyt juuri tänä hetkenä, jolloin saattaisin ainiaaksi häätää kaikki esteet Rooman uudistamisen tieltä nyt kun yksi voitto viittaa täydellisen menestyksen uraan — nyt kun maa on näkyvissä onneni jättää minut ulapalle! Nyt on vaara suurempi kuin ylimysten raivotessa — ylimykset ovat paenneet; kansa on kavaltamaisillaan Rooman ja minun."
"Ja tahtoisitko ettäminustakintulisi petturi! Ei, Cola; kuolemassakin on Nina oleva rinnallasi. Elämä ja kunnia heijastuvat sinusta, ja se isku, joka kumoaa olemuksen, on hävittävä mitättömän varjonkin. Minä en tahdo erota sinusta."
"Nina", sanoi tribuuni ponnistellen suonenvedon tapaisessa liikutuksessa, — "saatat puhuakuolemastasanan oikeassa merkityksessä. — Lähde! Jätä hän, joka ei enää voi suojella sinua eikä Roomaa!"
"En koskaan — koskaan."
"Oletko päättänyt?"
"Olen."
"Olkoon niin", sanoi tribuuni syvästi murheellisin äänin. "Valmistaudu pahimpaan."
"Pahintaei ole sinun luonasi Cola!"
"Tule syliini, uljas nainen, sanasi kurittavat heikkouttani. Mutta sisareni? Jos kaadun,sinä, Nina, et ole elävä jälkeeni — kauneutesi hekumallisimman sydämen ja voimakkaimman käden saaliina.Meilläon oleva sama hauta Rooman vapauden pirstojen keskellä. Mutta Irene on heikompaa ainetta, lapsi parka, minä olen ryöstänyt häneltä lemmittynsä ja nyt —"
"Olet oikeassa; Irene lähteköön. Ja hyvin saattanemme salata häneltä hänen lähtönsä todellisen syyn. Olojen muutos olisi paras hänen murheelleen ja joka tapauksessa se näyttäisi uteliaista luonnolliselta. Minä lähden häntä valmistelemaan."
"Lähde, armaani. Tahtoisin mielelläni olla yksin ajatuksineni. Mutta muista, hänen on lähteminen tänään — hiekkamme juoksee nopeaan."
Kun Nina oli sulkenut oven, niin tribuuni otti kirjeen esiin ja luki sen uudestaan huolellisesti. "Paavin legaatti lähtenyt Siennasta — käskenyt tuota tasavaltaa peräyttämään apujoukkonsa Roomasta — julistanut minut kapinoitsijaksi ja kerettiläiseksi — sieltä lähtenyt Marinoon ja on nyt keskusteluissa ylimysten kanssa. Voi, ovatko uneni olleet valheellisia — yhtä petollisia kuin valveilla olevaiset, jotka päivällä imartelevat ja pettävät? Tuollaisessa vaarassa hylkääkö kansa minut ja itsensä? Pyhimysten ja marttyyrien sotajoukko, urhojen ja sankarien haamut, oletteko ijäksi jättäneet muinaisen kotinne? Ette, ette, minua ei nostettu näin sortuakseni; minä olen he vielä masentava — ja jättävä nimeni perinnöksi Roomalle, sortajan varotukseksi — vapauden esikuvaksi!"
V Luku.
Rakennuksen laho.
Ninan ystävällinen taito sai Irenen uskomaan että hänen aiotun Florensin-matkansa aiheena oli vain hänen veljensä hellä tarkotus saada häntä muuttamaan olinpaikkaa, jota hänen omat ajatuksensa katkeroitsivat ja jossa hän itsensä ja Adrianin välisen suhteen takia oli alttiina kaikelle, mikä saattoi olla kiusallista ja ikävää. Sen pikaisuuden syyksi pantiin äkkiarvaamatta Florensiin aseita ja rahaa lainaamaan matkustavan lähetyskunnan lähtö, joten hän saisi turvallisen ja arvokkaan saattojoukon. — Kärsivällisesti hän alistui tuohon, mitä hän piti huojennuksena, ja sovittu oli että hän oli jonkun ajan vieraileva erään Ninan sukulaisen luona, joka oli mahtavan florensilaisen luostarin abbedissa. Luostarin yksinäisyyden aatos oli tervetullut tuolle särjetylle sydämelle ja väsyneelle mielelle.
Mutta vaikka hänelle ei oltu ilmaistu Rienziä uhkaavaa vaaraa, niin syvästi murheellisena ja pahaa aavistaen hän vastasi hänen syleilyynsä ja jäähyväis-siunaukseensa; ja vihdoin kantotuolissaan, Rooman porttien ulkopuolella, hän katui lähtöä, jolle vaaran mahdollisuus loi pakenemisen näön.
Mutta kantotuolin ja sen saattojoukon peittyessä illan hämärään, draaman melskeisimmät henkilöt kääntävät huomiomme puoleensa. Rooman kauppiaat ja käsityöläiset pitivät tuona aikana ja erittäin Rienzin kansallismielisenä hallituskautena joka viikko kokouksia kussakin kaupungin kolmessatoista korttelissa. Ja kansanvaltaisimmassa näistä oli Cecco del Vecchio oraakeli ja johtaja. Tuosta kokouksesta, jossa seppä oli esimiehenä, kuului jytinä, joka kävi maanjäristyksen edellä.
"Niin", sanoi yksi joukosta — Luigi, teurastaja — "sanotaan hänen tahtoneen panna uutta veroa ja sentähden hajottaneen neuvoston istunnon tänään, kun noitten kelpo miesten tuli kansaa surku; se on synti ja häpeä, että rahasto on tyhjä."
"Minä sanoin hänelle", virkkoi seppä, "että olkoon hän varuillaan kansaa verottaessaan. Ei köyhät ihmiset veroja siedä. Mutta kun ei hän ota neuvojani onkeensa, nähköön, kuinka käy — hepo juoksee tiehensä, marhaminta jää kouraan."
"Sinunkoneuvojasi, Cecco! Ei hänen mahansa niitä enää sulata. Se mies on käynyt ylpeäksi kuin paavi."
"Mutta hän on sentään suuri mies", sanoi muuan joukosta. "Hän meille lait antoi — puhdisti Campagnan rosvoista — täytti katujen varret kauppioilla, puodit tavaroilla, lannisti Italian kopeimmat herrat ja hurjimmat soturit —"
"Ja panee nyt veroja kansan niskoille, — siinä suurkiitokset avustamme", sanoi äkeä Cecco. "Mitä hän olisi ilman meitä? — Me, jotka teimme, voimme tehdä tekemättömäksikin."
"Mutta", jatkoi puolustaja huomatessaan että hänellä oli kannattajansa. — "sittenpä hän verottaa meitä omista eduistamme."
"Kuka niitä nyt ahdistaa?" kysyi teurastaja.
"Kyllä, ylimykset kokoovat uusia voimia Marinossa."
"Marino ei ole Rooma", sanoi Luigi, teurastaja. "Odottakaamme, kunnes he tulevat porteillemme — kyllä tiedämme kuinka heitä vastaan otamme. Taikka, mitä siihen tulee, lienemme saaneet tarpeeksemme tappelusta — kaksi veliparkaani sai kumpikin pistoksen liikaa. Miksi ei tribuuni, jos hän on suuri mies, anna meille rauhaa? Lepo on kaikki mitä tarvitsemme."
"Voi!" huokasi muuan satulaseppä. "Sopikoon hän vaan ylimysten kanssa.Ne olivat ainakin hyviä ostajia."
"Minä puolestani", sanoi eräs hauskannäköinen veitikka, joka oli ollut haudankaivaja huonoina aikoina, mutta nyt avannut puodin ja ruvennut myymään rihkamoita elossa oleville, "minä hänelle kaikki antaisin anteeksi, mutta en tuota porfyrivaasikylpyä."
"Se oli paha paikka se", sanoivat useat pudistaen päätänsä.
"Ja joutavia temppuja koko ritariksi rupeaminen paitsi tuota viiniä, joka juoksi hevosen sieramista —siinäoli hiukan järkeä."
"Hyvät herrat", sanoi Cecco, "siinä se hulluus oli, ettei hän tehnyt ylimyksiä päätä lyhemmiksi, kun ne pyristelivät hänen verkossaan, niin sanoo Messere Baroncellikin. Niin, Baroncelli on kunnon mies, ei hän tyydy puolinaisiin toimiin. Se oli jonkinlaista kansan pettämistä. Silloin emme olisi ikinä menettäneet niin monta reipasta poikaa San Lorenzon portilla."
"Totta, totta, se oli häpeä; jotkut sanovat että ylimykset olivat lahjoneet hänen."
"Ja nuot jalot Colonna-parat", virkkoi toinen — "poika ja isä — ne olivat perheensä parhaita, paitsi Castelloa. Minun tulee heitä surku ja sääli."
"Mutta asiaan", sanoi eräs, joka olirikkainjoukosta, "verossa se ponsi löytyy, Kehtaa verottaameitä. — Uskaltakoon!"
"Sitä hän ei uskalla; sanotaan paavinkin jo nousevan karvat pystyyn, joten hänellä ei ole muihin kuin meihin turvattavaa!"
Ovi lensi seljälleen — mies syöksähti suu auki sisään:
"Hyvät herrat, paavin legaatti on saapunut Roomaan ja kutsunut luokseen tribuunin, joka vast'ikään on lähtenyt hänen luotaan."
Ennenkuin kuulijat ehtivät tointua hämmästyksestään, sai torvien toitotus heidän rientämään paikoiltaan; he näkivät Rienzin olevan liikkeellä uljaassa loistossaan, tavanmukaisen ratsujoukkonsa keralla. Hämärä oli tulossa, ja soihdunkantajat kulkivat hänen edellään. Hänen kasvoillaan vallitsi syvä tyyni, mutta se ei ollut tyytyväisyyden tyyntä. Hän kulki edelleen, ja katu oli jälleen autio. Rienzi saapui Capitoliin ääneti ja läksi siihen palatsin huoneustoon, missä Nina kalpeana ja hätäisenä odotti häntä.
"Hyvin, hyvin, hymyilethän! Ei — se on tuo hirmuinen hymy, pahempi kuin synkkä katseesi. Puhu, lemmittyni, puhu! Mitä kardinaali sanoi?"
"Vähän, mikä sinua ilahuttaa. Hän puhui ensiksi komeasti ja juhlallisesti tuosta rikoksesta julistaa roomalaiset vapaiksi; sitten kavalluksesta mennä vakuuttamaan että Rooman kuninkaan valitseminen on roomalaisten asia."
"Hyvä — vastauksesi?"
"Sellainen, joka sopii Rooman tribuunille: vakuutin ja todistin joka oikeuden. Kardinaali siirtyi toisiin syytöksiin."
"Mihin?"
"Ylimysten verenvuodatukseen San Lorenzon porteilla — puolustaessamme itseämme valapattoisilta salamurhaajilta; tuo on oikeastaan päärikos. Paavi kallistaa korvansa Colonnain puheille. Sitten pyhyydenhäväistys — niin, pyhyydenhäväistys (naura jo Nina, naura!) kun kylvin porfyriastiassa, jota Konstantinus käytti pakanana ollessaan."