"Käske tänne ylikonstaapelit."
Veljekset yhä olivat mykkinä.
Konstaapelit astuivat sisään,
"Ystäväni", sanoi Rienzi, "messere Brettonella ja messere Arimbaldolla on määräykseni jakaa tuhannen floriinia sotamiehillenne. Tänä iltana lyömme leirimme Palestrinan edustalle."
Konstaapelit poistuivat nähtävästi hämmästyneinä. Rienzi katseli hetken aikaa veljeksiä, ja ivallinen hymy ilmaisi hänen voittoriemunsa. "Ettehän uhraustanne surkeile,ystäväni!"
"Emme", sanoi Brettone, "turhan se saatavaamme nostaa."
"Suoraan puhuttu — vielä kerran kätenne! — Kunnon tivolilaiset odottavat minua Piazzalla — tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi puolipäivään."
Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. — "Tuo roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."
"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuoVillani, on aina kintuissamme!"
"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.
Soturit saivat palkkansa — armeija lähti liikkeelle — senaattorin kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.
Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen — ja he vasten tahtoaan ihastuivat hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä. Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta, tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!
VI Luku.
Tapaukset lähenevät loppuaan.
Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä, istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa, joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus, mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen, joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi, asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi vaeltava-ritari oli varttunut — älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi päälliköksi.
"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani — veljeni hänen sotavoimansa päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."
"Ja sentään veljenne piirittävät Palestrinaa!" sanoi Stefanello terävästi.
"Mutta he minun määräyksestäni kuluttavat aikansa sen muurien edustalla. Ettekö näe että juuri tässä piirityksessä, hyödyttömässä jos tahdon, Rienzi menettää ulkomaisen maineensa ja kansan suosion, mikä hänellä on Roomassa."
"Herra ritari", sanoi Luca di Savelli, "puhutte kuin mies, joka on perehtynyt aikamme syvään valtiotaitoon; ja kaikkiin meitä uhkaaviin olosuhteisin katsoen, esityksenne näyttää kerrassaan soveliaalta ja kohtuulliselta. Te, toiselta puolen sitoudutte asettamaan meidät ja toiset ylimykset Roomaan sekä toimittamaan Rienzin Leijonaportaille —"
"Ei sillä lailla, ei sillä lailla", vastasi Montreal vilkkaasti. "Minä suostun joko masentamaan ja hervaamaan hänen voimansa, niin että hänestä tulee kätyrimme, pelkkä vallan varjo — taikka, jos hänen ylpeä henkensä ei pysy aisoissaan, laskemaan hänen jälleen vapauteen Saksan erämaihin. Tahtoisin saada hänen kahlehdituksi tai maasta pois, mutta en tuhota häntä, ellei (lisäsi Montreal hetken vaitioltuaan) sallimus ehdottomasti aja meitä siihen. Valta ei saisi kysyä uhria, mutta sen vakuuttamisessa uhrit saattavat käydä tarpeellisiksi."
"Minä ymmärrän teidän perinpohjaisuutenne", sanoi Luca di Savelli, jäinen hymy huulillaan, "ja olen tyydydetty. Kun kerran olemme päässeet asemillemme ja palatsimme taasen ovat miehiä täynnä, niin suonpa senaattorille pitkää ikää. Tuon lupaatte saada aikaan?"
"Lupaan."
"Ja palkaksi vaaditte meidän suostumuksemme podestan virkaan viideksi vuotta."
"Oikein sanotte."
"Minä kerrassaan suostun ehtoihin", sanoi Savelli: "tuossa käteni. Olen kyllästynyt näihin riitaisuksiin, keskinäisiimmekin, ja minun mielestäni muukalainen hallitusmies parhaiten kykenee järjestämään olot: eritenkin jos, kuten teidän on laita, herra ritari, hänen synnyntänsä ja maineensa ovat sellaisia, että hän kykenee ymmärtämään ylimysten ja plebeijien erotuksen."
"Minä puolestani", sanoi Stefanello, "minä näen että meidän on vaan kahdesta pahasta valittava — en pidä muukalaisesta podestasta, mutta vielä vähemmän pidän plebeiji-senaattorista: — tuossa minunkin käteni, herra ritari."
"Jalot herrat", sanoi Montreal lyhyen vaitiolon jälkeen, siirtäen miettiväisenä läpitunkevan katseensa toisesta toiseen, "välikirjamme on vahvistettu, sananen vielä jälkiliitteeksi. Walter de Montreal ei ole Pepin, Minorbinon kreivi! Kerran ennen, aavistamatta, sen tunnustan, että voitto olisi niin helppo, uskoin teidän asianne ja omani valtuutetulle; teidän asianne hän ajoi perille, minun asiani hän menetti. Hän karkotti tribuunin ja antoi sitten ylimysten ajaa hänet itse tiehensä. Tällä kertaa minä pidän omia puoliani; ja pankaa mieleenne, minä Suuressa Komppaniassa olen oppinut sen läksyn, ettei koskaan ole vakoojaa eikä karkuria armahtamista, olkoon hän mitä arvoa tahansa. Suotte anteeksi vihjaukseni. Muuttakaamme puheenainetta. Vai pitelette linnassanne vanhaa ystävääni di Castelloa?"
"Niin", sanoi Luca di Savelli, sillä Stefanello, jota pisti Montrealen uhkaus, johon hän ei uskaltanut sanoin vastata, pysyi harmistuneena vaiti; "niin, ja senaattorin neuvoskunta on yhtä jalosukuista vähempi."
"Viisaasti teette. Minä tunnen hänen kantansa ja luonteensa, hän on tuumillemme nykyään vaarallinen. Mutta kohdelkaa häntä hyvin, minä pyydän teitä; hän saattaa vast'edes olla meille hyödyksi. Ja nyt hyvät herrat, silmiäni raukasee, sallikaa minun poistua. Hauskoja unia nähkäämme kaikki uudesta vallankumouksesta!"
"Teidän luvallanne, jalo Montreal, saatamme teidät levolle", sanoi Luca di Savelli.
"Kautta uskoni, ette ikinä. En ole tribuuni, jolla on korkeita signoria hovipoikina, vaan vaatimaton herrasmies ja reima soturi; palvelijanne minulle osottavat kammion, minkä vieraanvaraisuutenne määrää miehelle, joka makeasti nukkuisi missä aitovieressä tahansa, avonaisen taivaanne alla."
Savelli kuitenkin saattoi tulevan podestan hänen suojaansa. Sitten hän palasi Stefanellon luokse, joka astuskeli edestakasin huoneessa mittavin ja kiivain askelin. "Mitä olemme tehneet, Savelli?" sanoi hän hätäisesti; "myyneet kaupunkimme raakalaiselle!"
"Myyneet!" sanoi Savelli; "minun mielestäni meillä on toinen osa tuossa kaupassa, josta olemme sopineet. Olemme ostaneet, Colonna, emme myyneet — ostaneet henkemme tuolta sotavoimalta; ostaneet valtamme, varallisuutemme, linnamme tuon senaattori-villitsijän käsistä; ostaneet parhaimman kaikista, voittoriemun ja koston. Vaiti, Colonna, ettekö näe, että surmamme olisi tullut, jos olisimme uhmanneet tuota suurta soturia. Senaattorin liittolaisena Suuri Komppania olisi marssinut Roomaan, ja jos sitten Montreal olisi auttanut Rienziä tahi tappanut hänet (sillä minusta hän on Romulus, joka ei suvaitse Remusta), me kuitenkin olisimme hukassa.Nytme olemme määränneet omat ehtomme ja osamme ovat tasatut. Vieläpä ensi askel otetaan meidän hyväksemme. Rienzi joutuu paulaan, ja me palaamme Roomaan."
"Ja sitten provencelaisesta tulee kaupungin hirmuvaltijas."
"Podesta, suvaitkaa. Podestat, jotka loukkaavat kansaa, usein karkotetaan ja joskus kivitetään — podestat, jotka solvaavat ylimyksiä, usein puukotetaan, joskus myrkytetään", sanoi Savelli. "Riittäköön täksi päivää. Älkäämme kuitenkaan tuolle karhulle, Orsinille, mitään puhuko. Sellaiset miehet pilaavat kaiken järkevyyden. Olkaamme huoleti, Stefanello."
"Luca di Savelli, teillä ei ole Roomassa sellaista, panosta, kuin minulla on", sanoi nuori ylimys kopeasti;, "ei mikään podesta voi teiltä riistää Italian pääkaupungin ensimmäisen signorin arvoa!"
"Jos tuon olisitte Orsinille sanonut, olisivatpa miekat hellinneet huotrasta", virkkoi Savelli. "Mutta olkaa huoleti, sanon minä; ensi toimemme on tuhota Rienzi, ja sitten onhan toisen vihollisen kuoleman ja toisen nousun välillä keinoja, joita Ezzelino da Romana opetti varoville miehille. Olkaa huoleti, niin ensi vuonna, jos vaan yhtä köyttä vedämme, Stefanello Colonna ja Luca di Savelli ovat Rooman senaattoreina ja nuot suuret miehet matojen ruokana!"
Heidän noin keskustellessaan Montreal, ennen levolle menoaan, katseli kammionsa avonaisesta akkunasta syksyisessä kuutamossa uinuvaa maisemaa, jossa yltympäri piirittäjien leiritulet loistivat kalvakoina ja vakavina.
"Aavat tasangot ja väljät laaksot", ajatteli soturi, "ennen pitkää saatte rauhassa levätä uuden valtikan alla, jota vastaan ei vähäpätöinen tyranni uskalla nousta. Ja te valkeat palttinaseinät, te minulle muistutatte kuinka valtakuntia voitetaan. Samoin kuin muinoin paimentolaistelteistä kohosi mahtava Babylon, jota 'ei ollut siihen asti kuin assyrialainen sen perusti niille, jotka erämaassa asuivat', niin perustetaan Europan uusista ismaeliitoista sukukunta, josta ei nyt uneksuta, ja eilinen leiri on oleva huomispäivän pääkaupunki. Vähän aavisti tosiansa paavi työntäessään minut kirkon helmasta joutavan virheen takia, minkä vihollisen hän Roomalle nosti! Kuinka juhlallinen yö! — kuinka hiljaa taivaat ja maa! — tähdetkin rauhallisina ikäänkuin odottaen alahan tapahtumia! Kuinka juhlalliselta ja hiljaiselta tuntuu oma mieleni, ja kuitenkin outo tunne sanoo minulle että lähestyn uskaltavan eloni ratkaisevaa kohtaa."
I Luku.
Vihamieliset tähdet varjostavat toisensa kuoleman kartanolla.
Piirityksen neljäntenä päivänä ja lyötyään takasin noitten miltei voittamattomien muurien turviin Orsinin ruhtinaan johtamat ylimysten sotavoimat, senaattori palasi telttiinsä, missä Roomasta saapuneet viestit odottivat häntä. Hän vilkasi ne hät'hätää lävitse; mutta jokainen sisälsi uutisia, jotka kauemmin olisivat viivyttäneet vaaroihin tottumattomamman miehen silmää. Yksi kertoi että Albornoz, jonka siunaus oli vahvistanut hänet senaattorin arvoon, oli erityisen suosiollisesti ottanut vastaan Orsinein ja Colonnain lähettiläät. Hän tiesi että kardinaali, jonka tuumat liittivät hänet Rooman patriiceihin, toivoi hänen kukistumistaan, mutta hän ei peljännyt Albornozta; kenties hän sisimmässä sydämessään odotti että paavin legaatti ryhtyisi johonkin julkiseen väkivaltaisuuteen, joka vieroittaisi hänet kokonaan kansasta.
Vielä sai hän tietää senkin, että hänen lyhyenä poissaolo-aikanaan Pandulfo di Guido oli kahdesti puhutellut kansaa, ei senaattorin hyväksi, vaan surkeasti valittaen Rooman kaupan lamausta sen rikkaampien ylimysten poistumisen seurauksena.
"Sen takia hän siis on luopunut minusta", sanoi Rienzi itsekseen."Pitäköön varansa!"
Sitä seuraavat tiedot koskivat häneen syvästi. Walter de Montreal oli julkisesti saapunut Roomaan. Tuo tunnoton rosvo, jonka ryöstösaalista kaikki Europan pankit olivat väärällään — jonka Komppania oli kuninkaan armeija — jonka äärettömän, perus-aatteettoman kunnianhimon hän hyvästi tunsi — jonka veljet olivat hänen leirissään petoksesta jo enemmän kuin epäiltyinä: — Walter de Montreal oli Roomassa!
Senaattori joutui aivan suunniltaan tuosta uudesta vaarasta; sitten hän virkkoi hampaitaan kiristellen:
"Olet leijonan luolassa, tiikeri!" Hetken perästä hän jatkoi: "Yksi harha-askel, Walter de Montreal, eikä Suuren Komppanian luustoiset kourat sua tempaa helvetistä! Mutta mitä minä voin tehdä! Palatako Roomaan — Montrealen tuumat eivät ole ilmi — ei mitään syytöstä häntä vastassa! Minkä verukkeen nojalla minä saatan luopua piirityksestä? Palestrinan jättäminen on ylimysten voittoriemu — Adrianin hylkääminen, asiani alennus. Joka hetki, jonka olen poissa Roomasta, hautoo petosta ja vaaraa. Pandulfo, Albornoz, Montreal — kaikki työskentelevät vastaani. Nyt tarkka ja luotettava urkkija liikkeelle — aivan niin, tulipa mieleeni — Villani! Hei, Angelo Villani!"
Nuori kamaripalvelija ilmaantui.
"Luulenpa", sanoi Rienzi, "usein kuulleeni että olet orpo?"
"Olen, herrani: vanha augustinolainen nunna, joka hoiti lapsuuttani, kertoi minulle monet kerrat että vanhempani ovat kuolleet. Molemmat he olivat jalosukuisia, herrani; mutta minä olen häpeän lapsi. Ja minä usein puhun ja aina ajattelen sitä, muistuttaakseni Angelo Villanille, että hänen on voittaminen nimi itse."
"Nuori mies, palvele minua niinkuin olet palvellut, niin, jos elän, sinun ei tarvitse kutsua itseäsi orvoksi. Kuule minua! Tarvitsen ystävän — Rooman senaattori tarvitsee ystävän — vain yhden ystävän — armias Jumala! vain yhden ainoan!"
Angelo lankesi polvelleen ja suuteli herransa viittaa.
"Sanokaa palvelijan. Olen liian halpa Rienzin ystäväksi."
"Liian halpa! — Jumalan edessä ei mikään ole halpa, ellei katala sielu ylhäisten arvonimien alla. Minulle, poikani, on olemassa vaan yksi aateluus ja Luonto kirjoittaa sen valtakirjan. Niin, kuulethan joka päivä noitten provencelaisten veljestä Walter de Montrealesta — suurten rosvojen suuresta päälliköstä."
"Kyllä, herrani, ja olen nähnyt hänen."
"Hyvä, hän on Roomassa. Vain jokin rohkea tuuma — jokin kannatettu ja tarkoin suunniteltu konnankoukku on saattanut saada tuon rosvon julkisesti saapumaan Italian kaupunkiin, jonka aluetta hän muutama kuukausi sitten raivasi tulella ja miekalla. Mutta hänen veljensä ovat lainanneet minulle rahaa — ovat olleet apuna palatessani, — omissa tarkotuksissaan tosin, mutta minun näennäinen riippuvaisuuteni suo heille tosi vallan. Nuot Pohjolan miekkamiehet leikkaisivat kurkkuni poikki, jos Suuri Kapteeni käskisi. Hän toimii otaksumansa heikkouteni varalta. Minä tunnen hänen vanhastaan. Epäilen — luen hänen aikeensa, mutta en voi niitä todistaa. Todistuskappaleitta en voi jättää Palestrinaa, en lähteä syyttämään enkä kiiniottamaan häntä. Sinä olet älykäs, ajatteleva, terävä — lähtisitkös Roomaan? — pitämään öin päivin varalla hänen toimiaan — ottamaan selkoa, käykö hänen luonaan Albornozen tai ylimysten lähettiä, onko hän Pandulfo di Guidon kanssa keskusteluissa — lyhyesti, vartioimaan hänen asuntoaan yöt päivät. Hän ei pidä salakähmästä, tehtäväsi on vähemmän vaikea kuin miltä se näyttää. Ilmoita Signoralle kaikki, mitä saat tietää. Toimita tietoihini uutisesi joka päivä. Tahdotko ottaa tuon tehtäväksesi?"
"Kyllä, herrani."
"Heti sitten ratsun selkään! — ja muista että paitsi sydämeni puolisoa minulla ei ole Roomassa ainoatakaan uskottua."
II Luku.
Montreal Roomassa.
Vaara, joka Montrealen tulosta uhkasi Rienziä oli tosiansa hirvittävä P. Johanneksen ritari oli vienyt sotavoimansa Lombardiaan ja luovuttanut sen Venetsian valtion käytettäväksi sen sodassa Milanon arkkipiispaa vastaan. Tuosta palveluksesta hän otti äärettömän maksun, sekä sai talveksi mukavasti majoitetuksi joukkonsa, jolle hän seuraavaksi kevääksi valmisteli suurenmoisia tehtäviä. Jätettyään Palestrinan salaa ja valepuvussa, Montreal pienen seurueensa keralla, joka Tivolissa liittyi häneen, läksi Roomaan. Hänen näennäisenä tarkotuksenaan oli osaksi onnitella palannutta senaattoria, osaksi periä rahat, jotka hänen veljensä oli lainannut Rienzille.
Hänen salaisen tarkotuksensa olemme jo osittain nähneet; mutta tyytymättä ylimysten kannatukseen, hän suunnattoman rikkautensa turmelevilla keinoilla toivoi saavansa muodostetuksi kolmannen puolueen, omien vastaisten aikeittensa varaksi. Rikkaus todella tuona aikana ja tuossa maassa tuskin vähemmän osteli kruunuja, kuin Rooman keisarikunnan viimeisinä päivinä. Ja monissa perinnöllisten kiistojen kuluttamissa kaupungeissa puolueviha oli yltynyt siihen määrään, että vieras tyranni, jos hänessä oli tahtoa ja kykyä karkottaa toinen puolue, sai ainakin ajaksi toisen allensa. Hänen jälempi menestyksensä oli suuresti sen mukainen, kuinka hän pystyi säilyttämään asemansa kaupunkilaisista riippumattomilla voimilla, ja oliko hänen rahastonsa siinä kunnossa, ettei se kaivannut veron kammottua apuväkeä. Mutta ollen enemmän ahnaita kuin kunnianhimoisia, enemmän julmia kuin jänteviä, tuollaiset vallanriistäjät tavallisesti kukistuivat kouristavaan pakkoverotukseen tai tarpeettomaan verilöylyyn.
Montreal, joka tyynin ja tarkastelevin silmin oli seurannut aikansa epälukuisia vallankumouksia, luuli voivansa välttää noita erehdyksiä. Ja niinkuin lukija jo on huomannut, hän oli perinpohjaisesti ja älykkäästi päättänyt lujentaa anastuksensa ihka uudella ylimysrodulla, joka, palvellessaan häntä Pohjolan läänitys-ehdoilla ja aina valmiina puolustamaan häntä, koska se siten valvoi omaa parastaan, auttaisi häntä pystyttämään, ei yksinäisen tyrannin mätää ja hataraa kyhäystä, vaan uuden, lujan ja ehjän ylimysvallan järkkymätöntä linnaa. Siten suuret hallitsijahuoneet olivat perustetut Pohjolassa, missä kuningasta, vaikka hän näennäisesti oli ylimysten ohjissa, tosiasiassa tuki yhteinen etu, sekä masennettua väestöä että vieraita hyökkäyksiä vastaan.
Sellaiset tuumat mielessä — liidellen vielä väljemmillä, vain Alppien rajoittamilla kunnian ja voiton kentillä — Suuren Komppanian päällikkö katseli seitsenkukkulaisen kaupungin pylväitä ja kaarroksia.
Pelko ei haitannut hänen ajatustensa pitkää virtaa. Hänen veljensä olivat Rienzin palkkalaisarmeijan johtajia — tuo armeija hänen kätyrinsä. Rienziin nähden hänellä oli velkojan oikeudet. Näin hän yhtä puoluetta vastaan piti itsensä turvattuna. Mitä paavin ystäviin tulee, hän oli saanut yksityisiä, vaikka varovaisia kirjeitä Albornozelta, joka vaan tahtoi käyttää häntä hyväkseen saadakseen ylimykset takasin, ja hänen ja viimeksimainittujen sopimuksen tunnemme ennaltaan. Siten hän luuli pystyvänsä juonittelemaan ja tekemään tutkimuksiaan kummassakin puolueessa ja valitsemaan kummastakin tarvitsemiaan aineksia.
Montrealen julkinen ilmaantuminen Roomaan herätti tavatonta huomiota. Ylimysten ystävät levittivät huhuja että Rienzi oli Suuren Komppanian liitossa ja että hän aikoi myydä keisarillisen kaupungin barbaarilaisrosvojen ryöstettäväksi. Tuo hävyttömyys, jota Montreal (jota vastaan paavi kertaa useammin oli sinkauttanut pannakirjojaan) oli osottanut ilmaantumalla Kirkon pääkaupunkiin, kävi vielä röyhkeämmäksi muisteltaessa tribuunin ankaraa oikeudentuntoa, joka oli julistanut sodan kaikkia Italian rosvoja vastaan, ja tuo uhkarohkeus sovitettiin siihen tosiseikkaan, että hurjan provencelaisen veljet olivat Rienzin palauksen välikappaleet. Niin nopeaan levisi epäluulo läpi kaupungin, että pelkkä Montrealen läsnäolo olisi riittänyt muutamassa viikossa kukistamaan senaattorin. Sillä välin Montrealen luontainen rohkeus viihdytti jokaisen varovaisuuden kuiskeen, ja huikaisevien toiveittensa sokaisemana, ikäänkuin antaakseen kaksinkertaista painoa tulolleen, P. Johanneksen ritari asustui upeimpaan palatsiin, ja hänen seurueensa kilpaili ulkonaisessa komeudessa itse Rienzin aikaisemman ja kirkkaamman vallan loiston kanssa.
Tuon levottomuuden yhä yltyessä Angelo Villani saapui Roomaan. Tuon nuorukaisen luonne oli kehittynyt hänen omituisissa olosuhteissaan. Hänessä oli ominaisuuksia, jotka usein lyövät aviottomiin ikäänkuin yhteisen leiman. Hän oli röyhkeä, niinkuin useimmat, joitten sukuperä on hämärä, ja hävetessään äpäryyttään hän kopeili tuntemattomien vanhempiensa luullulla jaloudella. Tuon ajan Italian yleinen kuohina ja sekasorto saivat kunnianhimon kaikista intohimoista tavallisimmaksi, ja siten kunnianhimo kaikkine vivahduksineen ja vaihdoksineen tunkeutuu tämän historian luonteenkuvauksiin. Vaikka Angelo Villanissa tuon ylevän heikkouden unelmat eivät olleet korkeinta ja jalointa laatua, häntä lujasti elähyttivät halu ja päätösnousta. Hänessä oli lämpimiä tunteita ja kiitollisia viettejä, ja hänen uskollisuutensa suosijaansa oli käynyt hyveeksi; mutta säännöttömän ja pintapuolisen kasvatuksensa sekä niitten rajattoman kevytmielisyyden vuoksi, joitten seurassa, eteisissä ja odotushuoneissa, suuri osa hänen nuoruuttaan oli kulunut, hänessä ei löytynyt parhaita perus-aatteita eikä valistunutta kunniantuntoa. Ollen kavala ja juonikas, niinkuin useimmat italialaiset, hän ei kavahtanut mitään vilppiä, joka auttoi tarkotusta tahi ystävää. Hänen oma etunsa ja kiintymyksensä Rienziin kiihottivat häntä jokaiseen ponnistukseen, mikä edisti hänen hyväntekijänsä tuumia ja turvallisuutta, ja ryhtyessään nykyiseen tehtäväänsä, hänen ainoa ajatuksensa oli tehdä se täydellisimmällä menestyksellä. Italialaisiin verraten urhoollisempana ja uskaltavampana ultra-montaanilaisen rodun kestävyys soi voimaa ja tarmoa hänen viekkaudelleen; ja hänen rohkeutensa ei milloinkaan kavahtanut sitä, mitä hänen älynsä keksi.
Kun Rienzi oli ilmaissut hänelle tuumansa, hänen mieleensä heti välähti seikkailu, johon hän oli joutunut tuon pitkän soturin seurassa Avignonin väkitungoksessa. "Jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, käänny Walter de Montrealen puoleen", olivat sanoja, jotka usein olivat soineet hänen korvissaan ja nyt profeetallisina selvisivät hänen mieleensä. Hän ei epäillyt, että itse Walter de Montreal oli tuon sanonut. Miksikä suuri Kapteeni oli häneen huomionsa kiinnittänyt, sitä ei Angelo paljoa viitsinyt aprikoida. Nähtävästi tuo oli vaan tekosyy — tavallinen keino, jolla Suuren Komppanian päällikkö veti luokseen Italian nuorison, samoin kuin Pohjolan soturit. Nyt hän vaan ajatteli miten hän saisi ritarin lupauksen täytäntöön. Mikä helpompaa kuin lähteä Montrealen luokse — muistuttaa häntä noista sanoista — ryhtyä hänen palvelukseensa — ja siten tarkasti pitää häntä silmällä? Vakoojan toimi ei olisi ollut jokaisen mielelle otollinen, mutta Angelo Villania se ei arveluttanut; ja kauhea viha, jota hänen suosijansa oli osottanut useasti puhuessaan tuosta ahnaasta ja julmasta rosvosta — hänen synnyinmaansa vitsauksesta — oli herättänyt samallaisen tunteen tuossa nuoressa miehessä, jossa suuressa määrin löytyi roomalaisten kopeata teko-isänmaallisuutta. Ollen myöskin enemmän kostonhimoinen kuin kiitollinen, hänessä piili salaviha Montrealen veljeksiin, joitten karkea kohtelu usein oli haavottanut hänen ylpeyttään; ja ennen kaikkia hänen varhaisimmat muistonsa Ursulan kauhusta, joka aina näytti vallanneen hänet hirmuista Fra Morealea mainittaessa, saivat hänen epämääräisesti uskomaan, että provencelainen oli hänelle tai hänen suvulleen tehnyt jonkun vääryyden, jonka koston tilaisuus häntä ilahutti. Tosiansa Ursulan salaperäisesti ja hämärästi syyttävät sanat olivat herättäneet Villanin pojanmielessä selittämättömän kammon ja vihan tuohon mieheen, jonka hänen aikomuksensa nyt oli kavaltaa. Muuten hänestä näytti soveliaalta ja oikeutetulta jokainen keino, joka vaan pelasti hänen herransa, hyödytti hänen maatansa ja edisti hänen omia tuumiaan.
Montreal oli yksinään kammiossaan, kun ilmoitettiin että eräs nuori italialainen pyysi päästä hänen puheilleen. Hän alttiisti käski paikalla laskea pyrkijän luokseen.
P. Johanneksen ritari heti tunsi hovipojan, jonka hän oli tavannut Avignonissa; ja Angelo Villanin rohkeasti sanoessa, "tulen muistuttamaan ritari Walter de Montrealea lupauksesta —" hän keskeytti hänet sydämellisen avomielisenä — "ei ole tarpeen — minä muistan sen. Tulitko nyt ystävyyttäni pyytämään?"
"Tulin, jalo signor!" vastasi Angelo. "En tiedä mistä muualta etsiä suojaa."
"Osaatko lukea ja kirjoittaa, tuskin?"
"Olen oppinut kummankin taidon", vastasi Villani.
"Hyvä. Onko sukusi jalo?"
"On."
"Aina parempi; — nimesi?"
"Angelo Villani."
"Siniset silmäsi ja leveän otsasi", sanoi Montreal, "pidän uskollisuutesi takuuna. Tästälähin, Angelo Villani, kuulut kirjurieni luokkaan. Toiste saat kertoa minulle enemmän itsestäsi. Palveluksesi alkaa tästä päivästä. Eipä muuten ole milloinkaan puuttunut varallisuutta keneltäkään, joka palveli Walter de Montrealea, eikä menestystä siltä, joka palveli häntä uskollisesti. Tuo kammioni tuolla on oleva huoneesi. Kysy lyonilaista Lusignania, ja käske hän tänne; hän on pääkirjurini ja on pitävä huolta sinusta sekä opastava sinua tehtäviisi."
Angelo poistui. — Montrealen silmä seurasi häntä.
"Merkillinen yhdennäköisyys!" sanoi hän mietiskellen, "tuo poika sydämeni pauloo."
III Luku.
Montrealen pidot.
Muutaman päivän kuluttua sai Rienzi Roomasta uutisia, jotka näyttivät vaikuttavan hänessä suurinta riemastusta. Hänen joukkonsa yhä vaaruivat Palestrinan edustalla, ja ylimysten lippu yhä liehui sen voittamattomilla valleilla. Mutta todella puoli italialaisten ajasta kului keskinäisiin riitoihin: velletritranit kiistelivät tivolilaisten kanssa, ja roomalaiset yhä pelkäsivät ylimysten kostoa. — "Herhiläinen", he sanoivat, "pistää pahimmin kuolemansa jälestä, eivätkä Orsinit, Savellit ja Colonnat koskaan ole olleet tunnettuja anteeksi-antavaisuudestaan."
Tuon tuostakin olivat armeijan päälliköt vakuuttaneet sydäntyneelle senaattorille että linna oli mahdoton vallottaa, ja että oli suotta tuhlata aikaa ja rahaa piiritykseen. Rienzi sen paremmin tiesi, mutta hän salasi ajatuksensa.
Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani rekryyttejä kaupungista."
Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat esitykseen.
Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies — niitä harvoja ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria — oli osottanut suurta rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.
"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani, josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot provencelaiset päälliköt — jätän teille armeijan johdon. Nyt Palestrina antautuu — ha, ha, ha! — Nyt Palestrina antautuu!"
"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi. "Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"
"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä, vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, — vaikk'eivät voittoisia sotakentällä; — parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"
Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen toteutuviksi.
Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaanRienzi sitten läksi Roomaan.
* * * * *
Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.
Pandulfo istui P. Johanneksen ritarin oikealla puolella ja Montreal tuhlasi häneen kohteliaisinta huomaavaisuuttaan.
"Suvaitkaapa tätä — se on Chianan laaksosta, Monte Pulcianon juurelta", sanoi Montreal. "Luulen kuulleeni oppineitten sanovan (tiedättehän, signor Pandulfo että nykyään pitäisi kaikkien meidän olla kirjanoppineita!) että paikka on vanhastaan kuulu. Tosiansa, siinä viinissä on pirteä väki."
"Olenpa kuullut", sanoi Bruttini, muuan vähäpätöinen ylimys ja Colonnan luotettu ystävä, "että kapakan pojalle siinä suhteessa on ollut oppinsa hyödyksi; hän tietää kaikki paikat, missä köynnös uhkeimpana rehottaa."
"Mitä! Senaattoriko ruvennut juopottelemaan!" sanoi Montreal nielaisten suunnattoman maljallisen viiniä, "sehän tekee hänet kykenemättömäksi asioita hoitamaan — vahinko."
"Todella", sanoi Pandulfo; "valtiota johtavan miehen tulee olla kohtuullisen — minä en koskaan juo sekottamatonta viiniä."
"Voi" kuiskasi Montreal, "jos teidän tyyni ja suopea henkenne ohjaisiRoomaa, saisipa todella Italian pääkaupunki nauttia rauhaa. SignorVivaldi" — ja isäntä kääntyi erään arvokkaan verkasaksan puoleen, —"Nämät mellastukset häiritsevät kauppaa."
"Kovasti, kovasti!" päivitti saksa.
"Ylimykset ovat parhaita ostajianne", virkkoi pikku ylimys.
"Parhaita, parhaita!" tuumi verkamies.
"Surkeata että he niin tylysti karkotetun", sanoi Montreal murheellisena. "Eikö olisi mahdollista, jos senaattori (hänen maljansa!) olisi vähemmän äkkinäinen — vähemmän innokas, pikemmin — yhdistää vapaat laitokset ja ylimysten palajamisen? —Siihenpyrkisi todellisesti viisas valtiomies."
"Se kyllä kävisi päinsä", vastasi Vivaldi, "Savelleista yksin ansaitsin enemmän kuin koko Roomasta."
"En tiedä, olisiko se mahdollista", sanoi Bruttini, "mutta sen tiedän, että loukkaa kaikkea säädyllisyyttä, kun kapakan poika saa raivata Rooman palatsit autioiksi."
"Se ainakin osottaa liian tavallista roskaväen suosioon pyrkimistä" sanoi Montreal. "Vaikka toivonpa, että nuot ristiriitaisuudet vielä saamme tasaantumaan. Rienzi kenties — epäilemättä,tarkottaahyvää!"
"Tahtoisinpa", sanoi Vivaldi, joka oli pirteimmillään, "että muodostaisimme sekanaisen valtiolaitoksen — plebeijit ja patriicit, kumpikin omassa luokassaan."
"Mutta" virkkoi Montreal totisena, "niin uutukainen koe kysyisi suurta fyysillistä voimaa."
"Totta kyllä, mutta saattaisimmehan kutsua muualta ratkaisijan — vieraan, jota ei kumpikaan puolue liikuttaisi — joka suojelisi uutta buono statoa, — podestan, niinkuin ennenkin, sellaisen kuin oli esimerkiksi Brancalecone. Kuinka hyvin ja viisaasti hän hallitsi! Silloin oli Roomalla kulta-ajat. Podesta ijäksi päivää! — se on minun mielipiteeni."
"Ei tarvitse teidän kaukaa etsiä neuvostonne esimiestä", sanoi Montreal, katsoen hymyillen Pandulfon puoleen, "tunnettu, jalosukuinen ja varakas kaupunkilainen on oikealla kädelläni."
Pandulfo myhäili ja punastui.
Montreal jatkoi. "Kauppa-asiain hallituskunnassa olisi signor Vivaldilla kunniakas asema; kaikkien ulkomaisten seikkain käsittely — sotavoimain hankinta y.m., jätettäisiin ylimyskunnan huostaan, sittenkuin, signor di Bruttini, toisen luokan ylimystölle olisi suotu laveampi sananvalta, kuin mitä sillä tähän asti on ollut, sen syntyperään ja tärkeyteen nähden. Hyvät herrat, maistakaamme malvoasiitä!"
"Mutta", sanoi Vivaldi hetken päästä — (Vivaldi jo luulotteli itselleen saavansa täyttää vähintään koko Suuren Komppanian verantarpeet) — "mutta niin kohtuulliseen ja järkevään konstitutsiooniin ei Rienzi koskaan suostu."
"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini."Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei, nöyryyttäkää hän — ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon. Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua —"
"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.
Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti — syvänä, juhlallisena — Capitolin isonkellon ääni.
"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana hetkenä!"
"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido, vaaleten.
"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä iltana."
Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin — kello yhä pauhasi — siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui taasen.
"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.
"Niin, malttakaapas, — puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua —"
"Siinä se oli!" virkkoi Bruttini, lyöden nyrkkinsä pöytään.
"Jos minua pyydettäisiin avuksenne —pyydettäisiin, ja paavin legaatti päästäisi minut entisistä synneistäni — (ne raskaasti painavat minua, hyvät herrat) — minä itse uljailla miekkamiehilläni varjelisin kaupunkianne ulkonaisista vihollisista ja kansallisista kiistoista. Ei ainoankaan Rooman kansalaisen tarvitsisi suorittaa danaroakaan siihen."
"Viva Fra Moreale!" huusi Bruttini, ja koko iloinen seura kertoi huudon.
"On tarpeeksi minulle", jatkoi Montreal, "kun sovitan pattoni. Te tiedätte, hyvät herrat, että ritarikuntani on pyhitetty Jumalalle ja kirkolle — olen sotiva munkki! On tarpeeksi minulle, sanon, kun sovitan rikkomukseni, pyhää kaupunkia puolustamalla. Mutta minullakin on yksityiset, maallisemmat pyrintöni — kukapa niistä on vapaa? minä — kellonsoitto muuttuu!"
"Ne ovat vaan hirttäjäisten säveliä — rosvo parka on kuoleman kielissä!"
Montreal teki ristinmerkin sekä jatkoi: — "Minä olen ritari ja jalosukuinen", sanoi hän ylpeästi, "ammattini on ollut aseitten ammattia; mutta — en tahdo peitellä — vertaiseni ovat pitäneet minua miehenä, joka liian tunnottomalla kunnian ja voiton pyynnillä on tahrannut kilpensä. Haluan sopia ritarikuntani kanssa — ostaa itselleni uuden nimen — puhdistaa itseni suurmestarin ja paavin silmissä. Olen saanut vihjauksia, hyvät herrat — vihjauksia, että parhaiten saavuttaisin tarkotukseni palauttamalla järjestyksen paavilliseen pääkaupunkiin. Legaatti Albornoz (tässä on hänen kirjeensä) kehottaa minua pitämään senaattoria silmällä."
"Varmaan", keskeytti Pandulfo, "kuulen astuntaa alhaalta."
"Roistoväkeä menossa hirttäjäisiin", sanoi Bruttini; "jatkakaa herra ritari!"
"Ja mitä", sanoi Montreal tarkastellen kuulijakuntaansa, ennenkuin hän pitkitti, "mitä pidätte, — (kysyn vaan teidän mielipidettänne, joka on omaani viisaampi) — mitä pidätte sopivana varokeinona senaattorin liiaksi paisuvaa valtaa vastaan — mitä arvelette Colonnan ja Palestrinan uljaitten ylimysten paluusta?"
"Tämä heidän maljansa!" huusi Vivaldi. Ikäänkuin vaistomaisesti seura nousi seisomaan. "Piiritettyjen ylimysten terveydeksi!" kajahti kaikkien suusta.
"Sitten, — mitäpä jos — (minä vaan nöyrästi esittelen) — mitäpä jos antaisitte senaattorille virkaveljen! — se ei ole hänelle solvaus. Eipä siitä kauvoja ole kun Colonna, joka oli senaattorina, sai virkaveljekseen Bertoldo di Orsinin."
"Älykkäin varokeino", huusi Vivaldi. "Ja missä olisi virkaveli,Pandulfo di Guidon vertainen?"
"Viva Pandulfo di Guido!"kiljuivat vieraat ja taas maljat tyhjenivät pohjia myöten.
"Ja jos tässä korealla puheella voin vaikuttaa senaattoriin (tiedättehän että hän on minulle rahoja velkaa — veljeni ovat palvelleet häntä), käskekää Walter de Montrealea."
"Mutta jos koreat puheet eivät auta?" sanoi Vivaldi.
"Suuri Komppania — (huomatkaa,teolette neuvosmiehiä) — SuuriKomppania on tottunut rientomarsseihin!"
"Viva Fra Moreale!"huusivat Bruttini ja Vivaldi yht'aikaa. "Terve ystäväni kaikki", jatkoi Bruttini, "terve ylimykset, Rooman vanhat ystävät, Pandulfo di Guido, senaattorin uusi virkaveli, ja Fra Moreale, Rooman uusi podesta!"
"Kellonsoitto on tauonnut", sanoi Vivaldi, laskien maljansa pöydälle.
"Taivas rosvoa armahtakoon!" lisäsi Bruttini.
Tuskin oli hän nuot sanat sanonut, kun kolme kolausta kuului ovelta — vieraat katsoivat kummastellen toisiinsa.
"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"
Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina. He piirittivät pitopöydän — täyttivät avaran salin, ja juominkien valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.
Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä. Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.
Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat henget — vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti — kuin toinen toisensa katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan ympäristöään jalompana.
Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.
"Rooman senaattori! — tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty sota-aseilla."
Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, — kuin lintu kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä kohti onnetonta porvaria — Pandulfo näki, — tunsi tuomionsa, — parahti — ja vaipui tunnotonna soturien syliin.
Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt hänen huuliltaan — kaikki oli ollut mykkää näytelmää — ja hänen hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! — kuulitte kuolonkellot!"
IV Luku.
Walter de Montrealen tuomio.
Hiljaisesti vietiin Suuren Komppanian päällikkö Capitolin tyrmään. Samassa rakennuksessa majailivat nuot Rooman hallituksesta kilpailevat; toinen asui vankilassa, toinen palatsissa. Vartijat eivät huolineet panna häntä kahleisin, ja pöydällä palavan lampun valossa Montreal näki ettei hän ollut yksin — hänen veljensä olivat joutuneet sinne ennen häntä.
"Hauskaa että tavattiin", sanoi P. Johanneksen ritari, "olemmepa viettäneet hupaisempiakin öitä yhdessä, kuin mitä tästä arvattavasti koituu."
"Lasketko leikkiä, Walter?" sanoi Arimbaldo puoleksi itkien. "Etkö tiedä että kohtalomme on ratkaistu? Kuolema vaanii meitä."
"Kuolema!" kertoi Montreal, ja ensi kertaa hän kalpeni; kenties ensi kertaa elämässään hän tunsi pelon tuskaa.
"Kuolema!" hän kertoi jälleen. "Mahdotonta! Hän ei uskalla! Hän ei uskalla, Brettone; soturit, pohjolaiset! — ne nostavat metelin, riistävät meidät pyövelin kynsistä!"
"Heitä pois turha toivo", sanoi Brettone kolkosti; "soturit ovatPalestrinan edustalla leiriytyneinä."
"Mitä! Typerä — mieletön! Tulitteko Roomaan yksinänne tuon hirmuisen miehen pateille?"
"Itse olet typerä! Miksi tulit tänne?" vastasi veli.
"Miksi tosiaan! tietäessäni sinun olevan sotavoimain päällikkönä; ja — mutta olet oikeassa — minä olin typerä, pannessani kavalaa tribuunia vastaan sinun ala-arvoisen tajusi. Riittää! Soimaus on turhaa. Milloin te vangittiin?"
"Hämärissä — heti päästyämme Rooman porteista sisään. Rienzi oli saapunut salavihkaa."
"Hm! Mitä hänellä lienee minua vastaan tiedossa? Kuka lienee kavaltanut minut? Kirjurini ovat luotettavia — kaikki koeteltuja — paitsi tuota nuorukaista, ja hän näytti niin hartaalta — tuo Angelo Villani!"
"Villani! Angelo Villani!" huudahtivat veljet yhteen ääneen. "Oletko uskonut hänelle jotakin?"
"Niin, pelkäänpä että hän lienee nähnyt — ainakin osittain — minun ja teidän sekä ylimysten välisen kirjevaihdon — hän oli kirjurinani. Tiedättekö hänestä jotakin?"
"Taivas on sokaissut sinut Walter!" sanoi Brettone. "Angelo Villani on senaattorin suosikki."
"Nuot silmät siis pettivät minut", jupisi Montreal kauhistuen; "ja ikäänkuinhänenhenkensä olisi palannut maahan, Jumala minua rankasee."
Pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin Montreal, jonka reipas ja eloisa luonne ei pitkäksi aikaa synkistynyt, puhui jälleen:
"Ovatko senaattorin raha-arkut täynnä? — Mahdotonta."
"Tyhjät kuin dominikaanin!"
"Sitten olemme pelastetut. Määrätköön hän päämme hinnan. Raha hyödyttänee häntä enemmän kuin veri."
Ja ikäänkuin tuo ajatus olisi tehnyt kaiken muun miettimisen tarpeettomaksi, Montreal riisui vaippansa, rukoili lyhyen rukouksen ja heittäytyi kopin nurkassa olevalle rahille.
"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.
Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella. Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä kosketti Montrealea.
"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä nouse — niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"
"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.
"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"
"Se on valmiina!"
"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.
"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.
Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi vartijoita.
Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä, veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen. Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.
"Walter de Montreal", sanoi eräs pieni pöydän ääressä istuva mies,"Jerusalemin kuuluisan P. Johanneksen ritarikunnan jäsen —"
"Ja Suuren Komppanian päällikkö!" lisäsi vangittu lujalla äänellä.
"Te olette useista rikoksista syytettynä: rosvoamisesta ja murhastaToskanassa, Romagnassa, Apuliassa —"
"Rosvoamisen ja murhan asemasta urheat miehet ja kunnon ritarit", sanoiMontreal oikaisten itsensä, "käyttäisivät sanoja 'sota ja voitto'.Niihin tunnustan itseni syypääksi! Jatkakaa."
"Sitten teitä syytetään katalasta juonittelusta Rooman vapautta vastaan karkotettujen ylimysten palauttamiseksi sekä rikoksellisesta kirjevaihdosta, jossa olette ollut Stefanello Colonnan kanssa."
"Syyttäjäni?"
"Astu esiin, Angelo Villani!"
"Sinäkösiis minut kavalsit?" sanoi Montreal vakavana. "Sen ansaitsinkin. Minä pyydän teitä, Rooman senaattori, antakaa tuon nuoren miehen poistua. Minä tunnustan olleeni kirjevaihdossa Colonnain kanssa ja aikoneeni palauttaa ylimykset."
Rienzi viittasi Villanille, joka kumarsi ja poistui. "Sitten on teidän vielä, Walter de Montreal, täydellisesti ja todenperäisesti paljastaminen salaliittonne."
"Se on mahdotonta", vastasi Montreal huolettomasti.
"Ja miksikä?"
"Siksi että vaikka omaan elämääni nähden menettelen niinkuin parhaaksi katson, en tahdo kavaltaa muitten henkeä."
"Miettikää — olittehan kavaltaa tuomarinne hengen!"
"En kavaltaa — eihän minulla ollut luottamustanne."
"Lailla, Walter de Montreal, on kireitä pakotusneuvoja — katsokaa!"
Musta esirippu vedettiin syrjään, ja Montrealen silmä tapasi pyövelin ja kidutuslavan. Hänen uljas rintansa kohoili inhosta.
"Rooman Senaattori", sanoi hän, "nuot kapineet ovat orjia ja konnia varten. Minä olen ollut sotilas ja päällikkö; elämän ja kuoleman ollessa kädessäni — olen menetellyt mieleni mukaan, mutta vertaistani ja vihollistani en koskaan ole kidutuksella häväissyt."
"Ritari Walter de Montreal", virkkoi senaattori arvokkaasti, mutta hieman kursastellen, "vastauksenne on senkaltainen, mikä luonnollisesti nousee urhoollisten miesten huulille. Mutta kuulkaa minulta, jonka onni on tehnyt tuomariksenne, että ei enemmän orjiin ja konniin, kuin ritareihin ja jalosukuisiin nähden nuot kapineet ole lain koneita eikä totuuden tutkijoita. Myönnyin vaan näitten kunnianarvoisten neuvosmiesten toivomukseen koetellakseni hermojanne. Mutta vaikka olisitte Campagnan mitättömin maalainen, ei teidän minun tuomioistuimeni edessä tarvitsisi peljätä kidutusta. Walter de Montreal löytyykö Italian ruhtinaissa, joita olette tuntenut, Rooman ylimyksissä, joita tahdoitte auttaa, ainoata, joka saattaisi siitä kerskata!"
"Tahdoin vaan", sanoi Montreal hiukan epäröiden, "yhdistää ylimykset teihin, henkeänne vastaan en juonitellut!"
Rienzi synkistyi. — "Riittää", sanoi hän äkkiä. "P. Johanneksen ritari, minä tiedän salaiset tuumanne, kaartelemiset ja verukkeet eivät sovi eivätkä ole hyödyksi teille. Ellette juonitellut minun henkeäni, juonittelitte Rooman henkeä vastaan. Yksi ainoa pyyntö teille vielä suodaan maailmassa, kuolintapanne." Montrealen huulet värähtivät.
"Senaattori", sanoi hän hiljaa, "saanko puhua kanssanne tuokion kahdenkesken?"
Neuvosmiehet katsahtivat ylös. "Herrani", kuiskasi heistä vanhin, "epäilemättä hänellä on aseita kätkettynä — ei ole häneen luottamista."
"Vangittu", vastasi Rienzi hetken vaitiolon päästä, "jos armoa anot, on pyyntösi turha ja apulaisiltani minä en mitään salaa. Sano pois sanottavasi!"
"Mutta kuulkaa", sanoi vangittu laskien käsivartensa ristiin, "se ei koske minun henkeäni, vaan Rooman menestystä."
"Sitten", sanoi Rienzi muuttunein äänin, "on pyyntösi myönnetty. Liittäös rikkomukseesi salamurhan aikeet, mutta Rooman hyväksi minä uhmaisin suuremmatkin vaarat."
Niin sanoen hän viittasi neuvosmiehille, jotka poistuivat ovesta, mistä Villani oli saapunut sisään, ja vartijat peräytyivät salin etäisimpään päähän.
"No, Walter de Montreal, älä vitkastele, aikasi on täpärä."
"Senaattori", sanoi Montreal, "henkeni on teille vähästä arvosta; tullaan sanomaan että velkojanne tuhositte päästäksenne velastanne kuittiin. Määrätkää henkeni hinta, arvostelkaa se valtijaan mukaan, joka floriini teille maksetaan, ja rahastonne täytyy viideksi vuotta. Jos buono stato on teidän hallinnostanne riippuvainen, teidän huolenpitonne Roomasta ei salli teidän kieltää, mitä olen pyytänyt."
"Et tunne minua, rohkea rosvo", sanoi Rienzi ankarana, "kavaluuttasi vastaan saatan olla varuillani ja antaa sen anteeksi,kunnianhimoasien ikinä. Minä tunnen sinut. Laske kätesi sydämellesi ja sano, jos voisimme vaihtaa paikkaa, sallisitko Rienzinä kaikesta maailman kullasta Walter de Montrealen henkeä ostettavan? Mitä ihmiset menettelystäni päättävät, se on minun kestäminen; omaksi tuomiokseni olkoot silmäni luusimuksesta puhtaat. Minä olen Jumalalle vastuunalainen Roomasta, joka on minulle uskottu. Ja Rooma vapisee niinkauan kuin Suuren Komppanian päällikössä, elää Walter de Montrealen juonitteleva aju ja uskaltava sydän. Mies — mahtava, suuri ja älykäs, hetkesi ovat luetut; päivän koittaessa kuolet!"
Montrealen, senaattorin kasvoihin kiintynyt katse näki että toivo oli ohi; hänen ylpeytensä ja uljuutensa palasivat.
"Olemme tuhlanneet sanoja", hän virkkoi. "Pelasin uhkapeliä, tappasin, ja saan sovittaa häviöni! Olen valmis. Tuntemattoman maailman kynnyksellä ennustuksen synkkä henki ilmestyy meille. Herra senaattori, lähden ennen sinua ilmoittamaan — että taivaassa tai helvetissä — ennenkuin monta päivää on kulunut, on tehtävä tilaa minua mahtavammalle!"
Hänen puhuessaan hänen vartalonsa laajeni, hänen silmänsä välähteli; ja Rienzi, vavisten, niinkuin hän ei milloinkaan ollut vavissut ennen, horjahti taapäin ja peitti kasvonsa käsillään.
"Kuolintapasi?" hän kysyi ontolla äänellä.
"Kirves: se sopii ritarille ja sotilaalle. Sinua varten, senaattori,Kohtalolla on epäjalompi kuolema."
"Rosvo, ole mykkä!" kiljasi senaattori kiihkoisesti; "vartijat viekää vangittu pois. Auringon noustessa Montreal — —"
"LaskeeItalian vitsauksen aurinko", sanoi ritari katkerasti. "Olkoon menneeksi. Vielä yksi pyyntö; P. Johanneksen ritarit ovat Augustinuksen munkkikunnan ystävyydessä: myönnä minulle augustinolainen rippi-isä."
"Se on myönnetty; ja minä, joka en voi sinulle maallista sääliä osottaa, olen rukoileva Korkeimmalta Tuomarilta armoa sielullesi!"
"Senaattori, minulla ei ole ihmisten kanssa enää tehtävää. Veljeni?Turvallisuutesi ja kostosi eivät kaipaa heidän kuolemaansa!"
Rienzi mietti hetkisen. "Eivät", sanoi hän, "vaarallisia aseita he olivat, mutta työmiehettä ne ruostuvat haitattomiksi. He kerran tekivät minulle palveluksen. Vanki, heidän henkensä on säästetty."
V Luku.
Ilmitulo.
Neuvosto hajosi — Rienzi riensi omaan asuntoonsa. Tavattuaan tiellä Villanin, hän puristi hellästi nuorukaisen kättä. "Pelastit Rooman ja minut suuresta vaarasta", sanoi hän; "pyhimykset sinut palkitkoot!" Huolimatta Villanin vastauksesta, hän kiiruhti edelleen. Nina, levottomana ja huolissaan, odotteli häntä heidän kammiossaan.
"Etkä vielä vuoteessa?" sanoi Rienzi, "Ninani, sinunkaan kauneutesi ei kestä moista valvontaa."
"En saattanut levätä ennenkuin olin nähnyt sinut. Kuulin (ja koko Rooma sen jo tietää) että olet ottanut kiinni Walter de Montrealen ja että hän on mestauspölkyllä saapa surmansa."
"Ensimmäinen rosvo, joka koskaan kuoli niin uljaan kuoleman", virkkoiRienzi verkalleen riisuutuen.
"Cola, en ole milloinkaan ryhtynyt suunnitelmiisi — valtiotuumiisi esitykselläkään. Kylläksi on ollut minulle riemuita niitten menestyksestä, surra niitten raukenemisesta. Nyt minulla on sinulle yksi anomus — säästä tuon miehen henki."
"Nina — —"
"Kuule minua, — puhun omaksi parhaaksesi! Hänen rikostensa uhalla hänen uljuutensa ja neronsa ovat hankkineet hänelle ihailijoita hänen vihollistensakin joukosta. Moni ruhtinas, moni valtio, joka salaisesti iloitsee hänen kukistumisestaan, on teeskentelevä kauhua hänen tuomariinsa. Kuule vielä, hänen veljensä auttoivat paluutasi, maailma on sanova sinua kiittämättömäksi. Hänen veljensä lainasivat sinulle rahaa, maailma — tiedä se — on sanova sinua —"
"Seis!" katkasi senaattori. "Kaikki, mitä olit sanova, on mielessäni ennakolta. Tunnethan minut — sinulta en mitään peittele. Mikään liitto ei voi sitoa Montrealen uskollisuutta — ei mikään armo voittaa hänen kiitollisuuttaan. Hänen verisen kätensä tieltä ovat totuus ja oikeus pois pyyhkäistyt. Jos langetan Montrealen, joudun epäsuosioon ja vaaraan — myönnetään. Jos vapautan hänet, ennen huhtikuun ensi sateita pohjolaisten ratsut hirnuvat Capitolin saleissa. Kummanko tässä tapauksessa lasken vaaran alaiseksi, itsenikö vai Rooman? Älä kysy enempää — vuoteeseen, vuoteesen!"
"Lukisitko aavistukseni, Cola, salaperäiset — synkät — kummalliset!"
"Aavistuksesi! — Minulla on omani", vastasi Rienzi suruisena, katsellen avaruuteen ikäänkuin ajatuksissaan asuttaen sen aaveilla. Sitten kohottaen silmänsä taivaaseen, hän sanoi tuon yltiöpäisyyden kiihkeyksin, mikä oli suurena osana hänen sekä voimaansa että heikkouttaan: — "Herra, minun älköön olko ainakaan Saulin synti! Amaleekilainen ei ole säästyvä!"
Rienzin nauttiessa lyhyttä, herkkää ja levotonta untaan, jota Nina vartioitsi — unettomana, huolissaan, kyyneleissään sekä synkkien ja hirmuisten aavistusten ahdistamana — syyttäjä oli tuomaria onnellisempi. Viimeiset ajatukset, jotka liitivät Angelo Villanin mielessä, ennenkuin ne uneen verhoutuivat, olivat kirkkaat ja eloisat. Hän ei tuntenut omantunnonvaivoja petettyään toisen luottamuksen — hän tunsi vaan että tuumansa olivat menestyneet, että tehtävänsä oli luonnistunut. Rienzin kiitolliset sanat soivat hänen korvissaan, ja menestyksen mahtavat toiveet Rooman senaattorin ohella, viihdyttivät hänen nukkumaan ja värittivät hänen unelmansa.
Mutta tuskin oli hän kahta hetkeä maannut; kun hänet herätti eräs palatsin palvelijoista, joka itse oli unenpöpperössä. "Antakaa anteeksi, messere Villani", sanoi hän, "mutta alhaalla on Ursula-sisaren lähetti; hän käskee teitä heti luostariin — hän on kuoleman kielissä ja tahtoisi välttämättömästi tavata teitä."
Angelo, jonka herkkää tunteellisuutta, mitä hänen syntyperäänsä tuli, aina kiihottivat epämääräiset, mutta kunnianhimoiset toiveet — hyppäsi vuoteestaan, pukeutui hät'hätää sekä läksi lähetin keralla luostariin. Capitolin pihasta ja leijonaportaitten luota jo kuului työmiesten hälinää, ja katsoessaan taakseen Villani näki mustaan verhotun mestauslavan pilvenlongan kaltaisena tötöttävän päivänkoitteen harmaassa valossa — samassa Capitolin kello raskaasti jymähti. Tuska valtasi hänet. Hän kiiruhti eteenpäin; — tuona varhaisena hetkenä hän jo kohtasi ihmisjoukkoja, kumpaakin sukupuolta, jotka riensivät pitkin katuja, katsomaan mainion Suuren Komppanian päällikön telotusta. Augustinolaisluostari oli kaupungin syrjäisimmässä laidassa, ja punertava valo jo julisti auringon nousua kukkulain huipuilta, kun nuori mies saapui tuon kunnianarvoisan rakennuksen edustalle. Ilmoitettuaan nimensä hän heti laskettiin sisään.
"Suokoon Taivas", sanoi vanha nunna, joka saattoi häntä läpi pitkän, kiertelevän käytävän, "sinun tuovan lohdutusta sairaalle sisarelle: hän on sitten huomenmessun sinua katkerasti ikävöinnyt."
Syrjäisessä kammiossa, jossa ne sisaruskunnan jäsenistä, joille myönnettiin siihen tarvittava lupa, kohtasivat ulkomaailmasta saapuvat vieraansa, istui ijäkäs nunna. Roomaan palattuaan Angelo oli nähnyt hänet vain kerran, ja sen jälkeen oli tauti rajusti runnellut hänen ruumistaan sekä muotoaan. Ja kääriliinain kaltaisissa vaatteissaan ja vartalo kuihtuneena, hän aamuisessa valossa näytti aaveelta, jonka päivä oli maan päällä yllättänyt. Mutta hän lähestyi nuorukaista liikkuen kimmokkaammin ja eloisammin kuin näytti hänen surkastuneelle ruumiilleen mahdolliselta. "Olet tullut", hän sanoi. "Hyvä, hyvä! Tänä aamuna huomenmessun jälestä rippi-isäni, augustinolainen, joka yksin tuntee elämäni salaisuudet, kutsui minut erikseen, ja kertoi että senaattori on ottanut kiinni Walter de Montrealen, että hän on tuomittu kuolemaan ja että augustinolais-veljeskunnasta on pyydetty joku huolimaan hänen viimeisiä hetkiään — niinkö lienee?"
"Olette oikeassa", sanoi Angelo kummastellen. "Tuo mies, jonka nimi teitä kauhistutti — josta useasti varotitte minua — kuolee päivän koittaessa."
"Niin pian! — niin pian! — Voi armias Äiti! Juokse! Olet senaattorin lähellä, suuresti hänen suosiossaan; juokse! Lankea polvillesi — ja niinkuin Jumalan armoon turvaat — älä nouse ennenkuin olet saanut provencelaisen hengen pelastetuksi."
"Hän hourii", jupisi Angelo huulet valkeina.
"En houri, — poika!" kujasi sisar hurjasti; "tiedä että tyttäreni oli hänen jalkavaimonsa. Hän tahrasi sukumme — omaansa uljaamman suvun. Minä syntinen vannoin kostavani. Hänen poikansa — heillä oli vaan yksi ainoa! — kasvoi rosvon leirissä; — verivimmainen elämä — häpeän kuolema — helvetin tulevaisuus — eli hänen edessään. Minä tempasin lapsen sellaisen kohtalon kynsistä — vein pois hänet — kerroin isälle hänen kuolleen — laskin hänet kunniallisten vaiheitten polulle. Annettakoon rikkomukseni anteeksi! Angelo Villani, sinä olet tuo lapsi; — Walter de Montreal on isäsi. Mutta nyt kuolonvaivoissani minä kauhistun kostonhimoisia ajatuksiani. Kenties —"
"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: — "pattoinen ja kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin! — pojan pettämänä isä kuolee!"
Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa vaikutusta. Kuin mieletön — kuin vainolainen kintereillään — hän syöksyi luostarista — kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin — eteenpäin — hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen edessään — hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin takasin — tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään — edessään. Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen — rynnisti tiensä — kuulematta — näkemättä — kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan — se oli hänen isänsä ääni! — se vaikeni — kuulijakunta hengitti raskaasti — humisi — huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä — hän syrjäytti heidän keihäänsä — riistäytyi heidän kouristaan — murti aseellisen ympäryksen — seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän kirveen — näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, — Walter de Montrealea ei ollut enää.
Villani näki — hän ei pyörtynyt — ei kaatunut — vaan loi silmänsä tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori — ja nuorukaisen muoto oli kuin hornanhengen muoto!
"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän vuotta ennen lausumat sanat —"Siunattu olet sinä, jolla ei ole omaisen verta kostettavana!"
VI Luku.
Epätietoisuus.
Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon. Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas, hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut, kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa, tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin", hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."
Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen", hän sanoi kääntyen roomalaisiin — "minä kuolen tyytyväisenä, kun luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni — valtionne köyhyys syyttäjäni. Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni — Walter de Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! — Maa muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! — iske!" Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.
Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut, ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!" nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio. Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien, katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli, nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat pitivät sitä — muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi, pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, "Lo mormorito quetamente suonava". ["Kuului hiljaista jytyä."]
Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt mitään tarpeetonta komeutta — ei antautunut mihinkään juopuneen ylpeyden näytelmiin — tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen, varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa, rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys. Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa, ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) — pelko joka loi nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien kansalaistensa vartioimana.