I Luku.
Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.
Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia, joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana. Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin, jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa, jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista, jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä; se oli siihen aikaan Savellien linnotus.
Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa itsellensä lainrikkojan arvon.
Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja, joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus (niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten) ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt, tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä, haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan, ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä. Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse, joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään tahi ajoi heidät ulos.
"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.
"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan — mutta teidät hän tietysti laskee luokseen."
"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."
Palvelija avasi oven — josta moni kateellinen ja utelias silmä kurkisti sisään — ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka, ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät, oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon, sukulaisensa eteen.
Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna. Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä, vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.
Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi tuota italialaista perusaatetta — olla taistelematta vihollisen kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään. Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina, juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden, kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.
Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen, noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat, loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille, kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat — hänessä jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä. Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden kuin lihavuuden puoleen, — se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia, jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä — jotka (niinkuin tavallisesti normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen ajan tavan mukaan jalokivien peitossa — pitelivät huikean miekan kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.
"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas, tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa Montrealin herra."
"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessäänAdriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"
"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"
"Signor suonee anteeksi erehdykseni", vastasi Montreal.
"Mutta en ritari Walterin välinpitämättömyyttä", sanoi Adrian, "joka itse ei ole ottanut asiasta selvää. Kiitollisuuteni hänelle, jalo sukulaiseni, on suurempi kuin tiedättekään, ja hän on luvannut käydä minua tervehtimässä, jotta saisin sitä hänelle osottaa."
"Vakuutan signor", vastasi Montreal, — "etten ole kutsuja unhottanut, mutta niin tärkeät ovat toimeni olleet Roomassa, että olen ollut pakotettu hillitsemään kiihkoni tehdä teidän likeisempää tuttavuuttanne."
"Vai tunnette toisenne ennestään?" sanoi Tapani. "Kuinkasta?"
"Siinä jutussa on mamselli mukana, herrani", vastasi Montreal. "Suokaa anteeksi vaitioloni."
"Ai, Adrian, Adrian! milloin opit minun kohtuuteni!" sanoi Tapani juhlallisena sivellen harmaata partaansa. "Minkä esimerkin minä annan sinulle! Mutta loppukoon tämä pakinamme — palatkaamme äskeiseen puheenaineesemme. Tietänet, Adrian, että minä vieraani urheasta joukosta saan nuot alhaalla olevat reimat herrasmiehet, jotka tekevät Rooman niin rauhalliseksi, vaikka minun kurjan asuntoni hieman melskeiseksi. Hän on tullut tarjoamaan lisää apua, jos tarvitaan, ja kuvaelemaan minulle Pohjois-Italian oloja. Jatkakaa, minä pyydän, herra ritari, minä en sukulaiseltani mitään salaa."
"Te näette", sanoi Montreal, kiinnittäen läpitunkevat silmänsä Adrianiin, "te epäilemättä näette, hyvä herra, että Italia tähän aikaan on huomiota herättävässä tilassa. Kaksi vastakkaista mahtia riitelee keskenänsä, toinen koettaa masentaa toisensa. Toinen mahti on levottoman ja melskeisen kansan — mahti, jota kutsutaan vapaudeksi: toinen on ylimysten ja ruhtinaitten — mahti, jota osavammin kutsutaan järjestykseksi. Näiden kahden puolueen kesken ovat Italian kaupungit jaettuina. Florensissa, Genuassa ja Piisassa esimerkiksi, on saatu toimeen vapaa valta — tasavalta, Jumala nähköön, jota riettaampaa, onnettomampaa hallitusmuotoa ei hevin saata olettaa."
"Tuo on aivan totta", lausui Tapani, "serkuistani ensimmäinen karkotettiin Genuasta."
"Suuret perheet", jatkoi Montreal, "sanalla sanoen lakkaamatta kiistelevät; yhtämittaista vainoa, omaisuuden takavarikkoon ottamista ja maanpakoon ajelemista: tänään Guelfit julistavat hengiltä Ghibellinit — huomenna Ghibellinit karkottavat Guelfit. Jos tämä on vapautta, niin se on voimakkaan vapautta heikkoa vastaan. Toisissa kaupungeissa, niinkuin Milanossa, Veronassa ja Bolognassa, kansa on yhden ainoan miehen ohjattavana — joka itse kutsuu itseänsä ruhtinaaksi, mutta jota hänen vihollisensa kutsuvat tyranniksi. Kun hänellä on enemmän voimaa, kuin muilla kaupunkilaisilla, hän hallitsee pontevasti; kun hän yhäti vaatii enemmän järjeltään ja tarmoltaan, kuin muut kaupunkilaiset, hän hallitsee viisaasti. Nämät kaksi hallitusmuotoa ovat toinen toisensa vastassa, milloin hyvänsä toisen kansa nousee ruhtinastaan vastaan, silloin toisenkin kansa — se on vapaavallat — lähettää aseita ja rahaa sen avuksi."
"Kuulet, Adrian, kuinka jumalattomia nuot jälkimäiset ovat", virkkoiTapani.
"Mutta minusta näyttää", jatkoi Montreal, "ettei tuo eripuraisuus voi kauvoja kestää. Koko Italian täytyy tulla joko tasavaltaiseksi tai yksinvaltaiseksi. On helppo sanoa, mikä on oleva päätös."
"Niin, vapaus on lopuksi voittava", sanoi Adrian lämpimästi.
"Anteeksi, nuori herrani, minun mielipiteeni on aivan päinvastainen. Huomatkaa että nämä tasavallat ovat kauppavaltoja, — ovat ammattivaltoja; ne kunnioittavat rikkautta, halveksivat urhoollisuutta, ne harjoittavat jokaista, paitsi asesepän ammattia. Siis, kuinka ne käyvät sotaa? Omilla kansalaisillaanko? Ei sinne päinkään! Ne joko kääntyvät jonkun muukalaisen päällikön puoleen ja tarjoavat hänelle palkaksi, jos hän suostuu auttamaan heitä, kaupunkinsa ylivallan viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi; tahi ne lainaavat joltakin hurjalta, minun moiseltani seikkailijalta, niin paljon joukkoja kuin heillä on varaa maksaa. Eikö niin ole laita, herra Adrian?"
Adrian nyökkäsi päätään, vastahakoisesti myöntäen.
"Ja sitten on tuon muukalaisen päällikön oma vika, jos hän ei tee valtaansa pysyväiseksi, niinkuin ovat tehneet kerran vapaina olleissa valtioissa Viscontit ja Scalat; tahi on tuon palkkasoturi-kapteenin oma syy, jos hän ei korota rosvojaan senaattoreiksi, eikä itseään kuninkaaksi. Nämät ovat niin luonnollisia asioita, että pian on samoin käypä läpi koko Italian. Ja koko Italia on silloin muuttuva yksinvaltaiseksi. Nyt minusta näyttää kaikkien mahtavimpien perheitten etu — teidän Roomassa, samoinkuin Visconttien Milanossa — vaativan ryhtymään ratkaisevaan toimintaan ja tukahuttamaan, mihin vielä helposti pystytte, nuot kansaan nopeasti leviävät kapinalliset taudinidut, jotka siinä päättyvät vallattomuuden kuumeesen, mutta teissä kuoleman mädännykseen. Näissä vapaissa valtioissa saavat ylimykset ensiksi kärsiä: ensin etuoikeutenne, sitten omaisuutenne pyyhkäistään pois. Niin, Florensissa, niinkuin hyvin tiedätte, hyvät herrat, ei aatelismies pääse valtion mitättömimpäänkään virkaan."
"Noita konnia!" sanoi Colonna, "rikkovat ensimmäisiä luonnon lakeja!"
"Tähän aikaan", jatkoi Montreal, aineestansa innostuneena paljoa huolimatta ylimyksen pyhän närkästyksen keskeyttämisistä: "tähän aikaan monet — viisaimmat ehkä, vapaissa valtioissa — koettelevat uudistaa vanhoja Lombardian liittoja, puolustaakseen yhteistä vapauttaan kaikkialla ja jokaista vastaan, joka pyrkii ruhtinaaksi. Onneksi näitten kauppavaltain keskinäinen kateus — kurja plebeijimäinen kateus — enempi kaupan kuin kunnian — on nykyjään tuon aikomuksen voittamattomana esteenä; ja Florens, joka on vilkkain ja etevin niistä kaikista sattuu onneksi olemaan sellaisessa kaupan ahdinkotilassa, ettei se suinkaan kykene ryhtymään niin suureen yritykseen. Nyt, hyvät herrat, on meidän aika, vihollistemme ollessa näin pahasti estettyinä, nyt on meidän aika muodostaa luja vastaliitto Italian kaikkien ruhtinasten kesken. Teidän luoksenne minä olen tullut, jalo Tapani, niinkuin arvonne vaatii — ainoastaan teidän luoksenne kaikista Rooman ylimyksistä — esittämään teille tuota kunniakasta yhtymistä. Huomatkaa mitä etuja se huoneellenne tarjoo. Paavit ovat ijäksi päiviksi jättäneet Rooman, kunnianpyynnillänne ei ole mitään vastapainoa, — vallallanne ei ole oleva mitään rajoja. Te näette edessänne Viscontin ja Taddeo di Pepolin esimerkit. Olette tekevä Rooman Italian ensimmäiseksi kaupungiksi, riippumattomaksi ja ylimmäksi hallitsijaksi, olette perinpohjin masentava heikommat kilpailijanne — Savellit, Malatestat ja Orsinit — sekä jättävä pojanpojallenne perinnöllisen kuningaskunnan, joka kentiesi kerran vielä on pyrkivä maailmanvallaksi."
Tapani kaihosi kädellään kasvojaan, vastatessaan: "mutta, jaloMontreal, tämä kysyy keinoja: — rahaa ja miestä."
"Mitä jälkimäiseen tulee, käskekää, minulla on riittävästi — minun harjaantunein pikku joukkoni on (milloin vaan haluan) paisuva Italian lukuisimmaksi ja tuohon toiseen puoleen katsoen, jalo herrani, rikkaalla Colonnan huoneella ei ole hätää, sen laveiden tilusten panttauskin tulee kyllä maksetuksi saatuanne Rooman kaikki tulot haltuunne. Te näette", jatkoi Montreal, kääntyen Adrianin puoleen, jonka nuoruutta hän piti parempana liittolaisena, kuin hänen harmaantunutta sukulaistaan: "te ensi silmäyksessä näette, kuinka helppo tämä tuuma on toteuttaa, ja mikä loistava ura teidän suvullanne on avoinna."
"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian nousten tuoliltaan, ja päästäen valloilleen suuttumuksensa, jonka hän vaivoin oli saanut salatuksi, "minua suuresti surettaa että Rooman ensimmäisen kansalaisen katon alla muukalainen näin tyynesti ja keskeyttämättä saa kiihotella kunnianhimoa seuraamaan jonkun Viscontin tahi Pepolin kirottua mainetta. Puhukaa, herrani — (kääntyen Tapanin puoleen) — puhukaa jalo heimolaiseni! ja sanokaa tälle Provencen ritarille että, joll'eivät Colonnat kykene uudistamaan Rooman muinaista suuruutta, niin Colonnain kädet ainakaan eivät pois lakase sen vapauden viimeisiä jätteitä."
"Mitä nyt Adrian! — mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän on nuori — nuori ja pikainen — ei hänen tarkotuksensa ole loukata."
"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta — se on nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni. Älkää, signor, älkää! — Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö, ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."
Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian ojensi hänelle kätensä.
"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti; "mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin, "että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä vastustamaan!"
Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:
"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen romahtamisessa."
"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat roomalaisille —, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."
"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että minun on jättäminen Rooma silleen, — liiton täytyy tulla toimeen ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"
"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan: sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian, sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme tahtoisi olla ilman sinua."
"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine — ja sen nimi on nainen. Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"
"Ettekö te yhdy meidän innostukseemme? älkää pilatko mainettanne."
"Älkäämme taas kiistelkö; mutta minun mielestäni, totta vieköön, pieni trubaduurin pätkä en arvokkaampi kuin kaikki mitä Petrarca on eläissään kirjoittanut. Hän on vaan lainaellut ritarirunoudestamme ja sitä vaatetellut, herra nähköön."
"Hyvä", sanoi Adrian iloisesti, "joka rivistä teidän trubaduurilaulujanne, saatte kuulla minulta toisen. Saatte anteeksi kohtuuttomuutenne, mitä Petrarcaan tulee, jos olette trubaduureille kohtuullinen."
"Kohtuullinen!" huusi Montreal todellisesti innostuneena: "minä olen trubaduurien maasta, niin, heidän vertansa. Mutta käymme liian välinpitämättömiksi teidän jalosta sukulaisestanne, ja minun on jo aika jättää teidät hyvästi tällä kertaa. Herrani Colonna, rauha teille: hyvästi, herra Adrian, — veljeni ritariudessa — muistakaa tarjouksenne."
Vapaasti ja miellyttävän huolettomana jätti P. Johanneksen ritari hyvästi. Vanha ylimys teki äänettömän anteeksipyynnön merkin Adrianille ja seurasi Montrealia viereiseen huoneesen.
"Herra ritari", sanoi hän, suljettuaan oven ja vetäen Montrealia akkunan komeroa kohti, — "sallikaa minun sanoa teille sana kahdenkesken. Älkää luulko etten pidä arvossa tarjoustanne, mutta noihin nuoriin miehiin nähden on oltava varovainen; tuo liitto on suuremmoinen — ylevä — mieluinen sydämelleni, mutta se tarvitsee aikaa ja varovaisuutta. Minulla on huonekunnassani voitettavana monta samallaista turhantarkkaa kuin tuo tuittupää; tuo tie on houkutteleva, mutta se on perinpohjaisesti tutkittava. Te ymmärrätte?"
Kulmiansa rypistäen Montreal iski terävän silmäyksen Tapaniin ja vastasi:
"Ystävyyteni teille teki tuon tarjouksen. Liitto on tuleva toimeen ilman Colonnaa — varokaa aikaa, jolloin Colonna ei tule toimeen ilman liittoa. Herrani, katsokaa tarkoin ympärillenne; Roomassa on enemmän vapautettuja, kuin luulette — vieläpä rohkeita, toimiviakin. Varokaa Rienziä! Hyvästi, pian tapaamme toisemme."
Tämän sanottuaan Montreal lähti, ja kulkiessaan huolettomin askelin läpi meluisan etuhuoneen, hän jupisi itsekseen:
"Täällä en onnistu! — Noilla ylimyslurjuksilla ei ole rohkeutta tulla suuriksi, eikä viisautta pysyä rehellisinä. Kukistukoot! — Löytänen kansasta seikkailijan, itseni kaltaisen, joka vastaa heitä kaikkia."
Heti kun Tapani oli palannut Adrianin luokse, hän kiihkeästi syleili turvattiansa, joka oli valmistellut ylpeyttään saamaan ankaran nuhteen ajattelemattomuudestaan.
"Jalosti näytelty, — oivallisesti, oivallisesti!" huusi ylimys, "todellisen valtiomiehen taidon olet saavuttanut keisarin hovissa. Sen tiesinkin — sen aina olen sanonut. Sinä huomasit kiipelini, mihin olin joutunut hämmästyksissäni tuon raakalaisen hulluista tuumista. Pelkäsin kieltäytyä — vielä enemmän suostua. Sinä selvitit minut täydellisellä taidollasi, tuo kiivastus — niin luonnollinen sinun ijälläsi — oli mainio temppu; se peräytti hyökkäyksen, antoi minulle aikaa vetää henkeäni ja miettiä kuinka menettelisin tuon julmurin kanssa. Mutta sinä tiedät että emme saa loukata häntä: kaikki väkeni luopuisi minusta, tai myisi minut Orsinille, tai katkaisisi kurkkuni, jos hän vain nostaisi sormensa. Oi, tuo oli mainiosti tehty, Adrian — mainiosti!"
"Kiitos taivaan!" sanoi Adrian tointuen hämmästyksistään, "ette aio suostua tuohon pimeään esitykseen?"
"Aioko! en tosiaankaan!" sanoi Tapani, heittäytyen jälleen tuolilleen. "Etkö tiedä minun ikääni, poika? Olen kohta yhdeksänkymmenen vanha ja olisin todella hullu jos antautuisin sellaisen levottomuuden ja sekamelskan pyörteesen. Minun tulee säilyttää se, mitä minulla on, eikä saattaa sitä vaaranalaiseksi tavottelemalla enempää. Eikö paavi rakasta minua? Antautuisinko hänen kirouksensa vaaralle alttiiksi? Enkö ole ylimyksistä mahtavin? Olisinko enempi, jos olisin kuningas? Puhella minun ikäiselleni miehelle tuollaisia loruja! — se mies on heikkopäinen. Muuten", jatkoi vanhus alentaen ääntänsä ja katsellen arasti ympärilleen, "jos olisin kuningas, niin poikani saattaisivat myrkyttää minut päästäksensä perimään. Ne ovat kelpo poikia Adrian, kerrassaan. Mutta sellainen kiusaus! — siihen en heitä johdattaisi; näissä harmaissa hapsissa on kokemusta! Tyrannit eivät kuole luonnollista kuolemaa, eivät ikinä! Rutto tuohon ritariin, sen sanon; hän sai minun jo kylmää hikeä huokumaan."
Adrian tarkasteli tuon vanhuksen kasvoja, jota itsekkäisyys pidätti rikoksesta. Hän kuulteli hänen loppusanojansa, jotka olivat täynnänsä tuon ajan synkkää totuutta; ja kun Rienzin ylevä ja puhdas kunnianhimo vastakohtana välähti hänen mieleensä, hän tunsi ettei hän voinut moittia sen tulta eikä ihmetellä sen äärettömyyttä.
"Ja sitten", jatkoi ylimys puhuen vakavammin saavutettuaan mielenmalttinsa, "tuo mies varottaessaan minua paljasti minulle täydellisesti kaiken tietämättömyytensä valtion tilasta. Mitä arvelet? hän en oleskellut roskaväen parissa ja pitää sen valjua henkäystä voimana: niin, hän luulee sanat sotamiehiksi ja käski minun — minun, Tapani Colonnan — pitämään varani — kenestä, tiedätkös? Et, et milloinkaan arvaa! — tuosta irvihampaasta, Rienzistä! entisestä pilkkakirveestäni! Ha, ha, ha!" ja vanhus nauroi niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.
"Monet ylimyksistämme pelkäävät sittenkin tuota samaista Rienziä", sanoi Adrian vakavasti.
"Pelätkööt, pelätkööt! — niillä ei ole meidän kokemustamme — meidän maailman tietoamme, Adrian. Vaiti, poikaseni, — koska ovat kauniit sanat ennen kukistaneet linnoja ja voittaneet sotajoukkoja? Rienzi minun puolestani räysätköön vanhasta Roomasta roskaväelle, se antaa sille jotakin ajateltavaa ja rähistävää, ja kaikki sen kiukku haihtuu sanoihin; se polttelisi taloja, ellei se saisi puheita kuulla. Mutta tästä kerran puhuessamme, minun on myöntäminen, että tuo kirjatoukka on paisunut hävyttömäksi uuden viran saatuaan: tässä on — minä sain tällaisen paperin tänään ennen vuoteelta päästyäni. Olen kuullut että kaikki ylimykset ovat saaneet samaa röyhkeyttä kokea. Lueppas se", ja Colonna pisti paperikäärön sukulaisensa käteen.
"Minä sain samallaisen", sanoi Adrian, vilkaisten siihen. "Se on Rienzin kehotus saapumaan Lateranin P. Johanneksen kirkkoon, kuulemaan erään vastikään löydetyn levyn selvittämistä. Hän sanoo sen mitä lähemmin koskevan Rooman menestystä ja nykyistä tilaa."
"Tuo huvittanee suuresti oppineita ja kirjamiehiä. Suo anteeksi, sukulaiseni, että unhotin sinun mieltymyksesi tuollaisiin; poikani Gianni on sinun kaltaisesi. Hyvä, hyvä! Tuo on varsin viatonta! Lähde pois kuulemaan — se mies puhuu hyvästi."
"Ettekö tekin tule?"
"Minäkö — rakas poika — minäkö!" sanoi vanha Colonna aukaisten silmänsä seljälleen niin ällistyneen näköisenä, ettei Adrian saattanut olla naurahtamatta oman kysymyksensä typeryyttä.
II Luku.
Kohtaus ja epäilys.
Kun Adrian palasi holhoojansa palatsista ja kuljeskeli Forumia kohden, hän aivan odottamattaan tapasi Raimondin, Orvieton piispan, joka ratsastaen vähäsen hevosensa seljässä ja kolmen tai neljän palvelijan seuraamana, pysähtyi äkkiä, huomatessaan nuoren ylimyksen.
"No, poikani! harvoinpa sinua saa nähdä, kuinka olet jaksanut? — hyvin kai? Vai niin, vai niin! Hauskaa kuulla. Voi! millaista elämää tämä on, Avignonin rauhallisiin huvituksiin verraten. Siellä kaikki, joilla on samat pyrinnöt, niinkuin meillä, samat harrastukset,deliciae musarum, hm, hm, (piispa ylpeili tilapäisistä lainasanoista, olivat ne sitten oikeita tai vääriä) helposti ja luonnollisesti yhtyvät. Mutta täällä me tuskin uskallamme liikkua talostamme, paitsi tärkeitten tapausten sattuessa. Mutta puhuessamme tärkeistä tapauksista ja muuseista, muistuu mieleeni hyvän ystävämme Rienzin kehotus saapumaan Lateraniin, sinä tietysti tulethan jotakin tuiki sokkeloista latinalaista kyhäystä aikonee selvitellä — niin olen kumminkin kuullut — sangen huvittavaa meille poikani — sangen."
"Se on huomenna", vastasi Adrian. "Kyllä varmaan — minä tulen sinne."
"Ja kuule, poikani", sanoi piispa, laskien ystävällisesti kätensä Adrianin olalle, "minulla on syytä toivoa että hän kaupunkilaisparoillemme muistuttaa riemujuhlaa jota vietämme vuonna viisikymmentä, ja saa heidät puhdistamaan tiet rosvoista puhtaaksi, se on välttämätön säädös ja pian toimeenpantava, sillä kuka tulee pattojansa anteeksi saamaan, jos on vaara tarjona yksin tein syöksyä voitelemattomana kiirastuleen? Oletkos kuullut Rienzin puhuvan — häh? aivankuin Cicero — aivan! No, taivas siunatkoon, sinua poikani, et jääne tulematta?"
"En, en jää tulematta."
"Odotappas — vielä sananen: saatat juuri selittää niille, joita tapaat, kuinka mukavaa olisi että kokous tulisi niin lukuisaksi kuin mahdollista, näyttää hyvältä, kun kaupungissa harrastetaan tieteitä."
"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.
"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan — mainiosti! hyvästi tällä erää!" Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.
Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän istui kaatuneelle patsaalle — sillä kohtaa, missä matkustaja poikkeaa (niin-kutsuttuun) — Livian kylpylaitokseen — ja katseli tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.
Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.
"Armaani! Ireneni, — kuinka kiitän sinua!"
Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa hänen seurassaan.
Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja kylmiltä.
"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi onnettomuus tapahtunut?"
Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen kohtauksemme?"
Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski. Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy väräjävillä huulilla.
"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! — tuo ei ole meidän sanojamme!"
"Kuule minua, herrani —"
"Miksi noin kylmä? — kutsu minua Adrianiksi, — ystäväksesi, — lemmityksesi! tai ole mykkä!"
"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa, ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt — (sinä et häntä petä — sinä et häntä vahingoita? — hän on sinun ystäväsi!)"
"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"
"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että se on ylimyksiä vastaan suunnattu — sinun säätyäsi vastaan — sinun perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu — voi, Adrian! sinä itse et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi nimien joukossa. Jos se raukenee, — niin veljeni, uljas veljeni on hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa — hänen telottajansa; ja minä — jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa — voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! — minua poloista! — nuot ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki katkerasti.
Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus, vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi, olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin — ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.
"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet — kuinka se on päättyvä? Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä olen ollut!"
"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."
"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko täyttä totta?."
"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska, koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."
"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langetenAdrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"
"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että toiminnan hetki on niin lähellä?"
"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään — hän ei lue enää — vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse, kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien: 'Nämät saavat pian työtä!'"
"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa, hän lisäsi iloisemmin) — mutta tulkoon mitä tahansa, — usko minua, — armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, — enkä minä, vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän rakastava."
"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!" sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta. "Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."
Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän Eedeniinsä — he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita asioita, kuin lempeä.
III Luku.
Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. KohtausLateranissa.
Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan — jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä — vaikein ja tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? — hän kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei ole ainoa — eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin. Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa — se on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä, on plebeijien mielipide, — niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee, niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, — niitten, joiden kanssa hän on lapsuudesta asti seurustellut — niitten, joiden kiitosta hän on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä myöskin ylhäisten yleinen mielipide onheidänvertaistensa mielipide — niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio, pelottava kestää — jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään —heitäkoskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, — he eivät voi olla ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs. Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa; häntä syytetään ulkokultaisuudesta, — lampaannahan käyttämisestä, ja sanotaan — "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on tutunomainen kansassa, — hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään — se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska — pois kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa, jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki kaikessa: sen suosio — sen moite — ei mitään. Hän astuu ulos synnyn ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu — kunnes pimeä tyhjyys nielasee tähden — sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaanyksin.
Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa. Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua, metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta — tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme — monen mietiskelyn ja surun perästä — syvästi ja murheellisesti vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa, olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman yli: tuon irtaantumisen — tuon ihanteellisuuden — kuinka harvat ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia, emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön, jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan itseoloisuutta.
Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella hänen
Luontainen päättäväisyytensäSai ajatuksen valjun leiman!
ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä, että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita. Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet, jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.
Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta — ja edistäessään vapautta estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.
Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta — osaksi Orvieton piispan kehotuksesta — osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he saivat näytellä seurueittensa komeutta — monet Rooman etevimmistä ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.
Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa. Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja kompasanat ja haukkumanimet — nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi moitelauseet — joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin mieleensä.
"Tehkää tietä! — tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni di Portolle!"
"Vaiti, tolvana! — pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni di Castellolle — keisarikunnan ritarille."
Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu liehuvan korkealla, tunnuslauseineen — "varo syleilyäni!" ja Colonnan yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat mielisanat — "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin, heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä tuo sanomaton kuri ilmaantui — tuo järjestyksen sopusointu — jonka Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä. Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa, jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa. Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa, kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, — "Eläköön Colonna!" — "Karhu hypelköön patsaan takana!"
"Eteenpäin, lurjukset!" huusi Orsini miehilleen. "Kuinka sallitte moisen häväistyksen?" Ja asettuen miestensä etupäähän, hän olisi koettanut tunkeutua kilpailijansa joukon keskitse, ellei eräs paavin liveriin puettu mittava vartija olisi laskenut sauvaansa hänen eteensä.
"Anteeksi, herrani! meillä on vikaarin nimenomainen käsky hillitä eri joukkoja tappelusta."
"Lurjus, tuletko minua puhuttelemaan?" sanoi kopea Orsini, sivaltaen sauvan miekallaan kahtia.
"Vikaarin nimessä minä käsken teitä peräytymään!" sanoi itsepintainen vartija, asettuen kookkaine vartaloineen aivan ylimyksen tielle.
"Hän on Cecco del Vecchio!" huusivat ne rahvaasta, jotka olivat kylläksi lähellä, nähdäkseen häiriön ja sen syyn.
"Niin", sanoi joku, "kunnon vikaari on pistänyt monta uljainta poikaa paavin liveriin, saadakseen paremmin rauhan säilymään. Ei olisi saattanut Ceccoa parempaa löytää."
"Mutta hän ei saa kaatua!" huusi toinen, kun Orsini mulkoillen seppää heilahutti miekkansa taapäin, syöstäksensä sen hänen rintaansa.
"Häpeä — häpeä! Sallitaanko paavin noin tulla solvaistuksi, omassa kaupungissaan?" huusivat useat äänet. "Maahan häväisijät — maahan!" Ja ikäänkuin ennakolta tehdystä suostumuksesta koko rahvaan joukko täytti kujan ja hyökkäsi tulvan lailla Orsinin sekä hänen ponnistelevan ja huonosti järjestetyn joukkonsa kimppuun. Orsini itse heitettiin väkivaltaisesti maahan, ja joutui satojen jalkain tallattavaksi; hänen miehensä, hätääntyneinä ja survien yhtäpaljon toisiansa kuin rahvasta, hajautuivat ja syöstiin kumoon; ja kun sepän johtamien vartijain suurista ponnistuksista järjestys saatiin palautetuksi ja käytävä jälleen auki, niin Orsini, raivosta ja nöyryytyksestä melkein menehtyneenä ja saamistaan kolahduksista pahoin ruhjottuna, tuskin olisi päässyt maasta nousemaan. Paavin upseerit nostivat hänet ylös, ja päästyään jaloilleen hän hurjin silmäyksin etsiskeli miekkaansa, joka oli kirvonnut hänen kädestään ja potkaistu väkijoukkoon, ja kun hän ei sitä tavannut, hän hampaitansa purren sanoi Cecco del Vecchiolle — "tästä häpeästä saat päälläsi vastata, mies, tahi Jumala minut hyljätköön!" Sitten hän lähti kulkemaan pitkin käytävää, läsnä olevien puoleksi tukahutettujen, ilkkuvien huudahdusten seuratessa hänen kulkuansa.
"Tehkää tietä", huusi seppä, "Martino di Portolle, ja tietäköön kaikki kansa, että hän on uhannut henkeäni sentähden, että olen täyttänyt velvollisuuteni, totellen paavin vikaaria!"
"Uskaltakoon!" kiljuivat tuhannet äänet, "kansa on omansa puolella."
Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. "Par Dieu!" hän sanoi, tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he luulevat?"
"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn ja viskata hänet seljästään — mutta niinhän te menettelisitte."
"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, — mutta kuulkaa, mitä tarkottaa kellonsoitto?"
"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä kirkkoon?"
Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli tarjona.
Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava, jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.
Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna. Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa, juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt — tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.
Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi — kansan humina viihtyi — purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti. Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa. Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan näyttääkseen kokoontuneille — kansalaisen persoonassa — tyypin ja vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.
"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii tuolle plebeijille mainiosti."
"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää puhettaan sukkeluuksilla."
"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.
"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.
"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.
"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo lurjus — älykäs lurjus."
Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.
"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne; ja te, Orvieton herra piispa, — ja te jotka olette työtovereitani tieteitten vainiolla — tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme. Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! — peittyköön pimeyteen, — uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla — ellei se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme, tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa, paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat — ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa — sivistyksen, vapauden ja tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, — he opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä — säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa olemme, — se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä. Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette toinen toistanne — kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka — oi, Rooman häpeää! — kerran olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria. Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja — huomatkaa tämä, hyvät herrat! — korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon, mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, — perustaa ja hajottaa kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu. Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa tarkkaan, minä pyydän teitä — älkää päästäkö sanaakaan hukkaan — keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman kansan edustaja!"
"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja selvänä.
"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"
"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet tuota tietää ilman häntä."
"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään kuiskaelivat.
Rienzi jatkoi: — "Niin, kansa tuon vallan luovutti — kansan se siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen? Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista — korkeasta sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan, jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, — sellainen oli isienne tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt on annettavaa? Kuka, kuka sanon — kuka ainoa henkilö, mikä mitätön päällikkö kysyyteiltälupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa? Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole musteella, vaan verellä kirjoitettu. — Kansa! kansaa ei ole! Voi, jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"
"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen ripityksensä välillä."
"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän kirkkonne suuri päämies? — maanpakolainen! Te olette laillisia päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön; — he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut. Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille — te olette painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. — "Mitä! puhuessanikaan — tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen mies — Rooman kansalainen — mutta minulla on tämä merkitys! Minä olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon menneeksi — minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat — Ylöllisyys, Kateus ja Eripuraisuus!"
"Se naula veti!"
"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."
"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen iskun!"
"Häpeä josmeolisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea", sanoi seppä.
"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."
"Hiljaa!" huusi viranomainen.
"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi — "herätkää! Minä rukoilen teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, — kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne — tämä menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että riemujuhla lähestyy."
Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit, alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta Rienziä.
"Riemujuhla lähestyy, — koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne. Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he löytävät eripuraisuutta? — sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät teidän velttouttanne? — pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he kauhistua teidän paheitanne? — Kristuksen lain lähteellä, ovatko he huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia — oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! — puhdistakaa tienne rosvoista, jotka ne tekevät levottomiksi, — palkkalaisista muurinne, jotka niitä suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet — kuinka ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin — jotka niitä pitävät, vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! — vääntäkää miekka väkivallan käsistä! — vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! — antakaa nesillejälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto — voitto omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri — jälleen saavutetun vapautenne esikoinen — jo näiden seinien suojelemalle alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"
Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin — niin läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän jo oli lopettanut.
Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus — salaperäinen, loistava puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä — enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon; kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä — joista se jokaista piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa — kansa ei voinut olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt. Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut lainkaan yhteyttä.
"Minäen ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.
"Minäen ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.
"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi kolmas.
Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, — Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin; ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta, oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja menestys.
Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.
"Per fede!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta — plebeiji on mennyt liian pitkälle."
"Katsokaa kansaa tuolla, kuinka se murisee ja mulkoilee — kuinka sen silmät välähtelevät — millaisia katseita se meihin luo!" sanoi Luca di Savelli verivihollisellensa Castruccio Malatestalle; sama vaara sovitti vuosikausien vihollisuudet, mutta vaan silmänräpäykseksi. "Diavolo!" kuiskasi Raselli (Ninan isä) eräälle yhtä köyhälle ylimykselle, "mutta tuo kirjuri puhuu totta. Vahinko, ettei hän ole jalompaa sukua."
"Tarkat aivut pilalla", sanoi muuan florensilainen kauppias. "Tuosta miehestä saattaisi jotakin tulla, jos hän olisi tarpeeksi varoissaan."
Adrian ja Montreal olivat vaiti; edellinen näytti vaipuneen ajatuksiin, jälkimäinen tarkasteli vaikutusta, jonka puhe oli tehnyt eri kuulijoihin.
"Hiljaa!" huusivat virkamiehet. "Hiljaa, herra vikaari puhuu."
Kaikkien silmät kääntyivät Raimondiin, joka papillisen arvokkaana nousi seisoalleen ja puhui kokoontuneille:
"Vaikk'en minä, Rooman ylimykset ja porvarit, hellästi rakastetut sanankuulijani ja lapsukaiseni, enempää kuin tekään ennakolta tuntenut vastikään kuulemanne puheen sisältöä — ja vaikk'en tunnekaan täydellistä tyytyväisyyttä tuon innokkaan kehotuksen esittämistapaan, enkä, saatan sen sanoa, koko sen aineesenkaan — niin ensittenkään(pannen suuren painon tuolle viimeiselle sanalle) voi päästää teitä eroamaan, liittämättä pyhän isämme palvelijan anomuksiin myöskin hänen pyhyytensä hengellisen edustajan rukouksia. Totta on, riemujuhla lähestyy! Riemujuhla lähestyy — ja tiemme ovat aina Rooman porteille saakka täynnä vertajanoovia, jumalattomia rosvoja! Kuka pyhiinvaeltaja uskaltaa poikki Apenniinien saapua rukoilemaan P. Pietarin alttareille? Riemujuhla lähestyy, mikä häpeä on oleva Roomalle, jos nämä pyhäköt jäävät toivioretkiläisistä tyhjiksi — jos arkamieliset jäävät tulematta, jos rohkeat sortuvat matkan vaarojen uhriksi. Minä pyydän siis teitä kaikkia, porvareja samoinkuin ylimyksiä — minä pyydän teitä kaikkia jättämään nuot onnettomat riitanne, jotka niin kauan ovat kuluttaneet pyhän kaupunkimme voimia, ja yhtyneinä toisiinne ystävyyden ja veljeyden siteillä, muodostamaan pyhä liitto teitten häiritsijöitä vastaan. Näen joukossanne, hyvät herrat, monta valtion tukea ja turvaa, mutta voi, minä murhein ja mielikarvauksin ajattelen teidän keskinäistä, aiheetonta ja joutavaa vihaanne; se on kaupunkimme häväistys, eikä se tuota kunniaa, sallikaa minun sanoa se, Kristuksen uskonnolle, eikä kirkon puoltajien arvollenne."