Mutta tällä kertaa huomasinkin ihmeekseni, että hänessä oli tapahtunut sillä aikaa suuri muutos. Hän tosin juoksi uteliaana minua vastaan ja yritti ensin kuunnellakin puhettani, mutta niin hajamielisenä, että kaikesta päättäen hän ei käsittänyt puoltakaan siitä, mitä kerroin. Mutta Karmazinovin nimen mainitessani hän havahtui ja joutui aivan kuin pois suunniltaan.
— Ette saa kertoa, älkää mainitko tuon… hän huudahteli kuin mielipuoli. — Kas tässä! Katsokaa! Lukekaa! Lukekaa!
Hän veti laatikostaan esille kolme paperilappua ja levitti ne pöydälle. Ne olivat Varvara Petrovnan käsialaa, lyijykynällä kiireesti töherrettyjä. Ensimmäinen niistä oli toissa päivänä Päivätty, toinen eilen, ja viimeinen oli lähetetty tänään, vasta noin tunti sitten. Ne eivät oikeastaan sisältäneet yhtään mitään. Kaikissa puhuttiin vain Karmazinovista, ja niistä saattoi aavistaa kunnianhimoisen Varvara Petrovnan olevan touhuissaan ja peloissaan siitä, että Karmazinov ei enkä muistaisikaan käydä hänen, Varvara Petrovnan, luona vieraskäynnillä! Kas tässä on ensimmäinen, joka oli lähetetty toissa päivänä (ehkä jo kolme, neljä tai ehkäpä jo viisikin päivää sitten):
"Jos hän tänään lopultakin kunnioittaa teitä tulollaan, niin pyydän, ei sanaakaan minusta. Ei pienintä viittausta. Muistakaa hillitä kielenne älkääkä mainitko nimeäni.
Eilinen kuului:
"Jos hän vihdoinkin on päättänyt tänä aamuna käydä luonanne, tekisitte luullakseni viisaimmin, jollette ottaisi häntä vastaan. Niin minä ajattelen, enhän tiedä, mitä mieltä itse olette.
Ja tämänpäiväinen, siis viimeinen, kuului:
"Olen varma siitä, että huoneissanne on roskaa kuormittain ja ilma niissä aivan paksuna tupakansavusta. Lähetän luoksenne Marjan ja Fomuškan. Puolessa tunnissa he saavat järjestyksen aikaan. Mutta te ette saa häiritä heitä. Istukaa keittiössä, kunnes kaikki on kunnossa. Lähetän bokharalaisen maton ja kaksi kiinalaista maljakkoa. Siitä on jo kauan, kun aioin lähettää ne teille, ja lisäksi vielä oman Teniersini (vain joksikin aikaa). Maljakot voisitte asettaa ikkunoille, ja Teniers olisi ripustettava Goethen muotokuvan alle, oikealle puolelle, sieltä se näkyy parhaiten, ja aamuvalokin sattuu sinne. Jos hän lopultakin ilmaantuu luoksenne, ottakaa hänet vastaan mitä kohteliaimmin, mutta koettakaa puhella ensin joistakin aivan turhanpäiväisistä asioista ja sen jälkeen vasta jostakin oppineiden keskusteluaiheesta, mutta sen näköisenä, kuin vasta eilen olisitte toisenne viimeksi tavanneet. Minusta ei sanaakaan. Käyn ehkä illalla katsomassa, miltä teillä näyttää.
"P.S. Jos hän ei tänäänkään tule, niin hän ei sitten nähtävästi tule ollenkaan."
Luin kirjeet ja ihmettelin, että turhista asioista saatettiin pitää näin suurta melua. Katsahdin kysyvästi Stepan Trofimovitšiin ja huomasin ihmeekseni, että minun lukiessani kirjeitä hän oli ehtinyt vaihtaa valkoisen kaulaliinansa — punaiseen. Hattu ja keppi olivat pöydällä. Hän oli kalpea ja hänen kätensä vapisivat.
— Minä viis välitän hänen levottomuudestaan! — hän huudahti raivostuneena vastaukseksi kysyvään katseeseeni. — Je m'en fiche! Että hän kehtaakin olla levoton jonkun Kar-ma-zi-novin vuoksi! Mutta eipä vain vastaa kirjeisiini! Kas tuossakin on avaamaton kirje, jonka hän eilen palautti, tuossa pöydällä se on, L'Homme qui rit'n [Nauravan ihmisen], kirjan alla. Sitäkö se minua liikuttaa, että hän suree Ni-ko-lenj-kansa vuoksi! Je m'en fiche et je proclame ma liberté. Au diable le Karmazinoff! Au diable la Lembke! [Minä siitä viis välitän ja vaadin vapauttani. Hiiteen Karmazinov! Hiiteen rouva Lembke!] Ja maljakot minä piilotin eteiseen ja Teniersin lipastonlaatikkoon sekä vaadin, että hänen on otettava minut vastaan, vieläpä heti paikalla. Kuuletteko: minä vaadin! Lähetin hänelle tuollaisen samanlaisen paperinpalasen, lyijykynällä kirjoitetun, sinetöimättömänä, Nastasjan mukana ja odotan parhaillaan vastausta. Tahdon, että Darja Pavlovnan on itsensä ilmaistava minulle suostumuksensa — oman suunsa kautta, alla taivaan kasvon tai ainakin teidän kuultenne. Vous me seconderez, n'est-ce pas, comme ami et témoin. [Tehän tulette mukaan ystävänä ja todistajana.] En tahdo, että minulla olisi syytä punastua, en tahdo valehdella, en tahdo mitään salaista, tämä on julkinen asia kerta kaikkiaan. Tunnustakoot minulle kaiken aivan suoraan, ylevän avomielisesti, ja silloin… silloin ehkä ihmetytän nykyistä ihmispolvea suurenmoisuudellani… Olenko halpamainen vai enkö, hyvä herra? — hän lopetti äkkiä puhetulvansa ankarasti katsahtaen minuun, aivan kuin minä olisin pitänyt häntä halpamaisena.
Pyysin häntä juomaan vähän vettä; en koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. Puhuessaan hän koko ajan juoksenteli nurkasta toiseen, mutta sitten hän äkkiä pysähtyi hyvin eriskummalliseen asentoon.
— Luuletteko tosiaankin, — hän jatkoi edelleen sairaalloisen mahtipontisesti yhä tarkastellen minua kiireestä kantapäähän, — luuletteko, että minussa, Stepan Trofimovitšissa, ei ole siveellistä ryhtiä sen vertaa, että voisin tarttua mieron sauvaan ja kohottaa kerjuripussin näille heikoille hartioilleni sekä että uskaltaisin lähteä ulos maailmaan, iäksi päiviksi, jos kunniani ja riippumattomuuden ylevä prinsiippi kerran niin vaatii? Ei Stepan Trofimovitš ensi kertaa vastaa jalomielisyydellä despotismiin, vaikkakin hullun naisen despotismiin, joka tosin onkin kaikkein loukkaavinta ja julminta, mitä maa päällään kantaa. Ja näin rohkenen ajatella siitäkin huolimatta, että te, arvoisa herra, jos oikein näin, suvaitsitte äsken hymähtää puheilleni! Te ette tosiaankaan usko, että minussa saattaisi olla niin paljon ylevyyttä, että voisin lähteä vaikkapa kauppiaan lasten kotiopettajaksi, jos niin tarvitaan, tai vaikkapa kuolla maantien ojaan! Vastatkaa, vastatkaa heti: uskotteko vai ettekö usko?
Mutta minä olin nyt tahallanikin vaiti. Teeskentelinpä vielä, etten muka tahtonut loukata häntä vastaväitteilläni, vaikka en voinutkaan myöntää hänen olevan oikeassa. Kaikessa tässä ärtyneisyydessä oli jotakin sellaista, mikä minua suorastaan loukkasi, ei oikeastaan henkilökohtaisesti minua, ei suinkaan! Mutta… siitä myöhemmin.
Hän kalpeni.
— Ehkä teidän on minun kanssani ikävä, herra G-v (se on sukunimeni), ettekä te ehkä haluakaan enää käydä luonani? — hän puheli kalpean rauhallisena, kuten ihminen puhuu juuri vähän ennen yht'äkkistä lopullista purkausta. Hypähdin säikähdyksestä seisoalleni. Samassa tuli Nastasja ja ojensi ääneti Stepan Trofimovitšille kirjelippusen, johon oli töherretty jotakin lyijykynällä. Stepan Trofimovitš silmäsi sen loppuun ja ojensi sen samassa minulle. Paperiliuskalle oli Varvara Petrovnan käsialalla kirjoitettu kaikkiaan vain kaksi sanaa: "Istukaa kotona."
Stepan Trofimovitš sieppasi ääneti hattunsa ja keppinsä sekä lähti kiireesti huoneesta: minä jäljessä. Samassa alkoi eteisestä kuulua ääniä ja nopeita askelia. Stepan Trofimovitš pysähtyi kuin ukkosen iskemänä paikoilleen.
— Se on Liputin, nyt olen hukassa! — hän kuiskasi ja sieppasi minua kädestä.
Samassa astui huoneeseen Liputin.
Miksi hän Liputinin vuoksi saattoi joutua hukkaan, sitä en ymmärtänyt enkä oikeastaan ottanutkaan hänen sanojansa täydestä. Kaikki johtui luultavasti hermoista. Mutta ainakin hän tavattomasti säikähti, ja siksi päätin pitää häntä silmällä.
Sisään tunkevan Liputinin koko olemus osoitti, että hänellä oli tällä kertaa erikoinen oikeus tulla taloon kaikista kielloista huolimatta. Muassaan hänellä oli muudan tuntematon herra, varmaankin joku satunnainen kaupunkiimme poikennut vieras. Vastaukseksi säikähtäneen Stepan Trofimovitšin mielipuoliseen katseeseen hän huudahti äänekkäästi:
— Tuon tullessani vieraan, vieläpä aivan erikoisen. Rohkenen häiritä teitä yksinäisyydessänne. Herra Kirillov, mitä ihmeellisin rakennusinsinööri. Ja mikä tärkeintä, hän tuntee teidän poikanne, suuresti kunnioitetun Pjotr Stepanovitšin; ovatpa läheisiä ystäviäkin ja tuopa hän pojaltanne teille jonkinlaisia viestejäkin. Vasta on äsken tänne saapunut.
— Mitä viesteihin, niin liioittelette, — vieras huomautti jyrkästi, — terveisiä ei ole ollut, mutta tunnen Verhovenskin tosin. Jätin H:n kuvernementtiin, kymmenen päivää tästä sitten.
Stepan Trofimovitš ojensi kätensä totuttuun tapaansa ja pyysi istumaan. Hän katsahti minuun, katsahti sitten Liputiniin ja näytti vihdoinkin aivan kuin heränneen. Hän istahti samassa, mutta piti huomaamattaan yhä vieläkin hattua ja keppiä kädessään.
— Tehän olette menossa ulos? Ja minulle kun kerrottiin, että olette muka liiasta työstä sairastunut.
— Sairas olen, aioin tosin juuri lähteä hieman kävelemään, minä… — Stepan Trofimovitš vaikeni, heitti äkkiä hattunsa ja keppinsä sohvalle ja — punastui.
Sillä aikaa tarkastelin vierasta. Mies oli nuori, vain seitsemänkolmattavuotias, siisteissä pukimissa, solakka, laihahko, mustatukkainen, kasvot kalpeat, likaisen väriset, silmät tummat, kiillottomat. Hän näytti mietiskelevältä ja hajamieliseltä; puhui omituisen äkkinäisesti ja kieliopin säännöistä välittämättä. Sanajärjestys oli omituinen, ja hän näytti aina hakevan sanoja, kun oli muodostettava vähänkin pitempi lause. Liputin huomasi heti Stepan Trofimovitšin säikähdyksen ja oli siitä nähtävästi tyytyväinen. Hän oli istahtanut rottinkituolille, jonka hän oli nostanut miltei keskelle lattiaa ollakseen yhtä lähellä sekä isäntää että vierasta, jotka kumpikin olivat istuutuneet sohvalle, toinen huoneen toisella puolella olevalle, toinen vastakkaiselle puolelle. Hänen terävät silmänsä vilkuilivat joka paikkaan.
— En ole pitkiin aikoihin nähnyt Petrušaa… Ulkomaillako te hänet tapasitte? — Stepan Trofimovitš puheli tuskin kuuluvasti vieraalle.
— Täällä sekä ulkomailla.
— Aleksei Nilytš on itse äsken palannut ulkomailta oltuaan siellä neljä vuotta, — Liputin tarttui puheeseen. — Hän oleskeli siellä täydellistyäkseen erikoisalallaan ja on nyt saapunut luoksemme, koska hänellä on toiveita saada toimi parhaillaan rakenteilla olevalla rautatiesillallamme. Hän odottaa juuri vastausta. Hän tuntee myös Drozdovit, siis Lizaveta Nikolajevnankin, Pjotr Stepanovitšin välityksellä.
Insinööri istui yrmeänä ja kuunteli puhetta kärsimättömän näköisenä.Minusta tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut jostakin vihoissaan.
— Hän tuntee myös Nikolai Vsevolodovitšin.
— Tunnetteko Nikolai Vsevolodovitšinkin? — Stepan Trofimovitš ihmetteli.
— Tunnen senkin.
— Minä en… en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja… en ansaitse oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee oikea sana], minä… mutta miksi te jätitte hänet sinne?
— Jätinpähän vain… hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.
— Saapuu! Viimeinkin… minä… minä nähkääs en ole pitkään aikaan tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan… voi, jota vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre. [Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut lapsi, hyvin tunteellinen ja… arka. Maata mennessään hän luki aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa, koska pelkäsi öisin kuolevansa… je m'en souviens. Enfin, ei vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa, ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua… c'était comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin hieman tässä unohtua puhelemaan… suokaa anteeksi… mutta te tapasitte minut sellaisena hetkenä…
— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri aivan erikoisen uteliaana.
— Ristinmerkin teki…
— Minä muuten vain, jatkakaa…
Stepan Trofimovitš katsahti kysyvästi Liputiniin.
— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä… en voi tällä kertaa… Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Siis samassa talossa kuin Šatov, — huomautin tahtomattani.
— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä,ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeniLebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin.Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.
—Comment!Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen, joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja jos suinkin…
— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi. — Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran vain kaukaa, enkä koskaan läheltä… Šatovin tunnen. Miksi te aina lisäilette kaikenlaista?
Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.
— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän, että asia saattaa olla hyvinkin arka…
— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en ollenkaan!
— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina huvittanut… Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa, ja sitäpaitsi…
— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa… ei ole aikaa tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa. Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.
— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, — hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin tuloksiin!
Insinööri kävi levottomaksi.
— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä teillä ole oikeutta…
Liputin suorastaan nautti.
— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.
Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen minuuttia oltiin vaiti.
— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti. — Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää… mutta te teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan keskustelua. En tahdo keskustella…
— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta sanaansa.
— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa. — jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen olen nähnyt vähän ihmisiä… Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa, katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi, että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää ajatelko tässä suhteessa sellaista.
Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.
—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.
Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.
Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisestiStepan Trofimovitšia.
— Ikävää, että olitte sairas ja minä tulin.
— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja — olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän huostaanne!
— Kuinka! Kuinka sanoitte… hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen hukassa".
Me seisoimme kaikki jo kynnyksellä. Oli parhaillaan se hetki, jolloin talonväki ja vieraat vaihtavat vielä kerran pikimmiten mitä ystävällisimpiä sanoja erotakseen sen jälkeen onnellisesti.
— Hän murjottaa tänään siitä syystä, — singahdutti Liputin äkkiä jo huoneen kynnyksen yli astuttuaan ja aivan kuin ohimennen, — että hän äsken joutui riitaan kapteeni Lebjadkininin kanssa tämän sisaren vuoksi. Kapteeni Lebjadkinilla on tapana ruoskia joka päivä nagaikalla armasta sisarkaunotartaan, mielipuolta, oikein oikealla kasakan nagaikalla, aamuin illoin. Senpä vuoksi Aleksei Nilytš onkin nyt vuokrannut asunnon talon sivurakennuksesta päästäkseen tätä kuulemasta. No, ei sitten muuta kuin näkemiin.
— Sisartaan? Sairasta? Nagaikalla? — Stepan Trofimovitš huudahti kauhuissaan, aivan kuin häntä itseänsä olisi äkkiä sivallettu ruoskalla, — Minkälaista sisartaan? Kuka on Lebjadkin?
Äskeinen säikähdys uudistui samassa silmänräpäyksessä.
— Lebjadkin! Se on muudan eronsaanut kapteeni; ennen häntä nimitettiin vain alikapteeniksi…
— Oh, eihän minua liikuta hänen arvonsa. Mikä sisar? Hyvä Jumala… te sanoitte: Lebjadkin. Mutta meillähän täällä oli kerran Lebjadkin…
— Sama mies, meidän Lebjadkinimme, muistattehan Virginskin jutun?
— Mutta hänellähän tavattiin vääriä rahoja?
— Mutta tännepä vain on palannut, jo kolme viikkoa sitten. Elää täällä mitä oudoimmissa olosuhteissa.
— Mutta hänhän on roisto.
— Eivätkö roistot sitten muka viihdy meillä— Liputin laski leikkiä aivan kuin tunnustellen viekkailla silmillään Stepan Trofimovitšia.
— Voi hyvä Jumala, enhän minä ollenkaan sitä tarkoittanut… Vaikka mitä siihen tulee, niin roistoista olen kanssanne aivan samaa mieltä, juuri teidän enkä kenenkään muun kanssa. Mutta entä sitten? Mitä te tällä tahdotte sanoa? Tehän välttämättä tahdotte saada sanotuksi minulle jotakin ihmeellistä!
— Se ei nyt oikeastaan ole yhtään mitään… se on, tämä kapteeni ei suinkaan lähtenyt silloin meiltä vain väärien rahojen vuoksi, vaan lähti hakemaan juuri tätä samaista sisartaan, joka oli piilossa jossakin tuntemattomassa olinpaikassa; mutta nyt hän on löytänyt sisarensa ja tuonut hänet tänne mukanaan. Siinä koko juttu. Aivan kuin te jostakin olisitte säikähtänyt, Stepan Trofimovitš? Muuten, kaiken tämän olen saanut selville hänen humalaisesta lörpöttelystään, mutta selvin päin hän ei puhu asiasta niin eikä näin. Hän on ärtyisä ja niin sanoakseni runoileva Mars, kun sille päälle sattuu, mutta hänellä on huono kirjallinen aisti. Ja hänen sisarkultansa ei ole ainoastaan hullu, vaan kaiken lisäksi vielä rampa, jolta on muka "kunnia ryöstetty". Tämän viettelijältä herra Lebjadkin kuuluu kantavan hyvityksenä kunnianloukkauksesta jonkinlaista vuotuista veroa, — mikäli hänen humalaisia puheitaan saattaa ymmärtää. Luulen kuitenkin, että kaikki on vain humalahoureita. Kehuu vain suotta. Ei sellaiseen tarvita noin suuria summia. Mutta tulkoot mistä tulevat, — rahoja hänellä joka tapauksessa on, se on totta: puolitoista viikkoa sitten hän kulki vielä miltei paljain jaloin, mutta nykyisin hän pitelee käsissään satoja,— näin sen itse. Sisar saa joka päivä jonkinlaisia kohtauksia, vinkuu ja vikisee, ja kapteeni "valvoo järjestystä" nagaikalla. "Naiseen", hän sanoo "on istutettava kunnioituksentunnetta". En ymmärrä, miten Šatov jaksaa asua heidän yläpuolellaan. Aleksei Nilytš kesti sitä vain kolmisen päivää, vaikka he olivat ennestään tuttuja jo Pietarin ajoilta. Hän on nyt muuttanut sivurakennukseen saadakseen olla rauhassa.
— Onko tämä kaikki totta? — Stepan Trofimovitš kysäisi insinööriltä.
— Lörpöttelette paljon, Liputin, — murahti puhuteltu vihaisesti.
— Salaisuuksia ja taas salaisuuksia! Mistä lähtien teillä on niitä alkanut olla sellaiset määrät! — huudahti Stepan Trofimovitš voimatta enää hillitä itseään.
Insinöörin otsa vetäytyi kurttuun, - hän punastui ja kohauttaen olkapäitään poistui huoneesta.
— Kerrankin Aleksei Nilytš oli siepannut hänen kädestänsä ruoskan, taittanut sen säpäleiksi ja heittänyt ulos ikkunasta, niin olivat riidelleet, — Liputin lisäsi.
— Miksikä lörpöttelette, Liputin, tuo on typerää, miksi? — AlekseiNilytš kääntyi taas samassa Liputinin puoleen.
— Miksi salaisimme turhasta vaatimattomuudesta sielumme jaloimpia värähtelyjä, — teidän sielustanne puhun, en omastani.
— Miten typerää… ja tarpeetonta… Lebjadkin on hölmö ja tyhjänpäiväinen, ei kelpaa työhömme ja… onpa vaarallinenkin. Miksi te aina lörpöttelette? Lähden kotiin.
— Miten harmillista, — huudahti Liputin julkeasti hymyillen, — olisin vielä kertonut teille, Stepan Trofimovitš, erään huvittavan jutun. Siinä tarkoituksessahan minä tänne oikeastaan lähdinkin, mutta ehkäpä te olette ennättänyt sen jo kuullakin. Mutta jääköön toiseen kertaan. Aleksei Nilytšin on kiire… Näkemiin! Varvara Petrovnalle minä vasta toissa päivänä oikein nauroin, lähetti näet varta vasten minua hakemaan. Nauroin ihan kuollakseni, niin koko asia minua huvitti. Näkemiin!
Mutta silloin Stepan Trofimovitš suorastaan tarrautui häneen kiinni, sieppasi häntä olkapäistä ja pakotti hänet täyskäännöksellä takaisin huoneeseen ja istutti hänet tuolille. Liputin aivan säikähti.
— No, eikö minua sitten vielä naurattaisi, — hän alkoi itse varovaisesti tarkastellen tuoliltaan Stepan Trofimovitšia, — kutsutti minut luokseen ja kysyi "salaisesti" mielipidettäni, onko Nikolai Vsevolodovitš mielestäni täysijärkinen vai eikö. Eikö tämä ole ihmeellistä?
— Oletteko tullut hulluksi! — Stepan Trofimovitš sai tuskin soperretuksi ja joutui sitten äkkiä aivan pois suunniltaan.
— Liputin, tiedätte varsin hyvin itsekin, että tulitte tänne vain kertoaksenne minulle jonkin tuontapaisen inhoittavan uutisen ja… ehkäpä jotakin vielä pahempaa!
Samassa muistin hänen arvelleen Liputinin tuntevan koko meidän yhteisen salaisuutemme ei ainoastaan paremmin kuin me itse sen tiesimme, vaan lisäksi vielä jotakin muuta, jota me ehkä koskaan emme olisi saaneetkaan tietää.
— Mutta Stepan Trofimovitš! — Liputin oli muka hyvinkin säikähtynyt. —Enhän minä…
— Olkaa vaiti ja antakaa tulla kaikki! Pyydän teitäkin, herra Kirillov, mitä hartaimmin, olkaa tekin läsnä, pyydän, istukaa, ja te, Liputin, voitte alkaa muitta mutkitta, aivan suoraan… niinkuin asia on!
— Jos olisin aavistanut, että te noin kiihoitutte tästä, en olisi maininnutkaan koko asiasta… Mutta olin varma siitä, että Varvara Petrovna itse jo on teille kaiken kertonut!
— Se on valhetta, ette te niin ajatellut! Alkakaa, alkakaahan toki, kun teitä kerran käsketään puhumaan!
— Mutta olkaapa hyvä ja istahtakaa tekin, sillä jos minä istun ja te rupeatte noin kiihoittuneena juoksentelemaan… edestakaisin tuossa edessäni, niin… puhe ei oikein suju.
Stepan Trofimovitš hillitsi itsensä ja istahti arvokkaasti nojatuoliinsa. Insinööri loi katseensa pahantuulisena maahan. Liputin suorastaan nautti tarkastellessaan meitä.
— Mistä oikein alkaisin… nolostuin aivan.
— Toissa päivänä tuli äkkiä luokseni heidän sanantuojansa: huomenna kahdentoista ajoissa pyydettiin muka tulemaan sinne. Voittekohan kuvitella? Jätin työni kesken ja täsmälleen puolenpäivän aikaan soitan ovikelloa. Minut viedään vierashuoneeseen. Odotan minuutin verran, hän saapuu. Istuttaa minut aivan itseänsä vastapäätä. Istun, en usko silmiäni enkä korviani, tiedättehän, miten halveksivasti hän kohteli minua aina ennen. Käy suoraan asiaan, niin kuin hänen tapansa on. "Muistattehan", — sanoo, — "miten Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten sairaana ollessaan teki täällä pari omituista kepposta, niin että koko kaupunki joutui hämilleen, kunnes kaikki vihdoin selvisi. Eräs niistä kepposista koski suorastaan teitä. Kävihän Nikolai Vsevolodovitš parannuttuaan pyynnöstäni teidänkin luonanne. Tiedän myös, että hän jo aikaisemminkin oli kanssanne jonkin verran keskustellut. Sanokaa vilpittömästi ja suoraan, mitä te (siinä kohden Varvara Petrovna hetken tapaili oikeata sanaa) — millainen Nikolai Vsevolodovitš oli silloin mielestänne… Mitä te yleensä hänestä ajattelitte… millaisen käsityksen olitte hänestä muodostanut ja… mitä ajattelette nyt?…" Tässä hän hämillään vaikeni kokonaan, oli vaiti kokonaisen minuutin ja punastui äkkiä. Minä säikähdin. Sitten hän alkoi taas — eikä suinkaan liikuttavalla äänellä, ei, sehän ei hänelle sopisikaan, vaan hyvin arvokkaana hän jatkoi: "Tahdon", hän sanoi, "tahdon, että ymmärtäisitte minut täydellisesti ja oikein", niin sanoi. "Olen lähettänyt hakemaan teitä sen vuoksi, että pidän teitä tarkkanäköisenä ja älykkäänä miehenä, joka pystyy tekemään oikeita havaintoja". (Siinäpä vasta kohteliaisuuksia kerrakseen!) "Te ymmärrätte myös", — niin hän sanoi, "että kanssanne puhuu äiti… Nikolai Vsevolodovitšin elämä on ollut hyvin onnetonta, ja siinä on ollut monenlaisia mullistuksia. Tämähän on voinut vaikuttaa hänen järkeensäkin. En tietenkään puhu mielenvikaisuudesta, sitähän se ei voi olla!" (Ujon ylpeänä hän toi tämän esille.) "Mutta sellainenhan aina jättää jälkeensä ihmisiin jotakin omituista, erikoisia ajatustapoja, taipumusta eräänlaisiin omituisiin katsantotapoihin." (Kaikki nämä ovat hänen sanojansa, ja olin aivan ihmeissäni, Stepan Trofimovitš, miten varmasti Varvara Petrovna kykenee asiansa esittämään! Erinomaisen viisas nainen!) "Ainakin minä itse olen hänessä ollut huomaavinani", hän sanoi, "eräänlaista alituista levottomuutta ja eräänlaisia omituisia taipumuksia. Mutta minä olen äiti, kun te taas olette syrjäinen henkilö ja voitte siis, älykäs kun sitäpaitsi olette, muodostaa oman ulkokohtaisen käsityksenne. Rukoilen teitä (niin sanoi kuin sanoikin: rukoilen), sanokaa minulle koko totuus, aivan koristelemattomana, ja jos te sitäpaitsi lupaatte, että ette koskaan unohda minun puhuneen kanssanne salaisesti, niin voitte luottaa täydellisesti siihen, että aina olen valmis osoittamaan teille mahdollisimman suurta kiitollisuuttani." — Mitäs tästä sanotte!
— Te… te olette saanut minut niin kiihdyksiin… — Stepan Trofimovitš soperteli, — … etten jaksa uskoa…
— Niin, mutta huomatkaa, huomatkaa, — Liputin jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan Stepan Trofimovitšin sanoja, — miten hermostunut ja levoton hän mahtaakaan olla, koskapa suvaitsee armossaan alentua tämmöisen miehen tasalle ja tekee kysymyksiä, joita hänen itsensä on pyydettävä salaamaan. Mitä tämä oikeastaan on? Eiköhän vain ole saapunut joitakin onnettomia tietoja Nikolai Vsevolodovitšista?
— En tiedä… tuskin on tullut tietoja… en ole tavannut moneen päivään, mutta sen minä… sen minä teille… — Stepan Trofimovitš puhua tohisi katkonaisesti, tuskin jaksaen enää hallita ajatuksiansa, — sen minä teille sanon, Liputin, että jos teitä kerran on pyydetty pitämään tätä salassa, ja te nyt kaikkien kuullen…
— Salassa, salassa! Jumala minua rangaiskoon, jos minä missään… Mutta jos minä täällä… niin onko se nyt niin vaarallista? Omia ihmisiähän tässä kaikki ollaan, Aleksei Nilytš mukaanluettuna.
— En ole läheskään samaa mieltä; epäilemättä me kolme osaamme kyllä säilyttää tämän salaisuutena, sehän on selvää, mutta teitä, neljättä, teitä minä pelkään enkä luota teihin hivenen vertaa!
— Mitä te oikein tarkoitatte? Minuahan asia lähinnä koskee, minullehan on luvattu ikuista kiitollisuutta! Tahdoin vielä nimenomaan tämän yhteydessä mainita erään omituisen, tai paremminkin sanoen, psykologisesti mielenkiintoisen seikan. Eilen illalla Varvara Petrovnan keskustelun vaikutuksesta (ymmärrättehän itsekin, millaisen vaikutuksen tuo keskustelu teki minuun) kysäisin Aleksei Nilytšilta noin vain ilman muuta: "Te", sanoin, "olette usein tavannut Nikolai Vsevolodovitšin sekä ulkomailla että Pietarissa. Mitä mieltä te olette hänestä, hänen järjestään ja hänen henkisistä kyvyistään?" — Silloin hän vastaa minulle tapansa mukaan lakonisesti, että: "Nikolai Vsevolodovitš on hyvin hienoälyinen ja aivan tervejärkinen ihminen." — "Mutta ettekö koskaan ole vuosien kuluessa", sanon, "huomannut eräänlaisia mielipiteiden äkillisiä vaihteluja tai omituista ajattelutapaa tai ainakin jonkinlaista, niin sanoakseni, mielenvikaisuutta?" Sanalla sanoen, toistin Varvara Petrovnan oman kysymyksen. Voitteko ajatella! Aleksei Nilytš hetken mietittyään rypistää aivan kuten nytkin kulmiansa ja sanoa tokaisee: "Joskus näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut jotakin omituista." — Huomatkaa, jos Aleksei Nilytšistäkin kerran jokin asia alkaa tuntua omituiselta, niin mitähän siinä todellisuudessa silloin oikein onkaan. Vai mitä?
— Onko tuo totta? — Stepan Trofimovitš kääntyi Aleksei Nilytšin puoleen.
— En tahtoisi puhuakaan siitä, — vastasi Aleksei Nilytš äkkiä kohottaen päätään, niin että silmät välähtivät, — tahdon väittää, teillä ei ole oikeutta, Liputin. Tässä tapauksessa ei oikeutta viitata minuun. En ole mielipidettäni kaikessaan ilmaissut. Vaikka tunnenkin Pietarin ajoilta, niin siitä on kauan, ja vaikka äsken tapasinkin, niin tunnen Nikolai Stavroginia vähän. Pyydän jättämään minut rauhaan… ja kaikki tämä muistuttaa juoruamista.
Liputin levitti kätensä kuten syyttömästi syytetty.
— Juoruamista! Minäkö muka juoruan? Ehkä olen vakoilijakin? Hyvähän teidän, Aleksei Nilytš, on arvostella, kun pysyttelette itse aina syrjässä kaikesta. Mutta uskotteko, Stepan Trofimovitš, että kapteeni Lebjadkinia, tuota miestä, joka on tyhmä kuin… hävettää aivan sanoa, miten tyhmä hän on; meillähän on tähän sopiva mainio venäläinen vertaus… Häntäkin Nikolai Vsevolodovitš hänen sanojensa mukaan on loukannut, vaikka tuo mies siitä huolimatta kunnioittaa hänen terävää älyään. "Tämä mies saa minut toisinaan suorastaan hämmästymään: kaikkitietävä käärme" (hänen omia sanojansa). Silloin kysäisin myös häneltä (yhä vieläkin eilisen vaikutuksesta ja keskusteltuani ensin Aleksei Nilytšin kanssa): "Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin, "onko tuo teidän kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja uskottekohan, samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa aavistamatta olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi, "niin se on, mutta se ei sittenkään muuta asiaa…" — Mitä "asiaa" se ei muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin. Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen tunnin kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä hän tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä taaskaan sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille tietenkin vain keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän ajatuksen: kysy siis keneltä hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa tällainen ajatus ei ole koskaan ennen edes käväissyt, kaikki todistavat samaa: "Hullu on", sanovat, "tosin hän on erittäin viisas mies, mutta ehkä sittenkin hullu".
Stepan Trofimovitš istui syvissä mietteissä.
– Mistä Lebjadkin hänet niin tarkasti tuntee:
— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan sitä tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten, vaikka suvaitseekin olla vaiti:
— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä ärtyneesti kuin äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan urkkiaksenne. Minutkin toitte tänne vain saadaksenne tietää ja pakottaaksenne puhumaan. Siis olette vakoilija!
— En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen päivineen ole sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen verran minä hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte häneen. Itsehän tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa sitten kävi vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista kopeekkaa. Hän se on juottanut minua samppanjalla enkä minä häntä. Mutta tehän annoitte minulle oivallisen neuvon. Jos minun tosiaankin on jostakin päästävä selville, niin juotan hänet humalaan ja saankin ehkä selon… kaikista pikku salaisuuksistanne, — Liputin ärähti ilkeän kostonhimoisesti.
Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia riitatovereita. Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta läsnäolijoita. Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla toivottuun keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.
— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, — hän jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee kapteeni Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo aikaisemmin kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi vuotta sitten, noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän "hämärinä aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa meitä käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa valinnut itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee tutustunut Aleksei Nilytšiinkin.
— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut saapua tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.
— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa, että hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan rauhoittumaan. "Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole hyvä mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen aivan samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut kärsiä". Voi teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla: "juoruja ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta kaiken urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta. Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän: "Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä! Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä henkilökohtaisen loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. On kai minulla ainakin oikeus sanoa, että asia huvittaa minua muustakin syystä kuin vain pelkästä juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti kättänne, mutta huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin![19] Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen "vanhanpojan", puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi juorukelloksi. Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette noin kekkeä, ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin prinssiänne pelätessänne pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa talossannekin teidän olisi pakko rakentaa suojavalleja häntä vastaan! Mutta maksaako siitä edes puhua. Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi kompurajalka, hullu, olisin minä, niin totta kuin Jumala on, taipuvainen uskomaan, että hän se juuri on tuo kenraalimme intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni Lebjadkinin "perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään". Mutta tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään merkitse mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu hänen tielleen otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka juoruan. Olisinko minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko kaupunki puhua pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän myöntäminen ainakaan liene kiellettyä.
— Puhua pauhaisi… koko kaupunki… Mitä siellä sitten oikeastaan puhutaan?
— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan humalapäissään pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin jos koko torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää? Voinhan ainakin näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni olen täällä ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin vuorotellen mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä tavalla, että, ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma suvainnut lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun nuoren neidin ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana, minulla on muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa annettavaksi kapteeni Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin ajan kuluttua tietää, samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä henkilöltä ja siis myös sangen uskottavalta taholta, että olikin muka lähetetty tuhat ruplaa eikä kolmesataa… Nuori neito on siis pimittänyt seitsemänsataa ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä piti, että hän ei jo ruvennut vaatimaan saataviansa oikeuden teitä, ainakin hän niin on uhkaillut ja hölissyt niin, että koko kaupunki sen jo tietää…
— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä tuoliltaan.
— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että rahoja oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian näin humalapäissään.
— Se… se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä se…Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne…
— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa puhetta, ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten hyvänsä, niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta, ja lisäksi juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka kaiken lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa Nikolai Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse paljoakaan saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa huonoon huutoon toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin minulle tekemänsä kepponen osoittaa! Ja kun sitten sattuu eksymään samalle tielle jaloudessaan suurenmoinen mies, niin hän saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää kunniallisella nimellään toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun vain itsestäni…
— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi nojatuolistaan…
— Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti erehdys, ja Lebjadkin on humalassa… — huudahteli insinööri äärettömän levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa… tämä on liian alhaista… riittää, riittää jo!
Hän juoksi ulos huoneesta.
— Mitä tuo on olevinaan? Minähän lähden mukaan! — hätääntyi, Liputin hypähti seisoalleen ja kiiruhti Aleksei Nilytšin jälkeen.
Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja keppinsä sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä kuten äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja sanoi:
— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana… de l'accident. Vous m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]
— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne? Ajatelkaahan, miten voi käydä?
Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä hymyssä oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin merkillisen riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:
— Enhän voi mennä naimisiin vain "peittääkseni toisen synnit"!
Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.
— Ja noin likainen ajatus, noin… matalamielinen ajatus saattoi syntyä teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne, teidän hyvässä sydämessänne ja… jo kauan ennen kuin Liputin oli mitään sanonut!
Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa. En jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja Varvara Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut hänelle anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan olisi erehtynyt uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli päivänselvää, että hän oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan ennen Liputinin tuloa, ja että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja kaatoi, niin sanoakseni, öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut rohkeutta epäillä tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä oli siihen edes minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja. Varvara Petrovnan despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet epäilemään, että tämä epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja kunniallista sulhasta peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa herrassynnit!
Tuollaisista ajatuksista hänen olisi sietänyt saada aimo rangaistus.
— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin suuri ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti kuljettuaan vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.
— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.
— Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin musiikkia.
Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti LizavetaNikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti ratsunsa.
— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. —Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti…Mutta hän!… Ettekö tosiaankaan tunne minua?
Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta sanoa sanaakaan.
— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo kaksi viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä poljin jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan välttämättä, että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä, enkä senvuoksi lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän ole vähääkään muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin lisääntynyt, paljon ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita hiuksiakin on ilmestynyt, mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä muuttunut? Olenko? Miksi te ette puhu?
Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas, kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin hän oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli kerrottu.
— Te… minä… — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta värähdellen. — Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja silloin kuulin äänenne… Tämähän on kuin taivaan ihme, el je commence à croire.
— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon? Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš, ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata! maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata, maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista? Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?
— Olen taas onnellinen.
— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen, mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä, taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä, ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa… Mutta kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee joku teidän ihailijanne… No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala, miten hän on käynyt harmaaksi!
Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.
— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.
Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.
— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]
Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuliMavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.
— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.
— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona. Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti, että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.
Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias, pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton. Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara. Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.
En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä — häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus! Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas, kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin, mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä. Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.
Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.
— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen, arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä pidän teistä… Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se tänne, muistan sen, muistan!
Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.
— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun kasvoni?
Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.
— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. — Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin… sitten, en halua sitä katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!
Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.
— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?
Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä meidät toisillemme.
— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin uskottu, eikö totta?
Minä punastuin.
— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte koomillinen, en suinkaan… (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš, muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki,aivan kaikki, ymmärrättehän?
Stepan Trofimovitš säikähti.
— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo kaiken!
— Mitä hän sitten tietää?
— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka kipeä.
— Niin mutta… mistä te saitte tietää?
— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan oveluutta.
— Tietävätkö siis kaikki jo?…
— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani, ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne. Ettekö ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut kaiken teidän omasta suustanne.
— Minä… kerroin tosin… kerran… — Stepan Trofimovitš yritti lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen… j'étais si nerveux el malade et puis… [Olin niin hermostunut ja sairas ja sitäpaitsi…]
Lizaveta Nikolajevna puhkesi äänekkääseen nauruun.
— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui tulemaan huoneeseen… siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi! Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No, mitäpä siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian, me syömme aikaisin päivällistä… Niin, unohdin kysyä, — hän istahti uudelleen, — kuka on tuo Šatov?
— Šatov? Darja Pavlovnan veli…
— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän kävi kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?
— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija, maailman paras ja tuittupäisin mies.]
— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä. Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja että hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä tapauksessa hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä parempi. Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä suositeltu…
— Epäilemättä, et vous ferez un bienfail… [Ja te teette hyvän työn…]
— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.
— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.
— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?
Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa Šatovin luo.
—Mon ami!— Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, — tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.
Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua; hän ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä kahdeksaa illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni ainakin kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi saapunut. En nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli lukossa, sillä hän asui aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen, pistäytyisinkö kapteeni Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei näkynyt valon häivettäkään, ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli kuin kuollutta. Uteliaana kuljin Lebjadkinin oven sivuitse muistellen, mitä hänestä äskettäin olin kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla uudelleen huomenna jo varhain aamulla. Eihän kirjelippuun ollut luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi siitä yhtään mitään, hän oli usein itsepäinen ja lisäksi perin kaino. Sadatellen huonoa onneani aioin poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle tapasinkin äkkiä herra Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi ensimmäisenä minut. Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin hänelle kaiken pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut kirjeen, vaikka en siihen luottanutkaan.
— Tulkaa, — hän sanoi, — kyllä järjestän.
Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna vuokrannut itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta sivurakennuksesta. Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian suuri, piti asuntoaan myös muudan vanha, kuuro muori, joka samalla oli hänen siivoojansa. Talon isännällä oli näet uudessa talossa, jossakin toisen kadun varrella teetupa, ja tämä eukko, luultavasti joku isännän sukulainen, oli jäänyt huolehtimaan vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet olivat muuten jokseenkin puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset. Siinä huoneessa, johon ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat erityylisiä, sattumalta kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa. Siellä oli pari pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin pirtin tai keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen sekä kovine nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva, jonka edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen tuloamme sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa, joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen jotakuta piispaa.
Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana, kirjekuoren, lakkaa ja kristallisen sinetin.
— Sinetöikää kirje ja kirjoittakaa osoite.
Yritin vastustaa, mutta hän oli niin itsepäinen, että päätin vihdoin suostua. Kirjoitettuani osoitteen otin lakkini.
— Luulin, jäisitte teelle, — hän sanoi, ostin teetä. Tahdotteko?
En voinut kieltäytyäkään. Eukko toi samassa teen pöytään, hän toi nimittäin ison kannun kuumaa vettä ja pienen kannun, joka oli teetä täpö täynnä, kaksi isoa kivikuppia, jotka oli hyvin tökerösti maalauksilla koristeltu, sankavehnäsen ja syvän lautasellisen kukkuranaan pieneksi paloiteltua sokeria.
— Teestä pidän,[20] — sanoi Kirillov, — öisin etenkin. Kuljen edestakaisin ja juon; aamunkoittoon asti. Ulkomailla on vaikeata öisin saada teetä.
— Te valvotte aina aamunkoittoon?
— Aina. Jo kauan. Syön vähän, vain teetä. Liputin on viekas, mutta hätäilee.
Ihmettelin, että hän oli niin halukas puhelemaan. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni.
— Äsken sattui hieman epämieluisia väärinkäsityksiä, — huomautin.
Hän kurtisti kulmiaan.
— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa. Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla paljon mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.
— Tänään uskotte minua,— naurahdin.
— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai vaarallinen, tai… kade.
Viimeinen sana hämmästytti minua.
— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa, että onhan hänen johonkin niistä sovittava.
— Tai kaikkiin yht'aikaa.
— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se, mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?
— Miksikä valhetta? — Ja kulmat rypyssä hän taas alkoi tuijottaa maahan.
Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia häneltä mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.
— Sanoi totta, kirjoitan. Mutta on yhdentekevää.
Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo äskeinen lapsen hymy.
— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös yhdentekevää.
— Kuinka eivät uskalla? Onko itsemurhia mielestänne vähän?
— Hyvin vähän.
— Oletteko tosissanne sitä mieltä?
Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään astella huoneen päästä toiseen.
— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä itsemurhia? — kysäisin.
Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä oikeastaan olimme keskustelleet.
— Minä… minä vielä vähän tiedän… kaksi ennakkoluuloa estää… kaksi asiaa… vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta pienempikin on hyvin suuri.
— Mikä on se pienempi?
— Kipu.
— Kipuko? Luuletteko, että sillä olisi tässä tapauksessa niin suurta merkitystä.
— Tärkein. On kaksi tapaa: ne, jotka tappavat itsensä suuresta surusta, tai vihoissaan, tai hulluudessaan, tai jostakin… samapa se.. ne tekevät äkkiä. Eivät ajattele kipua, vaan äkkiä. Mutta jotka täysijärkisinä, ne ajattelevat paljon.
— Mutta onko sitten sellaisiakin, jotka tekevät sen täydessä järjessään?
— Hyvin paljon. Jos ei ennakkoluuloa olisi, niin enemmänkin; hyvin paljon, kaikki.
— Liioittelette, eivät nyt kaikki sentään!…
Hän oli vaiti.
— Eikö sitten ole mitään itsemurhakeinoa, joka ei tuottaisi kipua?
— Kuvitelkaa, — hän pysähtyi aivan eteeni,
— kuvitelkaa kiveä kuin iso talo. Se riippuu ja te sen alla. Se putoaa päähänne — käykö kipeästi?