— Talon suuruinen kivi? Peloittaahan se tietysti.
— Ei pelko, vaan koskeeko kipeästi?
— Kivi kuin vuori, miljoonan puudan painoinen? Eihän sellainen ennätä tuottaa kipua.
— Mutta asettukaa todella alle, teitä peloittaa, että sattuu. Oppineet, lääkärit, kaikki, kaikki pelkäävät. Kaikki tietävät, ei kipu ennätä, mutta pelkäävät, että koskee.
— Entä toinen syy, se suurempi?
— Mitä on sillä puolen.
— Siis rangaistusko?
— Yhdentekevää. Mitä on sillä puolen, vain, mitä siellä on.
— Eikö ole sellaisiakin ateisteja, jotka eivät usko sillä puolen olevan mitään?
Hän vaikeni taas.
— Ehkä te arvostelette asiaa vain omien vakaumuksienne mukaan?
— Ei kukaan tiedä muuta kuin itsestänsä… — hän huomautti punastuen. — Vapaus tulee silloin, kun on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Siinä päämäärä kaikelle.
– Päämäärä? Mutta silloinhan ei ehkä enää kukaan tahdokaan elää?
– Ei kukaan, — hän vastasi päättävästi.
– Ihminen pelkää kuolemaa, koska hän rakastaa elämää, niin minä sen olen ymmärtänyt, — huomautin, — niin on luonto sen määrännyt.
— Katalaa ja siinä koko petos! — Hänen silmänsä alkoivat leimuta. — Elämä on kipu, elämä on pelko, ihminen on onneton. Kaikki vain kipua ja pelkoa. Nyt ihminen elämää rakastaa, sillä rakastaa kipua ja pelkoa. Niin on järjestetty. Kivusta ja pelosta palkkana — elämä. Siinä petos. Ihminen ei ole nyt sellainen ihminen. Syntyy uusi ihminen, onnellinen ja ylpeä. Se, josta on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Se on uusi ihminen! Se, joka voittaa kivun ja pelon, se itse tulee Jumalaksi. Toista Jumalaa ei tule.
— Teidän mielestänne tuo toinen Jumala siis kuitenkin on olemassa?
— Häntä ei ole, mutta hän on kuitenkin. Kivessä ei kipua, mutta kiven pelossa on. Jumala — kuoleman kauhun kipu. Se, joka voittaa kivun ja kauhun, tulee Jumalaksi. Syntyy uusi elämä, uusi ihminen, kaikki uusi… Silloin historia pitää jaettaman kahteen: gorillasta Jumalan tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta…
— Gorillaan, eikö niin?
— … maan ja ihmisen muuttumiseen fyysillisesti. Ihmisestä Jumalaksi. Hän muuttuu fyysillisesti. Maailma muuttuu, teot muuttuvat, ajatukset ja kaikki tunteet muuttuvat. Miten te luulette, muuttuuko ihminen silloin fyysillisesti.
— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin silloinhan luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo muutosta tarpeeksi.
— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa päävapautta, on oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka uskaltaa, tappaa itsensä, on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä kauempana ei ole vapautta. Siihen se loppuu. Kauemmaksi ei pääse. Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on Jumala. Jokainen voisi tehdä, että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta kukaan ei kertaakaan ole tehnyt.
— Itsemurhantekijöitähän on ollut miljoonia.
— Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa. Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon, tulee heti Jumalaksi.
— Jospa hän siinä touhussa ennättäisi…
— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä, melkeinpä halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi hetken perästä.
— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?
— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en pidä siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.
— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.
— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei… minä… en tiedä… — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en voi kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen, koko elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko elämäni ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.
— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää? Oletteko tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne unohtanut äidinkielenne?
— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla. Olen puhunut aina… yhdentekevää.
— Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen nimittäin, että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja että joudutte harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut näin avomielinen minulle?
— Teille? Niin… Te istuitte hyvin ja te… mutta yhdentekevää… te muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.
— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne muodostumiseen.
— E-ei, hän ei puhunut paljon. Ei koskaan. Minä kyllä kirjeenne annan.
Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni. Portissa tuli taas joku minua vastaan.
Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun voimakas käsi tarttui rintapieleeni.
— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies?Tunnusta.
— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin piireihimme.
— Piireihin! Se miellyttää minua… Klas-sil-linen, siis si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään… jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!
Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen, punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.
— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.
— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä sivistynein…
Rakkauden hehkuva granaatti räjähti syömmessä Ignaatin. Kädetön itkuhun pillahti, kun Sevastopolia muisteli.
Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään, mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut naamansa läheni taas minua.
– Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle kaiken.
— Lizavetalle!… — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!
Amatsonien toisten parvesta pyrähtää satulaan tähtönen. Hymähtää ratsun selästä aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.
Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi! Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.– Julista siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška… Daškan minä nitistän näin kahdella sormellani… maaorja… eikä uskalla se… Samassa hän lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin perässäni.
— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, — kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa varustettuina. Mitä te siihen sanotte?
— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen kehoittanut.
— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti, vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.
— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki! — aloin raivota hänelle.
— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?
— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.
— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää, vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano enää muuta, näkemiin, herra.
Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut, ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.
—Mon ami, olen kokonaan kadottanut langan… Lise… rakastan ja kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen: lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin itse haluat… Niin se on.
— Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.
— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa.Enfin c'est ridicule.Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin!Ce Maurice, vai miten tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän tuo nainen… ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista pauvre amie'llemme… Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.
— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.
— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo: "Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa.Celle pauvretäti, joka todella on despootti… ja sitten vielä tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas… [jota minä en ymmärrä…], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten epähieno olen ollut!
Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!" Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina, hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —
— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka, raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni ratkaisu on masentanut minut… Tähän asti minulla sentään yhä oli toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä…
— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois raiteiltanne.
— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin onnellinen. Mutta nyt… mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta, alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, — hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut kuten lapsenpiika,celle pauvretäti, kuten Lise häntä sievästi nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa ja… ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki on tästä kaukana… Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi: "c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut". Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi. Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä", tai jotakin sellaista…Ma foi, itsekin tässä teidän kanssanne istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu…enfin, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan, miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken, kirjakin oli lattialla.La pauvre amieon aina niin vihoissaan siitä, että täällä on vähän epäsiistiä… Voi, ei kajahtele täällä enää hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee! Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, jace Maurice… hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan…
Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti, että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta, niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä. Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin, että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.
— Ei hän ole mielipuoli, hän on vain ihminen, jolla on lyhyet ajatukset, — hän sai laiskasti sanotuksi! — Ces gens-là supposent la nature et la société humaine autres que Dieu ne les a faites et qu'elles ne sont réellement. [Nämä ihmiset luulevat, että luonto ja inhimillinen yhteiskunta ovat toisenlaisia, kuin miksi Jumala ne on luonut ja mitä ne todellisuudessa ovat.] Sellaisia on tapana kehitellä, mutta siihen ei rupea Stepan Verhovenski. Näinhän sellaisia silloin Pietarissa avec celle chère amie (voi, miten loukkasinkaan häntä silloin), en säikkynyt heidän soimauksiaan, enpä edes heidän kehumistansakaan. En säiky nytkään, ja nyt, mais parlons d'aulre chose… [Mutta puhukaamme muusta…] luulen, että olen tehnyt jotakin kauheata. Ajatelkaahan, lähetin eilen Darja Pavlovnalle kirjeen ja… voi, miten kiroankaan itseäni nyt sen vuoksi.
— Mitä te sitten kirjoititte?
— Voi ystävä rakas, uskokaa, että tein kaiken perin hienosti. Ilmoitin kirjoittaneeni noin viisi päivää sitten Nicolas'lle, minkä myös tein mitä hienotunteisimmin.
— Nyt minä ymmärrän! — huudahdin kiivaasti. — Ja teillä ei ollut oikeutta yllyttää heitä toisiansa vastaan!
— Mutta mon cher, älkää murtako minua, älkää moittiko minua! Olenhan jo muutenkin rikkipoljettu kuten… kuten torakka ja olen sitäpaitsi vielä varma siitä, että tämä kaikki on sittenkin jotakin perin ylevää. Olettakaamme, että siellä tosiaankin tapahtui jotakin…en Suissetai ainakin oli tapahtumaisillaan. Onhan velvollisuuteni ensin kysyä heidän sydämiltään, etten…enfin, etten erottaisi sydämiä, etten joutuisi poikkiteloin heidän tielleen… Tein näin vain sydämeni ylevästä vaatimuksesta.
— Hyvä Jumala, kuinka typerästi olette menetellyt! — minulta pääsi vasten tahtoani.
— Typerästi, typerästi, — hän tarttui sanoihini ahnaasti, — ette koskaan ennemmin ole sanonut mitään noin viisasta, c'était bête, mais que faire, tout est dit [se oli typerää, mutta mitä tehdä, sanottu mikä sanottu]. Menenhän muka joka tapauksessa naimisiin, vaikkakin vain "peittääkseni toisen synnit"? Miksi muka turhaan kirjoitin? Eikö totta?
— Sitäkö te yhä jankkaatte?
— Nyt ette enää säikytä minua moitteillanne. Tässä edessänne ei seisokaan enää entinen Stepan Verhovenski, hänet on jo haudattu, enfin tout est dii. Ja mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Hyvähän teidän on puhua, kun ette itse aio naimisiin ettekä ole aikeissa kohottaa päähänne noita tunnettuja pääkoristeita. Taas te suututtelette. Ystävä parka, te ette tunne naista, mutta minä, joka en oikeastaan ole muuta tehnytkään koko elämässäni kuin tutkinut sitä olentoa, minä tunnen sen. "Jos tahdot voittaa maailman, voita ensin oma itsesi", se on ainoa onnistuneesti ilmilausuttu viisaus, jonka on sanonut samanlainen romantikko kuin tekin olette, Šatov, tulevan puolisoni veli. Mielihyvin omaksun hänen mielilauseensa. Minäkin olen jo kypsä voittamaan oman itseni ja menen siis naimisiin. Mutta mitä voitan sillä? En ainakaan tuota luvattua "koko maailmaa". Voi ystävä paras, avioliitto on ylvään sielun ja kaikkinaisen riippumattomuuden henkinen kuolema. Avioelämä tekee sinut epäsiveelliseksi, vie sinulta tarmon, miehekkyyden, se saattaa sinut toimettomuuteen. Sitten tulee lapsia, ehkä ne eivät ole edes omiani… eivätkä ne voikaan olla minun viisas ei pelkää katsoa totuutta suoraan silmiin… Liputin ehdotti äsken, että Nicolas'ta vastaan olisi rakennettava suojavalleja, Liputin on hölmö. Nainen pettää kaikkinäkevänkin silmän.Le bon Dieu, luodessaan naisen, tiesi varmasti kyllä itsekin, miten vaaralliseen leikkiin hän antautui. Mutta olen varma siitä, että nainen jo häntä luotaessa häiritsi itse Luojaakin siinä määrin, että hänestä tuli sitten vain se, mikä hän nyt on… kaikkine attribuutteineen. Sillä miten muuten on ymmärrettävissä, että Jumala olisi ottanut niin paljon vaivaa nähdäkseen ja vielä aivan syyttä suotta. Nastasjani, sen tiedän, ehkä suuttuu minulle tämänkaltaisesta vapaa-ajattelusta, mutta… Enjin iout est dii.
Stepan Trofimovitš ei olisi ollut itsensä kaltainen, jos hän ei olisi sallinut itselleen tämäntapaista helppohintaista leikittelyä vakavien asioiden kustannuksella, mikä tähän aikaan oli vielä niin perin muodissa. Ainakin hän näin saattoi hieman lohdutella itseään, mutta tämäkään lohdutus ei riittänyt pitkäksi aikaa.
— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. — Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,— si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut! Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole minua koskaan ymmärtänyt!
— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin ihmeissäni.
—Vingt ans!Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi, että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle… Voi, kerran tuo täti on saapa tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on appelle vihkipallille!
Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti. En osannut olla oikeudenmukainen.
— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja… mutta miksi hän ei jo tule! Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta… laissez-moi, mon ami, panen hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan, voyez-vous, kahdeltatoista sitten…
Kompurajalka.
Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä. Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja kuiskattuaan minullemercisiitä, että olin tuonut mukanani Šatovin, alkoi tarkastella tätä uteliaana.
Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.
— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.
— Kumpi heistä on professori.
— Ei kumpikaan, äiti.
— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.
— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.
— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.
— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle istumaan.
— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas, ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.
— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.
— En, palvelen virastossa…
— Herra G-v on Stepan Trofimovitšin hyvä ystävä, — Liza auttoi meitä.
— Oletteko Stepan Trofimovitšin palveluksessa? Hän on myös professori?
— Voi, mamán, te näette varmasti öisin unissannekin vain professoreita, — huudahti Liza harmistuneena.
— Näkee niitä tarpeekseen valveillakin. Mutta sinun mielihuvisi on vastustaa äitiäsi. Kun Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten kävi täällä, tapasitteko tekin hänet?
Vastasin tavanneeni.
— Oliko täällä silloin myös joku englantilainen?
— Ei ollut.
Liza naurahti taas.
— Siinä sen näet, ei englantilaista eikä muuta; narripeliä. Varvara Petrovna sekä Stepan Trofimovitš valehtelevat. Ja kaikkihan täällä valehtelevat.
— Täti ja Stepan Trofimovitš olivat eilen sitä mieltä, että Nikolai Vsevolodovitš muistutti prinssi Heikkua Shakespearen Henrik IV:stä, ja sitä mamán tarkoittaa puhuessaan englantilaisesta, — Liza selitti.
— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista.Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.
— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen itse lukenut hänelleOthellonensimmäisen näytöksen. Mutta hän on niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa lääkettä.
— Tohtori tuli. — Näin ilmoitti oven aukkoon ilmestynyt sisäkkö.
Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka, tule sinä edes kanssani."
Vanha, pieni koirarakki ei totellut, vaan tunkeutui piiloon sohvan alle.
— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun puoleeni.
— Anton Lavrentjevitš…
— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.
Suutuksissaan hän poistui salista.
— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.
Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen, mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena, katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin, varsin sopimattomiin puuhiin.
Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma- ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi… On useita asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu, selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea todellisuudessa ehtii tapahtua.
— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.
Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia, kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen, koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta, ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti, näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.
— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta vieläkään katsettaan lattiasta.
— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen, siinä koko tendenssi.
— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään, jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.
— Olisi siis mahdollista saada aikaan sellainen teos? — Liza ilostui.
— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen ajatus.
Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli todella asiasta innostunut.
— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainonaLizalta.
— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa sellaista, mikä on itselleni selvinnyt…
— Ajatte takaa?
— Käytinkö väärää sanaa? — tiedusteli Liza samassa.
— Voihan sanontatapaa käyttää, minä vain muuten…
— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni, miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se kannattamaan?
– Jos keksimme oikean julkaisutavan, niin luulen sen menevän kaupaksi.
— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.
— Mutta mitä minulla olisi siinä tekemistä?
— Olenhan pyytänyt teitä avustajaksi… puoleksi. Te keksitte suunnitelman.
— Mistä te tiedätte, pystynkö sen keksimään?
— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin… tiedän, että olette hyvin lahjakas… ja osaatte tehdä työtä… ja ajattelette paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?
Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas loi sen maahan.
— Nikolai Vsevolodovitškin on puhunut minulle teistä.
Šatov karahti tulipunaiseksi.
— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava… näette itse kyllä…
Šatov otti käärön.
— Ottakaa ne kotiinne, missä te asuttekaan?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herraLebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.
Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:
— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö, minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla äänellä, melkein kuiskaten.
Liza karahti punaiseksi.
— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!
Mavriki Nikolajevitšin jäljessä minäkin lähenin pöytää.
— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä.— Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen.Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.
Suuresti hämmästyneenä luin julki seuraavasisällyksisen kirjeen:
"Neitsyt Tušinan täydellisyydelle omistettu.
Arvoisa neitiJelizaveta Nikolajevna!
Herttainen kuinka on Jelizaveta Tušina, kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee, ja kutreissa tuuli leikittelee, tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa, ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa. Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.
Runoillut riidan innoittaman oppimaton mies.
Arvoisa neiti!
Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla? Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.
Kapteeni Lebjadkin,
palvelijanne nöyrin, joka ajasta ei oo köyhin."
— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin suuttuneena, — tunnen hänet!
— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,— ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä. Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni olla varuillani tulevaisuudessa.
— Juomari ja roisto, — mutisi Šatov väkinäisesti.
— Onko hän aina sitten tuollainen?
— Ei aina, ei hän ole ollenkaan tuhmempi selvänä ollessaan.
— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia runonpätkiä, — huomautin nauraen.
— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, — virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.
— Kerrotaan, että hänellä on muka muassaan sisar? — Liza kysäisi.
— Niin on.
— Kerrotaan, että hän tyrannisoi tätä, onko se totta?
Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se minuun kuuluu", siirrähti ovelle.
— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire?Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.
— Mistä sitten? Ilmoitan huomenna…
— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa. Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän nimellenne…
— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi? — kysäisi Šatov synkästi.
— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.
Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten kiireesti huoneesta.
Liza suutahti:
— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun puoleeni.
Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.
— En voi ruveta avustajaksi, minulla ei ole aikaa…
— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza pahoillaan ja rukoilevasti.
Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin sopukkoihin.
— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo… — Ja lähti pois.
Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui aivan aiheettoman suurelta.
— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.
Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon "dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä. Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.
Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa. Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena, hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.
— Ah niin, tekin… lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš, Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi tulla sanomaan hyvästi…
Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.
— Rouva pyytää teitä palaamaan…
— Rouvako vai Lizaveta Nikolajevnako?
— Hän juuri.
Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu, Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.
Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui käteeni ja vei minut ikkunan luo.
— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen, vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi pyydän apuanne.
Hän oli kiihoittunut ja epätoivoissaan.
Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin säikähtyneenä.
— Lebjadkinin sisaren, sen ramman… Onko totta, että hän on rampa?
Olin hämmästynyt.
— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa, eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.
— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää siihen minulle tilaisuuden?
Minun tuli häntä sanomattoman sääli!
— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan aikeesta, — lähden Šatovin luo…
— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin tyhmä, kun peloitin Šatovin… Olen varma siitä, että olette kunnian mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.
Minut valtasi voimakas halu tehdä kuten hän tahtoi.
— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon tämän myös Šatoville…
— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää. Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja alkaa julkaista…
— Hän on rehellinen, perin rehellinen, — vakuutin innoissani.
— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki ihmiset saisivat sen tietää.
— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, — huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.
— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.
Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää. Aavistelin vain jotakin… enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan, miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen luokseen.
Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa.Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli AlekseiNilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jopuolittain tunsin.
Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä, mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin, vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla. Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät, leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.
Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä saattavalle Šatoville:
— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.
— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven säppiin.
— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun omituisesti vääristyessä.
Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.
— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, — hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän loppuunpalaneen sijaan.
— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.
— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.
— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta, eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä… Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", — hän huudahti kiivastuneena.
— Jumala tietää, mitä te oikeastaan puhutte! — minä nauroin.
— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. — Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta syntynyt, mutta minäpä en olekaan."
— En suinkaan ajatellut niin… mitä te nyt sellaista!
— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi, samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun saappaita.
— Mitä saappaita? Mikä vertaus tuo on olevinansa?
— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle… Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.
— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.
— Saimme kaksikymmentä kopeekkaa, mutta itse uhrasimme sata ruplaa.
Olimme kumpikin hetkisen vaiti.
— Hän lienee keksinyt sen Amerikassa makaillessaan.
— Kuka? Minkä keksinyt makaillessaan?
— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä kuukautta erään tuvan lattialla.
— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan puhunut siitä.
— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme tarkoitus.
— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte — Amerikkaan!
— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin harvoinkaan… Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa, minä taas omaani.
— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa?Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.
— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita. Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin…
— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, — huomautin hänelle.
— Paperisieluja, — toisti Šatov.
— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta… Miten te pääsitte sieltä takaisin?
— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata ruplaa.
Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.
— Tahtoisitteko tietää, kuka tuo henkilö oli?
— Kuka sitten?
— Nikolai Stavrogin.
Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin itsekseni.
— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:
— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä tahdotte?
Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin, että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli, etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa, etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä äkkinäisestä lähdöstä.
Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena.
— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi… Jollei hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin… hänellehän se vain on parempi.
Hän nousi, läheni ovea, aukaisi sen ja pysähtyi portaille kuuntelemaan.
— Tahtoisitteko itse nähdä tuon naishenkilön?
— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi päinsä, — huudahdin iloissani.
— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän pieksi taas sisartaan.
— Mitä sanoittekaan?
— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.
Lähdimme portaita alas.