Liza astui huoneen läpi aivan vastaiselle puolelle ja pysähtyi Varvara Petrovnan eteen. Tämä suuteli häntä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsahti lämpimästi, teki ristinmerkin ja suuteli uudelleen.
— Hyvästi, Liza (— oli kuin Varvara Petrovnalla äänestä päättäen olisi ollut itku hyvin lähellä –), uskothan, etten lakkaa sinua rakastamasta, olkoon kohtalosi millainen hyvänsä. Jumala olkoon kanssasi, olen aina alistunut hänen pyhään tahtoonsa…
Nähtävästi hän oli aikonut sanoa vielä muutakin, mutta pidättyi ja vaikeni. Liza aikoi ensin mennä takaisin paikalleen, hänkin ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, mutta pysähtyikin äkkiä äitinsä eteen.
— Äiti, minä en lähdekään, vaan jään vielä joksikin aikaa tädin luo, — hän sanoi hiljaa, mutta hiljaisissa sanoissa oli rauhallisen lujaa päättäväisyyttä.
— Hyvä Jumala, mitä tämä on? — parahti Praskovja Ivanovna lyöden voimattomana kätensä yhteen. Mutta Liza ei vastannut, aivan kuin ei olisi kuullutkaan äitinsä sanoja, vaan istuutui nurkkaansa katsellen taas jonnekin ilmaan.
Varvara Petrovnan kasvoille levisi ylpeä ja voitonvarma hohde.
— Mavriki Nikolajevitš, rohkenen pyytää teiltä palvelusta, menkää alas katsomaan tuota miestä, ja jos suinkin on mahdollista hänen antaa tulla tänne, niin tuokaa hänet mukananne.
Mavriki Nikolajevitš kumarsi ja lähti. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan herra Lebjadkin.
Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä, kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet, verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas. "On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään, mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna, mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo "rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita, Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa) jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.
Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon. Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.
— Olen saapunut tänne, arvoisa rouva, hän törähti kuin torvi.
— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.
Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille, aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua, että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä. Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä armottomasti tarkastellen.
— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti ja täysin rauhallisesti.
— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin tänne, arvoisa rouva… — hän liikahti tuolillaan.
— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?
— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa…
Hän katkaisi lauseensa ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista sisarestaan… siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän olisi siinä tilassa… jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan loukkaavalla tavalla… aivan viime aikoina…
Taas hän keskeytti.
— Arvoisa herra! — Varvara Petrovna kohautti päätään.
— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.
— Onko hän jo sairastanut kauankin? — Varvara Petrovna aloitti taas.
— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan, veljellisesti…
— Veljellisesti?
— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi. Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja… ja… minä tulin tänne vain kiittääkseni teitä… Tuossa on rahat, hyvä rouva!
Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki, sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.
— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta häpesi ja viittasi kädellään.
— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee.Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!
— Ei, en minä voi suvaita sellaista, — virkahti Varvara Petrovna hätäisesti ja säikähtyneenä.
— Siinä tapauksessa…
Hän kumartui, punastui taas ja lähestyen äkkiä Varvara Petrovnaa ojensi hänelle laskemansa rahat.
— Mitä tämä merkitsee? — Varvara Petrovna oli tosiaankin säikähtynyt ja taivuttautui taaksepäin nojatuolissaan.
Mavriki Nikolajevitš, minä sekä Stepan Tronmovitš astuimme kukin askelen eteenpäin.
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, en minä ole hullu, Jumala sen tietää, en ole hullu! — vakuutteli Lebjadkin kiireesti puoleen ja toiseen.
— Ei, hyvä herra, kyllä te tosiaankin olette nyt järjiltänne.
— Arvoisa rouva, tämä ei ole ollenkaan sen vuoksi, kuten te suvaitsette luulla! Olenhan minä tietenkin vain mitätön rengas… Voi, hyvä rouva, komeat ovat palatsinne ja aivan toisenlaiset ovat ne Maria Tuntemattomalla, sisarellani, syntyisin Lebjadkinalla, jota toistaiseksi nimitämme vaikkapa vain Maria Tuntemattomaksi,toistaiseksi, arvoisa rouva, vain toistaiseksi, sillä ei se voi jäädä niin ainiaksi, sitä ei salline itse Jumalakaan! Arvoisa rouva, te annoitte hänelle kymmenen ruplaa, ja hän otti ne vastaan, mutta vain sen vuoksi, että sai neteiltä, arvoisa rouva! Kuuletteko, arvoisa rouva! Keneltään muulta koko maailmassa tämä Maria Tuntematon ei ottaisi vastaan almuja, sillä muuten liikahtaisi arkussaan hänen isoisänsä, esiupseeri, kaatunut Kaukaasiassa aivan Jermolovin itsensä rinnalla taistellessaan, mutta teiltä, arvoisa rouva, teiltä hän ottaa vastaan mitä tahansa. Mutta samassa, kun hän toisella kädellään ottaa vastaan kymmenen ruplaa, hän jo toisella ojentaa teille takaisin kaksikymmentä, lahjoittaakseen tämän pienen summan jollekin pääkaupungin hyväntekeväisyyskomitealle, jossa tekin, arvoisa rouva, lienette jäsenenä… te, arvoisa rouva, te olette itse ilmoittanut Moskovan Sanomissa, että teidän hallussanne on meidän kaupunkiamme varten lähetetty hyväntekeväisyysyhdistyksen lahjoituskirja, johon kukin voi merkitä lahjoituksensa…
Kapteeni keskeytti puheensa. Hän hengitti raskaasti kuten suuren urotyön tehtyään. Kaikki, mikä koski hyväntekeväisyyskomiteaa, oli varmasti edeltäkäsin suunniteltu sanottavaksi, ja varmaankin se oli Liputinin keksintöä. Hän hikoili yhä enemmän, ja hikikarpaloita kohosi hänen ohimoilleenkin. Varvara Petrovna katseli häntä läpitunkevasti.
— Tuon mainitsemanne kirjan saa kuka tahansa taloni ovenvartijalta, ja sinne voitte jättää lahjoituksenne sekä merkitä nimenne, jos niin haluatte. Ja senvuoksi olisi parasta, että korjaisitte tällä kertaa rahat talteen ettekä heittelisi niitä ilmaan. Kas niin. Pyydän, istuutukaa takaisin paikoillenne. Kas niin. Olen pahoillani, arvoisa herra, että erehdyin sisarenne suhteen ja että pidin häntä köyhänä, vaikka hän onkin upporikas. En vain ymmärrä, miksi sanoitte hänen ottavan vastaan vain minun, yksistään minun almujani, kun hän ei kerran ota niitä vastaan muiltakaan. Te toistitte sen niin moneen kertaan, että minä nyt puolestani haluaisin saada siihen täsmällisen, selityksen.
— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan peitetään! — kapteeni vastasi.
— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä lujasti kuin äsken.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva…
Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään.Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.
— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen tapaan… purkaa sydämeni?…
— Olkaa hyvä.
— Oletteko te, arvoisa rouva, koskaan elämässänne kärsinyt?
— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi, että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä parhaillaankin.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla tulee julki!
— Hm! Paljon sanottu.
— Arvoisa rouva, puhun ehkä peloittavan kiihoittuneesti…
— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy tarpeelliseksi.
— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: —Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?
— En tiedä, en ole tullut koskaan sitä ajatelleeksi.
— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:
"Vaikene toivoton sydämein!"
ja hän jysähdytti lujasti nyrkillään rintaansa.
Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia. Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan, vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin, huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä. Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia. Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin rauhalliselta.
— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon välttämättä saada vastauksen..
— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen? — kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne oikeudenmukaista, arvoisa rouva?
— Kaikki tuo on joutavaa eikä sitä, mistä nyt on kysymys! — VarvaraPetrovna suutahti käyden jo kärsimättömäksi, — tuo on allegoriaa.Sitäpaitsi te suvaitsette ilmilausua ajatuksenne hieman liianmahtaillen, minä sanoisin sitä jo röyhkeydeksi.
— Arvoisa rouva, — kapteeni ei kuunnellut enää mitä hänelle sanottiin, — ehkäpä tahtoisin, että nimeni olisi Ernst, mutta sen sijaan saan kuin saankin pitää hyvänäni talonpoikaisnimeni Ignatiuksen, minkä vuoksi, mitä ajattelette siitä? Tahtoisin olla ruhtinas de Montbar, mutta minäpä olenkin vain Lebjadkin,[24] joutsenesta siis — minkä vuoksi? Olen runoilija, hyvä rouva, olen runoilija sielultani ja saisin ehkä kustantajalta tuhat ruplaa, mutta minunpa onkin pakko asua pesupurtilossa, miksi, miksi? Arvoisa rouva! Tiedättekö, minun mielestäni koko Venäjä on vain luonnonoikku eikä muuta mitään!
— Ette siis todellakaan tahdo pysyä asiassa?
— Voisinpa lukea teille näytelmäkappaleenTorakka, arvoisa rouva!
— M-m-mitä?
— Hyvä rouva, en minä vielä ole hullu! Tosin tulen vielä kerran hulluksikin, tulen varmasti; mutta nyt en ainakaan ole! Arvoisa rouva, muudan ystäväni, mitä jaloin henkilö luonteeltaan, kirjoitti kerran erään Krylovin tarinan ja otsakkeena oli Torakka, — saanko lukea sen teille?
— Te siis tahtoisitte lukea meille jonkin Krylovin tarinan?
— Enhän minä Krylovin, en, vaan omani, oman sepittämäni runoelman! Uskottehan, kun sanon, arvoisa rouva, uskokaa pois, en ole sentään niin sivistymätön enkä turmeltunut, etten tietäisi, että Venäjällemme on suotu kunnia omistaa tarinoitsija sellainen kuin Krylov, jolle valistusministeri on pystyttänyt muistopatsaan Kesäpuistoon lapsuusiässä olevien pienokaisten huviksi. Te, arvoisa rouva, kysyitte äsken "miksi". Vastaus siihen on piirretty tulikirjaimin, ja se kuultaa juuri tämän tarinan säkeiden välistä!
— Lukekaa tarinanne.
— Oli kerran torakka, jo torakka syntyissään. Sattui aika jupakka kun lasiin putos torakka, joka kärpäsmäisyyttä jo oli puolillaan.
— Hyvä Jumala, mitä tuo on olevinaan? — Varvara Petrovna huudahti.
— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö, saatte kuulla, saatte kuulla… (hän huitoi yhä käsillään).
Paikan löysi torakka,Kärpäset napisemaan:Täynnä jo on purnukka,Saa, Jupiter, auttamaan!Riita jatkui yhä vain.Tuli Nikifor,ukko mitä jaloin…
Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää, kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti. Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa, arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne "miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.
Nyt Varvara Petrovna suuttui jo silmittömästi.
— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?
— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean kätensä.
— Ei se ole pelkkää panettelua.
— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista, mikä on salattava, ei hyvä, rouva.
Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla ilkeä, näyttää valtaansa.
— Soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä, — pyysi VarvaraPetrovna.
— Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! — hän iski taas silmää ilkeästi hymähtäen, — viisas ja varovainen, mutta on hänelläkin haittansa, onpa hänelläkin intohimojensa esikartanot! Hänen esikartanoltaan on vanha husaarin sotapullonen, josta on laulanut jo Denis Davydov. Ja silloin, kun hän tässä esikartanossaan liikuskelee, hyvä rouva, sattuu toisinaan, että hän lähettää jonkin runopukuisen kirjeenkin, mitä erinomaisimman muuten, minkä kuitenkin jälkeenpäin tahtoisi tehdä tekemättömäksi, ja olisi valmis koko ikänsä vuodattamaan katumuksen kyyneliä sen johdosta, sillä sellainenhan sotii kauneuden vaatimusta vastaan. Mutta kun lintunen kerran on lentoon pyrähtänyt, et saa sitä enää pyrstöstä kiinni! Kas siinä samaisessa esikartanossa, arvoisa rouva, Lebjadkin on saattanut puhua varomattomasti arvoisasta neidistäkin, sillä joskus valtaa pyhä viha kärsimyksistä turtuneenkin sielun, ja sitä ovat sitten vihamiehet ehkä käyttäneet hyväkseen. Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! Ja turhaan väijyy turmion susi häntä ahdistellen ja odottaa hänen loppuansa. Ei puhele Lebjadkin liikoja, ja pullon pohjalta ei tulekaan esille, mitä odotettu on, vaan joka kerta pilkistääkin sieltä — Lebjadkinin viisas varovaisuus! Mutta riittää jo, riittää! Arvoisa rouva, teidän palatsinne saattaisivat olla erään mitä jaloimman tuntemani henkilön omaisuutta, mutta torakka ei napise! Huomatkaahan, huomatkaahan lopultakin, että se ei napise, ja kunnioituksen tuntein teidän tulee katsella suurta henkeä!
Samassa kuului ovenvartijan asunnosta ovikellon ääni, ja melkein heti sen jälkeen tuli Stepan Trofimovitšin soiton kutsumana hieman viivähtänyt Aleksei Jegorytš. Vanha kunnianarvoisa palvelija oli aivan erikoisesti kiihoittunut.
— Nikolai Vsevolodovitš on suvainnut saapua äsken juuri ja on täällä tässä silmänräpäyksessä, — hän sanoi Varvara Petrovnan kysyvän katseen huomatessaan.
Muistan aivan tarkasti, miten tuo tieto vaikutti Varvara Petrovnaan. Ensin hän kalpeni, mutta äkkiä hänen silmänsä leimahtivat. Hän suoristautui taas nojatuolissaan, ja hänen kasvojensa ilme tuli päättäväiseksi. Kaikki olivat aivan hämmästyksissään. Nikolai Vsevolodovitšin aivan odottamaton tulo — häntähän odotettiin saapuvaksi vasta noin kuukauden kuluttua, ei ainakaan ennemmin — hämmästytti äkkinäisyydellään, ja sitäpaitsi se tuntui niin kohtalokkaalta juuri nyt. Kapteenikin pysähtyi kuin pylväs keskelle huonetta, suu avoimena, ja katseli aivan hölmistyneenä ovea kohti.
Silloin samassa alkoi kuulua viereisestä salista, pitkästä ja muutenkin hyvin isosta huoneesta nopeita läheneviä askelia, aivan lyhyitä, mutta tiheitä, aivan kuin jokin olisi liukunut eteenpäin, ja vierashuoneeseen lennähti — ei suinkaan Nikolai Vsevolodovitš, vaan meille kaikille aivan vieras nuorimies.
Suvainnette, että viivähdän tässä hetkisen ja vaikkapa vain ohimennen luonnehdin näin äkkiarvaamatta saapunutta henkilöä.
Nuori mies oli noin seitsenkolmattavuotias, keskikokoa pitempi. Hänellä oli vaalea, harva tukka, joka oli jokseenkin pitkä, törröttävät, tuskin näkyvät viikset ja pikku parta. Hänen pukunsa oli siisti, jopa muodikaskin, mutta ei keikarimainen. Ensi katsomalta hän näytti ehkä hieman kumaraselkäiseltä ja kömpelöltä, mutta tarkemmin katsoen hän ei ollut vähääkään kumarainen, olipa liikkeiltään vilkaskin. Näyttipä kuin hän olisi ollut hieman kummallinen, mutta kaikki me jälkeenpäin olimme yhtä mieltä siitä, että hänen käytöksessään ei ollut mitään moittimista ja että hänen keskustelunsa oli aina asiallista.
Tuskin kukaan tahtonee väittää, että hän olisi ruma, mutta hänen kasvonsa eivät erikoisesti ketään miellytäkään. Hänen päänsä soikenee omituisesti niskaa kohti, ja korvien kohdalta se on aivan kuin litistetty, niin että kasvot ovat suipon terävät. Otsa on korkea, mutta kapea, kasvojen piirteet epämääräiset; silmät terävät, nenä pieni ja terävähkö, huulet ulkonevat, mutta ohuet. Kasvojen ilme näyttää hieman sairaalloiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan liene. Hänen poskissaan ja erikoisesti hänen poskipäissään on kummassakin syvä vako, joka antaa hänen kasvoilleen ilmeen, jonka tapaamme kovan sairauden jälkeen toipuvilla. Ja kaikesta tästä huolimatta hän on täysin terve ja voimakas eikä koskaan liene sairastellutkaan.
Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä. Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä ole tietoinen vähääkään.
Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.
Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa itsestään liikkuva.
Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.
—… Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua…
— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.
— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin, mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.
— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne, — hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut "professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin… Ilmoitinhan niistä tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti…
— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. —Pierre, mon enfant, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.
— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteliPetruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.
— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.
— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.
— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!
— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!
—Mon enfant!
— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän häiritset muita… Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin. Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!
Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.
Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut, mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua. Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa. Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.
— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!
Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi, — minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä, millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä, niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa, niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan, vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen. Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.
— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla, katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen aviovaimonne?
Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.
Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi enää kestää epätietoisuutta.
Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.
— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä sopertaa:
— Mutta saanko sitten… aivan heti… langeta eteenne polvilleni?
— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:
— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle, lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät kotiinne asti.
Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.
— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä NikolaiVsevolodovitšille.
Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen, koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.
Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.
Vaikka oikeastaan se ei ollut edes puhumista, vaan paremmin huudahtelemista. En oikein muista, missä järjestyksessä kaikki tapahtui; sillä kaikki oli yhtä ainoata sekasotkua. Stepan Trofimovitš huudahti jotakin ranskaksi ja löi yhteen kätensä, mutta Varvara Petrovna ei joutanut nyt kuuntelemaan häntä. Mavriki Nikolajevitškin lausahti jotakin kiihtyneesti. Mutta eniten oli suunniltaan Pjotr Stepanovitš. Hän yritti vakuuttaa jotakin Varvara Petrovnalle elehtien käsillään, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Toisinaan taas hän kääntyi Praskovja Ivanovnan, vieläpä Lizaveta Nikolajevnankin puoleen, huudahtelipa jotakin ohimennen isällensäkin, sanalla sanoen pyöriskeli huoneessa kuin väkkärä. Varvara Petrovna hypähti paikaltaan kasvoiltaan tulipunaisena ja kirkaisi Praskovja Ivanov.
— Kuulithan, kuulithan, mitä hän sanoi äsken tuolle naiselle? — Mutta Praskovja Ivanovna ei enää edes kyennyt vastaamaan, kuiskasi vain jotakin ja viittasi kädellään. Tuolla raukalla oli omat huolensa. Hänen päänsä kääntyi tuon tuostakin Lizan puoleen, jota hän katseli neuvottomana ja peloissaan, mutta ei uskaltanut nousta lähteäkseenkään, ennenkuin tytär oli ensin tehnyt aloitteen. Tällä välin kapteenin lienee tehnyt mieli hiipiä tiehensä, huomasin sen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Nikolai Vsevolodovitšin tulo oli säikähdyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Mutta Pjotr Stepanovitš oli jo siepannut häntä kädestä estääkseen häntä lähtemästä.
— On aivan välttämätöntä, välttämätöntä… — sanat putoilivat tasaisesti hänen huuliltaan, kun hän yhä vakuutteli jotakin Varvara Petrovnalle seisoen tämän edessä. Varvara Petrovna oli jo uudelleen istuutunut nojatuoliinsa, ja muistan, miten tarkkaavaisena hän kuunteli Pjotr Stepanovitšia, joka oli vain odottanutkin tätä hetkeä ja käytti nyt hyväkseen hänelle osoitettua huomiota.
— Se on aivan välttämätöntä. Näettehän itsekin, Varvara Petrovna, että tässä on ilmeinen väärinkäsitys. Kaikki näyttää niin perin merkilliseltä, vaikka todellisuudessa kaikki on selvää kuin kynttilä ja luonnollista kuin tämä sormi tässä. Käsitän liiankin hyvin, etten ole kenenkään valtuuttama ja ehkä olen mielestänne naurettavakin tarjoutuessani tätä asiata selvittelemään. Mutta puolustuksekseni tahtoisin sanoa ensinnäkin, että Nikolai Vsevolodovitšille tämä asia ei merkitse yhtään mitään, ja toiseksi, että on tapauksia, joissa ihmisen on vaikeata itse tehdä selkoa asioistaan, ja silloin tarvitaan välttämättä kolmas henkilö, jonka aina on helpompaa puhua n.s. arkaluontoisista asioista. Uskottehan, kun sanon, Varvara Petrovna, että ei ole Nikolai Vsevolodovitšin vika, että hän äsken ei voinut vastata suoraan kysymykseenne, vaikka asia onkin aivan turhanpäiväinen. Minähän tunnen hänet hyvin jo Pietarissa olomme ajoilta. Sitäpaitsi on koko juttu vain Nikolai Vsevolodovitšille kunniaksi, jos nyt välttämättä on käytettävä tuota epämääräisen hämärää käsitettä "kunnia"…
— Te kai tahdotte sanoa, että olette ollut silminnäkijänä, läsnä silloin, kun tämä… väärinkäsitys syntyi, — kysyi Varvara Petrovna samassa.
— Silminnäkijänä! Jopa asianosaisenakin, jos niin tahdotte, — kiiruhtiPjotr Stepanovitš vastaamaan.
— Jos voitte kunniasanallanne vakuuttaa, että epähienolla avomielisyydellä ette loukkaa meidänvälistä suhdettamme, s.o. Nikolai Vsevolodovitšin ja minun, hänen äitinsä, jolta hän ei tähän asti ole mitään salannut… niin… ja jos te vielä lisäksi olette aivan varma siitä että teette puhumalla hänelle vielä palveluksenkin niin…
— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.
Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.
— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä, pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän alentui kuuntelemaan häntä.
— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia. Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna. Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää) sellainen luonneburlesque, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin… sanoisinko, että se oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää, sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin. Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta, Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen", niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki "ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea. Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas, varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille, että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä, olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan. Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan kanssa sanaakaan, ei muuta kuinhyvää päivääjahyvästi. Olin minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan, joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen, jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se, että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu… Olen ollut jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara Petrovna.
Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet siitä.
— Siinäkö kaikki? — hän kysäisi.
— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta, jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti… Kohta se teille selviää… saatte nähdä, Varvara Petrovna!
— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!
— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne — kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?
— Oi, niinhän se oli!
— Enkö ollut oikeassa saneessani, että on tapauksia, jolloin kolmannen henkilön on paljon helpompaa kuin asianomaisen itsensä selittää asia.
— Aivan niin, aivan niin. Mutta eräässä kohdin te kuitenkin erehdytte ja valitettavasti yhä vieläkin pysytte erehdyksessänne.
— Todellako? Mitä tarkoitatte?
— Nähkääs… Muuten, ettekö tahtoisi istua, Pjotr Stepanovitš.
— Kuten suvaitsette, minua jo väsyttääkin, kiitän.
Samassa hän jo veti esille nojatuolin ja asetti sen niin, että hän joutui istumaan Varvara Petrovnan ja Praskovja Ivanovnan väliin, päin herra Lebjadkinia, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt katsettaan.
— Te erehdytte sanoessanne, että se olisi ollut vain sairaalloista "erikoisen tavoittelua".
— Oh, sitäkö te vain…
— Ei, ei, mutta odottakaahan, — Varvara Petrovna keskeytti. Hän nähtävästi varustautui puhumaan pitkälti ja innostuneesti. Tuskin Pjotr Stepanovitš oli huomannut hänen aikomuksensa, kun hän jo - näytti olevan pelkkänä korvana.
— Ei, sanon teille, se oli jotakin ylevämpää kuin pelkästään erikoisen tavoittelua, se oli, sen vannon, jotakin pyhää! Tässä on ylpeä ja jo aikaisin loukkauksia kärsimään joutunut ihminen, joka menee niin pitkälle, että antautuu tuollaiseen "elämälle ilkkumiseen", josta te mainitsitte, sanalla sanoen — prinssi Heikku, johon Stepan Trofimovitš häntä on niin suurenmoisen ymmärtäväisesti verrannut ja joka todella on hyvin sattuva huomio, jollei hän ehkä — niin ainakin minusta tuntuu — vieläkin enemmän muistuta Hamletia.
— Et vous avez raison [Olette oikeassa], — Stepan Trofimovitš sanoi myös sanansa tuntehikkaasti ja painavasti.
— Kiitän teitä, Stepan Trofimovitš, erikoisesti kiitän teitä siitä uskosta ja ainaisesta luottamuksesta, jolla aina olette suhtautunut Nicolas'han, hänen mielensä ylevyyteen ja hänen kutsumukseensa. Sitä uskoa te olitte minussakin valmis tukemaan, silloin kun olin menettämäisilläni luottamukseni ja epäilin.
— Chère, chère… — Stepan Trofimovitš oli jo ottamaisillaan askelen Varvara Petrovnaa kohti, mutta pysähtyi kuitenkin, nähtävästi aavistaen, että nyt oli vaarallista keskeyttää.
— Mutta jos Nicolas'n lähellä, — Varvara Petrovna puhui jo laulamalla,— aina olisi ollut suuri Horatio, hiljainen alistumisessaan, — sekin on teidän toinen kaunis ajatuksenne, Stepan Trofimovitš, — niin ehkäpä hän olisi jo aikoja sitten pelastunut tuosta surullisesta ja äkillisestä "ironian demonista", joka häntä on koko hänen elämänsä ajan raadellut. Tämäkin on taas teidän ihmeellisen kaunis vertauksenne, tämä "ironian demoni". Mutta Nicolas'lla ei koskaan ole ollut ei Horatiota eikä Ofeliaa. Hänellä oli vain hänen äitinsä, mutta mitä äiti yksin voi tällaisissa olosuhteissa? Tiedättekö mitä, Pjotr Stepanovitš, minusta tuntuu melkeinpä luonnolliselta, että sellainen olento kuin Nicolas tosiaan saattoi viihtyä myös sellaisissa likaisissa köyhälistön asuinpesissä, sellaisissa, joista äsken kerroitte. Tänä hetkenä käsitän aivan erikoisen hyvin tuon "elämälle ilkkumisen" (erinomaisen sattuvat nuo sananne!), tuon sammumattoman, jyrkkää vastakohtaa kaipaavan janon, tuon tumman taustan, jolle hän, timantti, äkkiä ilmestyy luomaan hohdettaan, kuten teidän vertauksenne äsken kuului. Ja kas siellä hän tapaa olennon, jota kaikki muut pitävät pilkkanaan, raajarikon, puolihupsun, jolla kaikesta tästä huolimatta saattoi olla mitä ylevin mielenlaatu.
— Hm… saattaahan olla niinkin.
— Ja sitten te vielä ihmettelette, että hän ei pilkkaa tuota raukkaa samaten kuin muut. Voi teitä, te ihmiset! Ette te saata ymmärtää, miksi hän suojelee onnetonta tunkeilijoilta, kohtelee häntä kunnioittavasti "kuten markiisitarta". (Tuolla Kirillovilla on kai ihmistuntemusta aika lailla, vaikka hänkään ei ole ymmärtänyt täysin Nicolas'ta.) Ettekö käsitä, että tuo jyrkkä vastakohtahan se juuri on kaikkeen syynä. Jos tuo onneton naisparka olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä, hänen mielessään ei tuollaisia sairaalloisen kiihkeitä kuvitelmia ehkä olisi syntynytkään. Vain nainen, yksin nainen voi kaiken tämän käsittää, ja senvuoksi olenkin pahoillani, että te, Pjotr Stepanovitš, — miten tosiaankin säälin, en nyt juuri sitäkään tahtoisi sanoa, että tahtoisin teidän olevan — nainen, mutta välttämätöntä se olisi, jos mieli teidän ymmärtää tätä!
— Toisin sanoen, mitä pahempi, sitä parempi. Ymmärrän teitä, ymmärrän teitä sanomattoman hyvin, Varvara Petrovna. Onhan uskonnossakin aivan samaten: mitä vaikeampi on ihmisen elämä, mitä köyhempi ja sorretumpi kansa on, sitä itsepintaisemmin se luottaa taivaan palkkaan, ja jos vielä lisäksi satatuhatta pappia puuhailee vahvistamassa tätä uskoa, kiihoittaen kansan mielikuvitusta, johon kirkko juuri perustaa valtansa, niin… ymmärrän teitä varsin hyvin, Varvara Petrovna, sen voitte uskoa.
— En tosin ole aivan samaa mieltä, mutta sanokaahan, olisiko teidänkin mielestänne Nicolas, tehdäkseen tyhjäksi onnenhaaveet tuon onnettoman organismissa (minkä vuoksi Varvara Petrovna tahtoi välttämättä käyttää sanaa organismi, on minullekin aivan käsittämätöntä), pitänyt pilkata tuota raukkaa samoin kuin nuo toiset, virkamiehet. Ettekö tosiaankaan käsitä ylevätä sääliä, tuota koko organismin ylevätä värähtelyä, joka ilmenee Nicolas'n totisessa vastauksessa Kirilloville: "En pidä häntä pilkkanani." Ylevät, pyhät sanat!
—Sublime, — murahti Stepan Trofimovitš.
— Ja huomatkaa vielä, hän ei ole niin rikas kuin te luulette. Minä olen rikas, mutta ei poikani, ja niihin aikoihin hän ei saanut minulta juuri mitään.
— Ymmärrän, ymmärrän kaiken varsin hyvin, Varvara Petrovna, — PjotrStepanovitš alkoi jo käydä kärsimättömäksi.
— Sehän on minun luonteeni! Aivan kuin näkisin itseni pojassani. Tunnen tuon nuoruuden myrskyisine ja ylevän rohkeine purkauksineen. Ja jos teistä, Pjotr Stepanovitš, ja minusta kerran tulee hyvät ystävät, jota toivoisin kaikesta sydämestäni, semminkin kun olen teille niin paljosta kiitollinen, niin ehkäpä te vielä kerran ymmärrättekin…
— Voitte uskoa, etten minäkään puolestani muuta toivoisi,— vastasiPjotr Stepanovitš jyrkähkösti.
— Silloin te ehkä ymmärrätte, että voi joskus sattua sokean ylevyyden puuskia, jolloin te valitsette ihmisen, joka suhteessa arvottoman, ihmisen, joka ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä teitä, joka on valmis ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden sattuessa rääkkäämään teidät puolikuoliaaksi, ja tämmöisestä ihmisestä te vastoin kaikkea järkeä teette unelmanne, ihanteenne, panette häneen kaiken toivonne, jumaloitte häntä, rakastatte häntä elämänne loppuun saakka tietämättä edes itse, miksi niin teette, — ehkä juuri sen vuoksi, että hän ei missään suhteessa ole rakkautenne arvoinen. Voi, miten paljon olen saanut elämässäni kärsiä, Pjotr Stepanovitš!
Stepan Trofimovitšin katse alkoi pelokkaan levottomana harhailla minun katsettani hakien, mutta käänsin ajoissa pääni toisaalle.
— Ja aivan äsken vielä, aivan äsken… voi miten syyllinen olen, Nicolas! Ette usko, miten nuo kaikki ovat kiusanneet minut aivan näännyksiin, kaikki, kaikki, sekä vihamieheni että ystäväni, pikkusielut. Ja ystävät ehkä enemmän kuin vihamiehet. Uskotteko, Pjotr Stepanovitš, kun sain ensimmäisen katalan, nimettömän kirjeen, niin tunsin, että minussa ei ollut riittävästi voimaa edes halveksia kaikkea tuota ilkeämielisyyttä… En koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi itselleni tätä raukkamaista heikkouttani.
— Noista nimettömistä kirjeistä olen jo kuullutkin jotakin, — Pjotr Stepanovitš elpyi uudelleen, — ja saatte olla varma, että niiden lähettäjästä saadaan selko.
— Ette saata edes käsittää, minkälaista vehkeilyä täällä on syntynyt! Meidän Praskovja Ivanovnaammekaan ne eivät ole säästäneet! Mistä syystä hänetkin on tähän sekoitettu? Olin ehkä tänään liian kova, Praskovja Ivanovna, rakas ystävä, — hän lisäsi ylväässä heltymisensä puuskassa, mutta sittenkin hänen äänessään soi yhä vielä voitonvarma ironia.
— Mitäs te turhia, emokulta, — yritti puhuteltu sopertaa hieman väkinäisesti, — minusta tämä jo saisi loppua, tässä on jo tullut puhutuksi hieman liikojakin. — Ja taas hän katsahti arasti Lizaan, joka tuijotti yhä Pjotr Stepanovitšiin.
— Tuon onnettoman ihmisolennon, tuon mielipuoli-poloisen, joka on menettänyt kaikkensa, niin että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin hyvä sydämensä, hänet minä teen tyttärekseni, — huudahti Varvara Petrovna äkkiä, — se on velvollisuuteni, jonka lupaan pyhästi täyttää. Tästä hetkestä alkaen otan hänet suojelukseeni.
— Eräässä suhteessa se onkin viisainta, mitä voitte tehdä! — Pjotr Stepanovitš kävi yhä eloisammaksi. — Suokaa anteeksi, mutta äsken ei tullut sanotuksi vielä kaikkea. Muutama sana vielä suojelukseen ottamisesta. Ajatelkaahan, kun Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt sieltä… aion jatkaa siitä, mihin äsken keskeytin puheeni, Varvara Petrovna, niin tämä herra, tämä samainen Lebjadkin, käsitti samassa oikeudekseen ottaa haltuunsa sisarensa eläkkeen ja käyttää sitä mielensä mukaan. En tiedä varmasti, miten Nikolai Vsevolodovitš oikein lienee tämän asian järjestänyt, mutta tiedän vain sen, että saatuaan vuoden kuluttua ulkomailla kuulla, miten asia oli, hänen oli pakko ryhtyä järjestämään asiaa toisin. En kykene tästäkään tekemään selkoa yksityiskohtaisemmin, mutta hänhän voi itse myöhemmin kertoa teille kaikesta tarkemmin, ja minä rajoitun vain mainitsemaan, että tämä intresantti olento sijoitettiin jonnekin kaukaiseen luostariin, vieläpä hänen olonsa siellä järjestettiin sangen mukavaksikin, vaikka hän tosin koko ajan oli ystävällisen valvonnan alainen, ymmärrättehän? Mutta arvaattekohan, mihin tuo herra Lebjadkin rohkenee silloin ryhtyä? Hän yrittää parhaansa saadakseen selville, missä piileskelee tuo hänen verolähteensä, s.o. hänen sisarkultansa, ja vasta äsken, saatuaan vihdoinkin selville hänen olinpaikkansa, hän ottaa sisarensa pois luostarista jonkin esittämänsä valtakirjan nojalla ja tuo hänet muassaan suoraan tänne. Täällä hän ei anna tälle edes syödä, vaan lyö ja pahoinpitelee tätä joka tavalla ja lopulta, saatuansa jotakin tietä Nikolai Vsevolodovitšilta huomattavan rahasumman, hän alkaa juopotella, ja sen sijaan että tuntisi kiitollisuutta Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan, hän alkaa uhkailla tätä, esittää järjettömiä vaatimuksia, kiristelee häneltä rahaa ja uhkaa lopuksi periä rahat oikeuden tietä, jos Nikolai Vsevolodovitš ei suostu maksamaan hänelle koko eläkettä etukäteen. Näin hän pitää siis Nikolai Vsevolodovitšin vapaaehtoista lahjaa verovelvollisuutena, ymmärrättekö tällaista? Herra Lebjadkin, onko kaikki se, mitä olen sanonut, totta?
Kapteeni, joka koko ajan oli seisonut ääneti, katse maahan luotuna, otti äkkiä kaksi askelta eteenpäin tumman punan kihotessa hänen kasvoilleen.
— Pjotr Stepanovitš, te olette armoton minua kohtaan, — hän sanoi nolona.
— Miten niin, armoton? Mutta puhukaamme armottomuudesta ja armollisuudesta myöhemmin. Pyytäisin teitä ensiksi vastaamaan tähän kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut vai eikö? Jos teidän mielestänne kaikki ei ole totta, voitte tehdä oman välihuomautuksenne.
— Minä… tehän itse tiedätte hyvin, Pjotr Stepanovitš… — kapteeni sammalsi, jätti lauseensa kesken ja jäi puhumattomaksi. On mainittava, että Pjotr Stepanovitš istui nojatuolissa polvi ristissä toisen polven yli, ja kapteeni seisoi hänen edessään mitä kunnioittavimmassa asennossa.
Herra Lebjadkinin epäröiminen ei nähtävästi ollenkaan miellyttänytPjotr Stepanovitšia. Hänen kasvonsa vääristyivät ilkeästi.
— Eiköhän teitä sittenkin haluttaisi huomauttaa jotakin? — Pjotr Stepanovitš katsahti ovelasti kapteeniin. — Siinä tapauksessa kiirehtikää, olkaa hyvä, näettehän, että täällä odotetaan.
— Tehän tiedätte, Pjotr Stepanovitš, itsekin hyvin, etten saata sanoa mitään.
— Ei, sitä en ole tosiaankaan tietänyt, kuulen sen nyt ensi kertaa; miksi te ette muka voisi sanoa sanottavaanne?
Kapteeni seisoi vaiti katse maahan luotuna.
— Sallitte kai minun lähteä, Pjotr Stepanovitš, — sanoi kapteeni äkkiä päättäväisesti.
— Mutta ei ennen kuin saan vastauksen kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut?
— Totta on, hyvä herra, — Lebjadkinin ääni kajahti kumeana, ja hän kohotti katseensa kiusaajaansa. Hänen ohimoillaan alkoi hiki pisaroida.
— Onko totta kaikki?
— Kaikki on totta.
— Olisiko teillä ehkä jotakin lisättävää tai huomautettavaa? Jos teistä tuntuu siltä, että olemme olleet epäoikeudenmukaisia, niin ilmaiskaa ajatuksenne; tehkää vastaväitteenne, ilmaiskaa ääneen tyytymättömyytenne.
— Ei, ei minulla ole mitään…
— Oletteko te uhannut äskettäin Nikolai Vsevolodovitšia?
— Se oli… siihen oli oikeastaan syynä viina, Pjotr Stepanovitš. (Hän kohotti äkkiä päänsä pystyyn.) — Pjotr Stepanovitš! Jos perheen kunnia ja sydämen häpeä, jota se ei ole ansainnut, alkaa äänekkäästi vaikeroida ihmisten hampaissa vaatien oikeuttansa, onko silloinkin — onko silloinkin ihminen siitä vastuussa? — hän ulvahti uudelleen soveliaisuuden vaatimukset unohtaen kuten äskenkin.
— Oletteko nyt aivan selvä, herra Lebjadkin?
— Pjotr Stepanovitš katsahti häneen läpitunkevasti.
— Aivan… selvä.
— Mitä merkitsee tuo puhe "perheen kunniasta ja sydämen häpeästä, jota se ei ole ansainnut"?
— Se on muuten vain, en minä tahtonut ketään… Itsestänihän minä vain… — kapteeni aloitti taas.
— Te olette kaikesta päättäen loukkaantunut huomautuksistani, jotka koskevat teitä ja teidän käytöstänne. Olette liian herkkä loukkaantumaan, herra Lebjadkin. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että oikeastaan en ole vielä maininnut mitään käytöksestänne sen oikeassa valossa. Minähän voin alkaa puhua siitäkin, saattaahan käydä niinkin, mutta enhän ainakaan vielä ole puhunut siitä senoikeassavalossa.
Lebjadkin vavahti ja alkoi tuijottaa kauhuissaan Pjotr Stepanovitšiin.
— Pjotr Stepanovitš, vasta nyt alan olla täysin hereillä.
— Hm! Ja minäkö muka vasta sain teidät hereille?
— Niin, te saitte minut hereille, Pjotr Stepanovitš, olen neljä vuotta maannut uhkaavan ukkospilven alla. Saanko viimeinkin lähteä, Pjotr Stepanovitš?
— Nyt saatte lähteä, jos vain Varvara Petrovna itse ei pidä tarpeellisena…
Mutta Varvara Petrovna alkoi vain torjuvasti viittailla käsillään.
Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista, aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui vierashuoneeseen.