Lebjadkinien asunnon ovi oli vain työnnetty kiinni, mutta lukossa se ei ollut, ja me pääsimme esteettömästi sisään. Huoneistoon kuului kaksi pienehköä huonepahaista, joissa oli savuttaneet seinät ja joilla seinäpaperit aivan kirjaimellisesti riippuivat likaisina riekaleina. Tässä oli ennen ollut teetupa, jonka Filippov oli nyt siirtänyt uuteen taloonsa. Jäljellä olevat teetuvan huoneet olivat lukitut, ja vain kaksi niistä oli vuokrattu Lebjadkinille. Huonekaluja oli — tavallisia puuraheja, pöytiä ja niiden lisäksi vanha nojatuoli ilman käsinojia. Toisen huoneen takimmaisessa nurkassa oli karttuunipeitteinen neiti Lebjadkinan vuode, kapteeni itse taas asettui yöpuulle lattialle, usein siinä kunnossa kuin oli ylhäällä ollessaankin. Kaikkialla oli likaa, roskia ja ruoantähteitä. Iso, paksu, läpimärkä rätti vetelehti etumaisessa huoneessa keskellä lattiaa, ja samassa lätäkössä oli vanha kenkäraja. Huomasi heti, että kaikki oli jätetty oman onnensa nojaan, uuneja ei oltu lämmitetty eikä ruokaa laitettu. Ei heillä ollut edes teekeitintä, kuten Šatov myöhemmin kertoi minulle. Kapteeni ja hänen sisarensa olivat ilmestyneet kaupunkiimme kerjäläisinä, ja kuten Liputin tiesi, hän oli tosiaankin käynyt talosta taloon pyytelemässä almua. Mutta saatuaan nyt äkkiarvaamatta rahoja hän oli alkanut juoda aivan kuin mielipuoli välittämättä enää ollenkaan taloudesta.
Neiti Lebjadkina, jota tahdoin tavata, istui hiljaa takimmaisen huoneen nurkassa rahilla keittiöpöydän ääressä. Hän ei puhutellut meitä, kun astuimme huoneeseen, ei edes liikahtanut paikaltaan. Šatov oli kertonut, että he eivät lukinneet koskaan oveansa ja että kerrankin ovi oli ollut auki portaille selko selällään yön läpeensä. Ohut kynttilä oli pistetty rautaiseen kynttilänjalkaan, ja sen himmeässä valossa näin noin kolmikymmenvuotiaan, sairaalloisen laihan naisen, jolla oli yllään vanha, tummahko karttuunipuku, pitkä kaula oli aivan paljaana ja ohut tumma tukka kierretty niskaan sykkyrälle, joka ei ollut kaksivuotiaan lapsen nyrkinkään kokoinen. Hän katsahti meihin melkeinpä iloisesti. Paitsi kynttilänjalkaa hänen edessään pöydällä oli pieni kulkukauppiaalta ostettu taskupeili, kulunut korttipakka, melkein hajalle repeytynyt laulukirja sekä pieni saksanvehnänen, josta oli jo pari kertaa haukattu. Huomasi heti, että neiti Lebjadkinan kasvoissa oli ihojauhetta ja punamaalia, olipa vielä huulienkin väriä parannettu. Kulmakarvatkin olivat mustatut, vaikka ne itsestäänkin jo olivat pitkät, tummat ja kaunismuotoiset. Hänen kapealla, mutta korkealla otsallaan saattoi ihojauheesta huolimatta huomata kolme syvään uurtunutta, pitkää ryppyä. Tiesin jo ennakolta, että hän oli rampa, mutta meidän sielläolo-aikanamme hän ei kertaakaan noussut seisoalleen eikä kävellyt. Joskus, aivan nuorena, nuo laihtuneet kasvot lienevät olleet sievätkin, ja hänen tyynet, lempeät, harmaat silmänsä olivat vieläkin huomiotaherättävät. Jotakin haaveellista ja samalla vilpitöntä kuvastui hänen tyynestä, melkeinpä voi sanoa iloisesta katseestaan. Tämä tyyni, rauhallinen iloisuus hänen katseessaan ihmetytti minua, sillä olinhan jo kuullut nagaikkajutut ja kaikki muutkin hänen rakkaan veljensä raa'at edesottamiset. On omituista, että painostavan ja pelokkaan inhon asemesta, jota tavallisesti tunnemme tuollaisten Jumalan rankaisemien lähettyvillä, minusta tuntui hyvältä katsella häntä, ja jo heti ensi hetkestä alkaen häntä enemmän tarkastellessani minut valtasi sääli eikä suinkaan inho.
— Noin hän istuu ypöyksin päivät pitkät, ei liikahdakaan paikaltansa, ennustaa korteista tai katselee peiliin, — Šatov osoitti minulle häntä jo kynnykseltä, — hän ei saa aina edes ruokaa. Sivurakennuksen eukko tuo joskus säälistä jotakin hänelle. Miten he uskaltavat jättää hänet yksin, ja kynttiläkin palaa!
Ihmeekseni kuulin Šatovin puhuvan aivan ääneen, aivan kuin ei huoneessa olisi ollut ketään.
— Päivää, Šatuška! — neiti Lebjadkina tervehti ystävällisesti.
— Toin mukanani vieraan, Marja Timofejevna, — Šatov sanoi.
— Olkoon vieras tervetullut. Ken hän on, en muista häntä ennen nähneeni, — hän tarkasteli minua kynttilän takaa ja kääntyi taas Šatovin puoleen eikä enää kertaakaan, ei ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana kiinnittänyt minuun huomiotansa, aivan kuin ei minua olisi ollut olemassakaan.
— Kävikö aikasi pitkäksi astellessasi yksin yliskamarissasi? — Hän naurahti, ja silloin tuli näkyviin hänen hohtavan valkea hammasriviparinsa.
— Pitkäksi kävi ja tuli jo sinuakin ikävä.
Šatov siirsi rahin pöydän luo, istuutui ja veti minut vierelleen.
— Puhetoveri ei ole pahaksi, mutta sinä, Šatuška, olet tosiaankin hauska, olethan kuin munkki. Milloinkas sinä viimeksi olet päätäsi sukinut? Anna kun suin tukkasi, — hän otti taskustaan pienen su'an, — et varmasti ole koskenutkaan pörröösi sen jälkeen, kun minä sen suin — Eihän minulla ole sukaa, — Šatov nauroi.
— Tosiaanko? Minäpä lahjoitan sinulle. En tätä, vaan toisen, muistuta!
Hän ryhtyi sukimaan Šatovin tukkaa aivan tosissaan, teki sivulle jakauksen, ojentautui sitten hieman taaksepäin tarkastellen, sopiko se hyvin, ja pani sitten su'an takaisin taskuunsa.
— Tiedätkö mitä, Šatuška, — hän pyöritti päätään, — olet ehkä järkeväkin mies, mutta sinun on ikävä. Ihmettelen kaikkia teitä; en ymmärrä, miksi ihmisten on ikävä. Kaipaus ei ole samaa kuin ikävä. Minun on hauska olla.
— Onko hauskaa silloinkin, kun veljesi on kotona?
— Puhutko Lebjadkinista? Hän on lakeijani. Ja minusta on aivan yhdentekevää, missä hän on. Huudan hänelle: "Lebjadkin, tuo vettä, Lebjadkin, tuo kengät", ja hän on heti valmis tottelemaan. Synti se on, mutta välisti tekisi mieli nauraa hänelle.
— Tuo on aivan totta, — taas Šatov kääntyi puoleeni äänekkäästi ja vähääkään kursailematta. — Hän komentaa tosiaankin veljeänsä kuin lakeijaa, kuulin itse, kun hän tälle huusi: "Lebjadkin, tuo vettä", ja nauroi hänelle ääneen. Ero on vain siinä, että veli ei suinkaan kiiruhda hakemaan vettä, vaan lyö juuri sen vuoksi sisartaan, mutta sittenkään tämä ei pelkää häntä. Hän saa melkein joka päivä jonkinlaisia hermokohtauksia, ja ne vievät häneltä muistin, niin että hän sellaisen jälkeen unohtaa kaiken, mitä äsken on tapahtunut, eikä hän muutenkaan ole selvillä ajan kulusta. Luuletteko hänen enää muistavan, miten me tulimme? Ehkä hän muistaakin, mutta on antanut sille jo kokonaan oman värityksensä ja pitää meitä aivan muina miehinä, vaikka muistaakin, että olen "Šatuška". Ei tee mitään se, että puhun ääneen. Hän ei koskaan kuuntele niitä jotka eivät puhu hänelle, vaan heittäytyy heti omiin mietteisiinsä, nimenomaan heittäytyy. Haaveilija hän on, vieläpä aivan erikoista lajia. Hän saattaa istua paikoillaan kahdeksankin tuntia yhtä mittaa, jopa päiväkaudenkin. Tuossa on vehnänen, se on ehkä ollut siinä aamusta lähtien, eikä hän ole ehtinyt muuta kuin kerran sitä haukata ja syö sen loppuun ehkä vasta huomenna. Hän kai parhaillaan ennustelee korteista…
— Ennustan, ennustanpa niinkin, Šatuška, mutta eivät ne näytä niin kuin pitäisi, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kuullessaan tutun sanan ja ojensi kätensä vehnästä kohti katsomatta siihen päinkään (oli varmaankin kuullut siitäkin mainittavan). Hän sai vehnäsen käteensä, piteli sitä jonkin aikaa vasemmassa kädessään haukkaamatta siitä ainoatakaan kertaa ja pani sen huomaamattaan taas takaisin pöydälle.
— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta, kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti, nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki, athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni; niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, — siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?" äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin. Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?" — kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä (oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?" "Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin", sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta. Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan. Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon, ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken, pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani…
— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.
— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan, että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin, puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.
— Mutta ehkä sinulla todella oli sellainen? — kysäisi Šatov varovasti.
— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.
— Minne sinä veit lapsen?
— Lampeen vein, — hän huokasi.
Šatov nykäisi taas minua kyynärpäästä.
— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta, vai mitä?
— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain, että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei, ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö, Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli: "Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!" Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.
— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov puoliääneen.
— Ei, Šatuškani, se on unta… ei tule hän koskaan enää luokseni.Tunnetko laulun:
En kaihoa loistoa salien, mä kammiooni jään. Vapahdusta synneistä anoen rukoilen edestään.
Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta mitään.
— Ethän sinä kertoisi, vaikka kysyisinkin.
— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!
— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.
— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut kertomaan, maaniteltava niin, että suostun… Šatuška, Šatuška!
Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää silmiin.
— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani asettaen sen entiselle paikalleen.
— Ettei hän arvaisi, että olimme täällä. Mutta meidän on jo aika lähteäkin.
— Lakeijastaniko sinä yhä puhut? — Marja Timofejevna nauroi. — Pelkäätkö? Hyvästi, hyvät vieraat, mutta kuulehan, mitä sanon. Äsken kävi Aleksei Nilytš täällä Filippovin isännän, sen punaparran kanssa. Tulivat juuri, kun se karkasi kimppuuni. Mutta isäntä kun sieppasikin hänet ja laahasi pitkin huonetta, niin että se parkui: "En minä ole syyllinen, kärsin toisen takia!" Uskotko, että me kaikki räjähdimme silloin ääneen nauramaan…
— Voi sinua, Timofejevna, minähän se olin täällä tuon punaparran tilalla ja vedin hänet tukasta pois luotasi, ja isäntä kävi toissa päivänä täällä riitelemässä. Sinä sekoitat taas kaiken.
— Odotahan, niin taisin sekoittaakin, ehkä se olitkin sinä. Mutta mitäpä me joutavasta kiistelemään. Eikö ole aivan samantekevää, kuka hänet korjaa luotani, — hän nauroi.
— Lähdetään, — Šatov nykäisi minua, — portti narahti samassa, — tapaa vielä meidät täällä, niin saamme selkäämme.
Emmekä me ehtineet vielä portaillekaan, kun portilta alkoi kuulua juopuneen huutoja ja kirouksia. Šatov vei minut omalle puolelleen ja lukitsi oven…
— Teidän on hetkinen istuttava täällä, jos ette halua riitaa. Kiljuu kuin porsas, on kai taas kompastunut kynnykseen. Aina se on siellä mahallaan, kerta kerran perästä.
Riidatta emme kuitenkaan selviytyneet.
Šatov seisoi lukitun ovensa takana ja kuunteli, mitä portailla tapahtui. — Se tulee tänne, arvasinhan! — hän kuiskasi raivoissaan, — sitten hänestä ei saa rauhaa ennen puoltayötä.
Kajahti voimakkaita nyrkiniskuja oveen.
— Šatov, Šatov, päästä! — kapteeni ulisi. — Šatov, ystävä!…
Tervehdyksen sulle tuon: aurinkoinen, ett' on noussut. Läm-m-m-m-mintä sen valoa vä-r r-r-ähtelee metsät.
Kerron sulle heränneeni, piru sinut vieköön. Heränneeni kokonaan… oksien alla…
Aivan kuin vitsojen alla, ha-ha!
Joka lintu… janoaa…Kerron sulle, että juon…Juon… en tiedä, mitä juon…
Eikä typerästä uteliaisuudesta olekaan mihinkään. Šatov, ymmärrätkö, miten hauskaa on elää tässä matoisessa maailmassa!
— Älkää vastatko, — kuiskasi Šatov taas minulle.
— Avaa pois! Etkö ymmärrä, että on olemassa korkeampiakin arvoja kuin tappelus… tässä ihmiskunnassa. On hetkiä jaloluonteisen ihmisen elämässä… Šatov, olen lempeä… suon sinulle anteeksi… Šatov, piru periköön kaikki julistukset, eikö totta?
Äänettömyys.
— Etkö sinä, aasi, ymmärrä, että olen rakastunut. Ostin frakin, katsohan, rakkauden frakin, viisitoista ruplaa! Kapteenin rakkaus vaatii hienon maailman tapoja… Avaa! — hän kiljaisi kuin villipeto ja alkoi kaikin voimin iskeä nyrkillään oveen.
— Mene helvettiin! — Šatov kiljaisi myös samassa.
Or-r-rja! Maaorja, ja sisaresi on orja ja orjatar ja… var-as!
Mutta sinä olet myynyt sisaresi!
— Valehtelet! Kärsin aivan suotta, voisin yhdellä ainoalla selityksellä päästä… Ymmärrätkö, kuka tuo sisareni oikeastaan on?
Kuka? — Šatov lähestyi uteliaana ovea.
— Ymmärrätkö sinä mitään?
— Ymmärrän, kun selität.
— Minä uskallan sen sanoa. Uskallan aina sanoa koko yleisön kuullen.
— Tuskinpa uskallat, — kiusoitteli Šatov ja nyökäytti minulle päätään kehoittaen minuakin kuuntelemaan.
— Enkö uskaltaisi?
— Luulenpa, ettet uskalla.
— Enkö uskalla?
— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi raipaniskuja… Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni…
— Minä… minä… hän on… — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä äänellään.
— Anna kuulua! — Šatov heristi korviaan.
Tuli hiljaisuus, joka kesti ainakin puolisen minuuttia.
— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella porrasaskelmalla.
— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov poistui oven luota.
— Mitä tämä oikeastaan on? — kysyin.
Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.
— Ei kuulu mitään, ei tappele, varmaankin retkahti heti pitkäkseen.Voisitte jo lähteäkin.
— Kuulkaahan, Šatov, mitä minun kaikesta tästä on ajateltava?
— Voi, ajatelkaa te mitä tahdotte! — hän vastasi väsähtäneen kyllästyneesti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.
Lähdin pois. Eräs aivan mahdottomalta tuntuva arvelu varmistui mielessäni yhä enemmän. Huolestuneena ajattelin huomista päivää…
Tämä "huominen päivä", toisin sanoen se samainen sunnuntai, jolloin Stepan Trofimovitšin kohtalo piti ratkaistaman aivan peruuttamattomasti, on kronikkani kaikkein merkillisimpiä päiviä. Se oli yllätysten päivä. Silloin purkautui kaikki vanha liitoksistaan ja syntyi jotakin aivan uutta. Se oli perinpohjaisten selvittelyjen ja vielä suuremman sekasotkun päivä. Kuten lukija jo tietää: Varvara Petrovnan omasta kehoituksesta minun oli määrä saattaa ystäväparkani tämän luo, ja kello kolmeksi olin jo luvannut mennä Lizaveta Nikolajevnalle kertomaan, vaikka en itsekään oikeastaan tietänyt, mitä minun oli puhuttava ja miten olisin voinut auttaa häntä. Ja kuitenkin kaikki kävi aivan toisin kuin oli suunniteltu. Sanalla sanoen, tämä oli merkillisten yhteensulautuneiden satunnaisuuksien päivä.
Alettiin siitä, että me Stepan Trofimovitšin kanssa tulimme täsmälleen kello kahdeltatoista Varvara Petrovnan luo, kuten hän itse oli määrännyt, mutta emme tavanneetkaan häntä kotoa, sillä hän ei ollut vielä palannut päiväjumalanpalveluksesta. Ystäväraukkani oli siinä vireessä, tai paremmin sanoen epävireessä, että jo pelkästään tämä seikka oli omiansa tekemään häneen masentavan vaikutuksen, ja hän vajosikin melkein hervottomana vierashuoneen nojatuoliin. Tarjosin hänelle lasin vettä, mutta kalpeudestaan ja vapisevista käsistään huolimatta hän kieltäytyi siitä arvokkaasti. Muuten, hänen pukunsa oli tällä kertaa silmiinpistävän huoliteltu. Hänellä oli yllään melkeinpä tanssiaisia varten tarkoitetut kirjaillut batistialusvaatteet sekä valkea kaulaliina, toisessa kädessä uuden uutukainen hattu ja käsissä oljenväriset hansikkaat, vieläpä niissä oli hieman hajuveden tuoksuakin. Tuskin olimme istuutuneet, kun Šatovkin tuli kamaripalvelijan saattamana, selvästi hänkin virallista kutsua noudattaen. Stepan Trofimovitš oli jo nousemaisillaan ojentaakseen hänelle kätensä, mutta Šatov, tarkasteltuaan meitä kumpaakin hetken, kääntyikin samassa sivunurkkaan ja istahti sinne nyökäyttämättä meille edes päätään. Stepan Trofimovitš katsahti taas säikähtäneenä minuun.
Sitten istuimme vielä jonkin hetken täydellisesti vaieten. Stepan Trofimovitš yritti kuiskata minulle jotakin hyvin kiireesti, mutta en saanut siitä selvää, sillä hän oli niin hermostunut, että ei kyennyt lopettamaan aloittamaansa lausetta. Vielä kerran kamaripalvelija tuli huoneeseen asetellakseen jotakin pöydälle tai oikeammin — tarkastellakseen meitä. Šatov kääntyi äkkiä hänen puoleensa puhuen hyvin kovalla äänellä:
— Aleksei Jegorytš, tiedätteköhän, onko Darja Pavlovnakin lähtenyt hänen mukaansa?
— Varvara Petrovna on suvainnut lähteä tuomiokirkkoon yksin, ja Darja Pavlovna on suvainnut jäädä ylös huoneeseensa, eikä hän ole oikein tervekään, — Aleksei Jegorytš ilmoitti itsetietoisen varmasti.
Ystäväparkani katsahti taas levottomasti minuun, niin että käännyin jo varmuuden vuoksi hänestä poispäin. Äkkiä kuului pääkäytävän kohdalta vaunujen jyrinää, ja kaukainen hälinä ilmaisi, että talon emäntä oli palannut kotiin. Me hypähdimme kaikki nojatuoleista seisoallemme, mutta taas uusi yllätys: kuului useampien askelten ääniä, emäntä ei siis palannutkaan yksin, ja tämä alkoi jo tosiaankin tuntua hieman omituiselta, olihan hän itse määrännyt hetken. Saattoi erottaa, että joku astui huomiota herättävän nopein askelin, aivan kuin olisi juossut, eikä se voinut olla suinkaan Varvara Petrovna. Ja samalla hän jo lennähti huoneeseen hengästyneenä ja hyvin kiihtyneenä. Hänen takanansa, hieman jäljempänä ja paljon levollisemmin tulla sipsutteli Lizaveta Nikolajevna ja tämän käsipuoleen nojaten — Marja Timofejevna Lebjadkina! Vaikka olisin nähnyt tämän vain unissani, en sittenkään olisi uskonut sitä mahdolliseksi.
Voidaksemme selittää tämän odottamattoman ihmeen meidän on siirryttävä ajassa muutamia tunteja taaksepäin ja kerrottava tarkemmin siitä merkillisestä tapahtumasta, mikä sattui Varvara Petrovnalle tuomiokirkossa.
Ensinnäkin, päiväjumalanpalvelukseen oli saapunut melkein koko kaupunki, toisin sanoen seurapiirimme kerma. Tiedettiin, että kirkkoon tulisi myös ensi kerran täälläoloaikanansa nykyisen kuvernöörimme rouva. Huomautan samalla, että meillä kulki jo huhuja sellaisiakin, että tämä oli muka vapaa-ajattelija ja parilla sanalla sanoen "noita nykyaikaisten tapojen" ihmisiä. Kaikki naiset sitäpaitsi olivat tietävinään, että hänen pukunsa oli muka tällä kertaa aivan erikoisen upea ja aistikas, ja senvuoksi muidenkin naistemme puvut olivat tällä kertaa aivan erikoisen huolellisesti suunnitellut ja silmiinpistävän hienot. Varvara Petrovna yksin oli pukeutunut vaatimattomasti ja kuten tavallisesti mustiin. Niin hän oli pukeutunut kaikkina viimeksikuluneina neljän vuotena, muuta väriä enää käyttämättä. Saavuttuaan tuomiokirkkoon hän oli asettunut tavanmukaiselle paikalleen, vasemmalle puolelle ensi riviin ja livreepukuinen lakeija asetti hänen eteensä samettipieluksen polviennotkistusta varten. Sanalla sanoen kaikki oli käynyt kuten tavallisesti. Mutta tehtiinpä sentään huomio, että hän oli muka rukoillut tällä kertaa koko jumalanpalveluksen ajan aivan erikoisen hartaana. Vakuuttivatpa jotkut jälkeenpäin nähneensä, että hänellä oli muka ollut kyyneliäkin silmissä. Messu loppui viimein, ja meidän esipappimme, isä Paulus, astui esille alttarilta aloittaakseen juhlallisen saarnansa. Hänen saarnoistaan pidettiin paljon ja niille annettiin niin suuri arvo, että häntä oli suorastaan kehoitettu julkaisemaan ne, mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä ollut suostunut. Tällä kertaa saarna oli ollut erikoisen pitkä.
Ja samoihin aikoihin, jo ennenkuin saarna oli ehtinyt edes loppua, muudan naishenkilö oli ajanut tuomiokirkon luo keveissä, vanhanmallisissa ajurinrattaissa, sellaisissa, joissa naiset eivät voi istua muuten kuin syrjittään, pidellen ajurin vyöstä kiinni, ja joissa sai rattaiden töyssäyksistä hypähdellä tuon tuostakin ilmaan kuten heinänkorsi tuulessa. Sellaisia "Iivanoita" ajelee kaduillamme joskus vielä nytkin. Pysähdytettyään ajurin tuomiokirkon nurkalle — sillä kirkon portin edusta oli jo täpö täynnä hienoja ajoneuvoja, liikuskelipa siellä santarmikin — nainen hypähti rattaista ja ojensi Iivanalle neljä kopeekkaa hopearahoissa.
— Onko se, Iivana-kulta,[23] mielestäsi vähän? — hän kysyi huomatessaan ajurin tyytymättömän irvistyksen, — mutta se on kaikki, mitä minulla on, — hän lisäsi valittavin äänin.
— Jumala kanssasi, enhän sinusta paljoja toivonutkaan. — Iivana viittasi kädellään ja katsahti naiseen kuin olisi miettinyt: "Synti olisi sortaa sinua", ja pistettyään povelleen nahkakukkaronsa nykäisi hevosta sekä ajaa huristi tiehensä lähellä odottelevien ajurien pilkallisten huomautusten saattamana. Pilkkapuheet ja ihmetys seurasi naista koko ajan, kun hän ajoneuvojen ja herrasväkeään odottelevan lakeijakunnan välitse pujottautui tuomiokirkon pääportaille. Oli todellakin syytä ihmettelyyn. Miten oli tämänkaltainen olento voinut ilmestyä kadulle? Hän oli sairaalloisen laiha ja ontui, kasvoilla oli paksulti ihojauhetta ja — maalia, pitkäkaula oli aivan paljaana, hän oli ilman pääliinaa ja ilman viittaa, vain pelkässä vanhassa, tummahkossa puvussaan. Ilma oli näet tuulinen ja kylmä, vaikka olikin kirkas syyskuun päivä. Hänellä ei ollut päähinettä minkäänlaista, ja hiukset olivat kierretyt alas niskaan pikkuruikkuselle sykkyrälle, johon oli oikealta puolen pistetty vielä silkkipaperiruusu, sellainen, joilla koristellaan palmuviikkomarkkinoilla myytäviä keruubeja. Tuollaisen keruukin, jonka otsalla oli näistä ruusuista sidottu seppel, olin nähnyt Marja Timofejevnan luona, pyhänkuvan alla, nurkassa. Päällepäätteeksi nainen hymyili veikistelevän iloisesti, vaikkakin hänen silmänsä olivat kainosti maahan luodut. Jos hän olisi tullut sekuntiakin myöhemmin, häntä ei ehkä enää olisi päästetty kirkkoon. Mutta hän ennätti vielä kuin ennättikin livahtaa sisään ja temppeliin tultuaan pujottautui toisten välistä vähitellen aivan alttarin eteen.
Vaikka saarna oli vielä kesken ja vaikka temppelin täytti yhä suunnattoman meren kaltainen kansanjoukko, joka kuunteli hiljaa ja hartaana, heitti sittenkin toinen ja taas toinen väliin uteliaan ja hämmästyneen silmäyksen äskentulleeseen. Nainen lankesi polvilleen, painoi kirkon permantoon ihojauheiset kasvonsa ja jäi siihen asentoonsa kauaksi aikaa. Luultavasti hän itki Mutta kohotettuaan päänsä ja noustuaan seisoalleen hän hyvin pian oli taas entisellään ja katseli uteliaana ympärilleen. Iloisesti ja silminnähtävästi mielissään hän antoi katseensa liukua vuorotellen kasvoista toisiin ja kirkonseinille. Erikoisen uteliaana hän tarkasteli eräitä kaupunkimme hienoja naisia, kohottautuipa paremmin nähdäkseen joskus varpaillensakin ja naurahtikin kerran itsekseen omituisesti hihittäen. Mutta saarna loppui, ja kannettiin esille pyhä risti. Kuvernöörinrouva ensimmäisenä lähestyi sitä, mutta noin kahden askelen päässä määräpaikasta hän äkkiä pysähtyi nähtävästi antaakseen tietä Varvara Petrovnalle, joka asteli jo ehkä hieman liiankin määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin ei olisi ollut ketään muita huomaavinansakaan. Kuvernöörinrouvan tavaton kohteliaisuus oli epäilemättä liiankin silmiinpistävä ja tavallaan hyvin viisaasti harkittu loukkaus, — siten se ainakin meillä ymmärrettiin, ja siten käsitti sen varmasti Varvara Petrovnakin, — mutta siitä huolimatta hän huomaamatta ketään, järkkymättömän arvokkaana suuteli ristiä ja kääntyi heti sen jälkeen uloskäytävälle päin. Livreepukuinen lakeija teki hänelle tietä, vaikka se jo itsestäänkin olisi hänelle avautunut. Mutta aivan pääoven kohdalla, melkein jo kirkon portailla lujasti toisiinsa likistäytynyt pieni ihmisryhmä sulki hetkeksi häneltä tien. Varvara Petrovna pysähtyi, ja samassa pujottautui ihmisten joukosta hänen luoksensa tavattoman merkillinen olento, nainen, silkkipaperiruusu päässään, ja polvistui hänen jalkoihinsa. Varvara Petrovna, joka ei vähästä säikkynyt, ei ainakaan ihmisten nähden, katsahti naiseen ankarasti.
Tahtoisin huomauttaa vain mahdollisimman lyhyesti, että vaikka Varvara Petrovna olikin viime aikoina, kuten kerrottiin, tullut hyvin säästeliääksi, jopa saidaksikin, hän saattoi sentään joskus vapautua saituudestaan, eikä hän säästellyt koskaan ainakaan silloin, kun oli kysymys hyväntekeväisyydestä. Olipa hän erään pääkaupungin hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenkin. Viimeksisattuneena nälkävuonna hän oli lähettänyt Pietariin nälkääkärsivien avustuksesta huolehtivalle keskuskomitealle viisisataa ruplaa, ja siitä puhuttiin meillä paljon. Viimeksi, aivan vähää ennen uuden kuvernöörimme virkaan nimittämistä, hän oli jo ollut perustamaisillaan naistemme keskuuteen paikallisen komitean kuvernementtimme köyhimpien synnyttäjävaimojen auttamiseksi. Meillä moitittiin häntä äänekkäästi kunnianhimoiseksi, mutta Varvara Petrovna luonteensa lujuudella ja päättäväisyydellään voitti aina kaikki vaikeudet, komitea oli jo kutsuttu kokoonkin, ja ajatus laajeni laajenemistaan suunnittelijattaren aivoissa. Hän oli jo aikeissa perustaa samanlaisen yhdistyksen Moskovaankin, josta sitten vähitellen toiminta on leviävä toivottavasti maaseudullekin. Mutta äkillinen kuvernöörin vaihdos sai koko suunnitelman raukeamaan. Väitettiin, että nykyisen kuvernöörimme rouva oli muka jo ehtinyt vieraskäynneillä mainita näistä Varvara Petrovnan aikeista sangen pisteliäästi ja, mikä pahinta, oli lausunut sangen sattuvia ja asiallisia huomautuksia mainitunlaatuisen komitea-ajatuksen epäkäytännöllisyydestä, mikä tietenkin viipymättä, vaikkakin tosin kaunisteltuna, saatettiin Varvara Petrovnan tietoon. Yksin Jumala tuntee sydämen syvyydet, mutta luulen sittenkin, että Varvara Petrovna aivan erikoisen vahingoniloisena pysähtyi vielä hetkeksi kirkon portaille antaakseen kuvernöörinrouvan sekä koko kirkkokansan mennä ohitsensa osoittaakseen näin kaikille: "Nähköön itse, miten yhdentekevää minusta on kaikki. Ajatelkoon hän minusta mitä hyvänsä ja lasketelkoon minkälaisia sukkeluuksia tahansa minun 'kunnianhimoisesta hyväntekeväisyydestäni', niin kuitenkin teen näin. Siinä sen nyt kaikki näette!"
— Mitä te tahdotte, rakkaani, anotteko jotakin' — Varvara Petrovna tarkasteli huomaavaisemmin eteensä polvistunutta anojaa. Tämä katseli häneen pelokkaana, häpeissään ja melkeinpä hartaan kunnioittavasti sekä naurahti samassa kuten äskenkin, oudosti hihittäen.
— Kuka hän oikeastaan on? Kuka hän on?
— Varvara Petrovna loi valtijatarkatseensa kysyvästi ympärilleen.Kaikki olivat ääneti.
— Te olette onneton? Tarvitsetteko apua?
— Tarvitsen… olen tullut… — "onneton" leperteli liikutuksesta värähtelevin äänin. — Tulin vain suutelemaan kättänne… — ja taas hän nauraa hihitti. Kun hän ojentautui tarttuakseen Varvara Petrovnan käteen, hänellä oli aivan sama ilme kuin lapsella, joka pyytelee hyväilyjä, mutta aivan kuin säikähtyneenä hän vetäisi äkkiä taas molemmat kätensä takaisin.
— Senkö vuoksi yksistään olette tullut?
— Varvara Petrovna hymähti myötätuntoisesti ja otti samassa esille taskustaan helmiäiskuorisen kukkaronsa sekä sieltä kymmenen ruplan paperinahan, jonka hän ojensi tuntemattomalle. Tämä otti sen vastaan. Varvara Petrovnaa nähtävästi kohtaus huvitti, sillä hän ei näyttänyt pitävän almunanojaa tavallisena kerjäläisenä.
— Katsokaahan, antoi kymmenen ruplaa, äännähti joku joukosta.
— Kätösenne, sallittehan, — "onneton" leperteli, vasemman kätensä sormien välissä tiukasti pidellen nurkasta saamaansa kymmenen ruplan seteliä, jota tuuli heilutteli. Varvara Petrovna jostakin syystä rypisti äkkiä kulmiansa ja totisena, melkeinpä ankaran näköisenä ojensi kätensä, jota polvistunut suuteli hartaana. Tämän kiitollisessa katseessa välähteli suorastaan jonkinlaista riemua. Samassa lähestyi kuvernöörinrouva ja koko muu arvoisa naisjoukko sekä muita, eräitä vanhempia arvohenkilöitä. Kuvernöörinrouvan oli väkisinkin pysähdyttävä hetkeksi syntyneeseen ahdinkoon, ja samassa pysähtyivät toisetkin.
— Tehän vapisette, onko teidän kylmä? — Varvara Petrovna huomautti samassa heittäen äkkiä yltään olkaviittansa, jonka lakeija taitavasti sieppasi lennosta käsiinsä, ja otti hartioiltaan mustan (hyvin kalliin) hartiahuivinsa sekä kääri sen omakätisesti yhä vielä polvistuneena olevan anojan paljaalle kaulalle.
— Mutta nouskaahan toki, nouskaa!
Nainen nousi nyt seisoalleen.
— Missä te asutte? Eikö tosiaankaan kukaan tiedä, missä hän asuu? — Varvara Petrovna katsahti taas kärsimättömästi ympärilleen. Mutta ihmisjoukko oli jo ennättänyt hajaantua. Hän näki vain hienonmaailman tuttaviensa kasvoja, tuttavien, jotka seurasivat näytelmää, toiset totisen ihmettelevinä, toiset taas viekkaan uteliaina, vainuten uuden häväistysjutun kehittymistä, ja kolmannet alkoivat jo hiljalleen naureskellakin.
— Luultavasti tuo on Lebjadkineja, — Varvara Petrovna sai vihdoin kysymykseensä vastauksen eräältä hyväluontoiselta mieheltä, kunnianarvoiselta kauppias Andrejevilta, jolla oli silmälasit, harmaa parta, joka oli venäläisissä kansanpukimissa ja joka piteli kädessään pyöreätä, silinterimäistä hattuansa. — Ne taitavat asua Jumalanilmestyksen kadulla.
— Lebjadkin? Filippovin talossa? Olen kuullut jotakin heistä… kiitoksia, Nikon Semjonytš mutta kuka on tuo Lebjadkin?
— Kapteeniksi mainitaan. Hän lienee lievemmin sanoen tuollainen hieman ryhditön mies. Ja tämä on kai hänen sisarkultansa. Varmaankin hän on taas salaa livistänyt kotoansa, — hän hiljensi ääntään ja katsahti merkitsevästi Varvara Petrovnaan.
— Ymmärrän ja kiitän teitä, Nikon Semjonytš. Oletteko te neitiLebjadkina?
— En, en minä ole Lebjadkina.
— Mutta ehkä teidän veljenne kuitenkin on
Lebjadkin?
— Veljeni on Lebjadkin.
— Kas, mitä teemme? Vien teidät mukanani, rakas ystäväni, ja minun luotani teidät viedään sitten kotiinne? Tahdotteko lähteä mukaani?
— Voi, tahdon! — Neiti Lebjadkina löi ilosta kätensä yhteen.
— Täti, täti! Ottakaa minutkin mukaanne! — kajahti samassa Lizaveta Nikolajevnan ääni. On mainittava, että Lizaveta Nikolajevna oli saapunut kirkkoon kuvernöörinrouvan seurassa, kun taas Praskovja Ivanovna oli lääkärin määräystä noudattaen lähtenyt sillä aikaa ajelulle ja ottanut mukaansa seurakseen Mavriki Nikolajevitšin. Liza oli jättänyt kuvernöörinrouvan ja lähestyi nyt Varvara Petrovnaa.
— Rakas, tiedäthän, että olet aina tervetullut, mutta mitä sanoo äitisi? — aloitti Varvara Petrovna mahtipontisesti, mutta kävi äkkiä hämilleen huomatessaan Lizan kiihtyneisyyden.
— Täti, täti, tahdon välttämättä mukaanne, — sanoi Liza rukoilevasti suudellen Varvara Petrovnaa.
— Mais qu'avez vous donc, Lise! [No, mikä sinun on. Liza?] virkkoi kuvernöörinrouva ihmettelevästi.
— Voi, suokaa anteeksi, kyyhkykulta,chère cousine, tahdon tädin luo, — Liza kavahti epämieluisesti yllätetyn chère cousine'n puoleen ja suuteli tätä kaksi kertaa peräkkäin.
— Ja sanokaa maman'lle, että hän tulisi heti paikalla tädin luo minua hakemaan. Maman tahtoo itsekin aivan välttämättä, välttämättä käydä luonanne. Äsken hän puhui siitä, mutta unohdin ilmoittaa teille, — Liza laverteli, — suottehan anteeksi,Julie, ettehän suutu,chère… cousine… täti, olen valmis lähtemään.
— Jos te, täti, ette ota minua mukaanne, juoksen vaunujen perässä ja huudan täyttä kurkkua, — hän epätoivoisesti suhahti Varvara Petrovnan korvaan. Oli onni, että kukaan ei sitä kuullut. Varvara Petrovna aivan horjahti taaksepäin ja katsahti läpitunkevasti mielettömään tyttöön. Tämä katse ratkaisi kaiken. Hän päätti ottaa Lizan mukaansa, tuli mitä tuli!
— Tästä on tehtävä loppu, — häneltä purkautui. — Hyvä, otan sinut mielelläni mukaani, Liza, — hän lisäsi samassa aivan ääneensä, —; tietenkin vain siinä tapauksessa, että Julija Mihailovnalla ei ole mitään sitä vastaan, — ja avoimin katsein sekä suoran arvokkaana hän kääntyi kuvernöörinrouvan puoleen.
— Oi, eihän ole kysymystäkään siitä, etten soisi hänelle tätä huvia, etenkin kun tiedän alkoi Julija Mihailovna merkillisen ystävällisesti selitellä, — tiedän… parhaiten, miten fantastista ja itsevaltaista pikku päätä nämä hennot hartiat kannattavat. — Julija Mihailovna heitti lumoavimman silmäyksensä ja hymyili.
— Olen teille hyvin kiitollinen, — Varvara Petrovna kumarsi kohteliaasti, mutta arvokkaasti hänelle vastatessaan.
— Ja vieläkin mieluisampaa on todeta, — laverteli Julija Mihailovna kohteliaisuuksiaan aivan ihastuksissaan, oikein punastuen miellyttävässä kiihtyneisyydessään, — että vaikka Liza yleensäkin aina niin mielellään on valmis tulemaan luoksenne, häntä, tällä kertaa sitäpaitsi ohjaa niin perin kaunis, ja tahtoisinpa sanoa, ylevä tunne myötätunto… (hän katsahti "onnettomaan") ja lisäksi vielä tämä kaikki tapahtuu temppelin portailla…
— Tuo käsityksenne on vain kunniaksi teille, myönsi Varvara Petrovna suurenmoisesti. Julija Mihailovna ojensi kätensä, ja Varvara Petrovna oli heti valmis koskettamaan sitä sormillaan. Vaikutus oli erinomainen. Muutamat läsnäolevista aivan loistivat tyytyväisyydestä, ja joidenkuiden kasvoille levisi makean kehittelevä hymy.
Sanalla sanoen, koko kaupunki käsitti nyt aivan selvästi, että Julija Mihailovnalla ei suinkaan ollut mitään Varvara Petrovnaa vastaan ja että hän ei sen vuoksi ollut käymättä tämän luona vieraskäynnillä, vaan että Varvara Petrovna itse näkyi pitävän Julija Mihailovnaa "määrätyissä rajoissa", sillä Julija Mihailovna olisi kai ollut valmis vaikkapa jalan lähtemään tämän luo, jos suinkin vain olisi ollut varma, että hänet otettaisiin vastaan. Varvara Petrovnan auktoriteetti kohosi suorastaan pilviin.
— Istuutukaahan, rakkaani, — kehoitti Varvara Petrovna neiti Lebjadkinaa, kun vaunut ajoivat luo. "Onneton" kiiruhti iloisena vaunujen ovelle, josta lakeija auttoi hänet istuutumaan.
— Mitä, te onnutte? Niinkö? — Varvara Petrovna huudahti aivan säikähtyneenä ja kalpeni. (Kaikki sen huomasivat, mutta eivät ymmärtäneet syytä.)
Vaunut vierivät pois. Varvara Petrovnan kaupunkitalo sijaitsi aivan lähellä tuomiokirkkoa. Liza kertoi minulle jälkeenpäin, että neiti Lebjadkina oli nauranut hysteerisesti koko matkan, jota kesti noin kolme minuuttia, ja Varvara Petrovna oli istunut "aivan kuin johonkin magneettiseen uneen vaipuneena", Lizan kertoman mukaan.
Kaikkitietävä käärme.
Varvara Petrovna soitti heti kelloa ja heittäytyi ikkunan luo nojatuoliin.
— Istuutukaa tähän, rakas, — hän osoitti Marja Timofejevnalle paikan aivan keskellä huonetta, ison pöydän luota, — Stepan Trofimovitš, mitä tämä oikeastaan on? Katsokaa, katsokaa tätä naista, mitä tämä oikeastaan on?
— Minä… minä… — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa.
Samassa tuli lakeija.
— Kupillinen kahvia, heti paikalla, yhdelle ja mahdollisimman pian!Vaunut odottakoot ovella!
— Mais chère et exellente amie, dans quelle inquiétude… [Mutta rakas, erinomainen ystäväni millaiseen levottomuuteen…] — Stepan Trofimovitš huudahti arasti — Voi! Ranskaa, ranskaa! Kuulee heti, että ollaan hienoissa piireissä! — Marja Timofejevna löi ihastuksesta kätensä yhteen ja varustautui antaumuksellisesti kuuntelemaan ranskankielistä keskustelua. Varvara Petrovna tuijotti häneen säikähtyneenä.
Kaikki me ääneti odottelimme toivoen kaiken tämän loppuvan onnellisesti. Šatov istui katsettaan kohottamatta, ja Stepan Trofimovitš oli aivan hämmentynyt ja syyllisen näköinen, aivan kuin olisi tietänyt olevansa syypää kaikkeen. Hiki helmeili hänen ohimoillaan. Katsahdin Lizaan (hän istui nurkassa melkein Šatovin vierellä). Hänen silmänsä siirtyivät vuorotellen Varvara Petrovnasta rampaan naiseen ja taas takaisin. Hänen huulillaan väreili pahaaennustava hymy. Mutta Marja Timofejevna ei välittänyt vähääkään vieraista, vaan katseli nauttien ja vähääkään ujostelematta Varvara Petrovnan vierashuonetta: huonekaluja, mattoja, tauluja, joita oli seinillä, vanhanaikaista maalattua kattoa, suurta nurkassa olevaa pronssista ristiinnaulitun kuvaa, porsliinilamppua, albumeja, pikkuesineitä pöydällä.
— Kas, Šatuška, oletko sinäkin täällä! — hän huudahti äkkiä. — Ajattelehan, huomasin sinut jo kauan sitten, mutta tuumin, ei se ole hän. Mitenkä hän olisi voinut tänne ajautua, ajattelin! — ja hän naurahti iloisesti.
— Tunnette siis tämän naisen? — kysäisi Varvara Petrovna samassaŠatovilta.
— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin istumaan.
— Mitä te hänestä tiedätte? Pian, pian, olkaa hyvä.
— Mitä sitten?… — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin…
— Mitä näkisin? Mutta sanokaahan, Herran nimessä, jotakin!
— Asuu samassa talossa kuin minäkin… veljensä kanssa… joka on muudan upseeri.
— Ja sitten?
Šatov ei taas tietänyt, miten olisi ollut jatkettava.
— Eihän siitä kannata puhua… hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.
— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin, mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen salata häneltä jotakin.
Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen opastamana Marja Timofejevnalle.
— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin lämpiätte.
— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle: merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi taas araksi ja asetti kupin pöydälle.
— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä kevytmielisen ilakoivasti.
— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?
Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.
— M-minä… m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui teitä.
— Mikä Liza?
— Kas tuo neiti, tuolla, — Marja Timofejevna osoitti sormellaan.
— Ja te vain ilman muuta sanotte häntä Lizaksi?
— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, – hän naurahti sitten aivan kuin vahingossa.
Varvara Petrovna ymmärsi vihdoinkin, miten häneen oli suhtauduttava, ja rauhoittui, vieläpä hymähtikin Marja Timofejevnan jälkimmäiselle huomautukselle. Tämä huomasi hymähdyksen, nousi nojatuolista ja lähestyi ontuen Varvara Petrovnaa, vaikkakin yhä vielä hieman arastellen.
— Ottakaa tämä, unohdin sen kokonaan, ettehän suutu, kun olen niin epäkohtelias, — hän otti harteiltaan mustan hartiahuivin, jonka Varvara Petrovna äsken oli käärinyt hänen ympärilleen.
— Pankaa se heti takaisin hartioillenne ja pitäkää se tästä lähin omananne. Istukaa aivan rauhassa, juokaa kahvinne älkääkä säikkykö minua, rakas, rauhoittukaa! Ymmärrän jo vähitellen teitä.
—Chère amie…, — Stepan Trofimovitš rohkeni jo taas avata suunsa.
— Voi teitä, Stepan Trofimovitš, tässähän menee pää aivan pyörälle jo ilman teitäkin, armahtakaa te vaikka… Olkaa hyvä, soittakaa sitä kelloa, joka on siinä äärellänne, naisväentupaan…
Seurasi syvä hiljaisuus. Varvara Petrovna loi epäilevän ja ärsyttävän katseensa kuhunkin meistä vuorotellen. Tuli Agaša, hänen lempisisäkkönsä.
— Ruudukas liinani, se, jonka ostin Genevestä. Mitä Darja Pavlovna tekee?
— He eivät ole oikein terve.
— Käy pyytämässä hänet tänne. Sano, että pyysin häntä välttämättä tulemaan, vaikka olisikin sairas.
Samassa silmänräpäyksessä viereisestä huoneesta alkoi kuulua askelia ja ääniä kuten äskenkin, ja salin kynnykselle ilmestyi hengästynyt ja "kiihoittunut" Praskovja Ivanovna. Mavriki Nikolajevitš tuki häntä käsipuolesta.
— Voi, hyvä isä sentään, tuskin pääsin tänne. Liza, miten sinä mieletön oikein kiusaat äitiäsi! — hän kirkaisi kooten kirkaisuunsa kaiken kasaantuneen harminsa, kuten heikkojen, mutta helposti ärtyvien ihmisten on tapana tehdä.
— Emokulta, Varvara Petrovna, tulin tänne hakemaan tytärtäni.
Varvara Petrovna katsahti häneen kulmainsa alta, kohottautui puoleksi nojatuolistaan ja jaksamatta hillitä harmiansa antoi kuulua:
— Päivää, Praskovja Ivanovna, ole hyvä, istuudu. Tiesinhän, että et voisi olla tulematta.
Praskovja Ivanovnalle tällainen vastaanotto ei ollut suinkaan odottamaton. Varvara Petrovna oli kohdellut koulutoveriansa jo lapsuudesta asti aina hyvin despoottisesti, melkeinpä halveksivasti, vaikkakin tämä kaikki tapahtui ystävyyden varjossa. Mutta olihan tässä tapauksessa nyt kysymys jostakin aivan erikoisesta. Viime päivinä oli näiden kahden perheen välille ollut syntymässä melkeinpä ilmiriita, josta jo ohimennen huomautinkin. Syyt tähän puhjenneeseen erimielisyyteen olivat tosin, ainakin Varvara Petrovnalle, vielä salaisuuden peitossa, ja siis sitäkin loukkaavammat, mutta pahinta oli, että Praskovja Ivanovna oli ehtinyt saamaan mahtavan yliotteen. Varvara Petrovnaa tämä tietenkin harmitti, ja hänenkin korviinsa alkoi jo ehtiä mitä merkillisimpiä huhuja, jotka juuri epämääräisyydellään ärsyttivät häntä eniten. Varvara Petrovnalla oli suoraviivainen ylpeän avoin luonne, joka teki mielellään, jos min saa sanoa, äkkiloikkauksia. Hän ei suvainnut kuiskattuja soppisyytöksiä, vaan piti rehellisempänä ryhtyä avoimeen taisteluun. Oli miten oli, mutta viiteen vuorokauteen nämä naiset eivät olleet toisiansa tavanneet. Viimeisen vieraskäynnin oli tehnyt Varvara Petrovna, joka oli lähtenyt "Drozdovskan" luota loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Tuskin erehdyn, jos väitän, että Praskovja Ivanovna oli saapunut tytärtään hakemaan siinä hurskaassa luulossa, että Varvara Petrovna jostakin syystä hieman säikähtäisi hänet nähtyään. Sen saattoi huomata jo hänen kasvojensa ilmeestä. Mutta nyt vasta Varvara Petrovnaan menikin ylpeyden paholainen, etenkin sen vuoksi, että hänellä nyt oli syytä epäillä, että hänen luultiin olevan alakynnessä. Praskovja Ivanovna taas, kuten usein heikot luonteet, jotka antavat sortaa itseänsä hyvin kauan vastaanpanematta, hyökkäsi kyllä itsekin, vieläpä aivan erikoisen kiihkoisasti silloin, kun olosuhteet vain kääntyivät hänelle otollisiksi. Tosin rouva Drozdova oli tällä kertaa sairas, ja silloin hän aina oli erikoisen ärtyisä. Lopuksi on sanottava, että mahdotonta oli kenenkään meistä, jotka olimme huoneessa, estää näitä kahta lapsuudenystävää joutumasta keskenään ilmiriitaan, sillä olimmehan me kaikki kuin omaa väkeä ja sen lisäksi melkeinpä talon emännän nöyriä käskyläisiä. Oivalsin sen silloin heti ja siksi pelkäsin. Stepan Trofimovitš, joka oli seisonut koko ajan siitä lähtien, kuin Varvara Petrovna oli tullut saliin, hervahti väsyneenä tuolille Praskovja Ivanovnan vingahduksen säikähdyttämänä ja alkoi epätoivoisesti hakea katsettani. Šatov teki äkkikäännähdyksen tuolillaan ja taisi murahtaakin jotakin itsekseen. Ensi hetkenä luulin, että hän nousisi ja lähtisi pois. Liza yritti nousta, mutta istahti samassa paikalleen kiinnittämättä sen enempää huomiota äitinsä kirkaisuun, eikä suinkaan sen vuoksi, että hän olisi ollut "uppiniskainen luonne", vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli jonkin hyvin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Hän katseli jonnekin ilmaan, hajamielisenä, kiinnittämättä enää huomiotansa edes Marja Timofejevnaan.
— Voi, tähän! —. Praskovja Ivanovna osoitti pöydän luona olevaa nojatuolia ja lysähti siihen raskaasti Mavriki Nikolajevitšin tukemana. — En minä istuisi täällä, emokulta, en, jollei minulla olisi noita jalkojani! — hän lisäsi ollen aivan pakahtumaisillaan huonosta tuulestansa.
Varvara Petrovna kohotti hieman päätänsä. Hän oli sairaan näköinen ja paineli oikean kätensä sormilla oikeata ohimoansa, johon nähtävästi koski aika lailla (tie douleureux).
— Mitä sinä sillä tavalla, Praskovja Ivanovna, miksi et tahtoisi istua luonani? Olin miesvainajasi hyvä ystävä, niin kauan kuin hän eli, ja olemmehan me sinunkin kanssasi kerran yhdessä leikkineet nukilla — kouluaikanamme.
Praskovja Ivanovna alkoi huitoa käsillään.
— Arvasinhan minä! Aina te noista kouluajoista silloin, kun rupeatte torumaan, se on niitä teidän syöttejänne. Pelkkää kaunopuheisuutta, ei muuta. En kärsi kuulla noista kouluajoista.
— Sinä taidat olla tänään aivan erikoisen huonotuulinen. Mitenkäs sinun jalkasi? Sinulle tuodaan pian kahviakin, tee hyvin, juo, äläkä suututtele.
— Varvara Petrovna, emokulta, tehän kohtelette minua kuin pikkutyttöä.En minä halua kahvia. Siinä saitte!
Ja hän teki torjuvan liikkeen kädellään kohti lakeijaa, joka lähestyi häntä tarjoten kahvia. Kahvia juomasta kieltäytyivät muuten toisetkin, paitsi minä ja Mavriki Nikolajevitš. Stepan Trofimovitš oli kyllä ottanut tarjotun kupin vastaan, mutta koskematta siihen hän oli asettanut sen pöydälle. Marja Timofejevnan teki kai mieli toistakin kupillista, ja hän oli; jo tarttumaisillaankin ojennettuun kuppiin, mutta veti samassa kätensä pois, ja oli tämän vuoksi itseensä nähtävästi hyvin tyytyväinen.
Varvara Petrovna hymähti pilkallisesti.
— Tiedätkö mitä, ystäväni Praskovja Ivanovna, varmasti olet taas kuvitellut jotakin erikoista, ja sen vuoksihan sinä kai tulitkin tänne. Kuvittelut ovat olleet sinulle aina puoli elämää. Suutuit, kun puhuin kouluajoistamme, mutta etkö muista, miten kerrankin tulit kouluun ja sait koko luokan uskomaan, että husaari Sählykin oli muka kosinut sinua, mutta mme Lefebure saikin sinut aivan samassa kiinni valheesta. Mutta ethän sinä tietenkään tahtonut valehdella, sinä olit tietysti kaiken vain keksinyt huviksesi. Sano pois, miksi tulit tänne? Mitä kuvitteluja sinulla nyt on, mistä olet nyt tyytymätön?
— Mutta te rakastuitte koulussa pappiin, joka opetti uskontoa, siitäpä saitte tekin, koska vanhoja muistelette! Ha ha ha!
Hän nauroi ilkeästi ja alkoi sitten yskiä.
— Vai niin, et ole sinäkään pappia unohtanut… — Varvara Petrovna heitti häneen murhaavan silmäyksen.
Hänen kasvonsa kävivät vihertäviksi. Praskovja Ivanovna sai yhä enemmän rohkeutta.
— Minua ei, emokulta, naurata vähääkään. Miksi te sotkitte minun tyttäreni koko kaupungin nähden tähän skandaaliin? Kas, sen vuoksi olen tullut tänne.
— Minun skandaaliini! — Varvara Petrovna suoristautui ja kävi uhkaavaksi?
— Äiti, pyytäisin teitä hieman hillitsemään itseänne, — virkahtiLizaveta Nikolajevna.
— Mitä sinä sanoit? — Äiti oli taas kirkaisemaisillaan, mutta istahti kuitenkin samassa takaisin paikalleen kohdattuaan tyttärensä leimahtavan katseen.
— Kuinka te, maman, voitte puhua skandaalista? — Liza oli suuttunut. — Minä itse tulin tänne Julija Mihailovnan luvalla, sillä tahdoin omin korvin kuulla tämän onnettoman naisen elämästä voidakseni häntä auttaa, jos niin tarvitaan.
— "Tämän naisen elämästä?" — Praskovja Ivanovnan suu vetäytyi ilkeään nauruun. — Sinäkö sotkeutuisit sellaiseen juttuun? Voi, emokulta! Olemme jo saaneet tarpeeksemme tuosta teidän despotismistanne! — Hän kääntyi vihasta aivan mielettömänä Varvara Petrovnan puoleen. — Sanotaan, en tiedä, liekö totta vaiko valhetta, mutta niin väitetään, että te olette muka täällä alistanut koko kaupungin valtanne alle, mutta tulee se kerran vielä teidänkin vuoronne alistua!
Varvara Petrovna istui jännitettynä kuin nuoli, joka on valmiina sinkoamaan jousesta. Kymmenen sekuntia hän katsoi ankarasti Praskovja Ivanovnaan.
— Kiitä Luojaasi, Praskovja, siitä, että läsnä on pelkästään omaa väkeä, — hän sanoi lopulta pahaaennustavan rauhallisesti. — Olet sanonut paljon sellaista, mikä sinun olisi pitänyt jättää sanomatta.
— Mutta minäpä, äitikulta, en pelkääkään yleistä mielipidettä niinkuin eräät muut. Olette olevinanne ylpeä, mutta suurmaailman tuomio saa teidät kuitenkin vapisemaan. Ja jos tätä on kuulemassa vain oma väki, niin sehän taas on teidän onnenne eikä minun. Olisi pahempi, jos vieraat tämän kuulisivat.
— Olet taitanut viime viikon kuluessa viisastua aika lailla.
— En ole viisastunut, mutta totuus on nähtävästi viime viikon aikana päässyt vihdoinkin puhkeamaan esille.
Mikä totuus se olisi, joka niin vain viikossa on ehtinyt esiinpuhjeta? Kuulehan, Praskovja Ivanovna, älä suututa minua, selitä heti paikalla, pyydän kunniani kautta. Mikä on se totuus, joka on esiinpuhjennut, ja mitä sinä sillä tarkoitat?
— Tuossahan tuo totuus istuu oikein omassa persoonassaan! — Praskovja Ivanovna osoitti sormellaan Marja Timofejevnaa sillä äkillisellä päättäväisyydellä, joka ei enää ota huomioon mahdollisia seurauksia ja joka tahtoo vain aikaansaada hetkellisen vaikutuksen. Marja Timofejevna, joka koko ajan oli katsonut häneen iloisen uteliaana, naurahti vihastuneen rouvashenkilön osoittaessa häntä sormellaan ja alkoi keinutella itseään nojatuolissa.
— Varjelkoon Kristus, oletteko järjiltänne, vai mitä? — huudahtiVarvara Petrovna, kalpeni ja horjahti vasten tuolin selkämystää.
Hän oli valahtanut niin kalpeaksi, että se alkoi synnyttää jo yleistä levottomuutta. Stepan Trofimovitš ensimmäisenä kavahti hänen luokseen, samoin minäkin, ja Lizakin hypähti jo seisoalleen, vaikka jäikin vain seisomaan tuolinsa ääreen. Mutta eniten lienee säikähtänyt itse Praskovja Ivanovna. Hän huudahti, yritti kohota jaloilleen, sikäli kuin se hänelle oli mahdollista, ja alkoi puhua itkunsekaisen valittavin äänin.
— Emokulta, Varvara Petrovna, suokaa anteeksi ilkeä typeryyteni! Eikö teistä kukaan tuo edes vettä.
— Suotta vetistelet, Praskovja Ivanovna, lopeta jo, ja te toiset, siirtykääpä kauemmaksi, en tarvitse vettä! — sai Varvara Petrovna tuskin sanotuksi vaalennein huulin, lujasti, vaikkakaan ei enää varsin kovalla äänellä.
— Emokulta! — Praskovja Ivanovna jatkoi jo vähän rauhoittuneena, — ystävä rakas, Varvara Petrovna, vaikka satuin puhumaan varomattomasti, niin koettakaa ymmärtää minua. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin, ja kun vielä alinomaa pommitetaan ihmistä nimettömillä kirjeillä, niin onko ihme, jos… Kirjoittakoot teille, kun ne kerran tarkoittavat teitä… mutta minullahan on tytär!
Varvara Petrovna katseli häntä äänettömänä, silmät selkoisen selällään ja kuunteli hämmästyneenä. Samassa silmänräpäyksessä sivuovi avautui hiljaa, ja Darja Pavlovna ilmestyi huoneeseen. Hän pysähtyi katsahtaen ympärilleen. Hän näet huomasi heti, että jotakin merkillistä oli tekeillä. Varmaankaan hän ei ollut heti huomannut Marja Timofejevnaakaan, koska ei aavistanut hänen olevan täällä. Stepan Trofimovitš huomasi hänet ensimmäisenä, liikahti äkkiä, punastui ja virkkoi jostakin syystä hyvin kuuluvasti: "Darja Pavlovna!" niin että kaikki toisetkin samassa huomasivat tulijan.
— Vai tämäkö se nyt on se teidän Darja Pavlovnanne! — huudahti, Marja Timofejevna — ei Šatuškani, ei ole sisaresi sinun näköisesi, ei vähääkään! Noin ihana tyttö, ja häntä nimittää se minun lakeijani maaorjatytöksi, Daškaksi.
Darja Pavlovna oli jo ennättänyt lähestyä Varvara Petrovnaa, mutta kuultuaan Marja Timotejevnan huudahduksen hän kääntyi tähän päin. Ja siihen hän jäikin sitten seisomaan tuolinsa luo, tuijottaen mielipuoleen kuin lattiaan kiinninaulattu.
— Istu, Daša, — sai Varvara Petrovna sanotuksi yhä peloittavan rauhallisesti, —lähemmäksi, kas niin, näethän sinä tuon naisen istualtasikin. Tunnetko hänet?
— En, en ole koskaan häntä nähnyt, —vastasi Daša hiljaa ja hetken vaiti oltuaan lisäsi: —luultavasti hän on erään kapteeni Lebjadkinin sairas sisar.
— Samaten minäkin näen teidät vasta ensi kerran, rakas sielu, vaikka jo kauan olen uteliaana odottanut hetkeä, jolloin voisin tutustua teihin, sillä jokainen liikkeennekin todistaa, että olette hienon kasvatuksen saanut neiti, — puhui Marja Timofejevna aivan haltioissaan. — Lakeijani lörpöttelee turhia, olisiko mahdollista, että te, noin hyvin kasvatettu ja herttainen, saattaisitte pitää omananne hänen rahojaan? Sillä te olette herttainen, herttainen, niin herttainen, se on aivan oma ajatukseni tämä! — hän lopetti riemukkaasti heilahduttaen kättään.
— Ymmärrätkö tuosta mitään? — kysäisi Varvara Petrovna arvokkaan ylpeänä.
— Ymmärrän kaiken.
— Kuulitko, mitä hän sanoi rahoista?
— Varmaankin hän puhuu niistä rahoista, jotka Nikolai Vsevolodovitš antoi minulle jo Sveitsissä ja käski jättämään herra Lebjadkinille, hänen veljelleen.
Seurasi äänettömyys.
— Pyysikö Nikolai Vsevolodovitš itse sinua antamaan ne rahat?
— Hän oli jo kauan aikonut lähettää rahat, kaikkiaan kolmesataa ruplaa, herra Lebjadkinille, mutta hän ei tietänyt herra Lebjadkinin osoitetta, ja tiesi vain, että tämä oli aikonut, saapua kaupunkiimme. Senvuoksi hän pyysi minua toimittamaan rahat perille, sitten kun herra Lebjadkin saapuisi tänne.
— Mitä rahoja ne sitten ovat, jotka ovat… hävinneet? Mitä tuo nainen sanoikaan niistä?
— Sitä en tiedä, olen tosin kuullut jo minäkin herra Lebjadkinin väittäneen, etten minä muka olisi antanut hänelle kaikkia rahoja, mutta en ymmärrä, mitä hän sillä mahtanee tarkoittaa. Rahoja oli kolmesataa ruplaa, ja annoin myös hänelle ne samat kolmesataa.
Darja Pavlovna oli jo taas levollinen. Yleensä oli vaikeata saada tätä tyttöä hämmästymään tai suunniltaan, — hänen tunteitansakaan ei saattanut koskaan arvata. Kaikki äskeiset vastauksensa hän oli antanut hätäilemättä, vastaten viipymättä kuhunkin kysymykseen täsmällisesti, hiljaisen tasaisesti, aivan kuin hänen ensi hetken säikähdyksensä olisi kadonnut jo aivan jäljettömiin, ja ilman vähintäkään hämmästystä, joka olisi saattanut epäilemään, että hän olisi tuntenut olevansa jollakin tavoin syyllinen. Varvara Petrovna ei hellittänyt hänestä katsettaan hänen puhuessaan. Hetkisen mietittyään Varvara Petrovna virkahti lujasti, nähtävästi tarkoittaen puheensa enemmän muulle yleisölle kuin Dašalle, vaikka katsoikin tähän yhä vielä hellittämättä:
-— Jos kerran Nikolai Vsevolodovitš ei antanut tätä edes minun tehtäväkseni, vaan uskoi sen sinulle, niin hänellä oli kai menettelyynsä omat syynsä. Minulla ei ole oikeutta udella niitä, koska ne kerran on tahdottu pitää minulta salassa. Ja jo yksin se, että sinä olet hänen uskottunsa, saa minut aivan rauhalliseksi, tiedä se, Daša, niin se on. Mutta katsohan, ystäväni, sinun omatuntosi on puhdas, mutta sinä et tunne maailmaa ja olet saattanut ehkä menetellä varomattomasti. Ja sen sinä teit ruvetessasi suhteisiin tuntemattoman roiston kanssa. Ne juorut, jotka tämä roisto on päästänyt liikkeelle, todistavat sinun erehtyneen. Mutta minä saan asiasta selvän, ja koska olen puolustajasi, niin osaan myös pitää puoliasi. Mutta nyt saa tämä jo riittää.
— Jos hän tulee tänne, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kurottautuen nojatuolista, — niitä lähettäkää hänet suoraa päätä palvelusväen puolelle. Levitelköön siellä keittiön pöydällä valheitaan, mutta me juomme kahvia täällä, me. Voisihan sinne hänellekin sentään lähettää kupin kahvia, mutta minä halveksin häntä syvästi.
Ja hän nosti halveksivin ilmein nenäänsä.
Mutta, nyt saa tämä jo riittää, — toisti Varvara Petrovna kuunneltuaan ensin huomaavaisesti Marja Timofejevnan puhetta, — soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä.
Stepan Trofimovitš soitti ja astui sitten askelen eteenpäin merkillisen liikutettuna.
— Jos… jos minä… — hän aloitti kuumeisesti, punastuen, änkyttäen, äänen vähän väliä pettäessä, — jos olen minäkin kuullut mitä inhoittavimman jutun ja oikeammin sanoen ilkeämielisen kulkupuheen, niin… olen siveellisesti suuttunut… enfin c'est un homme perdu et quelque chose comme un forçat évadé… [Sanalla sanoen: hän on maineensa menettänyt mies, suunnilleen kuten karannut pakkotyövanki…]
Hän keskeytti sanottavansa siihen… Varvara Petrovna katsahti häneen kiireestä kantapäähän silmiään siristellen.
Huoneeseen tuli arvokas Aleksei Jegorytš.
— Käskekää ajaa portaiden eteen, — Varvara Petrovna antoi määräyksensä, — ja sinä viet tämän neiti Lebjadkinan kotiin, sinne, mihin hän näyttää tien.
— Herra Lebjadkin itse on jo jonkin ajan odottanut häntä alhaalla ja pyytää, että ilmoittaisin hänen aikovan käydä luonanne.
— Se on mahdotonta, Varvara Petrovna, — sekaantui asiaan levottomana Mavriki Nikolajevitš, joka kaiken aikaa oli vaiennut. — Suvainnette minun huomauttaa: hän ei ole sellainen, jonka voisi ottaa vastaan täällä, hän on… se on… aivan mahdoton ihminen, Varvara Petrovna.
— Odotetaan, — Varvara Petrovna kääntyi Aleksei Jegorytšin puoleen.Lakeija poistui.
— C'est un homme malhonnêle et je crois même, que c'est un forçat evadé ou quelque chose dans ce genre [Hän on epärehellinen mies, luulenpa, että hän on karannut pakkotyövanki tai jotakin sen tapaista…], — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa, punastui taas ja keskeytti puheensa.
— Liza, mennään, — inhon ilme kasvoillaan Praskovja Ivanovna äännähti ja nousi paikaltaan. Hän taisi jo katua, että oli äsken säikähdyksissään erehtynyt arvostelemaan itseänsä liian ankarasti. Jo Darja Pavlovnan puhuessa hänen kasvoilleen oli levinnyt ylhäisen pilkallinen hymy. Mutta eniten minua ihmetytti Lizaveta Nikolajevna, joka Darja Pavlovnan huoneeseen tultua oli äkkiä kokonaan muuttunut. Hänen silmissään välähteli viha ja halveksunta, joita hän ei edes yrittänyt peittää.
— Odota hetkinen, Praskovja Ivanovna, pyydän, — Varvara Petrovna pysähdytti hänet yhä aivan rauhallisena, — istu, ole hyvä, tahdon puhua suuni puhtaaksi, ja sinulla on huonot jalat. Kas niin, kiitos. Äsken en jaksanut hillitä itseäni ja puhuin sinulle hieman kärsimättömästi. Suonet sen anteeksi. Tein tyhmästi ja ensimmäisenä olen valmis lepyttelemään, sillä tahdon aina olla oikeudenmukainen. Oli luonnollista, että sinäkään et voinut itseäsi hillitä ja mainitsit jotakin nimettömästä kirjeestä. Kaikkiin nimettömiin lähetyksiin on suhtauduttava halveksuvasti, ne eivät muuta ansaitse, koskapa kerran ovat nimettömiä. Jos sinä lienet toista mieltä, niin en osaa kadehtia sinua. Joka tapauksessa, en minä vain sinun asemassasi pitäisi sellaisia taskussani toista loukatakseni, sellaisesta vain itse tahriintuu. Ja sinä olet jo tahriintunut. Mutta koska tästä kerran on puhuttu, niin voinpa ilmoittaa sinulle että minäkin sain noin kuusi päivää sitten nimettömän häväistyskirjeen. Muudan roisto suvaitsee siinä vakuuttaa minulle, että Nikolai Vsevolodovitš on mielipuoli ja että minun on syytä pelätä jotakuta rampaa naishenkilöä, joka muka "on vielä näyttelevä elämässänne hyvinkin tärkeätä osaa", muistan tämän kirjeen kohdan sanasta sanaan. Tietäen ja hyvin tuntien, että Nikolai Vsevolodovitšilla on lukemattomia vihamiehiä, lähetin hakemaan luokseni erään hänen salaisen vihollisensa, kaikkein kostonhaluisimman ja inhoittavimman, ja keskusteltuani hänen kanssaan sain heti selville, mistä tuo nimetön kirje oli lähtöisin. Jos sinuakin, Praskovja Ivanovna,minun tähtenion häiritty, on "pommiteltu" tuontapaisilla inhoittavilla kirjeillä, kuten sanoit, niin ensimmäisenähän minä juuri tunnen sääliä sinua kohtaan, koska olen tahtomattani sellaista aiheuttanut. Siinä onkin kaikki, mitä aioin sanoa selvitykseksi. Valitettavasti olet hyvin väsynyt ja huonovointinen. Kaiken lisäksi sitäpaitsi olen päättänyt antaa tuon epäilyttävän miehen tulla tänne, miehen, josta Mavriki Nikolajevitš suvaitsi aivan aiheettomasti huomauttaa, että häntä ei muka voisi olla vastaan… Lizan erikoisesti olisi syytä poistua. Tule luokseni, Liza ystäväni, anna kun kerran vielä suutelen sinua.