— Hän kuuluu olevan pari vuotta miestään vanhempikin…
— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä, meidän tämä nykyinen… saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan, niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi ottaa heitä vastaan.
— Tuon kärpäsen näen aivan ilmielävänä edessäni…
— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin. Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova, — eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuocousin, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!
— Mutta tehän kuitenkin lopulta voititte: Voi teitä, te Bismarck!
— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi vielä hyväluontoinen.
— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoiStepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.
— Ehkä olette oikeassakin! Muistattehan Lizan?
— Charmante enfant! [Ihastuttava lapsi!]
— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämäncousin'intakiahan koko juttu syntyikin.
— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan sukua…[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia…?
— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton. Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita. Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa. Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä, että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen sukulaisensa.
— Kuinka? Mme von Lembken sukulainenko?
— No niin, hänen. Kaukainen tosin.
— Karmazinov, novellikirjailija?
— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä, kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi… Voi, miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?
— Minä… minä…
— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa… klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa se suoraan…
—Mais, ma chère…
— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen…
— Mihin?
— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin viisaampia.
— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä, eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus, onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä…
— Kuinka, kuinka te sanoittekaan?
— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska olen aivan…
— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin lainannut.
— Siten on sanonut Pascal.
— Arvasinhan sen… ettehän te… Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen puheenne administratiivisesta hurmiosta.
— Ma foi, chère… miksi? Ensinnäkin nähtävästi siksi, että minä en sittenkään ole Pascal et puis… toiseksi, että me venäläiset emme osaa sanoa mitään omalla kielellämme… Emme ainakaan näihin saakka vielä ole koskaan sanoneet mitään…
— Hm! Siinä te ehkä olette väärässä. Teidän pitäisi ainakin kirjoittaa paperille ja painaa mieleenne tuollaiset lauseparret, niin että voisitte seurassa, puhuessanne, tiedättehän… Ah, Stepan Trofimovitš, olen tullut luoksenne puhuakseni kanssanne oikein vakavasti, oikein vakavasti!
— Chère, chère amie!
— Nyt kun kaikki nuo Lembket, kaikki nuo Karmazinovit… hyvä Jumala, missä kunnossa te olette! Miten te kiusaatte minua! Tahtoisin, että kaikki nuo ihmiset tuntisivat kunnioitusta teitä kohtaan, sillä yksikään heistä ei ole teidän sormennekaan arvoinen, ei edes teidän pikkulillinne, ja te olette tuollainen! Mitä he näkevätkään? Kenet minä näytän heille? Sen sijaan että seisoisitte ylevänä "osviittana" ja esikuvallisena "ruumiillistuneena syytöksenä", te ympäröitte persoonanne jonninjoutavalla roskaväellä, olette hankkinut itsellenne joukon huonoja tottumuksia, olette käynyt raihnaaksi, ette tule toimeen ilman viiniä ja kortteja, luette vain Paul de Rockia ettekä kirjoita mitään, — sillä aikaa kuin ne muut kaikki kirjoittavat; koko teidän aikanne kuluu pelkkään lörpöttelyyn. Onko mahdollista ja soveliasta seurustella sellaisenkin roiston kanssa, kuin tuo teidän eroamaton ystävänne Liputin on?
— Miksikä hän olisiminunjaeroamaton? — koetti Stepan Trofimovitš arasti inttää vastaan.
— Missä hän nyt on? — jatkoi ankarasti ja kiivaasti Varvara Petrovna.
— Hän… hän kunnioittaa teitä rajattomasti ja lähti S:iin vastaanottamaan maatilaa, jonka hän on perinyt tädiltään.
— Hän ei taida osatakaan muuta kuin periä. Mitenkä Šatov voi? >Onko hänkin samanlainen?
— Irascible, mais bon. [Tuittupäinen, mutta hyvä.]
— En siedä silmissäni tuota teidän Šatovianne: hän on häijy, ja hänellä on kovin suuret luulot itsestään.
— Mitenkä on Darja Pavlovnan terveyden laita?
— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne?— Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäiDrozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se olitietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.
— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie, pour vous raconier… [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä, ystäväni, kertoakseni…]
— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää. Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne! Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa ihmistä!
Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet hyvin hämilleen.
Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää suurta huomiota uniin.
Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti. Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.
… mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en zapoï… [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä olivat, ovat ja tulevat olemaan… jotka juovat mielettömästi…] En minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo… Moittii siitä, etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!… Miksi muka makailen? Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta luuletteko hänen sitä ymmärtävän?
Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen, joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:
—Mon cher, je suis un ränstynyt mies!
Tosiaankin, aina näihin asti, aina tähän päivään saakka hänellä ei liene ollut mistään niin ehdotonta varmuutta kuin siitä, että hän kykeni hurmaamaan Varvara Petrovnan naissydäntä tämän "uusista mielipiteistä" ja "suunnan muutoksista" huolimatta, ei niin paljon maanpakolaisena ja oppineena kuuluisuutena kuin kauniina miehenä. Kaksikymmentä vuotta tämä hänen itserakkauttansa mairitteleva ja rauhoittava vakaumus oli saanut rauhassa juurtua, ja tästä vakaumuksesta luopuminen lienee ollut hänelle kaikkein tuskallisinta. Mahtoikohan hän tänä iltana aavistaa, kuinka kovalle koetukselle hänet pantaisiin aivan lähimmässä tulevaisuudessa?
Ryhdyn nyt kuvaamaan sitä tapahtumaa, josta kronikkani oikeastaan vasta alkaa.
Vselodovitšpa ei tullutkaan mustasukkaiseksi, vaan päinvastoin rupesi tuon nuorukaisen ystäväksi, aivan kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja niinkuin hänestä kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää. Sehän se raivostuttikin Lizaa. Nuorukainen matkusti pian sen jälkeen pois (hän kiiruhti jonnekin), ja Liza alkoi aina sopivan tilaisuuden sattuessa näykkiä Nikolai Vsevolodovitšia. Hän oli huomannut, että Nikolai Vsevolodovitš keskusteli joskus Dašan kanssa, ja tämäkös häntä suututti. Silloin sain minäkin osani. Mutta lääkärit ovat kieltäneet kovin minua ärtymästä. Ja miten tuo kehuttu järvi siellä minua kyllästytti, sain sieltä vain hammastaudin, en muuta, reumatismin sain. Sanomalehdessäkin on ollut, että Genevessä saa hammastaudin: järvellä on kerta kaikkiaan sellainen ominaisuus. Mutta silloin sai Nikolai Vsevolodovitš äkkiä kreivittäreltä kirjeen, ja niin hän lähti luotamme tuota pikaa, teki päivässä lähtöpäätöksensä. He erosivat ystävinä, ja saattaessaan häntä asemalle Liza oli hyvin iloinen, nauroi paljon ja puuhaili lakkaamatta. Mutta se oli tietysti kaikki teeskentelyä. Tuskin Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt, kun Liza kävi hyvin mietiskeleväksi ja vältti mainitsemasta hänen nimeänsäkin, kielsipä minuakin hänestä puhumasta. Neuvoisin teitäkin, Varvara Petrovna, että ette vielä alkaisi Lizan kanssa keskustella, vahingoitatte vain asiaa. Mutta jos te vaikenette, hän itse ensimmäisenä alkaa siitä puhua ja siten saatte tietää enemmän. Omasta puolestani luulen, että jos Nikolai Vsevolodovitš vain saapuu pian tänne, niinkuin lupasi, he pääsevät kyllä sopuun keskenään.
– Kirjoitan heti hänelle. Jos se on niin, on se vain nuorten pikku riitoja. Loruja kaikki tyynni- ja Dašan minä taas tunnen perin pohjin. Loruja, ei muuta!
— Mitä Dašenjkaan tulee, niin minun on tunnustettava: syntiä olisi häntä syyttää. Keskustelut olivat aivan tavallisia, he puhelivat sitäpaitsi aina kaikkien kuullen. Kaikki tämä, emokulta, minua mitä suurimmassa määrin hermostuttaa. Ja Lizakin, sen huomasin, alkoi taas kohdella Dašaa yhtä lempeästi kuin ennenkin…
Vielä samana päivänä Varvara Petrovna kirjoitti kirjeen Nicolas'lle ja pyytämällä pyysi häntä tulemaan kotiin, vaikkapa vain kuukauttakin aikaisemmin kuin tämä oli luvannut. Mutta sittenkin kaikessa tässä oli jotakin hämärää. Hän ajatteli asiaa koko illan ja koko seuraavan yön. Praskovjan käsitykset asiasta olivat hänen mielestään liian viattomia ja hentomielisiä. "Praskovja on aina ollut liian tunteellinen, koulutytöstä lähtien", hän ajatteli, — "ei Nicolas lähde tyttöheilakan pilkkoja pakoon. On olemassa jokin muu syy, joka on aiheuttanut eron. Tuon upseerinkin he toivat tänne tullessaan, ja hän asuu talossa kuin sukulainen ainakin. Mutta mitenkä Praskovja tuli syyttäneeksi Darjaa ja sitten niin pian taas peruutti sanansa? Varmasti hän minulta salaa jotakin, jota ei tahdo kertoa…"
Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma, joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen, jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut viehättyä hänen… Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:
— Loruja kaikki tyynni!
Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen, vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista, etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja, tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša, joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.
— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?
— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti avoimin silmin Varvara Petrovnaan.
– Sielussasi, sydämelläsi, omallatunnollasi?
– Ei, — toisti Daša hiljaa ja samalla toivottoman lujasti.
— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?
Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan enää ollut kovin ihmettelevä.
— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä kaunis mies… Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet kunnioittanut. No?
Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.
— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo. Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, — vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa, ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä tahdon sitä… — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et katso minua silmiin!
Daša oli vaiti ja kuunteli.
— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi, ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?
Daša nyökähdytteli myöntävästi päätään.
— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa; hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. — Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet. Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa; kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen, ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta, olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa, vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös, että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän, mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan jotakin.
— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.
— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen ankarasti ja tutkivasti.
Daša vaikeni ja tunki neulaansa yhä syvemmälle käsityöhön.
— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta, että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha… No?
— Kuten suvaitsette, Varvara Petrovna.
— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut. Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa. Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle. Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi. Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten, olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta, aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois. Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä? Sanohan nyt viimein jotakin?
— Minähän jo sanoin, Varvara Petrovna.
— Muista, oma on tahtosi! Kuten tahdot, niin tapahtuu.
— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš sitten jo puhunut teille jotakin?
— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään, mutta… tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!
Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen puoleensa:
— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. — Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä! Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko, että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!
Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja suoraan Stepan Trofimovitšin luo.
Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata "Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa. Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa. Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä, kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava: oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä — ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti. Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta, ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti; Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.
Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään. Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki yllään.
–Ma bonne amie!— hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa vastaan.
— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä, lattiat edes kerta elämässäsi!
— Tekevät roskaa… herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla valittavalla äänellä Nastasja vikistä.
— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen). Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele. Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa. Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?
— Minä… heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas nyt olen taas tässä.
— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti (Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin on tosiaankin sopivampaa keskustella… sopii muuten paremmin keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.
Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa, jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan. Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo, että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo peruuttamattomasti naitettu.
—Mais, ma bonne amie… kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]
— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta, kaikki pitää loistaman kuin peili… Luuletteko te tosiaankin, että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava polvillenne… Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!
— Mutta… minähän olen jo vanhus!
— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies, tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa. Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi, rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi, kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä huomataan.
— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä kirjoittamaanKertomuksiani Espanjan historiasta…
— Siinä sen näette, tämähän sopii erinomaisesti.
— Mutta hän? Oletteko jo puhunut siitä hänelle?
— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä. Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte häntä.
Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt sitä vastustamaan.
—Excellente amie!— hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, — en koskaan… en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te saattaisitte naittaa minut… toiselle… naiselle!
Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.
— Oui, j'ai pris un mot pour un autre… Mais… c'est égal [Tulin käyttäneeksi väärää sanaa… Mutta sehän on samantekevää…], — ja Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa auttamattomasti hukassa.
— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. —Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!
Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui.Varvara Petrovna otti sateensuojansa.
— Huomaan, että teidän kanssanne ei voi tällä kertaa keskustella…
— Oui, oui, je suis incapable. [En todellakaan kykene siihen.]
— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan. Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen. Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!
Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä…
Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila, vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille. Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja, vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt. Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa, eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa, mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "ce cher enfantia" (jota hän muuten ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja sen jälkeen hän painaace cher fils'initkien rintaansa vasten. Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa. Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-, seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta, kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.
Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan, — näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan "aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin, Geneveen, karkasi ehkä sinne.
— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo, hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème… Ja tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken olevan isän vaikutusta… Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä! Millaisia aikoja elämmekään!
Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä, jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-, kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti, mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin… miksihän se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä, lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin, kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.
Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi, puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti. Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti, kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.
— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa. — Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä, ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja, ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua… Voisitte ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan. Minä luultavasti tulen itse mukaan… Mutta ennen kaikkea, pitäkää siihen saakka suunne kiinni.
Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa, että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:
— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään.
— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.
— Muuten vain. Katsotaan vielä… Kaikki käy muuten niin kuin jo sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista, tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä. Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.
Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:
— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. — Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa kärsivällisyyteni enkä… enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla on velvollisuuksia poikaani, niin… ja itseänikin kohtaan! Minähän tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun ja kieltäydyn. Et enfin ridicule… [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken huippu! Sehän on jo… no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää vastaan litistetty mies!…
Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.
Toisen synnit.
Viikko oli kulunut, ja asia alkoi jo hieman selvetä.
Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.
Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt, oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla. Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.
Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.
Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani… On itsestään selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta. Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää, mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.
— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä istuimme ja keskustelimme… Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua. Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä… Hänestä on tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on vihoissaan…
— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.
Hän katsahti minuun pilkallisen hienostelevasti hymähtäen.
—Cher ami, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean, kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun suostuin kaikkeen.
Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.
Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut, mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš. Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa, nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää, kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona pysyttelemisestään.
Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e. Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä. Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää, keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää. Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa, etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin, jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen: "Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:
— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!…
Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.
Kerran aamulla — noin seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä siitä lukien, kun Stepan Trofimovitš oli sulhoksi lupautunut, — kiirehtiessäni yhdentoista ajoissa tavallisuuteni mukaan surevan ystäväni luo minulle sattui matkalla pieni välikohtaus.
Kohtasin näet Karmazinovin,[18] "kuuluisan kirjailijan", kuten Liputin hänestä oli maininnut. Karmazinovia olin lukenut jo lapsena. Hänen novellinsa sekä kertomuksensa tuntee hyvin sekä edellinen että nykyinen sukupolvi. Minäkin luin niitä aivan hurmaantuneena. Niiden lukeminen kuului poikaikäni ja nuoruuteni nautintoihin. Myöhemmin hänen kynänsä ei minua enää lämmittänyt, tendenssinovellit, joita hän viime aikoina kirjoitteli, eivät enää olleet makuuni kuten hänen ensimmäiset tuotteensa, joissa oli niin paljon välitöntä runoutta; ja hänen kaikkein viimeisimmät tuotteensa eivät viehättäneet minua enää vähääkään.
Yleensä puhuen, jos rohkenen ilmilausua mielipiteeni näin arkaluontoisesta asiasta, kaikki nuo meidän keskitasomme herrat kyvyt, joita heidän eläessään pidetään melkeinpä neroina, eivät ainoastaan katoa kuoltuansa äkkiä ja odottamatta ihmisten muistista, vaan voipa sattua, että he jo eläessäänkin, kun uusi polvi on vähänkin varttunut ja anastanut paikan, jossa he ovat vaikuttaneet, vaipuvat unholaan ja tulevat hylätyiksi. Se voi joskus käydä yhtä nopeasti kuin kulissien muutos teatterissa. Tämä ei koske vähääkään Puškineja, Gogoljeja, Molièreja, Voltaireja, kaikkia niitä, jotka ovat tulleet sanomaan jotakin uutta! Totta on sekin, että kaikki nuo keskitason herrat kyvyt kirjoittavat tavallisesti itsensä tyhjiin hyvin pian, itsekään sitä usein huomaamatta. Voihan sattua, että kirjailija, jota on pidetty erittäin syvämielisenä ajattelijana ja jonka on odotettu vaikuttavan sangen voimakkaasti ja aivan erikoisella tavalla yhteiskunnallisiin virtauksiin, paljastaakin lopulta perusidea-pahaisensa ohuuden ja mitättömyyden siinä määrin, että kukaan ei enää edes sääli sitä, että hän niin pian on ennättänyt itsensä tyhjentää. Mutta harmaahapsiset ukkopahat eivät sitä itse usein huomaa, ja senvuoksi he kiukkuilevat. Heidän itserakkautensa paisuu aivan erikoisesti heidän elämänuransa lopulla, niin että se ansaitsee jo suorastaan ihmettelyä. Jumala tietää, mitä he oikeastaan luulevat olevansa — vähintäänkin jumalia. Karmazinovista kerrottiin, että hän osasi pitää arvossa vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja hienon maailman suhteet olivat hänelle hänen sielunsa autuuttakin kalliimmat. Hän saattoi ottaa teidät vastaan hyvin suosiollisesti, imarrella teitä lumoavalla avomielisyydellään, erikoisesti, jos te jostakin syystä olitte hänelle tarpeen ja jos teitä jo edeltäkäsin oli hänelle suositeltu. Mutta ensimmäisen ruhtinaan, ensimmäisen kreivittären tai jonkun muun sellaisen henkilön läsnäollessa, jota hän itse pelkäsi, hän piti pyhimpänä velvollisuutenaan olla teitä tuntematta, ja saattoi osoittaa teitä kohtaan mitä loukkaavinta välinpitämättömyyttä. Silloin hän kohteli teitä kuten puulastua tai kärpästä, jo ennen kuin te ehditte edes ovesta ulos. Sellainen kuului hänen mielestään kaikkein hienostuneimpiin käytöstapoihin. Huolimatta siitä, että hän kyllä osasi hillitä itsensä ja oli todella selvillä kaikkein hienoimmista käytöstavoista, hän kuitenkin saattoi itserakkaudessaan mennä näin sairaalloisen pitkälle ja oli kokonaan kykenemätön hillitsemään kirjailijahermostuneisuuttaan sellaisissakin piireissä, joissa ei oltu kirjallisuudesta kiinnostuneita. Jos joku sattumalta uskalsi silloin osoittaa hänelle välinpitämättömyyttään, hän oli sairaalloisen arka loukkaantumaan ja alkoi heti hautoa kostotuumia.
Noin vuosi sitten luin eräästä aikakauslehdestä hänen kirjoituksensa, jossa hän piteli ylen ankarasti naiivia runoutta ja sen psykologiaa. Hän kuvasi merionnettomuutta jossakin Englannin rannikolla. Jokin laiva oli hukkunut, ja hän itse väitti olleensa tapahtuman silminnäkijänä, kertoi, miten pelastettiin hukkuvia ja naarattiin kuolleita. Koko tämän hyvin pitkän ja monisanaisen kirjoitelman ainoana tarkoituksena oli: hän tahtoi tuoda itsensä esille. Ei voinut mitään sille, että väkisinkin rivien välitse tunki näkyviin: "Enkö minä ole mielenkiintoinen, katsokaa, millainen olin sinä hetkenä? Mitä merkitseekään itsessään meri, myrsky, kalliot, laivan pirstaleet? Mutta paljon enemmän se, että minä olen tuon kaiken teille valtavalla kynälläni kuvaillut. Mitä te tuijotatte tuohon hukkuneeseen naiseen, joka pitää kuollutta lasta kuolleilla käsivarsillaan? Katselkaa ennemmin minua, joka en tätä näkyä kestänyt, vaan käännyin siitä pois. Käänsin sille selkäni; olen kauhuissani enkä uskalla vilkaistakaan taakseni; siristelen silmiäni — miten huvittavaa, eikö totta?" Kun kerroin Stepan Trofimovitšille, mitä olin ajatellut Karmazinovin kirjoitelmasta, hän oli kanssani samaa mieltä.
Kun äskettäin alettiin kuiskailla, että Karmazinov saapuu meille, oli luonnollista, että teki mieli nähdä hänet ja, jos mahdollista, tutustuakin häneen. Tiesin, että vain Stepan Trofimovitš saattoi tämän järjestää, he kun olivat ennen olleet ystäviä. Ja äkkiä tapaankin hänet kadunkulmassa. Tunsin hänet heti; häntä oli osoitettu minulle, kun hän noin kolme päivää sitten oli ajelemassa kuvernöörinrouvan seurassa.
Karmazinov oli lyhyehkö, hienosteleva ukkopaha, tuskin yli viidenkymmenenviiden vuoden iän. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin punakat, hiukset harmaissa kiharoissa, jotka pistivät esiin pyöreän, silinterimäisen hatun alta sekä kiertyivät kiharalle hänen puhtoisten, ruusunpunaisten pikku korviensa ympärille. Puhtoiset kasvot eivät olleet erikoisen kauniit: huulet ulkonevat, ohuet, niiden ilme viekas, nenä paksuhko, silmät pienet ja niiden ilme terävän terävä ja viisas. Hänen pukunsa oli hieman vanhanaikainen, hänellä oli jonkinlainen olkaviitta hartioilla, sellainen, joita tähän vuoden aikaan käytettiin joko Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa. Mutta ainakin kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat: kalvosimennapit, kaulukset, paidannapit, hänen kilpikonnanluinen lornjettinsa, joka riippui mustassa silkkinauhassa, etusormen sormus, kaikki ne olivat varmasti sellaisia, joita käyttävät vain moitteettoman hienot herrasmiehet. Olenpa melkein varma siitäkin, että hän kesäisin välttämättä käytti värillisiä kangasjalkineita, joissa oli isot valkeat helmiäisnapit sivuilla. Kun jouduimme vastakkain, hän pysähtyi naapurikadulle kääntymättä ja alkoi tarkastella minua. Huomattuaan, että minäkin tarkastelin häntä, hän kysäisi minulta hunajanmakealla, mutta hieman liian kirkuvalla äänellään:
— Sallitteko minun kysyä, miten parhaiten pääsisin Häränkadulle?
— Häränkadulleko? Sehän on täällä, tässä heti, — huudahdin tavattoman järkytettynä. -— Pitkin tätä katua yhä edelleen ja sitten toiselle kadulle vasemmalle.
— Paljon kiitoksia.
Kirottu hetki. Luultavasti jouduin hämilleni ja katselin häntä orjan ilmein! Hän huomasi sen samana hetkenä ja lisäksi vielä kaiken muunkin, sen, että jo tiesin, kuka hän oli, että olin lukenut teoksiaan ja että jo lapsesta lähtien tunsin häntä kohtaan mitä hartainta kunnioitusta, että olen nyt hämilläni ja katselen häntä orjan ilmein. Hän hymähti, nyökähdytti vielä kerran päätään ja lähti suoraa tietä sinne, jonne olin neuvonut. En tiedä itsekään, miksi käännyin hänen jälkeensä ja juoksin hänen perässään noin kymmenen askelta. Äkkiä hän taas pysähtyi.
— Ettekö voisi neuvoa, mistä lähinnä saisi ajurin? — hän huudahti taas minulle.
Ruma kirkaisu, ruma ääni.
— Ajurin? Lähinnä täältä… tuomiokirkon luota… Siellä on niitä aina,—ja samassa tunsin, että olin jo vähällä lähteä hakemaan ajuria. Luulen, että hän sitä juuri odottikin. Havahduin samassa ja pysähdyin tietenkin, mutta hän lienee sittenkin huomannut aikomukseni, koskapa hän seurasi minua yhä hymyillen ilkeästi. Silloin tapahtui se, mitä en koskaan unohda.
Samassa pudotti hän nimittäin pienen pienen laukun, jota oli pitänyt vasemmassa kädessään. Se ei oikeastaan ollut edes laukku, vaan jonkinlainen pikku laatikko, paremmin sanoen pikku salkku tai vieläkin paremmin sanoen redicule. Se muistutti vanhanaikaisia naisten käsilaukkuja. Olkoonpa se nyt mikä tahansa, tiedän vain, että juoksin suin päin sitä nostamaan.
Luulen varmasti, etten kumminkaan olisi sitä nostanut, mutta ensimmäinen liikkeeni oli eittämätön nostamisyritys, en voinut sitä enää tehdä tyhjäksi ja punastuin kuin hölmö. Tuo kettu teki varmasti kaikesta omat johtopäätöksensä.
— Kiitän, kyllähän minä itsekin, — hän sanoi huomaavaisen ystävällisesti, tosin vasta käsitettyään, etten aikonutkaan nostaa hänen laukkuansa. Häh nosti sen itse, nyökäytti päätään ja jätti minut kuin hölmön seisomaan keskelle katua. Ja sehän oli aivan samaa, kuin jos olisin sen nostanutkin. Viiden minuutin ajan pidin itseäni täysin häväistynä, vieläpä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, mutta lähestyessäni Stepan Trofimovitšin asuntoa aloin äkkiä nauraa aivan ääneen. Kohtaus alkoi tuntua minusta niin huvittavalta, että päätin kertoa sen viipymättä Stepan Trofimovitšillekin, vieläpä oli aikomukseni esittää se oikein vuorokeskusteluna.