— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden, mutta vasta lähellä kotiansa.
— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.
Stavrogin hillitsi itsensä.
— Aikomukseni ei ollut loukata tuota hölmöä… mutta tein sen kuitenkin, — hän sanoi hiljaa.
— Niin te teitte, — Kirillovin ääni jyrähti, — ja sitäpaitsi hän ei ole hölmö.
— Tein kuitenkin parhaani.
— Ettepä.
— Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?
— Olla haastamatta kaksintaisteluun.
— Ja vielä kerran ottaa vastaan isku vasten kasvoja.
— Vaikkapa vasten kasvoja.
— En ymmärrä enää mitään! — puheli Stavrogin äkeissään, — miksi kaikki odottavat minulta sellaista, mitä ei keneltäkään toiselta odoteta? Miksi minun on kestettävä sellaista, mitä kukaan muu ei kestäisi, ja otettava hartioilleni ies, jota ei kukaan muukaan jaksaisi kantaa?
— Luulin, että te itse etsitte iestä?
— Minäkö iestä?
— Niin.
— Oletteko te… sen huomannut?
— Olen.
— Huomaako sen niin hyvin?
— Huomaa.
Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas ilme. Hän oli hämmästynyt.
— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.
— Ei olisi pitänyt loukata.
— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?
— Olisi pitänyt surmata.
— Oletteko pahoillanne, etten surmannut häntä?
— En minä pahoillani. Uskoin, että tahdoitte surmata. Ette tiedä itsekään mitä etsitte.
— Etsin iestä, — Stavrogin naurahti.
— Ette halunnut itse verta, miksi annoitte hänelle tilaisuuden surmata?
— Jos en olisi haastanut häntä, hän olisi surmannut minut kaksintaisteluttakin.
— Ei sitä olisi pitänyt ottaa lukuun. Ehkä ei olisi surmannutkaan.
— Olisi vain lyönyt minua, niinkö?
Ei sitäkään olisi pitänyt ottaa lukuun. Kantakaa ikeenne. Muuten ei sitä lueta teille ansioksi.
— Minä vähät ansiosta, en minä ole sitä keneltään kerjännyt.
— Luulin, että etsitte sitä, — sanoi Kirillov hirvittävän kylmäverisesti.
He ajoivat portista sisälle.
— Tuletteko luokseni? — ehdotti Nikolai Vsevolodovitš.
— En, olen kotona, hyvästi. — Hän nousi ratsulta ja otti aselaatikon kainaloonsa.
— Älkää te ainakaan olko vihainen minulle!
— Stavrogin ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.
— En vähääkään! — Kirillov kääntyi takaisin tarttuakseen ojennettuun käteen. — Jos minulle ies on helppo, johtuu se vain luonnosta, mutta jos teidän on vaikeampi, johtuu sekin luonnosta. Ei pidä hävetä liikoja, riittää vähempikin.
— Tiedän olevani heikko luonne, enhän ole pyrkinytkään voimakkaiden joukkoon.
— Älkää pyrkikö. Te ette ole voimakas. Tulkaa juomaan teetä.
Nikolai Vsevolodovitšin mieli oli kovin hämmentynyt hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.
Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan» hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.
— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli parhaillaan omalla puolellaan.
— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen, — vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni, pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa häntä vastaan… ja että tämä on tahtoni… ja kun saan aikaa, pyydän kyllä itse hänet luokseni… kuulithan?
— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan luotuna.
— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo luokseni.
— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.
— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.
Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.
— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.
— Seisoin oven takana odottamassa, kunnes hän lähtisi ja minä pääsisin sisälle. Kuulin määräykset, jotka te hänelle annoitte; kun hän tuli ovesta, piilottauduin oikealle seinämän taa, eikä hän minua huomannut.
— Olen jo kauan ajatellut, että meidän on lopetettava… Daša… ennenkuin niin kauan kuin vielä on… En voinut ottaa teitä vastaan yöllä kirjeestänne huolimatta. Tahdoin itsekin kirjoittaa teille, mutta minä en osaa kirjoittaa, — hän lisäsi tuskaisesti ja inhon ilmein.
— Olen itsekin ajatellut, että olisi lopetettava, Varvara Petrovna aavistaa jo liian selvään suhteemme.
— Aavistakoon.
— Ei, ei pitäisi antaa hänen olla huolissaan. Ja näinkö nyt on oleva loppuun asti?
— Te siis yhä vain odottelette jonkinlaista loppua?
— Olen varma siitä.
— Elämässä ei lopu mikään.
— Mutta tästä tulee loppu. Kutsukaa sitten minua, tulen luoksenne.Hyvästi nyt.
— Millainen on sitten oleva tuo loppu? — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.
— Ette ole haavoittunut… ettekö ole vuodattanut toisen verta? — kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin kysymykseen.
— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.
— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.
— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää minut viimeinkin rauhaan.
— Ettehän vie turmioon sitä toista… mielipuolta?
— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin »loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä, ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse etsitte turmiotanne?
— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin minä yksin, ja… sitä minä odotan.
— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?
— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.
— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua kohtaan.
— Tiedätte varsin hyvin, että niihin sisältyy muutakin.
— Siis halveksumistakin niissä kuitenkin on?
— En sanonut niin. Jumala olkoon todistajanani, en mitään toivo niin kuin sitä, että te ette koskaan minua tarvitsisi.
— Toinen ajatus on toisen arvoinen, en minäkään tahtoisi teidän turmiotanne.
— Ette koskaan, ette mitenkään voi tuottaa minulle turmiota, senhän te parhaiten itse tiedätte, — sanoi Darja Pavlovna nopeasti ja varmasti. — Jos ette te minua tarvitse, niin menen laupeudensisareksi, sairaanhoitajattareksi tai kirjainkaupustelijaksi, raamatuita kauppaamaan. Olen niin päättänyt. En voi mennä kenenkään vaimoksi, en voi myöskään asua tällaisessa talossa kuin tämä on. En minä sitä etsi… Te tiedätte kaiken.
— En minä tiedä. En ole koskaan oikeastaan päässyt selville siitä, mitä te minusta tahdotte. Minusta on aina tuntunut, että olen teille mielenkiintoinen samalla tavalla kuin jollekulle vanhalle sairaanhoitajalle joku hänen mielipotilaistaan on jostakin syystä hänen mielestään muita parempi, tai vieläkin selvempi vertaus, kuten muutamien jumalisien eukkojen mielestä, eukkojen, jotka tuppautuvat jokaisiin hautajaisiin, toiset ruumiit ovat miellyttävämpiä kuin toiset. Miksi te niin omituisesti tuijotatte minuun?
— Oletteko hyvin sairas? — kysyi Darja Pavlovna myötätuntoisesti ja katsoen häntä tutkivasti. Hyvä Jumala. Ja tuo mies tahtoisi tulla ilman minua toimeen.
— Kuulkaahan, Daša, minä näen yhtämittaa näkyjä. Eräskin riivaajainen ehdotti minulle eilen sillalla, että Lebjadkin ja Marja Timofejevna olisi murhattava, että pääsisin irti tuosta laillisesta avioliitostani, vieläpä niin, että jäljetkin hautaantuisivat. Pyysi jo kolme ruplaa käsirahaakin, mutta samalla kuitenkin mainitsi, että koko tämä »leikkaus» maksaisi vähintään puolisentoista tuhatta ruplaa, siinäpä vasta laskevainen piru! Kirjanpitäjä suorastaan! Hahaha!
— Oletteko aivan varma siitä, että se todellakin oli näky?
— En, en vähääkään, se oli kaikkea muuta kuin näky! Yksinkertaisesti se oli vain pakkotyövanki — Fedjka, ryöväri, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Mutta ei ole nyt siitä kysymys. Arvaatteko, mitä tein? Annoin hänelle kukkarostani kaikki rahat, ja nyt hän on aivan varma siitä, että ne olivat etumaksuksi annetut.
— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.
— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti hymyillen.
Daša säikähti.
— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.
— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.
— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te kiusaatte minua?
— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö, eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu… Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät portaiden eteen.
Daša tarttui hänen käteensä.
— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja… kutsukaa, kutsukaa minut pian luoksenne!
— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?
Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän kääntyi ovelle.
— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos… no niin… sanalla sanoen, jos… ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo… ja sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?
Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä peitossa.
— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme. — Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!
Kaikki odottelevat
Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen. Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville. Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus. Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, — ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat, että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä, vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen. Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.
Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä, tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa, että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.
Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli »sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta. Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin» ratsain… Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa kultaisen nuuskarasian:
— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten… olin näet silloin Karlsbadissa… Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti, olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen, että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana, ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?
Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.
— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!
Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.
– Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme, millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.
— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.
— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.
Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä. Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin aikoihin.
Liioiteltiin jo suorastaan.
— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun, kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.
— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas lisäsi taas siihen.
— Niin, vaikka se olisi tuominnutvastenaatelismiehenkasvojaheitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!
— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.
— Totta se on, totta!
Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin, miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa. Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa, vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut. Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan. Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, — oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.
Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa, hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin, jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.
Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin. Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti, että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin, oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä, ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja kävi harvoin vieraissa.
Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.
— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.
Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla. Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta. Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.
— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa?ChèreVarvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen polvi on temmannut sen maineen tuulesta.
— Uusi suunta siis, vai mitä?
— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän, ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme, vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan: emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme. Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi, sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani, sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi. Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan lyhyttä… eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.
— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä omasta puolestanikin.
Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään — istuskeli vain kotonaan.
— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoinsiinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli NikolaiVsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle PjotrStepanovitšille.
— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin. Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä hyötyäkin.
— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.
— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?
— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää, — hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin totiseksi.
— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.
— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.
Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa. Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli, että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan: saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo kaikkien muidenkin tiedossa.
— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.
Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston ison salin kautta ravintolan puolelle.
— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona… te aiotte tehdä avioliittonne Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.
Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.
»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen, Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.
Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi. Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.
Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaaniMitä on tehtävä?[8] Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous. Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana, että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleentutkiskellakseensitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän »katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti kukistaa heidäthänen läsnäollessaan. Voi, miten tuo kirja häntä vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.
— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme, vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala, miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli meidän tarkoituksemme?
— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin, jos haluat.
Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan sohvan nurkalla.
Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta. Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.
— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen taloonsa luennoimaan!
— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki torkkumaan.
Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.
— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja…teidänkauttanne? — hän kysäisi kalveten.
— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän — sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin. Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne — on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.
— Minäkö näyttelin lakeijan osaa? — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta.
— Vieläkin alhaisempaa, olet ollut armoleivänsyöjä, siis lakeija omasta tahdostasi. Ei viitsittäisi tehdä työtä, mutta rahakultaan kyllä silti silmät palaa. Kaiken tuon hän nyt käsittää. Kauheata oli kaikki se, mitä hän kertoi sinusta. Voi, veikkoseni, kuinka makeasti nauroin kirjeille, joita olet hänelle kirjoitellut, aivan tuntuu pahalta ja hävettää niitä muistellessakin. Mutta te olette niin turmeltuneita, niin turmeltuneita! Armoleipä turmelee aina ihmisen — sinä olet elävä esimerkki siitä!
— Hän näytti sinulle minun kirjeeni?
— Jok'ikisen. Mutta ymmärräthän itsekin, että oli aivan mahdotonta lukea niitä kaikkia. Hyi, miten paljon paperia olet tuhrinut, luulenpa, että kirjeitä oli parisen tuhatta… Mutta tiedätkös mitä, ukkokulta, lienee sentään ollut hetki sellainenkin, jolloin hän oli vähällä suostua menemään kanssasi naimisiinkin. Silloin sinä vasta oikein hölmö olit. Arvostelen tietenkin asiaa vain sinun kannaltasi, mutta olisihan se sentään ollut parempaa kuin se, mitä nyt oli vähällä tapahtua, olithan vähällä tulla naitetuksi »peittääksesi toisen synnit», olit kuin narri, joka reuhaa maksusta, jotta toisilla olisi hauskaa!
— Maksusta! Hän ei ole saattanut sanoa, että minä maksusta! — kiljaisiStepan Trofimovitš tuskaisesti.
— Mitenkäs muuten? Mitäs sinä luulottelet? Minähän sain sinua puolustaa minkä jaksoin. Sehän onkin oikeastaan ainoa puolustuksesi. Ymmärsihän hän itsekin, että tarvitsit rahaa kuten kuka muu hyvänsä, ja että siltä kannalta olit ehkä oikeassakin. Todistin hänelle sen selvästi, onhan se aivan yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että teillä oli ollut kummallakin yhtä paljon hyötyä toisistanne: hän oli kapitalisti ja sinä — hänen hempeämielinen narrinsa. Mutta, mitä tulee rahoihin, niin niitä hän ei sure vaikka lypsitkin häntä kuten ainakin kiliä. Häntä suututtaa vain se, että hän kahdenkymmenen vuoden ajan uskoi, että sinä nyljit häntä vain tiedottomassa jaloudessasi, olit ovelasti osannut ylläpitää valhetta niin kauan. Sitä, että hän itsekin valehteli puolestansa, sitä hän ei koskaan tule myöntämään, ja senpä vuoksi sinä saatkin tuntea syysi kahdenkertaisena. En ymmärrä, miten saatoit luulotella, että et kerran joutuisi vastaamaan tästä kaikesta. Onhan sinulla sentään jonkinlainen järki sinullakin. Ehdotin hänelle eilen, että hän toimittaisi sinut vanhainkotiin, — ole rauhassa, se olisi sellainen, että siellä olo ei mitenkään loukkaisi sinua. Luultavasti hän ottaakin tuosta neuvostani vaarin. Muistathan, mitä viime kirjeessäsi noin kolme viikkoa sitten kirjoitit minulle H:n kuvernementtiin?
— Ethän vain näyttänyt sitä hänelle? — Stepan Trofimovitš keikahti kauhistuen seisoalleen.
— Miksi en olisi sitä näyttänyt? Ensi töiksenihän sen tein. Senkin kirjeen näytin, jossa ilmoitit, että hän riistää sinua, kadehtii lahjakkuuttasi, ja sitten sen, jossa oli niistä »toisen synneistä». Mutta, kylläpä sinulla, veli hyvä, riittää itserakkautta, se täytyy tunnustaa! Nauroin aivan ääneen. Yleensä kirjeesi ovat perin ikäviä. Sinun tyylisi on hirvittävä. Usein en lukenut minulle lähettämiäsi kirjeitä ollenkaan, eräskin niistä lienee jossakin avaamattomana vielä tänäkin päivänä. Saat sen huomenna takaisin. Mutta viimeinen kirjeesi, viimeinen, se vasta oli kaiken huippu! Nauroin ääneen, aivan ääneen.
— Peto, julmuri! — kiljaisi Stepan Trofimovitš.
— Piru vieköön, sinun kanssasi on mahdotonta keskustella. Kuulepas, joko sinä taas aiot ruveta suuttumaan kuten torstaina.
Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:
— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?
— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?
— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?
— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa usein hyvin sokeita…
— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.
— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli…
— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.
— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne ensiksi kuulin.
— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.
— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos, lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan. Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana, kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut. Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika, sentään ole mikään — Varvara Petrovna!
Hän nousi ja otti hattunsa.
— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana kätensä häntä kohti.
— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita, tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti. Hyvästi.
Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe. Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan muu kuin itse herra von Lembke.
Andrei Antonovitš von Lembke kuului siihen (luonnon-)suosikkiheimoon, johon kuuluvia kalenteritietojen mukaan lasketaan Venäjällä olevan useita satoja tuhansia ja jonka jäsenet massallaan muodostavat — mahdollisesti aivan tietämättänsä — ankarasti kiinteän yhtymän. Tämä yhtymä ei tietenkään ole syntynyt harkiten ja tietoisesti, vaan sanoitta ja välipuheitta se on itseksensä vähitellen muodostunut, ja sillä on siveellinen olemassaolon oikeutus, jota tukee tämän heimon kukin yksilö kohdastansa kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Andrei Antonovitšilla oli ollut kunnia opiskella eräässä korkeimmassa Venäjän oppilaitoksessa, johon kerääntyy rikkaiden tai suurien suhteidensa vuoksi ansioituneiden perheiden nuorisoa. Tämän oppilaitoksen kasvatit saavat, melkein heti oppikurssinsa suoritettuansa, hyvin huomattavia ja aivan määrätynlaisia valtionvirkoja. Andrei Antonovitšilla oli setä, joka oli insinööri-everstiluutnantti, ja toinen — leipuri, mutta sittenkin hän oli päässyt pujahtamaan ylimpään oppilaitokseen, ja siellä hän tapasi useita muitakin samanlaisia heimoveljiään. Hän oli hauska toveri. Opinnoissaan hän oli hieman kovapäinen, mutta siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä. Ja kun ylimmillä luokilla useimmat hänen tovereistaan, etupäässä venäläiset, oppivat keskustelemaan hyvin ylevistä ajan kysymyksistä, vieläpä niin mahtipontisesti, että näytti siltä, kuin he olisivat odottaneet päästötutkintoa vain voidakseen sen jälkeen heti panna kaikki asiat järjestykseen, — silloin Andrei Antonovitšia huvittivat vielä kaikkein viattomimmat koulupojankepposet. Hän nauratti kaikkia, mutta hänen kepposissaan oli enemmän kyynillisyyttä kuin kekseliäisyyttä, ja tämä juuri näytti olevan hänen tarkoituksensakin. Hänellä oli tapana esimerkiksi äkkiä niistää nenää jollakin ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun opettaja oli tekemäisillään hänelle kysymyksensä, mikä sai sekä toverit että opettajan hyvälle tuulelle. Tai sitten hän asettui yhteisessä makuuhuoneessa kättentaputusten kaikuessa johonkin sopimattomaan kuvaelma-asentoon. Hän osasi vielä soittaa nenänsä varrella (vieläpä sangen taitavasti) alkusoiton Fra Diavolosta. Ulkoasunsa suhteen hän oli myös tahallisesti huolimaton, aivan kuin olisi tahtonut sillä erikoisesti keikailla. Viimeisenä vuotena hän alkoi kirjoitella runoja venäjän kielellä. Oman heimokielensä kielioppia taas hän ei, kuten eivät monet muutkaan hänen Venäjällä asuvista heimoveljistään, osannut kunnollisesti. Tämä taipumus runoiluun vei hänet erään hänen juron ja seuraakarttavan toverinsa pariin, joka oli jonkun köyhän kenraalin poika, aito venäläinen ja jota oppilaitoksessa pidettiin tulevana, suurena kirjailijana. Tämä otti hänet suojelukseensa. Mutta tuskin oli kulunut kolmea vuotta heidän pääsemisestään pois oppilaitoksesta, kun tämä juro toveri, joka oli vaihtanut virkauransa venäläiseen kirjallisuuteen ja joutunut senvuoksi herrastelemaan rikkinäisissä saappaissa ja hampaat kylmästä kalisten, kesätakkisillaan kerran syysmyöhällä tapasi sattumalta Anitškinin sillalla entisen suosikkinsa »Lembkan», kuten häntä oppilaitoksessa nimitettiin, ja mitä arvelette silloin tapahtuneen? Tämä ei edes tuntenut entistä toveriansa ensi hetkenä ja pysähtyi aivan ihmeissään. Nuori mies oli moitteettomissa pukimissa, punertava poskiparta oli ihmeen hyvin hoidettu, nenällä oli kakkulat, jalassa lakeerinahkaiset saappaat, hansikkaat uuden uutukaiset, hartioilla keikarimainen päällystakki ja kainalossa salkku. Lembke oli toveriaan kohtaan huomaavainen, sanoi osoitteensa ja pyysi tätä pistäytymään luokseen joskus illalla. Kävi selville, että hän ei ollutkaan enää Lembke, vaan von Lembke. Toveri noudatti kutsua luultavasti vain ilkeämielisessä tarkoituksessa. Portailla, jotka eivät suinkaan olleet komeat eivätkä juhlalliset, mutta kuitenkin punaisen veran peitossa, hänet otti vastaan ovenvartija ja kysyi hänen nimeänsä. Ovikello kilahti ylhäällä heleästi. Mutta odotetun rikkauden asemesta tulija tapasikin »Lembkansa» pienestä, syrjäisestä huonepahaisesta, joka oli pimeä ja ränstynyt, kahtia jaettu tummanvihreillä uutimilla, huonekalut, vaikka tosin täytetyt, olivat kuluneet, ja korkeissa ja kapeissa ikkunoissa oli tummanvihreät verhot. Von Lembke asui hyvin kaukaisen sukulaisensa, kenraalin, luona, joka tuki häntä hänen uudessa virassaan. Hän otti vastaan vieraan ystävällisesti, oli totinen ja siron kohtelias. Puhuttiin kirjallisuudestakin, mutta hyvin kohtuullisesti. Valkeakaulaliinainen lakeija toi miedonpuoleista teetä ja pieniä, pyöreitä, kuivia leivoksia. Ilkeyksissään toveri pyysi saada pullon seltterivettä. Sen hän sai, vaikka se viipyikin hieman, ja Lembke oli aivan kuin hämillään siitä, että hänen oli vaivattava lakeijaa ylimääräisesti. Tosin hän kyllä yritti tarjota vieraalle illallistakin, mutta näytti olevan hyvin tyytyväinen, kun tämä kieltäytyi siitä ja lähti pois. Sanalla sanoen, Lembke oli jo virkauransa alkupäässä, mutta toistaiseksi hän vielä eleli heimolaisensa, korkea-arvoisen kenraalin, armoilla.
Niihin aikoihin hän lienee ollut rakastunut kenraalin järjestyksessä viidenteen tyttäreen ja nähtävästi sai myös vastarakkautta. Mutta kun aika oli täytetty, Amalia naitettiin kaikesta huolimatta muutamalle vanhalle saksalaiselle tehtailijalle, joka oli vanhan kenraalin vanha ystävä. Andrei Antonovitš ei surrut pahasti, vaan pani murheissaan kokoon — nukketeatterin. Esirippu nousi, näyttelijät astuivat esille ja tekivät kädenliikkeitä. Aitioissa istui yleisö, ja kun pyöritti konetta, soittajat sahasivat orkesterissa jousilla viulujaan, kapellimestari heilutti puikkoaan, kavaljeerit ja upseerit taputtivat käsiänsä permannolla. Kaikki tämä oli tehty paperista, von Lembke oli kaiken tämän itse keksinyt ja suunnitellut. Puoli vuotta hän oli uhrannut sen valmistamiseen. Kenraali järjesti varta vasten pienet iltakutsut, teatteri tuotiin näytteille, kaikki viisi kenraalin tytärtä, vastavihitty Amalia tehtailijoinensa muiden mukana, sekä monet muut rouvat ja neidet saksalaisine kavaljeereineen tarkastelivat ja kehuivat teatteria. Sitten tanssittiin. Lembke oli hyvin tyytyväinen ja lohduttautui pian.
Vuodet kuluivat, ja hän kohosi asemassaan. Hän palveli vain huomatuissa viroissapa hänen päällysmiehensä olivat aina hänen omaheimolaisiansa, ja niin hän sai vihdoin suhteellisesti nuorena varsin huomattavan virka-arvonkin. Kauan sitten hän oli jo ollut naimapuuhissa ja siinä mielessä tarkkaillut ympäristöään. Salaa päällystöltään hän oli lähettänyt myös pienen kertomuksen erään aikakauslehden toimitukseen, mutta sitä ei oltu julkaistu. Sen sijaan hän silloin pani kuin panikin taas kokoon paperista tällä kertaa rautatiejunan, ja se onnistui taas ihmeteltävän hyvin. Matkustajia tuli asemilta juniin matkalaukkuineen ja myttyineen, lapsineen ja koirineen, junailijat ja jarrumiehet käyskentelivät edestakaisin, asemakello helähteli, annettiin lähtömerkki, ja juna lähti liikkeelle. Tätä perin konstikasta kapinetta hän laitteli kokonaisen vuoden ajan. Mutta olihan sentään kaikesta tästä huolimatta mentävä naimisiinkin. Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, saksalaisia etupäässä, mutta venäläisissäkin piireissä hän liikkui, tietenkin vain esimiestensä perheissä. Lopulta, kun hänen harteilleen oli tulla jysähtänyt jo kolmekymmentäkahdeksas vuosi, hän sai lisäksi vielä perinnönkin. Hänen setänsä, leipuri, kuoli ja määräsi testamentissaan hänelle kolmetoistatuhatta ruplaa. Nyt oli vain saatava sopiva virka. Herra von Lembke, huolimatta menestyksestään virkauralla, oli kuitenkin pohjaltaan perin vaatimaton mies. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos olisi saanut jonkin pienen, mutta silti itsenäisen valtionviran, esimerkiksi sellaisen, missä hänen määrättävissään olisi ollut jonkin valtionlaitoksen puunkulutus, tai jotakin muuta yhtä mieluista, ja sellaiseen hän olisi hautaantunut ehkäpä koko iäkseen. Mutta silloinpa sattuikin hänen tielleen odotettujen Amalioiden ja Ernestinojen asemesta — Julija Mihailovna. Hänen asemansa kohosi heti yhtä askelta korkeammalle. Vaatimaton ja täsmällinen von Lembke tunsi, että hänenkin sopi kerran olla hieman itserakas.
Julija Mihailovna omisti vanhojen laskujen mukaan kaksisataa sielua, ja sitäpaitsi hänellä oli huomattavia suojelijoita. Ja olihan von Lembke kaiken lisäksi kaunis mies, kun taas Julija Mihailovnalla alkoi jo olla ikää päälle neljänkymmenen. On pantava merkille, että Lembke rakastui vähitellen oikein tosissaan Julija Mihailovnaan ja yhä enemmän sitä mukaa kuin tunsi todella tulevansa sulhaseksi. Hääaamuna hän lähetti morsiamelleen runojakin. Julija Mihailovnaa tämä kaikki suuresti miellytti, miellyttivät runotkin: neljäkymmentä vuotta! Sellainen ikä ei ole enää leikin asia. Pian Lembke sai uuden virka-arvon ja asemaansa; sopivan kunniamerkin sekä määräyksen lähteä kuvernementtiimme.
Kesken meilletulopuuhiansa Julija Mihailovnalla oli ollut paljon vaivaa puolisonsa muokkaamisessa. Hän tiesi tosin, että hänen puolisoltansa ei suinkaan puuttunut lahjoja. Hän osasi, jos niin tarvittiin, esiintyä, osasi kuunnella muiden puhetta arvokkaasti ja syvämietteisesti, osasi tarvittaessa pitää suunsa kiinni, kykeni ottamaan eri asenteita, saattoipa tarvittaessa pitää puheenkin, jossa oli ainakin jonkinlaisia ajatuksen rippeitäpä tynkiä, sekä osasi vielä lisäksi saada sanoihinsa sitä liberalismin hohdetta, joka on nykyjään käynyt niin perin välttämättömäksi. Mutta Julija Mihailovna oli kuitenkin kaikesta huolimatta levoton. Hänen mielestään hänen puolisonsa ei ollut sittenkään tarpeeksi vastaanottavainen. Iankaikkisen pitkän ja vaivalloisen tavoittelun tulokseksi saavutettuansa vihdoinkin aseman tämä näytti nyt kaipaavan lepoa. Julija Mihailovna olisi tahtonut välttämättä valaa häneen omaa kunnianhimoansa, mutta tämäpä olikin ruvennut tällä kertaa liimailemaan pahvista luterilaista kirkkoa. Pastori saarnasi, seurakunta kuunteli hartaana kädet ristissä, muudan rouva pyyhkieli kyyneliä, muudan ukko niisti nenäänsä. Loppujen lopuksi urut alkoivat soida. Nämä urut oli suurin kustannuksin tilattu suoraan Sveitsistä. Julija Mihailovna oli säikähtyneenä sulkenut tekeleen laatikkoonsa, heti kun oli saanut siitä vihiä. Korvaukseksi hän oli sallinut miehensä kirjoittaa romaaneja, mutta niitäkin salaa. Siitä lähtien hän oli alkanut luottaa vain omaan itseensä. Surullisinta oli, että tässä kaikessa oli liian runsaasti kevytmielisyyttä ja liian vähän todellisuuden tuntoa. Kohtalo oli liian kauan antanut Julija Mihailovnan olla naimattomana. Aatoksia, toisia toisen jälkeen välähteli hänen kunnianhimoisessa ja hermostuneen kiihtyneessä mielessään. Hän hautoi suunnitelmia, hän tahtoi kerta kaikkiaan hallita koko kuvernementtia, jonka keskipisteenä ja suunnanmäärääjänä hän itse oli oleva. Von Lembke oli ensiksi hieman säikähtynyt, mutta pian hän oli virkamiesvainullaan tajunnut, että kuvernementin hallitsemisessa ei ollut mitään peloittavaa. Ensimmäiset pari, kolme kuukautta olivat kuluneet hyvin mukiinmenevästi. Mutta sitten oli ilmestynyt Pjotr Stepanovitš, ja nyt alkoi tapahtua jotakin tavatonta.
Asia oli näet niin, että nuori Verhovenski oli heti ensi askelellaan käyttäytynyt Andrei Antonovitšia kohtaan suorastaan epäkunnioittavasti ja otti hänen suhteensa itselleen kaikenmoisia erikoisoikeuksia, eikä Julija Mihailovna, vaikka olikin ylen arka puolisonsa arvosta, ollut tätä huomaavinaankaan. Hän ei ainakaan pitänyt sitä tarpeeksi suurimerkityksisenä. Nuoresta miehestä tuli hänen suosikkinsa, joka söi, joi, milteipä nukkuikin hänen kodissaan. Von Lembke alkoi puolustautua, nimitti häntä toisten kuullen »nuoreksi mieheksi», taputteli suojelevasti häntä olalle, mutta tarkoitustaan saavuttamatta. Pjotr Stepanovitš näytti nauravan hänelle vasten silmiä, vieläpä silloinkin, kun oli keskustelevinaan hänen kanssaan aivan tosissaan, ja oli toisien kuullen häntä kohtaan odottamattoman julkea. Kerran palatessaan kotiinsa von Lembke tapasi nuorukaisen nukkumasta työhuoneensa sohvalla, jonne tämä oli asettunut aivan ilman lupaa, ja selitykseksi hän mainitsi vain ottaneensa »pienet unet», kun ei tavannut herrasväkeä kotona. Von Lembke oli loukkaantunut ja kanteli tästä vaimolleen, joka pilkkasi häntä vain ärtyneisyydestä ja huomautti pisteliäästi, että lienee ollut vain hänen oma vikansa, että hän ei osannut antaa ymmärtää, miten häntä oli kohdeltava. Sitäpaitsi »tuo poikanen» ei ollut hänelle koskaan liian tuttavallinen, ja hänen mielestään nuori mies oli »naiivin tuore, vaikka tosin seurapiirin puitteiden ulkopuolella». Von Lembke suutahti. Sillä kerralla Julija Mihailovnan oli ollut välitettävä sovinto. Pjotr Stepanovitš ei oikeastaan pyytänyt anteeksi, vaan yritti päästä koko jutusta raa'alla pilapuheella, jota olisi jonakin toisena kertana pidetty uutena loukkauksena, mutta jota tässä tapauksessa pidettiin vain katumuksen merkkinä. Pahinta oli, että Andrei Antonovitš oli oikeastaan itse syypää tähän tämmöiseen, — olihan hän heti alussa uskonut Pjotr Stepanovitšille romaaninsa. Luullen, että tällä helposti innostuvalla nuorukaisella olisi mieli avoinna runoudelle, ja koska hän jo kauan oli salaisesti toivonut kerrankin saavansa kuuntelijan, hän oli jo heti ensi tutustumisen jälkeen, kerran iltahämyssä, lukenut tälle kaksi lukua. Tämä oli kuunnellut ikävystymistään vähääkään peittelemättä, oli haukotellut epähienosti, ei kehunut kertaakaan ja poistuessaan oli pyytänyt käsikirjoituksen mukaansa muodostaaksensa siitä muka kotona, kun sattui tulemaan aikaa, mielipiteensä, ja Andrei Antonovitš oli siihen suostunut. Käsikirjoitusta hän ei ollut palauttanut vieläkään, vaikka kävikin talossa miltei joka päivä, ja kun häneltä sitä kysyttiin, hän vastasi vain naurahtamalla. Loppujen lopuksi hän ilmoitti kadottaneensa sen kadulle jo samana iltana, jona oli sen saanutkin. Saatuaan tästä tiedon Julija Mihailovna suuttui puolisoonsa aivan silmittömästi.
— Etköhän sinä vain ole puhunut hänelle jo kirkostasikin? — Hän oli aivan hätääntynyt.
Von Lembke oli alkanut peloittavassa määrin osoittaa taipumusta mietiskelyyn, mikä lääkärien lausuntojen mukaan oli hänelle perin vaarallista ja ankarasti kiellettyä. Kuvernementistakin oli puuhaa enemmän kuin olisi saattanut luullakaan, — mutta tästä tulee puhe vielä myöhemminkin, — ja sitäpaitsi oli muutakin, mistä kärsi jo sydänkin eikä pelkästään vain hänen päällikönitserakkautensa. Andrei Antonovitš ei naidessaan ollut vähääkään ottanut lukuun perheriitojen ja aviollisten yhteentörmäysten mahdollisuutta. Hän oli uskonut kotirauhan mahdolliseksi Minnoista ja Ernestinoista huokaillessaan. Hän tunsi, että ei mitenkään voinut kestää perhemyrskyjä. Julija Mihailovna selvitti hänelle loppujen lopuksi tilanteen aivan perinpohjin.
— Suuttua sinun ei sovi mitenkään, — hän sanoi, — ensinnäkään ei senkään vuoksi, että olet kolme kertaa häntä järkevämpi ja paljon korkeammalla yhteiskunnallisella porrasaskelella kuin hän. Tuossa poikasessa on vielä jäljellä vapaa-ajattelijan oikkuja, vaikka minun mielestäni ne ovat oikeastaan vain vallattomuutta, mutta eihän mitään saa aikaan yht'äkkiä, vaan vähitellen. Nuorisoamme on pidettävä arvossa. Minä yritän vaikuttaa lempeydellä ja siten pidätän heitä kuiluun syöksymästä.
— Mutta piru tietää, mitä hän joskus rohkenee päästellä suustaan, — von Lembke yritti vastustaa. — Enhän mitenkään saata osoittaa suvaitsevaisuutta, kun hän ihmisten läsnäollessa vakuuttelee minulle, että hallitus tahallaan juottaa kansaa viinalla tehdäkseen sen kykenemättömäksi ryhtymään kapinaan. Ajattelehan nyt, mihin valoon joudun, kun minun on kuunneltava tällaista puhetta kaikkien läsnäollessa.
Näin puhuessaan von Lembke muisteli äskeistä keskustelua, joka hänellä oli ollut Pjotr Stepanovitšin kanssa. Viattomuudessaan, tarkoittaen tehdä hänet vain aseettomaksi osoittamalla vapaamielisyyttään hän oli näyttänyt omaa salaista julistuskokoelmaansa, johon oli kerätty kaikki mahdolliset sekä koti- että ulkomaalaiset lentolehtiset ja joita hän oli uskollisesti koonnut aina v:sta 1859 alkaen, ei kuten kylmä asianharrastaja, vaan todella saadakseen niistä jotakin selvää. Pjotr Stepanovitš hyvin ymmärtäen hänen tarkoituksensa suvaitsi sanoa, että »tuollaisen julistuksen yksi ainoa rivi sisältää enemmän järkeä kuin jokin kokonainen virasto, teidänkin virastonne huomioonotettuna».
Tämä suututti Lembkeä.
— Mutta meillä tämä on vielä liian aikaista, liian aikaista, — hän sanoi äänessä pyytelevä sävy osoittaen julistuksia.
— Eikö mitä; te näytte olevan peloissanne: se ei siis ole aikaista.
— Mutta, katsokaapa, tässähän esimerkiksi kehoitetaan repimään maahan kirkot.
— No, miksi se ei sitten olisi paikallaan? Tehän olette järkevä ihminen, ette usko itse, mutta tiedätte liiankin hyvin, että tarvitsette uskontoa vain pitääksenne kurissa kansaa. On rehellisempää tunnustaa totuus kuin seurata valhetta.
— Olen samaa mieltä, aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta meillä, täällä se olisi vielä liian aikaista, liian aikaista… — vastusti von Lembke nyrpeissään.
— Onko tuokin hallituksen virkamiehelle soveliasta puhetta! Te olisitte kyllä itsekin valmis särkemään kirkkoja ja lähtemään pistin ojossa Pietaria kohti. Teille se siis on vain ajan kysymys — siinä koko ero.
Näin typerästi ansaan joutunut Lembke oli hyvin loukkaantunut.
— Ei se ole sillä tavoin, ei ensinkään — hän innostui yhä enemmän itserakkautensa kiihoittamana. — Te, kuten ainakin nuori mies, joka ei tunne päämääriämme, olette perehtynyt. Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, te nimitätte meitä hallituksen virkamiehiksi? Aivan niin. Itsenäisiksi virkamiehiksi? Aivan niin. Mutta katsokaahan, miten me toimimme. Vastuu on meidän, mutta itse asiassahan mekin työskentelemme vain yhteisen asian hyväksi, aivan kuten tekin. Me vain pidämme koossa sitä, mitä te yritätte saada horjahtelemaan ja mikä ilman meitä hajoaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Emme me ole teidän vihamiehiänne, emme ollenkaan, me sanomme vain teille: menkää eteenpäin, tehkää tietä edistykselle, horjuttakaakin, jos tarvitaan, sellaista, mikä kerran on vanhaa ja korjattavaa; mutta me hillitsemme teitä tarpeen vaatiessa, pidämme teitä sopivissa rajoissa ja siten suojelemme teitä teiltä itsellänne, sillä ilman meitä te saattaisitte vain Venäjän käymistilaan, riistäisitte siltä sovinnaisen ulkomuodon, ja meidän tehtävämmehän on juuri huolehtia sen ulkomuodosta. Me olemme siis kuin olemmekin toinen toisillemme välttämättömiä. Englannissakin ovat whigit ja toryt toisilleen välttämättömiä. Mitäs me olisimme muuta kuin — toryja ja te taas olette whigejä, niin minä tämän asian ymmärrän.
Andrei Antonovitš puhui jo paatoksen sävy äänessään. Jo Pietarissa hän oli mielellään puhunut silloin tällöin järkevästi ja vapaamielisesti, ja sitä enemmän täällä, kun tiesi, ettei ollut syylä pelätä kenenkään häntä vakoilevan. Pjotr Stepanovitš kuunteli ääneti ja oli muutenkin poikkeuksellisen vakava. Se oli omiaan kannustamaan puhujaa vieläkin enemmän.
— Tehän tiedätte, että olen »kuvernementin isäntä», — hän jatkoi kävellen edestakaisin työhuoneessaan, — tiedätte, että koska minulla on tuhat velvollisuutta, en voi niistä ainoatakaan täyttää, ja toiselta puolen voin varmasti väittää, että minulla ei täällä oikeastaan olekaan yhtään mitään tehtävää. Koko salaisuus on siinä, millä silmällä hallitus kulloinkin katselee asioita. Julistakoon hallitus vaikkapa tasavallan, joko sitten todella politiikan vaatimuksista tai yksinomaan intohimojen tyynnyttämiseksi, ja toiselta puolen taas laajentakoon samalla kuvernöörin valtaa, niin me kuvernöörit nielaisemme kyllä tasavallankin, eikä ainoastaan tasavaltaa, vaan melkeinpä mitä tahansa, omasta puolestani minä ainakin tunnen olevani valmis… Sanalla sanoen, julistakoon hallitus minulle sähköteitse vaikkapaactivité dévorante'in, kyllä minä aloitanactivité dévorante'illa. Olen puhunut täällä aivan suoraan: »Arvoisat herrat», näin olen sanonut, »kaikkien kuvernementin laitosten toiminnan saattamiseksi tasapainoon ja kukoistukseen on välttämätöntä vain tämä seikka: kuvernöörin vallan laajentaminen.» On, nähkääs, tarpeellista, että kaikki nuo laitokset — joko maalaishallinto- tai oikeuslaitokset — elävät silloin niin sanoakseni kaksoiselämää: on näet tarpeellista, että ne ovat olemassa, — myönnän sen, — se on tosiaankin välttämätöntä, mutta toiselta puolen taas on tärkeätä, että niitä ei ole olemassa, aina sen mukaan, miten hallitus kulloinkin suvaitsee asioita katsella. Jos nämä laitokset hallituksen oikusta havaitaan välttämättömiksi, niiden on oltava siinä silmänräpäyksessä käsillä. Kun taas se tuuli on ohi, niiden on hävittävä kuin tina tuhkaan. Sen konstin minä kyllä osaan. Näin minä ymmärränactivité dévorante'in, mutta kuvernöörin valtaa laajentamatta sitä ei voida toteuttaa. Lienemme täällä kahden. Tiedättekö mitä, ilmoitin jo Pietariin, että olisi välttämätöntä asettaa kuvernöörin talon eteen vartiosotilas. Odotan parhaillaan vastausta.
— Teidän olisi saatava kaksi.
— Kaksi? — von Lembke seisahtui hänen eteensä.
— Ehkäpä yksi sotilas ei riittäisi herättämään tarpeeksi kunnioitusta teitä kohtaan. Pitäisi välttämättä saada kaksi.