Andrei Antonovitšin kasvot vääristyivät.
— Te… te… uskallatte liikoja, Pjotr Stepanovitš. Käytätte väärin lempeyttäni ja suvaitsette puhua pisteliäästi. Näyttelette jonkinlaistabourru bienfaisant'ia.
— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — Pjotr Stepanovitš yritti sopertaa, — mutta joka tapauksessa te valmistatte meille tietä ja tehostatte menestystämme.
— Keitä ovat nuo, — me ja mistä menestyksestä oikeastaan on kysymys? — kysäisi von Lembke ihmeissään, mutta jäi vastausta vaille.
Tämän keskustelun sisällykseen tutustuttuaan Julija Mihailovna kävi hyvin tyytymättömäksi.
— Enhän voi mitenkään, — von Lembke yritti puolustautua, — päällikkömäisen halveksuvasti kohdella sinun suosikkiasi, ja etenkin kahdenkeskisessä keskustelussa… Voinhan minäkin… hyvästä sydämestäni… erehtyä puhumaan joskus liikoja.
— Se sinun sydämesi lienee liiankin hyvä. En tietänytkään, että sinulla on julistuskokoelma, ole hyvä, näytä se minulle.
164
165
— Kyllä… mutta, mutta… hän pyysi ne katseltavakseen… päiväksi vain.
— Ja te tietysti annoitte taas! — Julija Mihailovna oli kovin suuttunut. — Kuinka tahditon te olette!
— Lähetän heti hakemaan takaisin.
— Ei hän anna niitä.
— Minä vaadin ne takaisin. — Von Lembken veri kiehahti ja hän hypähti paikoiltaan. — Kuka hän oikeastaan on ja miksi hänen suhteensa olisi oltava varuillaan, ja kuka olen minä, jollen uskalla mitään tehdä.
— Istuutukaa ja rauhoittukaa, -— Julija Mihailovna koetti tyynnyttää häntä. — Vastaan ensimmäiseen kysymykseenne: hänellä on erinomaiset suositukset, hän on lahjakas ja puhuu joskus hyvin viisaita asioita. Karmazinov vakuutti hänellä olevan suhteita kaikkialla ja että hänen vaikutuksensa pääkaupungin nuorisoon on suunnaton. Ja jos minä hänen välityksellään saan kaikki heidät kootuksi ympärilleni, niin varmasti pelastan heidät perikadosta osoittamalla heidän oikeudenkaipuulleen uuden tien. Hän on sydämestään kiintynyt minuun ja tottelee minua joka suhteessa.
— Mutta sillä aikaa kuin heitä kehitellään, he ennättävät jo, piru sen tietää, tehdä mitä tahansa. Myönnän, että sekin ajatus on… —von Lembke yritti puolustautua sekavasti, — mutta… niin, kuulin jo, että -skin kuvernementtiin on jo levitetty jonkinlaisia julistuksia.
— Mutta siitähän huhuiltiin jo kesällä, — julistuksia, vääriä seteleitä ja jos jotakin, mutta ei ainoatakaan ole sittenkään löydetty. Kuka niin on sanonut?
— Kuulin von Blümiltä.
— Voi, säästäkää minua Blümiltänne, älkää mainitko minulle hänestä enää koskaan sanaakaan. Kuulitteko?
Nyt oli Julija Mihailovnan veren vuoro kiehahtaa. Hetkeen hän ei kyennyt vihaltaan edes puhumaan. Von Blüm oli kuvernementin kansliavirkamies, jota hän erikoisesti vihasi. Mutta siitä myöhemmin.
— Verhovenskin suhteen sinun on viisainta rauhoittua, — hän päätti keskustelun. — Jos hän olisi joihinkin vallattomuuksiin syyllinen, hän ei puhuisi sillä tapaa. Hän puhuu kaikille samoin kuin sinullekin. Ne, jotka puhuvat paljon, eivät ole koskaan vaarallisia. Ja sanonpa sen sinulle, jos jotakin tapahtuisi, niin minähän ensimmäiseksi saan siitä häneltä tiedon. Hän on suorastaan fanaattisen, aivan fanaattisen avomielinen minulle.
Huomautan seuraaviin tapahtumiin viitaten, että jos Julija Mihailovna ei olisi ollut noin oman voimansa ja kunnianhimonsa sokaisema, niin ehkä ei olisi tapahtunutkaan mitään siitä, mitä nyt tapahtui ja mitä nuo alhaiset sielut saivat aikaan meillä. Monessa suhteessa hän on yksin kaikesta vastuussa!
Juhlaa odotellessa.
Juhla, jonka Julija Mihailovna oli keksinyt järjestettäväksi kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi, oli jo useampaan kertaan siirretty toistaiseksi. Pjotr Stepanovitš hääri alinomaa hänen ympärillään, samoin »juoksupoikana» pikkuvirkamies Ljamšin, joka muinoin oli käynyt Stepan Trofimovitšin illanvietoissa, ja joka pianonsoittotaitonsa vuoksi oli saanut odottamattoman armon käydä kuvernöörin talossa; osaksi hyöri mukana myös Liputin, josta Julija Mihailovna toivoi toimittajaa kuvernementin riippumattomalle sanomalehdelle, jonka perustamista hän suunnitteli, sekä vielä eräitä rouvia ja neitejä ja lopuksi itse Karmazinov, joka vaikka ei oikeastaan hyörinytkään kuten muut, niin kuitenkin toi sangen äänekkäästi ja tyytyväisenä tuon tuostakin esiin, kuinka hauskaa on hämmästyttää yleisö »kirjallisella kadrillilla». Juhlan osanottajia ja juhlan avustajia oli hyvin paljon, koko kaupunkimme valiojoukko, mutta huomioon otettiin vähäpätöisimmätkin, jos vain heidän kukkaronsa paulat helposti laukeilivat. Julija Mihailovna oli huomauttanut, että erisäätyisten on tarpeellista päästä joskus toistensa kanssa kosketuksiin, »sillä mikäpä muukaan voisi paremmin heitä valistaa?» Asetettiin epävirallinen kotitoimikunta, jossa päätettiin tehdä juhlasta täysin demokraattinen. Ylenpalttisen suuri osanottajien luku houkutteli myös suuriin yrityksiin: oli tarkoituksena saada aikaan jotakin ihmeellistä, — sen vuoksi juhla siirtyikin siirtymistään. Ei voitu ratkaista, missä vietettäisiin iltajuhla: aatelismarsalkanrouvanko suuren suuressa kodissa, jonka tämä oli valmis siksi päiväksi luovuttamaan tähän tarkoitukseen, vaiko Varvara Petrovnan luona Skvorešnikissa. Skvorešnikiin oli tosin hieman pitkä matka, mutta monet toimikunnan jäsenistä yrittivät tähdentää sitä seikkaa, että siellä olisi ollut »vapaampaa». Varvara Petrovna itse halusi mitä hartaimmin, että juhla vietettäisiin hänen kodissaan. On vaikeata sanoa, miksi tämä ylpeä nainen oikeastaan niin haeskeli Julija Mihailovnan suosiota. Häntä varmaankin mairitteli se seikka, että Julija Mihailovna puolestaan oli nöyrän alentuvainen Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ja oli hänelle enemmän kuin kenellekään muulle ylitsevuotavan ystävällinen. Toistan vielä kerran: Pjotr Stepanovitš koetti koko ajan, alituisesti kuiskaillen, saada kuvernöörin talossa yhä syvemmälle juurtumaan, minkä ajatuksen hän sinne jo aikaisemmin oli saanut istutetuksi, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli mitä salaperäisimpiä suhteita kaikkein salatuimmassa maailmassa ja että hänellä täälläkin oli varmasti jokin erikoistehtävä suoritettavanaan.
Ihmisten mieli oli silloin merkillisessä vireessä. Erikoisesti naisten piirissä voi huomata jonkinlaista kevytmielisyyttä, eikä voi väittää, että se olisi syntynyt aivan vähitellenkään. Aivan kuin tuulen pyörre olisi siepannut jostakin kimpun mitä ujostelemattomimpia käsityksiä ja heittänyt ne seurapiirimme keskuuteen. Elettiin kuin viimeistä päivää, iloisesti ja keveästi, mutta en tahdo väittää, että se kaikista olisi tuntunut kovin mieluisalta. Oli muodissa jonkinlainen järjen epäjärjestys. Kun sitten kaikki päättyi niin perin surullisesti: tästä kaikesta syytettiin Julija Mihailovnaa hänen lähintä seurapiiriänsä ja sen vaikutusta, mutta tuskin tähän kaikkeen sentään Julija Mihailovna yksin oli syyllinen. Monet päinvastoin kilvan ylistelivät uutta kuvernöörinrouvaamme sen vuoksi, että hän juuri osasi lähentää seurapiirejä toisiinsa ja että sehän se tekikin elämän äkkiä niin hauskaksi. Tapahtui tosin pari kerrassaan häpeällistä skandaaliakin, joihin Julija Mihailovna ei ainakaan ollut vähimmässäkään määrin syyllinen, mutta kaikkia nämä oikeastaan vain huvittivat, ja niille naurettiin ääneen kenenkään yrittämättä hillitä toisia. Muista syrjään oli jäänyt sentään joukko henkilöitä, joilla jo silloin oli oma käsityksensä asioiden kulusta, mutta hekään eivät vielä avanneet suutansa, sattuipa, että hekin joskus hymyilivät.
Muistan, miten aivan kuin itsestään muodostui jokseenkin suuri kerho, jonka keskuksen tosiaankin lienee muodostanut Julija Mihailovnan vierashuone. Tässä intiimissä kerhossa, joka ympäröi häntä, nuorison oli tapana antautua kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tosiaankin olivat joskus ehkäpä jo liian rohkeita. Kerhoon kuului useita sangen miellyttäviä naishenkilöitä. Nuoriso! järjesti huvimatkoja, illanviettoja. Ajettiinpa joskus suorastaan vain pitkin kaupungin katuja suurin joukoin sekä ajoneuvoissa että ratsain. Haettiin seikkailuja, jopa suorastaan sepiteltiin niitä, että olisi vain saatu liikkeelle hauska juttu. Kaupungistamme tehtiin hölmöläisten kaupunki. Ilonpitäjiä nimitettiin pilkkakirveiksi tai ivaajiksi, sillä tuskin lienee ollut asiaa, joka olisi ollut heidän naurultaan rauhoitettu. Tapahtui kerrankin esimerkiksi, että erään paikkakuntamme luutnantin vaimo, vielä hyvin nuori, tumma rouva, joka tosin miehensä huonon kohtelun vuoksi oli hyvin kuihtunut, oli eräässä illanvietossa kevytmielisyydessään joutunut pelaamaan jerelašia vain toivoen saavansa hieman rahoja ostaakseen uuden viitan, mutta sen sijaan hävisikin viisitoista ruplaa. Koska hän pelkäsi miestänsä eikä hänellä ollut millä maksaa häviötänsä, hän päätti, aikaisempaa rohkeuttansa muistellen, pyytää salaa lainaa, ja sen hän tekikin jo näissä kutsuissa: osoitti pyyntönsä nuorelle kaupunginpään pojalle, turmeltuneelle nulikalle, joka oli ennen aikojaan joutunut rappiolle. Tämä ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta, vaan lähtipä vielä ääneensä nauraen kertomaan tästä rouvan miehelle. Luutnantti, jonka tosin oli tultava toimeen vain palkallaan, pahoinpiteli kotiin tultuansa vaimoaan aivan mielin määrin tämän tuskanhuudoista ja polvistuneessa asennossa suoritetuista anteeksipyynnöistä huolimatta. Tämä mieltäkuohuttava tapaus herätti kaupungissamme vain naurua, ja vaikka luutnantinrouvaparka ei kuulunutkaan siihen piiriin, joka ympäröi lähinnä Julija Mihailovnaa, niin kuitenkin muudan tämän »ratsuseurueen» rouvista, eksentrinen ja rohkea persoonallisuus, joka lähemmin tunsi luutnantinrouvan; muitta mutkitta kävi hakemassa tämän luokseen vierailulle. Sieltä hänet sieppasivat haltuunsa vallattomat nuoret, pitivät häntä hyvänä, suorastaan pommittivat häntä lahjoilla eivätkä neljään päivään päästäneet häntä hänen miehensä luo. Hän sai asua rohkean rouvan luona ja ajeli tämän seurassa päivät päästään pitkin kaupunkia koko tuon seurueen mukana, huvitteli ja tanssikin heidän kanssaan. Häntä yllytettiin nostamaan oikeusjuttu, haastamaan mies oikeuteen. Luvattiin tarpeellista tukea ja todistajat. Aviomies vaikeni uskaltamatta panna vastalausettaan. Mutta naisrukka äkkäsi viimein ryhtyneensä vaaralliseen leikkiin ja puolikuolleena pelosta karkasi neljännen illan hämärissä suojelijoillensa hoivasta luutnanttinsa luo. Ei tiedetä varmaan mitä aviopuolisoiden kesken tapahtui, mutta se ainakin tiedettiin, että kahteen viikkoon ikkunaluukut eivät avautuneet siinä pienessä puutalopahaisessa, jossa luutnantti piti asuntoaan. Julija Mihailovna suutahti vallattomuudenharjoittajiin saatuaan tapauksesta tiedon ja oli hyvin tyytymätön tuon rohkean rouvankin menettelyyn, vaikka olikin itse juuri tämän luona paon ensi päivänä tavannut luutnantinrouvan, kuten toisetkin. Koko juttu unohdettiin sentään pian.
Seuraava tapaus oli tämä. Muudan sattumoisin kaupunkiimme poikennut pikkuvirkamies oli kosinut erään meikäläisen, myös pikkuvirkamiehen, arvossapidetyn perheenisän seitsentoistavuotiasta tytärtä, joka oli kaupunkimme tunnettu kaunotar. Mutta hääyönä, — kuten äkkiä tuli tiedoksi, — nuori aviomies oli käyttäytynyt kaunokaista kohtaan varsin epähienosti, oli muka raivostunut häntä kohdanneesta kunnianloukkauksesta. Ljamšin, joka vähällä oli ollut joutua tapauksen silminnäkijäksi, sillä ryypiskeltyään aika tavalla hän oli nukahtanut häätaloon, oli jo aamunkoitteessa juossut ympäri kaupunkia levittelemässä tietoa tapahtumasta. Heti oli muodostunut noin kymmenen miehen suuruinen joukko, joka lähti liikkeelle ratsain, jotkut kasakkain vuokrahevosilla, kuten Pjotr Stepanovitš ja Liputin, joka harmaista hapsistaan huolimatta otti osaa melkein kaikkiin kevytmielisen nuorisomme hurjiin tekoihin. Kun nuori pari näyttäytyi kadulla kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa matkalla vieraskäynneille, joita paikkakunnan tapojen mukaan oli tehtävä heti vihkimistilaisuuden jälkeisenä päivänä kaikista satunnaisuuksista huolimatta, ratsuseurue ympäröi ajoneuvot ja seurasi ilakoiden niitä koko aamupäivän kaikkialle. Sisään ei heidän mukaansa tosin uskallettu, mutta odotettiin portin ulkopuolella. Enemmän sulhaseen kuin morsiameenkaan ei kohdistettu erikoisia loukkauksia, mutta ruma juttu siitä syntyi joka tapauksessa. Koko kaupunki puhui siitä. Ja kaikki nauroivat. Mutta silloin von Lembke oli taas suuttunut, ja hänellä oli ollut Julija Mihailovnan kanssa vilkas yhteenotto. Julija Mihailovnakin oli silloin suuttuvinaan ja aikoi jo kieltää vallattomuudenharjoittajilta pääsyn kotiinsa. Mutta jo seuraavana päivänä hän Pjotr Stepanovitšin hartaista pyynnöistä ja eräiden Karmazinovin tekemien huomautusten johdosta soi anteeksiantonsa. Tämä näet oli pitänyt »pilaa» jokseenkin onnistuneena.
— Sehän kuuluu tämän seudun tapoihin, — hän oli sanonut, — onhan se ainakin hyvin luonteenomaista heille, ja — rohkeastipa tekivät. Ja katsokaahan: kaikki nauravat, te yksin vain olette vihainen.
Mutta vallattomuus alkoi mennä jo liian pitkälle. Siihen alkoi tulla jo määrätynlainen sivuvivahdus.
Kaupunkiimme ilmestyi kirjainkaupustelija, joka myyskenteli raamatuita, arvossapidetty nainen, vaikka kuuluikin pikkuporvaripiireihin. Hänestä alettiin juoruta, sillä kirjojen kaupustelijoista oli aivan äsken ollut pääkaupungin lehdissä huvittavia juttuja. Taas tuo samainen Ljamšin, muudan seminaarilainen apurinaan, seminaarilainen, joka opettajan paikkaa odotellessaan hoiti toistaiseksi kaupungissamme tyhjäntoimittajan virkaa, pisti kirjainkaupustelijan reppuun salaa, kirjoja muka häneltä ostellessaan, koko pinkan mitä inhoittavimpia määrätynlaisia ulkomaalaisia valokuvia, jotka erikoisesti tätä tarkoitusta varten oli uhrannut käytettäväksi — kuten myöhemmin selvisi — muudan arvossapidetty vanha herra — nimeä en mainitse —, jolla oli oikein kaulassa kannettava kunniamerkki ja joka sanojensa mukaan piti »terveestä naurusta ja reippaasta ilonpidosta». Kun naisparka markkinapaikallamme alkoi ottaa esille pyhiä kirjoja, valokuvatkin tulivat esille. Syntyi hirveä hälinä, naurettiin. Kertyi ihmisiä, jotka alkoivat sättiä, ja olisi syntynyt tappelukin, jos poliisi ei olisi ehtinyt väliin. Kirjainkaupustelija teljettiin poliisikoppiin, ja vasta illalla, Mavriki Nikolajevitšin erikoisten toimenpiteiden johdosta — tämä oli näet julmistunut saatuaan kuulla likaisen jutun inhoittavine yksityiskohtineen — hänet vapautettiin ja saatettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Silloin Julija Mihailovna aikoi lopullisesti ajaa Ljamšinin luotaan, mutta sattui taas niin merkillisesti, että juuri samana iltana hänet oli joukossa viety Julija Mihailovnan luo ja selitetty, että hän oli muka keksinyt erikoisen hauskan pianosovituksen ja että Julija Mihailovnan oli se välttämättä kuultava. Tekele oli tosiaankin hauska. Sillä oli leikillinen nimitys: »Franskalais-preussilainen sota». Se alkoi mahtavin marseljeesin sävelin:
»Qu'un sang impur abreuve nos sillons.»
Ensin kuului liioitellun rohkea taisteluhaaste, jonka tulevista voitoista juopuminen synnytti. Mutta samalla, kun hymnin mestarilliset tahdit seurasivat toisiansa, jossakin syrjässä, alhaalla nurkasta, mutta kuitenkin hyvin läheltä alkaa kuulua »Mein lieber Augustin'in» banaali sävel. Marseljeesi ei sitä huomaa. Marseljeesi on suuruutensa juopumuksen korkeimmalla asteella. Mutta Augustin yhä vahvistuu. Augustin käy tunkeilevammaksi, ja samassa Augustinin tahti kuin sattumalta alkaa jo yhtyä Marseljeesin tahtiin. Silloin tämä tuntuu ikäänkuin suuttuvan, se huomaa Augustinin, se yrittää jättää Augustinin jälkeensä, työntää sen syrjään, kuten tunkeilevan kärpäsen, mutta »Mein lieber Augustin» onkin jo saanut tukevan jalansijan. Se on iloisen itsetietoinen. Se ilakoi häpeämättömästi. Marseljeesi samassa ikäänkuin typeröityy, se ei yritäkään enää peittää hermostuneisuuttaan ja loukkaantuneisuuttaan. Kuuluu suuttumuksen voihkinaa, kyyneliä ja kirouksia, kun se kääntyy Sallimuksen puoleen ojennetuin käsin:
»Pas un pouce de notre terrain, pas une denos forteresses.»
Mutta sen on jo pakko laulaa samaan tahtiin »Mein lieber Augustin'in» kanssa. Sen sävel sulaa typerästi Augustinin säveleeseen, se taipuu, sammuu. Vain joskus vielä purkautuu: »qu'un sang impur»… muuttuakseen samassa taas banaaliksi valssinsäveleksi. Se alistuu kokonaan, se on Jules Favre, joka itkee Bismarckin rintaa vastaan painautuneena ja lupaa antaa kaiken, kaiken… Mutta Augusteissakin herää nyt peto. Sen sävel käy käheäksi, on määrättömästi juotu olutta, siinä on itsekehumisen hurjuutta, se vaatii miljardeja, hienoja sikareja, samppanjaa, panttivankeja, Augustin on muuttunut raivoisaksi karjunnaksi… Franskalais-preussilainen sota tekee loppuaan. Kätten taputusta. Julija Mihailovna hymyilee ja virkkaa: »No, voimmeko enää ajatellakaan hänen menettämistänsä?» Rauha on solmittu. Tuolla roistolla oli todella kykypahainen. Stepan Trofimovitš vakuutteli minulle kerran, että suurimmat kyvyt voivat samalla kertaa olla myös mitä hirvittävimpiä roistoja ja että toinen ominaisuus ei syrjäytä toista. Tosin puhuttiin jälkeenpäin sellaistakin, että Ljamšin oli muka varastanut tämän kappaleen eräältä ohimatkustavalta tuttavaltaan, eräältä nuorelta, hyvin lahjakkaalta, vaikkakin hyvin vaatimattomalta nuorukaiselta, joka ei koskaan saanut enempää tunnustusta, mutta se siitä. Tämä roisto, joka jo vuosikausia oli häärinyt Stepan Trofimovitšin ympärillä esittäen hänen kerho-illoissaan vaatimuksestamme milloin pahaisia juutalaistyyppejä, milloin kuuron eukon rippitunnustusta tai lapsen syntymää matki nyt Julija Mihailovnan salongissa milloin ketäkin, vieläpä itse Stepan Trofimovitšiakin, jota hän silloin nimitti »Nelikymmenluvun liberaaliksi». Oltiin kuolla nauruun. Hänestä ei voitu mitenkään luopua. Hän oli osannut tehdä itsensä jo liian tarpeelliseksi. Orjamaisen uskollisesti hän koetti sitäpaitsi olla mieliksi Pjotr Stepanovitšille, joka taas puolestaan oli niihin aikoihin jo saanut suuren vaikutusvallan Julija Mihailovnaan.
En vaivautuisi ollenkaan puhumaan tuosta heittiöstä erikseen, sillä hän ei sitä suinkaan ansaitse, mutta kun tapahtui vielä eräs mieltäkuohuttava tapaus, johon hän, kuten vakuutettiin, oli myös vikapää ja jota taas en voi olla mitenkään kronikassani mainitsematta, minun on puhuttava hänestäkin.
Eräänä aamuna kaupungille levisi huhu mitä hirveimmästä ja ilkiömäisimmästä pyhäinhäväistyksestä. Siinä, mistä tullaan kauppatorillemme, on ikivanha Jumalanäidin syntymän kunniaksi rakennettu kirkko, joka on vanhan kaupunkimme huomattavimpia muinaisnähtävyyksiä. Kirkkotarhan portin pielessä on jo ammoisista ajoista ollut Jumalanäidin kuva, joka on upotettu kivimuuriin, ja sen edessä on suojaristikko. Ja kas tämä pyhäinkuva oli eräänä yönä joutunut ryöstäjien pahoinpideltäväksi. Pyhäinkuvan kaapin lasi oli lyöty rikki, sen edessä oleva suojaristikko oli murrettu ja sädekehästä sekä muualta metallisuojuksesta on irroitettu muutamia jalokiviä ja helmiä; en tosin tiedä, minkä arvoisia ne olivat. Mutta pahinta oli, että paitsi ryöstöä oli harjoitettu myös mitä järjettömintä ja törkeintä pyhäinhäväistystä: väitettiin, että aamulla särjetyn lasin takaa oli tavattu — elävä hiiri. Aivan varmasti tiedetään nyt, siis neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen, että rikoksen tekijä oli Fedjka — pakkotyövanki, mutta jostakin syystä ruvettiin puhumaan tämän yhteydessä myös Ljamšinista. Tämän tapahtuessa ei kukaan edes epäillyt häntä, mutta nyt jokainen on valmis väittämään, että hän muka oli päästänyt sinne hiiren. Muistan, että esivaltamme joutui tästä hieman ymmälle. Kansaa parveili tapahtumapaikalla aamusta iltaan. Siellä oli alituisesti väkeä, jos ei nyt niin suunnattomiakaan määriä, niin ainakin sentään satakunta henkilöä kerrallaan. Toiset tulivat, toiset menivät. Läsnäolijat tekivät ristinmerkkejä, suutelivat pyhäinkuvaa. Alettiin kantaa kolehtia, ilmestyi kirkontarjotin ja sen ääreen — munkki, ja vasta kello kolmelta päivällä pälkähti viranomaistemme päähän nerokas ajatus, se, että voihinhan toki kieltääkin kansaa seisoskelemasta suurin joukoin, voivathan ihmiset rukoiltuaan, suudeltuaan pyhäinkuvaa ja roponsa uhrattuaan lähteä tiehensäkin. Von Lembkeen tämä onneton tapahtuma teki hyvin synkän vaikutuksen. Julija Mihailovna, kuten minulle kerrottiin, oli jälkeenpäin sanonut, että juuri tuosta onnettomasta aamusta lähtien hän oli alkanutkin huomata puolisossaan sitä omituista alakuloisuutta, jota kesti sitten aina siihen saakka, jolloin hänen kaksi kuukautta sitten oli pakko sairautensa vuoksi matkustaa pois kaupungistamme, ja luultavasti hän sairastaa sitä samaista tautia yhä vieläkin Sveitsissä, jonne hän lähti lepäilemään huolistansa, joita hänelle tuotti hänen meillä niin kovin lyhyeen päättynyt virkauransa.
Muistan, miten tuona päivänä lähdin noin yhden ajoissa torille. Väkijoukko oli äänetön, kaikkien kasvot olivat totisen yrmeät. Tuli ajaen kauppias, rasvainen ja kellerväihoinen, nousi ajoneuvoista, polvistui maahan, suuteli kuvaa, heitti tarjottimelle ruplan rahan ja nousi ähkyen taas takaisin ajoneuvoihinsa, jotka vierivät pois. Samaten lähenivät toiset ajoneuvot, joissa istui pari kaupunkimme rouvaa parin hulivilimme seurassa. Vekkulit, joista toinen ei enää ollut varsin nuori, nousivat ajoneuvoista, tunkeutuivat suoraan pyhäinkuvan juureen joukon lävitse, jokseenkin töykeästi raivaten itselleen tietä. Ei kumpikaan heistä paljastanut päätänsä, ja toinen heistä nosti oikein nokkarillit nenälleen. Joukosta alkoi kuulua paheksumista, arkailevia, mutta kuitenkin sangen epäystävällisiä huudahduksia. Sankarimme kakkulat nenällään otti esille kukkaronsa, joka oli tupaten täynnä seteleitä, kaivoi esille sieltä kuparikopeekan ja heitti sen tarjottimelle. Sen jälkeen molemmat nauraen ja ääneensä puhuen nousivat ajoneuvoihinsa. Samassa ratsasti paikalle Lizaveta Nikolajevna Mavriki Nikolajevitšin seurassa. Lizaveta Nikolajevna hypähti maahan, ojensi suitset seuralaiselleen, joka hänen määräyksestään jäi hevoselleen ratsain, ja lähestyi pyhäinkuvaa juuri samana hetkenä, kuin kopeekanraha helähti tarjottimelle. Suuttumuksen puna kohosi Lizaveta Nikolajevnan poskille. Hän otti hatun päästään, hansikkaat käsistään ja polvistui pyhäinkuvan eteen suoraan likaiselle jalkakäytävälle, jota hän melkein sipaisi otsallaan kumartuessaan maahan hartaana kolme eri kertaa. Sen jälkeen hän otti esille kukkaronsa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin pari hopeaista kymmenkopeekkaista, hän irroitti samassa timanttikoristeiset korvarenkaansa ja asetti ne tarjottimelle.
— Käykö tämä päinsä? Käykö? Pyhäin; kuvansuojuksen koristukseksi? — hän kysäisi kiihkeästi munkilta.
Kyllä, tämä vastasi, — kaikkinainen anti on tervetullut.
Väkijoukosta ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei enemmän tyytymättömyyden kuin hyväksymisenkään ilmaisuja. Lizaveta Nikolajevna istuutui ratsulleen tahraantuneessa puvussaan ja ratsasti pois.
Kahden päivän kuluttua kuvaamani tapauksen jälkeen tapasin Lizaveta Nikolajevnan suuressa joukossa, joka juuri oli lähdössä jonnekin. Toiset ajoivat vaunuissa, toiset olivat ratsain. Lizaveta Nikolajevna viittasi minut luokseen, käski ajomiestä pysähdyttämään hevoset ja vaati vaatimalla minua liittymään heidän seuraansa. Ajoneuvoissa liikeni tilaa minullekin, ja hän esitteli minut nauraen seuralaisilleen, upeille naisille, ja selitti, että he aikoivat hyvin mielenkiintoiselle retkelle. Hän nauroi ääneensä ja näytti suorastaan ylen onnelliselta. Aivan viime aikoina hän oli muuttunut melkeinpä vallattoman iloiseksi. Yritys oli todellakin hieman omituinen: he olivat menossa joen toiselle puolelle, kauppias Saveljevin taloon, jonka sivurakennuksessa jo kymmenisen vuotta oli asustanut kaikessa rauhassa ja ylellisyydessä, josta ei mitään puuttunut, kuuluisa — ei ainoastaan meillä, vaan koko ympäristölläkin, jopa pääkaupungeissammekin tunnettu Semjon Jakovlevitš, pyhä profeettamme. Häntä kävi jokainen tervehtimässä, etenkin matkustavat, jotka odottivat pyhän miehen sanovan heille jotakin. He kävivät kumartamassa häntä ja toivat hänelle uhrilahjojansa. Lahjoitukset, joskus suuretkin, lähetettiin, jos Semjon Jakovlevitš niitä ei heti jakanut köyhille, jumalaapelkääväisesti Jumalan temppeliin ja etupäässä Jumalanäidille pyhitettyyn luostariimme. Tämän vuoksi luostarin puolesta oli alinomaa munkki Semjon Jakovlevitšin henkivartijana. Odotettiin tästä matkasta koituvan paljon hauskuutta. Ei kukaan koko joukosta ollut koskaan nähnyt Semjon Jakovlevitšia. Vain Ljamšin oli kerran ennen ollut siellä ja kertoili miten pyhä mies oli käskenyt ajaa hänet pois luudalla ja heittänyt häntä omakätisesti kahdella keitetyllä perunalla. Ratsastavien joukossa huomasin Pjotr Stepanovitšinkin, joka ratsasti kasakkain vuokraratsulla epävarmasti liikahdellen satulassaan, ja Nikolai Vsevolodovitšin. Jälkimmäinen otti joskus osaa yhteisiin huvitteluihin ja oli silloin aina kaikkien hyvien tapojen mukaisesti iloisen näköinen, vaikka ei puhunutkaan kuin ylen harvoin. Kun joukkue sillalle laskeutuessaan tuli kaupungin hotellin kohdalle, joku samassa ilmoitti, että jossakin hotellin huoneessa äsken joku matkustaja oli ampunut itsensä ja että parhaillaan odotettiin poliisia, Samassa kaikki tahtoivat nähdä itsemurhaajan. Meidän naisemme eivät olleet muka vielä koskaan sellaista nähneet. Muistan hyvin, miten joku heistä huomautti, että »koko maailma on käynyt niin ikäväksi, ettei enää sopinut valikoida kovin huvituksia. Pääasia oli, että tapahtui jotakin mielenkiintoista.» Vain aniharvat jäivät portaille odottelemaan toisia. Kaikki muut tunkeutuivat suurin joukoin likaiseen käytäväänpä ihmeekseni huomasin näiden joukossa myös Lizaveta Nikolajevnan. Itsemurhaajan huone oli avoinna, eikä kukaan rohjennut kieltää meiltä pääsyä sinne. Vainaja oli aivan nuori poika, vain yhdeksäntoistavuotias, ei mitenkään vanhempi, varmaankin hän oli ollut hyvin kaunis, hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, säännölliset, soikeat kasvot, puhdas, kaunis otsa. Hän on jo jäykistynyt, ja hänen valkeat kasvonsa olivat kuin marmorista veistetyt. Pöydällä oli hänen käsialallaan kirjoitettu kirjelippu, jossa hän ilmoitti, että ketään ei syytettäisi hänen kuolemastaan, koskapa hän oli itse itsensä ampunut »kulutettuani juopotteluun» neljäsataa ruplaa, kuten paperilipussa tosiaankin oli, ja sen neljällä rivillä oli yhteensä kolme oikeinkirjoitusvirhettä. Ruumiin ääressä voihki aivan etunenässä joku lihava tilanomistaja, nähtävästi nuorukaisen naapuri, joka oli tullut asioilleen kaupunkiin ja joka oli yöpynyt samaan hotelliin. Hän tiesi kertoa, että pojan omaiset, leskiäiti, sisaret ja tädit, olivat lähettäneet hänet maalta kaupunkiin, jossa hänen oli määrä erään kaupungissa asuvan sukulaisensa johdolla tehdä erikoisia ostoksia hänen naimisiin aikovan sisarensa myötäjäisiä varten ja tuoda ne sitten maalle. Hänelle oli uskottu nuo neljäsataa ruplaa, joita oli kymmeniä vuosia säästetty. Oli voihkittu pelosta ja evästetty häntä lukemattomin neuvoin, rukouksin ja ristinmerkein. Nuorukainen oli aina ennen ollut siivo ja luotettava. Saavuttuaan kolme päivää sitten kaupunkiin hän ei mennytkään sukulaisensa luo, vaan oli ottanut asunnon hotellista ja lähtenyt suoraa päätä klubiin toivoen löytävänsä sieltä, jostakin peränurkasta, satunnaisen »pankinpitäjän» tai ainakin käynnissä olevan naputuspelin. Mutta naputuspeliä ei sinä iltana ollut, eikä uhkapelinjärjestäjiäkään ollut sinne eksynyt. Palattuaan huoneeseensa puolen yön aikoihin hän oli tilannut samppanjaa, Havannan sikareja ja illallisen, jossa oli ainakin kuusi tai seitsemän ruokalajia. Mutta samppanja meni heti hänen päähänsä, sikari sai hänet voimaan pahoin, niin että hän ei edes kajonnut tilaamiinsa ruokiin, vaan heittäytyi melkein tajuttomana vuoteeseensa. Herättyään seuraavana aamuna tuoreena kuin omena hän oli heti lähtenyt mustalaisleiriin, joka majaili esikaupungissamme virran toisella puolella ja josta hän oli kuullut puhuttavan illalla klubissa, eikä kahteen päivään tullut sieltä edes käymään hotellihuoneeseensa. Vasta eilen, noin viiden ajoissa iltapäivällä, hän oli tullut takaisin juopuneena oli heti käynyt maata ja nukkunut iltaan kello kymmeneen. Herättyään hän oli tilannut kyljyksen, pullon samppanjaa, viinirypäleitä, paperia, kynän ja mustetta. Ei kukaan ollut huomannut hänessä mitään erikoista. Hän oli ollut rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen. Varmaankin hän oli ampunut itsensä noin puolenyön aikoihin, vaikka onkin hyvin omituista, että kukaan ei ollut kuullut laukausta, ja vasta kellon käydessä yhtä päivällä oli yritetty päästä sisään ja särjetty lopulta ovi. Samppanjasta oli juotu puolet, viinirypäleitäkin oli tähteenä puoli lautasellista. Pienen kolmipiippuisen revolverin luoti oli osunut suoraan sydämeen. Verta oli vuotanut vain hieman. Revolveri oli pudonnut kädestä matolle. Nuorukainen oli puoleksi makaavassa asennossa sohvan nurkassa. Kuolema oli kaikesta päättäen seurannut heti. Kasvoilla ei ollut pienintäkään kuolinkamppailun jälkeä, niiden ilme oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen. Vain eloa niistä puuttui. Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme onnettomuudessa on aina jotakin, joka huvittaa syrjäisen silmää, — olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa. Naiset katselivat äänettöminä, mutta heidän seuralaisensa esiintyivät hyvin varmoina sinkoillen sukkeluuksia. Joku huomautti, että tämä oli asian paras ratkaisu ja että poikanen ei olisi voinut keksiä mitään tämän viisaampaa; joku taas teki johtopäätöksiään. »Elipä ainakin hetken oikein kunnollisesti.» Kolmas sanoa tokaisi: »Miksikäs meillä niin usea nykyjään hirttävät ja ampuvat itsensä, aivan kuin olisivat kaikki raiteiltaan suistunee, aivan kuin lattia olisi heidän altaan alkanut vajota?» Mutta tähän puhujaan katsahdettiin moittivasti. Sen sijaan Ljamšin, joka kerta kaikkiaan oli ottanut esittääkseen narrin osaa, sieppasi lautaselta viinirypäletertun, hänen perässään joku toinenkin nauraen teki samoin, kolmas tavoitteli jo samppanjapulloakin. Mutta silloin tuli väliin poliisimestari, vieläpä rohkeni pyytää, että huone »tyhjennettäisiin». Koska kaikki olivat nähneet jo aivan tarpeeksi, he poistuivat heti vastaan panematta, vain Ljamšin jäi vielä inttämään jotakin poliisimestarin kanssa. Yleinen iloisuus, nauru ja vallaton keskustelu vain yltyi ja vilkastui, kun matkaa taas jatkettiin edelleen.
Saavuttiin Semjon Jakovlevitšin luo täsmälleen kello yhdeltä päivällä. Kauppiaan ison talon portti oli selkoisen selällään, niin että hyvin pääsi sivurakennukseenkin. Kävi selville, että Semjon Jakovlevitš suvaitsi parhaillaan syödä päivällistä, mutta otti silti vastaan. Kaikki lähtivät hänen luokseen yht'aikaa. Huone, jossa pyhä mies otti vastaan ja söi päivällistään, oli jokseenkin avara. Siinä oli kolme ikkunaa, ja se oli jaettu poikkipuolin kahteen yhtäsuureen osaan, toisesta seinästä toiseen, puuristikolla, joka ulottui ihmistä vyötäisiin asti. Tavallisesti kävijät olivat ristikon takana, ja vain harvat onnellisimmat päästettiin pyhän miehen luvalla ristikkoaidan portista hänen puolelleen. Ja jos hän suvaitsi, vieras sai hänen käskystään istahtaa joko nahkanojatuoleihin tai sohvalle, mutta itse hän aina istui vanhanaikaisessa, kuluneessa Voltaire-mallisessa tuolissa. Pyhä mies oli noin viisikymmentäviisivuotias. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja pöhöttyneet, tukka ohut ja vaalea, päälaki kalju, parta ajeltu, oikea poski turvoksissa, suu hieman vinoon venähtänyt, hänellä oli iso luomi vasemman sieraimen lähellä, silmät olivat pienet ja kasvojen ilme rauhallinen, arvokas kuin äsken unesta heränneellä- Hän oli saksalaismallisissa pukimissa, musta polvitakki yllään mutta ilman liivejä ja kaulahuivia. Takin alta näkyi karkeahko, mutta valkea paita, jaloissa, jotka lienevät olleet kipeät, oli tohvelit. Kuulin, että hän lienee ollut entinen virkamies, jolla oli jokin virka-arvokin. Hän oli vastikään syönyt pikkukaloista keitettyä kalakeittoa ja oli juuri käymäisillään käsiksi toiseen ruokalajiin: kuorimattomiin perunoihin ja suolaan. Mitään muuta hän ei koskaan syönyt. Tämän lisäksi hänen oli tapana juoda paljon teetä, mikä olikin hänen mielijuomansa. Hänen ympärillään hääri kolme palvelijaa, jotka kaikki olivat kauppiaan palkkaamia. Yksi palvelijoista oli pukeutunut hännystakkiin, toinen oli kuin lastaaja ja kolmas kuin kirkonpalvelija. Näiden lisäksi oli vielä noin kuusitoistavuotias vallaton poikanen. Paitsi palvelusväkeä oli läsnä vielä arvokas harmaahapsinen munkki kolehtipönttöineen. Tämä oli jo miltei liian lihava. Eräällä pöydällä kiehui suuren suuri teekeitin, ja siellä oli tarjotin, jolla lienee ollut parikin tusinaa laseja. Toisella pöydällä, joka oli vastakkaisella seinällä, olivat tuomiset, useita sokerikekoja ja -pusseja, pari naulaa teetä, koruompeleiset tohvelit, silkkinenäliina, verankappale, pellavakangasta y.m. Rahalahjat joutuivat miltei järjestään munkin pönttöön. Huoneessa oli kosolti ihmisiä, noin kahteentoista nousi pelkästään vieraiden luku, joista kaksi, s.o. harmaapäinen kansanmieheltä näyttävä ukko pahainen, pyhiinvaeltaja, ja joku vähänläntä, laiha ohivaeltava munkki, joka oli hyvin arvokkaan näköinen ja jonka silmät olivat maahan luodut, istui Semjon Jakovlevitšin luona ristikon takana. Muut vieraat seisoivat kaikki ristikon ulkopuolella, ja täällä seisovatkin olivat melkein poikkeuksetta kansanihmisiä, joukossa oli vain muudan lihava kauppias — piirikunnan pääkaupungista —, jolla oli aitovenäläiset pukimet, mutta joka tiedettiin miljoonainomistajaksi, ja vanhanpuoleinen, surkeannäköinen aatelisrouva sekä muudan tilanomistaja. Kaikki odottelivat onnensa koittoa eivätkä itse uskaltaneet suutansakaan avata. Ainakin neljä henkilöä oli polvistuneena, ja eniten näistä herätti huomiota tilanomistaja, noin nelikymmenviisivuotias lihavahko mies, joka oli polvistunut aivan ristikkoaidan ääreen kaikkein näkyvimmälle kohdalle ja odotteli hartaana Semjon Jakovlevitšilta joko katsetta tai sanaa. Hän oli ollut tässä asennossa jo tunnin verran, eikä pyhä mies ollut vieläkään häntä huomannut.
Meidän naisemme tunkeilivat aivan ristikkoaidan viereen, hekin iloisesti ja leikillisesti supisten keskenään. He työnsivät syrjään kaikki muut, jopa polvistuneetkin, paitsi kauppiasta, joka itsepäisesti pysyi kaikkein näkyvimmällä paikalla, tarttuipa vielä oikein käsillään ristikkoaitaankin. Ilakoivat ja ahnaan uteliaat katseet suuntautuivat Semjon Jakovlevitšiin, samoin lornjetit, pensneet, vieläpä kiikaritkin. Ljamšin ainakin tarkasteli kiikarilla. Semjon Jakovlevitš katsahti pienillä silmillään heihin laiskan rauhallisesti.
— Kaunokatsehia! Kaunokatsehia! — hän suvaitsi äännähtää käheällä bassoäänellään.
Kaikki meikäläiset räjähtivät nauruun: »Mitä merkitsee: 'kaunokatsehia'?» Mutta Semjon Jakovlevitš vaikeni taas ja söi perunoitansa. Viimein hän pyyhki suunsa lautasliinalla ja hänelle ojennettiin teelasi.
Teetä hän ei juuri koskaan juonut yksin, vaan käski kaataa vieraillekin, mutta ei suinkaan kaikille. Tavallisesti hän itse määräsi, kenet hän tahtoi »onnellistuttaa». Nämä määräykset olivat aina odottamattoman hämmästyttäviä. Hän saattoi sivuuttaa jonkun rikkaan tai jonkun arvohenkilön ja käski tarjota jollekulle maalaisukolle tai jollekulle viheliäiselle eukkopahalle. Joskus taas hän päinvastoin jätti huomaamatta kerjäläiset ja suosi jotakuta rasvaista kauppias-pohattaa. Teetä tarjottiin myös eri lailla: toisille pantiin sokeria sekaan, toiset saivat juoda »palan päälle», kolmansille ei annettu sokeria ensinkään. Tällä kertaa armon löytäneitä olivat: kulkurimunkki, jolle pantiin sokeria teehen, ja pyhiinvaeltajavanhus, joka sai teetä ilman sokeria. Lihava luostarimme munkki pönttöineen, munkki, joka tähän saakka oli aina saanut lasinsa, oli tällä kertaa jätetty jostakin syystä kokonaan ilman.
— Semjon Jakovlevitš, sanokaa minulle jotakin, olen jo kauan tahtonut tutustua teihin, — huudahti laulavalla äänellä hymyilevä, terhakka rouva, joka oli tullut meidän vaunuissamme, se samainen, joka äsken oli huomauttanut, että huvituksia ei kannattanut liikoja valikoida, pääasia oli, että ne vain huvittivat. Semjon Jakovlevitš ei edes vilkaissut häneen. Tilanomistaja, joka oli yhä polvistuneena, huoahti syvään ja kuuluvasti, aivan kuin hänen suussaan olisi kohahdutettu palkeita.
— Sokeria sekaan! — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa kauppias-pohattaa. Tämä pujottautui esille ja pysähtyi tilanomistajan viereen.
— Lisää sokeria hänelle! — komensi Semjon Jakovlevitš yhä sittenkin, kun teetä oli jo kaadettu. Lisättiin vielä annos sokeria.
— Vielä, vielä! — Lisättiin kolmas ja vielä neljäskin kerta. Kauppias rupesi vastaaninttämättä juomaan siirappiansa…
— Hyvä Jumala! — kansa alkoi kuiskailla tehden ristinmerkkejä.Tilanomistaja huokasi taas syvään ja kuuluvasti.
— Taattokulta! Semjon Jakovlevitš, — kajahdutti äkkiä surkeasti mutta niin rämäkästi äskeinen surkeannäköinen rouvashenkilö, ettei olisi luullut hänestä sellaista ääntä lähtevänkään. Meikäläiset olivat likistäneet hänet aivan seinän viereen. — Kokonaisen tunnin, rakkaani, olen anonut armonosoitustasi. Avaa suusi ja sano, mitä on minun, hyljätyn, tekeminen!
— Kysy! — Semjon Jakovlevitš viittasi kirkonpalvelijaa lähestymään naista, ja tämä lähestyi ristikkoaitaa.
— Oletteko tehnyt kuten Semjon Jakovlevitš viime kerralla käski? — hän kysyi leskeltä hiljaisen tasaisella äänellään..
— Lienenkö tehnyt, Semjon Jakovlevitš! Kyllä käskeekin tulla toimeen niiden kanssa, — leski parahti. — Senkin ihmissyöjät! Ovat kannelleet päälleni piirioikeuteen, uhkaavat senaatilla, omaa äitiänsä, nähkääs!
— Annettakoon hänelle!… Semjon Jakovlevitš osoitti kekosokeria.Poikanen syöksähti luo, sieppasi sokerin ja vei sen leskelle.
— Voi, armas taatto, suuri on armosi. Mitä teen Ja minä näin paljolla! — leski parkui.
— Vielä, vielä! — Semjon Jakovlevitš antoi nyt armolahjojensa valua virtoina.
Tuotiin lisää sokeria. »Vielä, vielä», pyhä mies käski. Tuotiin kolmas, vieläpä neljäskin keko. Sokeri tulvi tulvimalla. Luostarin munkki huokasi: kaikki tuo olisi jo tänään joutunut luostarin omaksi, jos asiat olisivat menneet vanhaa latuaan!
— Mitä minä näin paljolla? — leskipaha valitteli. — Minähän voin jo aivan pahoin! Vai onko tämä jokin ennustus, taattokulta?
— On, ennustushan se on! — joku huudahti joukosta.
— Vielä naula sokeria hänelle, vielä! — Semjon Jakovlevitš ei vieläkään asettunut.
Pöydällä oli kyllä kokonainen sokerikeko, mutta kun Semjon Jakovlevitš oli sanonut: »naula sokeria», leskelle ojennettiin naulan pussi.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — kansa siunaili tehden ristinmerkkejä! —Selvä ennustus.
— Makeoittakaa sydämenne ensin hyvyydellä ja armolla ja tulkaa vasta sitten omista lapsistanne valittelemaan. Luu heidän luustansa pitää heidän oleman, ja kas tätä tämä tunnustähti merkitä taitaa, — hiljaa, mutta omahyväisesti virkahti paksu luostarin munkki, joka oli jätetty ilman teetä ja joka loukatun itsetuntonsa puuskassa oli ruvennut totuuden tulkitsijaksi.
— Mutta, taatto armas, puhut mitä puhut, — leski suuttui, — nehän raahasivat minua suopungilla tuleen, kun Verhisineillä syttyi palamaan. Kuolleen kissanraadon piilottivat arkkuuni ja ovat aina valmiit kaikenlaiseen ilkeyteen…
— Aja ulos, ulos! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa samassa käsillään.
Kirkonpalvelija ja poikanen syöksähtivät ristikkoaidan taakse. Kirkonpalvelija otti leskeä käsipuolesta, ja tämä alkoi hiljentyneenä painua ovelle vilkuillen kuitenkin jälkeensä sokerikekoihin, joita poikanen kantoi hänen perässään.
— Pois, yksi, ota! — Semjon Jakovlevitš käski, ja lastaajan näköinen palvelija, joka oli jäänyt hänen luokseen, lähti juoksujalkaa poistuvien jälkeen. Jonkin ajan kuluttua kaikki kolme palasivat takaisin kantaen sokerikekoa, joka ensin oli lahjoitettu ja sitten otettu takaisin. Mutta kolme kekoa nainen sittenkin sai mukaansa.
— Semjon Jakovlevitš, — jonkun ääni kajahti aivan ovelta, — näin unessa linnun, naakan. Se lensi vedestä — tuleen. Mitä tietää tämä uni.
— Pakkasta! — laukaisi Semjon Jakovlevitš.
— Semjon Jakovlevitš, miksi ette minulle sano mitään, vaikka niin kauan jo olen ollut teihin mieltynyt, — äskeinen naisseuralaisemme yritti taas.
— Kysy! — Semjon Jakovlevitš kääntyi häntä kuulematta polvistunutta tilanomistajaa kohti.
Luostarin munkki, jonka oli määrä tehdä kysymys, läheni arvokkaana tilanomistajaa.
— Mikä on rikkomuksesi? Ja oliko sinulle määrätty jokin tehtävä?
— Varoitettiin tappelusta: ei pitäisi muka käsille antaa valtaa, — vastasi tilanomistaja käheästi.
— Oletteko noudattanut sitä? — munkki kysyi.
— En, omat voimani eivät riitä.
— Aja ulos, ulos! Luudanvarrella! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa käsillään. Malttamatta enää odottaa rangaistuksen täytäntöönpanoa tilanomistaja syöksähti ulos huoneesta:
— Paikalleen jätti kultakimpaleen, — ilmoitti munkki nostaen maasta seitsemän ja puolen ruplan kultarahan.
— Kas tuolle, — Semjon Jakovlevitš osoitti kauppias-pohattaa. Kauppias ei uskaltanut kieltäytyä, vaan otti rahan.
— Kulta kullan luo kiertää, — luostarin munkki ei malttanut olla sanomatta.
— Ja tuolle teetä ja sekaan sokeria, — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa Mavriki Nikolajevitšia. Palvelija kaatoi teetä ja vei sen vahingossa keikarille, jolla oli pensnee.
— Pitkälle, pitkälle! — Semjon Jakovlevitš karjaisi.
Mavriki Nikolajevitš otti lasin, kumarsi kuten ainakin sotilashenkilö ja alkoi juoda teetänsä. En tiedä, minkä vuoksi tämä kaikki sai toiset räjähtämään äänekkääseen nauruun.
— Mavriki Nikolajevitš! — Liza kääntyi samassa hänen puoleensa. — Tuo herra meni pois, käykää te nyt hänen tilalleen polvillenne.
Mavriki Nikolajevitš katsahti hämmästyneenä Lizaan.
— Pyydän teitä, tehkää se mielikseni. Kuulkaa, Mavriki Nikolajevitš, — hän lisäsi samassa tiukan itsepäisesti ja kuumeisesti, — käykää välttämättä, minä tahdon välttämättä nähdä, miten te polvistutte. Jos ette tee niin, ette saa enää tulla luokseni. Tahdon, tahdon sitä!
En ymmärrä, miksi hän sitä oikeastaan tahtoi, mutta sitä hän ainakin vaati itsepintaisen jyrkästi, aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mavriki Nikolajevitš yritti kyllä selitellä, kuten myöhemmin huomaamme, miten nämä Lizan äkilliset oikut, nämä silmittömän vihan leimahdukset, joita viime aikoina sattui tuhkatiheään, eivät suinkaan johtuneet tietoisesta pahuudesta, — päinvastoinhan Liza kunnioitti sekä rakasti Mavriki Nikolajevitšia, jonka tämä hyvin tiesi itsekin, — vaan ne syntyivät jostakin tiedottomasta vihamielisyydestä, jonka purkauksia hän ei kyennyt aika ajoin hillitsemään.
Mavriki Nikolajevitš antoi yhä vaieten teekuppinsa jollekulle takanansa seisovalle eukolle, avasi ristikko-oven ja kutsua odottamatta astui Semjon Jakovlevitšin puolelle sekä polvistui keskelle lattiaa kaiken kansan nähden. Luulen, että Lizan sydämetön pilkanteko koko seuran nähden oli koskenut syvästi Mavriki Nikolajevitšin hienoon ja yksinkertaiseen mieleen. Varmasti hän ajatteli, että Liza itsekin nyt häpeäisi tekoansa nähdessään hänen alennuksensa, jota tämä oli vaatinut niin itsepintaisesti. Tuskin kenenkään muun kuin hänen päähänsä olisi pälkähtänyt näin luonnollisella ja uhkarohkealla tavalla antaa ojennus naiselle. Tuon pitkän, kömpelön, hieman naurettavan olennon kasvot olivat polvistuneenakin yhtä järkkymättömän vakavat ja rauhalliset. Vastoin odotuksia kukaan meikäläisistä ei nauranut. Tapauksen outous tehosti sairaalloisen kiusallista tunnelmaa. Kaikki tuijottivat Lizaan.
— Öljy, öljy! — murahteli Semjon Jakovlevitš.
Liza kalpeni äkkiä, huudahti, voihkaisi ja juoksi ristikon taakse. Samassa hän sai hysteerisen kohtauksen. Hän yritti voimiensa takaa nostaa Mavriki Nikolajevitšia seisoalle riuhtoen häntä kyynärpäistä.
— Nouskaa, nouskaa! — hän huudahteli aivan suunniltaan. — Nouskaa heti, heti! Miten te saatoitte polvistua!
Mavriki Nikolajevitš nousi seisoalleen. Liza puristi häntä hänen molemmista käsivarsistaan hieman kyynärpäiden yläpuolelta ja katsoi lujasti häntä suoraan silmiin. Pelko kuvastui hänen katseessaan.
— Kaunokatsehia, kaunokatsehia! — toisti Semjon Jakovlevitš vielä kerran.
Liza sai Mavriki Nikolajevitšin lopulta ristikon taakse. Meidän joukkomme alkoi liikehtiä levottomana. Muudan ajoneuvoissamme tullut rouva, joka varmaankin tahtoi pelastaa tilanteen, kajahdutti kolmannen kerran vingahtavalla äänellään yhä keimailevasti hymyillen:
— Semjon Jakovlevitš, ettekö todellakaan aio »avata suutanne» minulle?Ja minä kun odotin niin paljon tapaamisestamme.
— … sinua, sinua!… — kuului samassa Semjon Jakovlevitšin hyvin sopimaton vastaus. Nämä sanat hän lausui rajusti ja kauhistuttavan selvästi. Meidän naisemme syöksyivät kirkuen päätä pahkaa ulos, ja herrat nauroivat suorastansa homeerista naurua. Niin päättyi retkemme Semjon Jakovlevitšin luo.
Ja kuitenkin väitettiin, että kaiken tämän ohella tapahtui lisäksi vielä eräs hyvin merkillinen seikka, ja minun on tunnustettava, että tämä se juuri saikin minut kertomaan tästä matkasta näin tarkkaan.
Väitettiin nimittäin, että silloin, kun kaikki yht'aikaa hyökkäsivät ulos huoneesta, Liza, jota Mavriki Nikolajevitš tuki, oli joutunut oven kohdalla tungoksessa Nikolai Vsevolodovitšin lähelle. On huomautettava, että tuon sunnuntaiaamuna tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen he eivät olleet toisiansa tavanneet eivätkä olleet vaihtaneet toistensa kanssa ainoatakaan sanaa. Näin miten he ovessa kohtasivat toisensa. Minusta näytti hetkisen siltä, että kumpikin heistä hetkeksi pysähtyi ja että he katselivat toisiansa hyvin omituisesti. Mutta sellaisessa väentungoksessahan saattoi hyvin erehtyäkin. Myöhemmin väitettiin, vieläpä aivan varmasti, että Liza oli muka huomattuaan Nikolai Vsevolodovitšin nopeasti kohottanut kätensä aivan tämän kasvojen tasalle ja olisi ehkä lyönytkin, jos tämä ei olisi ehtinyt väistää. Ehkä Lizaa ei miellyttänyt Nikolai Vsevolodovitšin ilme. Ehkä tämän huulilla asui vielä pilkallinen hymy, jonka Mavriki Nikolajevitšia koskeva välikohtaus oli aiheuttanut. Minun on myönnettävä, että minä ainakaan en huomannut mitään sellaista, mutta jotkut väittävät näin nähneensä, vaikka tuntuukin mahdottomalta, että väentungoksessa olisi voinut huomata sellaista. Ehkä jotkut todella näkivätkin jotakin. Mutta minä puolestani en ole sitä koskaan uskonut. Sen vain muistan, että Nikolai Vsevolodovitš oli tosin koko paluumatkan hieman kalpea.
Melkein näihin samoihin aikoihin ja ainakin tänä samana päivänä tapahtui vihdoinkin tuo Stepan Trofimovitšin ja Varvara Petrovnan kohtaaminen, jota Varvara Petrovna jo kauan oli pitänyt mielessään ja josta hän jo ennakolta oli ilmoittanut entiselle ystävällensä, vaikka olikin tätä kohtausta jostakin syystä yhä siirtänyt tuonnemmaksi. Se tapahtui Skvorešnikissa. Varvara Petrovna saapui maatilalleen hyvin puuhakkaana. Edellisenä päivänä oli päätetty lopullisesti, että juhla vietettäisiin aatelismarsalkanrouvan kodissa. Mutta Varvara Petrovna oli nokkelaälyisenä heti silloin oivaltanut, että kukaan ei voinut estää häntä pitämästä omaa tilaa jälkeenpäin Skvorešnikissa, jonne hän uudelleen saattoi kutsua koko kaupungin väen. Silloinhan vasta olisi tilaisuus todella arvostella kumman koti oli parempi ja kumman talossa osattiin ottaa vieraat paremmin vastaan sekä kummalla oli parempi juhlien järjestämisaisti. Häntä oli vaikea tuntea entisestään. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Tuosta luoksepääsemättömän kopeasta »ylhäisimmästä daamista» — (Stepan Trofimovitšin sanat) — hän oli muuttunut aivan tavalliseksi mielettömän huikentelevaiseksi maailmannaiseksi. Vaikka tämä olikin varmasti aivan pinnallista.
Tultuaan tyhjään taloonsa hän heti kulki läpi kaikkien huoneiden uskollisen ja vanhan Aleksei Jegorovitšin ja Fomuškan saattamana. Fomuška oli miespalvelija, joka jo oli nähnyt elämässään jos jotakin, ja koristelu oli hänen erikoisalojansa. Neuvoteltiin ja tutkittiin asioita, mitä huonekaluja olisi siirrettävä tänne kaupunkitalosta, mitä muita esineitä, kuten esim. tauluja, olisi tuotava; miten ne olisi sijoitettava, miten voitaisiin parhaiten käyttää hyödyksi kasvihuonetta ja kukkia; mihin pitäisi saada uudet oviverhot, mihin tarjoilu järjestettäisiin ja tulisiko sen tapahtua yhdessä vai kahdessa huoneessa y.m., y.m. Ja kesken kaikkein kiireisimpiä puuhiansa hänen päähänsä pälkähtikin samassa lähettää vaunut hakemaan Stepan Trofimovitšia.
Tämä oli jo ennakolta lähtövalmis. Joka päivä hän oli nimenomaan odottanut tällaista äkillistä kutsua. Vaunuihin istuutuessaan hän teki ristinmerkin. Olihan kysymyksessä hänen kohtalonsa. Ystävänsä hän kohtasi isossa vierashuoneessa. Tämä istui pienellä sohvalla ikkunakomerossa, pienen marmoripöydän ääressä, ja kädessään hän piti lyijykynää sekä paperia. Fomuška mittaili arsinakepillä sisäparvekkeen sekä ikkunain korkeutta, ja Varvara Petrovna itse merkitsi paperille numerot ja teki merkintöjänsä. Työtään keskeyttämättä hän nyökähdytti päätänsä Stepan Trofimovitšille, ja kun tämä murahti jonkinlaisen tervehdyksen, Varvara Petrovna kuin ohimennen ojensi hänelle kätensä ja katsahtamatta edes häneen osoitti hänelle istumapaikan vieressään.
— Istuin siinä ja odottelin viisi minuuttia »sydäntäni hilliten», — kertoi Stepan Trofimovitš tästä myöhemmin. — En nähnyt enää sitä naista, jonka olin tuntenut kahdenkymmenen vuoden ajan. Täysi vakaumukseni siitä, että kaikki oli nyt lopussa, antoi minulle voimaa, joka hämmästytti häntäkin. Vannon sen, hän oli ihmeissään lujuudestani tänä viime hetkenä.
Varvara Petrovna pani lyijykynänsä pöydälle ja käännähti nopeastiStepan Trofimovitšiin päin.
— Stepan Trofimovitš, minulla on teille asiaa. Olen varma siitä, että olette varannut joukon tyhjänkoreita lauseparsia ja sanasia jos jonkinlaisia, mutta eiköhän sittenkin olisi viisainta käydä käsiksi suoraan asiaan, eikö niin?
Stepan Trofimovitš hätkähti. Varvara Petrovna näytti tahtovan heti alussa tähdentää äänilajiansa. Mitä seuraisikaan myöhemmin.
— Odottakaahan, vaiti, antakaa minun puhua ensin, ja sitten vasta on teidän vuoronne. Vaikka oikeastaan en tiedä, voisiko teillä ollakaan mitään sanottavaa? — hän jatkoi kiihkeän nopeassa tahdissa. — Pyhä velvollisuuteni on maksaa teille vuodessa tuhatkaksisataa ruplaa eläkettä kuolemaanne saakka. Tai miksi suotta puhumme »pyhästä velvollisuudesta», sanokaamme suoraan: »sopimuksen mukaan», sehän on paljon todenmukaisempaa, eikö totta? Jos haluatte, teemme kirjallisen sopimuksen. Kuolemani varalta olen antanut erikoismääräyksiä. Mutta kaiken tämän lisäksihän te nykyjään saatte minulta vapaan asunnon, ruoan ja palvelusväkeä. Katsotaan, mitä kaikki tämä tekee rahassa. Tuhatviisisataa ruplaa, eikö niin? Jos vielä satunnaisiin menoihin laskemme kolmesataa, saamme tasan kolmetuhatta ruplaa. Riittääkö se vuodessa? Ei siinä ainakaan pitäisi olla liian vähän? Ja jos sattuisi joitakin aivan odottamattomia menoja, voitte -saada lisääkin. Kas niin, ottakaa rahat, lähettäkää palvelusväkeni tänne ja eläkää missä ja miten teitä suinkin haluttaa, joko Pietarissa, Moskovassa, ulkomailla tai vaikkapa täälläkin, mutta ei vain enää minun kodissani. Kuulittehan?
— Ei ole niinkään kauan siitä, kuin noilta samoilta huulilta kajahti toisenlainen, vaikkakin yhtä itsepintainen ja äkillisyydessään outo vaatimus kuin tämäkin, — virkkoi Stepan Trofimovitš hitaasti ja surullisen selvästi. — Olen alistunut… olen hypännyt hyppyni teidän mieliksenne. Oui, la comparaison peut être permise. C'était comme un petit cosaque du Don, qui saulait sur sa propre tombe. [Niin, vertailu sallittaneen. Olinpahan kuin pieni Donin kasakka, joka hyppeli oman hautansa partaalla.] Nyt…
— Vaietkaahan, Stepan Trofimovitš. Te olette niin kauhean monisanainen. Ette te ole »hypännyt», vaan tulitte vastaani uusi kaulaliina kaulassa, hienoissa pukimissa, uuden uutukaiset hansikkaat käsissä, voideltuna ja hajuvesillä pirskoitettuna. Turhaa on väittää, että te ette muka olisi mielellänne silloin tahtonut mennä naimisiin. Se aikomuksennehan suorastaan säteili kasvoiltanne ja uskokaa pois, se ei pukenut teitä lainkaan. En tosin huomauttanut siitä silloin, vaan vaikenin hienotunteisesti. Mutta te olitte valmis, olitte valmis menemään naimisiin, vaikka kirjoittelittekin salaa sellaisia ruokottomuuksia sekä minusta että morsiamestanne. Nyt on asia aivan toinen. No, mitä pyhittää tuocosaque du Donmuka jossakin hautanne partaalla? En ymmärrä vertaustanne. Ei teidän pidä kuolla, päinvastoin eläkää, eläkää niin kauan kuin suinkin jaksatte, minuahan se vain ilahduttaisi.
— Vanhainkodissako?
— Vanhainkodissa? Ei mennä vanhainkotiin kun on kolmentuhannen tulot. Totta kyllä, — Varvara Petrovna naurahti, — taisin mainita kerran Pjotr Stepanovitšille leikilläni jotakin vanhainkodista. Niin, mutta se onkin sellainen vanhainkoti, josta kannattaa puhua. Siellä on vain hyvin arvokkaita henkilöitä, everstejä, ja nyt sinne kuuluu pyrkivän muudan kenraalikin. Jos viette sinne muassanne kaikki rahanne, niin saatte elää siellä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, saatte siellä kaiken, mitä tarvitsettekin. Siellähän te voitte antautua tieteellennekin, ja siellä te aina saatte jonkun kumppaniksennepréférence'iin…
—Passons. [Jättäkäämme tämä.]
—Passons?— Varvara Petrovnaan tämä sattui pahasti. — Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää. Olen ilmaissut teille tahtoni, ja tästä lähtien tiemme eroavat lopullisesti.
— Tässäkö kaikki? Kaikki, mitä on jäänyt jäljelle kahdenkymmenen vuoden ajalta? Ovatko nämä viimeiset jäähyväisemme?
— Te rakastatte suuria eleitä. Stepan Trofimovitš. — Nykyjään sellainen ei ole muodissa. Nykyjään puhutaan tosin raa'asti, mutta yksinkertaisesti. Enkö koskaan pääse rauhaan näistä »kahdestakymmenestä vuodesta»! Kaksikymmentä vuotta kestänyttä kahden ihmisen itserakkautta, eikä mitään muuta. Yksistään jo nuo kirjeenne, jotka olette minulle osoittanut, niitä ei ole kirjoitettu minulle, vaan — jälkimaailmalle. Te olette stilisti ettekä ystävä. Ystävyys — se on vain kaunis sana, ja itse asiassa ystävä on ystävälle vain — likaveden kaatopaikka.
— Herra Jumala, mikä joukko lamattuja sanoja! Ulkoa opittua läksyä! Joko ne ovat ehtineet pukea teidätkin omaan virkapukuunsa! Tekin iloitsette nyt, tekin lähentelette aurinkoa!Chère, chère, hernerokastako olette myynyt — vapautenne.
— En minä ole papukaija, joka toistelee muiden puhetta, — Varvara Petrovna tulistui. — Saatte uskoa, että minulle itsellenikin on voinut karttua ajan mittaan sanoja. Mitä olette te näinä kahtenakymmenenä vuotena tehnyt hyväkseni? Te ette antanut edes luettavakseni niitä kirjoja, joita itse tilasin teille ja jotka teidän puolestanne varmasti olisivat jääneet avaamattomiksi, ellei kirjansitoja olisi sitä tehnyt. Mitä annoitte te luettavakseni, kun ensi aikoina pyysin ohjaustanne? Aina vain Capefigue'ia ja Capefigue'ia eikä muuta mitään. Te katselitte kademielin kehitystäni ja koetitte suorastaan ehkäistäkin sitä. Ja sillä välin kuitenkin koko maailma nauroi teille. Täytynee tunnustaa, etten koskaan ole pitänyt teitä minään muuna kuin kirjallisuuskriitikkona. Kun paluumatkalla Pietarista silloin ilmoitin teille, että aion ruveta julkaisemaan aikakauslehteä, jolle olisin pyhittänyt koko elämäni, te katsahditte minuun ivallisesti ja kävitte ylimielisen kopeaksi.
— Enhän minä sen vuoksi… Mehän pelkäsimme silloin vainoa…
— Sen vuoksi juuri. Ettehän te Pietarissa mitenkään voinut pelätä vainoa. Muistatte kai miten te silloin helmikuussa, kun saapui tieto miten te silloin aivan säikähtyneenä juoksitte luokseni ja vaaditte minulta todistusta kirjeen muodossa, kirjeen, josta olisi käynyt selville, että tuo aiottu aikakauslehti ei liikuttanut teitä vähääkään ja että nuorta väkeä kävi yksinomaan minun eikä teidän luonanne ja että te olitte vain kotiopettaja, jonka oli pakko asua edelleen talossani, koska hän ei ollut saanut palkkaansa. Eikö asia ollut näin? Muistatteko sen? Kyllä te olette osannut elämässänne kunnostautua, Stepan Trofimovitš!
— Se oli vain satunnainen heikkouden hetki, olimmehan kahden, — parahti Stepan Trofimovitš tuskissaan. — Voimmeko nyt katkaista kaiken yksistään noiden vähäpätöisten seikkain vuoksi? Eikö näiden monen vuoden aikana ole jäänyt mitään ehjää välillemme?
— Te olette hyvin käytännöllinen. Tahdotte aina, että minä olisin teille mahdollisimman paljon velkaa. Kun te tulitte ulkomailta, te katselitte minuun hyvin alentuvaisesti ettekä antanut minun puhua sanaakaan, mutta kun minä lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani aloin myös puhua madonnaa koskevista vaikutelmistani, te ette edes kuunnellut minua, vaan hymähtelitte pilkallisesti kaulaliinaanne, ikäänkuin minä en olisi kyennyt tuntemaan samoin kuin tekin…
— Ei se voinut olla noin, varmaankin minä… J'ai oublié. [Olen unohtanut.]
— Sitä se oli. Ja oliko tuossa kaikessa edes mitään kehuttavaa. Kaikkihan on pelkkää lorua ja mielikuvitusta Nykyjään ei kukaan ole enää madonnasta haltioissaan, eivätkä muut kuin tuollaiset piintyneet ukonrahjukset hukkaa enää aikaansa sellaiseen. Se on todistettu.
— Onko jo todistettukin?
Se ei kelpaa mihinkään. Tämä tuoppi on tarpeellinen, koska siihen voi kaataa vettä, tämä lyijykynä on hyödyllinen, koska sillä voi kirjoittaa, mitä kulloinkin tahtoo. Mutta mitä tekee naiskasvoilla, jotka vielä kaiken lisäksi ovat luonnollisia kasvoja rumemmat. Piirustakaapa omena ja pankaa sen viereen oikea omena, — kumman niistä otatte mieluummin? Te ette ainakaan erehtyisi. Kas, siinä ovat kaikki teorianne, sen jälkeen kuin vapaan tutkimuksen ensi säde on päässyt niihin tunkeutumaan.
— Aivan niin, aivan niin.
— Te hymähditte pilkallisesti. Mitä puhuittekaan te minulle esimerkiksi almusta? Mutta nautinto, jota almunjakaja tuntee, on ylpeän ja epäsiveellisen ihmisen nautintoa, rikkaan nauttimista rikkaudestaan, vallastaan ja siitä ylemmyyden tunteesta, joka syntyy hänessä hänen verratessaan itseänsä kerjäläiseen. Almu demoralisoi sekä almuni antajan että almun saajan, ja kaiken lisäksi se ei suinkaan vähennä, vaan päinvastoin edistää köyhyyttä. Laiskurit, jotka eivät halua tehdä työtä, hyörivät almunjakajien ympärillä kuten pelurit pelipöydän ääressä voiton toivossa. Ja ne rovot, jotka köyhille heitetään, eivät riitä nimeksikään, ei sadannelle osallekaan heistä. Paljonkohan tekään olette oikeastaan jakanut elämässänne toisille? Enintään kahdeksankymmentä kopeekkaa, muistelkaapa tarkoin. Muistatteko, milloin viimeksi annoitte almun? Siitä on jo varmasti pari vuotta, ellei siitä ole jo neljäkin. Te saarnaatte aina omaanne ja olette vain haitaksi asian kululle. Nykyaikaisessakaan yhteiskunnassa laki ei saisi enää sallia almun antamista. Uudessa yhteiskunnassa ei tule lainkaan olemaan köyhiä.
— Oo, mikä määrä toisten sanoja!! Vai olette te jo uudessa yhteiskunnassa saakka! Onneton, Jumala teitä armahtakoon!
— Siellä ollaan, Stepan Trofimovitš. Tarkoin te olettekin koettanut pitää minulta piilossa kaikki uudet aatteet, joista nykyjään jokainen on selvillä, ja kaiken tämän te olette tehnyt, koska olette kadehtinut minua ja koska olette tahtonut saada ylivallan. Nyt tuo Julijakin on jo sata virstaa minua edellä. Mutta nyt minunkin silmäni ovat vihdoinkin auenneet. Olen kuitenkin puolustanut teitä, sikäli kuin olen voinut; kaikki syyttävät teitä.
— Riittää! — Stepan Trofimovitš yritti taas nousta paikaltaan. — Riittää! Mitä voisinkaan toivottaa teille muuta, kuin että tulisitte katumukseen.
— Istukaa hetkeksi, Stepan Trofimovitš. Minun on kysyttävä teiltä jotakin. Te olette saanut kai kutsun tulla esitelmöimään kirjalliseen matineaamme. Kaikki tämä on tapahtunut minun toimestani. Sanokaahan, mistä olette aikonut luennoida?
— Kas juuri siitä kuningatarten kuningattaresta, tuosta ihmiskunnan ihanteesta, Sikstiiniläisestä madonnasta, joka teidän mielestänne ei ole edes tuopin eikä edes lyijykynänkään arvoinen.
— Ettekö siis esitelmöiköön historiallisesta aiheesta? — Varvara Petrovna oli pettynyt. – Mutta ettehän te saa kuulijoita. Aina te vain tuosta madonnastanne! Kannattaako vaivaa puhua sellaisesta, mikä saa kaikki ihmiset torkkumaan? Saatte uskoa, Stepan Trofimovitš, että tarkoitan vain teidän parastanne. Miten paljon parempi olisi, jos ottaisitte aiheeksenne jonkin hauskan keskiaikaisen hovijutun, vaikkapa vain Espanjan historiasta, jonkin juorujutun, johon itse voisitte vielä lisätä jotakin ja höystää sitä omilla sukkeluuksillanne. Siellähän oli loistava hovi ja loistavat naiset, myrkytyksiä… Karmazinov sanoi, että on ihmeellistä, jollei Espanjankaan historiasta löydä huvittavia aiheita.
— Karmazinov, tuo itsensä tyhjäksi kirjoittanut hölmö, etsii muka minua varten teemoja.
—- Karmazinov, tuo melkeinpä voisi sanoa »valtiollinen äly». Olette liian teräväkielinen tänään, Stepan Trofimovitš.
— Teidän Karmazinovinne — on vanha, itsensä tyhjäksi kirjoittanut pahasisuinen ämmä!Chère, chère, hyvä Jumala, kuinka pian olette madaltunut heidän orjaksensa!
— En voi tosin vieläkään oikein sietää hänen pöyhkeilyänsä, mutta tunnustan kuitenkin hänen älynsä. Sanon vielä kerran, puolustin teitä sikäli kuin voin. Ja minkä vuoksi on aina saatettava itsensä naurunalaiseksi ja ikäväksi. Päinvastoin teidän olisi syytä, kuten ainakin kuluneen vuosisadan edustajan, astua puhujalavalle arvokas hymy huulillanne. Kertoisitte heille älykkäästi kolmisen juttua, siten kuin te yksin osaatte kertoa. Olkoonpa, että olettekin jo vanhus, kuluneen vuosisadan edustaja, joka on jäänyt heistä jälkeen, olkoon niin, mutta kun te itse myönnätte tämän hymyilyllänne jo esipuheessanne, niin kaikki huomaavat, että te olette herttaisen hyvä ja henkevä sirpale muinaisuutta… Sanalla sanoen, vanhan polven mies, mutta sentään niin avarakatseinen, että kykenee itse näkemään kaikkien niiden käsitysten järjettömyyden, käsitysten, joita itse on aina ennen pitänyt oikeina. Tehkää mielikseni, pyydän teitä.
— Riittää,chère!Älkää pyytäkö sitä, minä en voi. Pidän luentoni Madonnasta ja nostatan myrskyn, joka musertaa heidät kaikki, tai sitten vain yksin minut!
— Varmasti teidät yksin, Stepan Trofimovitš!
— Se olkoon sitten osani. Olen kertova heille siitä alhaisesta orjasta, siitä löyhkäävästä ja irstaasta lakeijasta, joka ensimmäisenä on kohoava portaille sakset käsissä ja joka on repäisevä rikki ylevän ihanteen jumalalliset kasvot, tasa-arvoisuuden, kateuden ja… ruoansulatuksen nimessä Kajahtakoon silloin kiroukseni ja sitten… sitten…
— Hullujenhuoneeseenko?
— Ehkä sinnekin. Mutta joka tapauksessa tulkoon minusta sitten joko voittaja tai voitettu, minä kuitenkin jo samana iltana otan matkareppuni, kerjäläisreppuni, luovun kaikesta, kaikista lahjoistanne ja eläkkeistänne, sekä nykyisistä että tulevista, ja lähden jalkaisin jonnekin, joko viettääkseni loppuikäni kauppiasperheen kotiopettajana tai kuollakseni jonnekin lauta-aidan kupeelle nälkään. Se on sanottu!Alea jacta est.
Stepan Trofimovitš kohottautui uudelleen istualtaan.
— Olen jo vuosikausia ollut varma siitä, — huomautti Varvara Petrovna silmät välkehtien ja hänkin nousten seisoalleen, — että te elättekin yksinomaan vain sitä varten, että lopulta voisitte häväistä minut ja saattaa kotini huonoon huutoon. Mitä te oikeastaan tarkoitatte puheellanne kauppiaan kotiopettajan toimesta ja kuolemasta lauta-aidan kupeeseen? Pelkkää ilkeämielistä herjausta eikä mitään muuta!
— Te olette aina halveksinut minua. Mutta minäpä päätänkin päiväni, kuten ainakin naiselleen uskollinen ritari, sillä teidän mielipiteenne on minulle ollut aina kaikista kallein. Tästä hetkestä alkaen en ota vastaan teiltä enää mitään.
En tavoittele omaa etuani ja kunnioitan teitä vilpittömästi.
— Kuinka typerää!
— Te ette ole koskaan kunnioittanut minua. Minulla on tosin voinut olla suunnaton määrä heikkouksia. Niinpä tosiaan, olen ollut teidän syöttiläänänne, — käytän nihilismin kieltä,— mutta sittenkään ei syöttiläänä oleminen ole koskaan ollut menettelyjen! korkeimpana periaatteena. Se on käynyt aivan itsestään, en itsekään oikein tiedä, miten se on vienyt siihen… Olen aina luullut, että välillämme olisi ollut jotakin korkeampaakin kuin pelkkä — syöminen, enkä koskaan… en koskaan ole tahtonut olla — roisto! Matkaan siis, että asia tulisi autetuksi! Myöhäiselle matkalle! Nyt on jo syksymyöhä, sumu peittää pellot, hyinen härmävanhus kattaa tulevan tieni, ja tuuli tuiverrellen muistuttaa läheisestä haudastani… Mutta matkaan, matkaan siis, uutta tietäni pitkin…
»Täynnä rakkautta puhtahinta, lempihaaveellensa uskollisna…»
Oo, hyvästi, haaveeni! Kaksikymmentä vuotta!Alea jacta est!— Hänen kasvonsa olivat aivan märät kyynelistä, jotka olivat purskahtaneet esiin. Hän otti hattunsa.
— En ymmärrä latinaa, — virkkoi Varvara Petrovna yrittäen hillitä itseänsä.
Kukapa sen oikein tiennee, ehkä itku ei ollut kaukana hänelläkään, mutta suuttumus ja oikutteluhalu saivat kuitenkin voiton.
— Tiedän varmasti vain sen, että kaikki tuo on vain pelkkää oikuttelua. Ette te koskaan kykene panemaan uhkauksianne toimeen, uhkauksianne, jotka ovat vain pelkkää egoismia. Ette te mene minnekään, ette minnekään — kauppiaan luo, vaan yksinkertaisesti päätätte päivänne minun luonani, otatte kauniisti vastaan eläkkeenne ja keräätte edelleenkin tiistaisin ympärillenne nuo jonninjoutavat ystävänne. Hyvästi, Stepan Trofimovitš.
—Alea jacta est!— Stepan Trofimovitš kumarsi syvään ja lähti kotiinsa melkein puolikuolleena mielenliikutuksesta.