Pjotr Stepanovitš puuhissaan.
Juhlapäivästä oli nyt lopullisesti sovittu, mutta von Lembke kävi vain yhä surullisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Häntä ahdistivat merkilliset turmiota ennustavat aavistelut, mikä oli omiaan tekemään Julija Mihailovnan sangen levottomaksi. Tosin ei kaikki ollutkaan, kuten olla piti. Entinen lauhkea kuvernöörimme oli jättänyt hallinnolliset asiat hieman rempalleen. Par'aikaa uhkasi kolera, joissakin paikoin oli ilmennyt pahaa eläinruttoa, kaiken kesää raivosi sekä kaupungeissa että isoissa kirkonkylissä tulipaloja, ja, mikä pahinta, kansaan oli yhä syvemmälle syöpynyt typerä epäluulo, että nämä palot olivat — murhapolttoja. Ryöstöjäkin oli tapahtunut entiseen verraten kahta enemmän. Mutta olihan tämä niin perin tavallista, eikä yksin tämä suinkaan olisi häirinnytkään näihin asti aina niin perin onnellisen Andrei Antonovitšin rauhaa, jollei olisi ilmennyt lisäksi vielä muita, paljon painavampia syitä.
Eniten Julija Mihailovnaa ihmetytti se, että hänen miehensä kävi päivä päivältä yhä vaiteliaammaksi ja, mikä merkillisintä, samalla myös yhä umpimielisemmäksi. Ja mitäpä olisi luullut hänellä olevan salattavaa? Andrei Antonovitš tosin hyvin harvoin missään asiassa intti vastaan. Hän oli aina taipunut täydellisesti vaimonsa tahtoon. Tämän vaatimuksesta hän oli muun muassa pari kolme kertaa tarttunut sangen uskallettuihin milteipä lainvastaisiinkin keinoihin laajentaakseen kuvernöörin hallintovaltaa. Tässä samassa tarkoituksessa oli oltu parisen kertaa jo suorastaan pahaaennustavan leväperäisiä: joillekuille sellaisille henkilöille, jotka oikeastaan olisivat ansainneet tuomion ja Siperian, oli pelkästään vain Julija Mihailovnan vaatimuksesta ehdotettu annettavaksi — lahjapalkkioita. Erinäisiin valituksiin oli päätetty myös kerta kaikkiaan olla vastaamatta. Mutta kaikesta tästä saatiin tietää vasta myöhemmin. Lembke allekirjoitti kuuliaisesti kaikki päätökset eikä koskaan tullut edes tarkemmin ajatelleeksi, missä määrin hänen vaimollaan oli oikeus sekaantua asioihin, joiden hoito oikeastaan kuului hänen omiin velvollisuuksiinsa. Mutta sen sijaan hän joskus kyllä saattoi nousta takajaloilleen aivan »jonninjoutavista pikkuseikoista», mikä Julija Mihailovnaa suuresti ihmetytti. Vaikka saattoihan hyvin ymmärtää, että hän palkaksi kuuliaisuudessa vietetyistä päivistä tunsi myös joskus tarvetta kapinoida edes pienen pienoisen hetken. Vaikka Julija Mihailovna olikin sangen teräväjärkinen nainen, hän ei valitettavasti kuitenkaan ymmärtänyt täysin miehensä jalon luonteen jaloa hienopiirteisyyttä. Voi, hänen harrastuksensa olivat tällä kertaa niin kokonaan toisaalla, ja senvuoksihan juuri ne monet väärinkäsitykset syntyivätkin.
Minun on aivan mahdotonta, enkä osaakaan, ruveta kertomaan eräänlaisia asioita. Velvollisuuksiin! ei myöskään kuulu hallinnollisten erehdysten arvosteleminen, ja senvuoksi syrjäytänkin kokonaan hallinnollisen puolen. Koska kerran olen ryhtynyt kirjoittamaan kronikkaa, olen samalla myös sitoutunut suorittamaan toisenlaisia tehtäviä, Sitäpaitsi kuvernementtimme asioita on vielä paljonkin tuleva päivänvaloon kunhan vain jaksamme hieman odottaa. Muutamista seikoista en kuitenkaan saata olla puhumatta.
Mainitkaamme vielä pari sanaa Julija Mihailovnasta. Tämä naisparka (minun on häntä kovin sääli) olisi kyllä muutenkin saavuttanut kaiken sen, mikä häntä viekoitteli ja veti puoleensa (maine y.m.s.), vieläpä paljon vähemmällä pauhulla ja eksentrisyydellä, kuin mihin hän jo ensi askelellaan heittäytyi. Lieneekö hänessä runollinen mieli pyrkinyt pursumaan yli äyräidensä, vai johtuiko kaikki tämä ehkä hänen aikaisimmassa nuoruudessaan kärsimistään epäonnistumisista, niin että hän nyt, kun kohtalon lehti oli kääntynyt, tunsi olevansa aivan kuin johonkin erikoistehtävään valittu, melkeinpä kuin Herran voideltu, jonka ylle »tulen liekki oli leimahtanut», mutta tuossa liekissähän se vaara juuri piilikin. Tällainen liekki ei olekaan mikään irtopalmikko, joka sopii koristamaan minkä naisen päätä tahansa. Mutta tuskin kenenkään on tätä seikkaa niin vaikeata uskoa kuin juuri naisen. Hän ei ole kuulevinansakaan muita kuin niitä, jotka häntä osaavat yllyttää. Ja Julija Mihailovnaa yllytettiin joka puolelta. Tämä raukka joutui mitä erilaisimpien vaikutusten ristituleen ja piti koko ajan itseään jonakin erikoisuutena. Monen onnenonkijan onnistui lämmitellä käsiään hänen lähettyvillään, ja nämä kyllä osasivat käyttää hyväkseen hänen vilpittömyyttään tänä hänen lyhyenä kuvernöörikautenaan, ja mikä sekasotku syntyäkään tuosta n.s. itsenäisyydestä. Häntä miellytti yhtä hyvin sekä suurtilallisuus että aristokraattinen elementti, sekä kuvernöörin hallintovallan laajentaminen että demokraattinen elementti, sekä uudet laitokset että järjestys, vapaa-ajattelu, sosialistiset aatepahaiset, sekä aristokraattisen salongin hillitty sävy että häntä ympäröivän nuorison melkeinpä jo teetuvan tapoja muistuttava ujostelemattomuus. Hänen korkein halunsa oli luoda ympärilleen onnea ja sovittaa kaikki sovittamaton, s.o. saada kaikki ihmiset yhtymään vain hänen oman persoonansa ihailuun. Hänellä oli suosikkejakin. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš, joka käytti valttinaan mitä räikeintä imartelua. Tälle Julija Mihailovna oli erikoisen suosiollinen. Tämä nuori mies viehätti häntä eräästä toisestakin syystä, mikä syy tosin oli perin kummallinen, mutta kuitenkin niin kuvaava tälle naisparalle. Julija Mihailovna uskoi, että Pjotr Stepanovitš kerran vielä paljastaisi hänelle valtiollisen salaliiton. Vaikka tällainen tuntuukin mahdottomalta, niin asia oli kuitenkin näin. Hänestä nimittäin näytti kuin näyttikin siltä, että kuvernementissa täytyi piillä jokin valtiollinen salaseura. Pjotr Stepanovitš oli itse saanut tämän merkillisen luulon juurtumaan häneen vain yhä syvemmälle toiselta puolen eräänlaisista asioista vaikenemalla, toiselta puolen taas eräillä viittailuillaan. Julija Mihailovna uskoi näet, että Pjotr Stepanovitšilla oli suhteita kaikkialla Venäjän vallankumouksellisten verkostossa, mutta että tämä oli häntä kohtaan ehdottomasti vilpitön, jopa että tämä suorastaan jumaloi häntä. Salaliiton ilmituleminen, Pietarista odotettavissa oleva kiitollisuudenosoitus, tuleva loistava virkaura, vaikuttaminen »lempeydellä» nuorisoon, joka siten voitaisiin estää menemästä äärimmäisyyksiin, kaikki tämä saattoi yht'aikaa mahtua hänen fantastiseen päähänsä. Olihan hän jo pelastanut, saanut Pjotr Stepanovitšinkin alistumaan. Tästä hän muuten oli aivan varma, miksi hän ei olisi samoin voinut pelastaa minuakin. Ei yksikään heistä saisi joutua turmioon, hän on pelastava heidät kaikki. Hän jakaa heidät eri ryhmiin, hän tiedoittaa heistä kustakin erikseen ylimpään paikkaan… hän on oleva itse oikeamielisyys, ja silloin ehkä historia sekä koko venäläinen liberalismi on vielä kerran siunaava hänen nimeänsä. Ja salaliittohan tulee joka tapauksessa paljastetuksi. Saadaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla…
Mutta kuitenkin olisi ollut varsin välttämätöntä, että Andrei Antonovitš olisi, vaikkapa vain juhlan ajaksi, edes hieman piristynyt. Häntä oli välttämättä jotenkin ilahdutettava ja samalla rauhoitettava. Tässä tarkoituksessa Pjotr Stepanovitš sai komennuksen lähteä tämän luo, ja Julija Mihailovna uskoi varmasti hänen jollakin tunnetulla rauhoittamiskeinollaan saavan Andrei Antonovitšin temmatuksi edes hetkeksi alakuloisuuden pauloista. Pjotr Stepanovitšillahan saattoi olla jotakin ilmoitettavaa, ja tuntuihan aina paremmalta saada kuulla kaikki suoraan silminnäkijältä. Julija Mihailovna luotti täydellisesti Pjotr Stepanovitšin joustavuuteen. Tämä ei tosin ollut käynyt pitkään aikaan von Lembken työhuoneessa, ja nytkin hän sattui lennähtämään sinne juuri sellaisena hetkenä, jolloin potilas oli erikoisen kireässä mielenvireessä.
Oli tapahtunut jotakin, jota herra von Lembke ei mitenkään saattanut käsittää mahdolliseksi. Siinä piirikunnassa, jossa Pjotr Stepanovitš muuten oli juuri äsken juhlinut, muudan aliluutnantti oli saanut lähimmältä päälliköltään suullisen muistutuksen. Tämä oli tapahtunut koko komppanian läsnäollessa. Aliluutnantti oli vielä nuori, äsken Pietarista saapunut, oli aina ollut vaitelias ja yrmeä, jopa mahtailevakin, vaikka olikin kasvultansa pieni, varreltansa lihavahko sekä punaposkinen. Hän ei ollut jaksanut kestää häväistystä, vaan oli hyökännyt päin komentajaa pää oudosti kallellansa ja omituisesti vingahdellen mikä oli juuri eniten hämmästyttänyt komppaniaa, lyödä läimähdyttänyt päällikköänsä sekä puraissut tätä olkapäähän. Töin tuskin hänet oli saatu tästä irroitetuksi. Ei ollut epäilemistäkään: mies oli tietenkin menettänyt järkensä, ainakin jälkeenpäin väitettiin, että nuori mies oli viime aikoina useamman kerran tehnyt itsensä syylliseksi mitä mahdottomimpiin tekoihin. Hän oli muun muassa kerran heittänyt ulos asunnostaan kaksi isäntäväkensä pyhäinkuvaa, joista toisen hän oli ensin lyönyt kirveellä aivan säpäleiksi. Omassa huoneessaan hän taas oli kolmelle eri telineelle asettanut yhdelle Vogtin, toiselle Moleschottin ja kolmannelle Büchnerin teokset, niin että niistä kukin muodosti ikäänkuin saarnatuolin, ja kunkin sellaisen eteen hän oli sytyttänyt vahakynttilän. Mikäli voi päätellä kirjoista, joita oli hänen huoneessaan, hän oli kaiketi lukenut paljon. Jos hän olisi omistanut viisikymmentätuhatta frangia, niin hän olisi varmasti purjehtinut jonnekin Marquesas-saaristoon, kuten se »kadetti», jota herra Herzen niin humoristisesti on kuvannut eräässä teoksessaan. Kun aliluutnantti oli vangittu, hänen huoneestaan oli löydetty kokonainen kimppu mitä hillittömimpiä julistuksia.
Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään, eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin. Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, — kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä mielenkiintoisen monimutkaiselta.
Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin. Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville, hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista, olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa — he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.
Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista. Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä kanssa.
O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?
Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan vääristyivät.
— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, — ettekä te… herra saa…
— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?
— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä lähtien enää sietää teidänsans façon'ianneja pyydän teitä pitämään mielessänne…
— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!
— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette saa…
Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan. Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut, että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.
— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän ainakin tämmöisistä muodollisuuksista… Julija Mihailovnahan kohtelee minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän? — huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan, rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.
Lembke punastui hämmennyksissään.
— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.
— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita, mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!
Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.
— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen: ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku… ne ovat suorastaan… suorastaan… suorastaan… piru oikein tietää, mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksisans que cela paraisse! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä, niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti. Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken, mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te… No, mutta riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa, mutta te olette tänään niin…
Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan pingoittunut ja surullinen ilme.
— En minä ole tänään… minä vain muuten… aina vain ikävyyksiä, — hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö tapananne lennähtää noin…joskus, kun on asioita, niin…
— Tavat ovat minulla aina samat…
— Tiedän sen ja uskon, että te aivan tarkoituksettomasti, mutta joskus, kun on kiireitä… istukaahan.
Pjotr Stepanovitš asettui mukavasti sohvalle ja oli melkein jo samassa hetkessä istuessaan vetänyt jalkansakin alleen.
– Mitä kiireitä teillä nyt on? Ettehän vain tarkoita näitä? — Hän osoitti julistuksia. — Tällaisia lehtisiä voin hankkia teille kuinka paljon tahansa, jo H:skin kuvernementissa minulla oli kunnia tutustua niihin.
— Siis silloin, kun te oleskelitte siellä?
— Tietenkin silloin eikä sieltä poistuttuani. Yhdessä oli vinjettikin, ylös oli piirretty kirves. Sallittehan — hän otti julistuksen, — no niin onhan tässäkin kirves. Aivan tarkalleen sama.
— Niin, kirves. Näettehän selvästi: kirves.
— Niin, kirvestäkö säikähditte?
— En minä kirvestä… en minä säikähtänyt, mutta on asioita… asia on semmoinen, tässä on seikkoja…
— Minkälaisia? Tarkoitatteko niitä, joita tehtaalta tuotiin? Ohoo! Mutta tiedättekö, että tuossa tehtaassa työmiehet itse rupeavat pian kirjoittelemaan julistuksia.
— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.
— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi toimia vanhan tavan mukaan.
— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.
— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä olisi koko juttu selvä.
— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus tehtiin.
— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.
— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja toiseksi… — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää häneltä jotakin uutta.
— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa:Kirkas sielu!Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin,Kirkas sielu, toden totta. Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut esiin?
— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.
— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.
— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja luki ääneen runon:
Syntyjään ei ollut suuri, rahvaaseen vei sukujuuri. Mutta tsaarin kostotöistä, aateliston pakkovöistä tarpeen sai ja teille lähti, joill' on tyrmä johtotähti: Haastoi vapautta uutta, veljein yhdenvertaisuutta.
Vastarinnan lipun nosti. Paollansa maasti osti suojan tsaarin pyöveliltä, ruoskalta ja pihtimiltä. Kansa, sorron painon alla, kapinoimaan kaikkialla oli valmis. Taškentissa, — Smolenskissa mielet kuohui.
Ylioppilasta kotiin vartoi kaikki suuriin sotiin: lyömään aateliston kasaan, maassa omaisuudet tasaan jakamaan ja pakottamaan hornan suureen tuuttiin samaan kirkot, vihkimiset, perheet — ajan menneen julkierheet.
[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]
— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisiPjotr Stepanovitš.
— Te kai tunnette tuon upseerinkin?
— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.
— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.
— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?
— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta…
— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä, sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt, jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä suosittelevansa rehellistä miestä… Mutta kaikki tämä hiiteen, ja tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.
— Syytäisitte? Hm… Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.
Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen jalkansa toisen yli.
Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä esimerkiksi (hän osoitti sormellaanKirkasta sielua), minä vaikenin, ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi, koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään. En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä, tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt… nyt, kun nämä hölmöt… nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään pitää piilossa… nämä hölmöt kuitenkin, minä… minä… no niin, minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta, erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa, hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä… Sillä ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän sarkastisesti ja kärsimättömästi.
Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija Mihailovnan ympärillä hääriessään.
— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata uteliaisuutensa.
— Tämä on… tämä on… piru… Enhän minä ole syypää siihen, että luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä… lahjakkaana, se on, joka ymmärtää… piru…
Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.
— Ettekö te jo viimeinkin ymmärrä, — hän jatkoi, — ettekö ymmärrä, että ilmaistessani hänen nimensä teille jätän hänet niin sanoakseni teidän käsiinne, petän hänet, eikö totta? Eikö totta?
— Mutta enhän minä voi mitenkään asiata arvata, ellette te voi sitä ilmaista?
— Siinäpä se, aina te osaatte yllättää tuolla teidän logiikallanne, piru… no niin, piru… tämä »kirkas sielu», tämä »ylioppilas» on — Šatov. Kas siinä kaikki!
— Šatov? Kuinka niin Šatov?
— Šatov on juuri se »ylioppilas», josta tässä mainitaan. Hän asuu täällä, on entinen maaorja, sama mies, joka äsken antoi korvapuustin..
— Tiedän, kyllä tiedän! — Lembke siristi silmiään. — Mutta sallinette kysyä, mistä häntä oikeastaan syytetään ja mitä te oikeastaan hänen puolestaan tahdotte saada toimeksi?
— Minähän tahdon hänet pelastaa, ettekö ymmärrä. Olenhan tuntenut hänet kahdeksan vuotta, olen ehkä ollut hänen ystävänsäkin. – Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiihoittunut. — Mutta enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä entisestä elämästäni, — hän viittasi kädellään, kaikki tämä ei ole yhtään mitään, kaikkiaan heitä on kolme ja puoli miestä, ja jos otetaan ulkomailla olevat lukuun, niin sittenkään tuskin saadaan heitä kymmentä kokoon, ja mikä on pääasia — olen aina luottanut humaanisuuteenne, järkeenne. Te ymmärrätte kaiken ja osaatte esittää asian sen oikeassa valossa eikä Jumala ties jonakin merkillisyytenä, vain mielettömän houkkion typeränä haaveena… syynä ovat onnettomuudet, huomatkaa se, pitkäaikaiset onnettomuudet, eikä, piru sen tietää, mikään tuiki olematon valtiollinen salaliitto…
Hän oli melkein hengästynyt.
— Hm. Huomaan, että hän on syyllinen noihin kirvesjulistuksiin, — päätteli Lembke melkeinpä suurenmoisen ylevämielisesti, — mutta katsokaahan, jos hän olisi ainoa, niin miten hän yksin olisi saattanut levitellä niitä sekä täällä että maaseuduilla, vieläpä H:skin kuvernementissa ja… lopuksi on tärkeintä, mistä hän on saanut ne käsiinsä.
— Minähän jo sanoin teille, että heitä nähtävästi on kaiken kaikkiaan viitisen miestä, no, ehkäpä kymmenenkin, mistä minä sen tietäisin?
— Ette siis tiedä?
— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!
— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.
— Oh!… Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin, kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä merkitseeei mitään! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä joku muukin täällä… No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta siinä kaikki viheliäisiä houkkioita… mutta minä puhun vain Šatovin puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen, hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla! Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole aavistustakaan.
— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen. Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät epäilemään herra Šatovia?
Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille paperilapun.
— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle. Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt, pari sanaa sisältävä:
»Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan.Painattakaa ulkomailla.
Iv. Šatov.»
Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse, joinakin hetkinä erittäin.
— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, — että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla… Onhan tämä kai selvää?
— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut? Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti viekkaan ironisesti.
Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville ulkomaille… ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia kerran on niin?
Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.
— Ehkä tiedänkin jotakin… — Lembke osasi taitavasti välttää kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?
— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš, jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat, niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.
— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?
— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari, kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni: Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.
Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»
— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja… ja… että sen todella on kirjoittanut herra Šatov?
— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin tulee, niin hän näytti sen minulle itse.
— Te siis olette itsekin…
— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru… ja Šatov levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta ajattelee.
— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta miksi tämä runo?
— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta siksi, että olen palannut… Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia minä vasta parhaillaan alan tarkkailla… muuten, en ole niinkään likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa: siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä, yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään, ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä… Kaikkein parasta olisi kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen, kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua… Ja silloin hän on varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton. Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä, ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi päivää… Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle. Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?
— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. —Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?
— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi… No, ja kaikki se, mikä koskee sitä puolta… mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää, mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin, tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen melu… Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian kuumaverinen, kas niin on asia.
— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta, vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen ylivallan.
— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas, kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš, älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan siksi, että on tosi kysymyksessä.
— Kuulin… — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan, — kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista… ja teitte sen jonkinlaisen katumuksen muodossa.
— No, olipa sen asian laita miten tahansa.
— Enhän minä tietenkään tahtonut mitenkään… mutta minusta vain tuntui, että te nyt täällä olette puhunut aivan toisessa äänilajissa kristillisestä uskosta esimerkiksi, yhteiskunnallisista laitoksista ja loppujen lopuksi hallituksestakin…
— Vähänkös minä olen puhunut kaiken näköistä. Puhunhan minä nytkin, mutta eihän näitä ajatuksia saa selittää siten, kuin nuo hölmöt tekevät, se on otettava huomioon. Muuten, onko nyt siinäkin olevinaan jotakin, että hän puraisi olkapäähän? Myönsittehän tekin, että se oli oikein, olitte vain sitä mieltä, että se oli liian aikaista.
– En minä myöntämiselläni oikeastaan sitä tarkoittanut, enkä sitäkään, että se olisi ollut aikaista…
— Kylläpä olettekin varovainen, teillähän on jok'ikinen sana pistetty eri koukkuun hehe varovainen mies! — huomautti Pjotr Stepanovitš iloisena. — Kuulkaahan, ystävä kallis, olihan minun tutustuttava teihin, ja kas, siksihän minä sillä tavoin puhuin. Näin minä olen päässyt tuttavuuteen monen muunkin kanssa. Ehkäpä minun oli päästävä selville teidänkin luonteestanne.
— Mitäs te minun luonteestani?
— Enpä tiedä sitä itsekään — hän naurahti taas. — Katsokaahan, kallis ja suuresti kunnioitettu Andrei Antonovitš, te olette ovela, mutta niin pitkällä ei kai sentään vielä olla, eikä niin pitkälle kai koskaan päästäkään, ymmärrättehän? Ehkäpä ymmärrätte hyvinkin? Vaikka annoinkin tarpeelliset selitykset siellä, missä se oli tarpeellista, ulkomailta palattuani, enkä ymmärrä sitä, miksi ihminen, jolla on määrätynlaisia vakaumuksia, ei voisi myös toimia noiden vilpittömien vakaumustensa mukaisesti… mutta siellä ei siitä huolimatta vielä kukaan tilannut minulta teidän luonnettanne, enkä ole vastaanottanut siellä vielä muitakaan sentapaisia tilauksia. Ajatelkaahan nyt itsekin, eihän minun olisi tarvinnut mainita teille näitä paria, kolmea nimeä, vaan olisinhan hyvin voinut antaa pienen viittauksen suoraan sinne, missä toin esiin aikaisemmatkin selitykseni. Ja jos tämä taas olisi minulle finanssikysymys tai jos muuten olisi minun oma etuni kysymyksessä, niin eihän olisi mitään järkeä menetellä, niin kuin nyt teen, näin Ollenhan te korjaatte kiitoksen enkä minä. Minä tahtoisinkin vain pyytää Šatovin puolesta, — lisäsi Pjotr Stepanovitš jalomielisesti, — yksinomaan vain Šatovin puolesta, entisen ystävyytemme nimessä niin ja ehkä vielä, jos kerran otatte kynän käteen kirjoittaaksenne sinne tiedotuksen, niin voit ei kehaista minuakin, jos nyt niin välttämättä tahdotte… en minä vastaankaan pane, hehe.Adieu, kylläpä olenkin viipynyt, eikä olisi oikeastaan ollenkaan pitänyt tällä tavoin lörpötellä, — hän lisäsi nähtävästi itseensä hyvin tyytyväisenä ja nousi sohvalta.
— Päinvastoin, olen hyvin iloinen, että tämä asia, niin sanoakseni, alkaa vähitellen olla arvioitu, — von Lembke nousi samoin hyvin myhäilevänä, nähtävästi erikoisesti tyytyväisenä viimeksilausumiinsa sanoihin.—-Kiitän tarjoamastanne avusta, ja saatte olla varma siitä, että olen tekevä voitavani mainitakseni sopivassa tilaisuudessa ansioistanne…
— Kuusi päivää, se on tärkeintä, kuusi päivää aikaa, ja että noina päivinä ei ryhdyttäisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin, kas, se olisi minulle välttämätöntä.
— Olkoon niin.
— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta. Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten tapa on.
— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä ole niinkään… Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra Stavroginkin on…
— Mitä herra Stavrogin on?
– Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä…
— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos kenelle oli siitä ilmoitettu… Hm… Stavrogin — hän on jotakin aivan päinvastaista, aivan täydelleenAvis au lecteur![»Huomautus lukijalle», salaviittaus.]
— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni jonkinlaisia ohjesääntöjä.
— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään.Adieu.Avis au lecteur!— huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.
Hän oli jo ovella.
— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.
Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.
— Tässä on lisäksi vielä tuohon samaan kategoriaan kuuluva kappale, ja näyttäessäni sen teille osoitan kai sillä luottavani teihin täydellisesti. Kas tässä, mitä arvelette tästä?
Kirjekuoressa oli hyvin merkillinen nimetön kirje, joka oli osoitettuLembkelle ja jonka hän nähtävästi oli saanut vasta eilen. HarmikseenPjotr Stepanovitš sai lukea siitä seuraavaa:
»Teidän Ylhäisyytenne.
Sillä se vastaa todella virka-arvoanne. Täten ilmoitan, että on kysymyksessä kenraalinarvoisten henkilöiden ja isänmaan elämä. Sillä suoraan siihen se vie. Itse olen herkeämättä levitellyt koko elämäni ajan. Samoin myös jumalattomuutta. Kapinaa valmistellaan ja julistuksia on tuhansittain. Ainakin sata ihmistä on valmiina lähtemään liikkeelle jokaisen sellaisen kehoituksesta kieli pitkällä, jollei hallitus ajoissa saa kerätyksi käsiinsä. Sillä runsaastipa on luvattu palkkiota ja oppimaton kansa on typerää ja lisäksi viina. Kansa kunnioittaessaan syyllistä saattaa perikatoon niin toisen kuin toisenkin, ja pelätessäni niin toista kuin toistakin olen tunnustanut olevani syypää sellaiseenkin, mitä en ole tehnyt, sillä sellaisissa olosuhteissa on meikäläisen elettävä. Jos tahdotte isänmaan, kirkkojen ja pyhäinkuvien pelastamista, niin minä yksin voin. Mutta vain sillä ehdolla, että minulle viipymättä sähköteitse tulee armahdus kolmannesta osastosta, mutta kaikki toiset vastuuseen. Ovenvartijan ikkunalle asettakaa merkiksi joka ilta kello seitsemältä palava kynttilä. Nähtyäni uskon ja tulen suutelemaan armollista pääkaupungin kämmentä, mutta ehdolla, että saan eläkkeen, sillä milläs minä eläisin? Ette tule katumaan, saattehan te tähden. Hiljaa vain, muuten väännetään niskat nurin.
Teidän Ylhäisyytenne onneton ihminen.
Heittäytyy jalkoihinne katumukseen tullut vapaa-ajattelija Incognito.»
Von Lembke sanoi selitykseksi, että kirje oli eilen ilmestynyt ovenvartijan huoneeseen silloin kun siellä ei ollut ketään.
— No, mitä te tästä ajattelette? — kysäisi Pjotr Stepanovitš melkeinpä karkeasti.
— Luulisin, että se on nimetön häväistyskirje, pilkaksi aiottu…
— Se lienee luultavinta. Teitä ei petetä.
— Ihmeellisintä on, että se on niin kömpelön typerä.
– Oletteko aikaisemminkin saaneet häväistyskirjeitä?…
— Olen, parisen kertaa, nimettömiä.
— Se nyt on tietty, panisivatkos ne nimensä Ovatko olleet erityylisiä?Eri käsialaa?
— Sekä erityylisiä että eri käsialalla kirjoitettuja.
— Onko ollut tällaisia narrin kädestä lähteneitäkin, kuten tämä?
— On ollut sellaisiakin ja… tiedättekö, joskus hyvinkin iljettäviä.
— No, jos niitä kerran on ollut ennenkin, niin lienee tämä samantapainen.
— Mutta, mikä ihmeellisintä, tämähän on typerästi kirjoitettu. Nehän ovat kaikki sivistyneitä eivätkä varmaankaan kirjoittaisi tällä tavoin.
— Niin, sehän on totta.
— Mutta entäs, jos tämä onkin joku, joka todella aikoo ilmiantaa?
— Se on hyvin vähän luultavaa, — huomautti Pjotr Stepanovitš kuivasti. — Mitä merkitsee tuo sähkösanoma kolmanteen osastoon ja eläke? Sehän on ilmeinen häväistyskirje.
— Kyllä niinkin, — Lembke oli jo hieman häpeissään.
— Tiedättekö mitä? Antakaahan se minulle, minä varmasti saan tästä selvän. Otan siitä selvän pikemmin kuin tuosta muusta.
— Ottakaa se, — von Lembke suostui tähän tosin hieman epäröivänä.
— Oletteko jo näyttänyt sitä jollekulle?
— En, en suinkaan, en kenellekään.
— Ei siis Julija Mihailovnallekaan?
— Jumala siitä varjelkoon, älkää Herran nimessä tekään hänelle sitä näyttäkö! — huudahti Lembke kauhistuen. — Hän voi joutua aivan suunniltaan… ja suuttuu minuun kauheasti.
— Aivan niin, te siitä ensimmäisenä saisitte kärsiä, sanoisi vielä, että kai te sen ansaitsettekin, koskapa kerran teille sellaista kirjoitetaan. Kyllä me tiedämme, mitä on naisen logiikka. Mutta hyvästi nyt. Jos hyvin käy, niin ehkäpä jo kolmen päivän kuluttua voin esitellä teille tekijän. Mutta muistakaa välipuhettamme!
Pjotr Stepanovitš ei ehkä ollut niinkään tyhmä, mutta hän oli mies, joka, kuten pakkotyövanki Fedjka oli sanonut, »päättää, että ihminen on sitä tai tätä, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen». Nytkin hän lähti von Lembken luota täysin varmana siitä, että hän ainakin kuudeksi päiväksi oli saanut tämän rauhoittumaan, ja tämä aika taas oli hänelle äärimmäisen välttämätön. Mutta koko laskelma oli aivan väärä. Ja kaikki perustui vain siihen, että hän itse luulotteli alusta alkaen ja kerta kaikkiaan, että Andrei Antonovitš oli täydellinen typerys.
Kuten jokainen sairaalloisen epäluuloinen ihminen, niin Andrei Antonovitškin joka kerta oli ollut iloisen luottavainen aina ensi hetkenä epätietoisuudesta selvittyään. Asian uusi käänne näyttäytyi hänelle aluksi hyvin miellyttävässä valossa, siitäkin huolimatta, että se oli omiaan aikaansaamaan uusia, sangen monimutkaisia puuhia. Ainakin kaikki entiset epäilykset hävisivät nyt olemattomiin. Kaiken lisäksi hän viime päivinä oli ollut hyvin väsynyt, oli tuntenut olevansa niin perin vaivautunut ja avuton, että hänen sielunsa suorastaan janosi rauhaa. Mutta voi, nyt hän oli taas levoton. Pitkäaikainen Pietarissa oleskelu oli jättänyt hänen sieluunsa, lähtemättömät jäljet. »Uuden polven» sekä julkiset että salaiset vaiheet hän tunsi kyllin tarkasti, olihan hän utelias mies, kokoilipa julistuksiakin mutta koskaan hän ei ollut ymmärtänyt, miten ne olivat saaneet alkunsa, ja nyt hän oli aivan kuin metsässä. Kaikilla vaistoillaan hän aavisti, että Pjotr Stepanovitšin sanoissa oli jotakin aivan mahdotonta jotakin muodotonta ja suhteetonta, — »vaikka piru sen oikein tietää, mitä kaikkea tuossa uudessa polvessa voi tapahtua», — hän mietiskeli kokonaan eksyen kuvitteluihinsa.
Mutta samalla hetkellä aivan kuin tahallaan Blüm pisti päänsä esille. Sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš oli ollut sisällä, tämä oli odotellut siinä lähettyvillä. Tämä Blüm lienee ollut kaukaista sukuakin Andrei Antonovitšille, hyvin kaukaista tosin, mutta kaiken ikänsä hän oli saanut sitä huolellisesti ja pelokkaasti pitää salassa. Pyydän lukijalta anteeksi, että tästä mitättömästä henkilöstä minun on tässä mainittava pari sanaa. Blüm oli noita omalla laillaan »onnettomia» saksalaisia, — eikä ollenkaan siitä syystä, että hän olisi ollut äärimmäisen lahjaton, vaan jostakin aivan käsittämättömästä syystä. »Onnettomat» saksalaiset eivät ole mikään myytti, vaan he ovat todella olemassa, vieläpä juuri Venäjällä, ja muodostavat aivan oman tyyppinsä. Andrei Antonovitš oli tuntenut häntä kohtaan mitä liikuttavinta myötätuntoa, ja aina, missä suinkin oli mahdollista, kohotessaan esim. itse virkaurallaan, hän oli aina samalla huolehtinut, että tämäkin sai silloin entistä korkeamman aseman hänen virastossaan, mutta tätä ei onnistanut sittenkään missään. Milloin tuo virka lakkautettiin, milloin vaihtuivat päälliköt, kerran hän oli joutua toisten mukana syytteeseenkin. Hän oli hyvin täsmällinen, mutta jollakin tavoin aivan aiheettomasti, ja hänen alakuloinen juroutensa häntä suorastaan vahingoitti. Hän oli punatukkainen, pitkähkö, kumaraselkäinen, ikävän surullinen, vieläpä hentomielinenkin, mutta kaikesta alistumisestaan huolimatta rajattoman itsepäinen ja omavaltainen kuten härkä, vaikka kaikkea tätä hän aina oli sopimattomana hetkenä. Andrei Antonovitšia kohtaan hän vaimoineen sekä lukuisine lapsineen oli aina osoittanut mitä hartainta kiintymystä. Hänestä ei pitänyt kukaan muu paitsi Andrei Antonovitš. Julija Mihailovna oli hylkinyt häntä alusta alkaen, mutta ei ollut jaksanut voittaa miehensä itsepäisyyttä. Tämä olikin aiheuttanut heidän ensimmäisen perheriitansa, joka oli tapahtunut aivan heti häiden jälkeen heidän ensimmäisinä kuherrusviikkoinaan, kun Julija Mihailovna oli äkännyt Blümin olemassaolon, tätä näet oli huolellisesti koetettu pitää häneltä piilossa, ja hänelle oli paljastunut heidän nöyryyttävä ja salainen sukulaisuutensa. Andrei Antonovitš oli silloin kädet ristissä rukoillut puolisoltaan myötätuntoa Blümiä kohtaan, oli tunteellisesti yrittänyt kertoa tämän elämäkerran ja heidän lapsuudenystävyytensä, mutta Julija Mihailovna oli pitänyt itseänsä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, olipa käyttänyt tahtonsa perille ajamiseksi tehokkaaksi tunnettua pyörtymiskeinoakin. Mutta von Lembke ei ollut väistynyt askeltakaan, oli vain ilmoittanut, että hän ei luovu Blümistä ikänään eikä työnnä häntä luotaan, niin että Julija Mihailovnan oli lopulta ihmetellen alistuttava sietämään Blümiä. Silloin päätettiin, että heidänvälistä sukulaisuuttansa oli pidettävä salassa entistäkin huolellisemmin ja että, jos suinkin mahdollista, Blümin sekä nimi että isännimi muutettaisiin, sillä jostakin syystä tätäkin sanottiin Andrei Antonovitšiksi. Blüm ei meillä tutustunut kehenkään, paitsi erääseen saksalaiseen apteekkariin, ei käynyt koskaan vierailuilla kenenkään luona ja eli tapansa mukaan hyvin yksinäistä saiturin elämää. Hän oli jo kauan ollut selvillä myös Andrei Antonovitšin kirjallisista pikkusynneistä. Hänet kutsuttiin usein vartavasten ja salaa kuuntelemaan romaanin lukemista, niin että hänen toisinaan oli istuttava paikoillaan kuten tukki kuusikin tuntia peräkkäin. Hän hikoili, jännitti kaikki voimansa, ettei olisi nukahtanut ja koetti hymyillä. Kotiin tultuaan hän yhdessä pitkäraajaisen, kuivahkon laihan vaimonsa kanssa huokaili ajatellessaan hyväntekijänsä onnetonta heikkoutta venäläisen kirjallisuuden suhteen.
Andrei Antonovitš katsahti äsken tulleeseen Blümiin surullisin ilmein.
— Pyytäisin sinua, Blüm, jättämään minut nyt rauhaan, — hän alkoi puhua levottoman nopeasti, nähtävästi peläten, että keskustelu, jonka Pjotr Stepanovitšin tulo oli äsken katkaissut, jatkuisi edelleen.
— Ja kuitenkin, senhän voisi järjestää aivan huomaamattomasti, ilman vähintäkään hälinää, teillähän on kaikki valtuudet, — kunnioittavasti, mutta lujasti Blüm yritti inttää vastaan ja läheni selkä köyryssä pienin askelin yhä lähemmäksi Andrei Antonovitšia.
— Blüm, sinä olet minulle niin uskollinen ja aina niin valmis tekemään palveluksia, että minua joka kerta sinut nähdessäni oikein peloittaa.
— Te puhutte aina niin terävästi ja olette itse aina niin tyytyväinen sanoihinne, että ilmilausuttuanne sanottavanne nukahdatte heti rauhallisesti. Mutta sillä te juuri vahingoitatte itseänne.
— Blüm, pääsin äsken juuri varmuuteen siitä, ettei ole ollenkaan kysymys siitä, ei ollenkaan.
— Eihän tämä vain liene selvinnyt teille tuon viekkaan ja irstaan nuoren miehen sanoista, miehen, jota te itsekin epäilette. Hän on mairittelemalla kirjallista kykyänne lumonnut teidät.
— Blüm, sinä et sitten ymmärrä yhtään mitään. Sinun suunnitelmasi on järjetön, sanon sen sinulle. Me emme saa mitään selville, vaan nostatamme aika hälinän, sitten meille nauretaan ja sen jälkeen Julija Mihailovna…
— Epäilemättä me saamme selville sen, mitä haluammekin, -— Blüm lähestyi von Lembkeä lujin askelin oikea käsi sydämellä. — Tarkastus on toimitettava äkkiarvaamatta varhain aamulla, koko ajan noudattaen kuitenkin hienotunteisesti ja ankarasti lain vaatimia muodollisuuksia Nuoret miehet, Ljamšin ja Teljatnikov, vakuuttavat aivan varmasti, että löydämme kaiken, mitä etsimme. He ovat olleet siellä lukemattomia kertoja. Herra Verhovenskiä kohtaan tuskin kukaan on myötämielinen. Kenraalitar Stavroginakin on jo aivan selvästi sanonut kieltäytyvänsä huolehtimasta hänestä, ja jokainen kunniallinen ihminen tässä kaupungissa — jos sellaisia tässä raakalaiskaupungissa on edes ainoatakaan, — on aivan varma siitä, että siellä on ollut aina kaiken epäuskon ja sosialististen oppien lähde. Hänen luonaan säilytetään kiellettyä kirjallisuuttakin, kuten RylejevinMietteitäja Herzenin teoksia… Kaiken varalta olen hankkinut likimääräisen luettelonkin.
— Hyvä Jumala, kuinka yksinkertainen sinä olet, minun Blüm poikani, nuo teoksethan on kenellä tahansa.
— Ja useita julistuksiakin, — jatkoi Blüm huomautuksista välittämättä. — Saatte nähdä, me pääsemme kuin pääsemmekin vielä täkäläisten oikeiden julistusten jäljille. Tuo nuori Verhovenski on kuin onkin minusta hyvin epäilyttävä.
— Mutta sinä sekoitat toisiinsa isän ja pojan. He eivät ole keskenään sovussa. Poika tekee pilkkaa isästään aivan ilmeisesti.
— Se on vain pelkkä naamari.
– Blüm sinä olet kai vannoutunut kiusaamaan minut kuoliaaksi. Ajattelehan onhan hän sentään merkkihenkilö. Hän on ollut professorina, tunnettu henkilö siis, hän nostaa aika melun kaupungilla se voi herättää naurua, saamme vain häpeät palkaksemme… ja ajattelehan Julija Mihailovnaa…
Blüm puski vain eteenpäin kuulematta mitään.
— Hän oli vain dosenttina, kaiken kaikkiaan vain dosenttina, ja arvoltaan hän on vain virasta eronnut kollegiasessori, — hän löi nyrkillään rintaansa, — hänellä ei ole ritarimerkkejä, hänet on erotettu virasta, koska hänen on epäilty salaisesti vehkeilleen hallitusta vastaan. Hän on ollut valvonnanalaisena, onpa ehkä parhaillaankin. Ja jos epäjärjestystä ilmenee, niin teillä on epäilemättä myös velvollisuuksia. Mutta te päinvastoin jätätte tilaisuuden käyttämättä ja osoitatte suopeamielisyyttä syyllistä kohtaan.
— Julija Mihailovna! Mene tie-hesi, Blüm, — huudahti von Lembke äkkiä kuultuaan vaimonsa äänen viereisestä huoneesta.
Blüm vavahti, mutta ei hellittänyt.
— Mutta sallikaahan minun, sallikaahan… — hän jatkoi yhä hyökkäystään puristellen molempia käsiään rintaansa vastaan.
— Mene tiehesi! — sähähti Andrei Antonovitš hampaidensa välistä, — tee kuten tahdot.. myöhemmin… voi hyvä Jumala!
Oviverho kohosi, Julija Mihailovna tuli huoneeseen. Hän pysähtyi arvokkaan ylhäisesti huomatessaan Blümin, katsahti häneen loukkaavan yliolkaisesti, aivan kuin tämän henkilön pelkkä läsnäolokin jo olisi ollut loukkaus häntä kohtaan. Blüm kumarsi syvään, ääneti, kunnioittavasti ja aivan kyyryssä pelkästä kunnioituksesta hiipi varpaillaan ovelle kädet levällään sivuilla.
Liekö kaikki johtunut siitä, että hän todella käsitti Andrei Antonovitšin viimeisellä hysteerisellä huudahduksellaan tarkoittaneen sitä, että hänen oli lupa menetellä kuten tahtoi, vai liekö hän tässä tapauksessa hieman tinkinyt omantuntonsa kanssa hyväntekijänsä ehdottomaksi hyödyksi, liiankin varmana siitä, että loppu työn kaunistaa mutta, kuten näemme myöhemmin, tästä päällikön ja hänen apulaisensa keskustelusta oli kuitenkin mitä odottamattomin seuraus mikä sai monen hyvälle tuulelle. Asia tuli julkiseksi, herätti Julija Mihailovnan julman vihan, ja kaikki tämä sai Andrei Antonovitšin aivan lopullisesti pois raiteilta kaikkein kriitillisimpänä aikana sekä syöksi hänet mitä surkeimpaan epävarmuuteen.
Sinä päivänä Pjotr Stepanovitšilla oli paljon puuhaa. Von Lembken luota hän lähti kiireesti Jumalanilmestyksenkadulle, mutta kulkiessaan Häränkadulla sen talon ohitse, jossa Karmazinov piti asuntoaan, hän äkkiä pysähtyi, naurahti ja meni tämän luo. Hänelle vastattiin: »Teitä odotetaan», mikä huvitti häntä suuresti, koska hän ei ollut ollenkaan ilmoittanut tulostaan.
Mutta suuri kirjailija odotti todella häntä, olipa odottanut jo eilenkin ja toissa päivänä. Neljä päivää sitten hän oli jättänyt Pjotr Stepanovitšille »Merci'nsä» käsikirjoituksen, hänenhän oli määrä lukea se Julija Mihailovnan järjestämän juhlan yhteydessä pidettävässä kirjallisessa matineassa, ja tämän hän oli tehnyt vain pelkästä ystävällisyydestään, täysin varmana siitä, että hän tällä tavoin suuresti mairitteli nuoren miehen itserakkautta näyttäessään hänelle suurteoksensa jo ennakolta. Pjotr Stepanovitš oli jo kauan sitten pannut merkille, että tämä kunnianhimoinen, hemmoiteltu ja suorastaan loukkaavan eristäytyväinen niiden suhteen, joita hän ei hyväksynyt, tämä miltei »valtiollinen äly» aivan yksinkertaisesti haeskeli hänen suosiotansa, vieläpä ihmeteltävän ahnaasti. Minusta tuntuu siltä, että nuori mies lopulta aavisti, että vaikka tämä ei pitänytkään häntä koko Venäjän salaisesti vallankumouksellisen joukon esiratsastajana, niin ainakin hän oli tämän mielestä muudan kaikkein huomatuin henkilö, jolle koko Venäjän vallankumouksen pyhimmät salaisuudet oli uskottu ja jolla oli kiistämätön vaikutusvalta nuorisoon. Pjotr Stepanovitšia huvitti tämän »Venäjän viisaimman miehen» ajatusten juoksu, mutta kuitenkin hän oli erinäisistä syistä aina näihin asti väitellyt mielipiteiden vaihtoa.
Suuri kirjailija asui tilanomistajatar-sisarensa kodissa. Tämä oli erään kamariherran vaimo, ja molemmat aviopuolisot suorastaan jumaloivat kuuluisaa sukulaistaan. Mutta tämän tällä kertaa saapuessa vierailulle he molemmat olivat suureksi mielipahakseen Moskovassa, niin että vain kamariherran hyvin kaukaisella ja köyhällä sukulaiseukolla, joka asui näiden talossa ja oli jo pitkän aikaa huolehtinut kokonaan näiden taloudesta, oli kunnia ottaa vieras vastaan. Koko talo oli varpaillaan herra Karmazinovin tulon johdosta. Eukon oli määrä ilmoittaa Moskovaan melkeinpä jok'ikinen päivä siitä, miten tämä oli suvainnut nukkua, mitä oli suvainnut syödä, olipa tämä kerran lähettänyt sellaisenkin sähkösanoman, jossa oli tiedoitettu, että kuuluisan kirjailijan oli kerran ollut pakko kaupunginpään luona pidettyjen kutsupäivällisten jälkeen ottaa lusikallinen määrätynlaista lääkettä. Kirjailijan huoneeseen eukko ei uskaltanut tulla juuri koskaan, vaikka tämä kohtelukin häntä ystävällisesti — tosin hyvin pidättyvästi — ja puhui hänen kanssaan vain, milloin se oli ehdottomasti välttämätöntä. Kun Pjotr Stepanovitš tuli huoneeseen, kirjailija oli parhaillaan syömässä aamiaiskyljystänsä, jota seurasi puoli lasillista punaviiniä. Pjotr Stepanovitš oli ollut hänen luonaan ennenkin ja tavannut hänet aina tämän aamiaiskyljyksen parissa. Kuuluisa mies oli syönyt aamiaisensa hänen läsnäollessaan kertaakaan tarjoamatta sitä hänelle. Kyljyksen jälkeen tuotiin pieni kupillinen kahvia. Lakeijalla, joka toi ruoan, oli yllään hännystakki ja jaloissa pehmeät, kuulumattomat jalkineet sekä käsissä hansikkaat.
— Ahaa! — Karmazinov kohottautui sohvalta pyyhkiellen suutaan ruokaliinalla. Hän näytti vilpittömän iloiselta ja lähestyi syleilemään, mikä on hyvin luonteenomaista venäläisille, jotka jo ovat tulleet hieman liian kuuluisiksi. Mutta Pjotr Stepanovitš muisti hyvin jo entisestään, että tämä oli kyllä itse syleilevinään, mutta oikeastaan hän vain ojensikin poskensa, ja siten tapahtui aina sama temppu: vain kaksi poskea kohtasi toinen toisensa. Karmazinov ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan istahti sohvalle ja miellyttävästi osoitti Pjotr Stepanovitšille istumapaikan viereiseen nojatuoliin, johon tämä heti retkahtikin mukavasti.
—- Ette kai te… ette kai haluaisi aamiaista?
— Isäntä kysyi tällä kertaa vastoin tapaansa, mutta kuitenkin tavalla, joka osoitti selvästi, että hän odotti vastaukseksi kohteliasta kieltäytymistä. Pjotr Stepanovitš ilmoitti kuitenkin haluavansa syödä. Isännän kasvot peitti varjo, hän oli loukkaantunut ja ihmeissään, mutta tätä kesti vain hetken. Hermostuneesti hän soitti palvelijaa ja huolimatta hienosta kasvatuksestaan inhon vivahdus äänessään käski tuoda toisen aamiaisen.
— Haluatteko kyljyksen vaiko kahvia? — hän tiedusteli vielä kerran.
– Sekä kyljyksen että kahvia, ja viiniäkin pitäisi saada lisäksi, olen nälkäinen kuin susi, Pjotr Stepanovitš vastasi aivan rauhallisena tarkastellen isäntänsä pukua. Herra Karmazinovin yllä oli jonkinlainen vanusisusteinen kotinuttu, joka muistutti naisten ruumiinmukaista takkia, jossa oli helmiäisnapit ja joka oli melkeinpä liian lyhyt niin että se ei ollenkaan soveltunut hänen pyöreähkölle vatsalleen eikä jalkojen yläosiin, jotka olivat tiukan pyöreät nekin. Hänen polviaan peitti lattiaan saakka ulottuva villainen, ruudullinen matkavaippa, vaikka huoneessa oli jokseenkin lämmin.
— Oletteko sairas, vai mitä? — huomautti Pjotr Stepanovitš.
— En, en ole, mutta pelkään tulevani sairaaksi tässä ilmanalassa, — kirjailija vastasi kirkuvalla äänellä, vaikka hän tosin lausuikin jokaisen sanan herttaisen selvästi ja miellyttävästi, herraskaisesti, teennäisen hienostelevasti. — Odotin teitä jo eilen.
— Minkä vuoksi? Enhän minä luvannut tulla.
— Niin, mutta teillähän on käsikirjoitukseni. Te… Te olette kai sen lukenut?
— Käsikirjoitusko? Minkälainen? Karmazinov säikähti.
— Niin, mutta olette te kai sentään tuonut sen mukananne? — Hän oli niin levoton ja säikähtynyt, että lakkasi syömästäkin,-ja hämmennyksissään katsoi Pjotr Stepanovitšiin.
— Niin, tarkoitatteko tuota »Bonjour'ianne»…
— »Merci'tä».
— No vaikkapa niinkin. Olen aivan sen unohtanut, enkä ole sitä lukenutkaan, ei ole ollut aikaa. En todellakaan tiedä, ei tunnu olevan taskuissakaan… ehkä se jäi jonnekin, ehkä pöydälleni. Älkää olko huolissanne, kyllä se löytyy — Ei, mutta… parasta olisi sentään lähettää heti sitä hakemaan. Sehän voi hukkua, ja sehän voidaan varastaa.
— No, kuka siitäkin nyt välittäisi. Ja mitä te suotta olette niin säikähtynyt. Julija Mihailovnahan kertoi, että teillä aina on useita jäljennöksiä, yhtä niistä kai säilyttää joku notaari ulkomailla, toista säilytetään Pietarissa, kolmatta Moskovassa, ja taidatte lähettää vielä yhden pankkiinkin säilyyn.
— Niin, mutta Moskovakin voi palaa ja sen mukana minun käsikirjoitukseni. Ei, parasta on lähettää heti hakemaan.
— Seis, kas tässähän se on! — Pjotr Stepanovitš veti takataskustaan esille postipaperipinkan. Se oli hieman rypistynyt. — Ajatelmaahan, aivan sellaisenaan, kuin sain sen teiltä, se on siitä saakka ollut takataskussani nenäliinani kera.. Unohdin kokonaan.
Karmazinov sieppasi ahnaasti käsikirjoituksensa ja hartaan varovaisesti alkoi sitä tarkastella, laski arkit ja arvokkaasti asetti ne toistaiseksi viereensä eri pöydälle, mutta niin, että hän näki ne joka hetki.
— Te ette taida lueskella paljoakaan? — hän ei malttanut olla huomauttamatta.
— En, en liikoja.
— Ja venäläistä kaunokirjallisuutta ette kai ensinkään?
— Venäläistä kaunokirjallisuutta? Odottakaahan, kyllä minä jotakin olen lukenut… »Sama matka»… tai »Matkalle»… tai »Tienristeyksessä», niinkö sen nimi lienee ollut, en muista. Siitä on jo kauan sitten, ehkä siitä on jo noin viisi vuotta. Ei ole aikaa.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Tultuani tänne vakuuttelin kaikille, että olette sangen viisas mies, ja nyt lienevät kaikki teihin aivan silmittömästi ihastuneet…
— Kiitän, — virkkoi Pjotr Stepanovitš rauhallisesti.
Tuotiin aamiainen. Pjotr Stepanovitš hyökkäsi ahnaasti kyljyksen kimppuun, söi sen siinä samassa hetkessä, joi viinin ja hörppäsi suihinsa kahvin.
»Tuo tolvana», Karmazinov katseli häntä mietteissään syrjäsilmin, kun hän pisti suuhunsa viimeisen ruokapalan ja joi viimeisen kulahduksen, »tuo tolvana lienee tajunnut oikein pisteliäät sanani… ja käsikirjoituksenikin hän on lukenut varmasti uteliaana, vaikka pitääkin jostakin syystä velvollisuutenaan valehdella. Mutta saattaahan olla niinkin, että hän ei valehtele, vaan on aivan vilpittömästi hölmö. Ei hän tosiaankaan liene suurikaan nero, piru hänet muuten periköön.»