Hän nousi sohvalta ja alkoi kävellä huoneessa nurkasta toiseen saadakseen ruumiinliikuntoa, hän teki näin säännöllisesti joka aamiaisen jälkeen.
— Joko piankin lähdette täältä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš istuen yhä nojatuolissaan ja sytytettyään savukkeen.
— Tulin oikeastaan tänne myymään maatilaani, kaikki on tilanhoitajani toimenpiteiden varassa.
— Tehän lienette tullut tänne senkin vuoksi, että siellä odotettiin sodan jälkeen kulkutauteja?
— En, en minä nyt aivan senkään vuoksi, — jatkoi herra Karmazinov hyväntahtoisesti ja korostellen lausuen joka sanan, sekä joka kerta kääntyessään nurkasta toiseen hermostuneesti sätkähdyttäen oikeata jalkaansa, vaikka tosin aivan huomaamattomasti.— Minä tosin, — hän hymähti myrkyllisesti — aion elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Venäjän herraspiirin yksilöt kuluvat liian nopeasti joka suhteessa. Mutta minä tahdon säilyä mahdollisimman kauan ja aionkin nyt siirtyä kokonaan ulkomaille. Siellä on ilmanala, nähkääs, suotuisampaa, koko rakennelma kivestä ja muutenkin kaikki lujatekoisempaa. Toivottavasti Eurooppa kestää vielä minun ikäni luulen. Mitä te ajattelette?
— Mistäpä sen tietäisin.
— Hm! Saattaahan tosin olla, että sielläkin kerran Baabelin torni romahtaa ja että sen kaatuminen tulee olemaan suuri (josta muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne, vaikka tosin luulenkin, että minun ikäni se kyllä vielä kestää), mutta eihän meillä Venäjällä oikeastaan olekaan mitään, mikä edes voisi romahtaa, tietenkin suhteellisesti puhuen. Meillä eivät romahda maahan kivet, vaan kaikki vetelöityy lokamereksi. Pyhä Venäjä ei mitenkään saata olla itse itselleen tukena. Yksinkertainen kansa vielä toistaiseksi jotenkuten pysyy pystyssä venäläisen Jumalansa varassa, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan venäläinen Jumalakaan ei ole ollut oikein luotettava, talonpoikaisreforminkin se vain hädintuskin kesti, ja silloinkin se jo horjahti pahasti. Ja kun lisäksi tulevat vielä rautatiet, ja kun tekin vielä… Venäläiseen Jumalaan en minä ainakaan usko vähääkään.
— Mutta entä eurooppalaiseen?
— En usko mihinkään. Minua on häväisty Venäjän nuorison silmissä. Olen aina seurannut myötätuntoisesti sen kaikkia liikkeitä. Minulle on näytetty täkäläisiä julistuksia. Ne hämmästyttävät, sillä niiden muotoahan eniten säikytään; mutta kaikki ovat sittenkin aivan varmoja niiden vaikuttavuudesta, vaikkakaan eivät aina myönnä sitä. Täällä ovat kaikki olleet kulkemassa alamäkeä jo kauan, ja kaikki sen itse tietävät, mutta ei ole vain, mihin voitaisiin tarrautua kiinni ja estää sitä. Tämän salaisen propagandan menestymisestä olen aivan varma jo senkin vuoksi, että Venäjä on nykyjään oikeastaan ainoa paikka koko maailmassa, jossa ilman pienintäkään vastustusta saattaa tapahtua aivan mitä tahansa. Ymmärrän liiankin hyvin, miksi varakkaat venäläiset vuosi vuodelta yhä enemmän ovat alkaneet tulvia ulkomaille. Se osoittaa, että heissä on itsesäilytysvaistoa. Jos laivan on määrä hukkua, niin rotathan siitä ensiksi pakenevat. Pyhä Venäjä on puinen rakennelma, köyhä kuin kerjäläinen ja… vaarallinen, ylimmissä kerroksissaan kunnianhimoisia kerjäläisiä elättelevä maa, mutta jonka enemmistö asuu kananjalkaperustuksille kyhätyissä hökkeleissä. Tämä kansa ihastuu jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, kunhan asia vain tehdään sille täysin tajuttavaksi. Hallitus yksin tekee enää vastarintaa, mutta sekin huitoo vain seipäällä pimeässä ja osuu omiinsa. Tässä on kaikki jo ennakolta määrätty ja päätetty. Venäjällä, sellaisena kuin se nyt on, ei ole tulevaisuutta. Minusta on tullut saksalainen, vieläpä pidän suorastaan kunniana olla sitä.
— Niin, mutta tehän mainitsitte julistuksista, sanokaahan kaikki, mitä ajattelette niistä.
— Niitä pelätään, niiden vaikutus on siis suuri. Julistus paljastaa valheen ja osoittaa, että meillä ei ole mitään, mihin voisi tarttua kiinni ja mistä saisi tukea. Ne ovat äänessä silloin, kun kaikki muut vaikenevat. Vaikuttavinta niissä on — huolimatta muodosta — niiden näihin asti ennenkuulumaton rohkeus katsoa totuutta suoraan silmiin. Tämä kyky katsoa totuutta suoraan silmiin on ominaista vain venäläiselle kansanheimolle. Ei, ei Euroopassa olla vielä niin rohkeita. Siellä on vielä kivinen hallitushuone, siellä voi vielä nojata johonkin. Sikäli kuin olen nähnyt ja voin päätellä, niin koko Venäjän vallankumouksellisen aatteen ydin on, että se kieltää kunniakäsitteen olemassaolon. Minua miellyttää, että kaikki tuo on ilmituotu niin rohkeasti ja pelkäämättä. Ei, Euroopassa ei sitä vielä tajuta, mutta meillä takerrutaan juuri tuohon. Venäläiselle on kunnia vain liikanainen, tarpeeton taakka. Se on ollut sille rasituksena sen historian kaikkina aikoina. Ei millään voi sitä niin viekoitella puoleensa kuin tunnustamalla rehellisesti, että »kunniattomuus on oikeutettua». Kuulun vanhaan polveen ja minun on tunnustettava, että pidän vielä kunniaa arvossa. Minua miellyttävät vain vanhat muodot, olen nähkääs sellainen raukka. Täytyyhän sitä kunkin jotenkuten elää aikansa loppuun.
Hän vaikeni samassa.
»Minä tässä puhun ja puhun», hän ajatteli; »ja tuo vain on vaiti ja odottelee. On kai tullutkin tänne sen vuoksi, että tekisin kysymykseni suoraan. Annapa kun teenkin sen.»
— Julija Mihailovna pyysi minua saamaan teiltä urkituksi, mikä on se yllätys, jonka te olette järjestänyt ylihuomiseen juhlaan? — Pjotr Stepanovitš kysyi samassa.
— Se on todella yllätys, ja minä todella aion yllättää… — mahtailiKarmazinov, — mutta teille en voi ilmaista salaisuutta.
Pjotr Stepanovitš tyytyi siihen.
— Täällä on joku Šatov, — tiedusteli suuri kirjailija, — mutta ajatelkaahan, en ole häntä tavannut.
— Kunnon mies. Mitä sitten?
— Muuten vain, hänellä kuuluu olevan omaperäisiä mielipiteitä. Eikö hän juuri lyönyt Stavroginia poskelle?
— Hän se oli.
— Mitäs te arvelette Stavroginista?
– Enpä oikein tiedä, mikä he naissankari.
Karmazinov ei sietänyt Stavroginia sen vuoksi, että tämä ei ollut häntä koskaan näkevinänsäkään.
– Jos kerran toteutuu se, mitä te ennustelette noissa julistuksissanne, — hän sanoi nauraa hihittäen, — niin tuon naissankarin ne varmasti ensimmäiseksi vetävät puun oksaan roikkumaan.
— Ehkä jo ennemminkin, — sanoi Pjotr Stepanovitš siihen.
— Se on oikein, — Karmazinov ei enää nauranut, vaan myönteli näin aivan totisena.
— Tiedättekö, että olette sanonut sen jo kerran ennenkin, ja minä kerroin sen hänelle.
— Oletteko tosiaankin kertonut? — Karmazinov naurahti uudelleen.
— Ja hän sanoi, että jos hänet ripustetaan oksaan, niin silloin riittää hyvin, että te saatte vain selkäsaunan, mutta ei minään kunnianosoituksena, vaan noin vain, kuten talonpoikia on tapana ruoskia.
Pjotr Stepanovitš otti hattunsa ja nousi seisoalleen. Karmazinov ojensi hänelle hyvästiksi molemmat kätensä.
— Mutta jos, — sanoi Karmazinov vikisevin, hunajanmakein äänin sekä tarkoituksellisen painokkaasti, — jos todella on määrä täyttyä kerran kaiken sen… mitä suunnitellaan… niin… niin milloinkahan se voisi tapahtua?
— Mistä minä sen tiedän, — Pjotr Stepanovitš vastasi siihen tylysti. He katsoivat kumpainenkin toinen toistansa suoraan silmiin.
— Suunnilleen? Lähimain? — vikisi Karmazinov vieläkin makeilevammin.
— Ehditte te siksi myydä maatilanne ja ehditte päästä pakoonkin, — murahti Pjotr Stepanovitš vielä röyhkeämmin. He katsoivat entistäkin tiukemmin toisiansa silmiin.
Seurasi hetken hiljaisuus…
— Ensi toukokuussa se alkaa ja päättyy Pyhän Neitsyen esirukouksen-juhlaksi, — sanoi Pjotr Stepanovitš jo samassa.
— Kiitän teitä vilpittömästi, — lausui Karmazinov sortuneella äänellä puristaen hänen molempia käsiänsä.
»Ennätät sinä, rotta, paeta laivasta!» Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen tultuaan kadulle. »Jos kerran tuo, milteipä valtiollinen äly noin varmana asiasta tiedustelee jo päivää ja hetkeä ja noin kohteliaasti kiittelee saamistaan tiedoista, niin ei meidänkään silloin enää sopine epäillä.» — Hän naurahti. — »Hm. Mutta hän ei tosiaankaan ole tyhmempi, ja… oikeastaan hän onkin vain asuinpaikkaa muuttava rotta, sellainen ei koskaan ilmianna!»
Ja hän lähti juoksujalkaa Jumalanilmestyksen kadulle Filippovin taloon.
Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o. seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee, joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi huoneen kynnykselle.
— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo, hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?
Kirillov otti takin ylleen.
– On terveydeksi sekin, — hän murahti, —
– Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.
— Mikä sopimus?
— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä säikähtikin.
— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään… teidän puoleltanne on erehdys.
— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan seisoalleen.
— Oman tahtoni.
— Minkä?
— Entisen.
— Niin, mutta… miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä, että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?
— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.
Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.
— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten aivan varma, että te ette petä.
—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan petosta enkä ei-petosta.
— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?
— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.
— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä… niin, tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus. Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?
— Se on aikomus vieläkin.
— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.
— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!
— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.
— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.
— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.
— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen, koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska… koska… eikä teidän tarvitse sitä tietääkään… Mitäs te nyt? Tahdotte teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.
Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.
— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, — hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne juostessani. Kuolen aivan janoon.
— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.
Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.
— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan, niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken, niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.
— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.
— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon, odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä minusta on yhdentekevää.
— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten täällä Venäjällä te olette minun… no niin, sanalla sanoen minun käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin, ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.
— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on yhdentekevää.
— Mainiota… Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata itserakkauttanne, mutta…
— Se ei ole itserakkautta.
— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.
— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei niitä sen vuoksi oteta.
— Kyllä jotkut ottavat.
— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne… ja ne on lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.
— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette ole muuttanut mieltänne.
— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä, kohtako?
— Ei kestä enää montakaan päivää… mutta muistakaa, kirjeen me sepitämme yhdessä, samana yönä.
— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.
— Ja vielä muustakin.
— En ota kaikkea syykseni.
— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.
— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.
Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.
— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.
— En tahdo.
— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla… Teillä on kasvot, no, sanalla sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.
— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen vuoksi. Milloin?
— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta, tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.
— Minkä vuoksi?…
— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.
— Mitä joutavaa, miksi?
— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että teistä on yhdentekevää.
— Ei, mutta miksi?
— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.
— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.
— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön jäsen.
— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta lyijykynää ja paperia en tahdo.
— Mutta minkä vuoksi?
— En tahdo.
Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.
— Mutta tuo… onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.
— On.
— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.
— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua, ei kukaan näe.
— Kohta minä häntä tarvitsen.
— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.
— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa.Keskusteletteko hänen kanssaan?
— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein tarkasti koko yön.
— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.
— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa.Kenet te tahdotte murhata?
— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä… Mutta tietääköŠatov Fedjkasta?
— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.
— Onko hän vihoissaan vai mitä?
— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme yhdessä Amerikassa.
— Pistäydyn kohta hänen luokseen.
— Miten haluatte.
— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä, noin kello kymmeneltä.
— Tulkaa.
— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista… Mutta ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä siitä.
— Ottakaa ilmaiseksi.
Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.
— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään.
Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi vuoteella, tosin täysissä pukimissa.
— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, — oletteko pahastikin sairas?
Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään välähti jotakin ilkeätä.
— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole sairas, päätä vain hieman…
Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen säikähdytti hänet kokonaan.
— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin. Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan, on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä, millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —; sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen, että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.
Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.
— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi, kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua mihinkään vapauteen.
— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.
— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.
— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksiKirkkaan sielunsitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei merkinnyt yhtään mitään.
— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.
— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne. Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.
— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?
— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.
— Olkoon sitten, piru… — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa nähdä, mitä he minulle voivat.
— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.
— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle kokoVenäjän?
—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.
— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.
— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.
— Tulee välttämättä.
— Hehe!
He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme suupielissä.
— Ja tuo teidän inhoittavaKirkas sielunne, jota minä en tahtonut painattaa, onko se jo painettu?
— On.
Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut sen muistikirjaani?
— Itse Herzen.
He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein vuoteeltaan:
— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.
— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?
— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.
»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»
Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti työhuoneeseen.
En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta, jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.
Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä. Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.
— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, — sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti: oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.
— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta sanotuksi.
— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš lujasti.
— Te olette siis… riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, MavrikiNikolajevitš.
— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut.Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.
— Sitä ei saatakaan epäillä.
— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.
— Vihiltäkin?
— Sen jälkeenkin.
— Etteköhän vain erehdy?
– En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki välähtelee myös rakkautta ja… mielettömyyttä… mitä vilpittömintä ja äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan… tällaisia metamorfooseja mahdollisiksi.
— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaanLizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onkoLizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?
Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä alas.
— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen. Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi, ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se, mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se. Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni, sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston teko, jota tuskin jaksan kestää.
— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?
— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt enkä myöhemminkään.
— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.
— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?
Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti…
— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut teidät tulemaan tänne, minun luokseni… ja saanut teidät tekemään ehdotuksenne.
— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.
— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele sitä yhä vieläkin?
— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle. Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».
Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti Stavroginia kasvoihin.
— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, — hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole naimisissa… ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa…
Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti nyrkkinsä pöytään.
— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä kuten koiran lankkuaidan viereen!
Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin omituisessa mielentilassa.
— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut huoneeseen niin ihmeen uteliaana…
— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen sopivampaa.
Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.
— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä», — lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän piti yksin hallussaan.
— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti, — päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein totisinta väkeä.
— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.
— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».
— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan, niin me otamme itse, — vai mitä?
Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain…
— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.
— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä keino.
— Tiedän jo keinonne.
— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että salaisuus maksaa rahaa.
— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.
— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?
— Pjotr Stepanovitš kavahti.
— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?
— Oo, mitä korkeimmassa potenssissa kaikenkarvaista väkeä! VieläpäKirillovkin.
— Ovatko ne kaikki eri ryhmien jäseniä?
— Piru vieköön, miten te kiirehditte! Tässä kun ei ole ehditty muodostaa vielä yhtään ainoata kunnollista ryhmää.
— Mitenkä te olette saanut levitellyksi niin paljon julistuksia?
— Siellä, minne nyt olemme menossa, ryhmien jäseniä on kaikkiaan vain neljä. Jäljelläolevat odottelevat vielä ja vakoilevat toinen toistansa kilpaa ja kantelevat minulle. Hyvin lupaavaa väkeä. Tämä on vain raaka-ainetta, joka on järjestettävä ja koottava. Tehän muuten itse kirjoititte sääntömmekin, turhaa on siis selitellä teille.
— Mitä, eikö oikein tahdo sujua? Onko tullut jokin este?
— Sujuako? Helpommin kuin luuksikaan. Kerronpa jotakin huvittavaa: parhaiten vaikuttaa — virkapuku. Sitä vaikuttavampaa ei ole mitään. Huvikseni olen suunnitellut virka-arvot ja -tehtävät. Minulla on sihteereitä, salaisia urkkijoita, rahastonhoitajia, puheenjohtajia, kirjaajia ja heidän apulaisiaan, — kaikki tämä miellyttää heitä suuresti ja menee heihin kuin häkä. Tämän jälkeen suurin tekijä on tietenkin sentimentaalisuus. Tiedättekö mitä? Sosialismi leviää meillä pääasiallisesti sentimentaalisuudesta. Mutta pahimpia ovat nuo puraisuvalmiit aliluutnantit. Niistä ei voi koskaan olla oikein varma. Sitten seuraavat todelliset konnat. Mutta nämäkin ovat oikeastaan oivallista väkeä, voivat joskus olla hyväänkin tarpeeseen, mutta niitä varten on varattava paljon aikaa ja hellittämätöntä valvontaa. Niin, ja lopuksi — kaikkein tärkein, päävoima — koossa pitävä sementti — on, että häpeää omaa vakaumustaan. Kas siinä voimakas tekijä! Ja entä kuka »kunnon veikko» on sen hyväksi tehnyt työtä ja hääräillyt niin, että kenenkään mieleen ei ole jäänyt ainoankaan omaperäistä ajatusta! Sellaistahan pidettäisiin suorastaan häpeänä!!
— Mutta jos kerran asia on sillä tavalla, niin miksikä te oikeastaan puuhailette niin paljon?
— Kun kerran kaikki on niin yksinkertaista, että on suorastaan suuhun tipahtamaisillaan, niin miksi ei sitä suuhunsa sujahduttaisi! Aivan kuin ette tahtoisi uskoa menestykseemme. Ehei, uskoa ei kylläkään puutu, mutta tarvitaan myös tahtoa. Niin, ja juuri tuollaisten avulla voitto onkin mahdollinen. Sanon sen teille: minun ei tarvitse muuta kuin vihjaista, että joku ei ole tarpeeksi vapaamielinen, niin silloin tämä jo on valmis heittäytymään vaikka tuleen. Hölmöt moittivat minua siitä, että olen petkuttanut heitä keskuskomitealla ja sen »epälukuisilla alahaarautumilla». Ettekö te itsekin moittinut minua siitä samasta? Mitä petosta siinä olisi? Keskuskomitea on: minä ja te, ja haarautumia saadaan kuinka paljon tahansa.
– Ja kaikki pelkästään — roskaväkeä!
— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.
— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?
— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan…
— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!
»Mutta… mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»
Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.
— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.
— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te aiotte myös puhua?
— Mistä te sen päättelette?
— Teidän on velvollisuus puhua.
Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, PjotrStepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa.Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.
— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.
— En, kuuntelen mieluummin teitä.
— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.
— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.
— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.
— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.
— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!
— Ei se tee mitään.Se non é vero.
— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.
— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.
— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. — Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään poliisikuntaan?
— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.
— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.
— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.
Meikäläisten parissa.
Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa, Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti». Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta huolimatta… Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa, kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa, aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille, että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus, joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin, että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja, jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen, viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen, niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi tapahtunut.
Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten» lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat. Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä, hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti, ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski ilmestyivät, kaikki hiljenivät.
Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.
Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä, vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen. Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia, joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken. Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko, hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit —, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen, ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa, eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti, vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä, jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.
Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys. Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat, mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet. Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta. Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän, joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa. Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään, mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin »ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut. Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä, jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot, — hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa naiskysymyksestä.
Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.
— Stavrogin, tahdotteko teetä?
— Antakaa, — vastasi puhuteltu.
— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen.— Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.
— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa, teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on olevinaan nimipäivät.
— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.
— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.
— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista, vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin asti se on ollut vielä aivan uutta, – naisylioppilas ehätti samassa vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen julmasti.
– Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, — että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat…
— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti naisylioppilas.
— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin joku toinenkin, niin…
— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, — katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.
— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä, että minulla on niitä liian paljon… — lukiolainen yritti pitää puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.
— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti naisylioppilas.
Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.
— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin se on!
— Teidän ajatuksenne on likainen, epäsiveellinen ja osoittaa teidän henkisen kehityksenne alamittaisuutta. Pyydän teitä, älkää puhutelko minua enää, — ärähti naisylioppilas.
— Stavrogin, — emäntä aloitti keskustelun, — ennen teidän tuloanne täällä väiteltiin perheen oikeuksista, ja kas, tämä upseeri (hän nyökkäsi sukulaistansa, majuria kohti). — Enhän minä tietenkään aio tässä vaivata teitä noilla vanhoilla loruilla, josta jo on aikoja sitten sovittu. Mutta mistä kuitenkin on otettu nuo perheen oikeudet ja velvollisuudet siinä ennakkoluulon muodossa, ennakkoluulon, jona ne nyt esiintyvät? Kas siinä kysymys. Mitä te arvelette?
— Mistä ne on muka otettu? — toisti Stavrogin kysymyksen.
— Niin, mehän tiedämme esimerkiksi, että Jumala-ennakkoluulomme on johtunut ukkosesta ja salamasta, — naisylioppilas heittäytyi taas keskustelun pyörteeseen hyökäten silmillään Stavroginin kimppuun. — On liiankin tunnettua, että ihmiskunta alkuasteellaan säikkyessään ukkosta ja salamaa teki jumalaksi näkymättömän vihollisensa tuntiessaan oman heikkoutensa. Mutta mistä on johtunut tuo perhe-ennakkoluulo? Mistä on johtunut itse perhe?
— Tämä ei nyt ole aivan sama asia… — yritti emäntä pysähdyttää hänet.
— Luulenpa, että vastaus tähän kysymykseen olisi hieman sopimaton, — vastasi Stavrogin.
— Kuinka niin? — ryntäsi naisylioppilas eteenpäin.
Mutta opettajien ryhmästä alkoi kuulua hiljaista hihitystä, johon pöydän toisesta päästä vastasivat Ljamšin ja lukiolainen sekä sukulaismajuri, joka käheästi nauraa hohotti aivan ääneen.
— Te olisitte kai oikea mies kirjoittamaan huvinäytelmiä, — huomautti emäntä Stavroginille.
— Se ei tosiaankaan ole teille ollenkaan kunniaksi, en tiedä, mikä lienee nimenne, — sanoa tokaisi suutahtanut naisylioppilas päättäväisesti.
— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri, — sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.