The Project Gutenberg eBook ofRiivaajat 2/3This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Riivaajat 2/3Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida PekariRelease date: July 20, 2024 [eBook #74079]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 2/3 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Riivaajat 2/3Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida PekariRelease date: July 20, 2024 [eBook #74079]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Riivaajat 2/3
Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida Pekari
Author: Fyodor Dostoyevsky
Translator: Ida Pekari
Release date: July 20, 2024 [eBook #74079]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1928
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 2/3 ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
Ida Pekari
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
I. Yö.II. Yö (jatkoa).III. Kaksintaistelu.IV. Kaikki odottelevat.V. Juhlaa odotellessa.VI. Pjotr Stepanovitš puuhissaan.VII. Meikäläisten parissa.VIII. Ivan-Tsarevitš.IX. Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».X. Flibustjerit. Kohtalokas aamu.
Yö.
Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli, mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei olisi tullut toimeenkaan.
Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta. Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan, sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa, niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut, hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona, koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi: »Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.
Meillä kummallakin, Stepan Trofimovitšilla ja minulla, oli tosin asiasta oma käsityksemme, mutta toiselta puolen tämä rohkea olettamuksemme meitä kauhisti, vaikkakin me taas toiselta puolen yritimme tukea tätä käsitystä toisissamme, nimittäin sitä, että huhujen levittämiseen oli varmasti syyllinen yksin Pjotr Stepanovitš, siitäkin huolimatta, että hän jonkin ajan kuluttua keskustellessaan kerran isänsä kanssa vakuutti saaneensa kuulla kaiken jo sellaisenaan jokaisen huulilta etenkin klubissa ja että kuvernöörinrouva samoinkuin tämän puolisokin tunsivat kaiken jo pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää: jo heti seuraavana päivänä, maanantaina illansuussa, tapasin Liputinin, ja hänellä oli jo silloin tiedossaan jokikinen sana, joka oli vaihdettu tuona sunnuntaina. Hän oli siis ensimmäisiä, joka oli saanut asiasta tiedon.
Monet naisistamme (vieläpä kaikkein hienoimmat) olivat sangen uteliaita kuulemaan jotakin »salaperäisestä kompurajalasta», kuten he Marja Timofejevnaa nimittivät. Olipa sellaisiakin, jotka välttämättä olisivat tahtoneet henkilökohtaisesti tavata häntä ja tutustua häneen, niin että viisaasti nähtävästi olivat tehneet ne, jotka olivat kiiruhtaneet viemään Lebjadkinin herrasväen piiloon. Mutta eniten puhuttiin Lizaveta Nikolajevnan pyörtymisestä. Se huvitti »koko maailmaa» jo senkin vuoksi, että asia koski niin läheltä Julija Mihailovnaa, joka oli Lizan sukulainen ja suosija. Ja mistäpä ei niinä päivinä olisi puhuttu!
Lörpöttelylle antoi vauhtia vielä sekin salaperäisyys, että kummankaan talon väki ei liikahtanut ovensa ulkopuolelle. Kerrottiin, että Lizaveta Nikolajevna makasi kuumehoureissa, samaa kerrottiin myös Nikolai Vsevolodovitšista inhoittavin lisähuomautuksin hampaasta, joka oli muka irtaantunut, ja ajettuneesta poskesta. Kuiskailtiinpa soppien pimennoissa niinkin, että tapahtuu ennen pitkää murhia, ja että Stavrogin ei ole niitä, jotka jättäisivät kostamatta, vaan että hän tappaa Šatovin salaa, kuten tapahtuu korsikkalaisessa vendettassa. Tämä ajatus viehätti, mutta siitä huolimatta suurin osa hienostomme nuorisoa oli suhtautuvinaan koko juttuun ylenkatseellisesti ja mitä ylimielisimmän välinpitämättömästi, vaikka kaikki tämä tietysti oli teeskentelyä. Seurapiiriemme vanha vihamielisyys Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ilmeni joka tavalla räikeänä. Vieläpä kaikkein maltillisimmatkin olivat valmiit syyttämään häntä, vaikka eivät oikein itsekään tietäneet, minkä vuoksi. Kuiskailtiin, että hän oli muka Sveitsissä tahrannut Lizaveta Nikolajevnan maineen ja että heidän välillään Sveitsissä olisi ollut sitten jotakin erimielisyyttä. Varovaisimmat tietenkin pidättyivät itse puuttumasta keskusteluihin, mutta sitä halukkaampia nämä olivat kuuntelemaan toisten puheita. Kiertelipä toisenlaisiakin huhuja, — näistä ei tosin puhuttu ääneen, vaan salavihkaa, — jotka olivat perin merkillisiä, ja mainitsen niistä vain valmistaakseni lukijaa ymmärtämään kertomukseni seuraavia tapahtumia. Nimittäin: Kulmat kurtussa väitettiin, ja Jumala ties millä perusteella, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli muka jokin erikoistehtävä kaupungissamme ja että hän kreivi K:n avulla Pietarissa oli muka saanut solmituksi joitakin ylhäisiä suhteita sekä että hänellä oli ehkä jokin virka, vieläpä että hänelle ehkä oli annettu toimeksi suorittaa jotakin tärkeätä kaupungissamme. Tämä huhu oli arvokkaimmista ja pidättyvimmistä kaupunkimme asujaimisto jo liikaa, ja hymähtäen he huomauttivat varsin järkevästi, että nuori mies, jolle häväistysjutut näyttivät muodostavan koko elämän ja joka jo ensi askelellansa vastaanotti korvapuusteja, ei suinkaan muistuttanut virkamiestä missään suhteessa. Mutta silloinpa näille kuiskatuinkin, että hän ei palvellutkaan julkisesti, vaan salaisesti, ja että sellainen virka nimenomaan vaati, että oli oltava mahdollisimman vähän virkamiestä muistuttava. Tämä huomautus tehosi. Tiesiväthän meillä kaikki, että kuvernementtimme zemstvohallintoa pidettiin pääkaupungissa erikoisesti silmällä. Toistan, että tämä huhu haihtui olemattomiin melkein samassa kuin oli syntynytkin, jo ennen kuin Nikolai Vsevolodovitš itse ilmestyi kaupunkiimme ensi kerran, mutta mainittakoon, että nämä huhut olivat saaneet uutta yllykettä niistä muutamista ilkeämielisistä sanoista, jotka, tosin ohimennen ja hämärästi, oli lausunut Pietarista äskettäin palannut virastaeronnut kaartinkapteeni Artemi Pavlovitš Gaganov, kuvernementtimme ja koko piirikuntamme mahtavimpia tilanomistajia, pääkaupunkilaishienostoon lukeutuvan arvon herran, Pavel Pavlovitš Gaganov-vainajan poika. Hänen isänsä oli se samainen arvokas vanha herra, jonka kanssa Nikolai Vsevolodovitšilla runsaasti neljä vuotta sitten oli ollut tuo raakamaisuudestaan ja äkkinäisyydestään hyvin tunnettu yhteenotto ja josta jo kertomukseni alussa mainitsin.
Kohta äskeisten tapahtumien jälkeen levisi tieto myös siitä, että Julija Mihailovna oli lähtenyt ensikäynnille Varvara Petrovnan luo, mutta hänet oli jo portailta käännytetty takaisin sekä ilmoitettu: »Sairauden vuoksi eivät voi ottaa vastaan», samoinkuin siitäkin, että noin kahden päivän kuluttua Julija Mihailovna oli lähettänyt erikoislähetin Varvara Petrovnan luo tiedustelemaan, miten oli hänen terveytensä laita. Lopuksi hän alkoi kaikkialla »puolustaa» Varvara Petrovnaa, tietenkin noin vain yleisesti; mahdollisimman mukaan karttaen koskettelemasta mitään erikoista. Ja kaikkia niitä hätäisiä viittailuja sunnuntain tapahtumiin, joita hänelle ensiksi yritettiin kertoa, hän kuunteli ankaran ja kylmän näköisenä, niin että ne eivät hänen läsnäollessaan myöhemmin enää uudistuneetkaan. Siitä sai alkunsa sitten luulo, että Julija Mihailovna tunsi muka tarkoin koko jutun, vieläpä sen salaisen tarkoitusperänkin mitä yksityiskohtaisimmin, ei kuten syrjäinen henkilö, vaan kuten uskottu ainakin. Huomautan samalla, että hän oli jo vähitellen saavuttamaisillaan sen arvovallan, jota hän oli janonnut ja jonka saavuttamiseen hän oli uhrannut kaikkensa, sekä alkoi jo tuntea olevansa »suosion ympäröimä». Osa seurapiiriämme tunnusti jo avoimesti, että hänellä oli käytännöllistä järkeä ja tahtia… mutta siitä myöhemmin. Hänen suosiotaan Pjotr Stepanovitšinkin oli kiittäminen nopeasta menestyksestään kaupungissamme, menestyksestä, joka erikoisesti hämmästytti Stepan Trofimovitšia.
Ehkä me yhdessä tämän kanssa hieman liioittelimmekin. Ensiksikin — Pjotr Stepanovitšhan tutustui koko kaupunkiimme jo heti ensimmäisinä neljänä päivänä tulonsa jälkeen. Hän tuli meille sunnuntaina, ja jo tiistaina näin hänet ajelemassa Artemi Pavlovitš Gaganovin kanssa, joka oli ylpeä mies, helposti ärtyvä sekä ynseä, ja jolla kaikista hienoista tavoistaan huolimatta oli sellainen luonne, että oli vaikeata tulla hänen kanssaan toimeen. Kuvernöörin talossa Pjotr Stepanovitš sai myös erikoisen sydämellisen vastaanoton, ja samassa hän jo liikkui talossa kuin sukulainen tai kuten ainakin nuori mies, jota talossa erikoisesti hemmoitellaan. Hän söi melkein joka päivä päivällistään Julija Mihailovnan luona. Pjotr Stepanovitš oli tutustunut häneen jo Sveitsissä, mutta sittenkin oli jotakin erikoisen mielenkiintoista siinä, miten häntä hänen ylhäisyytensä kodissa niin heti paikalla oli alettu erikoisesti suosia. Olihan hän joka tapauksessa kerran ollut ulkomaille paennut vallankumouksellinen. Lieneekö sitten ollut totta vai valhetta, mutta ainakin kerrottiin, että hän oli muka ottanut osaa ulkomailla jonkinlaisiin julkaisuhommiin ja kongresseihin, ja että »tähän saattoi saada vahvistuksen sanomalehdistäkin», kuten sanoi tavatessamme Aljoša Teljatkinov, joka nyt on — voi surkeata — vain »entinen virkamies», vaikka hänkin ennen oli ollut suosikkina entisen kuvernöörimme kodissa. Mutta asian laita oli kuin olikin tämä: entinen vallankumouksellinen sai oleskella kaikessa rauhassa rakkaassa isänmaassaan, vieläpä sai aivan erikoista suosiotakin osakseen. Ehkä siis se, mitä hänestä oli juoruttu, ei ollutkaan totta. Liputin tosin kuiskasi minulle kerran, että kuuleman mukaan Pjotr Stepanovitš oli muka jollekulle jotakin katuen tunnustanut ja saanut »synninpäästön» ilmaistuaan muutamien toveriensa nimet, olipa ehkä vielä lisäksi antanut ymmärtää, että hän edelleenkin oli valmis näin palvelemaan isänmaataan. Kerroin tämän myrkyllisen ilkeämielisen huhun Stepan Trofimovitšille, ja huolimatta siitä, että hän nykyisin oli aivan kykenemätön selvästi käsittämään mitään, hän kuitenkin alkoi miettiä tätä asiaa aivan vakavasti. Kävi vähitellen selville, että Pjotr Stepanovitšilla oli ollut tänne tullessaan mitä arvokkaimpia suosituskirjeitä mukanaan, ainakin yksi niistä, jonka hän toi kuvernöörinrouvalle, oli eräältä hyvin arvovaltaiselta pietarilaiselta vanhalta rouvalta, jonka puoliso oli kaikkein huomatuimpia pietarilaisia vanhoja herroja. Tämä vanha rouva, Julija Mihailovnan sylikummi, mainitsi kirjeessään, että kreivi K. tuntee myös hyvin Pjotr Stepanovitšin, Nikolai Vsevolodovitšin välityksestä, on hänelle suosiollinen sekä pitää häntä »kelpo nuorena miehenä entisistä hairahduksista huolimatta». Julija Mihailovna antoi suuren arvon niille vähäisille ja niin kovin vaikeasti ylläpidettäville suurmaailmansuhteille ja oli tietenkin iloissaan arvon rouvan kirjeestä. Mutta sittenkin tässä kaikessa oli jotakin perin merkillistä. Taivuttipa kuvernöörinrouva vielä herra puolisonsakin suosiolliseksi Pjotr Stepanovitšia kohtaan, jopa siinä määrin, että näiden suhde kävi jo milteipä liian tuttavalliseksi, niin että herra von Lembke jo kerran valitteli… mutta siitä puhumme vielä myöhemmin. Muistettakoon sekin, että suuri kirjailijammekin kohteli Pjotr Stepanovitšia hyvin suopeasti, kutsuipa hänet kerran oikein luoksensakin. Tämä pöyhkeän ukon kiireellisyys koski kipeästi Stepan Trofimovitšiin. Tämä lienee muuten ollut selitettävissä siten, että herra Karmazinov, joka piti kuin pitikin Pjotr Stepanovitšia »nihilistinä», tahtoi täten vain tutustua kummankin pääkaupunkimme edistysmieliseen nuorisoon. »Suuri kirjailija» tunsi miltei sairaalloista pelkoa uusinta vallankumouksellista nuorisoa kohtaan luulotellen, koska ei tosiasioita tuntenut, että heidän käsissään olivat Venäjän tulevaisuuden avaimet, ja senvuoksi hän yritti halpamaisesti kerjäillä heidän suosiotaan. Mutta pahinta oli, että nämä eivät näyttäneet kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.
Pari kertaa Pjotr Stepanovitš käväisi valtavanhempansakin luona ja kaikeksi onnettomuudeksi vielä minun poissaollessani. Ensi kerran hän kävi keskiviikkona, siis vasta neljäntenä päivänä heidän ensi tapaamisensa jälkeen, ja silloinkin hänellä oli ollut erikoista asiaa. Muuten nuo heidän maatilaa koskevat tilintekonsa tapahtuivat niin, että niistä ei kuu kuullut eikä niitä päivä nähnyt. Varvara Petrovna tietenkin otti kaikesta vastatakseen, maksoi koko summan Pjotr Stepanovitšille, — tietenkin saatuaan ensin maatilkun haltuunsa, — ja Stepan Trofimovitšille hän vain lyhyesti ilmoitti, että kaikki oli selvää, ja Varvara Petrovnan valtuuttama kamaripalvelija Aleksei Jegorovitš toi vain jonkin paperin Stepan Trofimovitšin allekirjoitettavaksi, minkä tehtävän tämä taas suoritti mitä suurimmassa määrin arvokkaasti. Mitä tulee tuohon arvokkuuteen, niin täytyy tunnustaa, että näinä päivinä en ollut tuntea ukkopahaa. Siten hän ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Hän kävi ihmeen vaiteliaaksi, ei kirjoittanut yhtään ainoata kirjettä Varvara Petrovnalle sunnuntaista lähtien, mikä minusta oli suurin ihme, ja yleensä hän muuttui aivan rauhalliseksi. Hän oli lopullisesti takertunut johonkin mielijohteeseen, joka antoi hänelle rauhan, sen näki kaikesta. Saatuaan tuon mielijohteen hän nyt vain istui ja odotteli jotakin. Ensin hän tosin sairastui, jo heti maanantaina, ja tietenkin vatsatautiin. Koko tätä aikaa hän ei myöskään malttanut olla viestejä saamatta, mutta heti kun jätin tosiasiat sikseen ja aloin tunkeutua asian ytimeen sekä lausuin arvelultani, heti hän kielsi torjuvin kädenliikkein minua puhumasta. Nuo molemmat kohtaukset poikakullan kanssa olivat koskeneet häneen kipeästi, vaikka eivät saaneetkaan häntä suunniltaan. Molempina kertoina poikansa käynnin jälkeen hän loikoili kauan sohvalla pää käärittynä etikkaan kasteltuun pyyhinliinaan, mutta tästä huolimatta hän yleensä oli rauhallinen.
Toisinaan hän lakkasi huitomasta käsillään. Toisinaan tuntui, kuin hänen salaperäinen päättäväisyytensä olisi alkanut höltyä ja hän olisi alkanut ponnistella uusien, viekoittelevien aatosten vyöryä vastaan. Mutta vaikka tämä olikin hetkittäistä, mainitsen siitä kuitenkin. Aloin jo epäillä, että häntä sittenkin halutti antaa tietää itsestänsä, lähteä yksinäisyydestänsä, heittää taisteluhaaste ja ryhtyä viimeiseen rynnäkköön.
—Cher, minä tuhoaisin heidät lopullisesti! — pääsi häneltä vihdoin torstai-iltana sen jälkeen, kuin hän toisen kerran oli tavannut Pjotr Stepanovitšin ja loikoi par'aikaa sohvalla pää kääreessä.
Sinä päivänä nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle.
— »Fils, fils chéri» ja niin edespäin, myönnän, että kaikki nämä huudahdukset ovat jonninjoutavia, kyökkipiian sanavarastosta, ja olkootpa mitä tahansa, näenhän selvästi kaiken itse. En ole häntä ruokkinut enkä juottanut, vaan lähetin hänet, imeväisen, Berliinistä —skin kuvernementtiin postitse ja niin edespäin, myönnänhän minä… »Sinä», hän sanoi, »et ruokkinut minua, vaan lähetit minut postitse ja lisäksi aiot nyt ryöstää minut täällä puti puhtaaksi». Mutta, etkö onneton ymmärrä,— sanoin,— että juuri sen vuoksihan sydämeni onkin ollut sairas koko elämäni ajan, vaikkakin vain postitse! Il rit. Mutta myönnänhän minä, myönnän… olkoonpa niinkin, että vain postitse, — hän lopetti kuin houreessa.
—Passons, — hän alkoi taas hetken kuluttua. — En ymmärrä Turgenevia. Hänen Bazarovinsa[1] on epätodellinen henkilö, ei sellaista ole olemassa. Ne itsehän ne hänet ensimmäisinä kielsivätkin, koskapa sille ei ollut todellisuudessa vastinetta. Tämä Bazarov on jonkinlainen hämärä sekoitus Nozdrevia[2] ja Byronia,c’est le mol. Tarkastelkaapa heitä huolellisesti: he heittelevät kuperkeikkaa ja vinkuvat ilosta kuin koiranpenikat auringonpaisteessa, he ovat onnellisia, he ovat voittajia! Tuskinpa siinä on Byroniakaan!… Ja sitäpaitsi: Miten arkipäiväistä! Tuollaista kyökkipiian helposti loukkaantuvaa itserakkautta, miten halpamaisia pyrkimyspahaisiafaire du bruil autour de son nom, eivätkä he huomaa, ettäson nom… Voi, mikä irvikuva! Voi hyväinen aika sentään, huusin hänelle, aioitko tosiaankin tarjota itsesi tuollaisena ihmisille Kristuksen asemesta?Il rit. Il rit beaucoup, il rit trop. Hän hymyileekin niin oudosti. Ei hänen äidillään ollut tuollaista hymyä. Il rit loujours.
Ja taas tuli hiljaista.
— Ne ovat viekkaita, sunnuntaina ne varmasti kaikki yksissä neuvoin… — häneltä pääsi taas uusi arvelu.
— Se nyt on tiettyä, — minä huudahdin ja aloin kuunnella tarkemmin, — varmasti se oli salainen, mutta »valkeilla rihmoilla» ommeltu sopimus, ja peli oli liian huonosti pelattu.
— En minä sitä tarkoittanut. Tiedättekö, se oli tahallaan »valkeilla rihmoilla» ommeltu sen vuoksi, että ne, joiden oli määrä nähdä se, olisivat sen paremmin huomanneet… Ymmärrättehän?
— En, en ymmärrä.
—Tant mieux. Passons. Olen hyvin hermostunut tänään.
— Miksikä te oikeastaan rupesitte väittelemään hänen kanssaan tänään,Stepan Trofimovitš? — sanoin moittivasti.
—Je voulais convertir[Tahdoin käännyttää]. Naurakaa vain.Cette pauvretäti,elte entendra de belles choses!Voi, ystäväni, uskotteko, että tunsin äsken olevani suorastaan patriootti! Vaikka oikeastaanhan minä aina olen tuntenut olevani venäläinen… eikä oikea venäläinen voikaan olla sitä muuten kuin sillä tapaa kuin me, te ja minä! Il y a là dedans quelque chose d'aveugle et de louche. [Siihen sisältyy jotakin sokeata ja kieroa.]
— Epäilemättä, — vastasin.
— Ystäväni, oikea totuus ei koskaan näytä totuudelta, tiedättekö sen? Saadaksemme totuuden totuudennäköisemmäksi siihen on aina välttämättä sekoitettava hiven valhetta. Niinhän ihmiset ovat aina tehneetkin. Ehkä tässäkin on jotakin, jota emme ymmärrä. Miten luulette, onko teidän mielestänne tuossa voitonvarmassa vingahtelemisessa jotakin, jota me emme ehkä ymmärrä? Toivoisin, että siinä olisi. Toivoisin sitä.
Olin vaiti. Hän vaikeni myös kauan.
— Sanotaan, ranskalainen äly… — hän puhua leperteli jo kuin houreissa, — se on valhetta, ja niin se on aina ollutkin. Miksi puhua pahaa ranskalaisesta älystä? Tämä on vain sitä ikuista venäläistä laiskuutta, meidän häpeällistä kykenemättömyyttämme synnyttää aatteita, meidän inhoittavaa parasiittimaisuuttamme muihin kansoihin verraten. Ils sont tout simplement des paresseux [He ovat aivan yksinkertaisesti laiskureita], eikä siihen ole suinkaan syynä ranskalainen äly. Oh, venäläiset olisi koko ihmiskunnan onnen nimessä hävitettävä maan päältä kuten ainakin vahingolliset loiseläimet! Emmehän me ole ollenkaan pyrkineet siihen, mihin pitäisi pyrkiä, emme ollenkaan. En ymmärrä mitään. Olen lakannut käsittämästä! Ymmärrätkö sinä, huusin hänelle, ymmärrätkö, että jos te joka paikassa asetatte giljotiinin ensi sijalle, vieläpä noin suurenmoisen riemukkaasti, niin sen te teette ainoastaan siksi, että kaikkein helpointahan on panna poikki päitä, mutta vaikeinta on vaalia aatetta! Vous êtes des paresseux! Votre drapeau est une guenille, une impuissance. [Te olette laiskureita! Lippunne on ryysy, kykenemättömyys…] Nuo rattaat, vai miten ne sanovatkaan, »ihmiskunnalle leipää vierittävien rattaiden jyrinä» on muka hyödyllisempää kuin Sikstiiniläinen madonna, tai sitten vielä ne sanovat… une bêlise dans ce genre [sentapainen typeryys]. Mutta etkö ymmärrä, — huusin hänelle, — etkö ymmärrä, että yhtä tärkeätä kuin ihmisille on onni, yhtä tärkeä hänelle on myös onnettomuus.Il rit. Sinä, hän sanoi, jaarittelet joutavia »hemmoitellessasi jäseniäsi (hän sanoi oikeastaan vielä paljon rumemmin) samettisohvilla»… Ja oudolta tuntuu tuokin, tuo meidän tapamme sinutella toisiamme. Isä ja poika sinuttelevat toisiansa. Eihän se tietenkään tee mitään, jos ollaan sovinnossa, mutta entäs jos riidellään?
Olimme taas hetkisen ääneti.
—Cher, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, — uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.
— Sehän on tiettyä, — sanoin.
— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta… tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!
Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.
Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit, sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa, naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se, mikä koski Lebjadkineja.
Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta alkoikin »uusi juttu».
Kello oli seitsemän illalla. Nikolai Vsevolodovitš istui yksin korkeassa työhuoneessaan, jossa oli runsaasti mattoja ja raskaanpuoleisia, vanhanaikaisia huonekaluja. Tästä huoneesta hän oli aina erikoisesti pitänyt. Hän istui nurkkasohvassa sellaisissa pukimissa, että olisi luullut hänen olevan jonnekin lähdössä, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt minnekään aikovan. Hänen edessään pöydällä paloi varjostimella verhottu lamppu. Suuren huoneen syrjät ja nurkat jäivät varjoon. Hän näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut, mutta hieman levoton. Hänen kasvonsa olivat hieman laihtuneet ja niiden ilme väsynyt. Hän oli todellakin sairas. Häntä vaivasi vilustumisesta johtunut poskiajos, mutta mitä tulee korvapuustin aiheuttamaan hampaan särkymiseen, niin se oli liioiteltua. Hammas oli vain ruvennut heilumaan, mutta oli nyt jo taas tullut entistä ehommaksi. Ylähuuli oli myös sisältä vahingoittunut, mutta sekin oli jo parantunut. Poskiajos taas ei ottanut parantuakseen yksistään sen vuoksi, että sairas ei tahtonut luokseen lääkäriä, joka olisi voinut leikata pöhöttyneen kohdan, vaan odotteli siksi, kunnes ajos itsestään puhkeaisi. Mitäpä lääkäristä, kun hän ei tahtonut ottaa vastaan edes omaa äitiänsäkään, ja jos suostuikin hänet joskus päästämään huoneeseensa, niin ainoastaan muutamaksi minuutiksi kerran päivässä, iltahämärissä, jolloin jo alkoi olla melkein pimeä eikä tulta oltu vielä otettu. Ei hän ottanut vastaan Pjotr Stepanovitšiakaan, joka jo pari ja kolmekin kertaa päivässä oli käväissyt ennen poislähtöään Varvara Petrovnan luona. Mutta maanantai-iltana, palattuaan äsken aamulla takaisin kolmipäiväisen poissaolonsa jälkeen ja käytyään jo kaikissa kaupunkimme perheissä sekä syötyään vihdoin päivällisen Julija Mihailovnan luona, Pjotr Stepanovitš vihdoinkin, tosin vasta illalla, saapui häntä kärsimättömänä odottelevan Varvara Petrovnan luo. Kieltoa ei enää ollut, Nikolai Vsevolodovitš otti vastaan. Varvara Petrovna itse saattoi vieraansa Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneen ovelle. Hän oli jo kauan toivonut, että nämä molemmat tapaisivat toisensa, ja Pjotr Stepanovitš oli luvannut tulla taas takaisin Varvara Petrovnan luo kertomaan tälle »kaikesta». Varvara Petrovna kopahdutti arasti Nikolai Vsevolodovitšin ovea ja, vaikk'ei saanutkaan vastausta, uskalsi sentään parin vaaksan verran raottaa sitä.
— Nicolas, saako Pjotr Stepanovitš tulla luoksesi? — hiljaisella äänellä ja pidättyvästi hän virkahti yrittäen nähdä Nikolai Vsevolodovitšin lampun takaa.
— Saa, saa, tietenkin saa! — huudahti äänekkäästi ja iloisesti PjotrStepanovitš itse, työnsi oven auki ja astui huoneeseen.
Nikolai Vsevolodovitš ei ollut kuullut napatusta. Hän tajusi vasta äitinsä aran kysymyksen, mutta ei ennättänyt vielä siihenkään vastata. Hänen edessään oli avoinna kirje, jota hän nähtävästi äsken oli lukenut, ja se kai oli saanut hänet vaipumaan mietteisiin. Hän vavahti kuultuaan Pjotr Stepanovitšin odottamattoman huudahduksen ja peitti samassa hätäisesti jonkin kirjeen paperipainimella, joka sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta se ei peittänyt koko kirjettä. Kirjeen nurkka ja melkein koko kirjekuori jäivät peittämättä.
— Minä tahallani huudahdin, että olisitte ennättänyt valmistautua, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš, hätäisesti ja ihmeen naiivisti, harppasi pöydän luo ja loi silmänsä paperipainimen sekä kirjeen nurkkaan.
— Ja tietenkin ennätitte jo huomata, miten yritin peittää teiltä äsken saamani kirjeen tuon paperipainimen alle, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš rauhallisesti liikahtamatta paikaltaan.
— Kirjeen? Jumala teidän ja kirjeenne kanssa, mitä se minua liikuttaa! — vieras huudahti, —; mutta pääasia on… — hän kuiskasi uudelleen katsahtaen ovea kohti, joka oli jo suljettu, ja nyökkäsi sinnepäin.
— Hänellä ei koskaan ole ollut tapana kuunnella salaa, — huomauttiNikolai Vsevolodovitš kylmästi.
— Samapa se, kuunnelkoon! — ehätti Pjotr Stepanovitš vastaamaan iloisesti koroittaen ääntään ja istahtaen nojatuoliin. —Minullahan ei ole mitään sitä vastaan, mutta kun kerran pistäydyin tänne varta vasten tavatakseni vain teitä, niin… No, ja viimeinkin sitten pääsin puheillenne! Mutta ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Kuten näkyy: hyvin, ja huomenna ehkä te jo ilmestytte, vai mitä?
— Ehkä.
— Päästäkää heidät jo uteliaisuudesta ja minut myös! — hän aloitti taas iloisen ja tyytyväisen näköisenä huitoen käsillään. — Jospa tietäisitte, mitä kaikkea minun oli heille lörpöteltävä. Mutta tehän tiedätte jo. — Hän naurahti.
— En tiedä kaikkea. Kuulin vain äidiltäni, että te olitte ollut hyvin… eloisa.
— Se tahtoo sanoa, enhän minä oikeastaan mistään tarkemmin… — Pjotr Stepanovitš säikähti äkkiä, aivan kuin puolustautuen kamalaa hyökkäystä vastaan — tiedättekö, minun oli sotkettava juttuun Šatovin vaimokin, se on, ne juorupuheet, jotka Pariisissa olivat syntyneet suhteestanne, ja että sehän se muka oli selityksenä tuohon sunnuntaiseenkin… ettehän ole suuttunut?
— Olen täysin varma siitä, että olette yrittänyt parhaanne.
— Kas, sitäpä minä pelkäsinkin. Mutta muuten, mitä merkitsee tuo »yrittänyt parhaanne»? Sehän on syytös. Muuten, te olette suora, eniten pelkäsin tänne tullessani, että ette tahtoisi sitä olla.
— Enhän minä ole tahtonut millään tavalla olla suora, — sanoi NikolaiVsevolodovitš hieman ärtyisästi, mutta hymähti samassa.
— En tarkoittanut sitä, te erehdytte, enhän minä sitä! — Pjotr Stepanovitš viittoi käsillään, ja sanat pyörähtelivät hänen suustaan taas aivan kuin helmet. Häntä nähtävästi ilahdutti isäntänsä ärtyneisyys. — En tahdo häiritä teitä nyt meidän asiallamme, eritoten nyt, kun olette tuossa tilassa. Tulin vain tuon sunnuntaisen vuoksi ja sitäkin kosketellakseni vain sen verran, kuin on välttämätöntä, sillä eihän nyt sillä tavalla saa… Olen tullut mitä vilpittömimmin selittääkseni, — se kun on tärkeätä etupäässä minulle eikä teille, teidän itserakkautenne vuoksi olkoon tämä sanottu, mutta samalla se on myös totta. Olen tullut tänne ollakseni aina tästä lähtien vilpitön.
— Te ette siis aikaisemmin ole ollut vilpitön?
— Sen te itse hyvin tiedätte. Olen monta kertaa viekastellut… Te hymyilette, se ilahduttaa minua, sillä se antaa aihetta ryhtyä selityksiin. Minähän aivan tahallani koetin saada teidät hymyilemään sanoessani »viekastellut». Sanoin sen suututtaakseni teidät. Miten rohkeninkaan ajatella, että voin viekastella, ja vielä kaiken lisäksi, että tahdon heti ryhtyä selityksiin. Näettekö, näettekö, miten tulin heti vilpittömäksi! No, suvaitsetteko kuunnella?
Huolimatta siitä, että vieras ilmeisesti koetti edeltäkäsin keksityillä hävyttömyyksillään ja tarkoituksellisella, töykeällä naiivisuudellaan saada isännän pois suunniltaan, tämän ilme pysyi rauhallisena, jopa pilkallisenakin, ja vasta vähitellen ilmestyi kasvoihin jotakin levotonta uteliaisuutta.
— Kuulkaahan toki, — alkoi Pjotr Stepanovitš entistä vilkkaammin. — Tultuani tänne, se on yleensä tänne, tähän kaupunkiin, kymmenen päivää sitten, minä tietenkin päätin esittää määrättyä osaa. Parasta olisi tietenkin ollut ilman mitään erikoista osaa, vain näytellä omaa persoonaani sellaisenaan, eikö niin? Ei mikään ole ovelampaa kuin koettaa olla oma itsensä, sillä siihen ei usko kukaan. Täytyy tunnustaa, että päätin ottaa narrin osan, sillä sehän olisi ollut helpommin näyteltävissä kuin oman itsensä esittäminen. Mutta koska narri on äärimmäisyys, ja äärimmäisyys aina herättää uteliaisuutta, niin lopultakin päätin kuitenkin valita esitettäväkseni oman itseni. Mutta millainen on tämä »oma itseni»? Kultainen keskitie: ei tuhma eikä viisas, jokseenkin lahjaton ja kuin »kuusta tipahtanut», kuten täkäläiset tervejärkiset sanovat, eikö niin?
— Niin, saattaahan se ehkä olla niinkin, — Nikolai Vsevolodovitš hymähti tuskin näkyvästi.
— Ahaa, te olette samaa mieltä — hauskaa kuulla. Tiesinhän jo etukäteen, että siten tekin ajattelette… Ei teidän tarvitse vähääkään olla levoton, en ole yhtään vihoissani enkä ole itseäni tässä valossa esittänyt saadakseni teidän ylistelyitänne: »Ei mutta, ette te olekaan lahjaton, ei mutta, tehän olette viisas mies…» Ahaa, taas te hymyilette?… Taas jouduin satimeen. Te ette olisikaan sanonut: »Olette viisas mies», mutta olkoon miten tahansa, oletan kuitenkin, että niin te olisitte voinut sanoa.Passons, kuten isäkulta sanoo, ja sulkumerkkien välissä, älkää suuttuko minun monisanaisuuteeni. Apropos, tässähän on hyvä esimerkki siitä, miten aina puhun paljon, se on, käytän paljon sanoja ja hätäillessä en aina saa sanotuksi kaikkea kuten tahtoisin. Mutta miksi käytän paljon sanoja, ja miksi en saa sanotuksi sitä, mitä tahtoisin? Sen vuoksi, etten osaa puhua. Ne, jotka osaavat puhua, ne puhuvat aina lyhyesti. Kas, siinäkin on todistus siitä, että olen lahjaton — eikö niin? Ja koska minulla on tämä lahjattomuuden lahja jo luonnostaan, niin miksi en voisi käyttää sitä myös tahallani hyväkseni. Ja minä käytänkin sitä. Tänne aikoessani tosin päätin ensin vaieta, mutta vaikenemiseen tarvitaan suurta taitoa, eihän se siis sovi lahjattomalle, ja sitäpaitsi vaikeneminen on joka tapauksessa hyvin vaarallista. Olenkin päättänyt senvuoksi, että kaikkein parasta on puhua, mutta on puhuttava vain kuten ainakin heikkolahjainen, se on paljon, paljon, paljon, hätäillä todisteluissaan ja loppujen lopuksi sotkeutua omiin todisteluihinsa niin, että kuuntelija ei pääse teistä hullua hurskaammaksi, vaan jättää teidät viitaten kädellään, ja viisaammin tekisi, jos hän vielä sylkäisisikin lähtiäisiksi. Siitä on se hyöty, että ensiksikin kuuntelija tulee vakuutetuksi vilpittömyydestäni, kyllästyy minuun eikä ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon. Lyön siis kolme kärpästä samalla iskulla. Luuletteko, että minua kukaan enää tämän jälkeen epäilee syylliseksi salaisiin puuhiin? Jokainen pitäisi suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku uskaltaisi hänelle väittää minun hautovan salaisia aikeita. Ja sen lisäksi minä vielä saan heidät hyvälle tuulelle, — ja se on hyvin kallisarvoista. He suovat minulle kaiken anteeksi jo yksistään sen vuoksi, että tuo viisas, joka siellä julkaisi julistuksia, osoittautuikin tyhmemmäksi, kuin mitä he itse ovat, eikö niin? Hymyilystänne näen, että myönnätte minun olevan oikeassa.
Nikolai Vsevolodovitš ei muuten vähääkään hymyillyt, vaan kuunteli häntä päinvastoin koko ajan hieman kärsimättömänä, kulmat kurtussa. — Mitä? Te taisitte sanoa: »samantekevää»? — Pjotr Stepanovitš puhua rämisi yhä (Nikolai Vsevolodovitš ei ollut sanonut sanaakaan). — Tietenkin, uskokaa pois, en minä ollenkaan sen vuoksi… en tahtonut teitä tuttavallisuudellani saattaa häpeään. Mutta tiedättekö mitä? Te olette tänään hyvin riidanhaluinen. Kiiruhdin luoksenne iloisena ja sydän avoinna, ja te, te takerrutte jokaiseen sanaani. Uskokaa pois, tänään en aio ollenkaan puhua niistä arkaluontoisimmista asioista, kunniasanallani lupaan, ja jo ennakolta suostun kaikkiin ehtoihinne!
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti.
— Mitä? Kuinka? Taisitte sanoa jotakin. Huomaan, että taas sanoin tyhmyyden. Ette ole aikaisemmin tarjonnut ehtoja ettekä tee sitä nytkään. Uskon, uskonhan minä sen, olkaa huoleti. Tiedänhän hyvin itsekin, ettei minulle kannata niitä esittääkään, eikö niin? Minä vastaan jo ennakolta puolestanne ja teen sen tietenkin sen vuoksi, että olen niin heikkolahjainen. Heikkolahjaisuutta kaikki. Te nauratte? Mitä? Kuinka?
— Eipä mitään! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš viimein hymähtäen, — muistui vain mieleeni äsken, että käytin todellakin teistä kerran nimitystä heikkolahjainen, mutta te ette silloin ollut läsnä, teille on siis juoruttu siitä… Pyytäisin muuten teitä viimeinkin käymään käsiksi asiaan.
— Siinähän sitä jo ollaankin, sunnuntain johdostahan minä… — leperteli Pjotr Stepanovitš, – no kuka olin minä tuona sunnuntaina, mitä arvelette? Heikkolahjainen, hätiköivä keskinkertaisuus ja kuten ainakin heikkolahjainen ihminen otin väkivalloin puheenvuoron. Mutta se on jo suotu anteeksi, sillä olenhan minä — siitä jo on kaikkialla sovittu — kuten ainakin »kuusta tipahtanut», ja toisekseen, kerroinhan joka tapauksessa sievän tarinan, joka päästi teidät kaikki pälkähästä, eikö niin, eikö totta?
— Se on, te kerroitte kaiken sillä tavalla, että se herätti epäilystä, ja samalla tahdoitte osoittaa, että meillä oli salainen sopimus ja että me yhdessä pelasimme kieroa peliä, vaikka todellisuudessa ei mistään sellaisesta ollut kysymys, enkä minä pyytänyt teitä puhumaan puolestani.
— Aivan niin! Aivan niin! — huudahti Pjotr Stepanovitš riemastuneena. — Tahallanihan minä sen teinkin, että huomaisitte, missä »niksi» on. Teidän vuoksennehan oli koko tuo narrinpeli, jotta saisin teidät ansaan ja saattaisin teidät häpeään. Tahdoin nähdä, se oli pääsyy, missä määrin teitä peloittaa.
— Olisi huvittavaa tietää, minkä vuoksi te oikeastaan olette nyt noin avomielinen?
— Älkää toki suuttuko, älkää toki. Silmännehän suorastaan leimuavat. Vaikka eiväthän ne oikeastaan leimuakaan… Teitä huvittaisi tietää, miksi olen näin avomielinen? Juuri sen vuoksi tietysti, että nyt on kaikki muuttunut, entinen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olen muuttanut käsitykseni teistä. Kaikki vanha on lopussa. En koskaan enää saata teitä häpeään sillä vanhalla tavalla. Nyt minulla on uusi tapa.
— Olette muuttanut siis taktiikkaa?
— Taktiikkaa en käytä. Voitte nyt tehdä, kuten itse haluatte. Jos tahdotte, niinmyöntäkää, jos ette tahdo, niinkieltäkää. Siinä on minun uusi taktiikkani. Jameidänasioistamme, niistä en hiisku sanaakaan ennenkuin vasta sitten, kun käskette. Te nauratte? Terveydeksenne, nauranhan itsekin. Mutta puhukaamme vakavasti, vakavasti, vakavasti, vaikka tosin se, joka kiirehtii, sehän on heikkolahjainen, eikö totta? Mutta olkoon menneeksi, ollaan sitten heikkolahjaisia, mutta puhutaan kuitenkin vakavasti.
Hän puhui tosiaankin vakavissaan ja aivan toisin äänensävyin kuin aikaisemmin. Hän kävi huomattavasti levottomammaksikin, niin että Nikolai Vsevolodovitš katsahti jo häneen uteliaana.
— Sanoitte, että olette muuttanut käsityksenne minusta? — hän virkkoi.
— Muutin käsitykseni teistä sinä hetkenä, jolloin te veitte kätenne selkänne taakse Šatovin jälkeen… riittää jo, riittää, älkää kyselkö mitään, en sano enää mitään muuta.
Hän hyppäsi pystyyn, teki muutaman torjuvan liikkeen käsillään, mutta kun kysymyksiä ei kuulunut ja kun ei ollut syytä lähteä poiskaan, hän istuutui uudelleen nojatuoliin jonkin verran rauhallisempana.
— Apropos, lainausmerkkien välissä, — hän aloitti taas rupattelunsa, — toiset täällä jo höpisevät, että te varmasti otatte hänet hengiltä, löivätpä siitä vetoakin, niin että Lembke jo aikoi panna poliisit. liikkeelle, mutta Julija Mihailovna kielsi jyrkästi… Riittää, riittää jo siitäkin, tahdoin vain ilmoittaa siitä teille. Apropos taaskin, Lebjadkinit minä sinä samana päivänä soudatin joen toiselle puolelle, senhän te jo tiedättekin. Saittehan kirjelippuni, jossa mainitsin heidän osoitteensa?
— Sain sen jo heti samana päivänä.
— Sitä en tehnyt sen vuoksi, että olen heikkolahjainen, sen tein aivan mielelläni, hyvästä sydämestäni. Vaikka se ehkä näyttäisikin teistä hieman lattealta, se on kuitenkin hyvästä sydämestä.
— Eihän se tee mitään, ehkä sen pitää sillä tavalla ollakin… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš mietteissään. — Mutta kirjelippuja te voisitte olla minulle lähettelemättä. Pyytäisin muistamaan sen.
— Enhän muutakaan voinut, ainoastaan yhdenhän minä.
— Liputin siis tietää?
— En voinut muutenkaan. Mutta Liputin ei uskalla, senhän te tiedätte itsekin. Apropos, pitäisi käydämeikäläisiätervehtimässä, toisin sanoen heikäläisiä eikä meikäläisiä, sillä muutenhan te taas takerrutte siihen sanaan. Olkaa huoleti, ei nyt vielä, vaan joskus myöhemmin. Nyt sataa. Ilmoitan heille, kokoonnutaan sitten illalla. Ne odottelevat pesässään suu auki kuin naakanpojat, millaisia tuomisia olemme tuoneet. Tulista väkeä. Kirjat esille ja sitten väittelemään. Virginski — »yleisihminen», Liputin, fourieristi, omaa huomattavia poliisintaipumuksia. Tämä mies on, sanon sen, eräällä tavalla korvaamaton, mutta häntä on pidettävä lujilla, ja lopuksi se pitkäkorvainen, joka esittää oman systeeminsä. Ja tiedättekö mitä, he ovat loukkaantuneita siitä, että en ole heistä tietävinänikään, heitän joskus kylmää vettä heidän niskaansa, hehe! Mutta siellä on sittenkin käväistävä.
— Te olette kai esittänyt siellä minut jonakuna johtohenkilönä? — virkahti Nikolai Vsevolodovitš mahdollisimman välinpitämättömästi. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti. — — Muuten, — hän jatkoi puhettansa, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä ja yrittäen kokonaan päästä tähän vastaamasta, — minähän kävin pari kolme kertaa kunnianarvoisen Varvara Petrovnan luona, ja silloinkin minun oli pakko puhua paljon.
— Sen saattaa arvatakin.
— Ei älkää arvailko suotta, sanoin vain, että teistä ei missään tapauksessa tule murhaajaa ja muita samantapaisia imelyyksiä. Ja ajatelkaas, jo heti seuraavana päivänä hänen tiedossaan oli, että vein Marja Timofejevnan joen yli. Tekö hänelle sen kerroitte?
— En minä ainakaan.
— Tiesinhän, että ette te. Mutta kuka muu, paitsi te, olisi sen saattanut kertoa? Olisi hauskaa tietää.
— Liputin tietenkin.
— E-ei, Liputin se ei ole ollut, — sanoi Pjotr Stepanovitš tuskin kuuluvasti rypistäen kulmakarvojaan. — Minäpä tiedän kuka. Tämä olisi niin Šatovin tapaista… Muuten, roskaa kaikki tyynni, jättäkää koko juttu sikseen. Vaikka oikeastaanhan tämä olisi hyvin tärkeätä… Muuten odotin koko ajan, että teidän rouva äitinne yht'äkkiä kysyä tokaisee siitä pääasiasta… Niin, ja koko ajan hän on ollut kauhean synkkänä, mutta tänään tultuani tänne näin, että hänen kasvonsa aivan loistivat ilosta. Mitäs se tahtoo sanoa?
— Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään kunniasanallani kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa tästä päivästä lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa odottamattoman avomielisesti.
— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli aivan kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän tiedätte? Eikö liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee luoksenne, jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen kanssa. Ettehän suutu, että minä näin…
— En, en ollenkaan.
— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja se peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te huomenna ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta valmiina. Ettehän suutu, että minä näin…?
Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr Stepanovitšin aivan vimmastumaan.
-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne LizavetaNikolajevnasta? — hän kysäisi.
Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.
— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.
— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš lujasti.
— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko, en sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja minä, minä taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.
— Niinkö arvelette?
— Minä en arvele mitään, en yhtään mitään, — kiiruhti Pjotr Stepanovitš nauraen vastaamaan. — Tiesinhän muutenkin, että te olette jo ennakolta kaikki omat asianne ajatellut perin pohjin, teillä on kaikki jo harkittua. Tahdoin vain sanoa, että olen aivan tosissani, olen tosiaankin aina valmis palvelukseenne joka paikassa sekä joka tapauksessa, olkoon tapaus millainen tahansa, ymmärrättehän tämän?
Nikolai Vsevolodovitš haukotteli tuskin huomattavasti.
— Olette jo väsynyt minuun-, — Pjotr Stepanovitš hypähti samassa pystyyn siepaten käteensä uuden uutukaisen pyöreän hattunsa. Hän oli tekevinään lähtöä, mutta ei sittenkään lähtenyt, vaan puhui herkeämättä seisoaltaan, välisti kävelikin huoneessa ja innostuessaan napautteli hattuaan polviinsa.
— Aioin saada teidät vielä hyvälle tuulelle kertomalla jotakin Lembken herrasväestä, — hän huudahti - iloisesti.
— Ei nyt, myöhemmin sitten. Miten muuten on Julija Mihailovnan terveyden laita?
— Pitääpä teillä jokaisella olla tuo suurmaailman tapa tiedustella toisen terveyttä, vaikka hänen terveytensä huvittaa teitä yhtä vähän kuin harmaan kissan terveys. Mutta siitä huolimatta te sitä kysytte. Se on kaunista. Hän on terve ja kunnioittaa teitä aivan taikauskoisesti, taikauskoisesti odottaa teiltä hyvin paljon. Sunnuntaisesta tapauksesta ei hiiskahdakaan, onpa vakuuttunut siitäkin, että te jo pelkällä ilmestymisellänne voitatte kaikkien sydämet puolellenne. Kunniasanallani, hän kuvittelee kykenevänsä suorastaan mihin tahansa. Muuten, te olette nyt arvoituksellinen, romanttinen henkilö, enemmän kuin koskaan ennen, — asema on lupaava. Teitä odotetaan kärsimättömästi. Kun lähdin, oltiin jo kovin kiihkeitä, mutta nyt on jo kahta kiihkeämpää. Muuten, vielä kerran kiitoksia kirjeestä. Kaikki pelkäävät kreivi K:ta. Tiedättekö mitä, ne pitävät teitä urkkijana? Minä myöntelen, ettehän suutu.
— Ei tee mitään.
— Ei mikään. Myöhemmin se olisi suorastaan välttämätöntä. Niillä on täällä omat tapansa. Minä tietenkin vain kannustan heitä. Julija Mihailovna on aina kaiken etunenässä. Gaganov myös… Te nauratte? Minullahan on oma taktiikkani. Valehtelen minkä kerkiän, mutta äkkiä sanonkin taas viisaan sanan juuri silloin, kun sitä eniten odotetaan. Silloin ne ympäröivät minut, mutta minäpä alan uudelleen valehdella. Minun suhteeni jo ollaan täysin selvillä: »lahjakas mies». sanovat, »mutta on kuin olisi kuusta tipahtanut». Lembke kehoittaa minua pyrkimään taas virkauralle, että pääsisin ihmisten kirjoihin. Tiedättekö, kohtelen häntä hyvin ylimielisesti, suorastaan häpäisen hänet, eikä hän voi muuta kuin katsoa muljotella minuun. Ja Julija Mihailovna vielä yllyttää. Muuten, Gaganov on teille hyvin vihoissaan. Eilen hän puhui minulle Duhovissa teistä paljon pahaa. Ja minä ilmaisin silloin tietenkin hänelle heti koko totuuden, toisin sanoen en nyt tietenkään koko totuutta. Viivyin hänen vieraanaan Duhovissa koko päivän. Suurenmoinen maatila, ei ole hullumpi talo.
— Onko hän nyt sitten parhaillaan Duhovissa? kysäisi äkkiä kuin havahtuen Nikolai Vsevolodovitš melkein pystyyn hypähtäen ja siirtyen hyvän joukon eteenpäin.
— Ei, hän ei ole siellä. Tulimme hänen kanssaan yhdessä tänä aamuna kaupunkiin, — vastasi Pjotr Stepanovitš, aivan kuin ei ollenkaan olisi huomannut Nikolai Vsevolodovitšin yht’äkkistä mielenlevottomuutta. — Mitäs tämä on, taisin pudottaa kirjan, — hän kumartui nostamaan lattialta pudottamansa korukantisen kuvitetun niteen. — Balzac'in naisia, kuvitettu, — hän avasi kirjan, — en ole lukenut. Lembke kirjoittaa myös romaaneja.
– Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi todella häntä huvittanut.
– Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään hienostuneet tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten muotokaunista ja hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.
— Te kehutte hallintojärjestelmää?
— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on luonnollista ja jo saavutettua…– en rupea en en, — hän huudahti äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan. Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.
— Olen vilustunut.
— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä… Mutta siitä myöhemmin… Muuten, vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee- jalkaväkirykmentti. Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa upseerien parissa. Meillähän on niiden joukossa kolme ystävää,vous comprenez? Keskusteltiin ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin viralta. Vinkuivat suorastaan ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos Venäjällä ryhdytään kapinaan, niin välttämättä on aloitettava ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan jo harmaahapsinen puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli ääneti, ei puhunut sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle huonetta ja samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin vain itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään ja lähti pois.
— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli jo kolmannen kerran.
— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä. Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on koleran pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen, ja työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo kerran pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin… muuten, suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää nyt irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, — samassa hän jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan pääasian. Äsken ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on saapunut Pietarista.
— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan ymmällä.
— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne, frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?
— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.
— Voi, mutta saisinkos ne heti!…
— Pyytäkää Alekseilta.
— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta siellähän on minun takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän tavaroidenne joukossa. Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän suosituksenne avulla, muistattehan?
— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa ratsastustuntejakin?
Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.
— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti, vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita siitä kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua kuinka paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos ainakin vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta. Eikö niin?
— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.
— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne, me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun toki huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille oikeastaan juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden matkaan. Lupasin käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai jätettävä tällä kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette sitten huomenna reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua muuten odottaa ajuri, sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta… Ja miten oivallinen sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee parhaillaan muudan Fedjka, Siperiasta karannut pakkotyövanki, ajatelkaahan, minun entinen maaorjani, jonka isäkultani noin viisitoista vuotta sitten luovutti sotamieheksi ja sai hänestä maksun. Hyvin merkillinen olento.
— Te… oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi NikolaiVsevolodovitš iskien häneen silmänsä.
— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa, mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä vakaumuksiakin, omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos oikein tosissanne ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta Nikolajevnan suhteen, niin sanon vielä kerran, että minäkin olen olento, joka suostuu mihin tahansa, minua voi käyttää kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain, ja olen aina valmis palvelukseenne… Mitä, tartutteko keppiin? Voi, mitä minä, ettehän te keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te olisitte hamuillut keppiä?
Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta totta oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen ilme.
— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin suhteen, — sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo osoittaen päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin kaiken järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan apuani.
Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin kerran päänsä ovenraosta ja virkkoi:
— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin nopeasti, — että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta tuona sunnuntaina panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi teitä, eikö niin? Toivoisin, että muistaisitte sen!
Sitten hän vastausta kuulematta katosi.
Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön hymy. Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan, sulki silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka pisti yhä vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut sitä korjatakseen.
Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna, joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n istuvan kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä oli saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet; kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla sanoen, hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia hän seisoi poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä hänet valtasi kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä kerran ovella, teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä herättämättä, uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet murheet.
Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei enemmänkin, ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita pienintäkään liikettä koko ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan samalla tapaa kurtussa. Jos Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme minuuttia häntä tällaisena katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä painostavaa tunnetta, jonka tämä letarginen liikkumattomuus olisi hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan olisi voinut olla häntä herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš aivan itsestään avasi silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta kymmenisen minuuttia, aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen jotakin hänen huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa, vaikka siellä ei ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.
Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi, joka vei käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli huoneeseen. Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä päällystakkia, kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla oli kirjelippunen.
— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja asetettuaan tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen tarjottimella pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, — siinä oli pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.
— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.
Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara Petrovna äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta sinne piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei Jegorovitšin saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille takaporteille, joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon. Ulkoeteisen nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.
— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin kellari. Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja, kapeat hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš kulki pari, kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli ilman hattua ja frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli lähtenyt.
— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.
— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta otettu huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.
— Nukkuuko äitikulta?
— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti täsmälleen yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta saada mitään tietää. Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän lisäsi rohjeten vihdoin kysäistä jotakin.
— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.
— Kuten käskette.
Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui Aleksei Jegorovitšin käteen.
— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.
Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut, »samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt kastua läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai Vsevolodovitšille.
– Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta on siellä joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän oli talon vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja jo tämän lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli ankara ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki jumalansanaa.
— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.
— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä tapauksessa, että teillä on hyviä aikeita.
— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli jo ennättänyt kadun käytävälle.
Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä muodossa herransa läsnäollessa.
Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle. Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta Jumalanilmestyksenkatu oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli kymmenen, kunnes hän lopulta pysähtyi Filippovin ison ja pimeän talon lukitun portin eteen! Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit olivat muuttaneet pois, — oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla kiinni, mutta seuraavasta kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti tuli. Koska kelloa ei ollut, hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin. Tuuletusruutu avautui, ja Šatov katsahti kadulle. Oli pilkkoisen pimeätä eikä ollut helppoa nähdä, Šatov tarkasteli kauan, ainakin minuutin verran pimeyttä.
— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.
— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.
Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan sanomatta kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin sivurakennukselle.
Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi suitut hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty paljaisiin jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina, posket punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on äsken kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä silmien alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä ehtineet edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli käsiään eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi, kuten pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin katkeili. Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen edessä lattiaan. Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi huusi: »Pauo, pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse heittää sen kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas sen nostamaan. Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi huusi. Kirillov ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada »pauon» kaapin alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta huomattuaan hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.
— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta vähääkään hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko teetä?
Hän ojentautui aivan suoraksi.
— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi NikolaiVsevolodovitš. — Olen likomärkä.
— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, — istukaa; olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.
Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella häntä varten kaadetun kupillisen teetä.
— Vieläkö? — kysäisi Kirillov.
— Kiitoksia, ei.
Kirillov, joka oli koko ajan seisonut, kävi myös istumaan ja kysäisi:
— Miksi tulitte?
— Minulla on asiaa. Kas tässä, lukekaa tämä kirje, se on Gaganovilta.Muistattehan, puhuin teille hänestä Pietarissa.
Kirillov otti kirjeen, luki sen, pani pöydälle ja odotti.
— Tämän Gaganovin minä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš selittää, — kuten tiedätte, tapasin ensi kerran eläessäni noin kuukausi sitten Pietarissa. Pari, kolme kertaa me tapasimme toisemme yhteisissä kutsuissa. Esittelemättä itseään ja antautumatta kanssani puheisiin hän kuitenkin osasi aina kohdella minua röyhkeästi. Kerroinhan jo silloin siitä teille. Mutta kas, tästä te ette tiedä. Kun hän silloin lähti Pietarista ennen minua, hän aivan odottamatta lähetti minulle kirjeen, vaikkakaan sitä ei juuri sovi verrata tähän, mutta kuitenkin sekin oli mitä suurimmassa määrin sopimaton ja omituinen jo senkin vuoksi, että siitä ei käynyt selville syytä, minkä vuoksi se oli kirjoitettu. Vastasin hänelle samalla kertaa myös kirjeellisesti ja mainitsin aivan peittelemättä, että varmaankin hän kantoi kaunaa minua kohtaan isänsä vuoksi, tuon noin neljä vuotta sitten tapahtuneen klubijutun johdosta, ja että minä puolestani olin valmis esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, koska oli otettava huomioon, että tekoni ei ollut harkittu, vaan että se johtui sairaudesta. Pyysin häntä harkitsemaan anteeksipyyntöäni. Hän ei vastannut minulle sanaakaan ja matkusti pois. Mutta nyt hän on täällä ja on aivan raivoissaan. Minulle on kerrottu, mitä hän julkisesti on suvainnut sanoa minusta. Hän on tehnyt mitä loukkaavimpia ja ihmeellisimpiä syytöksiä. Viimeksi tänään sain tämän kirjeen, jollaista varmastikaan ei kukaan muu koskaan ennen ole saanut. Siinä on haukkumasanoja ja sanontatapoja sellaisia kuin »teidän lyöty turpanne». Tulin tänne ja toivon, että te ette kieltäydy tulemasta sekundantikseni.
— Sanoitte: kirjettä sellaista ei kukaan ole saanut. Raivoissaan voi tehdä. On kirjoitettu useammankin kerran. Puškin on kirjoittanut. Hyvä, tulen. Sanokaa miten?
Nikolai Vsevolodovitš sanoi tahtovansa jo huomenna välttämättä uudistaa anteeksipyyntönsä ja lupasi kirjoittaa vielä toisenkin anteeksipyyntökirjeen, mutta kuitenkin ehdolla, että Gaganov myös puolestaan lupaisi olla kirjoittamatta enää hänelle kirjeitä. Sitä kirjettä, jonka hän jo on saanut, ei oteta ollenkaan lukuun.
— Myönnytte liikaa, ei suostu, — Kirillov sanoi.
— Ennen kaikkea tulin tänne kysyäkseni, suostutteko esittämään siellä nämä ehtoni?
Esitän. Asia on teidän, mutta hän ei suostu.
— Tiedän, että ei suostu.
— Hän tahtoo tapella. Sanokaa, miten tapella.
— Siinäpä se onkin, tahtoisin omasta puolestani tehdä jo huomenna lopun koko jutusta. Noin kello kymmeneltä menette hänen luoksensa. Hän ottaa teidät vastaan eikä suostu, vaan tutustuttaa teidät omaan sekundanttiinsa, — sanokaamme kello yhdeltätoista. Te sovitte sitten kaikesta tämän kanssa, ja noin kello yhdeltä tai kahdelta kokoonnumme kaikki sovitulle paikalle. Olkaa hyvä, koettakaa saada asia täten sujumaan. Aseina käytämme tietenkin pistoleja, ja pyydän aivan erikoisesti teitä järjestämään niin, että määrätään kymmenen askelen välimatka, ja sitten kumpainenkin meistä asettuu kymmenen askelen päähän rajaviivasta. Kun merkki on annettu, me kohtaamme toisemme. Kummankin on välttämättä tultava omalle rajaviivalleen asti, mutta kumpainenkin saa laukaista aikaisemminkin, astuessaan. Luulenpa, että siinä on kaikki.