Šatov tapasi Kirillovin yhä kävelemässä nurkasta nurkkaan huoneessaan. Hän oli niin hajamielinen, että oli jo taas aivan unohtanut kuulleensa äsken vaimon tulosta, kuunteli eikä ymmärtänyt yhtään mitään.
— Ah, niin, — hän muisti äkkiä aivan kuin erikoisesti ponnistellen päästäkseen hetkeksi irti jostakin ajatuksesta, joka oli saanut hänet valtaansa, — niin, eukko… vaimoko vai eukko? — Odottakaahan: sekä vaimo että eukko, eikö niin?
Muistan; olen käynyt… Eukko tulee, mutta ei heti. Ottakaa pielus. Mitä vielä? Aivan niin. Odottakaahan, sattuuko teille, Šatov, ikuisen harmonian hetkiä?
— Tiedättekö, Kirillov, te ette saa enää olla nukkumatta öisin.
Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata, että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein kirjoittanutkin:
— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi, jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte, millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta. Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin, se on totta, tämä on hyvä». Tämä… tämä ei ole ihastumista, vaan se on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu? Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne synnyttää?
— Kirillov, tuleeko se teille usein?
— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole kaatumatautia?
— Ei ole.
— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää. Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli, kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu — se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne, Kirillov, se on kaatumatauti!
— Ei se ehdi. — Kirillov naurahti hiljaa.
Yö kului. Šatovia läheteltiin jonnekin, soimattiin, kutsuttiin luo. Marie oli joutunut kuolemanpelkonsa kaikkein äärimmäiselle asteelle. Hän huusi, että hän tahtoi elää, »välttämättä, välttämättä!» ja että hän pelkäsi kuolemaa. »En tahdo, en tahdo!» hän toisteli. Jos Arina Prohorovnaa ei olisi ollut, niin olisi käynyt huonosti. Vähitellen hän sai potilaansa kokonaan valtaansa. - Tämä alkoi, kuten lapsi, totella hänen jokaista sanaansa, jokaista neuvoansa. Arina Prohorovnan tunnussanana oli ankaruus eikä lempeys, mutta työnsä hän teki mestarillisesti. Aamu alkoi jo kajastaa. Arina Prohorovna keksi äkkiä, että Šatov oli käväissyt äsken portailla rukoilemassa Jumalaa, ja alkoi nauraa hänelle. Marie naurahti myös vihamielisesti, myrkyllisesti, aivan kuin tuo nauru olisi tuonut hänelle lievitystä. Lopulta Šatov ajettiin kokonaan ulos. Oli valjennut kostea, kylmä aamu. Šatov oli nojautunut nurkkaan kasvot seinään päin, aivan kuten eilen illalla, silloin kun Erkel oli käynyt. Hän vapisi kuin puun lehti, ei rohjennut ajatella, mutta mieli takertui kuitenkin ajatukseen, kehräsi kuvitelmiansa, kuten sattuu unessa. Mielikuvat veivät hänet alituisesti mukaansa, alituisesti taas äkkiä katkeilivat kuten mädäntynyt lanka. Huoneesta kajahteli lopulta ei ainoastaan valituksia, vaan kauheita, puhtaasti eläimellisiä huutoja, sietämättömiä, mahdottomia. Hän tahtoi tukkia korvansa, mutta ei voinut, jysähti polvilleen tiedottomasti toistaen vain: »Marie, Marie!» Ja kas vihdoin kajahti huuto, uusi huudahdus, joka sai Šatovin vavahtamaan ja hypähtämään pystyyn polvistuneesta asennosta, pienokaisen huudahdus, heikko, tukahtunut. Hän teki ristinmerkin ja hyökkäsi huoneeseen. Arina Prohorovnan käsissä kirkui ja liikahteli pienin, pikkuruikkuisin käsin ja jaloin pienen pieni, punainen, ryppyinen olento, joka oli kauhistuttavan avuton ja pelkästään toisten varassa kuin pölyhiukkanen, jonka tuulenhenki olisi voinut pyyhkäistä, mutta joka huusi ja ilmaisi itsensä, aivan kuin sillä myös olisi ollut mitä täydellisin oikeus astua elämään… Marie oli tunnottomana, mutta hetken kuluttua hän aukaisi silmänsä ja omituista omituisemmin katsahti Šatoviin: tämä katse näytti olevan aivan uusi, mutta millainen, sitä Šatov ei jaksanut ymmärtää, mutta koskaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä vaimollaan tällaista katsetta.
— Poika? Poikako? — äänessä kipeä tuntu synnyttäjä kysäisi ArinaProhorovnalta.
— Pojanpenikka! — tämä huudahti vastaukseksi käärien lasta.
Kun hän oli saanut sen käärityksi ja oli jo aikeissa asettaa sen poikkipuolin vuoteelle kahden pieluksen väliin, hän antoi sen hetkiseksi Šatoville pideltäväksi. Aivan kuin salaa ja Arina Prohorovnaa aristellen Marie nyökkäsi hänelle. Šatov käsitti hänet ja vei pienokaisen hänen nähtäväkseen.
— Kuinka… sievä… — kuiskasi Marie heikosti hymähtäen.
— Hyi, miten hän katselee! — Arina Prohorovna alkoi nauraa iloisen riemullisesti katsahdettuaan Šatovin kasvoihin; — minkä näköinen naama!
— Iloitkaa, Arina Prohorovna, tämä on suuri ilo… — leperteli Šatov idioottimaisen autuas ilme kasvoillaan Hän oli aivan kirkastunut kuultuaan nuo kaksi Marien sanaa lapsesta.
— Mikä suuri ilo se nyt teille on olevinaan?
— Arina Prohorovna hääräili iloisena, kokoili tavaroita ja teki työtä kuin pakkotyövanki.
— Uuden olennon ilmestymisen ihme, suuri ja käsittämätön mysteeri,Arina Prohorovna, ja miten sääli, että te ette sitä ymmärrä!
Šatov jupisi näin ihastuneena ja epäselvästi aivan kuin sumun lävitse. Aivan kuin jotakin olisi aivan itsestänsä liikahdellut hänen päässänsä ja aivan kuin jotakin hänen tahdostansa riippumatonta olisi vuotanut esille hänen sielustansa.
— Oli kaksi, ja yhtäkkiä ilmestyy kolmas, uusi olento, uusi henki, eheä, kokonainen, jollaista ihmiskädet eivät voi luoda; uusi ajatus ja uusi rakkaus, aivan peloittaa… Ei ole mitään, joka maailmassa olisi korkeampaa!
— Jopa taas tuli joutavia! Yksinkertaisesti vain elimistön edelleen kehittymistä eikä muuta mitään, ei minkäännäköistä ihmettä. — Arina Prohorovna nauroi iloisena ja sydämensä pohjasta. — Tällä tavoinhan jokainen kärpänenkin olisi ihme. Mutta sen minä sanon: liikoja ihmisiä ei kannattaisi syntyä maailmaan. Takokaa ensin kaikki niin valmiiksi, että niistä ei tule liikoja, ja sitten vasta synnyttäkää niitä. Tuotakin on nyt ylihuomenna riepoteltava orpokotiin… Muuten, onhan sekin niinkuin ollakin pitää.
— Ei koskaan hän lähde minun luotani orpokotiin. — Šatov lausui näin lujasti tuijottaen lattiaan.
— Otatteko omaksenne?
— Hänhän on minun poikani.
— Tietenkin hän on Šatov, lain mukaan Šatov, mutta eihän teillä ole mitään syytä näytellä ihmissuvun hyväntekijän osaa. Ei jakseta elää ilman korkealentoisia sanoja. No, hyvä on, hyvä, mutta nähkääs, hyvä herrasväki, — hän lakkasi lopulta puuhailemasta, — minun on aika lähteä. Tulen vielä huomenaamulla ja illallakin tulen, jos tarvitaan, mutta nyt, kun kerran kaikki kävi aivan liiankin hyvin, minun täytyy käväistä muidenkin luona, ovat jo kauan odotelleet. Teillä taitaa, Šatov, joku eukko istua siellä jossakin; eukko eukkona, mutta älkää tekään häntä jättäkö, aviomieskulta. Istukaa lähellä, ehkäpä vielä hyvinkin kelpaatte; Marja Ignatjevnalla nähtävästi ei ole suinkaan halua ajaa teitä pois. No, no, no, minähän lasken leikkiä…
Portilla, jonne Šatov oli hänet saattanut, hän vielä kerran mainitsi hänelle erikoisesti:
— Riittääpä tuosta minulle huvia aivan loppuiäkseni; rahaa en teiltä ota; unissakin vielä tälle nauran. Huvittavampaa, kuin mitä tänä yönä näin, en ole nähnyt vielä koskaan.
Hän poistui täysin tyytyväisenä. Šatovin näöstä ja tämän puheista oli käynyt hänelle päivänselväksi, että tämä mies »hankkiutui isien joukkoon ja oli vihoviimeinen rätti mieheksi». Vaikka olisi ollutkin suorinta käväistä erään lähellä olevan toisen potilaan luona, hän sittenkin tahtoi ensin poiketa kertomaan tästä kaikesta Virginskille.
— Marie, hän sanoi, että sinun pitäisi koettaa nukkua jonkin aikaa, vaikka näenkin että se on hirveän vaikeata… — Šatov aloitti keskustelun arkana. — Minä istun tässä ikkunan luona ja vartioin sinua, vai mitä?
Ja hän istuutui ikkunan luo sohvan taakse, niin ettei Marie saattanut mitenkään häntä nähdä. Mutta tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tämä jo kutsui häntä ja nenäänsä nyrpistäen pyysi korjaamaan pielustansa. Šatov alkoi asetella sitä uudelleen. Vaimo katsoi vihaisesti seinään.
— Ei sillä tavalla, oh, ei sillä… millaiset kädet!
Šatov yritti kohentaa sitä vielä kerran.
— Kumartukaa puoleeni, — hän virkkoi äkkiä oudosti, koettaen olla katsomatta Šatoviin.
Šatov vavahti, mutta kumartui kuitenkin.
— Vielä… Ei sillä tavalla… lähemmäksi, — ja samassa hän äkillisin liikkein kietoi vasemman kätensä hänen kaulallensa, ja Šatov tunsi otsallansa hänen lujan ja kostean suudelmansa.
— Marie!
Vaimon huulet vavahtelivat, hän koetti pysyä lujana, mutta äkkiä hän kohottautui ja silmät leimahtaen virkkoi:
— Nikolai Stavrogin on roisto!
Ja taas hän vaipui voimattomasti kuten katkaistu kukka pielukselle, kasvot siihen painettuina, ja alkoi hysteerisesti itkeä, lujasti pidellen omassaan Šatovin kättä.
Tästä hetkestä alkaen hän ei enää päästänyt tätä luotansa, vaan vaati häntä istumaan vuoteensa pääpuolella. Hän ei voinut paljoa puhua, mutta katseli vain Šatovia ja hymyili tälle kuten autuas ainakin. Hän oli äkkiä muuttunut aivan kuin tyttöhupakoksi. Hänessä oli tapahtunut perinpohjainen mullistus. Šatov milloin itki, kuten pikku poika, milloin puhui rajusti, hämärästi, innostuneesti. Jumala sen oikein tiesi, mitä kaikkea hän sanoi suudellen vaimonsa käsiä; Marie kuunteli häntä juopuneena, ehkä hän ei kaikkea ymmärtänytkään, heikontuneella kädellään hän vain lempeästi hyväili tämän hiuksia, silitteli niitä, katseli häneen ihastuneena. Šatov puhui hänelle Kirillovista, siitä, kuinka he nyt aloittavat elämänsä »uudelleen ja ainiaksi», Jumalan olemassaolosta, siitä, että kaikki ovat hyviä… riemuissaan he ottivat pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavakseen.
— Marie, — hän huudahti pidellen käsissään lasta, — jättäkäämme entiset haaveet, häpeä ja kuolema! Ruvetkaamme tekemään työtä ja lähtekäämme uutta polkua pitkin kolmisin, niin, niin! Niin, mutta, mutta miksi me hänet oikein nimitämme?
— Hänetkö? Miten nimitämme? — Marja sanoi ihmeissään, ja samassa taas hänen kasvoilleen levisi hirvittävän katkera ilme. Hän löi kätensä yhteen, katsahti moittivasti Šatoviin ja painautui taas pielukseensa.
— Marie, mikä sinun on? — huudahti Šatov katkeran hämmästyneenä.
— Ja te saatoitte, saatoitte. Voi kiittämätön.
— Marie, suo anteeksi Marie… Minä vain kysyin, miksi hänet nimitämme.Enhän minä tiedä.
— Ivaniksi, Ivaniksi, — vaimo kohotti hohtavat ja kyynelien kastamat kasvonsa; — kuinka te saatoittekaan ajatella, että olisin tahtonut nimitettäväksi hänet jollakin toisella, kauhealla nimellä?
— Marie, rauhoitu, voi, kuinka hermostunut olet!
– Uusi raakuus taas, miksi te syytätte hermostuneisuutta, lyönpä vetoa, että jos minä olisin sanonut: hänet on nimitettävä… sillä kauhealla nimellä, niin te olisitte heti suostunut, ette olisi sitä ehkä huomannutkaan! Voi, te epäjalot, te alhaiset, te kaikki, kaikki!
Hetken kuluttua he tietenkin olivat jo taas sopineet. Šatov tyynnytteli ja maanitteli häntä nukahtamaan. Hän nukahtikin, mutta ei vieläkään päästänyt miehensä kättä omastaan, heräsi tuon tuostakin, katsahti aina häneen aivan kuin peläten, että tämä lähtisi pois, ja nukahti taas aina uudelleen.
Kirillov oli lähettänyt eukon »onnittelemaan» ja tuomaan kuumaa teetä, äsken paistettuja kyljyksiä sekä lihalientä valkoisen leivän kera »Marja Ignatjevnalle». Sairas joi suuhunsa ahnaasti lihaliemen, eukko kapaloi lapsen uudelleen, Marie pakotti Šatovinkin syömään kyljyksen.
Aika kului.. Voimattomana Šatov nukahti itsekin tuolillensa nojaten päätänsä Marien pielukseen. Tässä asennossa heidät tapasi Arina Prohorovna, kun hän lupauksensa mukaan tuli heitä katsomaan ja iloisena herätti heidät, keskusteli Marien kanssa siitä, mikä oli välttämätöntä, tarkasti lapsen ja kielsi taas Šatovia poistumasta. Nakattuaan vielä muutamia teräväkielisiä huomautuksia »aviopuolisoista» halveksumisesta ja ylimielisyydestä värähtelevällä äänellä hän poistui yhtä tyytyväisenä kuin äskenkin.
Oli jo aivan pimeä, kun Šatov havahtui. Hän sytytti kiireisesti kynttilän ja lähti hakemaan eukkoa. Mutta tuskin hän oli tullut portaille, kun hän hämmästyksekseen kuuli jonkun hiljaiset ja hitaat askelet, jonkun, joka nähtävästi kohosi häntä vastaan. Tulija oli Erkel.
— Ei saa tulla sisään! — Šatov kuiskasi ja siepaten äkillisin liikkein häntä kädestä alkoi viedä häntä muassaan portille. — Odottakaa täällä-, tulen heti, minä unohdin, unohdin kokonaan teidät! Voi, millä tavoin te muistutitte itsestänne.
— Hän oli niin kiireissään, että ei edes käväissyt Kirillovin luona, pyysi vain eukkoa tulemaan. Marie joutui aivan epätoivoon ja vihastui kuullessaan, että hän »saattoi ajatella edes mahdolliseksi jättää hänet yksin».
— Mutta, — huudahti Šatov riemuissaan, — tämä onkin sitten viimeinen askel! Sitten alkaa uusi polku, emmekä me koskaan, emme koskaan muistele tuota vanhaa, kauheata!
Hän sai tuskin Marjan tyynnytellyksi ja lupasi palata täsmälleen kello yhdeksältä, suuteli häntä lujan hellästi, suuteli lasta ja juoksi nopeasti Erkelin luo.
Molemmat lähtivät Skvorešnikiin, Stavroginien puistoon, johon noin puolitoista vuotta sitten, yksinäiseen paikkaan aivan puiston laitaan, siihen, mistä alkoi mäntymetsä, oli kaivettu maahan hänelle uskottu kirjapainin. Paikka oli karu ja autio, sitä oli vaikea löytää, Skvorešnikin päärakennuksesta se oli jotensakin kaukana. Filippovin talosta sinne oli matkaa noin puoli neljättä virstaa, ehkäpä neljäkin.
— Menemmekö koko matkan jalkaisin? Minä otan ajurin.
— Pyydän erikoisesti olemaan sitä ottamatta, — vastasi Erkel, — siitä varoitettiin aivan erikoisesti. Ajuri saattaisi käydä todistajasta.
— No… olkoon sitten… piru! Yhdentekevää, kunhan tämä vain loppuisi, loppuisi!
He alkoivat astua nopeasti.
— Erkel, te pikkuinen poika! — huudahti, Šatov, — oletteko Le koskaan ollut onnellinen?
— Mutta te itse ainakin lienette hyvin onnellinen, — huomautti Erkel uteliain ilmein.
Vaivalloinen yö.
Virginski oli päivän kuluessa tarvinnut ainakin pari tuntia saadakseen ilmoitetuksi kaikillemeikäläisille, että Šatov ei missään tapauksessa ilmiantaisi heitä, sillä vaimo oli palannut hänen luoksensa, lapsi oli hänelle syntynyt eikä, »sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää», mitenkään saattanut olettaa, että hän tällaisena hetkenä voisi käydä vaaralliseksi. Mutta hämmästyksekseen hän ei tavannutkaan kotoa ketään muuta kuin Erkelin ja Ljamšinin. Erkel oli kuunnellut häntä ääneti ja katsellen häntä kirkkaasti suoraan silmiin, hänen kysymykseensä taas: »Meneekö hän sinne kello kuudelta vai eikö», hän oli vastannut kirkkaasti hymyillen, että »tietenkin hän menee».
Ljamšin makasi nähtävästi kovin pahasti sairaana, pää peitteen sisässä hupussa. Sisäänastuvaa Virginskiä hän säikähti, ja heti kun tämä oli alkanut puhua, hän oli yht'äkkiä ruvennut huitomaan käsillään, jotka hän oli vetänyt esiin peitteen alta, ja rukoili tätä jättämään hänet rauhaan. Mutta sen, mikä koski Šatovia, hän kuitenkin kuunteli. Ilmoituksen, että Virginski ei ollut tavannut ketään muita kotoa, hän otti vastaan hyvin hämmästyneenä. Kävi selville, että hän oli jo saanut tietää (Liputinilta) Fedjkan kuolemasta ja kertoili tästä kiirehtien ja katkonaisesti Virginskillekin, mikä taas sai tämän vuorostaan hämmästymään. Virginskin suoraan kysymykseen, oliko lähdettävä vai eikö, hän vain vastaukseksi alkoi taas huitoa käsillään ja rukoili rukoilemalla tätä »jättämään hänet rauhaan» ja että »hän oli syrjäinen eikä tietänyt mistään mitään». Virginski palasi kotiinsa aivan lamaantuneena ja hyvin levottomana; raskasta hänestä oli sekin, että hänen oli pakko salata kaikki perheeltänsä; hän oli tottunut olemaan aina avomielinen vaimollensa, ja jos hänen kuumeisissa aivoissansa tänä hetkenä ei olisi syttynyt erästä aivan uutta ajatusta, joka oli sovittava kaikki tulevaiset suunnitelmat, niin varmasti hän olisi joutunut vuoteen omaksi kuten Ljamšinkin. Mutta tämä uusi suunnitelma antoi hänelle voimaa, eikä siinä vielä kyllin, suorastaan kärsimättömästi hän alkoi odotella määrähetkeä, läksipä vielä aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan kokoontumispaikalle.
Paikka oli hyvin synkkä, Stavroginien äärettömän laajan puiston perällä. Myöhemmin minä aivan tahallani kävin sitä katsomassa. Kuinka synkältä se mahtoikaan näyttää tänä tylyn koleana syysiltana. Siitä kauempana oli vanha rauhoitettu metsä; mahtavat satavuotiset hongat piirtyivät pimeyteen tummina ja epäselvinä läikkinä. Oli niin pimeätä, että kahden askelen päästä oli mahdotonta erottaa ihmistä, mutta Pjotr Stepanovitš, Liputin ja Erkel olivat tuoneet muassaan lyhdyt. On tuntematonta, miksi ja milloin tänne oli aikoina, joihin ei edes muisti ulottunut, hiomattomista kivenlohkareista muodosteltu hauskannäköinen luola. Pöytä ja penkit luolan sisällä olivat jo aikoja sitten mädäntyneet ja lahonneet. Noin kahdensadan askelen päähän oikealle päin ulottui puiston järjestyksessä kolmas lammikko. Nämä kolme lammikkoa, joista ensimmäinen oli aivan talon edustalla, olivat kaikki perätysten, niin että viimeinen niistä oli noin virstan päässä talosta, aivan puiston laidassa. Tuskin oli luultavaa, että minkäänlainen hälinä, huuto tai vaikkapa laukauskin saattoi kuulua Stavroginin talon asukkaiden korviin, talon, josta isäntäväki oli poistunut. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli eilen lähtenyt ja samoin myös Aleksei Jegorytš, ei koko taloon ollut jäänyt muuta kuin noin viisi, kuusi henkeä ja nekin niin sanoakseni invalidiväkeä. Joka tapauksessa saattoi pitää täysin varmana, että vaikkapa joku näistä täällä yksinäisyydessä oleskelevista asukkaista kuulisikin huutoja tai avunpyyntöjä, niin se enintään herättäisi kauhua, mutta tuskin ainoakaan heistä liikahtaisi hyvin lämmitetyiltä uuneiltansa ja lämpöisiltä pankoiltansa kenenkään avuksi.
Kello oli tuskin kahtakymmentä minuuttia yli kuuden, kun kaikki muut, paitsi Erkel, joka oli komennettu hakemaan Šatovia, olivat jo koolla. Pjotr Stepanovitš ei ollut tällä kertaa viivytellyt. Hän oli tullut Tolkatšenkon mukana. Tolkatšenkon kulmat olivat kurtussa, ja hän näytti huolestuneelta; kaikki teeskentely ja röyhkeän kehuskeleva päättäväisyys oli tipo tiessään. Hän pysytteli Pjotr Stepanovitšin lähellä, ja näytti siltä, kuin hän äkkiä olisi käynyt tälle rajattoman uskolliseksi: usein hän hätäillen tunkeusi kuiskaamaan tälle jotakin; mutta tämä ei juuri koskaan vastannut hänelle mitään, joskus vain murahti jotakin päästäkseen hänestä irti.
Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään, vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan huolellisesti.
»Haluavat nähtävästi puhua», vilahti hänen mielessään.
— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi hänen olevan sairaana?
— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes lyhdyn avulla.
— Liputin siis vain puuttuu?
Ja äänettömänä Liputin astui esiin luolasta.
Pjotr Stepanovitš kohotti taas lyhtyänsä.
— Miksi olette piiloutunut sinne, miksi ette tule esille?
— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus… ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.
— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla. Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi, suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä…
— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä tarpeellisena sanoa tokaista.
— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? — tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.
— Niinpä tietenkin, eihän hyvää tavaraa saa heittää hukkaan, — Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtynsä aivan hänen kasvojensa kohdalle. — Mutta eilenhän nimenomaan sovittiin siitä, että sitä ei toden teolla vastaanotettaisi. Osoittakoon hän vain tarkasti paikan, kohdan, johon se on kaivettu maan sisään; me kyllä pengomme itse sen sieltä esille. Tiedän kyllä, että se on jossakin kymmenen askelen päässä jostakin tämän luolan nurkasta… Mutta, piru vieköön, kuinka tekin, Liputin, olette saattanut sen unohtaa? On jo sovittu siitäkin, että te kohtaatte hänet ensin yksin ja sitten lähestymme me… Omituista, että kyselette noin, vai suottako te vain sillä tavalla?
Liputin vaikeni synkkänä. Kaikki olivat ääneti. Tuuli vain humahteli liikutellessaan honkien latvoja.
— Toivon, hyvät herrat, että kukin teistä täyttää velvollisuutensa, — sanoi Pjotr Stepanovitš näin äkkiä kärsimättömästi.
— Tiedän, että vaimo on palannut Šatovin luo ja synnyttänyt lapsen, — alkoi Virginski puhua näin levottomana, hätäisesti, voiden tuskin lausua sanoja ja elehtien käsillään. — Sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää… olen aivan varma siitä, että hän ei nyt ilmianna… sillä hän on nyt onnen tilassa, niin että minä jo äsken kävin kaikkien luona, mutta en tavannut ketään, niin että ehkäpä ei nyt mitään tarvitakaan…
Hän pysähtyi, hänen hengityksensä salpautui.
— Jos te, herra Virginski, yht'äkkiä tulisitte onnelliseksi, — Pjotr Stepanovitš astui askelen häntä kohti, — niin siirtäisittekö te, ei ilmiantoa tietenkään, siitähän ei voisi olla puhettakaan, vaan jonkin uhkarohkean, kansalaisen urotyön, jonka te olisitte päättänyt tehdä ennen tuon onnen puhkeamista ja jonka suorittamista te olisitte pitänyt ehdottomana velvollisuutenanne siitäkin huolimatta, että se olisi uhkarohkeata ja että sitä seuraisi onnen menetys?
— En, en luopuisi! En mistään hinnasta luopuisi, — huudahti Virginski näin jollakin tavoin kauheasti, tarpeettoman kuumeisesti ja alkoi samassa liikkua eteenpäin.
— Te siis mieluummin tahtoisitte tulla jälleen onnettomaksi kuin petturiksi?
— Aivan niin, aivan niin… Aivan päinvastoin minä mieluummin tahtoisin olla täydellinen petturi, ei, ei, ei niin… en ollenkaan petturi, vaan päinvastoin mieluummin täydellisesti onneton kuin petturi.
— No niin, tietäkää siis, että Šatov pitää ilmiantoansa kansalaisen urotyönä, kaikkein ylevimpänä vakaumuksenaan, ja siitä todistuksena on se, että hän täten oikeastaan itse myös jättäytyy esivallan käsiin, vaikka on sekin mahdollista, että hänet hänen tämän ilmiantonsa vuoksi armahdetaan. Tuollainen ei koskaan peräydy. Ei mikään onni sokaise sellaista; päivän kuluttua hän herää taas soimaten itseänsä, lähtee ja tekee tehtävänsä. Sen lisäksi minä puolestani en näe vähintäkään onnea siinä, että vaimo kolmen vuoden eron jälkeen on palannut hänen luoksensa synnyttämään Stavroginin lasta.
— Mutta eihän kukaan ole tuota ilmiantoa nähnyt, — virkkoi Šigaljov painavasti.
— Ilmiannon olen minä nähnyt, — kirkaisi Pjotr Stepanovitš, — sellainen on olemassa, ja kaikki tämä on kauhean typerää, hyvät herrat.
— Mutta minä, — Virginskin sisällä alkoi kuohua, — minä panen vastalauseeni… Minä panen vastaan kaikin voimin… Minä tahdon… Kas tätä minä tahdon: Minä tahdon, että hänen tänne tultuansa me kaikki yhdessä kysymme häneltä: jos se on totta, niin hänet on saatava katumaan aiettansa ja päästettävä hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Joka tapauksessa täytyy pitää oikeudenkäynti; oikeuden mukaan, eikä sillä tavoin, että me ensin kaikki piiloudumme ja sitten hyökkäämme.
— Yhteistä asiaa ei voi jättää kunniasanan varaan, — se olisi typeryyden huippu! Piru vieköön, kuinka typerää tämä on, hyvät herrat. Ja nyt juuri! Ja millaisen osan te tahdottekaan ottaa esitettäväksenne tänä vaaran hetkenä?
— Minä panen vastalauseeni, minä panen vastalauseeni, — jauhoiVirginski vain omaansa.
— Älkää te ainakaan kiljuko tuolla tavalla, emmehän me kuule merkkivihellystäkään. Šatov, hyvät herrat… (Piru vieköön, miten kaikki tämä on typerää juuri nyt!) Johan olen sanonut teille, että Šatov on slavofiili, siis typerin kaikista ihmisistä… Mutta hyi piru, kaikki tämä on yhdentekevää, ja minä syljen koko jutulle! Te saatte jo minutkin aivan pois oikealta tolalta!… Šatov, hyvät herrat, on maailman myrkyttämä mies, ja koska hän joka tapauksessa on kuulunut järjestöömme, tahtoopa hän sitä sitten tai ei, niin olen aina viime hetkeen saakka toivonut, että olisimme voineet häntä käyttää hyväksemme yhteisessä asiassamme, ja käyttää juuri siten, kuin tällaista myrkkymielistä ihmistä on käytettävä. Olen koettanut häntä säästää ja suojella huolimatta aivan varmoista todisteista… Olen säästänyt häntä sata kertaa enemmän kuin hän ansaitsee! Mutta kaikki on päättynyt siihen, että hän on ilmiantanut; olkoon se nyt, piru vie, miten tahansa, syljen koko jutulle!… Mutta koettakoonpa vain joku teistä livistää nyt pakoon. Ainoallakaan teistä ei ole oikeutta jättää asiaa sikseen! Te voitte tunkeilla vaikkapa suutelemaan häntä, jos niin tahdotte, mutta antamanne kunniasanan vuoksi teillä ei ole oikeutta jättää yhteistä asiaa vaaraan! Näin menettelevät vain siat ja hallituksen kätyrit!
— Kutka täällä ovat hallituksen kätyrejä? — pisti Liputin väliin
— Ehkä te itse! Paremmin tekisitte, jos olisitte vaiti, Liputin, te puhutte noin vain tottumuksesta. Kätyreitä, hyvät herrat, ovat kaikki ne, jotka arkailevat vaaran hetkenä. Pelko saa esille aina jonkun hölmön, joka viime hetkenä saattaa lähteä juoksemaan ja huutamaan: »Ai, suokaa minulle anteeksi, minä myyn teille kaikki toiset!» mutta tiedättekö, hyvät herrat, että teitä ei armahdeta enää minkään ilmiannon vuoksi. Jospa juridisesti pääsisittekin kahta astetta vähemmällä, niin kuitenkin perisi Siperia jokaisen teistä, ja sitäpaitsi ette voi välttää erästä toista miekkaa. Ja tämä toinen on hieman terävämpi kuin esivallan miekka.
Pjotr Stepanovitš puheli raivoissaan jo aivan liikojakin. Šigaljov otti lujasti häntä kohti kolme askelta:
— Eilisestä lähtien olen muuttanut mieltäni tämän asian suhteen, — hän aloitti puheensa varmasti, täsmällisesti, kuten aina ennenkin (ja minusta tuntui, että vaikkapa maa hänen allansa olisi vajonnut, niin hän ei sittenkään olisi koroittanut ääntänsä eikä muuttanut esityksessään ainoatakaan tavua, ei edes yhtä sävelaskelta sinne tai tänne); — mietittyäni asiaa olen päättänyt, että aiottu murha ei olisi ainoastaan kallisarvoisen ajan hukkaamista, ajan, jota voitaisiin käyttää paljon oleellisempiin ja kiireellisempiin tarkoituksiin, mutta sen lisäksi se vielä osoittaa, että on turmiollisesti poikettu normaalista tiestä, ja tällainen poikkeaminen on aina eniten asioita vahingoittanut ja viivyttänyt kymmeniä vuosia asioiden menestymistä sekä osoittanut, että on taivuttu kevytmielisten ja pääasiallisesti vain politikoivien henkilöiden vaikutuksen alaisiksi, sen sijaan että seurattaisiin oikeita sosialisteja. Tulin tänne yksistään sen vuoksi, että olen päättänyt vastustaa aiottua yritystä ja selvittää tämän myös toisille ja sitten — irroittautua tästä hetkestä, jota te minulle käsittämättömästä syystä nimitätte »vaaran hetkeksenne». Lähden pois — en suinkaan tämän vaaran pelosta tai hellämielisyydestä Šatovia kohtaan, jonka kanssa en ole aikonut vaihtaa suudelmia, vaan yksinomaan siitä syystä, että koko tämä juttu alusta loppuun asti aivan kirjaimellisesti sotii ohjelmaani vastaan. Mitä tulee ilmiantoon ja petokseen minun puoleltani, niin saatte olla aivan rauhassa: ilmiantoa ei tapahdu.
Hän kääntyi ympäri ja lähti pois.
— Piru vieköön, hän ehkä tapaa Šatovin ja varoittaa häntä! — huudahti Pjotr Stepanovitš tarttuen revolveriin. Kajahti revolverin hanan napsahdus.
– Saatte olla aivan varma siitä, — Šigaljov käännähti ympäri, — että tavattuani Šatovin matkalla minä saatan häntä vieläpä tervehtiäkin, mutta varoittamaan en häntä rupea.
Mutta tiedättekö, että saatte ehkä vielä maksaa tämän, herra Fourier?
— Pyydän teitä muistamaan, etten ole Fourier. Sekoittaessanne minut tuohon imelään, abstraktiseen vätykseen te vain todistatte sillä, että vaikka käsikirjoitukseni onkin ollut teidän hallussanne, niin ette tunne sitä lainkaan. Mitä taas tulee kostouhkaukseenne, niin turhaan te olette ladannut revolverinne; tänä hetkenä se olisi teille varsin vähän edullista. Jos te uhkailette minua »huomisella» tai »ylihuomisella», niin ammuttuanne minut te tuskin voitatte mitään muuta kuin sen, että saatte lisää touhua; minut te tapatte, mutta ennemmin tai myöhemmin te kuitenkin palaatte minun systeemiini. Hyvästi!
Tänä samana hetkenä, noin kahden sadan askelen päässä puistosta, lammikon puolelta, kajahti vihellys. Liputin vastasi heti eilisen sopimuksen mukaisesti vihellyksellä (tämän vuoksi hän oli koska ei luottanut hampaattomaan suuhunsa jo aamulla ostanut torilta kopeekan maksavan lasten savipillin). Erkel oli matkalla ehtinyt mainita Šatoville, että vihellyksiä tultaisiin vaihtamaan, niin että tälle ei voinut syntyä minkäänlaisia epäilyksiä.
Olkaa huoleti, — kuljen niin kaukana heistä, että he eivät huomaa minua ollenkaan, — Šigaljov yritti kuiskata painokkaasti ja sitten vähääkään kiiruhtamatta lähti päättäväisesti kotiansa kohti pimeän puiston halki.
Nyt on jo tunnettua aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten, miten tämä kauhea teko tapahtui. Ensiksi Liputin tapasi Erkelin sekä Šatovin aivan luolan suulla; Šatov ei häntä tervehtinyt eikä ojentanut kättänsä, vaan virkkoi heti kiireisesti:
— Niin, mutta missä teillä täällä on lapio, ja eikö olisi toista lyhtyä? Älkää suotta pelätkö, täällä ei ole ketään, eikä Skvorešnikissakaan nyt kuultaisi, vaikkapa laukaisisitte täällä tykeillä! Se on tässä, kas tässä, tässä samassa paikassa…
Ja hän polkaisi todellakin jalallaan noin kymmenen askelen päähän luolan takimmaisesta nurkasta metsän puolelle. Tänä samana hetkenä häneen kävi kiinni puun takaa ilmestynyt Tolkatšenko, ja samassa Erkel sieppasi häntä kyynärpäistä. Liputin hyökkäsi edestä käsin. Näin he kaikki kolme yhdessä saivat hänet menettämään tasapainonsa sekä rutistivat hänet maata vastaan. Tällöin hypähti hänen luoksensa Pjotr Stepanovitš revolvereineen. Kerrotaan, että Šatov oli muka ehtinyt kääntää päänsä häntä kohti, oli nähnyt sekä tuntenut hänet. Kolme lyhtyä valaisi kohtausta. Šatov parkaisi lyhyesti ja epätoivoisesti, mutta hänen suunsa tukittiin samassa. Pjotr Stepanovitš kohotti täsmällisesti ja lujasti revolverin suoraan hänen otsaansa kohti, ja varmasti tähdäten hän — laukaisi. Laukaus ei kajahtanut nähtävästi kovasti, ei Skvorešnikissa ainakaan kuultu mitään. Šigaljov tietenkin kuuli kaiken, sillä tuskin hän oli ehtinyt poistua kolmen sadankaan askelen päähän. Hän kuuli huudonkin sekä laukauksen, mutta hänen omien todistustensa mukaan hän ei ollut edes käännähtänyt eikä pysähtynyt. Kuolema oli seurannut aivan samana hetkenä. He olivat täydellisesti toimintakykyisiä, — mutta en luulisi sentään, että täydellistä kylmäverisyyttä jaksoivat säilyttää muut kuin yksistään Pjotr Stepanovitš. Laskeutuen kyykkysilleen hän hätäisesti, mutta varmoin kädenliikkein tutki murhatun taskut. Rahaa ei löytynyt (kukkaro oli jäänyt Marja Ignatjevnan pieluksen alle). Löytyi vain pari kolme paperilippua, nekin joutavia: yksi konttorikuitti, jonkin kirjan nimike sekä vanha ulkomaalainen kahvilalasku, Jumala sen tiesi, miten sekin oli säilynyt taskussa kahden vuoden ajan. Paperilaput Pjotr Stepanovitš siirsi omaan taskuunsa, ja huomattuaan, että kaikki olivat kerääntyneet katselemaan ruumista eivätkä ryhtyneet mihinkään, hän alkoi vihaisesti ja epäkohteliaasti heitä toruskella ja hoputtaa. Tolkatšenko ja Erkel havahtuivat lopulta ja lähtivät juoksujalassa hakemaan luolasta jo aamulla sinne varaamiansa kahta kiveä, joista kumpikin painoi parikymmentä naulaa ja oli jo tarkoituksenmukaisessa kunnossa, s.o., lujasti ja kestävästi punottu nuoriin. Koska oli jo ennakolta päätetty viedä ruumis läheisimpään (järjestyksessä kolmanteen) lammikkoon ja upottaa se sinne, niin he alkoivat sitoa näitä kiviä kuolleen jalkoihin sekä kaulaan. Pjotr Stepanovitš sitoi, ja Tolkatšenko sekä Erkel kannattelivat ja ojentelivat niitä hänelle vuoron perään. Erkel ojensi ensimmäisen ja sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš toruskellen ja sättien sitoi nuoraa ruumiin jalkoihin sekä kiinnitti tätä ensimmäistä kiveä, Tolkatšenko koko tämän pitkän ajan riiputti kantamaansa kiveä kädessään syvästi ja kunnioittavasti kumartuneena voidakseen viipymättä ojentaa sen heti tarvittaessa eikä kertaakaan edes ajatellut laskea kantamustansa maahan. Kun molemmat kivet lopultakin oli kiinnitetty ja Pjotr Stepanovitš kohottautui maasta tarkastellakseen läsnäolevien kasvoja, niin äkkiä tapahtui jotakin omituista, jotakin aivan odottamatonta, mikä ihmetytti kaikkia.
Kuten sanottu, melkein kaikki muut, Tolkatšenkoa ja Erkeliä lukuunottamatta, seisoivat jouten. Virginski, vaikka olikin hyökännyt muiden mukana Šatovin kimppuun, ei kuitenkaan ollut häneen koskenut eikä auttanut pitämään häntä kiinni. Ljamšin taas oli ilmestynyt muiden joukkoon vasta laukauksen jälkeen. Sitten he, tämän kaikkiaan ehkä noin kymmenen minuuttia kestäneen ruumiin ääressä touhuskelemisensa jälkeen, olivat kaikki aivan kuin menettäneet osan tajuntaansa. He ryhmittyivät kaikki sen ympärille, ja levottomuuden ja pelon asemesta he näyttivät tuntevan pelkästään vain ihmetystä. Liputin seisoi ensimmäisenä, aivan ruumiin ääressä, Virginski hänen takanansa kurkisteli hänen olkansa takaa merkillisesti, aivan kuin joku syrjäinen, uteliaasti, kohosipa suorastaan varpailleen nähdäkseen paremmin. Ljamšin taas piiloutui Virginskin taakse ja vain silloin tällöin pelokkaana katsahti tämän takaa ja piiloutui aina samassa uudelleen. Kun kivet oli kiinnitetty ja kun Pjotr Stepanovitš nousi pystyyn, Virginski alkoi yht'äkkiä heikosti väristä, löi kätensä yhteen ja huudahti tuskaisesti ja aivan ääneen:
— Ei, tämä ei ole sitä, ei ole! Ei, tämä ei ole sitä lainkaan!
Hän olisi ehkä vieläkin lisännyt jotakin tähän näin peräti myöhästyneeseen huudahdukseensa, mutta Ljamšin ei antanut hänen lopettaa. Yht'äkkiä tämä kaikin voimin tempasi hänet syliinsä, puristi häntä takaapäin ja kirkaisi epätodellisen oudosti. Sattuu toisinaan niin voimakkaita hämmästyksen hetkiä, että ihminen ei huudahda enää omalla äänellään, vaan jollakin sellaisella, jollaista ei olisi luullut hänellä olevankaan, ja tämä kaikki saattaa silloin tuntua hyvin kauhealta. Ljamšin ei kiljaissut ihmisen, vaan aivan eläimen äänellä. Yhä lujemmin ja lujemmin, kuin suonenvetokohtauksessa hän puristi syliinsä takaapäin Virginskiä, kiljui suu ammollaan lakkaamatta, yhtäjaksoisesti, ulkonevin silmin katsellen toisiin ja tömistellen jalkojansa maahan hyvin nopeasti, aivan kuin olisi lyönyt niillä rumpua. Virginski säikähti niin, että huudahti itsekin kuin mieletön ja niin raivokkaan vihaisesti, että sellaista ei olisi voitu Virginskiltä odottaakaan. Hän alkoi riuhtoa itseänsä irti Ljamšinin syleilystä, kynsi ja mukiloi häntä, minkä jaksoi ja sikäli kuin ulottui häneen taaksepäin. Erkel auttoi lopulta häntä pääsemään irti Ljamšinista. Mutta kun Virginski oli säikähdyksissään hypähtänyt noin kymmenen askelta syrjään, niin Ljamšin, huomattuaan nyt Pjotr Stepanovitšin, kiljaisi uudelleen sekä hyökkäsi nyt tätä kohti. Kompastuessaan ruumiiseen hän kaatui ja tarttui sen yli Pjotr Stepanovitšiin, sieppasi hänet niin lujasti syleilyynsä painaen päätänsä hänen rintaansa, ettei Pjotr Stepanovitš, ei Tolkatšenko eikä Liputinkaan ensi hetkessä mahtanut hänelle mitään. Pjotr Stepanovitš huusi, kiroili, takoi hänen päätänsä nyrkeillään, lopulta jotenkuten päästyään irti sieppasi revolverin ja tähtäsi sillä suoraan kiljahtelevan Ljamšinin avointa suuta kohti. Ljamšinia olivat jo siepanneet lujasti käsistä Tolkatšenko, Erkel ja Liputin, mutta Ljamšin ei lakannut kiljumasta revolverista huolimatta. Lopulta Erkel puristettaan silkkinenäliinansa palloksi tukki sillä taitavasti hänen suunsa, ja silloin huuto lakkasi. Tolkatšenko sitoi sillä aikaa hänen kätensä jäljelle jääneellä nuoranpätkällä.
— Tämä on hyvin omituista, — virkkoi Pjotr Stepanovitš levottoman hämmästyneesti tarkastellen mielipuolta.
Hän oli nähtävästi todella hämmästynyt.
— Luulin hänestä jotakin aivan muuta, — hän lisäsi hämmästyneesti.
Hänet jätettiin toistaiseksi Erkelin huostaan. Täytyi kiiruhtaa korjaamaan kuollutta: oli ollut niin paljon hälinää, jossakin se oli voitu jo kuullakin. Tolkatšenko ja Pjotr Stepanovitš nostivat lyhdyt ja tarttuivat ruumiin pääpuoleen; Liputin ja Virginski kävivät käsiksi jalkoihin, ja niin he lähtivät sitä viemään. Kaksi kiveä lisäsi painoa, niin että kantamus tuntui raskaalta, ja matkaa oli enemmän kuin parisataa askelta. Väkevin kaikista oli Tolkatšenko. Hän ehdotti, että astuttaisiin tahdissa, mutta kukaan ei hänelle vastannut, ja niin he astuivat kuka mitenkin. Pjotr Stepanovitš kulki oikealla puolella ja pää kumarassa kantoi olallaan kuolleen päätä, vasemmalla kädellänsä hän alhaalta käsin kannatti kiveä. Koska Tolkatšenko ei matkan ensimmäisellä puoliskolla ollut arvannut kannattaa kiveä, niin Pjotr Stepanovitš lopulta kiroten karjaisi siitä hänelle. Huudahdus oli äkillinen ja yksinäinen; kaikki jatkoivat ääneti kantamista, ja vasta aivan lammikon äärellä Virginski taivuttautuen kantamuksen painosta, aivan kuin olisi ollut nääntymäisillään sen alle, yht'äkkiä huudahti taas yhtä äänekkäästi ja itkuun valmiina kuin äsken: — Ei, tämä ei ole sitä ei, ei. Tämä ei ole lainkaan sitä!
Paikka, johon ulottui tämä kolmas, jokseenkin iso Skvorešnikin lammikko ja jonne murhattu kannettiin, oli kaikkein yksinäisimmässä puiston kolkassa, jossa ei kukaan koskaan käynyt, ei ainakaan enää näin myöhäisenä vuodenaikana. Tältä puolelta lammikon ranta oli kasvanut aivan umpeen heinää. Lyhty asetettiin syrjään, heilahdutettiin ruumista ja heitettiin se veteen. Kajahti kumea ja kauan kuuluva ääni. Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtyä, hänen jälkeensä kurottautuivat toisetkin uteliaina tarkastelemaan, miten kuollut vajosi. Mutta mitään ei näkynyt: kahden kiven painosta ruumis oli vajonnut heti. Laajat väreet, jotka olivat kohonneet vedenpinnalle, alkoivat nopeasti tasaantua. Teko oli suoritettu loppuun.
— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš kääntyi kaikkien puoleen yhteisesti, — nyt hajaantukaamme. Epäilemättä teidän pitäisi nyt tuntea sitä vapaaehtoista ylpeyttä, joka seuraa jokaista vapaaehtoisen velvollisuuden suoritusta. Jos taas te olette nyt valitettavasti liian järkyttyneitä tunteaksenne tällaisia tunteita, niin epäilemättä te saatte tuntea sen huomenna, sillä häpeä olisi silloin olla sitä tuntematta. Häpeällinen Ljamšinin mielenliikutus on katsottava hourailuksi, sitäkin enemmän, koska hän todella, kuten kerrotaan, on jo aamusta saakka ollut sairaana. Ja teille taas, Virginski, yksikin ainoa vapaan harkinnan hetki osoittaa, että kun oli kysymyksessä yhteisen asian etu, oli mahdotonta luottaa vain kunniasanaan, ja että oli välttämättömästi tehtävä juuri niin kuin me teimmekin. Seuraukset tulevat osoittamaan, että ilmianto on tapahtunut. Suostun täten unohtamaan kaikki äskeiset huudahdukset. Mitä tulee vaaraan, niin sellaista tuskin on olemassa. Tuskin juolahtaisi kenenkään mieleen epäillä jotakuta teistä, etenkin jos te vain osaatte käyttäytyä oikein, niin että lopultakin kaikki riippuu teistä itsestänne ja siitä täydellisestä varmuudesta, jonka te toivottavasti saatte jo heti huomenna. Sitä vartenhan te muun muassa olette liittyneetkin erikoiseen, samoin ajattelevien vapaaseen järjestöön voidaksenne yhteisen asian nimessä sovittuna hetkenä jakaa toinen toisillenne voimaa ja, jos tarvitaan, vakoilla ja pitää huolta toinen toisistanne. Kukin teistä on tilivelvollinen. Te olette kutsutut uudistamaan lahoa ja paikallaan seisomisesta pahalta haisevaksi käynyttä asiaamme; rohkaisua saadaksenne olisi teidän aina muistettava tätä. Toistaiseksi toimintanne rajoittuu vain siihen, että kaikki saataisiin luhistumaan: sekä valtio että sen siveellisyys. Jäljelle jäämme vain me, joiden on määrä ottaa vastaan valta: viisaat saamme yhtymään meihin, mutta typerillä me juuri ratsastamme. Tätä ei teidän suinkaan tule hävetä. Tämä sukupolvi on kasvatettava uudelleen, jotta se ansaitsisi vapauden. Meillä on vielä edessämme tuhansittain Šatoveja. Me järjestäydymme voidaksemme saada suunnan! Olisi häpeällistä olla sieppaamatta käsiinsä sitä, mikä joutilaana lepää ja pyrkii meille suoraan suuhun. Lähden heti Kirillovin luo, ja aamuun mennessä saamme häneltä asiakirjan, jossa hän kuollessaan ottaa kaikki syykseen hallitukselle osoitetun selvityksen muodossa. Mikään ei saattaisi tuntua tätä yhdistelmää totuudenmukaisemmalta. Ensinnäkin hän oli vihoissa Šatovin kanssa; he elelivät Amerikassa, heillä oli siis aikaa riitaantuakin. Tunnettua on, että Šatov muutti mielipiteensä, vihamielisyys oli siis saattanut syntyä erilaisista vakaumuksista ja ilmiannon pelosta; siis juuri sellainen riita, jossa toinen ei voi antaa toiselle anteeksi. Kaikki tämä tulee juuri tällä tavalla kirjoitetuksi. Lopuksi mainitaan, että hänen luonansa Filippovin talossa Fedjka on pitänyt asuntoaan. Tämä karkoittaa kaiken teihin kohdistuvan epäluulon, sillä tunnustus saa varmasti kaikki nuo pässinpäät aivan hämilleen. Huomenna, hyvät herrat, me emme enää näe toisiamme, lähden aivan lyhyeksi ajaksi piirikuntaan matkoille. Mutta ylihuomenna lähetän teille tiedonantoni. Oikeastaan neuvoisin teitä huomisen päivää istumaan kotonanne. Nyt on meidän lähdettävä kaksitellen ja kaikki eri teitä pitkin. Teitä, Tolkatšenko, pyytäisin ottamaan huostaanne Ljamšinin ja viemään hänet kotiin. Te voisitte vaikuttaa häneen ja, mikä tärkeintä, selvittää hänelle, missä määrin hän vahingoittaa juuri itseänsä pelkuruudellaan. Sukulaistanne Šigaljovia, herra Virginski, en tahtoisi epäillä enempää kuin teitäkään: hän ei ilmianna. Säälittelen vain hänen käyttäytymistänsä; mutta eihän hän vielä kuitenkaan ole ilmoittanut jättävänsä järjestöämme, ja senvuoksi lienee vielä liian aikaista haudata häntä. No, hyvät herrat — kiiruhtakaa. Vaikkapa siellä olisikin vain pelkästään pässinpäitä, niin varovaisuus ei sittenkään liene haitaksi.
Virginski lähti Erkelin seurassa. Jättäessään Ljamšinin Tolkatšenkon huostaan Erkel oli ehtinyt käväistä ilmoittamassa Pjotr Stepanovitšille, että tämä oli nyt tullut täysin tajuihinsa, osoitti katumusta ja pyysi anteeksi eikä sanonut äskeistä enää muistavansakaan. Pjotr Stepanovitš lähti paikalta yksin kiertäen lammikoiden taitse puiston ohi. Tämä tie oli pisin kaikista. Ihmetyksekseen hän huomasi päästyään jo puolen matkan päähän, että Liputin oli saavuttanut hänet.
— Pjotr Stepanovitš, mutta Ljamšinhan varmasti ilmiantaa!
— Ei, hän on tullut tajuihinsa ja tietää hyvin, että, ilmiantaessaan hän itse ensimmäisenä joutuisi Siperiaan. Nyt ei ilmianna kukaan. Ette tekään ilmianna.
— Entä te?
Kyllä minä saan teidät kaikki vaikenemaan, uskaltakaapa vain hievahtaakin siihen suuntaan, ja sen te hyvin tiedätte itsekin. Mutta te ette kavalla. Tämänkö vuoksi te olette tosiaankin juossut jäljessäni kaksi virstaa?
— Pjotr Stepanovitš, Pjotr Stepanovitš, me emme ehkä näe enää koskaan toisiamme!
— Mistä tuokin nyt tuli mieleenne?
— Sanokaahan minulle vain eräs asia.
— Mitä sitten? Tahtoisin muuten mieluimmin, että menisitte matkoihinne.
— Eräs asia, mutta aivan totuudenmukaisesti: olemmeko me ainoa viisikko maailmassa vai onko totta, että sellaisia on useita satoja? Kysyn tätä… korkeammassa mielessä, Pjotr Stepanovitš, ymmärrättehän?
— Huomaan sen vimmastanne. Mutta tiedättekö, että te, Liputin, oletteLjamšiniakin vaarallisempi?
— Tiedän, tiedän, mutta — vastaus, vastauksenne!
— Te olette typerä! Luulisi nyt ainakin, olevan teille yhdentekevää, onko viisikkoja yksi vai tuhat.
— Siis yksi vain! Tiesinhän sen! — huudahti Liputin, — tiesin kaiken aikaa, että niitä on yksi, aina näihin asti… — Ja odottamatta enää muuta vastausta hän kääntyi ja katosi pimeyteen.
Pjotr Stepanovitš vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.
»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä heidät… Ovatpa todellakin joutavia!»
Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä, hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.
Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen. Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä, esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat, jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa, otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille… Mutta minä olen kertomuksessani kiiruhtanut jo liian paljon edelle.
Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin. Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja liikkumaton.
— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta, josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.
— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista! — hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.
— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa minulle, hölmö!
— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua. Eilen minä jo ehdotin sitä teille.
— En tahdo katsella sinua kuin hiirtä.
— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo. Keitettyä kanaa ja riissiä!… Mutta miksi ei sitä ole vielä edes aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes kana…
— Söin. Eikä ole teidän asianne. Vaietkaa!
— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse tuota kanaa… vai mitä?
— Syökää, jos kerran voitte.
— Kiitos kaunis, ja sitten teetä.
Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut irroittaa hänestä katsettansa.
— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä paperi?
— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan.Julistuksistako?
— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?
— Ei kuulu sinuun.
— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.
— Šatov? Miksi Šatovista. En missään tapauksessa Šatovista.
— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää vahingoittaa.
— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt kysymään minulta, missä hän on?
— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm… Tämä ei ole niin kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei pitäisi saada tietää, että minä olen täällä…
Pjotr Stepanovitš näytti käyvän levottomaksi.
— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, ArinaVirginskaja.
— Sepä hyvä, sepä hyvä ja… luuletteko, että hän ei kuule mitään?Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.
— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon huoneeseen.
— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi… tänä iltana… ja olette syypää hänen kuolemaansa.
— Hän on kuollut! — huudahti Kirillov hypähtäen sohvalta.
— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.
— Sinä olet siis tappanut hänet!… Ja minä aavistin sen eilen!
— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies, Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa sitten…
— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten kasvojasi!
— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla? Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me…
Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa, jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia. Tämä naurahti ilkeästi.
Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan sinut… mutta minä en ammu sinua, vaikkakin… vaikkakin…
Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta »maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja vapisten, jaksamatta enää edes puhua.
— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.
Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.
— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä… enkä kirjoita nyt mitään, paperia ei tule.
— Eikö tule?
— Ei tule.
— Kuinka alhaista ja typerää! — Pjotr Stepanovitš kävi kasvoiltaan vihasta aivan vihertäväksi. — Minä tuon muuten jo aavistinkin. tiedättekö, te ette voi saada minua hämilleni. Muuten, kuten haluatte. Jos voisin pakottaa teidät väkivalloin, niin pakottaisin teidät. Te olette muuten roisto, — Pjotr Stepanovitš kävi yhä kärsimättömämmäksi. — Te pyysitte meiltä silloin rahaa ja lupailitte kukkuraiset maksut… Mutta en sittenkään poistu ilman minkäännäköisiä tuloksia, näenpähän ainakin, miten itse viillätte otsanne.
— Tahdon, että sinä poistut heti, — Kirillov asettui seisomaan lujasti hänen eteensä.
— Ei, se ei mitenkään käy päinsä. — Pjotr Stepanovitš tarttui taas revolveriinsa. — Nytpä teidän mieleenne saattaisikin vihasta ja pelkuruudesta johtua tuuma jättää kaikki sikseen ja mennä huomenna ilmiantamaan, että saisitte taas äyrin pyöriäisiä; siitähän maksetaan. Piru teidät periköön; tuollaiset nilviäiset, kuten te, voivat ryhtyä mihin tahansa! Mutta olkaa huoleti, olen kaiken tämän ottanut huomioon; minä en poistu, ennenkuin olen puhkaissut, puhkaissut tällä revolverillani pääkallonne, kuten tein tuolle Šatov roistollekin, jos huomaan teidät pelkuriksi ja petturiksi. Piru teidät periköön.
— Sinä tahtoisit välttämättä nähdä minunkin vertani?
— Minä en tee sitä suutuksissani, ymmärtäkää se, minusta on yhdentekevää. Minä vain sen vuoksi, että voisin olla rauhassa yhteisestä asiastamme. Ihmiseen ei voi luottaa, näettehän sen itsekin. En ymmärrä mitään siitä, miksi teissä ovat syntyneet nuo houreet tappaa itsenne. Enhän minä ole sitä teitä varten keksinyt, te itsehän jo ennen minua olette ilmoittanut siitä, ettekä edes minulle, vaan ulkomailla oleville jäsenillemme. Ja huomatkaa sekin, eihän kukaan heistä ole koettanut saada teiltä urkituksi mitään, eihän kukaan heistä edes tuntenut teitä, vaan tehän tulitte itse lavertelemaan salaisuuksianne vain pelkästä liikatunteellisuudestanne. Minkäs sille voi, jos teidän nimenomaisesta suostumuksestanne ja ehdotuksestanne (huomatkaa se: omasta ehdotuksestanne!) tälle aikeellenne perustettiin eräs täkäläinen suunnitelma, jota ei nyt enää ole mahdollista muuttaa. Te olette itse saattanut itsenne sellaiseen asemaan, että tiedossanne on paljon liikaa. Jos te nyt sattuisitte höperöitymään ja lähtisitte huomenna ilmiantamaan, niin se saattaisi käydä teille itsellennekin hyvin epäedulliseksi, vai mitä arvelette? E-ei, te olette sitoutunut, olette antanut kunniasananne, olette ottanut vastaan rahat. Sitä te ette mitenkään voi kieltää…
Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiivastunut, mutta Kirillov oli jo kauan sitten lakannut häntä kuuntelemasta. Hän oli alkanut taas kävellä edestakaisin huoneessa.
— Minun on sääli Šatovia, — hän sanoi pysähtyen uudelleen PjotrStepanovitšin eteen.
— Luuletteko, että minun ei sitten ole, ja ehkäpä…
— Vaiti, roisto! — Kirillov raivostui tehden kamalan, kaksimielisen liikkeen. — Tapan!
— No niin, niin, niin, — valehtelin, myönnän sen, — en sääli vähääkään, no riittää, riittää jo! — Pjotr Stepanovitš hypähti taas säikähtyneenä ja kädellään torjuen.
Kirillov vaikeni äkkiä ja alkoi taas kävellä edestakaisin.
— Minä en peräydy; nyt juuri tahdon tappaa itseni: kaikki ovat roistoja!
— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin…
— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.
— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla olemassa ei-roistoja?
— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? – Kirillov katsahti häneen hieman ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti… Voiko sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?
— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta… lujasta vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne… On vain otettava huomioon aika…
— Mitä kello on?
— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli itseksensä.
— Minulla ei ole mitään sinulle sanomista, — murahti Kirillov.
— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta… Tehän selititte minulle kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee jumala, eikö se ollut niin?
— Niin, minusta tulee jumala.
Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti häneen viekkaasti.
— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.
Pjotr Stepanovitš vastasi melkeinpä luonnollisen hyväntahtoisesti:
— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi…
— Roistoja.
— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain sanoja.
— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja. Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.
— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin… se on, jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.
— Mukavuutta, sanot sinä?
— Ei nyt kannata väitellä sanoista.
— Ei, sinä sanoit sattuvasti; olkoon — mukavuutta. Jumala on välttämätön, ja senvuoksi täytyy hänen olla olemassa.
— Ja sillä hyvä.
— Mutta minä tiedän, että häntä ei ole ja ettei voi ollakaan.
— Se on vieläkin todennäköisempää.
— Etkö sitten käsitä, että näiden kahden ajatuksen kanssa ihminen ei voi jäädä elämään?
— Onko sitten ammuttava itsensä vai mitä?
— Etkö sinä tosiaankaan ymmärrä, että yksistään jo tämän vuoksi voi ampua itsensä? Sinä et ymmärrä, että teidän tuhansien miljoonien ihmisten joukossa on ehkä vain yksi sellainen, yksi, joka ei tahdo ja joka ei jaksa sitä kestää.
— Minä ymmärrän vain yhden seikan, sen, että te nähtävästi epäröitte… ja se on hyvin paha asia.
— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.
— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate?Onko hän itse puhunut teille jotakin?
— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.
— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin tuo… — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.
»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»
— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut hänelle lahjan.
Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.
— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina…
— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.
— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen, että tahdon jäädä eloon.
Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä, oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä, joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta osoittaa ylimielisyyttä.
Te taidatte kerskailla sillä, että aiotte ampua itsenne?