Matkailija.
Katastrofi, jossa Liza ja Marja Timofejevna olivat heittäneet henkensä, oli vaikuttanut Šatoviin hyvin masentavasti. Mainitsin jo, että sinä samana aamuna olin tavannut hänet ja että hän ei näyttänyt olleen oikein järjissään. Muun muassa hän oli, mainitsin jo sen, edellisenä iltana noin yhdeksän aikoihin (siis kolme tuntia ennen tulipalon alkua), ollut Marja Timofejevnan luona. Aamulla hän oli käynyt katsomassa ruumiita, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei tänä aamua ollut vielä suostunut antamaan minkäänlaisia todistuksia. Mutta ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, hänen sielussaan oli alkanut riehua todellinen myrsky, ja… ja, ja voinpa sen sanoa melkein varmasti, hänellä oli hämärissä jo sellainenkin hetki, jolloin hän aikoi nousta, lähteä ja — ilmaista kaiken. Mitä oli tuokaikki— sen vain hän yksin tiesi. Tuskin hän olisi sillä saanut mitään aikaan, olisihan vain ilmaissut itsensä. Hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuksia voidakseen tehdä minkäänlaisia ilmiantoja tapahtuneen ilkityön suhteen, eikä hänellä itsellänsäkään ollut oikeastaan muita kuin sangen hämäriä arveluita, joiden todenperäisyydestä vain hänellä itsellään oli täysi varmuus. Mutta hän oli valmis itse tuhoutumaan voidakseen vain »murskata ilkiöt», nämä olivat hänen omia sanojansa. Pjotr Stepanovitš oli osunut oikeaan olettaessaan hänellä olleen tällaisia pyrkimyksiä ja tiesi hyvin itsekin uskaltavansa liikoja siirtäessään kauhean aikeensa täytäntöönpanon huomiseen. Hänen puoleltansa tässä oli taas kuten tavallisesti äärettömän paljon itseluottamusta sekä halveksumista kaikkia noita »nilviäisiä» ja erikoisesti juuri Šatovia kohtaan. Hän oli jo kauan halveksinut Šatovia, tämän »itkuherkkää idioottimaisuutta», kuten hän ulkomailla ollessaan oli itse hänestä sanonut, — ja oli aina lujasti uskonut voivansa hallita täysin tätä perin yksinkertaista miestä. Siksi häntä ei saanutkaan tänä päivänä päästää näkyvistä, ja vaaran uhatessa oli heti katkaistava hänen tiensä. Ja kuitenkin pelasti nämä »ilkiöt» vielä vähäksi aikaa eräs aivan odottamaton tapaus, jota he eivät ollenkaan osanneet ottaa lukuun…
Noin kello kahdeksan aikoihin illalla (siihen samaan aikaan, kuinmeikäläisetkokoontuivat Erkelin luo ja odottelivat Pjotr Stepanovitšia vihoissaan ja levottomina) Šatov, jota vaivasi päänkipu ja lievä vilunhorkka, lepäsi pitkänään vuoteessaan pimeydessä, jota ei edes kynttilä valaissut. Häntä kiusasi epätietoisuus, hän oli vihoissaan, yritti tehdä päätöksensä, mutta ei pystynyt siihenkään lopullisesti ja aavisti, kirouksen noustessa hänen huulillensa, että hän ei taaskaan pääsisi mihinkään tulokseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin silmänräpäykseksi uinahti kevyesti ja näki unta, joka muistutti melkein painajaista. Hän uneksi, että hänet oli köytetty nuorin vuoteeseen, että hän oli takertunut niihin eikä voinut liikahtaakaan, vaikka koko talo jymähteli kauheista iskuista, jotka kumahtelivat lauta-aitaan, porttiin, hänen oveensa, Kirillovin hallussa olevaan sivurakennukseen, niin että koko talo vavahteli, ja kaukaa kuului jokin tuttu, valittava, tuskallisia muistoja herättävä ääni, joka kutsui häntä. Yhtäkkiä hän havahtui ja kohottautui puoleksi vuoteeltaan. Ihmeekseen hän silloin kuuli, että porttiin todellakin lyötiin, mutta ei likimainkaan niin kovasti, kuin miltä se oli tuntunut unessa. Lyönnit olivat tiheitä ja itsepäisiä, ja omituinen »tuskanpurema» ääni, joka ei kuitenkaan ollut vähääkään valittava, vaan päinvastoin kärsimätön ja kiukkuinen, kajahteli yhä alhaalta portin luota sotkeutuen tuon tuostakin toiseen hieman pidättyvämpään ja aivan tavalliseen ääneen. Hän hypähti, avasi tuuletusruudun ja pisti siitä ulos päänsä.
— Ken siellä? — hän kysäisi aivan säikähdyksestä jäykistyneenä.
— Jos te olette Šatov, — vastattiin hänelle alhaalta jyrkästi ja lujasti — niin suvaitkaa, olkaa hyvä, ilmoittaa suoraan ja rehellisesti, suostutteko päästämään minut sisään?
Aivan oikein: hän oli todellakin tuntenut tuon äänen!
— Marie!… Sinäkö?
— Minä, minä, Marie Šatova, ja vakuutan teille, etten enää hetkeäkään voi pidättää täällä ajuria.
— Heti paikalla… haen vain kynttilän, — huudahti Šatov heikosti. Hän syöksyi etsimään tulitikkuja, mutta kuten tällaisissa tapauksissa on tavallista, tulitikut eivät mitenkään löytyneet. Hän pudotti kynttilänjalan kynttilöineen lattialle, ja kun alhaalta taas kajahti kärsimätön ääni, hän jätti kaiken sikseen ja pää edellä lensi lentämällä jyrkkiä portaita alas avaamaan ulkoporttia.
— Olkaapa hyvä, pidelkää matkalaukkua, kunnes pääsen erilleni tuosta tolvanasta, näin sanoen hänet otti vastaan alhaalla rouva Marie Šatova ja työnsi hänen käteensä jokseenkin keveän, dresdeniläistä tekoa olevan halvan, purjekankaisen käsilaukun, joka oli koristeltu pronssinauloilla. Rouva itse kääntyi taas kiukkuisena ajurin puoleen.
— Rohkenenpa teille huomauttaa, että pyydätte liikoja. Siihen, että te suvaitsitte kuljetella minua tunnin verran liikaa täkäläisiä likaisia katuja pitkin, olette syypää yksin te, sillä ette te kai tietänyt itsekään, missä oli tämä typerä katu ja tämä hölmönnäköinen talo. Suvaitkaa periä kolmekymmentä kopeekkaanne, ja saatte olla aivan varma siitä, etten anna enempää.
— Voi, rouvakultaseni, itsehän sinä osoittelitTaivaaseenastumisenkatua, ja tämähän on Jumalanilmestyksenkatu.Taivaaseenastumisenkatu on näiltä mailta kaukana. Saitte vain suottavalakkani höyryämään.
— Taivaaseenastumisenkatu, Jumalanilmestyksenkatu… kaikki nämä typerät nimitykset pitäisi teillä olla paremmin selvillä, koska olette täkäläinen, ja sen lisäksi ette ole oikeassakaan: ennen kaikkea minä mainitsin teille, että oli kysymys Filippovin talosta, ja tehän vakuutitte varmasti sen tuntevanne. Jos haluatte, niin saatte syyttää minua huomenna sovintokäräjillä, mutta nyt pyydän teitä jättämään minut rauhaan.
— Kas, kas tässä vielä viisi kopeekkaa. — Šatov sieppasi nopeasti taskustaan viisikopeekkaisen ja viskasi sen ajurille.
— Anteeksi, pyydän, ette saa tehdä sitä! — mme Šatovin sisu kiehahti, mutta ajuri oli jo lähtenyt »valakkoineen» liikkeelle, ja Šatov oli siepannut häntä kädestä ja vienyt hänet muassansa portista sisään.
— Kiiruhda, Marie, kiiruhda… tämähän on joutavaa — kuinka märkä sinä olet. Varovaisemmin, tästä täytyy kohota, — kuinka harmillista, ettei ole tulta, — portaat ovat jyrkät, pitele minusta lujemmin, lujemmin, kas näin, tässä on hökkelini. Suo anteeksi, minulla ei ole tulta, odotahan hetkinen!
Hän nosti maasta kynttilänjalan, mutta tulitikkuja hän ei vielä voinut löytää pitkään aikaan. Rouva Šatova seisoi odottavana, liikkumattomana ja ääneti keskellä huonetta.
— Jumalan kiitos, viimeinkin! — Šatov huudahti iloisesti saatuaan huoneensa vihdoinkin valaistuksi. Marja Šatova tarkasti nopeasti silmillään asunnon.
— Minulle kerrottiin, että te asutte kurjasti, mutta en kuitenkaan luullut, että te tällä tavalla, — ja inhonsekaisin ilmein hän lähti vuodetta kohti.
— Oh, kylläpä väsyttääkin! — voimattomana hän istahti kovalle vuoteelle. — Pankaa matkalaukku jonnekin ja käykää istumaan tuolille. Vaikka samantekevää, mihin käytte, kunhan ette vain pyöri tuossa silmissäni. Tulen luoksenne vain joksikin aikaa, kunnes saan työtä, sillä enhän tunne oloja täällä, eikä minulla ole rahaakaan. Mutta jos tuotan teille häiriötä, niin olkaa hyvä, taaskin pyydän teitä sanomaan suoraan, kuten olette velvollinen tekemään, jos kerran olette rehellinen mies. Voinhan minä huomenna jotakin myydä, niin että saan hotellilaskun suoritetuksi, mutta hotelliin suvainnette sentään saattaa minut… Voi, kuinka väsynyt olen.
Šatov aivan vapisi.
— Ei sinun tarvitse, Marie, ei tarvitse mennä hotelliin! Mihin hotelliin? Miksi? Miksi?
Hän risti kätensä aivan kuin olisi rukoillut.
— No niin, vaikka tullaankin toimeen ilman hotellia, niin kuitenkin on välttämätöntä saada asia selväksi. Muistattehan kai, Šatov, että me elimme kaksi viikkoa ja muutamia päiviä aviossa keskenämme Genevessä ja että siitä nyt on jo kolme vuotta, kun me, muuten ilman minkäänlaista riitaa, erosimme. Mutta älkää luulkokaan, että olen nyt palannut uudistaakseni nuo senaikuiset tyhmyydet. Olen palannut hakemaan työtä, ja jos olenkin tullut suoraan tähän kaupunkiin, niin olen tehnyt sen vain siksi, että minusta on kaikki yhdentekevää. En tullut suinkaan tänne katuakseni jotakin, suvaitkaa olla luulematta sellaisia typeryyksiä.
— Oo, Marie! Tämä on turhaa, aivan turhaa! — Šatov murahti tuskin kuuluvasti.
— Jos kerran asia on niin, jos kerran olette niin kehittynyt, että saatatte ymmärtää sellaistakin, niin rohkenen lisätä, että kääntyessäni täten teidän puoleenne ja tullessani näin teidän asuntoonne teen sen osaksi siitäkin syystä, etten suinkaan ole koskaan pitänyt teitä roistona, vaan ehkäpä kaikkia muita… ilkiöitä… parempana!
Hänen silmänsä leimusivat. Hän oli varmaankin saanut kärsiä jonkinlaisten »ilkiöiden» vuoksi.
— Ja pyydän, olkaa aivan varma siitä, etten ollenkaan pilkannut teitä ilmoittaessani äsken, että olette mielestäni muita parempi. Puhuin suoraan, koristelematta, enkä siedäkään muunlaista. Siitä huolimatta kaikki tämä on lorua. Olen aina uskonut, että teillä olisi tarpeeksi järkeä olla kyllästyttämättä toista… Oh, riittää jo, väsyttää!
Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti. Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas, karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero, joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan». Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan, ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta. Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä, että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin. Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, — ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar. (Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi, oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas, sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat kädet omiinsa.
— Marie… tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden, älä suutu… jospa sinä suostuisit… esimerkiksi… vaikkapa teetä… vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!…
— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!
— Voi, tuon heti puita, puita… puita minulla on! — Šatov alkoi kävellä edestakaisin; — puita, se on, no… muuten, teetä minä aivan heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.
— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee, tulee, heti tulee kaikkea… minä… — hän sieppasi hyllyltä revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin… tai panttaan sen…
— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.
— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä ilman revolveriakin…
Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat Amerikassa ollessaan.
— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina teetä ja teekeitin?
Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa ihmetystä.
— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita, tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.
— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa… Vaimo tuli luokseni…Minä… Antakaa teetä… Täytyisi saada teekeitin.
— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu, kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä… Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.
— Anna, ystäväni, saat takaisin huomenna! Ah, Kirillov!
— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin, sekin on hyvä.
— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne… Voi, millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.
— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, ettäSveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaikenyötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä.Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.
Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja kiukun ilmein.
— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista… — huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.
— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?
Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin hänestä.
— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän, tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te kirjoititte.
— Niin, minä… kirjoitin Pariisiin.
— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne slavofiili?
— En voi oikeastaan sanoa, että minä… Koska on mahdotonta olla venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.
— Ettekö muka ole venäläinen?
— En, en ole venäläinen.
— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?
— Kahden… alhaalla.
— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te sanoitte alhaalla?
— Ei, en mitään.
— Mitä ei mitään? Haluan tietää sen?
— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit…
— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?
— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti suodessani anteeksi roistoille… — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.
Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.
— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä, lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski päänsä pielukselle.
— Marie, minä lakkaan… Ehkäpä sinä kävisit hieman pihkaksesi, Marie?
Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää, katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille. Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti unohtaneensa sulkea portin.
— Ken siellä? — hän kysäisi kuiskaten.
Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta. Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:
— Ivan Šatovko?
Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.
— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne kynttilän.
Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän lienee hänet nähnyt.
— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minutVirginskeillä.
— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo… Minä voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?
— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte. Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna, täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille. Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan enää tulla vaatimaan.
— Eikö mitään?
— Ei kerrassaan mitään. Teidän pyyntöönne suostutaan, ja te pääsette kokonaan irti kaikesta. Täsmälleen näin minun on käsketty teille ilmoittaa.
— Kuka on käskenyt ilmoittaa?
— Ne, jotka ilmaisivat minulle merkin.
— Tuletteko ulkomailta?
— Sehän… sehän on luullakseni teille aivan yhdentekevää.
— Eh, piru! Miksikä te ette ole tullut aikaisemmin, jos kerran olette saanut sellaisen määräyksen?
— Olen seurannut erinäisiä ohjeita enkä ollut aivan yksin.
— Ymmärrän, ymmärrän, ette ole voinutkaan olla yksin. Voi… piru.Mutta miksi Liputin ei tullut itse?
— Minä tulen siis huomenna hakemaan teitä täsmälleen kello kuudelta illalla, ja me menemme sinne jalkaisin. Paitsi meitä kolmea sinne ei tule ketään muita.
— Tuleeko Verhovenski?
— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello yhdentoista aikaan.
— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä reiteensä; — se karkaa, lurjus!
Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.
— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa käsiinsä ja lähteä kantamaan.
— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty. Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä näyttänyt jo jollekulle paikan?
Šatov katsahti häneen.
— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt teitä kaikkia nenästä ja paennut.
Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä oikein.
— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti hampaidensa välistä.
— Mutta hänhän on täällä, eihän hän ole vielä lähtenyt. Hän lähtee vasta huomenna, — huomautti Erkel pehmeästi ja vakuuttavasti.
Pyysin häntä erikoisesti läsnäolemaan todistajana, nuo ohjeeni sain juuri häneltä (hän oli avomielinen kuten ainakin nuori, kokematon poikanen). Mutta valitettavasti hän ei suostunut ja syytti matkaansa. Todellakin hän näkyi jonnekin kiiruhtavan.
Šatov vilkaisi vielä kerran säälivästi tähän yksinkertaiseen poikaseen, mutta samassa kuitenkin viittasi kädellään, aivan kuin olisi ajatellut: »kannattaako nyt tuotakin sääliä».
— Hyvä, hyvä, minä tulen, — hän virkkoi äkkiä, — mutta menkää nyt matkaanne, mars!
-— Siis täsmälleen kello kuudelta huomenna minä tulen, — Erkel kumarsi kohteliaasti ja kiirehtimättä alkoi laskeutua portaita alas.
— Hölmö! — Šatov ei malttanut olla huudahtamatta portaiden yläpäästä näin hänen jälkeensä.
— Mitä niin? — kajahti alhaalta.
— Ei mitään, menkää vain.
— Luulin teidän sanoneen jotakin.
Erkel oli senlaatuinen »hölmö», jonka päästä puuttui järjen tärkein osa ja jolla ei siis ollut »kuningasta päässään», mutta jolla oli kyllä pientä alistuvaa järkeä aivan riittävästi, aina oveluuteen saakka. Intomielisenä, lapsellisen uskollisena »yhteiselle asialle», ja oikeastaan siis Pjotr Verhovenskille, hän toimi saamiensa ohjeiden mukaisesti, ohjeiden, jotka hän oli saanut meikäläisien istunnossa silloin, kun oli kaikesta sovittu ja osat jaettu huomista varten. Määrätessään hänelle lähetin osan Pjotr Stepanovitš oli ehtinyt puhella hänen kanssansa syrjässä ehkä kymmenisen minuuttia. Tälle vähäpätöiselle, heikkojärkiselle, joka alituisesti janosi alistua vieraaseen tahtoon, oli välttämätöntä toimia jonakuna toimeenpanijana — eikä tietenkään koskaan muutoin kuin »yhteisen» tai »ylevän» asian hyväksi. Mutta tämäkin vielä oli yhdentekevää, sillä vähäpätöiset intoilijat, kuten Erkel, eivät koskaan ymmärrä oikein palvella aatetta, elleivät he voi yhdistää sitä johonkuhun henkilöön, joka heidän käsityksensä mukaan juuri edustaa tätä aatetta. Tunteellinen, lempeä ja hyvä Erkel oli ehkä kaikkein tunteettomin niistä murhaajista, jotka olivat aikeissa tappaa Šatovin, eikä hänellä ollut vähintäkään henkilökohtaista vihaa tätä vastaan. Erkel olisi voinut silmäänsä rävähdyttämättä olla läsnä tämän tapossa. Hänelle oli annettu määräys siitä, että hänen oli muun muassa tarkoin otettava selville, miten Šatov asui, ja kun Šatov ottikin hänet vastaan portailla sekä tuli maininneeksi kuumeessaan, ehkäpä huomaamattaan, että vaimo oli palannut hänen luoksensa, — Erkel oli heti osannut vaistomaisen oveluutensa ohjaamana olla osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta, siitäkin huolimatta, että hänen mieleensä oli välähtänyt arvelu siitä, että vaimon palaaminen saattoi ehkä mitä merkityksellisimmin ja tehoavimmin vaikuttaa heidän yrityksensä onnistumiseen…
Ja niinhän asia olikin: vain tämä tapaus pelasti »ilkiöt» Šatovin aikeilta, ja samalla se myös auttoi heitä »pääsemään hänestä irti»… Tämä tapaus sai ensinnäkin Šatovin levottomaksi, hän joutui pois raiteiltaan, se riisti häneltä hänen tavallisen tarkkanäköisyytensä ja varovaisuutensa. Kaikkein vähimmin saattoi pälkähtää hänen päähänsä nyt, kun hänen mieltänsä askarruttivat aivan toiset asiat, ajatus hänen omasta vaaranalaisuudestaan. Päinvastoin hän suorastaan hurmaantuneena heittäytyi uskomaan, että Pjotr Verhovenski huomenna karkaisi: se soveltui niin erinomaisen hyvin hänen aavisteluihinsa! Palattuaan huoneeseensa hän istuutui taas nurkkaan, nojasi kyynärpäitään polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä. Katkerat ajatukset kiusasivat häntä…
Ja yhä uudelleen hän kohotti päätään, nousi varpailleen ja kävi tuon tuostakin katsahtamassa Marie'hin: »Hyvä Jumala! Huomiseksi tuo kuume varmasti hänessä jo kypsyy, ehkäpä jo aamuun mennessä, ehkäpä se jo on alkanutkin! Hän on tietenkin vilustunut. Hän ei ole tottunut tähän kauheaan ilmanalaan, ja lisäksi vielä olo rautatievaunussa, kolmannessa luokassa, tuulessa, vihurissa ja sateessa, ja hänellä ei ole muuta kuin tuo ohut lyhyt takki yllään, eihän hänellä ole vaatteitakaan minkäännäköisiä… Ja nytkö voisin hänet jättää, heittää avutta! Ja matkalaukku, matkalaukku, kuinka pikkuruikkuinen, kevyt, rypistynyt, painaa kymmenisen naulaa kaikkiaan! Raukka, miten hän on vaivaantunut, miten paljon kärsinyt! Hän on ylpeä ja siksi hän ei valita. Mutta ärtyisä hän on! Se on sairautta: Enkelikin muuttuu sairaana ärtyisäksi. Kuinka kuiva ja kuuma lieneekään hänen otsansa, kuinka tummat silmien alukset ja… kuinka ihana kuitenkin on tuo kasvojen soikeus ja nuo tuuheat hiukset, kuinka…»
Ja kiireesti hän vei pois silmänsä, kiireesti siirtyi pois, aivan kuin olisi säikähtänyt huomatessaan hänessä jotakin muuta kuin pelkästään onnettoman, kärsineen olennon, jota täytyi auttaa. »Voivatko tässä enää tulla kysymykseen mitkään toiveet! Voi, kuinka alhainen, kuinka paha on ihminen!» ja hän siirtyi taas nurkkaansa, istuutui, peitti taas kasvot käsiinsä ja haaveili taas, muisteli entisiä… ja taas alkoi mielessä kajastaa toivo.
»Oh, väsyttää, väsyttää!» hän muisteli näitä hänen huudahduksiansa, hänen heikkoa, särkynyttä ääntänsä. »Hyvä Jumala! Voisinko jättää hänet nyt, hänellä ei ole kuin kahdeksankymmentä kopeekkaa; ojensi kukkaronsa, risaisen, pikkuruikkuisen! On tullut hakemaan työpaikkaa, — mitä hän ymmärtää työpaikoista mitä he ymmärtävät ylipäänsä Venäjänmaasta He ovat vain oikullisia lapsia, jotka seuraavat omia haihattelujansa, jotka ovat heidän omia luomiansa Ja suututtelee sitten, raukka, että Venäjä ei muka olekaan heidän ulkomaisten harhakuvittelujensa mukainen! Voi teitä, te onnettomat, viattomat… täällä on todellakin sangen kylmä»…
Hän muisti vaimonsa valittaneen kylmyyttä ja että hän oli luvannut lämmittää uunin. »Puitakin täällä on, niitä voisi tuoda. Kunhan en vain herättäisi häntä. Luulen, että se käy päinsä. Mutta mitä tekisin tuolle vasikanlihalle? Kun nousee, niin ehkäpä tahtoo jotakin syödäkseen. Mutta senhän voi myöhemminkin. Kirillov ei nuku koko yönä. Millä peittäisin hänet, hän nukkuu niin sikeästi. Mutta varmaankin hänen on kylmä, voi, jos hänen lie kylmä!»
Ja vielä kerran hän tuli katsahtaakseen vaimonsa puoleen. Marien hame oli kietoutunut hänen kääntyessään niin, että toinen puoli oikeata oikeata jalkaa polveen saakka oli jäänyt peitotta. Šatov käännähti poispäin, melkein säikähtäneenä riisui yltään lämpimän päällystakkinsa, niin että hänen yllensä jäi vain vanhahko, pitkäliepeinen takki, ja peitti sillä paljaaksi valahtaneen kohdan koettaen olla katsomatta siihen.
Puiden sytytteleminen, varpaillaan hiipiminen nukkuvan tarkasteleminen, nurkkahaaveet ja sitten taas uudelleen makaavan katseleminen olivat vieneet paljon aikaa. Oli kulunut pari kolme tuntia. Ja kas tänä aikana juuri olivat Kirillovin luona ehtineet käväistä Verhovenski ja Liputin. Lopulta hän oli itsekin torkahtanut nurkkaansa, kajahti vaimon valitus. Tämä oli herännyt ja kutsui nyt häntä. Šatov hypähti aivan kuin rikoksentekijä.
— Marie! Olin vähällä nukahtaa… Voi, millainen roisto olen, Marie!
Marie kohottautui hieman, katseli ympärilleen ihmeissään, aivan kuin ei olisi käsittänyt, missä oli, ja samassa hän jo heräsikin täyteen tajuunsa suuttuneena ja kiukuissaan:
— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?
— Kuinka olisin saattanut herättää sinut. Marie?
— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä käyn tuonne nurkkaan tuoleille…
— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille levitettävääkään.
— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!
Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle. Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan. Tämä kesti hetken.
— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtoriFrenzel, tunnen hänet, hyvin… Juoksisinkohan hakemaan häntä?
— Loruja!
— Kuinka niin, loruja, sano, sano, Marie?
Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä… Vatsalle esimerkiksi…Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä… tai ehkä sinappikääreitä?
— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja säikähtyneenä katsoen Šatoviin.
— Mikä niin, Marie? — Šatov ei ymmärtänyt.
— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.
— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan suorastaan naurettavaa… — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin viisisataa kertaa.
Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.
— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa, teetäkin on tuossa lähellä… Sinä söit niin vähän äsken…
Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. EpätoivoissaanŠatov puraisi kieltänsä.
— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?
— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan kirjaa?
— Kuka hän?
— Täkäläinen lukija ja täkäläinen asujain yleensä, Marie.
— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, — se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.
— Se kuuluu tämän kielen henkeen, Marie, — murahti Šatov.
— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?
Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana. Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo kauan sidottanut kirjoja.
— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme vuotta sitten.
Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki äskeisetkin oikulliset lauseensa.
— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena. — Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat! Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen… Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!
— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.
— Sinä myönnät sen, Marie, myönnät! — Šatov huudahti.
Vaimo oli tekemäisillään kieltävän liikkeen päällään, mutta samassa äskeinen suonenvetokohtaus uudistui. Hän piilotti taas kasvot pielukseen ja puristeli, niin että teki kipeätä, kokonaisen minuutin ajan kaikin voimin hänen luoksensa kiiruhtaneen ja kauhusta aivan kuin järkensä menettäneen Šatovin kättä.
— Marie, Marie! Mutta ehkä tämä on hyvinkin vaarallista, Marie?
— Olkaa vaiti… Minä en tahdo, en tahdo, — hän huudahti raivoissaan ja kääntyi taas niin, että kasvot tulivat näkyviin; — ette saa katsella minua noin myötätuntoisesti! Kävelkää huoneessa, puhukaa jotakin, puhukaa…
Hätääntyneenä Šatov alkoi taas jupista jotakin.
— Mitä te täällä oikeastaan toimittelette? — hän kysäisi inhonsekaisen kärsimättömästi keskeyttäen Šatovin puheen.
— Konttorissa olen, erään kauppiaan luona. Minä, Marie, jos vaan oikein tahtoisin, voisin saada täällä kokoon hyvät rahat.
— Sitä parempi teille…
— Voi, älä ajattele mitään sellaista, Marie, sanoin sen vain…
— Mutta mitä muuta te teette? Mitä te saarnailette nykyjään? Ettehän te voi olla jotakin julistelematta, sellainen on luonteenne!
— Saarnailen Jumalasta, Marie.
— Johon ette itsekään usko. Tästä aatteesta en koskaan ole päässyt selville.
— Jättäkäämme tuo, Marie, sitten myöhemmin.
— Mikä oli olevinaan tuo Marja Timofejevna?
— Siitä me myös ehdimme myöhemmin.
— Kuinka te uskallatte tehdä minulle tuollaisia huomautuksia! Onko totta, että tämän kuolemakin voi olla… noiden ihmisten konnantöitä…?
— Ehdottomasti se on niin, — sähähti Šatov hampaidensa välistä.
Marja kohotti samassa päätänsä ja kipeän tuntu äänessään huudahti:
— Ette saa koskaan puhua minulle tästä, ette saa koskaan, ette koskaan!
Ja taas hän vaipui vuoteeseen äskeiseen suonenvedontapaiseen kohtaukseen, mutta tällä kertaa hänen valittelunsa kävi äänekkäämmäksi, kajahti jo suorastaan valitushuutoja.
— Voi, kuinka sietämätön ihminen! Voi, kuinka suututtava ihminen! — hän heittelehti sinne tänne jo suorastaan varomattomasti, tuupaten syrjään hänen puoleensa kumartuneen Šatovin.
— Marie, teen kuten tahdot… Minä kävelen, puhun…
— Ettekö te sitten näe, että se on alkanut?
— Mikä on alkanut, Marie?
— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään?Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!
— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut… Sillä enhän minä… enhän minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.
— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä… Voi, olkoon kirottua kaikki tässä maailmassa.
— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen vaimonsa oli tullut hulluksi.
— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!
— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. — Marie… miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.
— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa mennä!
— Kätilöä hakemaan! Myyn revolverin; ennen kaikkea tarvitaan nyt rahaa!
— Ette saa tehdä mitään, ette saa tuoda kätilöä, tuokaa vain joku apuvaimo, eukko, kukkarossani on kahdeksankymmentä kopeekkaa… Synnyttäväthän maalaisvaimotkin ilman kätilöä… Ja jos kuolen, niin se on sitäkin parempi…
— Tuon sekä apuvaimon että eukon. Mutta miten, miten saatan jättää sinut yksin, Marie?
Mutta käsitettyään, että oli parempi jättää hänet yksin nyt, hänen raivoisasta vastustamisestaan huolimatta, kuin jättää hänet avutta myöhemmin, hän yrittäen olla kuulematta hänen valituksiansa ja vihanpurkauksiansa sekä luottaen jalkoihinsa lähti suin päin portaita alas.
Ensimmäiseksi hän meni Kirillovin luokse. Oli jo melkein puoliyö.Kirillov seisoi keskellä huonetta.
— Kirillov, vaimo synnyttää!
— Se on, kuinka?
— Synnyttää, synnyttää lapsen!
— Te… Ettekö erehdy?
— Voi, en, en, — hänellä on polttoja!… Täytyy saada apuvaimo, joku eukko. Välttämättä, aivan heti… Voisiko nyt saada? Teillä oli täällä paljon eukkoja…
— Hyvin ikävää, etten osaa synnyttää, — Kirillov vastasi mietteissään, — en tahtonut sanoa, etten osaa itse synnyttää, vaan etten voi tehdä niin, että osaisin synnyttää… tai… en osaa sitä sanoa.
— Te tahdoitte kai sanoa, että te ette osaa itse auttaa synnytyksessä; mutta en tarkoittanut sitä; eukkoa, eukkoa, apuvaimoa, hoitajaa, palvelustyttöä pyydän!
— Eukko saadaan, mutta ehkä ei aivan heti. Jos tahdotte, niin tulen asemesta.
— Voi, sehän on mahdotonta; lähden Virginskille, kätilön luo.
— Ilkimys!
— Voi, niinhän hän on, Kirillov, niin on, mutta hän on sittenkin paras kaikista! Voi, niin, kaikki tulee tapahtumaan ilman hartautta, ilman iloa, inhoten, sättien, Jumalaa pilkaten — näin suuren ihmeen tapahtuessa, uuden olennon ilmestyessä… Voi, hän kiroaa sen jo nyt!
— Jos tahdotte, niin minä…
— Ei, ei, mutta sillä aikaa, kuin minä lähden hakemaan (voi, minä tuon vaikka väkisin tuon Virginskajan), te voitte joskus käydä portaillani hiljaa kuuntelemassa. Mutta ette saa mennä sisään, te säikytätte hänet, ette missään tapauksessa saa mennä sisään. Kuunnelkaa vain… kaiken kauhean varalta. Vasta kaikkein äärimmäisessä tapauksessa saatte mennä sisälle.
— Ymmärrän, rahaa vielä rupla. Tässä. Tahdoin huomenna kanan, nyt en tahdo. Juoskaa kiireesti, juoskaa kaikin voimin. Teekeitin kaiken yötä.
Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta» sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona. Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.
Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan.
Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu. Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät siihen; alkoi yhteinen haukunta.
— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut »loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.
— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian,Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.
— Olen Šatov, vaimo on palannut luokseni ja synnyttää parhaillaan.
— No synnyttäköön meidän puolestamme, menkää matkaanne!
— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde täältä!
— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa toiset… Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.
— Minä en lähde! — huudahti Šatov taas.
— Odottakaa! Odottakaahan! — Virginski sai viimein huutaneeksi torjuen luotaan vanhanpiian. — Pyydän, Šatov, odottakaa viisi minuuttia, herätän Arina Prohorovnan, mutta älkää jyrisyttäkö noin älkääkä huutako noin… Voi, kuinka kauheata tämä kaikki on!
Iankaikkisuudelta tuntuneiden viiden minuutin kuluttua ilmestyi ArinaProhorovna.
— Onko vaimonne tullut luoksenne? — Hänen äänensä kajahti tuuletusruudusta, ja hämmästykseksensä Šatov huomasi, että ääni ei ollut vihainen, vaan ainoastaan tavalliseen tapaansa tiukka. Mutta Arina Prohorovnahan ei koskaan voinut muuten puhuakaan.
— Niin, vaimo, ja synnyttää.
— Marja Ignatjevna? Niinkö?
— Niin, Marja Ignatjevna. Tietenkin Marja Ignatjevna!
Syntyi hiljaisuus. Šatov odotti. Talosta kuului kuiskailua.
— Onko hän tullut jo kauan sitten? — kysäisi mme Virginskaja taas.
— Tänä iltana, kello kahdeksalta. Olkaa hyvä, kiiruhtakaa.
Taas kuului kuiskailua, neuvoteltiin nähtävästi jostakin.
— Kuulkaahan, ettehän te vain erehdy? Käskikö hän itse minua hakemaan?
— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa, minä maksan.
— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?
— Ei ole mitään, mutta saadaan, saadaan, saadaan kaikkea.
»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!… Kaikki ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja… Jospa vain kaikki tietäisivät sen!…»
Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten häntä vaivasi Šatovin ilmianto… Ja kas, silloin juuri aivan kuin tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa…
Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja jyskyttää, minkä jaksoi.
— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.
— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa viisitoista ruplaa.
— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta.Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.
— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.
— Mutta minäpä huudan apua, ja teidät pistetään putkaan.
— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?
— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia… Minä tiedän, mihin te viittailette… Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö! Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?
— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla, en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.
Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden karmiessa hänen selkäpiitänsä.
— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa… Te, te vain yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.
— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan. Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!
Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.
— Miten se on mahdollista?… Ettehän te asu yhdessä vaimonne kanssa?
— Mutta minä murskaan päänne tuollaisten kysymystenne vuoksi.
— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle… Mutta minä ymmärrän, ymmärrän… mutta´… mutta — tuleeko Arina Prohorovna todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka askelella valehtelette.
— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua, enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.
— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en mitenkään voi…
Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.
— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on yö!
— Vaadin viittätoista ruplaa, pässinpää!
— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä. Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?
— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla, mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.
— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?
Šatov alkoi raivoissaan lyödä uudelleen ikkunankehykseen:
— Anna heti kymmenen ruplaa ja huomenna aamun sarastaessa viisi.
– Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.
— Antakaa kymmenen; voi, sinä roisto!
— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas, lienette särkenyt lasin… Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.
Šatov tarttui siihen, — se oli viiden ruplan seteli.
— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi, ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.
— En poistu! — kiljui Šatov.
— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa miten tahansa, en anna enkä anna!
Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä, jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.
— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin, ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.
»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin itsekseen.
— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?
— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa kohti.
Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti. Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään, vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että »sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo: Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.
Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän vastusteluista huolimatta.
— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen. — Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja, mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä niitä tulekaan kovin paljoa…
— Enhän minä sitä… minulla ei ole oikeutta olla taakaksi…
— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta, Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään. Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan? Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu… Muuten, hänpä tuo näkyy itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi; kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi välttää.
Ja hän kohottautui todellakin tuoliltaan.
Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua, ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi. Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.
— Oh, voimmehan me lähettää hänet ulos,
— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö? Voi tätä komediaa!
Šatov ei vastannut; hän oli päättänyt olla mitään vastaamatta.
— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin…
— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan… kuolemaan! Ette saa puhua sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.
— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne; sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te, Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.
— Sanokaa, mitä pitäisi sitten olla?
— Ei siis ole mitään valmiina.
Hän luetteli kaiken, mikä oli aivan välttämätöntä, ja täytyi myöntää, että hän todella osasi rajoittua kaikkein välttämättömimpään. Kerjäläisilläkin olisi luullut olevan kaikkea tätä. Jotakin löytyi Šatoviltakin. Marie otti esille avaimen, ojensi sen Šatoville, niin että tämä saattoi ruveta hakemaan jotakin hänen matkalaukustaan. Koska hänen kätensä vapisivat, hän kopeloi sitä hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarpeellista tuntematonta lukkoa availlessaan. Marie kiivastui, mutta kun Arina Prohorovna hypähti Šatovin luo ottaakseen tältä avaimen, niin Marie ei missään nimessä antanut lupaa tämän katsahtaa laukkuunsa, vaan oikullisesti huutaen ja itkien vaati, että Šatov yksin aukaisisi sen.
Eräitä esineitä täytyi sentään lähteä hakemaan Kirillovilta. Mutta tuskin Šatov oli käännähtänyt lähteäksensä, kun Marie taas raivoisasti kutsui häntä takaisin ja rauhoittui vasta sitten, kun suin päin hänen luoksensa portailta palannut Šatov yritti lohduttaa häntä sillä, että hän poistui vain hetkeksi, että se oli aivan välttämätöntä ja että hän aivan heti palaisi takaisin.
— No, hyvä rouva, teille on varsin vaikeata olla mieliksi, — Arina Prohorovna naurahti; — milloin on seisottava kasvot käännettyinä seinään päin, niin ettei toinen uskalla katsahtaakaan teihin, milloin taas ei saa hetkeksikään poistua, rupeatte heti itkemään. Tuolla tavallahan hän voi ruveta luulemaan teistä mitä tahansa. No, no, älkää oikutelko, älkää kiihoittako itseänne, minähän vain nauran.
-— Hän ei rohkene luulla mitään.
— Ta-ta-ta-, jos hän ei olisi teihin rakastunut kuin pässi, niin hän ei juoksentelisi pitkin katuja kieli pitkällä eikä hälyttelisi kaiken maailman koiria. Hän löi rikki ikkunankehykseni.