— Hän on terve, aivan terve! huudahti Sosimov iloisena sisääntulijoille. Hän oli jo kymmenen minuutin ajan istunut tutussa sohvannurkassa. Raskolnikov istui täysissä tamineissa sohvan toisessa päässä. Hän oli huolellisesti pessyt ja kammannut itsensä. Huone oli täynnä, mutta Nastasja oli kuitenkin tehnyt mahdolliseksi itselleen tunkeutua sisään kuuntelemaan.
Raskolnikov oli melkein aivan terve, erittäinkin verrattuna hänen edellisen päivän tilaansa; mutta hän oli kalpea, hajamielinen ja synkkä. Hän näytti ihmiseltä, joka on ollut ruumiillisen kivun alainen. Silmäluomet olivat kokoonvetäytyneet, huulet lujasti yhteenpuristetut ja silmissä loisti synkkä palo. Hän puhui vähän ja hänen liikkeissään huomattiin hieman levottomuutta. Jos ei käsisidettä olisi puuttunut, olisi häntä voitu pitää haavoittuneena.
Äidin ja sisaren sisään astuessa kirkastuivat nuo kalpeat ja synkät kasvot pariksi sekunniksi ikäänkuin auringon säteen valaisemina. Mutta äskeisen surumielisen hajamielisyyden asemasta näkyi hänen kasvoillaan tuskan piirre. Valon loiste katosi pian, mutta tuska jäi jälelle, ja Sosimov, joka huolellisesti hoiti sairastaan, huomasi ihmeekseen, että rakkaiden tulijoiden saapuminen, sen sijasta että olisi tuonut iloa mukanaan, vaikutti ainoastaan äänettömän päätöksen kärsiä kidutusta parin tunnin ajan … kidutusta, jota ei voitu välttää. Hän huomasi myöskin, että keskustelu teki sairaaseen saman vaikutuksen kuin jos haavaa olisi loukattu. Mutta hän ihmetteli sitä, että hän tässä silmänräpäyksessä saattoi hillitä itsensä silloin kun vähäpätöisimmätkin sanat muuten voisivat saattaa hänet raivoon.
— Niin, huomaan itsekin, että olen melkein terve, sanoi Raskolnikov suudeltuaan äitiään ja sisartaan. Hän kääntyi Rasumihinin puoleen, puristi ystävällisesti hänen kättään, jolloin Pulcheria Alexandrovnan kasvot kaikesta huolimatta kirkastuivat.
— Minä todellakin olen ihmetellyt häntä tänään, alkoi Sosimov, — sillä kymmenen minuutin ajan on hän säädyllisesti keskustellut kanssani. Jos sitä jatkuu samalla tavalla on potilaani terve ja reipas kolmen tai neljän päivän kuluttua, aivan sellainen kuin hän oli kaksi tai ehkä kolme kuukautta sitten. Sillä tämä historia menee kauvaksi ajassa taaksepäin. Tunnustakaa vain, että itse olette syynä tähän, lisäsi hän hymyillen, ikäänkuin hän vielä olisi peloissaan suututtaa häntä tavalla tai toisella.
— Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi.
Sosimov katsoi parhaaksi loistaa ja jatkoi:
— Puhun ainoastaan siitä syystä, että teidän täydellinen toipumisenne riippuu tulevaisuudesta, vieläpä teistä itsestänne. Nyt kun vihdoin voin järjellisesti puhua kanssanne, neuvon teitä välttämään pääsyitä tähän sairaloiseen tilaanne. Ainoastaan sillä edellytyksellä saatatte parantua. Näitä pääsyitä en tunne, mutta teidän pitää itse tietää ne. Minusta tuntuu tämä terveyden hämmennyksenne olevan yhteydessä sen seikan kanssa, että olette jättänyt yliopiston. Te ette saa olla toimetta ja sentähden luulen että työskenteleminen määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi teille hyödyllistä.
— Niin, teillä on aivan oikein. Alan pian kuunnella yliopistoluentoja ja sitten menee kaikki niinkuin hyvin.
Sosimov oli pääasiallisesti pitänyt pienen puheensa naisten mielenylennykseksi ja hän ällistyi suuresti huomatessaan potilaansa kasvoilla ivan ilmauksen. Pulcheria Alexandrovna kiirehti sillävälin ilmaisemaan kiitollisuutensa Sosimoville yöllisestä käynnistään heidän luonaan.
— Mitä, onko hän myös ollut teidän luonanne yöllä? kysyi Raskolnikov kiivaasti. — Niinmuodoin ette ole saanut nukkua yöllä matkanne jälkeen?
— Oi, Rodja, ei se kestänyt kauvemmin kuin kello kahteen saakka. Kotona emme koskaan menneet ennenkuin kahden aikaan levolle.
— En tiedä, millä tavalla osottaisin kiitollisuuttani hänelle, sanoi Raskolnikov tuijottaen eteensä synkän näköisenä. — Koska olette kieltäytynyt ottamasta rahaa, en todellakaan tiedä, miten olisin ansainnut sellaista huomiota puoleltanne. En ensinkään käsitä sitä ja tahdon avoimesti sanoa teille, että se tuntuu minusta mitä vastenmielisimmältä.
— Älkää vain kiivastuko, sanoi Sosimov pidättäen nauruaan. —Olettakaa vain, että olette ensimäinen potilaani ja että minä, joka äskettäin olen alkanut praktiseerata, olen ihastunut ensimmäiseen potilaaseeni ikäänkuin hän olisi oma lapseni … monet rakastuvat potilaisiinsa; ja sitäpaitsi minulla ei ole niin montaa.
— Hänestä en ensinkään tahdo puhua. Mutta hän ei olekaan saanut minulta muuta kuin solvauksia ja huolia, sanoi Raskolnikov osoittaen Rasumihinia.
— Niin hän puhui! Tänään olet tunteellisessa mielentilassa, virkkoi jälkimäinen.
Jos hän olisi ollut selvänäköisempi, olisi hän huomannut, ettei ystävässä näkynyt jälkeäkään tunteellisuudesta, vaan pikemmin päin vastaisesta mielentilasta, mutta Avdotja Romanovna ymmärsi veljeään paremmin ja katsoi tarkkaavana häneen.
— En tahdo puhua kanssasi, äiti, jatkoi hän toistaen tämän ikäänkuin ulkoa opitun läksyn. Vasta tänään olen voinut kuvailla, mitä tuskaa eilen kärsit, odottaessasi minua kotiin.
Sitten hän äkkiä ojensi hymyillen kätensä sisarelle ja tässä hymyilyssä kuvastui jälkiä totisesta, vilpittömästä tunteesta. Dunja tarttui heti hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä sydämellisesti. Hän tunsi itsensä iloiseksi ja kiitolliseksi. Eilisen riidan jälkeen tämä oli ensimmäinen ystävyyden merkki, jonka hän oli näyttänyt Dunjalle. Äidin kasvot loistivat ilosta nähdessään äänettömän sovinnon veljen ja sisaren välillä.
— Se on juuri tämän tähden kun häntä rakastan, kuiskasi Rasumihin, joka aina oli taipuisa liiallisuuteen, sellainen mieliala on ainoastaan hänelle omituista.
— Kuinka jalo hän on! ajatteli äiti. — Kuinka hienotunteisesti hän poisti eilisen väärinkäsityksen! Ja hänellä on niin kauniit silmät. Kaikki hänen kasvonpiirteensä ovat kauniit. Hän on vielä kauniimpi kuin Dunetshka. Mutta, Jumalani, miten viheliäiset hänen vaatteensa ovat! Tahtoisin niin mielelläni sulkea hänet syliini ja kyynelten seasta suudella häntä, mutta minä pelkään häntä, en tiedä miksi. Mutta miksi häntä todellakin pelkään?
— Et voi kuvitellakaan, Rodja, sanoi hän kovasti, — miten onnettomia Dunetshka ja minä olimme eilen. Nyt kun kaikesta on päästy, kerron mielelläni siitä. Ajattele siis, me kiiruhdamme tänne asemalta syleilläksemme sinua, ja sitten kertoo hoitajattaresi — ah, nyt hän onkin täällä, hyvää huomenta, Nastasja! — kertoo, että sinulla on hermokuume ja että sinä äsken karkasit lääkärin luota. Et voi kuvitella, me tulimme niin onnettomiksi! Tulin heti ajatelleeksi luutnantti Potantshikovin surettavaa loppua. Hän oli eräs isäsi ystäviä, Rodja. Sinä muistat hänet kyllä. Hän juoksi myös ulos kuumehoureessaan ja putosi kaivoon. Seuraavana päivänä hän löydettiin. Olimme hirveästi säikähdyksissämme ja melkein valmiit lähtemään Pietari Petrovitschia hakemaan, pyytääksemme hänen apuaan. Olimme aivan yksinämme, valitti hän epäröiden ja vaikeni äkkiä muistaessaan että oli ehkä vaarallista mainita Pietari Petrovitschista.
— Niin, tämä kaikki on luonnollisesti sangen ikävää, mutisi Raskolnikov, mutta niin huvittavan näköisenä, että Dunetschka katsoi häneen kummastuen. — Mitä minun taas pitikään sanoa? jatkoi hän ja koetti koota ajatuksiaan. — Pyydän teitä molempia ettette pane pahaksenne, vaikka en tullut aamulla teidän luoksenne, vaan jäin kotiin.
— Miten se nyt pälkähti päähäsi? ratkesi Pulcheria Alexandrovna kummeksien sanomaan.
— Tuntuu aivan siltä kuin hän vastaisi meille vain velvollisuudentunnosta! ajatteli Dunetshka, hän solmii rauhan ja pyytää anteeksi aivan samoin kuin hän toimittaisi jotakin asiaa tahi lukisi läksyä.
— Herättyäni aijoin heti lähteä ulos, mutta kesti kauvan ennenkuin ennätin pukeutua. Olin unohtanut sanoa … Nastasjalle … että hän pesisi veren pois. Olen ainoastaan hetken ollut puettuna.
— Veren! Minkä veren? kysyi Pulcheria Alexandrovna levottomana.
— Ah, ainoastaan vähän verta, jota sain päälleni, kun eilen kuumehoureessani kuljin pitkin katuja ja tapasin miehen, jonka yli oli ajettu, erään virkamiehen.
— Mutta kuinka saatat kaikki muistaa? keskeytti hänet Rasumihin.
— Muistan kaikki. Mutta en voi selittää, minkätähden läksin ulos tahi minkätähden sanoin sitä tahi tätä, jonka selvästi muistan.
— Se on hyvin tavallinen tapaus, sanoi Sosimov. Teko itsessään voi olla mestarillisesti tehty ja hyvin monimutkainen, mutta teon kehottava syy, vaikutuksen lähtökohta, on hämmentynyt ja riippuu erityisistä sairaloisista vaikutuksista unenhoureessa.
— On onneksi, että hän luulee minun olevan mielettömän, ajatteliRaskolnikov.
— Sellaista kai saattaa tapahtua terveellekin ihmiselle? kysyi Dunja ja katsoi levottomana Sosimoviin.
— Aivan oikein huomautettu, vastasi hän. — Siinä merkityksessä ovat melkein kaikki ihmiset hourupäisiä, ainoastaan sillä erotuksella, että "sairaat" ovat enemmän hourupäisiä kuin muut. Täydellisen sopusointuisesti kehittyneessä ihmisessä sellaista tuskin tapaa. Mahdollisesti yksi monesta sadasta tuhannesta.
Kuullessaan sanan "hourupäinen", jonka Sosimov oli varomattomasti lausunut, hätkähtivät kaikki läsnäolijat. Raskolnikov istui syviin ajatuksiin vaipuneena, samalla kuin omituinen hymy väikkyi hänen kalpeilla huulillaan. Hän mietti yhtä ja toista.
— No, miten kävi hänen kanssaan, jonka yli ajettiin? keskeyttiRasumihin äkkiä.
— Mitä sinä sanot? sanoi hän ikäänkuin unesta heräten. — Tulin vereen auttaissani heitä kantamaan häntä kotiin. Oi, äiti, siinä tilaisuudessa tein itseni syypääksi johonkin anteeksiantamattomuuteen. Minulla luultavasti ei ollut järkeäni jälellä. Annoin kaikki rahat, jotka sinä olit minulle lähettänyt, hänen vaimolleen hautausavuksi. Hän on sairas leskiparka ja hänellä on kolme vähäistä isätöntä lasta, jotka kaikki ovat nälkäisiä. Huone on aivan tyhjä… Siellä on vielä tytär. Sinä olisit ehkä itsekin antanut heille rahat, jos olisit kaiken nähnyt. Kuitenkin tein väärin. Voidakseen toista auttaa, pitää olla siihen oikeus. Ja sitä ei ole, niin crevez chiens, si vous n'êtes pas contents. Hän nauroi ääneen. — Eikö se ole totta, Dunja?
— Ei, se ei ole totta, vastasi Dunja vakavalla äänellä.
— Pyh, esiinnytkö sinäkin omilla periaatteillasi, mutisi hän melkein pilkallisesti ja katsoi vastenmielisesti häneen. Sinä menet määrättyyn rajaan asti ja jos sinä et mene yli sen rajan, tulet onnettomaksi, ja jos sen yli menet — tulet ehkä vielä onnettomammaksi. Hän puhui kärsimättömällä äänellä ja kääntyi sitten äidin puoleen lausuen lyhyesti:
— Tahdon vain sanoa, että pyydän sinulta anteeksi, äiti.
— Olen varma siitä, Rodja, että kaikki mitä teet, on hyvin tehty, sanoi äiti sydämellisesti.
— Älä ole varma siitä, väitti Raskolnikov ja veti suunsa hymyyn. Kaikki vaikenivat. Heistä tuntui painostavalta tämän keskustelun aikana, myöskin silloin kun vaikenivat, sekä sovinnossa että anteeksiantamisessa, ja he tunsivat sen kaikki.
Tuntuu aivan siltä kuin he minua pelkäisivät, ajatteli Raskolnikov ja loi salaisen katseen äitiin ja sisareen. Pulcheria Alexandrovna näytti todellakin yhä enemmän huolestuvan, mitä kauvemmin hän oli vaiti.
— Kuinka suuresti heitä rakastin, niin kauvan kuin he olivat poissa, ajatteli hän.
— Tiedätkö, Rodja, että Marfa Petrovna on kuollut? sanoi PulcheriaAlexandrovna äkkiä?
— Kuka on Marfa Petrovna?
— Marfa Petrovna Svidrigailovna. Kirjoitinhan hänestä sinulle niin paljon.
— Nyt muistan jo. Vai niin, hän on kuollut! Kuinka se tapahtui!
— Hän kuoli aivan äkkiä, sanoi Pulcheria Alexandrovna, iloissaan siitä osanotosta, jota Rodja näytti.
— Hän kuoli juuri samana päivänä, jolloin sinulle kirjotin. Tuo kauhea ihminen on luultavasti syynä hänen kuolemaansa. Kerrotaan että hän löi häntä kauheasti.
— Elivätkö he niin huonosti, että voidaan edellyttää jotakin sellaista? kysyi hän kääntyen sisarensa puoleen.
— Ei, päinvastoin. Mies oli aina ystävällinen ja kohtelias häntä kohtaan kokonaista seitsemän vuotta — mutta sitten menetti hän äkkiä kärsivällisyytensä.
— Sinä koetat häntä puolustaa, Dunja.
— Ei, ei, minun silmissäni hän on kauhea ihminen! En voi kuvitella mitään, hirveämpää, vastasi Dunja väristen, rypistäen silmäluomiaan ja vaipuen ajatuksiin.
— Kohtaus heidän välillään tapahtui aamupäivällä, jatkoi Pulcheria Alexandrovna. — Heti tämän jälkeen käski Marfa Petrovna ajaa vaunut esille, koska hän iltapäivällä tahtoi matkustaa kaupunkiin —sellaisten tapausten sattuessa oli hänellä tapana matkustaa kaupunkiin. Sanotaan hänen syöneen päivällisensä hyvällä ruokahalulla.
— Sittenkuin hän oli saanut selkäänsä?
— Hän käytti aina tätä … tapaa ja heti syötyään otti hän kylvyn … nimittäin jonkunlaista parannuskylpyä. Heillä on lähde siellä ja siinä hän kylpi säännöllisesti joka päivä. Tuskin oli hän laskeutunut lähteen kylmään veteen, kun hän sai halvauskohtauksen.
— Se ei ollut ihmeellistä. Löikö miehensä häntä kovasti! kysyi Sosimov.
— Mutta äiti, sinulla on erinomainen halu kertoa tällaisia kielittelyjuttuja, sanoi Raskolnikov.
— Rakas lapsi, en tiedä, mistä puhuisin.
— Mitä on tapahtunut? Pelkäätkö minua? kysyi hän väkinäisesti hymyillen.
— Pelkäämme, vastasi Dunja, luoden ankaran katseen veljeen. — Kun äidin piti käydä tänne sisälle, teki hän ristinmerkin.
Raskolnikovin kasvot vääristyivät suonenvedon tapaisesti.
— Ah, mitä sinä juttelet, Dunja! Minä pyydän: älä sure, Rodja. Kuinka sinä voit puhua niin, Dunja! Mutta katso, koko tuon pitkän matkan aikana tänne, uneksin minä tapaamisestamme, kuinka puhuisimme toisillemme kaikesta, ja olin niin onnellinen, etten huomannut miten aika kului. Mutta, mitä sanon … olen onnellinen nytkin! Sinä olet väärässä, Dunja, sillä olen onnellinen, Rodja, vaan siitä, että saan nähdä sinut.
— Se ilahduttaa minua, äiti. Meillä on tarpeeksi aikaa keskustella, mutisi hän ja puristi hänen kättään.
Tämän lausuttuaan kalpeni hän jälleen ja oli levoton. Uudestaan valtasi tämä kauhea tunne kuin kuoleman varjo hänen mielensä, uudestaan hänelle selvisi, että hän oli sanonut pelottavan valheen, ettei hän nyt eikä koskaan voisi puhua kenenkään kanssa mitään. Vaikutus, jonka tämä kiduttava ajatus teki häneen, oli niin voimakas, että hän pariksi sekunniksi menetti tuntonsa. Hän nousi ja oli valmiina lähtemään huoneesta katsomatta kehenkään.
— Mikä sinua vaivaa? huudahti Rasumihin ja tarttui hänen käteensä.
Hän istuutui jälleen. He katselivat häntä kummeksien.
— Niin, miksi olette kaikki niin ikävännäköisiä, sanoi hän voimakkaasti. — Jutelkaa keskenänne. En voi mitään kuulla.
— Jumalan kiitos, ettei ollut pahempaa! Luulin että hän pyörtyisi kuten eilen, sanoi Pulcheria Alexandrovna ristien itsensä.
— Mikä sinua vaivaa, Rodja? sanoi sisar.
— Ei mikään. Sain vain päähänpiston, vastasi hän naurahtaen.
— Jos vain oli päähänpisto, on se hyvin, sanoi Sosimov. — Nyt pitää minun lähteä, mutta ehkä taas palaan pian.
Hän kumarsi ja lähti.
— Kuinka sävyisä mies hän on, sanoi Pulcheria Alexandrovna.
— Sävyisä, taitava, pulska ja viisas mies, sanoi Raskolnikov vilkkaasti.
— En mitenkään voi muistaa, missä hänet olin nähnyt ennenkuin sairastuin. Hän, tuolla, myöskin on hyvä ihminen. Hän nyökäytti Rasumihiniin päin. — Pidätkö sinä hänestä, Dunja? kysyi hän nauraen.
— Minä pidän hänestä hyvin paljon, vastasi Dunja.
— Ah, millainen irvihammas sinä olet! huudahti Rasumihin punastuen ja masentuen minkä jälkeen hän nousi.
Pulcheria Alexandrovna hymyili ja Raskolnikov nauroi ääneensä.
— Minne sinä menet?
— Minun täytyy poistua. Minun täytyy välttämättömästi…
— Ei mikään ole välttämätöntä. Jää tänne. Sinä tahdot kai lähteä, koskaSosimov on lähtenyt? Ei sinun tarvitse. Mitä kello on? Jo kaksitoista?Kuinka kaunis tuo kello on, Dunja. Miksi nyt olet niin hiljaa? Pitääköminun aina puhua yksin?
— Kello on lahja Marfa Petrovnalta, vastasi Dunja.
— Se on hyvin kallisarvoinen, lisäsi Pulcheria Alexandrovna.
— Todellakin! Mutta se on niin suuri, melkein liian suuri naiselle.
— Minä pidän myöskin sitä suurena, vastasi Dunja.
— Luulin sen olevan lahjan Lushinilta, sanoi Raskolnikov.
— Ei, hän ei ole vielä lahjoittanut mitään Dunetshkalle.
— Todellakin! Äiti, muistatko kun olinhäneenrakastunut ja tahdoin mennä naimisiinhänenkanssaan? sanoi Raskolnikov katsoen äitiinsä, joka tuli levottomaksi odottamattomasta kysymyksestä.
— Kyllä, rakas poikani, muistan kyllä.
— Mitä sanon minä siitä asiasta? En muista pitemmältä yhtenäisyyttä.Hän oli kivuloinen raukka, jatkoi Raskolnikov surullisella äänellä.
— Hän oli sangen hyväntekeväinen ja ihaili luostarielämää. Kerran hyrähti hän itkuun puhuessaan siitä kanssani. Niin, nyt muistan selvästi… Hän oli pieni ja ruma. En tiedä miksi häneen niin kiinnyin, mutta se oli arvattavasti hänen sairaloisuutensa tähden. Jos hän olisi ollut rampa ja kyttyräselkäinen, olisin häneen ehkä vielä enemmän rakastunut. Hän hymyili ajattelevasti ja jatkoi: — Se oli kevättunnelma —.
Raskolnikov katsoi jäykästi ja tarkkaavasti sisareen, mutta ei näyttänyt kuulleen eikä ymmärtäneen hänen sanojaan. Sitten hän nousi ja suuteli äitiä, minkä jälkeen hän asettui paikalleen.
— Sinä pidät hänestä vielä, sanoi äiti liikutettuna.
— Kenestä? Sinä puhut hänestä. Ei, minusta tuntuu, niinkuin se olisi tapahtunut toisessa maailmassa. Ja kaikki, mitä tapahtuu ympärilläni, tuntuu siltä kuin ei se tapahtuisi täällä…
Hän katsoi tarkasti läsnäolijoihin.
— Tuntuu siltä kuin näkisin teidät kaikki tuhannen virstan etäisyydellä… Mutta miksi puhumme tästä ja minkätähden kysytte minulta niin paljon? lisäsi hän harmistuneena.
— Sinulla on kurja huone, Rodja. Se on ruumisarkun näköinen, sanoiPulcheria Alexandrovna katkaistakseen kiduttavan hiljaisuuden. —Olen varma siitä, että huone on suureksi osaksi syynä sinunsurumielisyyteesi.
— Huone, niin, sitä olen myös itse ajatellut, vastasi hän hajamielisenä.
— Jos tietäisit, äiti, minkä erinomaisen ajatuksen sinä lausuit… lisäsi hän ja hymyili.
Ei paljoakaan puuttunut, että tämä olisi ollut hänelle vastenmielistä, huolimatta kolmevuotisesta erossa olostaan tämän seuran, näiden läheisten sukulaisten kanssa, mahdollisuuden seurauksena keskustella viattomasti heidän kanssansa. Mutta oli vielä seikka, jota ei voinut lykätä, vaan joka tavalla tai toisella vielä tänään oli ratkaistava … sen hän oli varmasti päättänyt herätessään. Nyt hän iloitsi tästä asiasta kuin jostakin neuvosta.
— … apropos, Dunja, alkoi hän jälleen vakavasti ja kuivasti, minun pitää … tahdon luonnollisesti pyytää sinulta anteeksi mitä sinusta eilen lausuin; mutta katson velvollisuudekseni muistuttaa sinulle että en pääasiassa poikkea ajatuksestani. Jos joku meistä tekee väärin, niin et ainakaan sinä tee. Jos menet naimisiin Lushinin kanssa, en tunnusta sinua enää sisarekseni. Saat valita minun ja hänen välillään.
— Rodja, Rodja, se on aivan samaa kuin eilen! huudahti Pulcheria Alexandrovna. — Et kai aikonut sanoa itse tekeväsi jotakin, mikä on väärin?
— Rodja, sinä luultavasti edellytät, että minä syystä tai toisesta uhraan itseni jonkun edestä. Se ei ole oikein. Menen naimisiin yksinkertaisesti itseni tähden, koska se elämä, jota elän, on kuorma. Toiselta puolen olisin luonnollisesti sangen iloinen, jos voisin olla hyödyksi sukulaisilleni. Mutta tällä kannustuksella ei ole mitään vaikutusta päätökseeni…
— Hän valehtelee, ajatteli Raskolnikov. — Hän on jalomielinen, eikä tahdo tunnustaa, että hän aikoo tehdä minulle hyvän työn. Oi, niin katalaa … hänen rakkautensa ei ole parempi kuin hänen vihansa. Miten minä — halveksin heitä kaikkia!…
— Lyhyesti ja selvästi, menen naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa, jatkoi Dunetshka, — koska kahdesta pahasta asiasta valitsen helpomman. Aijon kunniallisesti täyttää velvollisuuteni, enkä tahdo ketään pettää. Minkä tähden sinä naurat? Dunetshka nousi äkkiä ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta.
— Sinä tahdot siten — täyttää velvollisuutesi, sanoi hän.
— Niin, jossakin määrin. Pietari Petrovitsh on selvästi näyttänyt tavoissaan, mitä hän odottaa minulta. Hänellä on korkeat ajatukset itsestään, mutta toivon, että hän myöskin pitää minua arvossa. Miksi sinä taas naurat?
— Ja miksi sinä punastut? Sinä valehtelet, sisar, sinä tahallasi valehtelet. Sinä et voi kunnioittaa Lushinia. Minä olen hänet nähnyt ja puhunut hänen kanssaan. Sinä myyt itsesi rahasta ja teet siten häpeällisen teon. Se ilahduttaa minua, että vielä voit punastua häpeästä.
— Se ei ole totta, minä en valehtele, huusi Dunetshka menettäen kokonaan kylmäverisyytensä. — En tahtoisi mennä naimisiin hänen kanssaan, jos en olisi vakuutettu hänen kunnioituksestaan minua kohtaan ja myöskin vakuutettu siitä, että minä voin häntä pitää arvossa. Onneksi voin saada siitä varmuuden jo tänään. Mutta jos sinulla olisi oikein, jos minä todellakin olen päättänyt tehdä häpeällisen teon eikö silloin olisi kovasydämistä puhua siten minulle? Miksi vaadit minulta urheutta, jota ei itselläsikään ole? Se on tyranniutta! Jos joku siinä epäonnistuu, olen se ainoastaan minä. En vielä ole tehnyt mitään murhaa!… Miksi katselet minua sillä tavalla? Miksi kalpenet? Rodja, mikä sinun on, rakas Rodja?
— Herra Jumala, hän on saattanut hänet sairaaksi, huudahti PulcheriaAlexandrovna.
— Ei, ei, minua vain alkoi pyörryttää. Hm, mitä se olikaan, jota minun piti sanoa?… Nyt tiedän sen… Miten sinä tänään jo voit olla vakuutettu siitä, että hän kunnioittaa ja pitää arvossa sinua? Eikö se ollut niinkuin sanoit? Tahi olenko väärin kuullut?
— Äiti, näytä hänelle Pietari Petrovitshin kirje, pyysi Dunja. Vapisevin käsin ojensi Pulcheria Alexandrovna Rodjalle kirjeen. Hän otti sen uteliaana, mutta ennenkuin hän luki sen katsoi hän Dunetschkaan ja virkkoi:
— Se on kuitenkin ihmeellistä, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, — että olen niin kiivas. Jumalan nimessä mene naimisiin kenen kanssa tahdot! Tuntui siltä kuin hän olisi itsekseen puhunut, mutta hän puhui kovasti ja katsoi hämillään sisareensa.
Vihdoin hän avasi kirjeen ja luki sen kahdesti hitaasti ja tarkasti.Pulcheria Alexandrovna oli hyvin levoton.
— On kuitenkin hyvin naurettavaa, sanoi Raskolnikov miettivänä, samassa antaen kirjeen takaisin ja kenenkään puoleen suoraan kääntymättä. — Hän on lakimies, asianajaja ja kuitenkin kirjoittaa niin huonosti.
He hengittivät helpommin. He olivat odottaneet kuulevansa jotakin toista.
— He kirjoittavat kaikki sillä tavalla, sanoi Rasumihin.
— Oletko lukenut kirjeen?
— Olen.
— Olemme näyttäneet sen hänelle, Rodja, alkoi Pulcheria Alexandrovna hieman neuvottomana.
— Se on erästä lajia kansliatyyliä, keskeytti hänet Rasumihin … he kirjottavat oikeusasiakirjojaan sillä tavalla.
— Oikeusasiakirjojaan. Niin, aivan oikein, oikeusasiakirjansa ja liikekirjeensä… Se ei ole niinkään hullusti kirjoitettu, mutta se ei myöskään selitä, että mies olisi mikään stilisti, se on liian liikemiesmäistä.
— Pietari Petrovitsh ei ensinkään salaa sitä, että on saanut ainoastaan vähän opetusta. Hän kehuu sitä, että on itse itselleen raivannut tien, sanoi Avdotja Romanovna painolla tehden veljen äänen kuulumattomaksi.
— Noh, entäpä sitten? Jos hän itseään kehuu, on hänellä ehkä syytä siihen … siitähän en sanokaan mitään. Mutta älä luule, sisar hyvä, että millään tavalla tahtoisin loukata sinua sentähden että esitän näin vähäpätöisen huomautuksen. Mutta on vielä eräs kohta kirjeessä, josta tahtoisin huomauttaa ja joka ei ole niinkään vähäarvoinen. Siinä on: "Saatte silloin itse vastata seurauksista"; se on selvä ja tärkeä; sitäpaitsi juttelee hän heti lähtevänsä tiehensä, jos minä olisin saapuvilla. Tämä puhe, lähteä tiehensä, merkitsee samaa kuin tahtoa hylätä teidät molemmat, jos ette tottele häntä, ja vielä päälle päätteeksi hylätä teidät nyt, kun on saattanut teidät tulemaan Pietariin. No, mitä luulet, voiko sanoa itsensä yhtä loukkaantuneeksi Lushiniin sellaisista, kuin jos esimerkiksi hän tuolla (hän osoitti Rasumihinia) tai Sosimov tahi joku muu meistä olisi jotenkin samalla tavalla kirjottanut?
— Ei, ei, vastasi Dunja vilkkaasti, — tiedän kyllä, että hän ilmaisee itsensä naivisti, mutta se ehkä riippuu siitä, että hänellä ei ole niinkään helppo kirjottaa…
— Se on kansliatyyliä ja kun siihen tottuu, ei ole helppo kirjottaa toisin, se on ehkä sen takia tullut enemmän tahdittomaksi kuin on ollut tarkoitus. Mutta kirjeessä on vielä eräs kohta, josta tahdon huomauttaa. Annoin leskelle eilen rahaa, tuolle raukalle, sairaalle, onnettomalle leskelle, en "tekosyyllä että ne olisivat käytettävät hautausta varten," vaan juuri hautaukseen, enkä antanut niitä tyttären käteen, tytön, joka on tunnettu huonosta elämästään, kuten hän kirjoittaa (ja jonka eilen näin ensimäisen kerran elämässäni), vaan lesken. Tästä kaikesta näkyy selvästi, että hän tahtoo vaan mustata minua teidän silmissänne ja saattaa meidät epäsopuisiksi; sen lisäksi osottaa tämä miehen arvoa, ja luulenpa ettei hän suinkaan varsin korkealle asetu. Sanon tämän vaan sentähden, että sinä ajattelisit sitä ja sentähden että sydämestäni tahdon sinulle hyvää…
Dunetshka ei vastannut. Hän oli jo edeltäkäsin tehnyt päätöksensä. Hän odotti ainoastaan iltaa.
— Minkä päätöksen olet tehnyt, Rodja? kysyi Pulcheria Alexandrovna, joka enemmän kuin koskaan ennen tunsi itsensä onnettomaksi poikansa kylmän äänenpainon johdosta.
— Mitä sinä tuumaat, äiti?
— Pietari Petrovitsh kirjoittaa, että jos hän tapaa sinut luonamme, lähtee hän tiehensä. Mitä aijot tehdä?
— Sinä, äiti ja Dunja ratkaisette nyt asian. Minä teen, miten parhaaksi näette, lisäsi hän kuivasti.
— Dunetshka on jo tehnyt päätöksensä ja minä hyväksyn sen täydellisesti, kiirehti Pulcheria Alexandrovna sanomaan.
— Olen päättänyt Rodja, sydämellisesti pyytää sinua tulemaan luoksemme illalla. Tahdotko tulla? sanoi Dunja.
— Kyllä tahdon.
— Pyydän myös teitä olemaan niin hyvän ja tulemaan luoksemme kello kahdeksan, sanoi hän Rasumihinille. — Äiti, minä kutsun myöskin herra Rasumihinin.
— Se on oikein, Dunetschka. Suuttukoon Pietari Petrovitsh, jos tahtoo, sanoi Pulcheria Alexandrovna päättävästi.
Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi hiljaa ja nuori tyttö astui sisään luoden ujon katseen ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja hämmästyneinä. Raskolnikov tunsi hänet heti.
Hän oli Sofia Semjonovna Marmeladovna.
Raskolnikov ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä kuin eilen ja hän oli silloin esiintynyt hänelle aivan toisena persoonallisuutena. Hän oli sangen nuori, näytti melkein lapselta, ja hänen kasvoillaan väikkyi avonainen hyvän ilmaus. Kun hän odottamatta näki huoneen täynnä ihmisiä, tuli hän sekä neuvottomaksi että menetti tajunsakin, sopersi kuin pieni lapsi ja näytti heti tahtovan kääntyä takaisin.
— Ah, tekö se olette? sanoi Raskolnikov hämmästyen, mutta tuli samalla sangen neuvottomaksi. Hänen juolahti heti mieleensä, että äiti ja sisar Lushinin kirjeestä jo olivat saaneet tiedon eräästä tytöstä, joka "oli tunnettu huonosta elämästään." Aivan äskettäin hän oli sanonut, että hän ei ollut nähnyt tuota tyttöä enemmän kuin yhden kerran, ja nyt tämä äkkiä astui ovesta sisään. Hän ajatteli myöskin sitä, ettei ollut tehnyt vastaväitettä, ilmausta "huonosta elämästään" vastaan. Mutta kun hän lähemmin katseli tuota olento-raukkaa huomasi hän, että tyttö oli masennettu ja neuvoton, ja kun tämä teki tuskallisen liikkeen juostakseen tiehensä, kävi hänen sääliksi.
— En odottanut teitä, sanoi Raskolnikov hätäisesti ja pidätti hänet katseellaan. — Istukaa. Tulette luultavasti Katarina Ivanovnan käskystä. Istukaa tänne.
Rasumihin, joka istui eräällä oven luona olevista tuoleista, nousi Sonjan sisään astuessa, antaakseen hänelle tilaa. Raskolnikov aikoi alussa osottaa hänelle paikan sohvan nurkassa, missä Sosimov oli istunut, mutta ajatteli että olisi liian tuttavallista pyytää tyttöä istumaan sohvaan, jota hän käytti vuoteenaan. Hän käski hänet sentähden istuutumaan Rasumihinin tuolille.
— Ja istu sinä tänne, sanoi hän Rasumihinille osottaen hänelle sitä sohvan nurkkaa, missä Sosimov oli istunut.
Sonja istuutui melkein tuskasta vavisten ja katsoi ujosti molempiin naisiin. Voitiin nähdä, että hänestä tuntui käsittämättömältä se, että hän oli saattanut istuutua siihen. Kun tämä ajatus pisti hänen päähänsä, nousi hän heti, kääntyen suuresti hämmentyneen Raskolnikovin puoleen.
— Minä … minä … tahdon ainoastaan silmänräpäyksen vaivata teitä, alkoi hän änkyttäen. — Tulen Katarina Ivanovnan luota. Hänellä ei ollut ketään muuta lähettää. Hän on käskenyt minun pyytää teitä tulemaan huomisaamuna varhain messuun, sielumessuun ja sitten … tulemaan meille … hautajaisaterialle… Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian.
— Kiitän, koetan tehdä parhaani. Mutta istukaa. Teillä ei kai ole niin kiirettä? Viivytän teitä ainoastaan pari minuuttia.
Hän ojensi tuolin lähemmäksi Sonjaa. Hän istuutui luoden katseensa alas. Raskolnikovin kalpeat kasvot tulivat tulipunaisiksi. Hän oli ikäänkuin muuttunut ja hänen silmänsä loistivat.
— Äiti, sanoi hän lujalla äänellä, tämä on Sofia Semjonovna Marmeladova, onnettoman Semjon Saharovitsh Marmeladovin tytär, saman miehen jonka yli ajettiin minun läsnäollessani ja josta minä jo olen kertonut…
Pulcheria Alexandrovna katsoi Sonjaan silmiään räpäyttäen. Vastoin pelkoansa Rodjan ankaran ja vaativan äänenpainon tähden ei hän voinut kieltäytyä tästä tyydytyksestä. Dunetshka loi vakavan ja kummallisen katseen tyttö raukkaan. Sonja ei kohottanut katsettaan, kun Raskolnikov esitti hänet heille, vaan tuli yhä enemmän hämilleen.
— Tahdon kysyä teiltä, jatkoi Raskolnikov, — miten te olette kotonanne järjestäneet. Eikö teitä ole häirinnyt poliisi esimerkiksi?
— Ei, kaikki on mennyt hyvin, mutta naapurit ovat pahoja —.
— Minkätähden?
— Koska ruumis on ollut siellä niin kauvan. On niin kuuma ilma … viemme hänet kirkkomaan hautakappeliin illalla. Katarina Ivanovna pyytää teitä tekemään meille sen kunnian, että huomenna tulette sielumessuun kirkkoon ja senjälkeen seuraatte kotiin ja otatte osaa hautausateriaan.
— Hän tahtoo siis viettää muistojuhlaa?
— Niin, hän tarjoo ainoastaan kylmää ruokaa. Hän on käskenyt minun kiittämään teitä avustanne, jonka hän sai eilen. Jos ette olisi osottanut meille niin suurta hyvyyttä, emme olisi voineet haudata häntä.
Tytön huulet ja leuka vapisivat suonenvedontapaisesti, mutta hän hillitsi itsensä ja loi silmänsä lattiaan.
Keskustelun aikana katsoi Raskolnikov häneen tarkasti. Ne olivat laihat, surulliset, kalpeat ja jotenkin säännöttömät kasvot, terävä nenä ja leuka. Ei voitu häntä edes sanoa kauniiksi, mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat, ja kun ne vilkastuivat, oli ilmaus kasvoilla niin hyvä ja sydämellinen, että ehdottomasti tunsi mieltymystä häneen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan ilmeni luonteenomainen kuva. Huolimatta kahdeksastatoista ikävuodestaan näytti hän vielä melkein lapselta.
— Onko Katarina todellakin siinä tilassa, että hän niillä vähillä varoilla, jotka ovat hänen käytettävänään voi tarjota vieraspidot? kysyi Raskolnikov pitentääkseen keskustelua.
— Ruumisarkku on niin yksinkertainen kuin suinkin ja me olemme jo arvioineet kulungit. Katarina Ivanovna tahtoo niin mielellään viettää muistojuhlaa.
— Niin, sen kyllä uskon. Mutta miksi katselette niin tarkasti ympärillenne huoneessa? Äitini sanoo myöskin, että se on ruumisarkun näköinen.
— Te annoitte eilen meille kaikki rahanne, sanoi Sonetshka äkkiä vapisevin huulin.
Raskolnikovin kurja asunto oli heti herättänyt hänen huomionsa ja nämä sanat pääsivät häneltä tahtomattaan. Syntyi hiljaisuus. Dunetshkan silmät muuttuivat ystävällisemmiksi ja Pulcheria Alexandrovna katsoi lempeästi Sonjaan.
— Rodja, sanoi hän nousten, me luonnollisesti syömme päivällisen toistemme seurassa. Tule, Dunetshka … mutta sinun pitäisi mennä ulos vähän kävelylle, Rodja, ja sitten levätä vähän, tule sitten luoksemme. Olen peloissani, että olemme rasittaneet sinua.
— Kyllä, kyllä tulen, vastasi hän. Minulla on sitäpaitsi eräs asia toimitettavana.
— Et kai sinä aijo syödä yksin? huudahti Rasumihin ja katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä sinun on?
— En, minä tulen tietystikin; Voit vielä kai hetken viipyä luonani.Sinä et kai heti tarvitse häntä, äiti tahi…
— En, en! Te, Dimitri Prokofjitsh, kai myöskin osotatte meille sen ilon, että syötte päivällistä kanssamme?
Rasumihin kumarsi ilosta loistaen. Silmänräpäyksen ajan he kaikki olivat hyvin hämillään.
— Hyvästi, Rodja. Hyvästi Nastasja!
Pulcheria Alexandrovna tahtoi myöskin nyökäyttää Sonjalle, mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän jätti äkkiä huoneen.
Mutta Avdotja Romanovna odotti kunnes hänen vuoronsa tuli ja hän seurasi äidin jälessä, tehden ystävällisen ja kohteliaan kumarruksen päällään.
Sonetshka tuli neuvottomaksi ja vastasi surullisesti ja hätäisesti tervehdykseen ja melkein tuskallinen tunne väikkyi hänen kasvoillaan, kuin jos Avdotja Romanovnan huomio ja kohteliaisuus olisi tehnyt hänelle pahaa.
— Hyvästi, Dunja! huusi Raskolnikov hänen jälkeensä. Ojenna minulle kätesi.
— Olenhan jo sen ojentanut. Oletko jo unohtanut sen? vastasi Dunja ja kääntyi ympäri.
— No, mitä se tekee, ojenna kätesi vielä kerran.
Ja hän puristi kovasti sisarensa sormia. Dunetshka hymyili, punastui ja tempasi kätensä pois seuratakseen äitiänsä.
— No, kiitän teitä! sanoi Raskolnikov Sonjalle ja katsoi ystävällisesti häneen, — nyt tahdomme toivottaa vainajalle ikuista autuutta ja elossaolijat eläkööt! Eikö totta? Onhan se niin?
Sonja tuijotti hämmästyneenä Raskolnikoviin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä iloisiksi. Hän loi vuorostaan läpitunkevan katseen tyttöön ja ajatteli, mitä tytön manalle mennyt isä oli kertonut hänen kohtalostaan.
* * * * *
— Jumalani, Dunetshka, tunnen itseni sangen iloseksi, että pääsimme ulos, sanoi Pulcheria Alexandrovna heti kun olivat ennättäneet kadulle. —Sitä en koskaan ajatellut vaunussa eilen, että tulisin iloseksi siitä.
— Olen varma siitä, että hän on vielä hyvin sairas. Hänen terveytensä ehkä on kärsinyt siitä, että hänellä on ollut huolta meidän tähtemme. Jos otamme sen huomioon, voimme antaa hänelle paljon anteeksi.
— Mutta sinähän et juuri ole ollut myöntyväinen, katkasi hänet äiti tulistuneesta ja vilkkaasti. Katsos, kun istuin ja katselin teitä molempia, huomasin sinun olevan hänen kaltaisensa, ei niin paljon ulkonaisesti kuin sisäisesti. Te olette molemmat surumielisiä, pessimistisiä, kiivaita, ylpeitä ja jaloja. —Eihän ole ajateltavissakaan, että Rodja olisi itsekäs, uskot kai sen, Dunetshka? Mutta ajatellessani, mikä meitä illalla odottaa, kauhistun.
— Älä ole levoton äiti.
— Mutta ajattele, Dunja, millaisessa asemassa olemme. Ajattele, josPietari Petrovitsh peräyttää sanansa! huudahti PulcheriaAlexandrovna-raukka varomattomasti.
— Siinä tapauksessa emme ole mitään hänessä menettäneet, vastasi Dunja halveksivalla äänellä.
— Oli parasta, että läksimme tiehemme, jatkoi äiti. — Hänellä näytti olevan kiireellistä tehtävää. Hänen huoneessaan oli tavattoman kuuma. Mutta joka tapauksessa on täällä kadulla yhtä kuumaa. Herra Jumala, mikä kaupunki tämäkin on! Odota vähän! Etkö voi välttää ihmisiä. He tuuppivat sinut kumoon … tuolla kulettavat he pianoa… he aina menevät tielle… Tuon tytön takia olen myöskin peloissani.
— Minkä tytön?
— Sofia Semjonovnan, joka oli siellä.
— Miksi äiti on peloissaan hänen tähtensä?
— Minä aavistan, Dunja. Usko minua, jos tahdot, mutta hänen sisään astuessaan käsitin, että tässä meillä on selitys kaikkeen.
— Ei, ei suinkaan. Äidillä on usein niin naurettavia aavistuksia. Rodja ei ole koskaan ennen nähnyt tyttöä kuin eilen ja tuskin tunsi häntä, kun hän astui huoneeseen tänään.
— Saat nähdä vielä! Hän saattoi minut sangen levottomaksi. Oikein pelästyin, kun hän katsoi minuun. Saatoin tuskin istua hiljaa, kun Rodja sanoi meille hänen nimensä… Pietari Petrovitshhan myöskin kirjoitti hänestä… Hän piti tyttöä arvossa.
— Niin, kirjoitetaan niin paljon. Meistä kirjotettiin myöskin erityistä, äiti on varmaan jo unohtanut sen. Mitä minä käsitän, olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän on hyvä tyttö. Kaikki muu on vain juorua.
— Sitä tahdon minäkin toivoa.
— Pietari Petrovitsh on takanapuhuja! Nämä sanat pääsivät Dunjalta vasten tahtoa.
— Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, sanoi Raskolnikov ja vetiRasumihinin ikkunan luo.
— Saanko sanoa Katarina Ivanovnalle, että tulette? sanoi Sonja äkkiä aikoen poistua.
— Odota vähän, Sofia Semjonovna. Meillä ei ole mitään salaisuuksia ettekä te häiritse meitä. Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne. Hän kääntyi uudestaan Rasumihinin puoleen. — Tunnethan hänet … mikä hänen nimensä taas onkaan … Porfyrius Petrovitsh.
— Me olemme sukua keskenämme. Miksi kysyt sitä? lisäsi Rasumihin vilkkaasti ja uteliaasti.
— Hänellähän on tuo juttu, murhajuttu?
— Niin … sitten vielä… Rasumihin tirkisti hämmästyneenä häneen.
— Hän on kuulustellut heitä, jotka ovat pantanneet omaisuuttansa vanhukselle? Minulla on myös muutamia pikkuesineitä siellä, mutta ne ovat minulle kallisarvoisia. Sormus, jonka sisareni antoi erotessani ja hopeakello jonka olen perinyt isältäni. Mitä minun nyt pitää tehdä? En millään muotoa hävittäisi niitä. Olin peloissani, että äitini kysyisi kelloa. Siinä on kaikki, mitä meillä on isäni omaisuudesta. Mitä minun on tehtävä? Neuvo minua! Tiedän että meidän täytyy kääntyä poliisikonttorin puoleen. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan Porfyriuksen puoleen? Tahdon saada asian ratkaistua niin pian kuin mahdollista. Saatpas nähdä, että äiti kysyy kelloa päivällispöydässä.
— Älä lähde poliisikonttoriin, vaan Porfyriuksen luo! huudahtiRasumihin syvästi liikutettuna. — Ah, miten se minua ilahduttaa!Menkäämme heti hänen luokseen. Hän asuu tässä lähellä.
— Menkäämme.
— Hän tulee erittäin iloseksi saadessaan tutustua sinuun. Eilen viimeksi puhuin sinusta hänen kanssaan. Sinä siis tunsit tuon vanhan vaimon … sehän oli erittäin hauskaa, ah … Sofia Ivanovna…
— Sofia Semjonovna, oikaisi Raskolnikov. Sofia Semjonovna, hän on minun ystäväni, Rasumihin, sangen hyvä ihminen…
— Ehkä meidän pitäisi nyt mennä… alkoi Sonja uudestaan katsomattaRasamihiniin ja tullen yhä enemmän neuvottomaksi.
Menkäämme sitten, sanoi Raskolnikov, tulen luoksenne tänään SofiaSemjonovna, sanokaa minulle, missä asutte?
Hän vältti tytön katsetta ja hänellä näytti olevan kiire. Sonja sanoi hänelle osotteensa ja punastui. He menivät yhdessä ulos.
— Etkö sulje ovea? lausui Rasumihin, kun he seisoivat rappusilla.
— En koskaan!… En kahteen vuoteen ole sulkenut sitä. Onnellisia ihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa! sanoi hän hymyillen Sonjalle.
He pysähtyivät portin luona.
— Teidän tienne menee oikealle, Sofia Semjonovna. Miten saatoitte löytää tänne? sanoi hän, mutta tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut aivan toista mielessä. Hän tahtoi vielä kerran katsoa tytön kirkkaita, rauhallisia silmiä, mutta hän ei tahtonut siinä oikein onnistua.
— Tehän sanoitte osotteenne Poletshkalle eilen.
— Poljalle, aivan niin, se on totta. Pikku Poletshkahan … on sisarenne?
— On. Olen ennen kuullut isäni puhuvan teistä, mutta en ollut kuullut nimeänne … isäni sanoi, ettei hän itsekään tiennyt… Sain tietää tänään ja kun tulin portille kysyin minä: "Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?" Mutta hyvästi nyt, sanon Katerina Ivanovnalle…
Tyttö oli iloissaan päästessään eroon ja katosi lähimmän nurkan taa. Hän saattoi nyt ajatella, miten hän oli elänyt, punnita jokaista sanaa, jonka oli lausunut, ja unohtaa jokaisen sanan muistostaan. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tuntenut sellaista tunnetta. Uusi maailma oli äkkiä avautunut hänen sieluunsa. Äkkiä juolahti hänen mieleensä että Raskolnikov tahtoi itse tulla hänen luoksensa, ehkä hän tulee jo tänään, ehkä piankin.
— Ettei vain tulisi tänään, oi, ettei vain tänään, änkytti hän raskaalla mielellä ikäänkuin lapsi, joka on suruissaan. Jumalani, hän tulee luokseni … huoneeseeni… Oi Jumalani.
Siinä silmänräpäyksessä hän luonnollisesti ei voinut huomata erästä vierasta herraa, joka oli melkein hänen kantapäillään. Hän oli seurannut häntä aina siitä saakka kun hän astui ulos portista. Samalla kertaa kun kaikki kolme seisoivat käytävällä, oli tämä herra mennyt ohi ja kun hän kuuli Sonjan sanovan: "Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?" hätkähti hän ja kääntyi katsomaan heitä kaikkia, mutta etenkin Raskolnikovia, jota Sonja oli sanoillaan tarkottanut. Hän katsoi tarkasti rakennusta ja painoi sen mieleensä. Sitten jatkoi hän matkaansa kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta hänen askeleensa olivat pitkäveteiset ja hänen liikkeissään oli jotakin matelevaista. Hän odotti Sonjaa huomatessaan, että hän erosi ja otaksuessaan, että hän aikoi kotiin.
— Minne hän mennee? Olen kerran ennenkin nähnyt nuo kasvot, ajatteli hän, siitä tahdon vielä ottaa selvää… Kun hän oli tullut kulmaukseen kiirehti hän toiselle puolen katua, kääntyi ympäri ja näki Sonjan tulevan mitään huomaamatta. Hän ei jättänyt Sonjaa näkyvistään, vaan seurasi häntä koko matkan.
Mies oli noin viisikymmen vuotias, keskikokoinen, vahvarakenteinen ja leveäharteinen mies. Hänen pukunsa oli soma ja hän näytti varakkaalta mieheltä. Leveät kasvot eivät olleet epämiellyttävät, ja iho oli punakka. Tuuhea, vaalea tukka oli vähän harmaantunut, ja parta hieman enemmän. Hänen silmänsä olivat siniset ja kylmät, mutta viisaan näköiset. Hän näytti olevan hyvin säilynyt mies, ja näytti nuoremmalta kuin hän todellisuudessa oli.
Kun Sonja oli tullut kanavan luo, huomasivat he molemmat olevansa yksin käytävällä. Hän saattoi nyt paremmin tarkata Sonjaa ja näki selvästi, että hän kävi ajatuksissaan. Kun Sonja oli ehtinyt rakennuksen luo, valitsi hän rapun oikealla, talon kulmassa.
— Ha, mutisi tuntematon ja seurasi hänen jälessään. Nyt vasta huomasi Sonja hänet. Hän nousi neljänteen kerrokseen ja soitti ovea n:o 9, johon oli kirjoitettu liidulla: "Kapernaumov, räätäli."
Aha! toisti tuntematon hämmästyen kohtauksesta, minkä jälkeen hän soitti ovea, joka oli merkitty n:o 8. Molemmat ovet olivat noin kuuden askeleen etäisyydellä toisistaan.
— Asutteko Kapernaumovin luona, sanoi hän hymyillen Sonjalle. Eilen hän käänsi liivini. Minä asun tässä Gertrud Karlovna Rösslichin luona … se oli kummallinen sattuma. Sonja katsoi tutkien häneen.
— Olemme niin muodoin naapureja, jatkoi tuntematon. Olen ainoastaan kolme päivää ollut kaupungissa. Hyvästi!
Sonja ei vastannut. Ovi avattiin ja hän kiirehti huoneeseensa.
* * * * *
Matkalla Porfyriuksen luo näkyi Rasumihinissa voimakasta mielenliikutusta.
— Olen sangen ilonen, veljeni, sanoi hän useampia kertoja, — oli hauskaa!… olen sangen iloinen.
— Mistä sinä oikeastaan iloitset? ajatteli Raskolnikov.
— Minähän en tiennyt, että sinäkin olet pantannut jotakin tuolle vanhalle akalle. Onko siitä pitkä aika, kun viimeksi olit hänen luonaan?
— Koska viimeksi kävin siellä! Raskolnikov vaikeni ja oli ajattelevinaan. — Niin, nyt tiedän! Luulen että olin kolme päivää ennen hänen kuolemaansa hänen luonaan. En voi vieläkään lunastaa panttejani, sillä minulla ei ole kuin rupla rahaa jälellä, saan kiittää kirottua kuumekohtausta, joka minulla oli eilen!…
Hän mainitsi kuumekohtauksen erityisellä painolla.
— Se oli siis sentähden, kun sinä sillä kertaa niin … hämmästyit, sanoi Rasumihin. Kuumeesi kestäessä sinä haaveksit yhä sormuksista ja vitjoista. Nyt käsitän kaikki.
— Aha, siis on tämä ajatus iskenyt myös heidän päähänsä, ajatteli Raskolnikov. Tämä ihminen tahtoisi ristiä itsensä minun tähteni ja kuitenkin hän on iloinen siitä, että kaikki oli tullut selväksi.
— Luuletko, että tapaamme hänet? sanoi hän ääneen.
— Luulen, että tapaamme, vakuutti Rasumihin. — Hän on kunnon mies veikkoseni, uskotko! Hän on hyvin epäluulonen, skeptikko, kyynikko, pitää toisten uskottelemisesta, se on nenästä vetämisestä. Mutta asiansa hän käsittää perinpohjin. Viime vuonna keksi hän murhamiehen vaikka ei jälkiäkään ollut näkyvissä. Hänellä on hyvä halu tutustua sinuun.
— Mistä sen päätät?
— Se ei ole sentähden … katsos, sittenkuin sairastuit, olen usein puhunut sinusta, ja kun sain tietää, että olosuhteesi eivät salli sinun jatkaa lakitieteellisiä opintoja, arveli hän, että se olisi suuri synti sinulle. Minä päätin siitä … niin, tietystikin kaikki, en ainoastaan … eilen on Sametov myös … voitko ajatella, Rodja, niin minä juovuspäissäni eilen riitelin kotiin mennessämme … olen nimittäin peloissani siitä, mitä sinä Jumala ties ajatteletkaan.
— Mitä sinä tarkoitat? He pitivät minua luultavasti vähämielisenä. Ehkä heillä oli oikein. Hän hymyili väkinäisesti.
— Niin … niin … lorua! Se on, ei… Oh, katsos, me tappelimme ollessamme hutikassa. Tyhmyyksiä kaikki.
— Miksi pyydät itseltäsi anteeksi? Kaikki on niin vastenmielistä, sanoiRaskolnikov liian hienotunteisesti. Se oli osaksi teeskentelyä.
— Käsitän kyllä aivan hyvin. Vakuutan sinulle että, käsitän sen. On suuri häpeä sanoa jotakin sellaista…
— Noh, älä puhu siitä, onko se suuri häpeä!
Molemmat vaikenivat. Rasumihin oli tavattoman ilonen. Raskolnikov huomasi sen ja häntä inhotti. Se, mitä Rasumihin äskettäin oli kertonut Porfyriuksesta, saattoi hänet myös levottomaksi.
— Hänen edessään saa myöskin olla olevinaan sairas … ja niin luonnollisesti kuin mahdollista. Hänen sydämensä sykähteli ja hänen poskensa olivat kalpeat. Olisi luonnollisesti parasta, jos ei tarvitsisi ilmaista ensinkään itseään, itsepäisesti karttaa kaikki … ei, se olisi luonnollista… No, tuli mitä tahansa … saamme nähdä … aivan pian … ehkä teen tyhmästi mennessäni sinne? Eikö hyttynen itsestään lennä valoa kohti? Miten sydämeni lyö … se ei ensinkään kelpaa.
— Tuossa harmaassa talossa hän asuu, sanoi Rasumihin.
— Tärkeintä on, tietääkö Porfyrius, että eilen olin tuon vanhan noidan asunnossa … ja puhuin verestä. Siitä otan selvän heti, kun tulen sisään. Saatan sen ehkä huomata hänen naamastaan, muuten … saattaisin olla mennyttä kalua … otan selvän siitä.
— Tiedätkö, sanoi hän ja hymyili veitikkamaisesti, olen selvästi huomannut, että sinä sitten eilisen olet ollut erinomaisen liikutetussa mielentilassa.
— Minä? En ensinkään ole liikutettu, sanoi Rasumihin, mutta säpsähti kysymyksestä.
— Aivan varmaan, veikkoseni, sen huomaa helposti sinusta. Istuit tuolilla, missä sinulla koskaan ei ole tapana istua, kaukana syrjässä ja hypähdit äkkiä ylös ilman syytä, ikäänkuin sinulla olisi ollut suonenveto. Milloin olit surumielinen, milloin erinomaisen ilonen ja olit niin makea kuin puhtain sokeri. Sinä punastuit ja erittäinkin silloin, kun sait päivälliskutsun.
— Valehtelet!… Mitä sinä oikeastaan tarkotat?
— No, miksi vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin koulupoika? Nyt punastut taas!
— Sitten olet aika aasi!
— Miksi tulet niin neuvottomaksi, Romeo! Kerron sen jossakin, ha, ha ha! ja äiti nauraa … ja…
— Mutta onko se todellakin vakaumuksesi? Mitä se merkitsee? Rasumihin tuli aivan hämilleen ja kylmät väreet karmivat kauhusta hänen selkäpiitään. — Mitä ajattelet sanoa heille? Minä, veli … hyi, mitä sinä juttelet!
— Olet punanen kuin ruusu. Jospa tietäisit, miten kauniilta näytät! Romeo in folio! Entä miten soma oletkaan! Oletpa vielä pessyt itsesi puhtaaksi tänään, puhdistanut kyntesikin, eikö totta! Koska ennen olet itseäsi niin vaivannut. Kumarruppas, luulen että olet pumadalla hiuksesikin rasvannut!
— Sika!
Raskolnikov nauroi ääneensä saapuessaan Porfyrius Petrovitshin asunnon ovelle. Se oli juuri hänen tarkoituksensa. Huoneen sisällä voitiin kuulla, että hän nauroi eteisessä.
— Ei sanaakaan enää — muuten lyön sinut mäsäksi! kuiskasi Rasumihin ravistaen häntä kiivaasti.
Sisään astuessaan näytti Raskolnikov henkilöltä, joka suurella vaivalla pidättää aika naurua. Hänen taakseen ilmestyi pitkä Rasumihin, joka oli aivan punanen vihasta ja häpeästä. Sekä hänen kasvonsa että hänen käytöksensä olivat tällä hetkellä nauruhermoja kutkuttavat ja synnyttivät Raskolnikovissa ilosuutta.
Huoneen omistaja seisoi keskellä permantoa ja katseli heitä kysyvästi. Raskolnikov ojensi hänelle kätensä samalla ilmeisesti ponnistellen naurua vastaan. Mutta tuskin oli hän sanonut paria sanaa, ennenkuin hän tahtomattaan tuli katsoneeksi Rasumihiniin ja silloin alkoi hän nauraa uudelleen. Se kiihkeä suuttumus, mikä Rasumihinissa syntyi tämän sydämellisen naurun johdosta, vaikutti sen, että kohtaus näytti vallan luonnolliselta. Rasumihin näytti vallan auttavan Raskolnikovia hänen suunnitelmissaan.
— Piru vieköön! huusi Rasumihin lyöden nyrkkinsä pieneen pyöreeseen pöytään, jolla oli äsken tyhjennetty teelasi. Pöytä särkyi ja pirstaleet lensivät ympäri huonetta.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka maksaa minulle särjetyt esineeni? huudahti Porfyrius Petrovitsh ilosella äänellä.
Rasumihin, joka oli vallan nolostunut lyötyään säpäleiksi pöydän ja lasin, käänsi selkänsä hänelle, sylki kiihtyneenä ja katseli synkästi ikkunasta. Sametov, joka oli istunut eräässä nurkassa vierasten sisään tullessa, nousi ja odotti jotakin enempää. Hän väänsi suunsa hymyyn, mutta katseli epäilevästi koko kohtausta ja näytti hieman alakuloselta Raskolnikovin nähdessään. Sametovin odottamaton läsnäolo teki Raskolnikoviin epämielusan vaikutuksen.
— Pyydän anteeksi, sanoi hän hieman alakulosena; — nimeni onRaskolnikov.
— Minua huvittaa tutustua teihin. Mikä hänen on? Eihän hän edes aijo tervehtiäkään meitä, sanoi Porfyrius Petrovitsh osottaen Rasumihia.
— Minä en käsitä, miksi hän on niin raivostunut minulle. Minä vain sanoin hänelle tiellä, että hän oli Romeon kaltanen ja todistin sen myös. Muuta se ei ollut.
— Sinä olet aasi! huudahti Rasumihin silti kääntymättä.
— Hänellä on mahtanut olla oikeutettu syy suuttua niin yhdestä ainoasta sanasta, sanoi Porfyrius nauraen.
— Alatko sinäkin nyt? Menkää helvettiin kaikki! keskeytti Rasumihin itsensä, nauroi toisten mukana ja meni niin ilosena, kuin ei mitään olisi tapahtunut, Porfyriuksen luo. — Nyt voinee tuo juttu loppua. Tässä on ystäväni, Rodion Romanovitsh Raskolnikov, joka on kuullut paljon puhuttavan sinusta ja joka haluaa tutustua sinuun. Hän tahtoo pyytää neuvoa sinulta. Ah, Sametov, oletko sinä täällä? Koska te olette tutustuneet?
— Mitähän tämä merkinnee? ajatteli Raskolnikov levottomasti.
— Eilen ollessamme sinun luonasi, vastasi Sametov avomielisesti.
Porfyrius oli vielä aamupuvussaan, yönutussaan ja tohveleissa. Hän oli viidenneljättä vuotias, pieni, tanakka ja parraton. Hänen pyöreää päätänsä peitti lyhyeksi leikattu tukka, ja kasvoissa oli kellertävä väri. Silmiä peitti puoleksi melkein valkoset, räpäyttävät silmäluomet, jotka antoivat niille sen ilmeen kuin hän alituisesti olisi iskenyt silmää jollekin.
Hänen silmiensä katse oli huomattava vastakohta hänen koko ruumiillensa, jossa oli vivahdus naisellisuutta.
Kun Porfyrius Petrovitsh kuuli, että vieraalla oli asiaa, pyysi hän tätä heti istuutumaan sohvalle, istuutui itse toiseen nurkkaan ja kiinnitti häneen katseen, jossa ilmeni tuo vakava, keskitetty tarkkaavaisuus, joka helposti voi saattaa toisen hämilleen.
Raskolnikov esitti asiansa lyhyeen ja selvästi, ja sai silloin tilaisuuden tarkastella Porfyriusta tarkemmin. Porfyrius Petrovitsh ei siirtänyt katsettaan hänestä koko aikana hänen puhuessaan. Rasumihin oli istuutunut heitä vastapäätä saman pöydän ääreen ja seurasi suurella mielenkiinnolla keskustelun kulkua. Vihdoin sanoi Porfyrius:
— Teidän tulee jättää poliisikonttoriin siten kuuluva kirjelmä, että olette kuullut puhuttavan murhasta ja siis pyydätte, että se tutkintotuomari, joka käsittelee asiaa, ottaisi tiedon niistä esineistä, jotka kuuluvat teille ja että haluatte saada ne takasin.
Raskolnikov koetti tulla alakuloseksi ja lausui:
— Mutta surullisinta koko asiassa on se, ettei minulla tällä hetkellä ole rahaa. Aijoin nimittäin vain antaa tiedoksi, että nuo esineet ovat minun ja että minä toisen kerran saadessani rahaa…
— Se on vallan samantekevää. Voitte myös kirjottaa siten minulle.
— Tavalliselle vaiko leimapaperille? kiiruhti Raskolnikov kysymään; hän näytti kiinnittävän erikoista huomiota rahakysymykseen.
— Ah, voitte kirjottaa sen karkealle paperille, jos niin haluatte.
Porfyrius Petrovitsh katsoi häneen terävästi ja räpäytti silmäluomiaan aivan kuin iskien silmää hänelle. Ja Raskolnikovista tuntui myös siltä kuin olisi Sametovkin iskenyt silmää hänelle.
— Hän tietää kaikki! johtui hänen mieleensä salaman lailla.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä moisen pikkuasian vuoksi, jatkoi hän. — Panttaamani esineet ovat korkeintaan viiden ruplan arvoset, mutta ne ovat kallisarvoisia muistoja, ja minun täytyy tunnustaa tulleeni sangen surulliseksi saadessani tietää…
— Siksi sinä eilen jouduit suunniltasi, kun minä kerroin Sosimoville, että Porfyrius kuulustaa kaikkia, joilla oli pantteja vanhuksella, sanoi Rasumihin.
Raskolnikov heitti häneen raivoisan silmäyksen, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi hänelle:
— Sinä näyt tekevän pilaa minusta, veikkoseni. Ehkä minä pidän liian suurta ääntä näistä sinun silmissäsi merkityksettömistä esineistä, mutta sinun ei silti tarvitse pitää minua egoistisena. Minun silmissäni eivät nämä pikkuesineet ole mitään pikkuasioita. Minä sanoin sinulle äsken, että tuo hopeakello on ainoa muisto isäni omaisuudesta. Äitini on tullut tänne, sanoi hän Porfyriukselle, ja jos hän saisi tietää, jatkoi hän kääntyen taas Rasumihinin puoleen ja koettaen saada äänensä värisemään — että kello on kadonnut, joutuisi hän epätoivoon.
— Ah, enhän minä tarkottanut mitään pahaa, päinvastoin! lausuiRasumihin loukkaantuneena.
"Ihmettelen, näyttelinköhän oikein?… Oliko se aivan luonnollista?…Enkö mennyt liiallisuuksiin?" ajatteli Raskolnikov vavisten itsekseen."Viimeinen lause oli joka tapauksessa tarpeeton."
— Koska tuli rouva äitinne kaupunkiin? kysyi Porfyrius.
— Eilen illalla.
— Teidän kapineenne eivät mitenkään joudu hukkaan. Minä olen jo kauvan odottanut teidän tuloanne.
Aivan kuin ei olisi sanonut mitään huomattavampaa, työnsi hän tuhkakupin Rasumihinille, joka sydämettömästi tahrasi maton paperossistaan pudottamallaan tuhalla. Raskolnikov vavahti, mutta Porfyrius ei näyttänyt huomanneen sitä. Hän puuhasi ainoastaan Rasumihinin paperossin kanssa.
— Odotitko sinä häntä? Tiesitkö sinä, että hän oli pantannut jotakin tuolle vanhukselle? lausui Rasumihin.
Porfyrius katsoi Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi:
— Molemmat teidän kapineenne, sormuksen ja kellon oli vanhus käärinyt paperipalaseen ja paperissa oli teidän nimenne, lyijykynällä kirjotettuna, sekä päivänmäärä, jolloin nämä esineet oli jätetty hänelle.
— Miten te kiinnitätte huomionne kaikkeen! sanoi Raskolnikov alakulosesti hymyillen, samalla koettaen katsoa häntä rohkeasti silmiin. — Minä huomautan tämän vain siksi, koska siellä luultavasti oli paljon moisia esineitä ja te vaivoin olette muistanut kaikki nimet … ja … (se oli tyhmää, miksi lisäsin sitä).
— Kaikki ne, joilla on ollut pantteja, ovat ilmottautuneet. Te olitte ainoa, joka puuttui, vastasi Porfyrius tuskin huomattava ivan värähdys äänessään.
— Minä en ole ollut terve.
— Sen tiedän. Olenpa myös kuullut, että olette ollut sangen liikutettu.Te olette vieläkin sangen kalpea.
— Minä en ole ollenkaan kalpea, päinvastoin olen aivan reipas, sanoi Raskolnikov muuttuneella äänellä. Viha kiehui hänessä, eikä hän voinut kauvemmin hillitä itseään. "Ja vihassa kavallan itseni," pälkähti hänen päähänsä; "miksi he minua kiusaavat?"
— Sinä et ole vallan terve, sanoi Rasumihin. — Eilen sinä hourailitkin toisinaan… Ajattelehan Porfyrius, hän tuskin voi seistä jaloillaan ja hiipi kuitenkin ulos heti kun minä ja Sosimov käänsimme hänelle selkämme. Ja sitä paitsi oli hän syyntakeettomassa tilassa.
— Siis mitä täydellisimmässä houretilassa? Onko moista kuultu ennen! jaPorfyrius puisti päätään.
— Ah, pötyä! Älkää uskoko häntä … ei, älkää uskoko häntä ollenkaan! huudahti Raskolnikov raivoissaan. Tuntui siltä kuin Porfyrius Petrovitsh ei olisi kuullut noita omituisia sanoja.
— Miten voit sinä lähteä ulos, ellet ollut houreissa? huusi Rasumihin kiivastuneena. — Miksi läksit? Mitä varten?… Ja miksi niin salasesti? Oliko se terveen ajatusta? Nyt, kun kaikki vaara on ohi; puhun sinulle jo vallan suoraan!
— He vaivasivat minua molemmat sangen suuresti, sanoi Raskolnikov pilkallisella äänellä Porfyriukselle, — ja minä juoksin tieheni vuokratakseni itselleni uuden asunnon, niin etteivät he tietäisi olinpaikastani. Otinpa mukaani jokusen määrän rahaakin. Herra Sametov näki ne. No, herra Sametov, olinko eilen järjissäni vai puhuinko houreissa? Nythän te voitte ratkasta taistelun.
Hänen teki mielensä kuolettaa Sametov tällä hetkellä, sillä tämän katse ja vaikeneminen olivat hänestä yhtä vastenmieliset.
— Minun mielipiteeni mukaan te eilen puhuitte sekä viisaasti että viekkaasti. Te olitte vain sangen kiihtynyt, vastasi Sametov kuivasti.
— Ja tänään kertoi Nikodin Fomitsh, että hän tapasi teidät sangen myöhään eilen illalla erään virkamiehen luona, jonka yli oli ajettu…
— No, siinä sen näet, sanoi Rasumihin. — Olitko sinä täydessä tajussasi, antaessasi leskelle viimeset roposi hautausta varten.
— Olen ehkä löytänyt aarteen, josta et sinä tiedä mitään, ja siksi olin eilen niin antelias… Minä pyydän anteeksi, sanoi hän värisevin huulin Porfyriukselle, — että olemme vaivanneet teitä näin kauvan tällä lorupuheellamme.
— Ette tietystikään, päinvastoin … ette ollenkaan! Jospa vain tietäisitte, miten paljon te kiinnitätte mieltäni! Minua ilostuttaa, että te vihdoinkin olitte niin ystävällinen ja tulitte tänne.
— Juokaamme edes hieman teetä! Johan kurkku kuivuu! huudahti Rasumihin.
— Sepä oiva tuuma! Me juomme kai kaikki yhdessä. Mutta etkö sinä ehkä ensin tahtoisi … jotakin suuhunpantavaa?
— Mene tiehesi!
Porfyrius Petrovitsh läksi tilaamaan teetä.
Ajatukset risteilivät kuin tuulispäät Raskolnikovin päässä. Hän oli tavattoman liikutettu.
"Tätä julkeutta voin tuskin kestää kauvempaa. He eivät edes yritäkään salata epäilyksiään. Ei kai sellasen, joka ei tunne minua, tarvinne puhua kanssani Nikodin Fomitshista. Se ei siis enää ole mikään salaisuus, että he seuraavat minua. Jospa he edes tekisivät hyökkäyksen sen sijaan että leikkivät kanssani kuin kissa rotan kanssa. Se ei sovi sinulle, Porfyrius Petrovitsh. Voisi tapahtua, että minä äkkiä nousisin ja paljastaisin koko totuuden. Silloin he saisivat tietää, miten minä halveksin heitä!" Hän hengitti syvään. "Mutta jos minä vain kuvittelen mielessäni! Heidän sanoissaan en tuntenut olevan mitään salattua ajatusta. Mutta ehkä sentään?… Miksi sanoi hän juuri 'vanhuksen luona?' Miksi sanoi Sametov, että minä puhuin 'viekkaasti?' Miksi juuri tämä sävy? Niin, sävy, siinäpä se asia… Rasumihinhan kuuli myös sen, miksi ei hän sitä huomaa? Niin, eihän tuo viaton tyhmyri koskaan mitään huomaa! Jokohan kuume taas palautuu?… Iskikö Porfyrius todella silmää minulle, vai eikö? Tyhmyyksiä! Miksi hän iskisi minulle silmää? Tahtovatko he saada minut suuttumaan, vai tietävätkö he kaikki?…
"Sametovkin on julkea! … vai onko hän todella sitä? Sametov on ajatellut sitä kaiken yötä; sen minä aavistin! Hän on täällä jo kuin kotonaan ja kuitenkin on hän ensi kertaa täällä. Porfyrius ei kohtele häntä ollenkaan vieraana, hän kääntää hänelle selkänsä vallan ujostelematta. He ymmärtävät toisiaan jo sangen hyvin, erittäinkin kaikissa minua koskevissa seikoissa; he olivat varmasti keskustelleet minusta juuri ennen tuloani!… Ihmettelenpä, tietävätkö he mitään asunnosta? Sanoessani juosseeni eilen tieheni etsiäkseni uutta asuntoa ei hän sitä kuunnellut, ei tuntunut ollenkaan kiinnittävän huomiotakaan siihen… Tuo asuntojuttu oli muuten viisaasti keksitty … siitä voi ehkä myöhemmin koitua hyötyä! Sehän tapahtui kuumeen houreissa … hah, hah, haa! Hän tietää jo kaikki, mitä tapahtui eilen illalla? Mutta hän ei kuitenkaan tiennyt sitä, että äiti on tullut! Päivämääränkin hän oli kirjottanut, tuo vanha noita!… Odotahan vain hetkinen, vielä en minä antaudu! Kaikki nämä eivät vielä ole tosiseikkoja, ainoastaan mielihoureita! Tuokaa ensin tosiseikkoja!… Ihmettelenpä, tietänevätkö he mitään huoneustosta? Minä en lähde täältä, ennenkuin olen saanut selvän siitä! Mutta miksi tulinkaan tänne!…"