Raskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.
Hän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen ja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen äitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten heitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä katseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin kivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.
Avdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.
— Menkää kotiinne … hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä, heikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, — huomenna, kaikki huomenna… Kauvanko sitten tulitte?
— Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; — juna myöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään hinnasta! Minä jään tänne yöksi…
— Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.
— Minä jään hänen luokseen! huudahti Rasumihin. — En jätä häntä hetkeksikään … piru heidät periköön, jotka ovat siellä kotonani, he saavat suuttua niin pahasti kuin tahtovat. Setäni saa olla heidän arvosensa.
— Miten voinkaan kiittää teitä! alkoi Pulcheria Alexandrovna uudelleen, puristaen Rasumihinin kättä; mutta Raskolnikov keskeytti hänet taas:
— Minä en voi, en voi! toisti hän hermostuneen kärsimättömästi. —Älkää nyt kiusatko minua! Siinä on tarpeeksi, kun menette tiehenne… En voi enää…
— Lähtekäämme, äiti; menkäämme huoneesta pois edes hetkeksi, kuiskasi pelästynyt Dunja; — me tapamme hänet, ettekö näe?
— Enkö saa edes kertaakaan katsoa häntä kunnollisesti kolmen pitkän vuoden kuluttua? sanoi Pulcheria Alexandrovna itkien.
— Odottakaa vähän, sanoi Raskolnikov uudelleen, — te saatte minut vallan sekasin; kohta pyörii koko pääni… Oletteko nähneet Lushinin?
— Emme, Rodja, mutta hän tietää, että me olemme tulleet. Me olemme kuulleet, että Pietari Petrovitsh oli niin ystävällinen ja kävi tänään luonasi, lisäsi Pulchreria Alexandrovna jotenkin arasti.
— Niin … hän oli niin ystävällinen .. Dunja, minä sanoin Lushinille heittäväni hänet alas portaista … ja että hän menisi helvettiin…
— Rodja, mitä olet tehnyt? Sinä olet varmaankin … ethän tahtone sanoa… huudahti Pulcheria Alexandrovna pelästyneenä, mutta vaikeni katsellen Dunjaan.
Avdotja Romanovna katseli veljeään tarkkaavasti ja odotti, mitä tulisi jatkoksi. Nastasja oli kertonut heille kiistasta niin laajasti kuin hän oli ymmärtänyt ja osannut esittää. He kärsivät molemmat paljon tästä epätietoisuudesta ja odotuksesta.
— Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, — minä en pidä tästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi sanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä häntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!
— Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.
— Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti, mutta hillitsi itsensä heti. — Sinä et nyt ehkä täysin kykene … sinä olet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.
— Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee … sinä menet naimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en tahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle huomenna ja purat siteesi … huomenna varhain haluan lukea, mitä olet kirjottanut ja sillä hyvä!
— Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. — Millä oikeudella…
— Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää … etkö sinä näe… sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. — Ah, lähtekäämme mieluummin.
— Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä. — Miten hän muuten uskaltaisi?… Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset tipotiessään… Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on totta. No, ja toinen suuttui … mutta lopuksi sai hän kuitenkin laittautua tiehensä häntä koipien välissä.
— Se on siis totta?
— Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, — tule, äiti … hyvästi, Rodja!
— Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. — Minä en puhu pyörryksissä. Tämä naiminen … on alhainen teko. Vaikkakin minä olen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä … olkoonpa niinkin, että minä olen arvoton … mutta en suostu siihen, että sisarestani tulee samallainen. Joko minä tai Lushin … menkää nyt!…
— Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi Rasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää vastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään päin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä salamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria Alexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.
— Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille. —Minä jään tänne … tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan kotiin?
— Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja liikutettuna. — Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä vannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, — että hän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun! Ymmärrättekö … lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois lähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta sillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte hänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan jotakin pahaa itselleen…
— Ah, mitä te puhutte!
— Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa kalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus, Pietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon … muuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa … ja siksi olen niin hävytön; mutta älkää siitä huoliko…
— Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle ja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna itsepäisesti. — En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.
He seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi porrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen liikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan terve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta, jonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein tajuttomuutta … hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän oli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa voimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille kaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman painon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään niin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein nieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän tästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista käpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui niihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet häntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten palveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta. Pulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan tähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen kättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt huolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan hänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta Rodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri luonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli, silti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se horjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt, pidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän ymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin taisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät käsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat tekemisissä.
— Emännänkö luo? Mahdotonta … tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria Alexandrovnalle päättävästi. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen äitinsä … niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto silloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen. Nastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne, sillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä suhteessa on Pietarissamme … mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä heti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin kuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e. Sitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin … siellä kotona on vieraita ja he ovat kaikki juovuksissa … noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa häntä … hän ei koskaan juovu … laahaan hänet kanssani tänne Rodjan luo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa tietoja tunnin kuluessa … ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte, lääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono, niin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin tulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei hän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän asunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te paremmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa on kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin! Emännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei laskisi teitä sisään, syystä että … no, syystä että hän on tyhmä. Hän olisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille … mutta aivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen luonne!… Mutta … minä olen myös niin tyhmä … jättäkäämme tämä! Tulkaa nyt! Luotatteko minuun?… Luotatteko minuun, vai ettekö?
— Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, — hän pitää lupauksensa. Hän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri todella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?
— Niin, niin … te … te ymmärrätte minua, syystä että te olette … enkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. — Lähtekäämme. Nastasja, lähde heti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin kuluttua olen täällä takasin…
Pulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän ei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille käsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin vielä… "Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää lupauksensa?… Moisessa tilassa?…"
— Ah … minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa mielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän olisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen pitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat seurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.
— Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää siitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut … vasta teidät nähdessäni kohosi höyry päähän… Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä surua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne … en ole vähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin kaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja sitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän teistä kummastakin … älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun puolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen Rodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille … minä aavistin sitä … jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä … muuten … minulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä kuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä… Tuo Sosimov pelkäsi että hänestä voisi tulla hullu … siksi ei häntä saa suututtaa…
— Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.
— Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna pelästyneenä.
— Hän sen on sanonut mutta se ei ole totta, se ei ole ollenkaan totta. Antoipa hän Rodjalle lääkettäkin, hieman pulveria, minä näin sen itse … ja sitten tulitte te kaikki?… voih! Jospa olisitte tulleet huomenna sen sijaan! Se oli hyvä, että ainakin läksimme tiehemme! Tunnin kuluttua antaa Sosimov itse teille tietoja. Hän ei ole juovuksissa!… Silloin en minäkään enää ole sitä… Miksi joinkaan minä noin rajusti! Sen tein siitä syystä, että alkoivat riidellä kanssani … senkin kirotut ihmiset! Minä olin jo vannonut olevani kiistelemättä kenenkään kanssa!… Millaisia tyhmyyksiä he esittävätkin!… Olimmepa vähällä ruveta tukkanuottasillekin. Setäni jäi kotiin, hän saa olla isäntänä… Ajatelkaahan, he puolustivat yksilön täydellistä persoonattomuutta ja pitivät sitä korkeimpana ihanteenaan. Ihmisen tulee olla mahdollisimman vähän alkuperäinen, olla mahdollisimman vähän kaltaisensa. He pitivät sitä suurimpana edistysaskeleena. Jospa heidän puheensa edes olisivat olleet heidän omia ajatuksiaan, mutta…
— Kuulkaa, keskeytti Pulcheria Alexandrovna, mutta se saattoi hänet vain kiihkeämmäksi.
— Niin, mitä te luulettekaan! huudahti Rasumihin vielä kuuluvammin. — te kai luulette, että minä kiivastuin, vain siksi että toiset rähisivät? Tyhmyyttä … minä pidänkin siitä, että puhutaan hieman tuuleen. Puhuminen ja valehteleminen ovat ihmisen ainoa etuoikeus, se on se ainoa seikka, joka nostaa hänet muita korkeammalle. Se joka valehtelee, lähentelee totuutta! Minä olen ihminen … sillä minä valehtelen. En ole koskaan lausunut yhtä ainoatakaan totuutta ilman että olisin sitä ennen valehdellut neljätoista, viisitoista kertaa … ja se on jossain määrin kiitettävääkin. Mutta me emme osaa valehdella itsenäisesti, alkuperäisesti! Sen, joka valehtelee minulle, tulee tehdä se omalla tavallaan, ja minä suutelen häntä silloin siitä. Itsenäinen, alkuperäinen vale on joka tapauksessa parempi kuin vieras, matkittu totuus. Ensimäisessä tapauksessa on puhuja ainakin ihminen, jälkimäisessä tapauksessa korkeintaan papukaija. Totuuteen tulemme kuitenkin vihdoinkin … kunhan ei vaan ajeta karille elämässä … siitä on esimerkkejä. No, mitä olemme me tosiaan nyt? Me olemme kaikki, kaikki poikkeuksetta … tieteeseen, kehitykseen, ajatuskykyyn, keksintöihin, ihanteisiin, toivomuksiin, vapaamielisyyteen, järkevyyteen, kokemukseen ja kaikkeen muuhun nähden … vain ensi luokalla, valmistavalla luokalla. Meitä huvittaa leikkiä toisen järjellä … kaivautua siihen! Eikö niin ole asian laita? Enkö ole oikeassa? huudahti Rasumihin pudistellen ja puristellen molempien naisien käsiä. — Eikö totta?
— Ah, Jumalani … sitä en tiedä, sanoi Pulcheria Alexandrovna parka.
— Kyllä, kyllä … vaikkakaan en ole vallan samaa mieltä kanssanne, lisäsi Avdotja Romanovna vakavasti, mutta oli äkkiä pakotettu huudahtamaan ääneensä, sillä niin kovasti oli Rasumihin tällä kerralla puristanut hänen kättään.
— Kyllä? Te sanotte kyllä? No, silloin olette te … te olette… huudahti Rasumihin ihastuneena, — kaiken hyvän, kaiken puhtaan, kaiken järjen — ja kaiken täydellisyyden lähde! Antakaa minulle kätenne, antakaa se minulle … te myös, tahdon suudella käsiänne tässä, heti, polvillani!
Ja hän polvistui kadulle, joka onneksi oli väestä tyhjä.
— Lopettakaa toki!… Tehkää hyvin, mitä Te teette? huudahti PulcheriaAlexandrovna vallan suunniltaan joutuneena.
— Nouskaa, nouskaa! sanoi Dunja hymyillen, mutta kuitenkin hieman rauhattomana.
— Sitä en tee mistään hinnasta ennenkuin oijennatte minulle kätenne. Kas niin, nyt on hyvä, nyt minä nousen ja jatkamme matkaa. Minä olen onneton hutilus, minä en ole teidän arvosenne, minä olen juovuksissa … minä häpeän … en minä ole kyllin arvokas pitämään teistä … mutta notkistamaan polviani … se on jokaisen velvollisuus, ellei hän vielä ole täydellinen lurjus. Ja minä olen notkistanut polveni!… Tuossa on talo, jossa tulette asumaan… Rodion oli todellakin oikeassa heittäessään ulos Pietari Petrovitshin … sillä, miten on hän rohjennut vuokrata teille asunnon täällä? Sehän on skandali! Tiedättekö, kutka täällä tapaavat asua? Ja te olette hänen morsionsa? No, silloinpa sanon teille, että… Teidän sulhasenne — on lurjus!
— Kuulkaahan, herra Rasumihin, te unohdatte… alkoi PulcheriaAlexandrovna.
— Aivan oikein, te olette oikeassa, minä unohdin … minä häpeän! sekaantui Rasumihin katuvaisena hänen puheeseensa… — Mutta … mutta … te ette saa suuttua siitä syystä että minä sen sanoin! Sillä minä puhun avomielisesti, enkä ollenkaan siitä syystä … hm!… Se oli katalaa! Sanalla sanoen, en sen vuoksi että minä olen … hm, no, oli miten oli, minä en viitsi sanoa sitä… Mutta me tunsimme heti hänen sisään astuessaan, ettei hän kuulunut meidän piiriimme. Ei ollenkaan sen vuoksi että hän oli antanut parturin kähertää tukkansa, ei myöskään sen vuoksi, että hän niin kiireesti koetti saattaa järkensä lyhdyn loistamaan meille, vaan sen vuoksi, että hän on vakoilija, keinottelija, siksi että hän on juutalainen, teeskentelijä, senhän voi huomata hänestä. Te ehkä luulette, että hän on viisas? Ei, narri hän on, oikea narri! No, ja sellainen mies kelpaisi Teille? Ah, Jumalani!… Näettekö, hyvät naiset, sanoi hän pysähtyen portaille … — joskin kaikki ne, jotka tällä hetkellä ovat minun kotonani, ovat juovuksissa, niin ovat he kuitenkin järkevää väkeä kaikki; ja joskin me hieman valehtelemme … sillä minä valehtelen myös … niin valehtelemme kuitenkin itsemme lopulta totuuteen, sillä me olemme hyvällä ja jalolla tiellä. Joskin olen töykeästi esiintynyt poikiani kohtaan … niin kunnioitan heitä kumminkin; pidänpä vielä Sametovistakin, jota en kuitenkaan kunnioita … hän on vielä nuori nousukas! Niin, vieläpä tuosta päälurjus Sosimovistskin, sillä … hän on rehellinen ja ymmärtää asiansa… Mutta tämä riittäköön siitä, tahdotteko antaa anteeksi? minulle, mitä olen sanonut? Annatteko minulle anteeksi? Onko se varmaa? No, tulkaahan sitten. Tämän käytävän minä tunnen, olen ollut täällä ennenkin — juuri tässä numero kolmessa tapahtui eräs häväistysjuttu… Mutta missä on teidän huoneenne, mikä on sen numero? Numero kahdeksan? Kas niin, pankaa ovi säppiin, älkää laskeko ketään sisään. Neljännestunnin kuluttua tuon tietoja ja sitten puolen tunnin päästä tulen Sosimovin kera; saattepa nähdä miten minä kiiruhdan; hyvästi!
— Jumalani, Dunetshka, mihinkä kaikki tämä johtaa? sanoi PulcheriaAlexandrovna kääntyen levottomasti tyttärensä puoleen.
— Rauhoittukaa, äitiseni, vastasi Dunja riisuen hatun ja viitan yltään. — Itse Jumala on lähettänyt meille tämän miehen, vaikkakin hän on tullut suoraan juomarikoplasta. Häneen voi luottaa, sen vakuutan sinulle. Eikö hän ole jo tehnyt paljoa Rodjan hyväksi?
— Ah, Dunetshka, Jumala tietäköön, tulleeko hän takasin! Miten annoin hänen viekotella itseäni lähtemään sieltä… Sitä en olisi voinut ajatella, että tapaisin hänet tällaisena, en, sitä en olisi tehnyt! Miten vihanen hän oli — aivan kuin tulomme olisi ollut hänelle vastenmielinen…
Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä.
— Ei, sitä se ei ollut ollenkaan, äiti. Te ette häntä kylliksi tarkannut, itkitte vain kaiken aikaa. Hän on vielä sangen hajamielinen ja hermostunut vaikean sairautensa vuoksi … siinä kaikki!
— Ah, tätä sairautta! Mitenkä se päättynee?… Ja miten hän puhui sinulle, Dunja! sanoi äiti katsoen tytärtään arasti silmiin aivan kuin arvatakseen hänen ajatuksiaan. Muuten hän oli jo osaksi lohdutettu sillä, että Dunja itse alkoi puolustaa veljeään ja antoi luultavasti hänelle anteeksi. — Minä olen varma siitä, että hän on toisella mielellä huomenna, lisäsi hän tutkiakseen tytärtään enemmän.
— Mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän sanoo vallan samaa huomenna … hänestä, sanoi Avdotja Romanovna; ja äiti tyytyi siihen, sillä hän pelkäsi puhua seikkaperäisemmin tästä asiasta. Dunja syleili ja suuteli häntä ja vaijeten painoi äiti tyttärensä sydämellisesti rintaansa vastaan. Sitten hän istuutui ja odotti levottomasti Rasumihinin paluuta; silloin tällöin hän salaa katseli tytärtään, joka käveli ajatuksiinsa vaipuneena ja kädet ristissä edes ja takaisin lattialla. Tämä tällainen käveleminen oli ominaista Avdotja Romanovnalle ja varoi tarkasti sekottamasta häntä ajatuksissaan.
Rasumihin oli luonnollisesti naurettava äkkinäisen, juovuksissa Avdotja Romanovnaa kohtaan syntyneen kiintymyksensä vuoksi, mutta kun tarkasteli jälkimäistä, etenkin kun hän nyt käveli huolestuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena edes ja takasin, voi Rasumihinille ehkä antaa anteeksi, lukuunottamatta hänen humalaista tilaansa.
Avdotja Romanovna oli silmään pistävä kaunotar … korkea, hyväkasvuinen, voimakas ja itsetietoinen … mikä osottausi hänen kaikissa liikkeissään siten mitenkään vähentämättä niitten pehmeyttä ja sulavuutta. Hänen kasvonsa olivat veljen kaltaset, häntä voi hyvällä syyllä kutsua kaunottareksi. Hänellä oli tummanruskea tukka, hieman vaaleampi kuin veljen, hänen silmänsä olivat melkein mustat, tuliset, ylpeät, mutta silloin tällöin joinakin hetkinä tavattoman hyväntahtoset. Vaikka hän oli kalpea, ei hän silti näyttänyt ollenkaan sairaaloiselta, hänen kasvonsa päin vastoin säteilivät terveyttä. Hänen suunsa oli jotenkin pieni, terve, punanen alahuuli oli hieman eteenpäin pistävä kuten leukakin … ainoa epäsäännöllisyys näissä sopusointuisissa kasvoissa; siitä syystä niillä olikin omituinen, hieman ylpeähkö leima. Kasvonilme oli miettiväinen ja enemmän vakava kuin ilonen. Mutta miten erinomaisesti somistikaan hymy tai nuorekas, ilonen, vapaa nauru näitä kasvoja! Sangen helposti selitettävissä oli se, että kuumaaverinen, avonainen, naivi, rehellinen, tavattoman suuri ja juopunut Rasumihin, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt moista, ensi hetkenä menetti järkensä. Huomattava on myös se seikka, että hän näki Avdotja Romanovnan hetkenä, jolloin veljensä näkemisen ilo vielä enemmän kaunisti hänen piirteitään. Perästä päin Rasumihin huomasi, miten hänen ylähuulensa värisi veljen tylyn puheen johdosta … ja hän ei voinut vastustaa kauvempaa.
Juovuspäissään löperrellessään, että Raskolnikovin emäntä, Praskovja Pavlovna tulisi mustasukkaseksi sekä Avdotja Romanovnalle että myös Pulcheria Alexandrovnalle, ei hän ollut kovinkaan väärässä vaikka viimemainittu oli jo kolmenviidettä vuoden vanha; hänen kasvoillaan oli vielä jälkiä varhasemmasta kauneudesta, ja hän näytti paljon nuoremmalta. Asian laita on usein sellainen naisiin nähden, jotka ovat säilyttäneet sielun jaloutensa, tunteensa, terveyden, ja sydämen lämpönsä nuoruusvuosien kuluttuakin. Tahdomme tässä vain ohimennen huomauttaa, että tämä on ylipäänsä ainoa keino säilyttää kauneutensa vanhempaankin ikään. Hänen tukkansa tosin alkoi harmaantua ja ohuuntua, muutamia pieniä ryppyjä oli jo kauvan sitten muodostunut silmien ympärille; suru ja huolet olivat tehneet hänen poskensa ontoiksi ja sisään painuneiksi, mutta silti olivat hänen kasvonsa vielä kauniit. Hän oli Dunetshkan peilikuva, ainoastaan kaksikymmentä vuotta vanhempana ja uupuen piirrettä alahuulessa, joka ei ollut niin esiinpistävä. Pulcheria Alexandrovna oli sangen tuntehikas, mutta ei sentimentalinen; hän oli arka ja myöntyväinen, mutta vain jossakin määrin; hän voi myöntyä paljossa suostua paljoon, vieläpä vastustaa vakaumustaan, mutta hän ei silti mennyt koskaan erään määrätyn rajan yli, eikä mikään mahti maailmassa voinut saada häntä menemään sen yli tai kieltämään perusteitaan.
Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Rasumihin läksi heidän luotaan naputettiin heidän ovelleen kaksi kertaa nopeasti, mutta hiljaa; hän oli palannut.
— Minulla ei ole aikaa tulla sisään, sanoi hän nopeasti oven auvettua. — Hän nukkuu sangen hyvin, levollisesti ja syvästi, Jumala suokoon hänen nukkua siten kymmenen tuntia. Nastasja on hänen luonaan; olen käskenyt hänen pysyä siellä siksi kunnes palajan. Nyt vien minä sinne Sosimovin, hän sitten antaa teille tietoja ja sitten voitte laskeutua levolle, olette kai tavattoman väsyksissä…
Hän kiiruhti siitä käytävää poispäin.
— Miten reipas … ja oivallinen nuori mies; lausui PulcheriaAlexandrovna ilosta säteillen.
— Hän näyttää todellakin olevan sangen kelpo ihminen! sanoi AvdotjaRomanovna kiihkeästi ja alkoi uudelleen kävellä lattiaa edes ja takasin.
Noin tunnin kuluttua siitä kuului taas askelia käytävästä ja taas koputettiin ovelle. Molemmat naiset luottivat tällä kertaa Rasumihinin lupaukseen, ja hän olikin todella ottanut Sosimovin kanssaan. Tämä oli heti suostunut jättämään seuran ja lähtemään Raskolnikovin luo, mutta naisten luo ei hän alussa mitenkään tahtonut tulla, sillä hän ei uskonut juopuneen Rasumihinin vakuutuksia. Hänen itserakkautensa tuli kuitenkin pian tyydytetyksi, ja tunsipa hän tyydytystäkin nähdessään, että naiset tosiaan odottivat hänen tuomiotaan kuin orakelin vastausta. Hän jäi tasan kymmeneksi minutiksi heidän luokseen ja hänen onnistui täydelleen rauhoittaa Pulcheria Alexandrovna. Hän puhui heille syvällä osanotolla, mutta oli lyhytsananen ja vakava, aivan kuin seitsemänkolmattavuotias lääkäri jossakin tärkeässä neuvottelussa. Hän ei sanonut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut sitä asiaa, mikä oli hänet saattanut tänne, eikä lausunut pienintäkään toivomusta siihen suuntaan, että haluaisi päästä mihinkään läheisempään tai uskottavampaan suhteeseen äidin ja tyttären kera. Hänen sisään astuessaan pisti Avdotja Romanovnan häikäisevä kauneus hänen silmäänsä, mutta hän teki voitavansa salatakseen häneltä tämän vaikutuksen ja hän kohdisti sanansa yksistään Pulcheria Alexandrovnaan. Tämän hän teki tuntiessaan jotakin sisäistä mielihyvää. Hän sanoi sairaasta, että hän piti hänen nykyistä tilaansa sangen tyydyttävänä. Hänen havaintojensa mukaan oli sairauden alkujuurena — lukuunottamatta niitä aineellisessa suhteessa vaikeita olosuhteita, joissa potilas viime kuukautena oli ollut jotkin moraliset syyt, se olisi niin sanoaksemme useitten sekaantuneitten moralisten ja aineellisten syitten, levottomuuden, surun, huolten, joittenkin aatteitten, tuotanto… j.n.e. Huomatessaan, että Avdotja Romanovna erityisen tarkkaavasti kuunteli häntä, alkoi hän esittää tämän aineen yksityisseikkoja. Pulcheria Alexandrovnan suruisaan ja kiihkeään kysymykseen hänen epäilemänsä mahdollisen mielenhäiriönsä johdosta vastasi hän levollisesti ja peittelemättä nauraen ivanaurua, sanoen, että hänen sanojaan oli liioteltu, että sairaalle tosiaan tuntui olevan omituinen päähänpisto, jotakin, joka muistutti jonkunlaista monomaniaa … että hän, Sosimov, paraillaan tutki tätä tavattoman mieltäkiinnittävää osaa lääketieteestä … että kuitenkin oli otettava huomioon sairaan kuumeinen tila ja hänen tajuttomuutensa, jota oli kestänyt melkein tähän päivään saakka … että hänen sukulaistensa tulo sitä paitsi vaikuttaisi virkistävästi häneen, vahvistaen ja huvittaen häntä … "edellyttäen, että vältetään uusia, erinomaisia mielenliikutuksia"… lisäsi hän merkitsevästi. Sitten hän nousi, sanoi hyvästit erinomaisen kohteliaasti ja läksi tyytyväisenä käyntiinsä ja vielä enemmän itseensä, äidin siunausten ja sydämellisten kiitosten seuraamana ja käden pudistuksen onnellistuttamana, minkä sisar antoi hänelle ilman että hän otti alkua siihen.
— Kaiken muun säästämme huomiseksi; nyt panemme maata! lisäsi Rasumihin lähtien pois Sosimovin kera. — Huomenna tulen luoksenne niin varhain kuin mahdollista antaakseni teille tietoja.
— Miten ihastuttava tyttö Avdotja Romanovna tosiaan on! sanoi Sosimov heidän tultuaan kadulle.
— Ihastuttava? Sanotko ihastuttava? ulvoi Rasumihin, syöksyen Sosimovin kimppuun ja tarttuen häntä kurkkuun. — Jos sinä koskaan … ymmärrätkö? Ymmärrätkö minua? huusi hän pitäen häntä kauluksesta, puistellen häntä ja painaen häntä seinää vastaan… Kuuletko?
— Päästähän toki minut, sinä juopunut piru! huudahti Sosimov koettaen työntää häntä luotaan. Kun toinen oli päästänyt, katseli hän häntä tarkkaavasti ja pyrskähti sitten äänekkääseen nauruun. Rasumihin antoi käsiensä riippua ja seisoi hänen edessään syvästi ja vakavasti miettien.
— Se on totta … minä olen aasi! sanoi hän näyttäen niin synkältä kuin myrskypilvi, — mutta sinä … sinä olet myös…
— Ei, veikkoseni, en minä, en aivan. Minä en laske päähäni tuollaisia tyhmyyksiä.
He kulkivat vaijeten edelleen ja vasta saavuttuaan Raskolnikovin asuntoon, keskeytti Rasumihin hiljaisuuden.
— Kuule, sanoi hän Sosimoville, — sinä olet oivallinen poika, mutta huolimatta sinun muista huonoista ominaisuuksistasi, olet sinä myös irstas ja sitä mitä suurimmassa määrässä … sen tiedän. Sinä olet hermostunut raukka, sinä olet oikullinen, alat lihota, etkä voi kieltäytyä mistään … ja sitä minä kutsun katalaksi, sillä se johtaa kataluuteen. Sinä olet niin häväissyt itsesi, etten ollenkaan voi käsittää, että sinä kaikesta tästä huolimatta voit olla hyvä lääkäri, joka olet valmis uhrautumaankin toisten puolesta … lääkäri … joka nukkuu haahkanuntuvilla ja nousee vuoteelta keskellä yötä, kun sairaat tarvitsevat häntä! Korkeintaan kolmen vuoden päästä et sinä anna häiritä yön lepoasi! No, piru sen vieköön, siitä ei ole nyt puhetta, vaan siitä, haluatko nukkua yön Pashenkan asunnossa, olen suurella vaivalla saanut hänet myöntymään … minä nukun kyökissä; te siis olette tilaisuudessa tutustumaan tarkemmin toisiinne, vaan ei niin, kuin sinä luulet. Ei jälkeäkään…
— Enhän minä mitään tarkotakaan!…
— Näetkö, veikkoseni, täällä tapaat häpeää, hiljaisuutta, myöntyväisyyttä ja mitä jäykkäniskasinta siveyttä … ja huolimatta tästä kaikesta … huokauksista ja välttelyistä … hän on niin pehmeä kuin vaha! Vapauta minut hänestä kaikkein maailman pirujen tähden! Hän on niin tunteellinen! Minä korvaan sen sinulle, korvaan sen elollani ja sielullani.
Sosimov nauroi täyttä kurkkua entistään äänekkäämmin. — Kas, miten kiihkeä sinä olet! Miten minä sitten menettelen hänen kanssaan?
— Minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole suurta vaivaa hänen kanssaan. Puhu vain paljon, yhtä ja toista, mitä tahansa mieleesi johtuneekin, istuudu hänen viereensä ja puhu. Sinähän olet lääkäri, ala kysymällä hänen terveyttään. Minä vannon, ettet sinä sitä kadu. Hänellä on myös piano … minä rämpytän hieman, kuten tiedät; minä soitin aito venäläisen laulun: "Kuumien kyynelten peittämänä" — hän pitää paljon aito venäläisistä lauluista — no, juuri sillä laululla se alkoi; sinähän olet taitava pianonsoittaja, oikea Rubinstein. Minä vakuutan, ettet sinä sitä kadu.
— Mutta oletko antanut hänelle mitään lupausta, tai ehkä allekirjoitustasi? Ethän vain ole mahtanut tehdä hänelle avioliittolupausta?
— En, tietystikään en, en mitään sellaista! Hän ei ole sitä lajia!Tshebanov aikoi myös…
— No, anna hänen mennä!
— Ei, se ei sovi,
— Miksi ei?
— Asianlaita on nyt vain sellainen; sanalla sanoen, se ei sovi; siinä on ollut erikoinen vetovoima…
— Mutta miksi olet sitten vetänyt häntä luoksesi?
— Ah, minä en ole ollenkaan vetänyt häntä luokseni, minä olen ehkä itse tullut vedetyksi, tyhmyydestä; hänestä on saman tekevää, oletko se sinä vai minä, kunhan vain joku istuu hänen vieressään ja huokaa. Mistä tahansa puhunetkaan hänelle, vaikkapa matematikastakin, integralilaskuista esimerkiksi, ei se merkitse mitään; se ei ole, herra paratkoon, leikkiä, vaan täyttä totta, hänestä on vallan saman tekevää, hän vain tahtoo katsella sinua ja huoata, vaikkapa kokonaisen vuoden läpeensä. Minä olen muun muassa puhunut hänelle Preussin hallitsijasuvusta kaksi kokonaista päivää (mahdotontahan on keksiä aina uusia puheenaineita) … hän kuunteli minua, huokasi ja hikosi! Ei vain sanakaan rakkaudesta … hän on liian arka, tavattoman arka … mutta sinun täytyy teeskennellä niin, että tuntuu olevan mahdotonta päästä eroon hänestä… Siinä on tarpeeksi. Hänen luonaan on sangen mukavaa, tuntuu vallan siltä kuin olisi kotonaan … sinä voit siellä lukea, istua, maata, kirjottaa … vieläpä suudellakin voit häntä, mutta vain varovasti…
— No, mutta mitä minä hänestä hyödyn?
— Niin, sitä en osaa sinulle selittää oikein! Näetkö, te olette niin toistenne kaltaset, sinä ja hän! Minä olen ajatellut sinua jo ennenkin! Samaahan se on, tapahtuuko se aikaisemmin tai myöhemmin? Täällä, veliseni, on kaikki niin mukavaa … ja … eikä ainoastaan mukavaa, sinä oikein vaivut hyvinvointiin; tuntuu siltä kuin olisi maailman ääressä laivana, joka on ankkurissa; se on rauhallinen turvapaikka, joka on jotenkin maan keskipisteenä … se on jotakin erinomaista verrattuna kaikellaisiin makeisiin pannukakkuihin, lihaviin kalapiirakoihin, iltateehen samovarin ääressä, hiljaa huokaaviin pehmeisiin turkkeihin ja lämpimiin istumapaikkoihin … sinusta tuntuu kuin sinä olisit kuollut ja kuitenkin elävä … molempien osien paraat puolet yhdistettyinä yhdeksi!… No, veikkoseni, nyt olen minä antanut sinulle jotakin oivallista … nyt on aika panna maata! Kuulehan, minä herään yöllä toisinaan ja silloin minä nousen — ja menen hänen luokseen katsomaan miten hänen laitansa on. Mutta sitä kai ei tarvita, tyhmyyksiä, kaikkihan käy hyvin! Ei sinun tarvitse enää olla levoton —mutta jos tahdot, voit kuitenkin pistäytyä hänen luonaan. Jos huomaat jotakin, —että hänellä on kuume tai että hän hourii, niin herätä minut vain heti. Muuten ei kai mitään tapahtunekaan…
Rasumihin heräsi seuraavana aamuna kello kahdeksan totisena ja huolestuneena. Monta uutta ennen aavistamatonta kysymystä ahdisti häntä, avattuaan silmänsä. Hän ei ollut koskaan ennen päiväänsä siten alottanut. Hän muisti erittäin tarkasti, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä päivänä; hän käsitti että jotakin aivan tavatonta oli tapahtunut ja että hän oli saanut vaikutuksen, joka ei ollut yhtään niiden kaltainen, joita hän ennen oli tuntenut. Mutta samalla hän käsitti myöskin, ettei ollut vähintäkään toivoa siitä, että tuo mielikuva, joka oli tarttunut hänen päähänsä, koskaan toteutuisi; toivo siitä onnesta, jota hän tavoitti, näytti hänestä niin epäilyttävältä, että hän häpesi paljasta ajatustakin siitä ja koetti kiinnittää huomiotaan lähempiin huoliin ja tehtäviin, joita tuo kirottu eilispäivä oli tuonut mukanaan.
Eilispäivän muistoista, ahdisti häntä eniten se, että hän oli ollut niin "kurja ja ilkeä", tällä hän ei tarkottanut ainoastaan päihtynyttä tilaansa, vaan erittäinkin sitä, että hän nuoren tytön läsnäollessa oli tuhmuudesta, äkkipikaisesta mustasukkaisuudesta ja huomioon ottamatta hänen tunteitaan, hyökännyt hänen sulhoaan vastaan, vaikkei hän tarkoin tuntenut heidän keskinäisiä suhteitaan ja velvollisuuksiaan eikä itse miestä. Ja mikä oikeus hänellä sitäpaitsi oli tuomita tätä ihmistä niin kevytmielisesti ja pikaisesti? Kuka oli käskenyt hänen olemaan tuomarina? Ja oliko ajateltavissa, että olento sellainen kuin Avdotja Romanovna saattaisi heittäytyä kelvottomalle miehelle ainoastaan rahojen tähden. Miehen täytyi omata sisäistä arvoa. Sitä tuskin voidaan lukea hänen syykseen, että hän oli vuokrannut sellaisen asunnon morsiamelleen. Kuinka hän olisi voinut tietää, millainen huone oli? Hyi, kaikki oli niin halpamaista! Ja päihtymys, oliko se ehkä puolustus?… Ainoastaan tyhmä puolustus, joka yhä enemmän alensi häntä. Viinassa … on totuus ja sentähden olikin koko totuus tullut samana päivänä, nimittäin koko hänen kateellisen sydämensä kurjuus. Sillä saattaisi kai hänen, Rasumihinin suhteen, olla puhetta niin mielettömästä toivosta? Mitä oli hän … verrattuna sellaiseen tyttöön!… Hän, päihtynyt lavertelija ja rupattaja. Oliko niin kyynillinen ja naurettava yhteys yleensä ajateltavissa? Rasumihin punastui epätoivosta näitä miettiessään. Ja vihdoin muisti hän sanoneensa silloin kun he yhdessä eilen illalla seisoivat rappusilla, että emäntä tulisi mustasukkaiseksi Avdotja Romanovnalle … se oli silloin aivan liian tuskastuttavaa. Täynnä raivoa iski hän nyrkkinsä kyökin lieteen, haavoitti kätensä ja särki kaakelin.
"Luonnollisesti ei näitä tyhmyyksiä saata tehdä olemattomiksi, enpä edes voi hyvittää sitä mitä olen rikkonut", jupisi hän itsekseen, "sitä ei kannata ajatella: nyt on minun ainoastaan näytettävä mykän osaa ja vaieten tehdä velvollisuuteni … ei pyytää anteeksi … eikä sanoa mitään … kaikki, kaikki on mennyttä!"
Siitä huolimatta tarkasti hän pukuaan huolellisemmin kuin tavallisesti. Hänellä tosin ei ollut muita vaatteita pukea päälleen, ja jospa hänellä olisi ollutkin, niin hän ei niitä "innolla" olisi ylleen pannut. Mutta ei missään tapauksessa käynyt päinsä näyttäytyä hävyttömänä, hänellä ei ollut mitään oikeutta loukata toisten tunteita sitä vähemmin, kun he tarvitsivat hänen apuaan ja itse kutsuivat hänet luokseen. Sentähden hän harjasi vaatteitaan niin huolellisesti kuin mahdollista, hänen liinavaatteensa olivatkin sitäpaitsi tavallisesti siistit, sillä kumminkin siinä suhteessa Rasumihinillä oli tapana pitää puhtautta silmällä.
Tällä kertaa peseytyi hän myöskin huolellisemmin… Nastasja sai tuoda hänelle vielä vähän suopaakin … hän pesi tukkansa, kaulansa ja kätensä. Mutta kun tuli kysymys siitä ajaisiko hän partansa vai eikö, asettui hän itsepäisesti sitä vastaan: "Antaa sen olla miten se on, älkööt luulko, että ajaisin partani sen tähden … ja sitä he aivan varmasti ajattelisivat. Ei mistään hinnasta!"
Hän, joka oli niin likainen ja kellaritapaan tottunut! Ja kaikesta tästä huolimatta piti hän itseänsä jotakuinkin kunnollisena ihmisenä … no, oliko tässä sitten ylpeilemisen varaa? Jokaisen velvollisuushan oli olla kunnon ihminen ja vielä paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli … sillä hän tiesi, että oli saattanut itselleen rasitusta … joskaan ei juuri häpeällistä! … ja eikö hän jo usein ollut tuntenut halua, joka … hm! Ja kaikki tämä olisi nyt saatava yhteen ajatuksen kanssa Avdotja Romanovnasta! "Helvetin tuuttiin kaikki! Nyt näytän vielä likaisemmalta, masentuneemmalta ja kärsivämmältä kuin muuten."
Hänen näin itsekseen puhuessa, tuli Sosimov, joka oli nukkunut PraskovjaPavlovnan vierashuoneessa, hänen luokseen.
Hän aikoi nyt lähteä kotiin, mutta tahtoi nähdä ensin sairasta. Rasumihin kertoi hänen nukkuvan kuin tukin. Sosimov antoi käskyn, ettei häntä häirittäisi ennenkuin itse heräisi. Hän lupasi tulla taas kello yksitoista. — Mahtaneeko hän olla kotona kun palaan? lisäsi hän. Hitto vieköön kuinka saattaisi parantaa, kun ei ole valtaa sairaan yli. Tiedätkö sinä, aikooko hän lähteä heidän luokseen tahi aikovatko he tulla tänne?
— Luulen heidän tulevan tänne, vastasi Rasumihin, arvaten kysymyksen tarkoituksen, he luonnollisesti keskustelevat perheasioista. Minä lähden tieheni, mutta sinulla lääkärinä on luonnollisesti suurempi oikeus.
— En ole heidän rippi-isänsä, lähden heti tieheni, sitäpaitsi on minulla muutakin tehtävää.
— On seikka joka minua huolestuttaa, sanoi Rasumihin tuskallisesti — nimittäin, että minä liian paljon puhuin hänelle, kerroin hänelle hölynpölyä … muun muassa, että sinä … olit peloissasi siitä että hän tulisi hourupäiseksi.
— Sitähän sinä lörpöttelit myöskin naisille…
— Tiedän, että olin niin tuhma, lyö sentähden minua! Mutta sano minulle, uskoitko sinä itse niin myöskin?
— Tyhmyyksiä, sanon sinulle, sinähän itse olit kuvaillut häntä monomaniksi viedessäsi minut hänen luokseen… No, ja eilen annoimme vielä enemmän ravintoa hänen aatteilleen keskustellessamme … maalarista. Se oli muuten hauska aine, kun muistetaan, että se juuri oli yhteydessä hänen hullujen aatteittensa kanssa. Jospa olisin tietänyt, mitä oli tapahtunut sillä kertaa poliisikonttorissa, ja että … sellainen lurjus oli uskaltanut solvata häntä epäluuloillaan! Hm … en luonnollisesti olisi ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun. Näillä monomaneilla on omituinen kyky tehdä hyttysestä … norsu, mielettöminkin asia tuntuu heistä mitä luotettavimmalta totuudelta… Mikäli minä käsitän, alkaa asia käydä minulle jotenkin selväksi, sen mukaan mitä Sametov on minulle kertonut. Muistelen erästä tapausta raskain mielin … mies oli neljäkymmentä vuotta … joka ei voinut sietää kahdeksan vuotiaan pojan ilkkumista pöydän ääressä … vaan pisti hänet kuoliaaksi! Ja nyt täällä, tämä kohtaus … hän ryysyissä, hävytön poliisiupseeri, tauti tulossa … ja sellainen epäluulo! On ilmeistä, että tämän täytyi tehdä voimakkaan vaikutuksen paatuneeseen, rajattomasti kunniantuntoiseen luulosairaaseen. Täältä meidän on ehkä etsittävä taudin lähtökohta! Helvettiin sellaiset… Mutta apropos, tuo Sametov on todellakin miellyttävä poika; kaiken sen lorun, minkä hän eilen kertoi, olisi hän saanut jättää kertomatta … sellainen lavertelija. — Kenelle hän siitä puhui? Minulle ja sinulle?
— Ja Porfyriukselle.
— No, jos Porfyriuskin on kuullut sen, mitähän se tekee?
— Mutta sano minulle, onko sinulla mitään vaikutusvaltaa heihin … hänen äitiinsä ja sisareensa?
— He saavat olla sangen varovaisia hänen kanssaan tänään…
— He kyllä ymmärtävät toisensa, sanoi Rasumihin välinpitämättömästi.
— Mikähän se on, joka hänet on yllyttänyt Lushinia vastaan. Hän on varakas mies, eikä näytä olevan vastaan … itsellään heillä tosin ei ole mitään, mitä?
— Kuinka pälkähtää päähäsi kysyä minulta sitä? huusi Rasumihin hänelle harmistuneena. — Kuinka saattaisin tietää, onko heillä mitään vai ei? Kysy heiltä itseltään, ehkä sen silloin sanovat?…
— Hyi, olet välistä niin hullunkurinen! Tahi onko se vielä eilistä humalaa!… No, hyvästi, me tapaamme! Kiitä puolestani Praskovja Pavlovnaa yösijasta. Hän oli itseensä sulkeutunut ja minun "hyvään huomeneeseeni," jonka hänelle oven kautta huusin, ei tullut mitään vastausta. Kello seitsemän hän nousi ja antoi tuoda samovarin kyökistä käytävän kautta. Minulla ei ollut onnea nähdä hänen kasvojaan…
Lyönnilleen kello yhdeksän astui Rasumihin naisten luo. He olivat jo kauvan kärsimättöminä odottaneet häntä ja olleet jalkeilla ennen kello seitsemää. Synkkänä kuin yö astui hän sisään, tervehti heitä moukkamaisesti … ja suuttui luonnollisesti siitä. Mutta hän oli tehnyt laskunsa arvioimatta. Pulcheria Aleksandrovna ryntäsi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja oli vähällä suudella niitä. Rasumihin katsoi neuvotonna Avdotja Romanovnaan, mutta myöskin hänen kasvoillaan väikkyi sellainen ystävyyden ilmaus, niin vilpitön ja hänelle odottamaton kunnioitus … (ilkkuvien katseiden ja salatun halveksimisen asemasta, joita hän oli kuvitellut), että hän melkein olisi pitänyt siitä, jos hänet olisi otettu vastaan haukkumasanoin … tämä saattoi hänet liian araksi. Olihan onneksi keskustelun aihe tietty ja hän kiiruhti käyttämään puheenvuoroa. Kuultuaan, ettei Rodja vielä ollut herännyt ja että kaikki oli kunnossa, selitti Pulcheria Aleksandrovna, että tämä oli hänelle sangen mieliksi, sillä hänellä oli vielä sangen paljon Rodjan kanssa keskusteltavaa. Odottaessaan Rasumihinia, eivät he vielä olleet juoneet teetänsä ja pyysivät häntä sentähden kanssansa juomaan.
Soitettiin ja tilattiin teetä likaiselta repaleiselta tarjoojalta, joka astui sisään. Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin tee mitä likaisimmalla ja vastenmielisimmällä tavalla. Rasumihin seisoi jo valmiina mennäkseen ulos heidän isäntänsä kimppuun, mutta ajatteli Lushinia, vaikeni, hämmästyi ja oli viimeksi sangen iloinen, kun Pulcheria Aleksandrovna valtasi kokonaan hänet kysymyksillään.
Kolmeneljännestunnin ajan vastasi hän keskeymättä heidän kysymyksiinsä ja hänen onnistui kertoa enemmän tai vähemmän tärkeät tapaukset Rodion Romanovitshin viimeisiltä elämän vuosilta, mikäli ne olivat hänelle tunnetut. Keskustelu loppui laajaan kuvaukseen hänen taudistaan. Erityisesti siitä, joka välttämättömästi täytyi salata, jätti, hän kertomatta muun muassa kohtauksen poliisikonttorissa seurauksineen. He kuuntelivat innokkaina hänen puhettaan. Mutta kun hän nyt jo luuli kertoneensa kaiken ja tyydyttäneensä kuulijansa, näytti siltä, että hän oli alun kertonut heille.
— Sanokaa minulle … minä pyydän teitä, mitä luulette … ah, suokaa anteeksi, enhän ensinkään muista nimeänne? kiirehti Pulcheria Aleksandrovna kysymään.
— Dimitri Prokofjitsh.
— Siis, Dimitri Prokofjitsh, tahtoisin niin mielelläni tietää … kuinka … mitä hän ajattelee ja aikoo, se on … ymmärtäkää minua oikein. Kuinka pitää minun sanoa, ilmaistakseni ajatukseni selvemmin: mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä … onko hän aina yhtä ärtyisä? Mitä toivomuksia ja … mitä toiveita hänellä on … jos niin voin sanoa? Mitkä vaikutukset häneen erittäin koskevat? Sanalla sanoen, tahtoisin mielelläni…
— Oi, äiti kuinka voisi ihminen yhdellä kertaa vastata tähän, sanoiDunja.
— Voi, Jumalani, kuinka olisin voinut silloin uskoa, että saisin nähdä hänet moisessa tilassa, Dimitri Prokofjtsh.
— Se on hyvin luonnollista, vastasi tämä. — Minulla varmasti ei ole äitiä, mutta setä, joka tulee tänne joka vuosi ja melkein joka kerta sattuu niin, ettei hän tunne minua … eipä edes ulkomuodosta, vaikkei hän olekaan tyhmä. Kolmen vuoden aikana, jonka te olette olleet erossa, on voinut tapahtua paljon; mitä sanotaan … olen tuntenut Rodionin puolitoista vuotta. Hän on synkkämielinen, kopea, äreä ja ylpeä. Viime aikoina, ehkä ennenkin, hän on muuttunut epäileväksi ja synkkämieliseksi. Hän on ylpeä ja hyvä. Hän ei mielellään näytä tunteitaan, hän pitää parempana näyttelyä ankarana kuin esiintyä ystävällisin sanoin. Välistä hän taas ei ensinkään ole synkkämielinen, vaan jotenkin kylmä ja tunteeton, melkein armoton. On ikäänkuin kaksi vastakkaista luontoa vuoroonsa olisi hänessä voitolla. Usein hän on erittäin hiljainen, koskaan hänellä ei ole aikaa, tullaan aina sopimattomaan aikaan hänen luokseen, huolimatta siitä, että hän makaa aivan jouten toimittamatta mitään. Hän ei pidä ilkkumisesta, ei sentähden, että häneltä puuttuisi sukkeluutta, vaan pikemmin sentähden että hänellä ei ole aikaa sellaisiin poikamaisuuksiin. Jos hänelle jostakin puhutaan, ei hän kuuntele sitä loppuun. Mikä hetkeksi kaikkien toisten mieltä kiinnittää, se luonnollisesti ei liikuta häntä. Hän pitää itseään hyvin suuressa arvossa ja, kuten näyttää, ei syyttä ollenkaan. No, mitä vielä sanoisin?… Toivon että tulonne tekee häneen hyvän vaikutuksen.
— Jumala suokoon niin tapahtua! lausui Pulcheria Aleksandrovna, masentuneena siitä luonteenkuvauksesta, jonka Rasumihin oli hänen pojastaan antanut.
Vihdoin uskalsi Rasumihin lähemmin katsoa Avdotja Romanovnaan. Keskustellessaan äidin kanssa, oli hän rohjennut luoda ainoastaan aran katseen häneen. Avdotja Romanovna oli välistä istunut pöydän ääressä tahi tarkkaavana kuunnellut keskustelua, senjälkeen hän oli noussut ja tapansa mukaan käynyt edestakaisin lattialla kädet ristissä. Hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvoillaan oli ajatteleva ilme. Ainoastaan silloin tällöin hän teki kysymyksen. Rasumihin saattoi molempien naisten puvuista ja muistakin tuntomerkeistä päättää, että he elivät köyhissä oloissa. Jos Avdotja Romanovna olisi ollut puettuna kuningattaren tavoin, ei hän ensinkään olisi pelännyt häntä. Mutta nyt, kun hän oli huonosti puettuna, ehkä juuri heidän kurjan asemansa tähden, oli hän huolestunut joka sanasta, joka liikkeestä, ja se luonnollisestikin oli hyvin masentavaa henkilölle, jolla kaiken päälliseksi oli sangen vähän itseluottamusta.
— Te olette kertonut minulle monta hauskaa piirrettä veljeni luonteesta … ja olette ollut, näyttää minusta, aivan puolueeton. Se on hyvä. Alussa luulin teidän katselleen häntä kunnioituksella, sanoi Avdotja Romanovna — Se näyttää minusta myöskin olevan oikein, että hänellä olisi naisolento luonaan, lisäsi hän ajattelevasti.
— Siitä en ole sanaakaan sanonut, sitäpaitsi on kyllä mahdollista, että teillä on oikein, mutta…
— Mitä?
— Hänhän ei rakasta ketään … ehkei tule koskaan rakastamaankaan, sanoi Rasumihin välinpitämättömänä.
— Tahdotteko sanoa, ettei hänellä ole kykyä rakastaa?
— Tiedätte kai hyvin, Avdotja Romanovna, että teillä ja veljellänne kaikessa on ihmeteltävää yhtäläisyyttä!… puuttui Rasumihin äkkiä sanomaan, mutta samassa hän muisti, mitä äsken oli veljestä sanonut; hän punastui ja tuli sangen neuvottomaksi. Avdotja Romanovna ei voinut olla ääneensä nauramatta.
— Te molemmat erehdyitte Rodjan suhteen, sanoi Pulcheria Aleksandrovna vähän mairekkaasti.
— En puhu hänestä, Dunetshka, sellaisena, jona hän nyt on. Mitä Pietari Petrovitsh kirjoittaa kirjeessään … ja mitä me myös olemme luulleet … ei ehkä ensinkään ole oikein. Mutta ette voi kuvailla, Dimitri Prokofjitsh, niin haaveellinen, tahi kuinka sitä sanoisin, kuinka muuttuvainen hän on! En koskaan ole voinut hänen luonteeseensa luottaa, en kertaakaan, kun hän oli viisitoista vuotta vanha. Vieläpä hän olisi valmis tekemään sellaista, jota ei kukaan ihminen ajattele… Meidän ei sentähden tarvitse mennä kauvaksi taaksepäin: se on teille kyllä tunnettua, kuinka hän puolitoista vuotta sitten hämmästytti minua ja oli melkein saattaa hautaan, kun hän päätti mennä naimisiin tuon … tuon Sarnitsinin … hänen emäntänsä tyttären kanssa.
— Onko teillä ehkä joitakin lähempiä tietoja tästä jutusta? ehättiAvdodja Romanovna sanomaan.
— Luuletteko, jatkoi Pulcheria Aleksandrovna innokkaasti — että kyyneleeni, rukouksemme ja köyhyytemme … vieläpä kuolemani voisi aikaan saada jotakin? Hän olisi levollisena sivuuttanut kaikki esteet. Mutta voidaanko sentähden väittää, ettei hän pidä meistä?
— Hän ei ole koskaan puhunut kanssani tästä jutusta, vastasi Rasumihin varovasti, — mutta minä olen kuullut siitä jotakin itse Pashenka Sarnitsinilta, joka sitäpaitsi ei myöskään siitä mielellään puhu. Mutta se, mitä hän minulle puhui oli todellakin erittäin kummallista…
— Mitä se oli? Mitä olette kuullut, ehättävät molemmat naiset yhtä aikaa sanomaan.
— Asia itsessään ei juuri ole niin eriskummainen. Sain nimittäin tietää, että tämä avioliitto, joka oli päätetty, ja joka ainoastaan morsiamen kuoleman tähden estyi, ei ensinkään ollut Pashenka Sarnitsinin toivomuksen mukainen, Sitäpaitsi sanotaan, että morsian ei ollut kaunis, se on, väitettiin hänen olevan ruman … ja sairaloisen … ja naurettavan; mutta kuitenkin arvellaan hänellä olleen edullisiakin puolia. Ainakin on hänellä täytynyt olla muutamia … muuten olisi kaikki selittämätöntä … mitään myötäjäisiä hänellä ei ollut, eikä Rodja luonnollisesti siihen katsonutkaan… On tosiaankin vaikea tuomita sellaisessa asiassa.
— Olen vakuutettu siitä, että hän myöskin ansaitsi Rodjan rakkauden, sanoi Avdotja Romanovna.
— Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä iloitsin silloin hänen kuolemastaan, vaikka en tiennyt, kumpi heistä olisi tehnyt toisensa enemmän onnettomaksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna ja alkoi sitten alituisten keskeytysten vallitessa ja sillä aikaa kun hän yhä katseli Dunjaa — joka ilmeisesti kiusasi häntä — jälleen kysellä siitä kohtauksesta, joka päivää ennen oli sattunut Rodjan ja Lushinin välillä. Tämä kohtaus häntä eniten oli huolestuttanut. Hän oli levoton ja vapisi. Rasumihin kertoi vielä kerran kaikki juurtajaksain ja lisäsi sen loppupäätöksen, johon hän itse oli tullut; hän syytti Raskolnikovia Pietari Petrovitshin loukkaamisesta ja katsoi hänen sairauttansa hyvin vähäpätöiseksi puolustukseksi.
— Hän oli jo ennen sairastumistaan päättänyt, lisäsi hän.
— Se on myös minun mielipiteeni, sanoi Pulcheria Alexandrovna masentuneena. Muuten kummasteli hän sitä, että Rasumihin puhui niin varovasti, melkeinpä kunnioittavasti Pietari Petrovitshista; tämän huomasi myös Avdotja Romanovna.
— Se on siis teidän ajatuksenne Pietari Petrovitshista? PulcheriaAlexandrovna ei voinut olla hymyilemättä.
— Tyttärenne tulevasta miehestä ei minulla voi olla muuta ajatusta, vastasi Rasumihin, en sano sitä ainoastaan kohteliaisuudesta … vaan aivan yksinkertaisesti sentähden, että Avdotja Romanovna itse vapaaehtoisesti on valinnut hänet miehekseen. Kun eilen niin pahasti puhuin hänestä, johtui se siitä, että olin liian juovuksissa … ja ilman tietoa ja ymmärrystä, niin, vallan ilman tietoa ja ymmärrystä, olin vallan menettänyt järkeni … ja tänään häpeän sentähden. Hän punastui ja vaikeni. Avdotja Romanovna punastui myöskin, mutta ei katkaissut hiljaisuutta. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan, kun oli puhe Lushinista.
Mutta Pulcheria Alexandrovna olisi näennäisesti älytön, jos hän ilman tyttärensä apua jatkaisi keskustelua tästä aineesta. Vihdoin päätti hän änkyttäen, vähän väliä luoden kysyvän katseen tyttäreensä, tehdä huomautuksen, että oli seikka, joka erittäin raskaasti painoi hänen mieltänsä.
— Näettekö, Dimitri Prokofjitsh, alkoi hän — eikö totta, Dunetshko, voin olla aivan vilpitön Dimitri Prokofjitsiä kohtaan?
— Luonnollisesti, äiti, vastasi Avdotja Romanovna painolla.
— Asia on tämä, kiiruhti äiti jatkamaan, ikäänkuin tämä myönnytys olisi vierittänyt kiven hänen sydämeltään, aamulla varhain saimme kirjeen Pietari Petrovitshiltä vastaukseksi sen johdosta, että olimme ilmoittaneet hänelle tulostamme. Hänen olisi pitänyt eilen, lupauksensa mukean, tulla meitä vastaan asemalle. Mutta sen sijasta, että hän itse olisi tullut, lähetti hän palvelijansa seuraamaan meitä siihen huoneeseen ja käski sanoa meille, että hän itse tulisi luoksemme. Mutta sitten saapui tämä kirje, kuten sanottu, aikaseen aamulla … on parasta että itse luette sen; siinä on eräs kohta, joka minua suuresti huolestuttaa … löydätte sen kyllä … ja … sanokaa suoraan ajatuksenne, Dimitri Prokofjitsh! Te tunnettu Rodjan luonteen ja voitte paraiten neuvoa meitä. Tahdon vain sanoa teille, että Dunja on tehnyt päätöksensä, mutta en vielä tiedä, minkä päätöksen minä teen … odotin teitä.
Rasumihin avasi kirjeen, joka oli päivätty eilen ja luki seuraavaa:
Arvoisa rouva Pulcheria Alexandrovna!
Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että äkilliset odottamattomat tapaukset ovat estäneet minua tulemasta teitä vastaan asemalle. Siinä tarkoituksessa lähetän sentähden luotettavan palvelijani sinne. Saan myöskin kunnian kieltäytyä tulemasta luoksenne huomisaamuna senatin lykkäämättömien asioiden tähden ja etten häiritsisi teidän ja poikanne tapaamista. Minulla on sentähden kunnia käydä tervehtimässä teidän asunnossanne huomisiltana kello seitsemän. Mutta suvaitsen lisätä sen hartaan pyynnön, että Rodion Romanovitsh ei ole saapuvilla meidän kohtauksessamme, sillä hän on loukannut minua sanomattoman epäkohteliaalla tavalla eilen käydessäni hänen luonaan ja koska sitäpaitsi haluaisin pyytää itselleni tarpeellista ja perinpohjaista selitystä eräästä asiasta, josta tahtoisin kuulla teidän mielenne. Minulla on täten kunnia huomauttaa teille, että jos minä pyynnöstäni huolimatta, tapaisin Rodion Romanovitshin luonanne, niin olisin silloin heti pakotettu lähtemään luotanne, ja silloin saatte syyttää itseänne seurauksista. Ilmoitan teille tämän sillä perusteella, että Rodion Romanovitsch, joka eilenkin käydessäni hänen luonaan, näytti olevan hyvin sairas, kaksi tuntia myöhemmin oli entisellään; silloin hän siis jo voi mennä ulos, voisi siis nytkin käydä luonanne. Olen siitä aivan varmasti vakuutettu nähdessäni hänet erään yliajetun kuolevan juomarin luona. Tämän miehen tyttärelle, tytölle, joka on tunnettu huonosta elämästään, on hän antanut noin kaksikymmentäviisi ruplaa, sanoen niiden olevan hautausta varten, mikä seikka minua suuresti ihmetytti, tietäessäni miten suurta vaivaa teillä on ollut tuon summan hankkimisessa. Käytän tilaisuutta vakuuttaakseni kunnioitettavalle Avdotja Romanovnalle erityistä myötätuntoisuuttani.
Harras palvelijanne
P. Lushin.
— Mitä pitää minun nyt tehdä, Dimitri Prokofjitsch, alkoi Pulcheria Alexandrovna melkein itkien. Kuinka voisin ehdottaa Rodjan jäämistä kotiin? Eilen vaati hän itsepintaisesti meitä hylkäämään Pietari Petrovitschin ja tänään hylkäämme hänet itsensä! Hän kyllä kykenee tulemaan saadessaan tämän tietää, miten käy sitten?
— Teidän pitää noudattaa kokonaan Avdotja Romanovnan tekemää päätöstä, vastasi Rasumihin levollisena.
— Oi Jumalani, hän sanoo … Jumalan ties, mitä hän sanoo … hän ei kertaakaan puhu minulle, mitä hän mielessään hautoo! Olisi parempi, sanoo hän … se on, ei juuri parempi, mutta olisi, Jumala ties minkätähden, välttämätöntä, että Rodja tulisi tänne illalla kello kahdeksan, jotta saisivat tavata toisensa täällä. Minulla ei ollut aikomusta näyttää hänelle kirjettä ja aijoin teidän avullanne ja viekkaudella estää hänen tulonsa … sillä hän on niin pikainen. En ensinkään käsitä, mikä se juoppo on, joka on kuollut, ja mitä sillä on ollut tekemistä tyttären kanssa ja kuinka hän on voinut antaa tyttärelle nuo rahat, jotka…
— Joita sinun on ollut niin vaikeata hankkia, lisäsi Avdotja Romanovna.
— Hän ei ollut täydessä jäljessään eilen, vastasi Rasumihin totisena. Jospa tietäisitte kuinka kummallisesti hän jutteli eilen eräässä ravintolassa. Eilen illalla kotiin mennessämme kertoi hän minulle jostakin kuolleesta miehestä ja nuoresta tytöstä, mutta en ymmärtänyt sanakaan sitä. Sitäpaitsi olin itse eilen…
— On parasta, äiti, että menemme hänen luokseen, sitten voimme päättää mitä meidän on tehtävä. On myöskin jo aika, kello on yli kymmenen! huudahti hän ja katsoi kaunista emalioitua kultakelloaan, joka riippui venetsialaisista vitjoista hänen kaulassaan, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen vaatetuksensa kanssa.
— Se on varmaankin sulhon lahja, ajatteli Rasumihin.
— On aika lähteä, Dunetshka, muuten saattaa hän luulla, että olemme vihasia hänelle, sanoi Pulcheria Alexandrovna liikutetulla äänellä.
Näin sanoen heitti hän nopeasti kauhtanan ympärilleen ja asetti hatun päähänsä. Dunetshka veti myöskin päällysvaatteen ylleen. Rasumihin huomasi, että heidän hansikkaansa eivät olleet ainoastaan likaiset, vaan vieläpä rikkinäiset, mutta he kantoivat tuota kulunutta pukuaan erityisellä arvokkuudella, joka on harvinaista huonosti puetuille naisille. Rasumihin katsoi kunnioittavasti Dunetshkaan ja oli ylpeä siitä, että sai seurata häntä.
— Jumalani, huudahti Pulcheria Alexandrovna — kuinka olisin voinut koskaan ajatella, että olisin peloissani nähdessäni jälleen poikani, oman rakkaan, rakkaan Rodjani! Olen todellakin peloissani, Dimitri Prokofjitsch, kohdatessani hänet, lisäsi hän luoden aran katseen Rasumihiniin.
— Älkää olko surullinen, äiti, sanoi Dunja ja suuteli häntä, luottakaa häneen, minäkin luotan.
— Oi, Jumalani, luotanhan minäkin, mutta en ole koko yönä nukkunut, jatkoi vaimo raukka, — ja kun vihdoin päivän valjetessa vaivuin uneen, uneksin minä manalle menneestä Marfa Petrovnasta, joka oli kokonaan valkoisiin puettuna. Hän lähestyi minua, tarttui käteeni ja pudisti päätään niin ankaran ja totisen näköisenä, ikäänkuin olisi ollut vihainen jollekin. Oi Jumalani, Dimitri Prokofjitsh, ette tiedä kai ensinkään, että Marfa Petrovna on kuollut?
— En, sitä en tiedä. Kuka tuo Marfa Petrovna oli?
— Hän kuoli aivan äkkiä. Ajatelkaahan…
— Odota, äiti, keskeytti hänet Dunja, Dimitri Prokofjitsch ei ole koskaan kuullut puhuttavan Marfa Petrovnasta.
— Ah, onko se mahdollista! Suokaa anteeksi, Dimitri Prokofjitsch, mutta viime päivinä olen ollut päästäni aivan sekasin. Pidän teitä ohjeenamme ja sentähden olin aivan varma siitä, että teillä on tieto kaikesta, mikä koskee meitä. Pidän teitä jo aivan meihin kuuluvana… Ette kai pahastu sentähden, että sen sanon? Oi, Jumalani, miten on kätenne laita? Oletteko loukannut itseänne?
— Kyllä, olen loukannut itseni, mutisi onneton Rasumihin.
— Minulla on usein tapana puhua liian avonaisesti ja sydämellisesti kansalle, niin että Dunja katsoo parhaaksi nyhkäistä minua välistä… Mutta, Jumalani, miten kurjassa hökkelissä Rodjani asuu! Tahtoisin ihmeekseni tietää, onko hän jo hereillä? Ja tuo vaimo, hänen emäntänsä pitää sitä huoneena!… Mutta sanokaa minulle, Dimitri Prokofjitsh, miten käyttäytyisin tavatessani hänet?
— Älkää liian paljon kyselkö häneltä, jos huomaatte hänen olevan ärtyisällä mielellä ja älkää kysykö miten hän voi.
— Oi, Dimitri Prokofjitsch, kuinka välistä tuntuu vaikealta olla äitinä!
— Kas niin, nyt olemme porrasten luona… Oi miten jyrkät nämä portaat ovat!
— Äiti, olette niin kalpea. Olkaa levollinen, pikku kyyhkyni, sanoi Dunja hellästi. — Hänen täytyy tuntea itsensä onnelliseksi nähdessään sinut jälleen.
— Teidän luvallanne katson, onko hän valveilla.
Naiset seurasivat hitaasti Rasumihiniä, joka juoksi edellä. Ehdittyään viidenteen kerrokseen, huomasivat he emännän oven olevan raollaan ja jäisen, mustan katseen kohtaavan heitä. Sitten sulettiin ovi niin voimakkaasti, että Pulcheria Alexandrovna vaivoin pidätti hätähuutonsa.