Keskellä katua oli ajoneuvot, upeat ja sirot, joiden eteen oli valjastettu pari tulista hevosta. Ketään ei ollut vaunuissa ja ajaja oli noussut pois istuimeltaan ja piti nyt hevosia suitsista. Ympärillä tungeksi ihmisjoukko ja myös joitakin poliiseja. Eräällä heistä oli palava lyhty, jolla hän valaisi jotakin, joka oli katukivityksellä pyörien ääressä. Kaikki puhuivat, huusivat ja vaikeroivat; ajaja ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, ja hän toisti lakkaamatta:
— Mikä onnettomuus! Jumalani, mikä onnettomuus!
Raskolnikov tunkeusi paikalle niin hyvin kuin taisi ja pääsi vihdoin näkemään kaikkien rauhattomuuden ja uteliaisuuden esineen. Maassa makasi tajuton ihminen, jonka yli äsken oli ajettu; hän näytti huonosti puetulta, ei silti talonpoikaisvaatteisiin, ja veren peittämä. Päästä ja kasvoista virtasi verta virtanaan, kasvot olivat särkyneet ja ruhjoutuneet. Hyvin saattoi nähdä, että vahinko oli vakavaa laatua.
— Taivasten jumala! valitteli ajuri. — Kuinka voikaan olla varovaisempi! Niin, jospa edes olisin ajanut kovaa tai en olisi huutanut! Mutta niin tasasesti ja levollisesti kun ajoinkaan! Kaikki näkivät sen ja jos kaikki ihmiset valehtelevat, valehtelen myös minä! Mutta sehän oli selvää, eihän juopunut pidä varaansa! Minä näen vielä, miten hän menee kadun yli, hoippuu, on kaatumaisillaan — minä huudan, kerran, kahdesti, kolmasti, pysäytän hevoset, mutta hän juoksee tielle ja kaatuu juuri niiden jalkoihin! Sitä en tiedä tekikö hän sen tosissaan vai tietämättään!… Hevoset ovat nuoria, arkoja … ne hypähtivät äkkiä, hän huusi, ne pelkäsivät vielä enemmän… Ja onnettomuus oli tapahtunut.
— Aivan siten se tapahtui! huusi joku silminnäkijä joukosta.
— Kolme kertaa hän huusi, se on totta! vakuutti toinen.
— Täsmälleen kolme kertaa, sen kuulivat kaikki! huudahti kolmas.
Ajaja ei muuten ollut erikoisen alakulonen eikä pelästynyt. Ajoneuvoista saattoi päättää, että niiden omistaja oli rikas ja kunnioitettu ja odotti nähtävästi niiden tuloa jossakin; polisit olivat jo aikeissa ottaa huomioon tuon seikan. Yli ajettu oli vietävä polisikonttoriin ja sieltä sairalaan. Kukaan ei tuntenut häntä.
Tällä välin oli Raskolnikov tunkeutunut paikalle ja kumartunut yliajetun yli. Silloin valaisi lyhty onnettomat kasvot, hän tunsi ne.
— Minä tunnen hänet! huudahti hän tunkeutuen aivan esiin. — Hän on eräs erotettu virkamies, nimineuvos Marmeladov! Hän asuu tässä lähellä Koselin talossa… Nopeasti lääkäri! Minä maksan … kas tässä.
Hän veti taskustaan rahaa ja näytti sitä poliseille. Omituinen liikutus oli vallannut hänet.
Polisit olivat iloisia saadessaan tietää, kuka yliajettu oli. Raskolnikov mainitsi myös oman nimensä ja osotteensa sekä puhui sillä lailla kuin olisi kysymyksessä ollut hänen oma isänsä, mitä kiihkeimmin saadakseen tajutonna olevan viedyksi nopeasti asuntoonsa.
Kas täällä, kolmas talo tästä! huusi hän, — Koselin, rikkaan saksalaisen pohatan talo… Hän on nyt varmasti juovuksissa, ollen aikeissa mennä kotiinsa. Minä tunnen hänet… Hän on aika juoppolalli… Hänellä on perhe … vaimo ja lapsia. Voi vielä kestää kauvan ennenkuin hän pääsee sairalaan, mutta tässä on kyllä lähistössä lääkäri. Minä maksan, maksan kaikki! Ainakin saakoot omaisensa hoitaa häntä, siellä voi hän heti saada apua; mutta ennenkuin hän ennättää sairalaan, voi hän olla kuollut…
Tarjousipa hänelle tilaisuus pistää jollekin jokunen kopekka kouraan; asia oli muuten selvä ja aivan laillinen — joka tapauksessa oli apu tässä lähempänä. Yliajettu nostettiin katukivitykseltä ja kannettiin pois; kantajia oli tarjolla runsaasti. Koselin talo oli ainoastaan noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. Raskolnikov kulki perässä pitäen varovasti hänen päätään ja osottaen tietä.
— Tänne! Tänne! Portaita ylös; pää edellä, kääntäkää nyt … kas niin, kas niin! Kiitän teitä, maksan teille!
Katerina Ivanovnan tapana oli, heti kun hänellä oli minuttikin vapautta, kävellä edes ja takasin pikku huoneessaan, ikkunan äärestä uunin luo ja siitä takasin, kädet ristissä rinnalla aina sen mukaan miten hän puhui tai kuiskaili itsekseen. Viime aikoina tapasi hän puhua yhä enemmän vanhimman tyttärensä Poljenkan kanssa, joka, vaikkei ymmärtänytkään kaikkea, kuitenkin käsitti, että hän oli välttämätön äidille; hän seurasi äitiään sen vuoksi aina suurine, kalpeine silmineen ja osasi käyttäytyä niin viisaasti, kuin olisi hän käsittänyt kaikki. Tällä kertaa riisui Poljenka pikkuveljeään, joka oli voinut pahoin koko päivän, saadakseen hänet vuoteeseen. Poika istui vaijeten ja liikkumattomana tuolilla; hän kuunteli, mistä äiti ja sisar puhuivat keskenään, ja oli hiljaa. Vielä pienempi Lydia seisoi vieressä, ryysyihin puettuna, ja odotti vuoroaan. Portaille johtava ovi oli auki, jotta edes hiukankin raitista ilmaa tulisi sen tupakansavun sijaan, joka tunkeusi sisään muista huoneista ja joka tuotti kalvetustautiselle naisparalle pitkiä, tuskallisia yskäkohtauksia. Katerina Ivanovna näytti vielä kurjemmalta kuin viikko sitten, ja punaset pilkut hänen poskipäillään hohtivat vielä enemmän.
Hän keskusteli Poljenkan kanssa muinaisista, onnellisemmista päivistä, ensimäisestä miehestään, lasten isästä ja omasta isästään, "siviili-insinöörien everstistä"; soimasi sitten sitä juoppolallia johon hän nyt oli kahlehdittu, kertoi institutista pääsönsä jälkeen suoritetusta shaalitanssista, tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut. Välillä hän yski lakkaamatta ja koetti vapautua siitä limasta, joka ahdisti hänen rintaansa. Sitten neuvoi hän taas Poljenkaa, miten tämän oli korjattava pienokaisen vaatteita, kaatoi vettä astiaan yöllä pestäkseen lasten likaiset alusvaatteet, piti taas ääntä siitä, ettei juoppolalli koskaan tullut kotiin, niin että myös samalla olisi voinut pestä hänen paitansa, kunnes hän vihdoin huomasi kulkueen tulevan etehiseen. "Mitä nyt?" huusi hän nähdessään kansanjoukon ja miten hänen huoneeseensa kannettiin jotakin taakkaa. "Mitä tänne tuodaan? Voi, Jumalani!"
— Minne panemme hänet? kysyi eräs poliseista, kun veristävä ja tajutonMarmeladov oli kannettu huoneeseen ja katseltu paikkaa.
— Sohvalle! Pankaa hänet sohvalle, pää tänne päin, neuvoi Raskolnikov.
— Hänen ylitsensä on ajettu … hän oli juovuksissa! huusi joku joukosta.
Katerina Ivanovna seisoi siinä kalpeana ja veti syvästi henkeä. Lapset olivat pelästyneet. Pikku Lidotshka huusi ääneensä, heittäysi Poljenkaa vastaan ja vapisi ankarasti.
Laskettuaan Marmeladovin maahan kääntyi Raskolnikov Katerina Ivanovnan puoleen:
— Olkaa Jumalan tähden levollinen; älkää pelästykö! sanoi hän nopeasti hänelle… — Mennessään kadun poikki, ajoivat eräät vaunut hänen ylitsensä; älkää olko levoton, kyllä hän tointuu taas, olen antanut tuoda hänet tänne … olen kerran ennen ollut luonanne, muistatteko sitä? Kyllä hän tointuu ja kyllä minä maksan kaikki!
— Onko se siis vihdoinkin tapahtunut! huusi Katerina Ivanovna epätoivoissaan syöksyen miehensä luo.
Raskolnikov huomasi heti, ettei tämä nainen ollut niitä, jotka heti pyörtyvät. Heti pani hän patjan haavottuneen pään alle — kukaan ei ollut sitä ajatellut; Katerina Ivanovna alkoi heti riisua häntä, tarkastaa häntä, pitää huolta hänestä, menettämättä järkeään, vaan koettamalla unohtaa kaikki; hän puristi yhteen värisevät huulensa ja pidätti sen huudahduksen, joka uhkasi päästä häneltä.
Raskolnikov lähetti heti jonkun nopeasti noutamaan lääkäriä. Eräässä läheisimmistä taloista asui sellainen.
— Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä, toisti hän Katerina Ivanovnalle, — älkää vaan olko rauhaton, minä maksan hänet. Eikö täällä ole yhtään vettä?… Ja tuokaa tänne jokin pöytäliina, pyyhinliina tai jokin sellainen, mutta nopeasti! Eihän vielä tiedetä, mikä paikka hänessä ja miten hän on haavottunut… Hän on vain haavottunut, ei kuollut, se on varmaa. Mitähän lääkäri mahtanee sanoa?
Katerina Ivanovna kiiruhti ikkunan luo; siellä oli tuolilla savimalja, jossa oli vettä ja joka oli varattu alusvaatteitten pesoa varten. Katerina Ivanovna ei voinut sietää mitään likaisuutta ja uhrasi ennen yörauhansa kuin kärsi mitään likaa huoneessa, mutta kun hänellä ei ollut tarpeeksi liinavaatteita, täytyi hänen käyttää vähintäin kaksi yötä viikossa pesemiseen. Hän tarttui maljaan viedäkseen sen sohvan ääreen, mutta oli vähällä kaatua. Raskolnikov oli sillä välin saanut käsiinsä pyyhinliinan, jonka hän kastoi ja alkoi pestä verta Marmeladovin kasvoista. Katerina Ivanovna seisoi vieressä, pani kätensä rintaansa vasten, eikä voinut hengittää. Hän tarvitsi itse apua. Raskolnikov alkoi käsittää, että hän ehkä teki tyhmyyden antaessaan tuoda haavottuneen tänne. Polisit olivat myös vielä jälellä tietämättä mitä oli tehtävä.
— Polja, huudahti Katerina Ivanovna, — juokse nopeasti Sonjan luo.Ellet tapaa häntä kotona, niin sano siellä jollekin, että hänen isänsäyli on ajettu, ja että hän heti tulee tänne kotiin tultuaan. Nopeasti,Polja! kas tässä, ota kaulaliina mukaasi!
— Juokse, minkä ennätät, huusi pikkupoika äkkiä tuoliltaan ja vaipui sitten taas takasin entiseen vaiteliaisuuteensa.
Tällä välin oli huoneesen tullut niin paljon ihmisiä, ettei neula olisi voinut pudota laattialle. Polisit olivat menneet niin ettei heitä enää ollut jälellä kuin yksi; tämä jäi vielä jälelle ja koitti ajaa väkijoukkoa pois. Mutta sitävastoin tunkeutuivat melkein kaikki rouva Lippewechselin vuokralaiset läheisiin huoneisiin. Katerina Ivanovna raivostui.
— Ettekö voi edes antaa hänen kuolla rauhassa! huusi hän ihmisille… — Mitä teillä on täällä katselemista!… Vieläpä paperossitkin suussa!…
Hän yski. — Joku hattukin päässä! Ulos! Kunnioittakaa toki ainakin kuolevaa!
Hän yski niin että hän oli miltei tukehtua, mutta soimaukset auttoivat. Katarina Ivanovnaa pelättiin ilmeisesti; toinen toisensa jälkeen peräytyi tuntien sitä mielihyvän tunnetta, jonka voi havaita jokaisessa, myös läheisissä ihmisissä silloin kun jotakuta äkkiä kohtaa onnettomuus, ja mistä ei poikkeuksetta kukaan ihminen ole mitä vilpittömämmästä myötätunnostaan ja sisällisimmästä osanotostaan huolimatta täydelleen vapaa.
Oven takaa kuului jo sitäpaitsi ääniä, jotka puhuivat sairalasta, ja siitä, ettei tulisi huolia kenestäkään.
— Eihän ole tarvis kuolla! huusi Katerina Ivanovna ollen jo aikeissa avata oven ja selittää ukkosilman tavoin ulkona oleville näkökantaa, kun hän oven kynnyksellä kohtasi itse rouva Lippewechselin, jolle aivan äsken oli ilmoitettu onnettomuudesta ja joka nyt oli tullut säädöksiä laatimaan. Hän oli riidanhaluinen saksatar, joka ei koskaan voinut olla hiljaa.
Kurjasti ja murteellisesti puhuen venäjää vaati hän emäntänä, että haavottunut oli heti vietävä sairalaan.
Katerina Ivanovna, joka aina käytti sangen ylevää kieltä tälle naiselle puhuessaan — jottei unohtaisi "asemaansa" — ei voinut nytkään kieltäytyä siitä ilosta.
Amalia Ljudvigovna, sanoi hän — pyydän teitä punnitsemaan sananne! Näette itse mitä Semjon Saharovitshille on tapahtunut, hän on haudan partaalla. Pyydän teitä heti sulkemaan oven ja olemaan päästämättä sisään ketään. Pitäkää huolta vain siitä, että hän ainakin saa kuolla rauhassa, muuten, sen vakuutan teille, saa itse kenraalikuvernööri huomenna tietää teidän menettelynne. Ruhtinas tunsi minut ollessani vielä naimaton ja muistaa sangen hyvin Semjon Saharovitshin, jolle hän usein teki monta hyvää työtä. He tietävät kaikki, että Semjon Saharovitshilla oli monta ystävää ja suojelijaa ja että hän karttoi heitä ainoastaan hienotunteisuudesta, koska hän tunsi onnettoman heikkoutensa; mutta nyt (hän osotti Raskolnikovia) auttaa meitä jalomielinen nuori mies, jolla on sekä varoja että sitoumuksia ja jonka Semjon Saharovitsh tunsi jo lapsena; ja ole varma siitä, Amalia Ivanovna…
Kaiken tämän lausui hän tulvehtivalla, yhä lisääntyvällä nopeudella, kunnes yskäkohtaus teki lopun hänen sanatulvastaan. Tällä hetkellä tuli kuoleva tajuihinsa ja alkoi voihkia, jolloin Katerina Ivanovna heti kiiruhti hänen luokseen. Sairas avasi silmänsä tuntematta ketään tai ymmärtämättä mitään; hän hengitti syvään, raskaasti ja harvaan, suunpielissä näkyi verta; hiki kihosi hänen otsalleen. Hän katseli rauhattomasti ympärilleen kaikin puolin, muttei tuntenut Raskolnikovia, joka seisoi hänen vieressään. Katerina Ivanovna katseli häntä suruisin, mutta ankarin katsein, kyyneleet tulvehtivat hänen silmistään.
— Jumalani! Koko rinta on murskaantunut! Mikä veren paljous! huusi hän epätoivoissaan. — Häneltä on vedettävä vaatteet yltä! Käännyhän toki, Semjon Saharovitsh, jos voit! huusi hän sairaalle.
Marmeladov tunsi hänet.
— Pappi! änkytti hän.
Katerina Ivanovna astui ikkunan ääreen, nojasi otsaansa puitteita vastaan ja huudahti epätoivoissaan:
— Oi tätä kirottua elämää!
— Pappi! toisti kuoleva pitemmän vaitiolon jälkeen.
— Häntä on lähdetty noutamaan! huusi Katerina hänelle. Marmeladov oli taipuvainen ja pysyttäysi levollisena. Hän etsi vaimoaan aroin, huolestunein katsein; tämä kääntyi takasin hänen puoleensa ja asettausi vuoteen pääpuoleen. Marmeladov rauhottui hieman, vaan ei pitkäksi aikaa. Hänen silmänsä kiintyivät pikku Lidotshkaan (hänen lemmikkiinsä), joka oli eräässä nurkassa, värisi ja katseli häntä kummastunein, lapsellisine silmineen.
— Aa … h… Marmeladov katsahti häneen ja näytti mielivän sanoa jotakin.
— Mitä tahdot? huusi Katerina Ivanovna hänelle.
— Avojalka, avojalka! änkytti hän ja osotti puolihulluin katsein tytön paljaita jalkoja.
— Vait! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena. — Tiedät itse paraiten, miksi hän on avojalka!
— Jumalan kiitos, lääkäri on täällä! huusi Raskolnikov ilosena.
Lääkäri astui sisään; hän oli vanha, pedanttinen saksalainen, joka katseli epäilevästi ympärilleen, astui sairaan luo, koetteli hänen valtasuontaan, tutki tarkoin pään ja riisui häneltä Katerina Ivanovnan avulla aivan verestyneen paidan ja paljasti sairaan rinnan. Koko rinta oli musertunut ja silpoutunut, useat oikeanpuoliset kylkiluut olivat poikki. Vasemmalla puolella näkyi aivan sydämen kohdalla onnettomuutta ennustava, suuri, tummankeltanen pilkku, kamalan hevoskavion iskun jälki. Lääkäri näytti arvelevalta.
Polisi kertoi hänelle, että sairas oli tarttunut pyörään ja laahaantunut noin kolmekymmentä askelta kivitystä myöten.
— Omituista, että hän on tullut tajuihinsa, kuiskasi lääkäriRaskolnikoville.
— Mitä tarkoitatte? kysyi tämä.
— Hän kuolee heti!
— Eikö todellakaan ole mitään toivoa?
— Ei vähintäkään! Loppu lähenee. Pää on myös sangen vaarallisesti haavoittunut… Hm! Tosin voitaisiin vielä avata jokin suoni, mutta se olisi hyödytöntä. Viidenkymmenen minutin kuluttua hän kuolee varmasti.
— Mutta iskekää sentään suonta!
— Kernaasti minun puolestani … mutta minä sanon teille etukäteen, että se on vallan hyödytöntä.
Nyt kuului askeleita uudelleen; etehisessä oleva joukko jakaantui kahtia ja kynnyksellä näyttäytyi pappi, vanha harmaahapsinen vanhus, kuolinsakramentit mukanaan. Eräs poliiseista oli kohdannut hänet kadulla. Lääkäri luovutti heti paikkansa hänelle ja vaihtoi hänen kanssaan merkittäviä silmäyksiä. Raskolnikov pyysi lääkäriä odottamaan vielä hetken. Tämä kohoutti olkapäitään ja jäi.
Kaikki peräytyivät. Toimitus kesti sangen vähän aikaa. Kuoleva oli tuskin täydessä tajussaan; hän voi päästää vain katkonaisia, epäselviä ääniä. Katerina Ivanovna tarttui Lidotshkaa ja pikkupoikaa käteen ja polvistui heidän kerallaan nurkkaan uunin viereen. Tyttö vain vapisi, mutta poika, joka oli paljailla polvillaan, nosti säännöllisesti pikku käsiään, risti itsensä juhlallisesti, kumartui lattiaa kohti ja painoi otsansa sitä vastaan, mikä näytti tuottavan hänelle erityistä iloa. Katerina Ivanovna puri huuliaan ja koetti pidättää kyyneleitään; rukoilipa hän myöskin, mutta ei unohtanut samalla oikaista lapsen paitaa ja peittää tytön paljaita olkapäitä liinalla, jonka hän tavotti tarvitsematta kohottautua, jatkaen tällä ajalla yhä rukoilemistaan. Tällä välin avasivat uteliaat taas sisempiin huoneisiin johtavan oven. Etehiseen oli pakkautunut koko talon asukasmäärä, joka ei silti uskaltanut astua kynnyksen yli. Kynttilän pätkä vaan valaisi näyttämöä.
Tällä hetkellä tunkeusi Polenka, joka oli juossut sisarta noutamaan, joukon läpi etehiseen. Hän oli vallan henkästynyt nopeasta juoksustaan, riisui kaulaliinan, etsi äitiä silmineen, astui hänen luokseen ja sanoi: "Hän tulee, kohtasin hänet kadulla." Äiti painoi hänet polvilleen viereensä. Sitten tunkeusi joukon läpi kuulumattomasti ja arasti nuori tyttö, jonka läsnäolo tässä huoneessa köyhyyden, kurjuuden, kuoleman ja epätoivon parissa teki omituisen vaikutuksen. Hän oli myös puettu niin sanoaksemme rääsyihin; hänen pukunsa oli nimittäin ommeltu sangen halvoista kankaista ja olikin tarkoitettu vain näyttämään joltakin kadulla; hän oli sen erikoisen maailman maun ja tapojen mukaan, johon kuului, julkeassa tarkotuksessa puettu räikeisiin, loistaviin väreihin. Sonja pysähtyi kynnykselle, katseli ymmällään ympärilleen, luultavasti vähän käsittäen siitä, mitä tapahtui ja ajattelematta saastaista, vaaleata silkkihamettaan, joka oli ostettu torilta, ja muodotonta krinuliiniaan, joka täytti koko oviaukon. Hänellä oli myöhäisestä hetkestä huolimatta kädessään päivänvarjo, sitäpaitsi vaaleat jalkineet ja pyöreä, tulipunasella sulalla koristettu olkihattu. Pikku hatun alta, joka poikamaisesti oli toisella korvalla, tirkisteli pienet, laihat ja pelästyneet kasvot, suu auki ja silmät, jotka olivat kauhusta liikkumattomat. Sonja oli pienikasvunen, noin kahdeksantoista vuotias, laiha, mutta jotenkin kaunis vaaleaverinen, jolla oli omituisen kauniit siniset silmät. Hän katseli tylsästi sohvaa, pappia ja oli aivan hengästynyt nopeasta kulustaan. Hänen korviinsa kuului väkijoukon sihinää ja muutamia ääneen lausuttuja sanoja. Hän painoi alas silmänsä, astui kynnyksen poikki, mutta pysähtyi huoneessa kynnyksen viereen.
Rippi ja synninpäästö olivat päättyneet. Katerina Ivanovna astui uudelleen miehensä kuolinvuoteen ääreen. Pappi peräytyi ja aikoi ennen poislähtöään vielä lausua jokusen lohdutuksen sanan Katerina Ivanovnalle.
— Mutta mikä tulee neuvokseni näitten keralla? keskeytti KaterinaIvanovna hänet suuttuneena ja julkeasti, osottaen pikkulapsia.
— Jumala on armelias, toivokaa kaikkivaltiaan apua! lausui pappi.
— Niin, se on kyllä hyvä!… Armelias — meille ei vain!
— Tuollainen on syntiä, syntiä, rouvani! huomautti pappi päätään puistaen.
— Ja tämä, eikö tämä ehkä ole syntiä! vastasi Katerina Ivanovna osottaen kuolevaa.
— Ehkä suvaitsevat ne, jotka tahtomattaan ovat syypäät tähän, ainakin korvata osan teidän tappiostanne…
— Te ette ymmärrä minua! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena hänelle — mitä siinä on korvaamista? Hänhän oli juovuksissa ja lankesi itse hevosen jalkoihin! Mitä tuloja! Mitään tuloja ei hänen puoleltaan ollut koskaan puhettakaan, ainoastaan surua ja kurjuutta. Tuo juoppolallihan on juonut kaikki! Hän on varastanut meiltä ja laahannut kaikki kapakkaan, hän on antanut lapsilleni ja omalle elämälleni kuoliniskun kapakassa! Jumalan kiitos, että hän kuolee! Nyt toivon menettävämme edes jotakin kärsimyksistämme.
— Täytyy antaa anteeksi kuolinhetkellä; mitä nyt sanoitte, on syntiä, rouvani; moiset sanat ovat syntiä!
Katerina Ivanovna alkoi hoitaa sairasta, antoi hänelle juotavaa, kuivasi hien ja veren hänen päästään, oikaisi pääpatjan ja puhui sillä välin papin kanssa, silloin tällöin vain kääntyen hänen puoleensa. Mutta nyt hän äkkiä huudahti melkein suunniltaan epätoivosta:
— Ah, isäseni! Pelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja! Antaa anteeksi!… Siinä, kas siinä, ellei hän olisi murskaantunut, olisi hän tänään tullut juovuksissa kotiin, hänellä on vain yksi paita ja sekin on jo rääsyinä, hän olisi silloin heittäytynyt sohvalle ja nukkunut siinä kuin tukki, mutta minä olisin saanut solkuttaa vettä aina aamunnousuun pestessäni hänen ja lasten kuluneita liinavaatteita, kuivatessani niitä ikkunan edessä ja sitten paikatessani ja korjatessani niitä aamun sarasteessa, siinä olisi ollut minun yöni! Kannattaako silloin vielä puhua anteeksiannosta! Eikö siinä jo ole anteeksiantoa!
Tavaton kamala yskä keskeytti hänen sanansa. Hän sylki nenäliinaansa ja piti sitä papin silmien edessä samalla painaen toista kättään kirvelevää rintaansa vasten. Nenäliina oli märkänä verestä.
Pappi painoi päänsä alas puhumatta sanaakaan.
Marmeladov kamppaili kuoleman kanssa; hän ei kääntänyt silmiään Katerina Ivanovnasta, joka taas oli kumartunut hänen ylitsensä. Marmeladov mieli sanoa vielä jotakin Katerina Ivanovnalle, alkoipa myös vaivaloisesti kieltään liikuttaa ja sai sanotuksi joitakuita epäselviä sanoja; mutta Katerina Ivanovna, joka oli ymmärtänyt, että miehensä aikoi pyytää häneltä anteeksi, lausui hänelle tylysti:
— Vaikene vain! Ei tarvita!… Minä tiedän jo, mitä mielit sanoa!
Ja sairas vaikeni; nyt osuivat hänen harhailevat silmänsä ovipuoleen ja hän tunsi Sonjan…
Hän ei ollut huomannut häntä ennen, sillä tyttö seisoi varjossa.
— Kuka se on? Kuka se on? lausui hän vihdoin käheällä, hengästyneellä äänellä, mitä rauhattomimman näkösenä ja osottaen silmillään ovea, jonka ääressä Sonja oli, sekä tahtoen kohottautua.
— Makaa hiljaa! huusi Katerina Ivanovna hänelle.
Mutta uskomattomasti ponnistaen onnistui hänen nojautua toista kättään vastaan. Hän tuijotti hetken hurjasti tyttäreensä, ikäänkuin tuntematta häntä. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Sonjaa moisissa pukimissa. Nyt ensi kerran näki hän hänet alennettuna, turmeltuna, huutavan räikeästi puettuna ja häpeisenä — ikäänkuin kärsivällisesti odottamassa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa tulisi jättää hyvästi kuolevalle isälleen. Hänen kasvoistaan saattoi lukea loppumatonta kärsimistä.
— Sonja! Tyttäreni! Anna anteeksi! huusi Marmeladov aikoen ojentaa kätensä häntä kohti, mutta hän menetti tukensa, joutui pois tasapainosta ja putosi sohvalta pää edellä lattialle. Juostiin apuun, hän nostettiin ja pantiin uudelleen sohvalle, mutta hän teki jo kuolemaa. Sonja huudahti, juoksi hänen luokseen, syleili häntä ja pyörtyi. Marmeladov kuoli tyttärensä käsiin.
— Vihdoinkin hän on saavuttanut päämääränsä! huudahti Katerina Ivanovna katsellen miehensä ruumista. — Mutta mitä nyt? Miten saan hänet hautaan? Ja mistä saan pienokaisille ruokaa huomenna?
Raskolnikov astui Katerina Ivanovnan luo.
— Katerina Ivanovna, alkoi hän, — viime viikolla kertoi miesvainajanne minulle koko entisen elämänsä kaikkine yksityiskohtineen. Minä vakuutan teille, että hän puhui teistä haaveellisella kunnioituksella. — Siitä illasta saakka, jolloin sain tietää, miten hän rakasti teitä kaikkia ja miten hän erityisesti rakasti ja kunnioitti teitä, Katerina Ivanovna, onnettomasta heikkoudestaan huolimatta, siitä illasta saakka olimme me ystävät… Suvaitkaa siis minun nyt … auttaa . .. tehdä ystävä-vainajalleni viimeinen palvelus. Kas tässä … on kaksikymmentä ruplaa … jos teillä on mitään apua … niin … minä … sanalla sanoen, minä palaan aivan varmasti … tulen jo ehkä huomenna… Hyvästi!
Hän kiiruhti ulos tunkeutuen joukon läpi; mutta portaissa kohtasi hän äkkiä Nikodin Fomitshin, joka myös oli saanut kuulla onnettomuudesta ja itse henkilökohtaisesti halusi tavata henkilöt. Vaikkakaan he eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin polisikonttorissa, tunsi Nikodin Fomitsh hänet kuitenkin heti ensi silmäyksellä.
— Ah, oletteko te täällä? kysyi hän.
— Hän on kuollut, vastasi Raskolnikov. — Lääkäri oli täällä, pappi myös, aivan kuin tulikin. Älkää saattako tuota vaimoraukkaa kovin levottomaksi, hänellä on hinkuyskä… Tehän olette hyvä ihminen, tiedänhän minä sen… lisäsi hän pilkallisesti katsellen häntä suoraan silmiin.
— Mutta miten te olettekaan tahrautunut vereen, huomautti NikodinFomitsh, joka kynttilän valossa näki muutamia vereksiä veren jälkiäRaskolnikovin liivillä.
— Niin, minä olen tahrautunut … minä olen vallan täynnä verta!… lausui Raskolnikov omituisella äänenpainolla, nauroi sitten, nyökäytti päätään ja läksi portaita alas.
Hän kulki vitkalleen, kuumemaisen liikutettuna ja ollenkaan aavistamatta hänelle äsken auenneen täyden ja mahtavan elämän synnyttämää uutta, syvää tunnetta. Tätä tunnetta voi hän verrata siihen, mitä kuolemaantuomittu tuntee äkkiä ja odottamatta tullessaan armahdetuksi. Keskellä portaita tapasi pappi hänet kotiin mennessään. Raskolnikov antoi hänen kulkea ohitsensa ja he erosivat vaijeten toisistaan. Päästyään sitten viimeisille askelille, kuuli hän äkkiä nopeita askeleita takaansa; joku koetti saavuttaa häntä. Se oli Polenka; hän juoksi hänen jälkeensä ja huusi: "Kuulkaa, kuulkaa!"
Raskolnikov kääntyi. Tyttö oli pysähtynyt porrasta ylemmäs, aivan suoraan hänen eteensä. Pihalta tunkeutui sinne heikko valo. Raskolnikov voi erottaa lapsen pienet, laihat, mutta rakastettavat kasvot, jotka hymyilivät hänelle ja katselivat häntä lapsellisella ilolla. Hänellä oli asiaa, mikä varmasti miellytti häntä itseään.
— Kuulkaa, mikä teidän nimenne on … ja, missä te asutte? kysyi hän nopeasti ja läähättävällä äänellä.
Raskolnikov laski molemmat kätensä tytön olkapäille ja katseli häntä kuin olisi häntä kohdannut — hän ei itsekään tiennyt mikä.
— Kuka on teidät lähettänyt?
— Sisar Sonja minut lähetti, vastasi tyttö yhä edelleen ilosesti hymyillen.
— Sitä minä juuri ajattelin, että sisar Sonja teidät lähetti…
— Äiti on myös lähettänyt minut. Kun sisar Sonja lähetti minut, tuli äiti myös paikalle ja sanoi: "Juokse nopeasti, Polenka!"
— Pidättekö sisar Sonjasta?
— Minä pidän hänestä enemmän kuin kaikista muista! vastasi tyttö omituisen päättäväisesti, ja hänen hymyilynsä muuttui vakavemmaksi.
— Voisitteko pitää minustakin?
Vastauksen asemasta näki hän, miten tytön pikku kasvot lähenivät häntä ja miten uhkuvat huulet naivisti ojentuivat suuteloa varten.
Äkkiä syleili Raskolnikovia laihat kädet ja puristivat häntä kiinteästi, sangen kiinteästi; pikku pää nojasi hänen ohimoaan vastaan, ja lapsi itki hiljaa, kasvot häneen nojaavina.
— Minä voin niin pahoin isän tähden! lausui hän hetken kuluttua, nostaen itkeytyneet kasvonsa ja kuivaten kyyneleensä.
— Nyt tapahtuu niin useita onnettomuuksia yhtä aikaa! lisäsi hän tuo omituinen, vakava ilme kasvoillaan, jota lapset toisinaan tapaavat käyttää mieliessään esiintyä vanhempien lailla.
— Pitikö isä paljon teistä?
— Lidotshkasta hän piti enemmän kuin muista, lausui tyttö vakavasti, — syystä että hän oli niin pieni ja niin sairaloinen; hän toi Lidotshkalle aina tullessaan namusia, mutta meitä opetti hän lukemaan, opettipa hän minulle kielioppiakin ja uskontoa, lisäsi hän arvokkaasti. — Äiti ei tosin sanonut siitä mitään, mutta me kyllä tiesimme, että hän siitä oli mielissään, ja isä tiesi sen myös; äiti myös opettaa minulle ranskaa, sillä minulla on jo aika saada jotakin sivistystä.
— Osaatteko te myös rukoilla?
— Kyllä, tietysti me osaamme, jo kauvan sitten; minä olen jo suuri ja siksi rukoilen minä yksinäni, mutta Kolja (Nikolai) ja Lidotshka rukoilevat äidin kanssa; ensin he lukevat Jumalan äidin rukouksen ja sitten vielä rukouksen: "Herra Jumala, anna anteeksi ja siunaa toinen isämme"; sillä ensimmäinen isämme on jo kuollut ja tämä on toinen; mutta me rukoilemme ensimäisenkin puolesta.
— Poletshka, minun nimeni on Rodion, rukoile myös minun puolestani; sano vain: "ja Herran orjan, Rodionin puolesta"… Ei enempää.
— Kyllä minä rukoilen puolestanne niin kauvan kuin minä elän, sanoi tyttö kiihkeästi; hän hymyili taas, heittäytyen Raskolnikovin kaulaan ja painaen häntä kiihkeästi rintaansa vasten.
Raskolnikov sanoi hänelle nimensä ja osotteensa ja lupasi varmasti palata seuraavana päivänä. Tyttö palasi ylös, vallan ihastuneena häneen. Kello kävi yhdettätoista Raskolnikovin astuessa kadulle. Viisi minuuttia myöhemmin seisoi hän sillalla aivan samalla paikalla, mistä nainen aikasemmin oli heittäytynyt veteen.
— Kas niin! sanoi hän päättävästi ja juhlallisesti. — Pois harhanäöt, pois tuska, pois kaikki aivohäiriöt!… Onhan toki elämääkin! Enkö ehkä olekaan nyt elänyt? Elämäni ei ole kuollutta tämän vanhan naisen parissa!… Jumala lahjoittakoon hänelle taivaan valtakunnan ja sitten olemme valmiit, äiti hyvä! Laittaudu lepoon! Nyt alkaa järjen ja valon … tahdon ja voimien valtakunta … ja sittenpä näemme! Koettakaammepa kerrankin voimiamme! lisäsi hän kehottavasti ikäänkuin kääntyen jotakin pimeän voimaa vastaan… — Ja minä olin jo antautua!…
"… Heikko olen vielä tällä hetkellä, mutta … minusta tuntuu siltä kuin olisi sairaus jo hälvennyt. Minä kyllä tiesin sen katoavan äsken ulos tullessani. Mutta Patshinkovin talohan, totta vieköön, on tästä vain parin askeleen päässä. Luonnollisesti menen minä nyt Rasumihinin luokse, vaikka hän asuisi kauvempanakin … hän voittakoon siten vetonsa! Hänkin ilostuu; ja jos hän alkaisi pitää hauskaa minun kustannuksellani … ei se tee mitään. Mutta voimia, voimia minä tarvitsen; ilman voimia en kykene mihinkään; mutta fysillistä voimaa saa vain tahdonvoiman avulla — sitä he eivät tiedä", lisäsi hän ylpeästi ja itsetietoisesti ja kulki, vaikka vielä vaivoin voi päästä, sillan yli. Hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa kasvoivat huomattavasti, jo seuraavana hetkenä oli hän vallan toinen ihminen. Mitä oli tosiaan tapahtunut, mikä siinä määrin muutti hänet? Hän ei todenteolla itsekään sitä tiennyt; hänen kävi kuten sen, joka tarttuu oljenkorteen pelastuakseen; hänestä tuntui siltä kuin voisi hänkin vielä elää, ikäänkuin vielä olisi elämää, kuin ei hänen elämänsä vielä olisi kuollut yhdessä vanhuksen kera. Mutta ehkä oli hän myös kiiruhtanut tätä johtopäätöstä — mutta sitä ei hän nyt ajatellut.
"Ja Herran orjan, Rodionin, puolesta hän rukoilee", johtui hänen mieleensä äkkiä… "no, sehän voi … joka tapauksessa!…" lisäsi hän nauraen itsekin poikamaiselle päähänpistolleen. Hän oli mitä paraimmassa mielentilassa.
Rasumihinin hän löysi pian; Potshinkovin talossa tunnettiin jo uusi vuokralainen ja portinvartija osotti hänelle heti tien. Jo ennenkuin hän oli päässyt puoliväliin portaita, saattoi hän kuulla melun ja suuremman seuran vilkkaan keskustelun. Porrastoon johtava ovi oli auki; saattoi kuulla riitaa ja vilkasta keskustelua. Rasumihinin huone oli jotenkin suuri ja siellä oli noin viisitoista henkilöä. Raskolnikov pysähtyi ulommaiseen huoneeseen. Täällä lautaseinän takana askarteli kaksi emännän palvelustyttöä kahden, suuren keittiön, lautasten ja vatien kera, joissa oli kylmiä ruokia ja piirakoita. Raskolnikov kutsutti Rasumihinin puheilleen; tämä ihastui ikihyväksi nähdessään hänet; jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli juonut tavattoman paljon ja vaikka hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin, ei hän silti ollut kaukana moisesta tilasta tällä kerralla.
— Kuule, sanoi Raskolnikov, — olen vain tullut sanomaan sinulle, että sinä olet voittanut vetosi ja ettei kukaan todellakaan tiedä, mitä jollekin voi tapahtua. Mutta sisään en voi tulla, sillä olen niin väsyksissä että olen kaatua. Ja hyvää iltaa nyt ja hyvästi. Mutta tule luokseni huomenna!…
— Tiedätkö mitä, minä seuraan sinua! Kun sinä itse sanot olevasi väsyksissä niin että…
— Entä vieraasi? Mikä tappurapää se oli, joka aivan äsken katseli tänne?
— Hänkö? … Piru sen tietäköön! Ehkä joku sedän tuttavista… Minä jätän sedän heidän pariinsa, hän on oivallinen ihminen; vahinko vain, ettet nyt voi tehdä hänen tuttavuuttaan. Muuten vieköön heidät vaikka piru! He eivät nyt kaipaa minua ja minusta tuntuisi suloiselta saada vilpastuttaa itseäni hieman; sillä sinä olet tullut sopivaan aikaan, veli hyvä, pari minuuttia vielä ja minä olisin, Jumala paratkoon alkanut käydä heidän kimppuunsa. He puhuvat kaikki senkin sekasotkua … sinä et voi edes kuvitellakkaan, mitä hullutuksia ihmiset voivat sepustella! Mutta muuten, miksikä ei? Emmekö mekin ole puhuneet monta tyhmyyttä keskenämme? Puhukoot he nyt vain, ehkä he myöhemmin tekevät sitä vähemmän. Istuuduhan hetkeksi, minä kutsun Sosimovin tänne!
Sosimov kiirehti jotenkin nopeasti Raskolnikovin luo; hyvin saattoi huomata, että hän oli sangen utelias; mutta kasvonsa kirkastuivat heti.
— Nyt on heti mentävä vuoteelle! selitti hän päättävästi, katsellen nopeasti sairasta, — ja jos mahdollista, nautittava jotakin yöksi. Tahdotteko? Olen jo etukäteen pitänyt huolta jostakin … pienestä pulverista.
— Kernaasti omasta puolestani vaikka kohta, vastasi Raskolnikov.
Pulveri nautittiin heti paikalla.
— Teetpä hyvin seuratessasi häntä, sanoi Sosimov Rasumihinille; —kyllähän näemme, millainen tila on huomenna; tänään ei se ole kovinkaan huono, aamupäivästä lähtien on tapahtunut suuri muutos. Oppia ikä kaikki!
— Tiedätkö, mitä Sosimov kuiskasi lähtiessämme? puheli Rasumihin heidän astuessaan kadulle. — Sanonpa sinulle kaikki kerrallaan, veli hyvä, sillä kaikki he ovat narreja! Sosimov antoi toimekseni puhella kanssasi matkalla ja saattaa sinut myös puhelemaan ja että minä sitten kertoisin kaikki hänelle … hänellä on päähänpisto … hän nimittäin uskoo … sinä olet hullu tai ainakin sangen lähellä sitä. Ajattelehan moista! Ensiksi olet sinä kolme kertaa järkevämpi häntä; toiseksi voit sylkeä kaikelle hänen puheelleen, ellet ole hullu; ja kolmanneksi on tuo lihamöhkäle, jonka erikoisalana todellisuudessa on kirurgia, nyt alkanut tutkia mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, on tämänpäiväinen keskustelu Sametovin kera saattanut hänet täydellisesti uskomaan ettei sinun laitasi ole vallan hyvä.
— Onko Sametov kertonut sinulle kaikki?
— Kyllä, kaikki, ja siinä hän teki hyvin. Nyt minä käsitän kaikki täydelleen, Sametov myös… No, sanalla sanoen, Rodja, … seikka on se … minä olen nyt hieman juovuksissa … mutta eihän siitä haittaa … seikka on se, että tuo ajatus … sinä käsität minut? … että sinä todella sait heidät purasemaan … käsitätkö? Mutta kukaan heistä ei rohjennut lausua sitä ääneensä, koska se sentään olisi ollut liian tyhmää; mutta kun he vihdoin saivat käsiinsä tuon maalarin, silloin särkyi saippuakupla ja koko hullutus haihtui savuna tuuleen. Mutta miksi ovat he myös sellaisia aaseja? Minä hieman rökitin Sametovia siinä tilaisuudessa … mutta se jääköön meidän salaisuudeksemme, veli hyvä; minä pyydän, ettet anna hänen ollenkaan huomata, että asia on sinulla selvillä; hän on arkatuntoinen, olen huomannut. Tuo Ilja Petrovitsh todellisuudessa oli syypää, kaikkeen! hän käytti silloin polisikonttoorissa voimattomuuttasi hyväksensä, mutta hän on myöhemmin hävennyt menettelyään, sen tiedän…
Raskolnikov kuunteli himokkaasti. Rasumihin löpisi kaikki juovuspäissään.
— Minä pyörryin silloin, syystä että siellä oli niin kuuma ja että siellä oli niin inhoittava öljyvärin löyhkä, sanoi Raskolnikov.
— Sitä ei sinun tarvitse selittää! Eipä siinä väri yksin ollut syynä: jo kuukausi sitten aiheutti se aivotulehduksen, sen voi Sosimov todistaa. Mutta siitä ei sinulla voi olla käsitystäkään, miten tuo poika on nolattu! Hän sanoo etten minä ole tuon ihmisen pikkusormenkaan arvonen … hän tarkottaa sinua! Hän on toisinaan, veli hyvä, hyvätunteinen. Mutta tämänpäiväinen opetus Kristallipalatsissa, se oli jotakin erinomaista! Sinä et ehkä tiedä, että saatoit hänet alussa sellaiseen tuskaan, että hän oli vähällä saada halvauksen? Sinähän pakotit hänet melkeinpä uskomaan tuota hullutusta ja sitten ikäänkuin näytit kielesi hänelle: "No, oletko nyt kuullut?" — Se oli oivallista! Hän on nyt aivan nolattu, aivan masennettu! Jumal'auta, se oli erinomaista, aivan oikein heille! Vahinko vain, etten minä ollut mukana. Hän nyt vallan kaihosi sinua. Porfyrius haluaa myös tutustua sinuun.
— Vai niin … hänkin… Mutta miksi ovat he jo luulleet minua hulluksi?
— Niin, näetkö, ei aivan hulluksi. Näyttää siltä kuin olisin jo puhunut liiaksi sinulle, veli hyvä… Sosimov oli nimittäin jo ennen kiinnittänyt huomiotaan siihen, että ainoastaan tämä seikka sinua huvitti; nyt se on selvillä, miksi; nyt, kun tunnemme kaikki seikat … miten kaikki sillä kertaa suututti sinua ja kietoutui sairauteesi… Olen nyt hieman juovuksissa, veli hyvä, mutta hänellä on nyt, piru vieköön, omat ajatuksensa … sanon vain sinulle, että hän on antautunut tutkimaan mielisairauksia. Mutta sinähän voit sylkeä moiselle…
He vaikenivat molemmat hetken ajan.
— Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov, — tahdonpa sanoa sinulle jotakin; olin äsken erään kuolleen, virkamiehen luona, joka äsken kuoli … annoin pois kaikki rahani … ja sitäpaitsi suuteli minua äsken eräs olento, joka, vaikkakin oli tappanut jonkun … sanalla sanoen … näin siellä toisenkin olennon … hänellä oli tulipunanen sulka … sitäpaitsi en enään tiedä, mitä sanon; olen sangen heikko, tue minua nyt … kas, siinähän portaatkin ovat…
— Miten sinun laitasi on? Miten sinä voit? kysyi Rasumihin pelästyneenä.
— Pääni pyörii, mutta ei se ole se; tunnen itseni niin raskasmieliseksi, niin synkkämieliseksi, aivan kuin nainen … se on toden totta! — Kas, mitä se on? Katso, katso!
— Mitä?
— Etkö sinä näe? Huoneessani on tulta, näetkö, raosta…
He olivat viimeisen edellisellä portaalla emännän huoneustossa ja, siitä voi tosiaan nähdä, että Raskolnikovin huoneessa oli tulta.
— Omituista!… Ehkä Nastasja on siellä? huomautti Rasumihin.
— Hän ei ole siellä koskaan tähän aikaan, hän on jo sitäpaitsi kauvan nukkunut; mutta … samapa tuo!… Hyvästi!
— Mikä sinun on? Minä tietysti seuraan sinua, niin menemme kahtesin!…
— Minä kyllä tiedän, että me menemme yhdessä, mutta minä tahtoisin mielelläni pusertaa kättäsi tässä ja lausua sinulle jäähyväiset. No, ojenna minulle kätesi, hyvästi!
— Miten sinun laitasi on, Rodja?
— Ei mitään … tule vain, saat olla todistajana…
He kulkivat portaita ylös ja Rasumihin kummasteli, eikö Sosimov lopultakin voinut olla oikeassa. — "Ah, minä olen vain saattanut hänet puheillani rauhattomaksi!" mutisi hän itsekseen. Äkkiä lähetessään ovea kuulivat he ääniä huoneesta.
— Niin … mitä se mahtaa olla? huudahti Rasumihin.
Raskolnikov oli ensimäisenä oven ääressä, hän tempasi sen sepposen selälleen ja seisoi kuin kiinni kasvanut kynnyksellä.
Äiti ja sisar olivat sohvalla ja olivat odottaneet häntä jo puolitoista tuntia. Mistä se johtuikaan, että hän oli kaikkein vähimmin odottanut heitä, ollenkaan ajattelematta heitä, vaikka hän juuri tänään oli saanut tietää, että he olivat lähteneet matkalle, että he voivat tulla joka hetkenä! Odotellessaan, olivat he kyselleet Nastasjaa. Hän seisoi vielä heidän edessään ja hän oli heille kertonut kaikki, kaikki pienemmätkin yksityisseikat. He pelästyivät tavattomasti saadessaan kuulla, että Raskolnikov oli juossut tiehensä tänään ja Nastasjan kertoessa hänen houreitaan. "Jumala paratkoon, mitä hänestä on mahtanutkaan tulla!" Molemmat itkivät, molempia painoi surun ja huolten taakka tänä puolentoista tunnin odotusaikana.
Ilohuuto tervehti Raskolnikovin tuloa. Molemmat kiiruhtivat häntä vastaan. Mutta hän seisoi kuin elotonna; äkkinäinen kamala muisto iski häneen kuin salaman isku. Hänen kätensä eivät kohonneet syleilyyn. Hänellä ei ollut voimia siihen. Äiti ja sisar painoivat häntä sydäntään vastaan, suutelivat häntä, nauroivat, itkivät… Hän astui askeleen, horjui … ja vaipui tainnoksissa maahan.
Kauhua, huutoja, valitushuutoja, voivottelua!… Rasumihin, joka seisoi kynnyksellä, syöksyi huoneeseen, otti sairaan voimakkaille käsilleen ja laski hänet seuraavana hetkenä sohvalle.
— Ei se merkitse mitään, ei merkitse kerrassaan mitään! huusi hän äidille ja sisarelle. — Se on vain pyörtymys, vain pikkuseikka! Lääkäri sanoi aivan äskettäin, että hän oli paljon parempi, melkeinpä terve! Tuokaa vettä! No, kas nyt hän jo tointuu, hänhän on jo taas tullut tajuihinsa!
Rasumihin tarttui Dunetshkan käteen, mutta niin, että oli miltei kääntää sen sijoiltaan, ja taivutti häntä että hän näkisi, että Raskolnikov jo oli tajuissaan. Äiti ja sisar katselivat kiitollisina Rasumihinia aivan kuin tunnettua; hehän olivat jo kuulleet Nastasjalta, mitä tämä "ketterä, nuori mies", kuten Pulcheria Alexandrovna Raskolnikov samana iltana kutsui häntä luottavasti keskustellessaan Dunjan kera, oli ollut heidän Rodjalleen hänen sairautensa aikana.