— Mikä erityinen?
— Kysymyksenne on laaja. Minä voin erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä kuin tapaisin täällä selkeämmän katseen, enemmän arvostelua, niin sanoakseni, enemmän kunnollisuutta…
— Se on totta, arveli Sosimov.
— Sen sinä valehtelet! Kunnollisuutta puuttuu, kihahti Rasumihin, kunnollisuutta on vaikea saavuttaa, eikä sitä putoa taivaasta. Lähemmä kahteen sataan vuoteen ei meillä ole ollut mitään kunnollisuutta … tosin leijailee aatteita ympärillämme, lausui hän kääntyen Pietari Petrovitshin puoleen, — ja siellä, täällä tapaa vielä tuon lapsellisen toivon tehdä hyvää sekä myös toisinaan hyvässä mielentilassa olevia ihmisiä, vaikkakin tavattomat kunnottomain joukot nousevat pohjalta pinnalle, mutta kunnollisuutta puuttuu silti vieläkin, kunnollisuus on vielä harvinaista!
— Minä en ole samaa mieltä kuin te, ilmotti Pietari Petrovitsh erikoisesti mielihyvissään; — tosin on liiallisuutta, säännöttömyyttä, mutta tutkijan täytyy katsoa ylimalkaan. Jos liiottelee, todistaa se vain suurta innostusta asian hyväksi ja sitä väärää kantaa, millä olomme ovat. Jos tähän asti onkin tapahtunut vähän, onhan aikakin ollut liian pieni. Keinoista minä en puhu; minun henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan, jos niin tahdotte, on jo tehty jotakin; uusia, hyödyllisiä aatteita on levitetty, muutamia uusia, hyödyllisiä teoksia on jo ilmestynyt vastakohdaksi entisille haaveellisille ja romantisille: kirjallisuus on saanut kypsyneemmän, paremman sisällön, monet vahingolliset ennakkoluulot ovat pois raivatut ja tehdyt naurun alasiksi… Sanalla sanoen, me olemme jo eronneet muinaisajasta ja se on minun mielipiteeni mukaan jo jotakin…
— Ulkoa opittu läksy jotta voisi suositella itseään! huudahtiRaskolnikov äkkiä.
— Mitä? kysyi Pietari Petrovitsh, joka ei luullut kuullensa oikein, mutta ei saanut vastausta.
— Aivan oikein, kiiruhti Sosimov lausumaan.
— Eikö totta? puuttui Pietari Petrovitsh puheeseen silmäillen ystävällisesti Sosimoviin. — Te myös luultavasti myönnätte, hän lausui kääntyen Rasumihinin puoleen, nyt jo hieman arvokkaalla ja rauhottavalla äänellä, hänen teki jo mielensä sanoa "nuori mies", —että tieteitten ja taloudellisen oikeuden alalla ainakin vallitsee nykyään edistys eli, kuten sitä nykyään kutsutaan, progressioni…
— Se on yleinen puheenparsi.
— Ei ole, ei ole mikään puheenparsi! Jos minulle sanottiin esim. ennen: "Rakasta lähimmäistäsi!" ja minä mielin seurata tuota käskyä, mikä oli siitä suuresti innoissaan, — revin viittani kahdeksi kappaleeksi jakaakseni sen lähimmäiseni kanssa ja meistä tuli molemmista puolialastomat, kuten venäläisessä sananlaskussa sanotaan: "Joka tavottaa kahta jänistä, ei saa kumpaakaan niistä". Tiede sitä vastoin opettaa: rakasta ennen kaikkea itseäsi, sillä koko maailmassa perustuu kaikki henkilökohtaisiin pyyteisiin. Jos nyt ensi tilassa rakastaa itseään, niin järjestää omat olonsa paraimman mukaan ja jokaisen viitta pysyy ehjänä. Mutta taloudellinen oikeus lisää, että mitä useampia hyvinhoidettuja yksityisoloja eli "ehjiä viittoja", niinsanoakseni maailmassa on, sitä useampia vankkoja perusteita on ja sitä paremmin pidetään huolta yhteisestä hyvästä. Jos siis minä hankin jotakin yksinäni ja pelkästään itselleni, niin hankin siinä samalla jotakin tavalla tai toisella yleiseksi hyväksi ja saan sen aikaan, että lähimäiseni saa hieman suuremman palan yleisestä viitasta eikä yksityishenkilöitten hyväntahtoisuudesta vaan kaikkien liiallisuudesta. Aate on yksinkertainen, mutta sen on, ikävä kyllä, jo pitemmän ajan kuluessa työntäneet syrjään ihannekeinottelut ja haaveet ja kuitenkin on selvää, ettei tarvita suurtakaan teräväpäisyyttä…
— Suokaa anteeksi, mutta minä en ole niin teräväpäinen, keskeytti Rasumihin hänet tylysti, — jättäkäämme siis asia. Minä aloinkin eräästä erikoisesta syystä puhua tästä aineesta, sillä koko tuo puhe, jolla koetetaan saada itseä hyvään valoon, kaikki nuo päättömät puheenparret, joita on saatu lakkaamatta kuulla kolmen viimevuoden kuluessa, ovat minusta jo niin inhottavat, että punastun häpeästä, kun toiset minun läsnäollessani … sitä enemmän kuin minä itse … puhuvat siitä. He luonnollisesti kiiruhtavat loistamaan tiedoillaan, se on anteeksi annettavaa, enkä minä tuomitse heitä siitä. Mutta minulla oli tällä kerralla toinen päämäärä, tahdoin nimittäin tietää kuka te oikeastaan olette; sillä, nähkääs, nykyään on niin monta teollisuusritaria, jotka sillä tekosyyllä, että huolehtivat yleisestä paraasta, omien pyyteittensä tähden turmelevat kaikki, mihin koskevat, niin että koko asia mene piloille. No, nyt tämä voinee riittää!
— Herrani, alkoi Lushin kohottaen rintaansa, — oliko teidän aikomuksenne ehkä tällä katalalla tavalla väittää, että myös minä…
— Ah, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi … miten minä voinkaan!…Mutta nyt riittäköön! keskeytti Rasumihin heti ja kääntyi suoraanSosimovin puoleen jatkaakseen hänen kanssaan edellistä keskusteluaan.
Pietari Petrovitsh oli kyllin järkevä tyytymään Rasumihinin selitykseen.Muuten hän päätti jäädä tänne enää vain pariksi minuutiksi.
— Minä toivon, että nyt alkanut tuttavuutemme, lausui hän kääntyen Raskolnikovin puoleen, — teidän tuntemanne asianhaaran johdosta yhä vakaantuisi teidän parannuttuanne… Mutta ennen kaikkea toivon teille jälleen…
Raskolnikov ei edes kääntänyt päätään hänen puoleensa.
— Murhaaja oli luultavasti eräs heistä, jotka panttasivat tavaroitaan vanhukselle, sanoi Sosimov.
— Aivan varmaan joku heistä! varmisti Rasumihin. — Porfyrius ei luonnollisestikaan ilmaissut ajatuksiaan, mutta hän jatkaa heidän kuulustamistaan, joilla on pantteja vanhuksella.
— Niiden, joilla on pantteja vanhuksella? kysyi Raskolnikov ääneensä.
— Niin, mutta miksi kysyt sitä?
— Muuten vaan.
— Mutta miten hän saa selvän heistä? kysyi Sosimov.
— Muutamista on hän saanut selvän Kochin avulla; toisten nimet olivat merkityt tavaroita ympäröiviin kääreisiin, muutamat tulivat myös itsestään kuullessaan…
— No, mutta kyllä hän on mahtanut olla tavaton ja viekas veijari! Mikä julkeus, mikä päättäväisyys!
— Ei sentään ihan, siinähän se juuri on! keskeytti Rasumihin hänet. — Juuri tuo ajatus johtaa teidät kaikki väärälle uralle. Minä väitän että hän ei ole tavaton eikä viekaskaan ja se oli varmastikin hänen ensi rikoksensa! Jos otaksut hänen olleen viekkaasti harkitsevan ja tottuneen lurjuksen, on asia epätodenmukainen. Mutta jos otaksut hänen olleen kokemattoman, seuraa siitä, että ainoastaan sattuma voi hänet pelastaa, ja eikö hänen ole kiittäminen pelkkää sattumaa! Hän ei ehkä voinut edeltäpäin huomata niitä esteitä, joita hän kohtasi! Ja miten toimitti hän asian? Otti muutamia kymmenen, kahdenkymmenen ruplan arvoisia esineitä, täytti niillä taskunsa, penkoi rääsyjä vanhuksen matka-arkussa — ja ylimmästä piirongin laatikosta löydettiin puolitoista tuhatta ruplaa puhdasta rahaa, arvopapereja tavattomasti! Hän ei ole ymmärtänyt ryöstää vaan ainoastaan murhata! Hän on vasta-alkaja, sanon sinulle, se oli hänen ensi yrityksensä, hän oli hämmästynyt ja häntä ei pelastanut harkinta vaan sattuma!
— Tuntuu siltä kuin puhuisitte tuosta äsken tapahtuneesta virkamiehen lesken murhasta, sanoi Pietari Petrovitsh kääntyen Sosimovin puoleen. Hän oli jo noussut, mutta tahtoi vielä sanoa joitakin järkeviä sanoja ennen lähtöään. Hän nähtävästi uneksi tekevänsä hyvän vaikutuksen ja luopui vähitellen varovaisuudestaan.
— Niin, oletteko kuullut puhuttavan siitä?
— Luonnollisesti, yhteydessä…
— Tunnetteko yksityiskohdat?
— Sitä en voi sanoa: siinä on toinen seikka, toinen kysymys, niin sanoakseni, joka kiinnittää mieltäni. Ryhtymättä laajemmin esittämään sitä, että rikosten lukumäärä on viitenä viime vuotena lisääntynyt alempien luokkien keskuudessa, lukuunottamatta kaikkialla tapahtuvia ja lakkaamatta tehtyjä ryöväyksiä ja murhapolttoja, tuntuu minusta sangen omituiselta, että rikokset samaten lisääntyvät korkeampien luokkien parissa samassa määrässä. Siellä, kerrotaan, on joku entinen ylioppilas ryövännyt postin avonaisella maantiellä; toisaalla ovat taas henkilöt, jotka luetaan parempaan luokkaan kuuluviksi, valmistaneet vääriä setelejä; Moskovassa vangitaan kokonainen seurue, joka teki vääriä rahannosto-osotteita valtion obligatsioneihin, ja maailmanhistorian suurimpain rikollisten joukossa on eräs opettaja; ulkomailla murhataan meidän lähetystömme sihteeri jostakin tuntemattomasta syystä… Ja jos nyt tämän pantinottajattaren murhaaja olisi jokin paremman säädyn ihminen — sillä ei talonpojilla ole mitään kultaesineitä pantattavina — miten on silloin selitettävissä se siveellisyyden turmeltuminen, mikä vallitsee yhteiskuntamme sivistyneessä osassa?
— Viime aikoina on tapahtunut niin monta taloudellista kumousta… huomautti Sosimov.
— Toivotte selitystä? keskeytti Rasumihin hänet — siinähän esimerkiksi esiintyy hyvin tuo syvälle juurtunut kunnottomuus, joka voi selittää paljon.
— Mitä sillä tarkotatte?
— Mitä vastasi esimerkiksi tuo Moskovan opettaja, kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli väärentänyt rahannosto-osotteita? "Kaikki rikastuvat jollakin lailla ja siksi tahdoin minäkin pian päästä rikkaaksi". Sanajärjestystä en muista, vaan ajatus, että hän tahtoi päästä pian rikkaaksi ja ilman mitään vaivaa, on oikea. Me olemme tottuneet siihen, että kaikki tuodaan aivan valmiina eteemme, että meitä kuletetaan talutusnuorassa, että meille puretetaan kaikki valmiiksi, niin että meidän vain tarvitsee nielasta se alas. No, ja kun suuri hetki silloin lyö, silloin osottautuu, mihin kukin kykenee, tai pikemmin, mihin ei kykene…
— Niin, mutta mitä siveydellä sitten tehdään? Entä laeilla?…
— Aivan niin, mitä te sitten epäilette? lyöttäytyi Raskolnikov äkkiä keskusteluun osalliseksi, — sehän on vallan sopusoinnussa teorianne kanssa!
— Miten, teoriani kanssa?
— Tietysti, jos vedätte viimeiset johtopäätteet äskeisestä saarnastanne, seuraa siitä, että ihmisiä saa tappaa…
— Mutta, minä pyydän!… Lausui Lushin.
— Ei, sellainen ei ajatus ollut, lausui Sosimov. Raskolnikov makasi siinä kalpeana ja vapisevin huulin; hän hengitti raskaasti.
— Kaikella on rajansa, lausui Lushin ylpeästi, — taloudellista oikeutta ei voi kutsua murhakehotukseksi, jos otaksun…
— Mutta sanokaa nyt minulle, onko se totta, keskeytti Raskolnikov hänet uudelleen vihasta vapisevalla äänellä, josta saattoi huomata, että hän tunsi iloa voidessaan loukata, — onko se totta, että sanoitte morsiollenne sinä päivänä, jolloin saitte hänen myöntymyksensä, että te tunsitte suurta iloa sen johdosta kun hän oli kerjäläinen, sillä olihan edullisempaa nostaa puolisonsa kurjuudesta voidakseen sittemmin hallita ja komentaa häntä mielin määrin … ja voidakseen aina mainita, että te olette tehnyt pelkästään hyvää?…
— Herrani, lausui Lushin suuttuneena ja loukkaantuneena, — miten voidaan siten väärentää sanojani? Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy sanoa teille, ettei moisilla huhuilla, jotka ovat tunkeutuneet korviinne tai oikeammin, jotka tarkotuksella on ladeltu teille, ole syyn varjoakaan ja minä epäilen … sanalla sanoen . .. tästä syytöksestä … äitiänne!… Hän tuntui minusta sitä paitsi, en tahdo kajota hänen muihin oivallisiin ominaisuuksiinsa, hieman haltioihinsa joutuneelta ja romanimaiselta. Siitä huolimatta olin tuhannen virstan päässä moisesta edellytyksestä, että hän voisi siinä määrin vääristellä tai käsittää väärin ja selittää sanojani… ja vihdoinkin … vihdoinkin…
— Ja tiedättekö mitä? huudahti Raskolnikov kohottautuen sohvallaan ja tuijottaen Lushiniin läpitunkevin, salamoivin silmin, — tiedättekö mitä?
— En, mitä? Lushin odotti loukkaantunut ja kehottava ihme kasvoillaan.Vaitioloa kesti jokusen sekunnin.
— Niin, asian laita on sellainen! Jos te vielä kerrankaan … sanotte sanaakaan äidistäni, niin lennätte pää edellä portaita alas!
— Mikä sinun on? huudahti Rasumihin.
— Vai niin, onko asian laita sellainen? Lushin kalpeni ja puri huultansa. — Kuulkaa herrani, alkoi hän painolla, samalla hilliten itseään, mutta kuitenkin oli hänen vaikeata hengittää vihansa vuoksi, — ja heti sisään astuessani aavistin teidän olevan vihamielisen minulle, mutta jäin tänne kuitenkin tullakseni vielä paremmin vakuutetuksi siitä. Minä voisin antaa anteeksi sairaalle ja sukulaiselle paljon, mutta nyt … en … teille … koskaan…
— Minä en ole sairas! huusi Raskolnikov.
— Sen pahempi…
— Menkää helvettiin!
Lushin läksi lopettamatta puhettaan; hän tunkeusi pois taas tuolien ja pöytien välitse. Raskolnikov nousi tehdäkseen tilaa hänelle. Katsomatta kehenkään, jopa nyökkäämättä Sosimovillekaan, joka jo kauvan sitten oli antanut hänelle merkin että jättäisi sairaan rauhaan, meni Lushin pitäen varovasti hattuaan edessään ja kumartuen ovessa, ettei iskisi päätään seinään. Siitä tavastakin, millä hän kumarsi selkäänsä saattoi päättää, että hän läksi sieltä tavattoman loukkaantuneena.
— Mutta miten sinä voit, miten sinä voit menetellä tuolla lailla… sanoi suuttunut Rasumihin päätään puistellen.
— Jättäkää minut, jättäkää minut kaikki! huusi Raskolnikovraivostuneena. — Ettekö te aijo lähteä pois ollenkaan, te kiusanhenget!Minä en pelkää teitä! Nyt en pelkää ketään, ketään! Menkää tiehenne!Tahdon olla yksinäni, yksinäni, yksinäni!
— Tule! sanoi Sosimov antaen merkin Rasumihinille.
— Voiko hänet, herra paratkoon, jättää moiseen tilaan?
— Tule! toisti Sosimov itsepäisesti, lähtien pois.
Rasumihin mietti ja kiirehti hänen jälkeensä.
— Olisi voinut seurata jotakin vielä pahempaa, ellemme olisi totelleet häntä, sanoi Sosimov portaissa. — Häntä ei saa nyt saattaa suutuksiin…
— Miten hänen laitansa on?
— Parasta olisi saada johdetuksi hänen ajatuksensa uudelle, virkistävälle uralle! Ennen oli hän jotenkin voimissaan… Tiedätkö, että jokin painaa häntä, eikä jätä häntä rauhaan… Minä pelkään sen vuoksi!
— Lieköhän se tuo herra, joka keskustelusta päättäen aikoo naida hänen sisarensa? Rodja sai samaa asiaa käsittelevän kirjeen juuri ennen sairastumistaan…
— Paljon mahdollista! piru toi hänen sopimattomaan aikaan; ehkä on hän turmellut kaikki taas. Mutta oletko huomannut, että kaikki oli hänestä saman tekevää, ettei hän välitä mistään lukuun ottamatta erästä seikkaa, joka saattaa hänet suunniltaan … tuo murha…
— Kyllä, kyllä! myönsi Rasumihin, — sen olen kyllä huomannut! Se kiinnittää suuresti hänen mieltään ja tuntuupa melkein siltä kuin hän pelkäisi. Se johtuu siitä, että häntä pelotettiin sillä poliisikonttoorissa juuri sinä päivänä, jolloin hän sairastui, menipä hän tainoksiinkin.
— Kerrohan tuo minulle seikkaperäisemmin illalla ja minä ilmotan sinulle myöhemmin jotakin. Hän kiinnittää suuresti mieltäni! Puolen tunnin päästä käyn häntä katsomassa uudelleen… Tulehdusta ei meidän tarvitse pelätä…
— Kiitos! Minä odotan sen aikaa Pashenkan luona ja annan Nastasjan pitää häntä silmällä.
Jäätyään yksin katsoi Raskolnikov kärsimättömästi ja suruisastiNastasjaan; hän viivytteli vielä poistumista.
— Tahdotko nyt juoda teetä? kysyi hän.
— Myöhemmin! Tahdon nukkua! Jätä minut rauhaan…
Hän kääntyi äkkiä seinään päin; Nastasja jätti hänet.
Tuskin oli Nastasja lähtenyt, ennenkuin hän nousi, pani oven säppiin ja avasi nyytin, minkä Rasumihin oli tuonut tullessaan ja avattuaan sulkenut sen uudelleen, sekä alkoi pukeutua. Hän näytti, omituista kyllä, tulleen vallan levolliseksi; hänessä ei voinut huomata mitään jälkeäkään pyörtymisestä tai siitä kamalasta pelosta, mikä häntä oli viime aikoina vaivannut. Hän tunsi ensi hetkenä äkkinäistä, omituista levollisuutta. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset ja ripeät, jokin päämäärä näkyi elähyttävän häntä. "Jo tänään, tänään!" kuiskasi hän. Hän ymmärsi kuitenkin olevansa vielä heikko, mutta voimakas tahdon ponnistus, joka oli saattanut hänet jotenkin levolliseksi ja synnyttänyt omituisen ajatuksen, antoi hänelle voimia ja itsetietoisuutta; hän toivoi voivansa kulkea kaatumatta kadulla. Puettuaan ylleen uudet vaatteensa, katseli hän rahojaan, jotka olivat pöydällä, ajatteli ja pisti ne taskuunsa. Hän otti myös kuparilantit, mitkä Rasumihin oli jättänyt. Sitten veti hän hiljaa pois säpin, läksi portaita alas ja katseli keittiöön, jonka ovi oli sepposen selällään; Nastasjan selkä oli häneen käännettynä, jonka vuoksi hän ei huomannut mitään. Kuka olisi voinut aavistaa, että hän läksi tiehensä? Minutin kuluttua oli hän jo kadulla.
Kello oli kahdeksan, aurinko laski. Nyt oli yhtä vilposta kuin ennenkin; kuitenkin imi hän himokkaasti sisäänsä löyhkäävää, tomusta kaupunki-ilmaa. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän; hänen kuumeisissa silmissään saattoi havaita hurjan päättäväisyyden salamoivan, samaten hänen kuoppaisilla, kalpeilla, keltaisilla kasvoillaan. Hän ei tiennyt, eikä ajatellutkaan, minne mennä; hän tiesi vain; "Kaiken tämän on loputtava jo tänään, kerralla, sekä ettei kotiin ole palattava ennen, sillä minä en tahdo elää kauvemmin tällä lailla." Mikä loppu? Minkä oli loputtava? — Siitä ei hänellä ollut käsitystä, eikä hänen edes tehnyt mielensä ajatellakaan sitä. Hän karkotti nämä ajatukset, jotka kiusasivat häntä. Hän ainoastaan tunsi, että kaiken oli muututtava toisenlaiseksi. "Sillä tai sillä lailla, miten tahansa!" toisti hän epätoivoisesti itsepäisen päättäväisenä.
Tapansa mukaan suuntasi hän kulkunsa heinätorille päin. Ennen sinne tuloaan kohtasi hän nuoren, mustakiharaisen posetivin soittajan, joka väänsi tunteellista romanssia jonkun puodin edustalla. Hän säesti erästä viisitoistiasta tyttöä, joka seisoi hänen vieressään jalkakäytävällä ja joka oli puettuna krinoliiniin, mantiljiin, käsineisiin ja tulipunaisella höyhenellä koristettuun olkihattuun — kaikki vanhaa ja kulunutta — hän lauloi romanssia vapisevalla, jotenkin miellyttävällä äänellä toivoen saavansa puodista kahden kopekan lantin. Raskolnikov pysähtyi kuulijain ääreen, kuunteli, otti taskustaan viisikopekkasen ja pisti sen tytön käteen. Tämä keskeytti äkkiä korkeimmassa ja tunteellisimmassa paikassa, huudahti hän kimakasti "riittää" seuralaiselleen, jonka jälkeen molemmat läksivät seuraavan puodin edustalle.
— Pidättekö paljon katulaulusta? lausui Raskolnikov kääntyen äkkiä mittaisensa nuoren miehen puoleen, joka seisoi hänen vieressään ja näytti tyhjäntoimittajalta. Tämä tuijotti hämmästyneenä häneen. —Minä pidän siitä paljon, jatkoi Raskolnikov, mutta sellainen ilme kasvoillaan kuin ei nyt olisi kysymyksessäkään katulaulu; — minä kuuntelen sangen mielelläni posetivin säestämää laulua pimeänä ja sumuisena syysiltana, mutta sumua täytyy ehdottomasti olla ja ohikulkijain tulee näyttää kalpean vihreiltä ja sairaloisilta; tai mikä on vielä parempi, jos pyryttää, nuoskeata lunta, hiljaa ja suoraan alas ja ilma on tyyni, ymmärrättekö? Ja jos silloin näkee katulyhtyjen tuikkivan…
— En tiedä … suokaa anteeksi… mutisi herra, joka oli pelästynyt kysymyksen ja Raskolnikovin harvinaisen ulkomuodon vuoksi; hän läksikin toiselle puolelle katua.
Raskolnikov läksi suoraan eteenpäin ja tuli heinätorin kulmaan, missä rihkamakauppias oli seissyt vaimoineen puhumassa Lisavjetan kera; mutta nyt he eivät olleet siinä. Tunnettuaan paikan hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja kääntyi erään nuoren pojan puoleen, joka nojasi viljakaupan ovea vastaan ja haukotteli.
— Vieläkö tuo porvari tekee kauppaa tuolla nurkassa eukkoineen?
— Kaikki siellä kauppaa tekevät, vastasi poika katsellen Raskolnikovia korkeudestaan.
— Mikä hänen nimensä on?
— Sillä nimellä nimitetään, mikä hänelle ristittiin.
— Sinä näytät olevan Saraiskista! Mistä kuvernementista tosiaan olet?
Poika katseli Raskolnikovia vielä kerran.
— Meillä, arvoisa herra, ei ole mitään kuvernementteja, vaan piirejä; ja minun veljeni teki aina kaikki matkat, mutta minä istuin aina kotona ja siksi en tiedä mitään. Pyydän kohteliaimmin anteeksi, teidän korkeutenne.
— Onko tuolla ylhäällä ravintola?
— Kyllä, kyllä siellä on ravintola ja myös biljardi; ja prinsessoja on siellä myöskin…
Raskolnikov kulki edelleen torin poikki. Siellä oli eräässä kulmassa sankka väkijoukko, pelkkiä talonpoikia. Hän tunkeutui heidän lomitsensa ja katseli heitä kaikkia. Kaikkein mieluimmin olisi hän antautunut juttusiin heidän kanssaan. Mutta talonpojat eivät kiinnittäneet huomiotaan häneen. Hän pysähtyi, mietti ja läksi sitten oikealle, V——n prospektille vievää jalkakäytävää myöten. Kuljettuaan torin poikki, tuli hän eräälle kadulle.
Hän oli ennen ollut tällä kadulla, joka tekee polvekkeen ja johtaa torilta puistokadulle. Viime aikoina oli hän tuntenut jonkinlaista vetoakin tähän seutuun, kun vain mielensä oli apea, jotta se tulisi vieläkin alakuloisemmaksi. Mutta nyt tuli hän sinne tarkoituksetta. Siinä on suuri talo, täynnä olut- ja viinatarjoiluja; lakkaamatta juoksi siellä lähistössä asuvia naisia, sisään ja ulos, paljaspäisinä ja viitoitta. Parissa kolmessa paikassa tunkeusivat he ryhmiksi jalkakäytävällä, etenkin kellarikerroksen huoneustoihin viepien sisäänkäytävien edustalle; kellarikerroksessa oli kaksi porrasta alas aivan ominaisia ilopaikkoja. Eräässä sellaisessa oli tällä hetkellä tavaton melu, joka kuului kauvas kadulle; siellä soitettiin kitaraa, laulettiin lauluja ja pidettiin iloa. Sisäänkäytävän edustalla tunkeili suurempi joukko naisia, joista muutamat istuivat portailla, toiset jalkakäytävällä, toiset taas seisoivat ja puhelivat keskenään. Lähellä kadulla hoiperteli juopunut sotilas sytytetty paperossi hampaissa; näytti siltä kuin olisi hänellä ollut aikomus mennä jonnekkin, mutta oli unohtanut, minne. Eräs rääsyläinen sorvaili toista saman tapasta ja eräs tajuton juopporatti vierittelihe loassa. Raskolnikov pysähtyi erään naisryhmän eteen. Nämä puhuivat kähein äänin. Kaikki olivat paljaspäisiä, muutamat yli neljänkymmenen, toiset ainoastaan noin seitsemäntoista vuotiaat, melkein kaikilla oli heillä siniset iskujen jäljet silmien ympärillä.
Tämä laulaminen, tämä helvetin melu huvitti häntä… Naurun ja melun keskeltä kuului, miten jotkut hyppivät ympäriinsä ja löivät kitaran soitolle tahtia anturoineen, samaten hurjaan tanssimusiikkiin, jota laulettiin väärin äänin. Hän kuunteli innokkaasti, synkästi ja miettivästi seistessään siinä sisäänkäytävän ääressä ja kumartuessaan uteliaasti alas nähdäkseen etehisen. Raskolnikovin teki mieli kuulla, mitä siellä alhaalla laulettiin ikäänkuin kiinnittäisi se nyt häntä erikoisesti.
"Jospa minäkin menisin sisään?" ajatteli hän. "He nauravat, syystä että ovat juovuksissa. Entä, jospa minäkin laittaisin itseni humalaan?"
— Ettekö tahdo astua sisään, rakas herra? kysyi eräs nainen äänellä, joka vielä soi jotenkin hyvin. Hän oli vielä nuori, eikä vallan niin vastenmielinen kuin muut.
— Kas vain, miten miellyttävä! vastasi hän katsellen tyttöä.
Tyttö hymyili, kohteliaisuus miellytti häntä suuresti.
— Tehän olette itsekin sangen kaunis, sanoi hän.
— Mutta miten huonolta te näytättekään! huomautti joku toinen bassoäänellä. — Ihan kuin tulisitte sairaalasta.
— Kas vain, pelkkiä kenraalin tyttäriä, mutta kaikki pystynenäisiä! lausui toinen puolijuopunut mies, joka oli lähestynyt; hänen vaatteensa oli joku repinyt, hän nauroi viekkaasti. — Täällä vallitsee ilo!
— Lähde tiehesi täältä!
— Lähden kyllä, hempukkani! Ja hän hoiperteli sisään.
Raskolnikov läksi poispäin.
— Kuulkaa, herrani! huusi tyttö hänelle.
— Mitä?
Tyttö joutui hämilleen.
— Rakas herrani, aina tahtoisin iloiten kuluttaa hetkiäni teidän seurassanne, mutta nyt olen niin hämilläni teidän läsnäollessanne. Lahjoittakaa minulle, kavaljeeri rakas, kuusi kopekkaa naukkua varten!
Raskolnikov kaivoi taskustaan kolme viisikopekkasta, antaen ne hänelle.
— Kas, miten hyvä herra!
— Mikä sinun nimesi on?
— Kysykää vain Duklidaa.
— Mitenkä voit tuolla lailla käyttäytyä, huomautti äkkiä eräs joukosta puistaen päätään Duklidalle. — Enpä voi käsittää, miten voit tuolla lailla kerjätä! Minä luulisin vaipuvani maahan häpeästä.
Raskolnikov katseli uteliaasti puhujaa. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha nainen; hänen kasvoissaan oli sinisiä pilkkuja ja ylähuuli oli turvonnut. Hän puhui levollisesti ja vakavasti.
— Mistähän olen lukenut, ajatteli Raskolnikov kulkiessaan eteenpäin, — mistähän olen lukenut, että kuolemaantuomittu ajattelee tai sanoo tuntia ennen teloitusta, että jos hän olisi jollakin kallionkielekkeellä, korkealla, missä olisi tilaa vain yhden ihmisen seistä … ja kaikkialla ympärillä kuiluja, vettä, ikuinen pimeys … jos hänen täytyisi viettää koko elämänsä, niin, tuhat vuotta moisessa paikassa, niin pitäisi hän kuitenkin parempana elämisen kuin kuolemisen, ja juuri siinä paikassa! Ainoastaan elää, elää, elää! Miten sehän on vain syrjäseikka, ainoastaan elää!… Mikä totuus! Jumalani, mikä totuus! Ihminen on kuitenkin suuri lurjus! Ja etenkin on se lurjus, joka toista kutsuu sellaiseksi, lisäsi hän hetken kuluttua.
Hän läksi toiselle kadulle: "Haa, Kristallipalatsi! Hetki sitten puhui Rasumihin Kristallipalatsista. Mutta, mitä minun mieleni tekikään? Niin, lukea!… Sosimov kertoi lukeneensa sanomalehdistä…"
— Onko mitään sanomalehtiä? kysyi hän astuessaan sisään erääseen tilavaan ja siivoon ravintolaan jossa oli useita, jotenkin ihmisistä tyhjiä, huoneita. Pari kolme vierasta joi teetä, eräässä taaemmassa huoneessa oli noin neljän henkilön muodostama ryhmä juomassa samppanjaa. Raskolnikov luuli näkevänsä Sametovin heidän parissaan, kuitenkaan ei hän voinut tuntea tarkasti pitkän välimatkan vuoksi.
— Saman tekevää! ajatteli hän.
— Viinaako haluatte? kysyi tarjoilija.
— Anna teetä. Ja tuo minulle sanomalehtiä, vanhoja … noin viisipäiväsiä — numerojärjestyksessä, niin saat juomarahaa.
— Kuten käskette! Tässä on päivän lehti. Ette siis tahdo mitään muuta?…
Raskolnikov sai teen ja vanhoja lehtiä. Hän paneutui mukavaan asentoon ja alkoi etsiä. Päästyään vihdoin huvien ja nähtävyyksien ohi, tuli hän päivän tapahtumiin. "Pudonnut portaista alas … palanut juopuneessa tilassa … tulipalo Peskissä … tulipalo Pietarin puolella … vielä tulipalo siellä … taas tulipalo samassa paikassa … sitten tuli taas ilmoituksia yleisistä huveista … oh, kas siinä!"
Vihdoin oli hän löytänyt mitä etsi, ja alkoi lukea; kirjaimet tanssivat hänen silmissään, mutta hän luki kuitenkin koko uutisen ja etsi nopeasti tarkempaa selontekoa seuraavista numeroista. Hänen kätensä vapisivat jäykistyttävästä kärsimättömyydestä hänen kääntäessään lehteä. Äkkiä istuutui joku pöydän ääreen. Hän kohotti päätään — se oli Sametov, sama Sametov, jolla oli sormuksia, ketjuja, musta, kiehkurainen ja pomadoittu tukka, aistikas liivi, hieman kulunut takki ja likanen kaulus. Hän oli jotenkin ilonen, ainakin hän nauroi ilosesti ja hyväntahtosesti. Hänen kasvonsa olivat hieman samppanjan punottamat.
— Mitä! Te täällä? alkoi hän hämmästyneenä ja äänellä, joka edellytti puhuteltavan olevan vanhan tutun, — viimeksi eilen sanoi Rasumihin, ettette vielä ollut tullut tajuihinne. Sepä kummallista! Minä olin luonanne…
Raskolnikov oli odottanut hänen tulevan. Hän laski sanomalehdet kädestään ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen huulillaan leikki pilkallinen hymy ja hänen vastauksissaan oli hieman kärsimättömyyttä.
— Tiedän kyllä, että olette käynyt luonani, lausui hän, — sain kuulla sen. Te etsitte sukkaani… Mutta tiedättekö, että Rasumihin on vallan ihastunut teihin? Tehän olitte myös hänen kanssaan tuon Lavise Ivanovnan luona … tiedätte kai, kenen puolta te piditte, iskiessänne silmää luutnantti Ruudille, vaikkei hän sitä heti käsittänyt; muistatteko sitä? Hän ei siitä vain käsittänyt mitään … asiahan on aivan selvä … vai miten?
— Kas vain, mikä riidanrakentaja hän on!
— Ruutiko?
— Ei, vaan teidän ystävänne Rasumihin…
— Mutta kyllä teidän on hyvä elää, herra Sametov; ilmanen pääsy mitä arvokkaimpiin paikkoihin! Kuka se oli, joka uitti teidät samppanjassa?
— Niin, kyllä me joimme pullollisen yhteensä … miksikä sitä kieltäisin … uitti samppanjassa!
— Palkkanne joitte … eikö totta? kaikkea käytätte te hyväksenne! Raskolnikov nauroi. — Ei merkitse mitään, poika hyvä, ei tee mitään! lisäsi hän taputtaen Sametovia olkapäälle: — Enhän tarkota mitään pahaa, vain leikillä, kaikessa ystävyydessä, kuten tuo maalari sano Mitkaa löylyttäessään … tuossa vanhuksen jutussa.
— Mitä tiedätte siitä?
— Tiedän siitä ehkä enemmän kuin te!
— Te olette niin kummallinen… Te ette varmastikaan ole vielä terve?Teidän ei olisi tullut lähteä vuoteesta jo näin varahin!
— Tunnun siis teistä kummalliselta?
— Niin. Mitä te luette … sanomalehtiä?
— Niin, sanomalehtiä.
— Onko niissä monestakin tulipalosta?
— Ei, tulipalot eivät kiinnitä minun mieltäni. Hän heitti Sametoviin sangen omituisen silmäyksen, ja pilkallinen hymy väikkyi taas hänen huulillaan. — Ei, en minä lukenut tulipaloista, jatkoi hän iskien silmää Sametoville. — Mutta tunnusta vain, poika hyvä, että sinä sangen mielelläsi tahtoisit tietää, mistä minä juuri luin?
— Eipä mieleni niinkään tehnyt; suotta aikojaan vain kysyin sillä lailla. Eikö sitten saa kysyä? Miksi te aina tahdotte…
— Kuulkaahan, tehän olette sivistynyt mies, joka tuntee kirjallisuuden … vai miten?
— Olen käynyt kimnaasia kuudennelle luokalle, vastasi Sametov arvokkaasti.
— Kuudennelle saakka!… Ah, sinä kyykkyniskanen varpuseni sormuksellisine sorminesi … rikas mies! Oi sentään, miten te olette sievä, pieni poikanen! Raskolnikov nauroi hänelle vasten naamaa hermostunutta nauruaan. Toinen vetäysi takasin, ei sentään loukkaantuneena, mutta kuitenkin sangen kummastuneena.
Ah, miten kummallinen!… huomautti Sametov vakavasti. — Minusta tuntuu siltä kuin te yhä vain hourailisitte.
— Minäkö hourailen? Sen sinä valehtelet, pieni varpuseni!… Olen siis teistä kummallinen? Niin, mutta kuitenkin kiinnitän teidän mieltänne, vai miten?
— Kyllä.
— Tahdotte kai nyt sangen mielellänne tietää, mitä äsken luin ja mitä äsken etsiskelin, katsokaa, miten useita numeroita käskin tuomaan! Eikö se ole epäiltävää?
— Mutta, sanokaa…
— Onko korvanne höröllään?
— Mitä taas tarkotatte sillä?
— Sen sanon teille myöhemmin, mutta nyt, rakkahani, tahdon teidän kanssanne … ei, vielä paremmin: myönnän teille… Ei, ei sekään ole oikea ilmoitusmuoto: tahdon tehdä tunnustuksen ja teidän on kuulusteltava minua! Täten siis teen sen tunnustuksen, että minä luin, että mieltäni kiinnitti, että minä… Raskolnikov keskeytti ja sulki silmänsä… — Tulin siis tänne saadakseni tiedon vanhan lesken murhasta!… lisäsi hän vihdoin melkein kuiskaten ja lähentäen kasvojaan Sametoviin päin. Tämä tuijotti häneen liikkumattomana ja vetämättä kasvojaan poispäin. Sametov muisti myöhemmin, että he sen jälkeen olivat kumpikin valjenneet kokonaisen minuutin ajan ja kumpikin tuijottaneet toisiinsa.
— No, mitä siitä sitten, jos te luittekin siitä? huudahti hän äkkiä närkästyneesti ja kärsimättömästi; mitä se minulle kuuluu! Mitä siitä sitten?
— Se on sama vanha juttu? jatkoi Raskolnikov kuiskaten ja kiinnittämättä huomiota Sametovin huudahdukseen, — sama vanha nainen, josta minun poliisikonttorissa ollessani puhuttiin sillä kerralla, muistatte hyvin, jolloin menin tainnoksiin. Mitä, joko nyt käsitätte?
— En, mitä sillä tarkotatte? Mitä minun pitänee käsittää? lausuiSametov rauhattomana.
Raskolnikovin liikkumattomat ja vakavat kasvot muuttuivat silmänräpäyksessä ja hän puhkesi taas kuten äskenkin samaan hermostuneeseen nauruun; aivan kuin ei hän enää olisi voinut pidättää sitä. Tällöin muistui hänen mieleensä heti ja tavattoman selvästi se hetki, jolloin hän joku aika sitten seisoi kirves kädessä erään oven takana; hän muisti, miten säppi rämisi, miten oven toisella puolella häärittiin ja torailtiin ja miten hänen äkkiä teki mielensä huutaa heille, solvaista heitä ja näyttää heille kielensä, laskea leikkiä heille ja nauraa, nauraa, nauraa!…
— Joko on teidän päässänne vikaa tai… sanoi Sametov ja pysähtyi ikäänkuin ajatuksen lyömänä, joka äkkiä johtui hänen mieleensä.
— No, "tai"? No, mitä arvelette? Sanokaa vain!
— Ei mitään!… vastasi Sametov harmistuneesti. — Se oli vain päähänpisto!
Molemmat vaikenivat. Äkkinäisen naurunpuuskan jälkeen oli Raskolnikov muuttunut synkäksi ja miettiväksi. Hän nojasi pöytää vastaan ja tuki päätään käsillään. Näytti siltä kuin olisi hän tykkänään unohtanut Sametovin. Vaitioloa kesti jotenkin kauvan.
— Miksi ette juo teetänne … se kylmenee? sanoi Sametov.
— Mitä teetä?… Tietysti… Raskolnikov ryyppäsi kerran, pisti palan leipää suuhunsa ja katsellessaan Sametovia näytti hän äkkiä muistavan kaikki ja heräävän uudelleen; hänen kasvoilleen levisi tuo äsköinen sama pilkallinen ilme. Hän jatkoi teensä juontia.
— Nykyään tapahtuu paljon konnantöitä, sanoi Sametov. — Aivan äskettäin luin eräästä Moskovan lehdestä, että siellä oli vangittu kokonainen vääränrahan tekijäin liitto. Se oli koko seura; se väärensi rahannostolippuja.
— Mitä, sehän tapahtui jo kauvan sitten! Minä luin siitä jo kuukausi sitte, lausui Raskolnikov levollisesti. — Teidän mielipiteenne mukaan ovat he siis konnia? lisäsi hän nauraen.
— Luonnollisesti, mitä muuta?
— Ah, … lapsia he ovat, alottelijoita vaan ei konnia! Puolisen sataa henkilöä yhtyy moista tarkoitusperää varten! Onko se järkevää? Kolmessa olisi jo ollut liikaa ja heidänkin olisi täytynyt luottaa toisiinsa yhtä varmasti kuin kukin luotti itseensä. Eihän muuta tarvittu kuin että joku juovuspäissään piti hieman liian suurta suuta ja kaikki meni päin helvettiä! Harjottelijoita he olivat! Ottavat epäluotettavaa väkeä levittämään väärennettyjä maksuosotuksia! Uskovat niin tärkeän tehtävän ensimäiselle vastaan tulijalle! Ja otaksukaamme, että onni olisi suosinut noita pässinpäitä; otaksukaamme, että kukin heistä olisi sillä lailla hankkinut itselleen miljoonan, entä sitten?… Koko heidän jälellä oleva elämänsä? Miltä tuntuu olla koko elämänsä läpeensä riippuvainen toisesta? Viisaampaa olisi heti mennä hirttäytymään! Eräs heistä saa jostakin konttoorista viisituhatta — ja alkaa vavista. Neljätuhatta hän laskee, mutta pistää viidennen laskemattomana taskuunsa päästäkseen vain pois sieltä niin pian kuin mahdollista. Luonnollisesti herätti sellainen heti epäilyksiä. Ja sitten meni kaikki myttyyn tuon yhden ainoan pässinpään vuoksi. Mitä tämä tällanenkin on?
— Se ei liene ollenkaan kummallista, lausui Sametov, — että hänen kätensä vapisivat. Niin, olenpa vallan varma siitä, että siten voisi tapahtua; toisinaan sitä ei voi estää.
— Sellaistako?
— Ikäänkuin te siihen pystyisitte? Ette, minusta ei ainakaan olisi sellaiseen! Sadan ruplan palkkiosta ruveta moiseen! Mennä viemään pankkiirikonttoriin väärennettyjä maksuosotuksia, vaikka siellä niin erinomaisen hyvin tunnetaan moiset yritykset … ei, minä joutuisin heti ymmälle! Ettekö te myös samaten?
Raskolnikovin teki mieli näyttää hänelle kieltään. Hänen selkäänsä karmivat silloin tällöin kylmät väreet.
— Minä olisin menetellyt toisella tavoin, alkoi hän vetäen syvään henkeä; — minä olisin menetellyt seuraavalla tavalla. Ensimäisen tuhannen olisin laskenut neljään kertaan molemmilta puolin ja tarkoin tutkinut joka seteliä; sitten olisin ottanut toisen tuhannen, olisin ehkä sen laskenut puoliväliin, sitten vetänyt joukosta viidenkymmenen ruplan setelin, pitänyt sitä valoa vasten nähdäkseni muka, oliko se väärennetty; olisin sanonut olevani huolissani sen johdosta, että eräs sukulainen menetti äskettäin viisikolmatta ruplaa sillä lailla ja olisin kertonut koko historian tapauksesta. Kun sitten olisin tullut kolmanteen tuhanteen, olisin vetänyt vielä kerran esiin toisen tuhannen sillä tekosyyllä, etten vielä ollut päässyt täydelliseen selvyyteen eräästä satasesta — ja sillälailla olisin menetellyt kaikkien viiden tuhannen suhteen. Kun sitten olisin lopettanut, olisin vielä kerran vetänyt toisesta ja viidennestä tuhannesta esiin setelin, pitänyt sitä taas valoa vasten, lausunut taas epäilykseni: "tehkää hyvin ja vaihtakaa nämä toisiin"… Olisin saattanut rahastonhoitajan epätoivoon, niin ettei hän olisi tuskissaan tiennyt, mitä tekisi päästäkseen eroon minusta! Kun sitten vihdoinkin olisin ollut valmis ja avannut oven, olisin vielä kerran kääntynyt takasin, pyytänyt anteeksi ja kysynyt jotakin, pyytänyt jotakin selontekoa — siten minä olisin menetellyt!
— Ah, miten kauheita asioita te kerrottekaan! arveli Sametov nauraen. — Kyllähän jokaisen sopii puhua, mutta todellisuudessa olisitte tekin kompastunut. Sanonpa teille, ettei minun mielipiteeni mukaan kukaan meistä, eikä edes kukaan paatunut, kokenut konnakaan olisi moisessa tapauksessa voinut vastata puolestaan. Mutta miksi mennä niin pitkälle ja etsiä; onhan meillä lähempi esimerkki omassa kaupunginosassamme, tuo vanha murhattu nainen. Murhaaja on mahtanut olla koko tavaton mies … keskipäivällä panee kaikki alttiiksi; se oli ihme, että hän pääsi pakenemaan mutta kyllä hänenkin kätensä ovat mahtaneet vavista; varastaa ei hän ole ymmärtänyt, sitä ei hän ole osannut tehdä; tutkimus on osottanut sen…
Raskolnikov näytti sangen loukkaantuneelta.
— Vai niin, semmostako se on osottanut? Mutta ottakaa sitten selvä hänestä! huudahti hän katsellen vahingonilosena Sametovia.
— No, entä sitten, kyllä hänestä selville päästään!
— Kenestä? Tekö ehkä, tekö hänestä selvän saisitte! Silloin saisitte juosta kovin kauvas! Teidän mielestännehän on pääasia pitää silmällä sitä, hävittääkö kukaan paljon rahaa. Ellei jollakulla ennen ole ollut mitään rahaa, mutta alkaa nyt äkkiä sirotella sitä ympärilleen, —silloin olette selvillä hänestä luonnollisesti! Pieni lapsikin voi vetää teitä nenästä, jos se tahtoo!
— Siinäpä se on, että kaikki tekevät siten! lausui Sametov. — Ensin tekee joku murhan noudattaen suunnitelman mukaista varovaisuutta, panee henkensä alttiiksi — ja sitten vangituttaa hän äkkiä itsensä. Heidän rahantuhlauksensa tavallisesti saattaa heidät satimeen. Kaikki eivät suinkaan ole sellaisia neroja kuin te. Te ette luonnollisestikaan menisi satimeen.
Raskolnikov rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti Sametoviin.
— Minusta tuntuu siltä kuin tahtoisitte te mielellänne tietää, miten minä olisin menetellyt tällaisessa tapauksessa! kysyi hän vastentahtosesti.
— Sitä minä kyllä mielelläni tahtoisin, lausui toinen päättävästi ja vakaasti.
— Niinkö tosiaan, sangen mielellänne?
— Aivan niin, sangen mielelläni.
— Hyvä. Minä olisin menetellyt seuraavasti, alkoi Raskolnikov lähentäen kasvojaan uudelleen Sametoviin päin, katsellen häntä tylsästi ja kuiskaten, niin että tämä hieman peräytyikin. — Minä olisin siis menetellyt tällä lailla: rahat ja arvoesineet olisin anastanut ja vitkastelematta vienyt ne kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan, jonne tuskin tapaa tulla ihmisiä — johonkin kyökkipuutarhaan tai sellaiseen. Jos edeltäpäin olisin valinnut itselleni kiven, noin puolen sentnerin painosen, jossakin nurkassa puun alla: kiven, joka oli ollut siinä jo ehkä vuosisatoja, olisin vierittänyt paikaltaan — sen alla on luonnollisesti syvennys — ja syvennykseen olisin laskenut sekä rahat että arvoesineet. Sitten olisin uudelleen vierittänyt kiven paikalleen niin että se olisi samassa asennossa kuin ennenkin, polkenut sen syvennykseen ja lähtenyt tieheni. Sitten en olisi ottanut sieltä mitään yhteen, kahteen tai kolmeen vuoteen … niin, ja sitten olisi saatu etsiä!
— Te olette hullu, sanoi Sametov, myös melkeen kuiskaamalla ja vetäytyen äkkiä pois Raskolnikovista päin. Tämän silmät salamoivat, hän oli kalvennut tavattomasti ja hänen ylähuulensa vapisi. Hän kumartui vallan lähelle Sametovia ja maiskutteli huuliaan sanakaan sanomatta; tätä kesti melkein puoli minuuttia; hän tiesi mitä teki, muttei voinut pidättäytyä siitä. Eräs kauhea sana tahtoi pyörähtää hänen huuliltaan, samoin kuin erään oven säppi erään kerran: nyt se oli lausuttava, nyt, heti kun hän avasi suunsa!…
— Mutta jos minä todella olisin murhannut tuon vanhuksen ja Lisavjetan? sanoi hän äkkiä.
Sametov katseli häntä kauhuissaan ja kalpeni kuin pöytäliina. Hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn.
— Miten se olisi mahdollista! sanoi hän tuskin kuultavasti.
Raskolnikov katseli häntä ilkeästi — hän tointui jälleen.
— Tunnustakaa vain, että te olette uskonut sillä lailla? Eikö niin?Eikö totta?
— Ei ollenkaan! Nyt vähemmin kuin koskaan ennen! sanoi Sametov nopeasti.
— Nyt olet siis vihdoinkin satimessa! Nyt olen siis vihdoinkin vanginnut varpusenpojan! Te olette siis uskonut sen kuitenkin, koska nyt "uskotte vähemmän kuin koskaan ennen".
— En, en ollenkaan! huudahti Sametov huomattavasti hämillään; — tarkotuksenne oli siis saattaa minut näin peljästyneeksi tarkotusperänne saavuttamiseksi?
— Te ette siis ole uskonut? Mutta mistä sitten puhuitte silloin, kun minä läksin poliisikonttorista? Ja miksi kuulusteli luutnantti Ruuti minua, tultuani tajuihin pyörtymisen kadottua?… Tarjoilija hoi, mitä olen velkaa? Hän tarttui lakkiinsa ja nousi.
— Kolmekymmentä kopekkaa, vastasi tarjoilija.
— Tästä saat kaksikymmentä lisää juomarahoiksi — katsokaa miten paljon rahaa minulla on! Hän ojensi vapisevan kätensä, joka oli täynnä seteleitä, Sametovia kohti: — Punasia ja sinisiä seteleitä, viisikolmatta ruplaa. Mistä olen minä ne saanut? Entäpä uudet vaatteeni sitten? Te tiedätte hyvin, ettei minulla ollut kopekkaakaan! Olette luonnollisesti kysynyt emännältäni … mutta nyt riittäköön! Assez cause! Näkemään saakka!
Hän läksi vapisevana ja melkein hysteerisen kiihotuksen tilassa, johon kuitenkin oli osittain sekottunut tuskallisen ilon tunnetta —mutta muuten synkkänä ja tavattoman väsyneenä. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin halvauskohtauksen saaneella. Hänen väsymyksensä lisääntyi toisinaan äkkiä, ja yhtä äkkiä palasivat voimatkin aina sitä mukaa millainen hänen tilansa oli milloinkin.
Sametov, joka nyt oli yksinään jälellä, istui vielä kauvan samalla paikalla ajatuksiinsa vaipuneena. Raskolnikov oli ehdottomasti saattanut kaikkiin hänen ajatuksiinsa kyseessä olevasta asiasta aivan uuden näkökannan.
— Ilja Petrovitsh — on pässinpää! lausui hän lopuksi.
Tuskin oli Raskolnikov avannut kadulle johtavaa ovea, kun hän jo portailla törmäsi sisään astuvaa Rasumihiniä vastaan. He olivat miltei iskeä päänsä yhteen. Rasumihin oli sangen hämmästynyt, mutta äkkiä salamoivat hänen silmänsä vihasta.
— Vai niin, oletko sinä täällä? huusi hän täyttä kurkkua. — Juossut vuoteesta! Ja minä, joka olen etsinyt sinua sohvankin alta! Me viruimme laattialla ja etsimme sinua ja Nastasjaa olimme antaa aikalailla selkään sinun tähtesi … ja nyt olet sinä täällä!… Rodka, mitä tämä merkitsee? Sano totuus! Tunnusta kaikki, kuuletko!
— Se merkitsee, että minä vihaan teitä kaikkia kuin itse kuolemaa ja että tahdon olla yksinäni! vastasi Raskolnikov levollisesti.
— Yksinäsi! Ja osaat tuskin kävellä, olet niin kalpea kuin palttina ja osaat tuskin hengittää! Senkin hullu!… Mitä oli sinulla tekemistä Kristallipalatsissa? Tunnusta heti!
— Anna minun olla! sanoi Raskolnikov mielien lähteä tiehensä. Mutta tämä saattoi Rasumihinin suunniltaan, hän tarttui Raskolnikovia olkapäähän.
— Anna minun olla? Sinä sanot: "Anna minun olla!". Mutta etkö sitten tiedä, mitä aijon tehdä, sinulle? Otan sinua kauluksesta, sidon sinut ja laahaan sinut kotiin lukkojen ja salpojen taakse.
— Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov hiljaa ja näöltään vallan levollisena, — etkö sinä näe, etten tahdo ottaa vastaan sinun hyviä töitäsi? Miten sinusta tuntuu niin hauskalta tyrkyttää hyviä töitäsi sellaisille jotka sylkevät niille! Sellaisille, jotka eivät voi, eivätkä tahdo kärsiä niitä! Miksi etsit minut käsiisi sairastuessani! Olisin ehkä ollut ilonen saadessani kuolla? Enkö ole osottanut sinulle kyllin selvästi tänään, että sinä kiusaat minua — että olen väsynyt sinuun? Mitä iloa tuottaa sinulle ihmisten kiusaaminen? Vakuutan sinulle, että se estää toipumistani, sillä se kiihdyttää minua alituisesti. Sosimov läksi vihdoin viimeinkin, jottei saattaisi minua kuohuksiin! Ja mikä oikeus sinulla muuten on pidättää minua väkivallalla? Etkö sinä näe, että puhun nyt vallan järkevästi? Miten minun sitten on käyttäydyttävä, sanohan se, jotta sinä jättäisit minut rauhaan hyvien töitten suhteen? Olkoonpa, että minä olenkin kiittämätön, ilkeä, mutta jätä minut silti Jumalan tähden rauhaan! Anna minun mennä, anna minun mennä!
Hän alkoi levollisesti ja iloitsi siitä, että sai purkaa sappensa, mutta hän päätti raivoisena ja hengästyneenä kuten Lushinille puhuessaan.
Rasumihin seisoi hetken, mietti ja päästi sitten hänet.
— No, mene sitten helvettiin! sanoi hän hiljaa ja melkein miettivästi. — Pysähdy, huusi hän nopeasti kun Raskolnikov aikoi lähteä, — kuule minua! Sanonpa sinulle, täten että te kaikki olette ensimäisestä viimeiseen saakka mitä suurimpia suunsoittajia ja lörpöttelijöitä! Jos kurkkunne vähän sairastuu, niin menettelette sen suhteen kuin kana munansa! Siinäkin loistatte lainatuin sulin! Teissä ei ole rahtuakaan itsenäisyyttä! Te olette tehdyt spermacetus-salvasta, veren asemesta on teillä suonissanne heraa. En luota kehenkään teistä! Teidän ensi huolenne on olla joka suhteessa niin vähän ihmisen kaltainen kuin mahdollista! Seis! huusi hän raivoissaan huomatessaan Raskolnikovin tekevän lähtöä, — kuule minua loppuun saakka! Tiedätkö, että luokseni tulee tänään muutamia tuttaviani, joiden kera vihin tarkotukseensa uuden asuntoni, muutamia on jo ehkä saapunutkin, mutta minä olen jättänyt setäni kotiin ottamaan vastaan tulevia; olin äsken siellä. Jollet siis ole narri, vallan tavallinen narri, auttamaton narri, ulkomaalainen apina! … sinä näet, Rodja, minähän tunnustan sen, että sinä olet kunnon poika, mutta sinä olet narri! … siis vielä kerran, ellet ole narri, niin tulet ennen luokseni iltaa viettämään tänään kuin tarpeettomasti kuljeskelet saappaitasi kuluttamassa. Koska nyt kerran olet ulkona, ei asia ole kovinkaan vaarallinen! Annanpa sinulle pehmeän nojatuolin — emännälläni on sellainen — saat teetä, seuraa … ja ellei siinä ole tarpeen, niin teen sinulle oikein mukavan vuoteen — sillä lailla voit joka tapauksessa olla kanssamme. Sosimov tulee myös. Tahdotko?
— En.
— Sinä valehtelet! huudahti Rasumihin kärsimättömästi, miten sinä sen tiedät? Ethän sinä voi vastata puolestasi! Muuten et sitä myös ymmärräkään. Minä olen myös ollut monta kertaa kinoissa ihmisten kanssa, mutta olen aina sopinut… Lopuksi häpeää ja sopii!… Älä siis unohda, että asun Potshinskovin talossa, kolmannessa…
— Tällä tavoin ehkä lopuksi ottaisitte vastaan rosvoa, herra Rasumihin, saadaksenne vain ilon tehdä muita hyviä töitä!
— Kuka? Minä? En, jos vain joku sellaista ajattelee, väännän hänen niskansa nurin! Siis Potshinkovin talossa n:o 47, virkamies Babushkinin huoneustossa.
— Minä en tule, Rasumihin! Raskolnikov kääntyi ja läksi.
— Lyönpä vetoa, että sinä tulet, huusi Rasumihin hänen jälkeen, —muuten olet sinä … muuten en tahdo enää tietää mitään sinusta! Seis, odota! Onko Sametov tuolla?
— Kyllä…
— Oletko nähnyt hänet?
— Kyllä.
— Puhunut hänen kanssaan?
— Kyllä.
— Mistä? No, jääköön, mene helvettiin. Potshinkov, 47, Babushkin!…Muista!
Raskolnikov meni puutarhakadulle ja kääntyi kulmassa. Rasumihin katseli ajattelevasti hänen jälkeensä. Vihdoin hän viittasi kädellään, meni taloon, mutta pysähtyi keskelle portaita.
— Piru vieköön! jatkoi hän melkein ääneensä, — hän puhuu järkevästi ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin… Mutta minä olen myöskin narri … ikäänkuin eivät hullut ihmiset osaisi puhua järkevästi! Ja tuntuupa siltä kuin pelkäisi Sosimovkin jotakin sellaista!
Hän koputti sormella otsaansa. — Ja hän nyt … mutta miten voi antaa hänen kulkea moisessa tilassa? Hän menee ehkä upottamaan itsensä… Ah, olinpa koko tyhmä, se ei kelpaa! Ja hän juoksi Raskolnikovin jälkeen saavuttaakseen hänet, mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin. Hän sylkäsi ja palasi nopein askelin Kristallipalatsiin tiedustellakseen asiain laitaa Sametovilta.
Raskolnikov kulki suoraa tietä sillalle, pysähtyi keskelle sitä kaidepuun ääreen, kumartui molemmin kyynäspäin sitä vastaan ja katseli kaukaisuuteen. Erottuaan Rasumihinistä tunsi hän itsensä taas niin heikoksi, että hän vaivoin laahautui tänne. Mieluiten olisi hän istuutunut tai pannut maata johonkin kadulla. Kumartuen kaidepuun yli katseli hän koneellisesti veteen, iltapunerruksen ruusunväristä säteilyä, talorivejä jotka katosivat lisääntyvässä hämyssä, jossakin kaukana olevan tuulentuvan akkunaa, joka välkkyi kuin tuli auringon heittäessä viimeisiä säteitään; kanavan tummaa vettä … ja hänestä tuntui kuin katselisi hän sinne alas erikoisella mielenkiinnolla. Vihdoin alkoi hänen silmissään pyöriä punasia pyörröjä, talot heiluivat, ohikulkevat, ranta, ajoneuvot — kaikki heiluivat ja tanssivat hänen ympärillään. Äkkiä hän vavahti, ehkä uudelleen pelastuneena menemästä tainnoksiin, kamalaan ja kauheaan. Hän tunsi, että joku oli asettunut häneen viereensä, oikealle puolelle; hän nosti silmänsä ja näki suurikasvuisen naisen, jonka päätä verhosi kaulaliina; hänen kasvonsa olivat pitkähköt, keltaset, pöhöttyneet, silmät punaset ja kuopalle painuneet. Nainen katseli häntä suoraan kasvoihin, mutta ei luultavasti nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiotaan mihinkään. Äkkiä nojasi hän oikeata kättään kaidepuuta vastaan, nosti oikean jalkansa, heitti sen ristikon yli, sitten vasemman — ja syöksyi kanavaan.
Likainen vesi teki tietä, nieli hetkeksi uhrinsa, mutta heti sen jälkeen kohosi tämä uudelleen pinnalle ja seurasi virran mukana vitkalleen alaspäin; pää ja jalat olivat veden alla, ainoastaan selkä oli näkyvissä, samaten vaatteet, joka oli pullollaan kuin ilmapallo.
— Uponnut! Uponnut! huusivat useat äänet; ihmisiä alkoi juosta paikalle, joen molemmat äyräät täyttyivät katsojista; Raskolnikovin ympärille keräysi väkeä sillalle ja he työnsivät ja tölmivät häntä takaapäin.
— Herra paratkoon, sehän on meidän Afrosinjushkamme! huusi naisellinen, itkevä ääni lähistöstä. — Pelastakaa hänet, isäseni, vetäkää hänet maalle!
— Vene! Vene! huudettiin joukolla.
Mutta venettä ei enää tarvittu; eräs poliisi oli juossut portaita alas kanavan partaalle, heittänyt takkinsa ja saappaansa yltään ja syöksynyt veteen. Työ oli helppo, uponnut uiskenteli ainoastaan kahden askeleen päässä laiturilta; poliisi tarttui oikealla kädellään hänen vaatteisiinsa, tarttuen samalla vasemmallaan erääseen seipääseen, jonka hänen toverinsa ojensi hänelle, ja uponnut vedettiin kuiville. Hän laskettiin porrastolle. Hän tointui äkkiä, kohottausi ja istuutui alkaen aivastella ja puhkia sekä silitellä käsineen märkiä vaatteitaan. Hän ei sanonut sanaakaan.
— Hän on juonut niin paljon, että hänen silmissään on alkanut tanssia pikkupiruja! ulvoi sama naisääni, joka nyt oli Afrosinjushkan ääressä, — aivan äskettäin mieli hän hirttäytyä, mutta nuora leikattiin poikki. Minä vain juoksin puotiin ja jätin pikkutytön hänen hoitoonsa, ja silloin tapahtui onnettomuus! Hän on pikkuporvarillista syntyperää, isäseni, ollen sukua meille; tässä lähellä, toinen talo kulmasta, aivan tässä…
Väkijoukko hajausi; poliiseilla oli vielä jotakin tekemistä uponneen kera, kun joku huusi: — Polisikonttoriin!… Raskolnikov katseli kaikkea jollakin omituisella välinpitämättömyyden tunteella ja ilman osanottoa; hän tunsi inhoa. "Ei, se on alhaista, vesi…" mutisi hän itsekseen. "Mitään enempää katsottavaa ei tässä ole", lisäsi hän, "ei maksa vaivaa odottaa. Miten on polisikonttorin laita … miksi ei Sametov ole siellä? Yhdeksän jälkeen on sen oltava auki…" Hän käänsi selkänsä kaidepuuhun päin ja katseli ympärilleen.
"No, mitäpä sillä … olkoon menneeksi!" sanoi hän päättävästi, lähtien liikkeelle ja suunnaten kulkunsa poliisikonttoriin päin. Hänen sydämensä oli ontto ja tyhjä; hän ei tahtonut ajatella. Nyt oli tuo ahdistava tunnekin jo kadonnut, mitään jälkeä ei enään ollut siitä työkyvystä, mikä hänellä oli ennen ollut lähtiessään kotoaan mielessään ajatus: "Tästä on tehtävä loppu!" Hän oli muuttunut vallan välinpitämättömäksi.
"Ehkä tämä myöskin on loppu," ajatteli hän kulkiessaan vitkallisesti ja veltosti kanavan reunaa. "Tahdon kuitenkin tehdä lopun siitä, sen tahdon… Mutta loppuuko se tosiaan? Saman tekevää! Ainakin saan jokusen neliökyynärää suuruisen huoneen! Heh! Loppuisiko se siis todellakin?… Sanonko sen heille vai enkö? Perhana vieköön! Ja väsynyt olen myös, jospa vain kohta saisin istuutua tai panna maata johonkin! Minä häpeän vain tyhmyyttäni! Muuten syljen sillekin! Hyi, mitä hullutuksia päähän saattaa noustakaan."
Polisikonttoriin mentiin suoraa tietä ja sitten käännyttiin vasemmalle toisessa kulmassa; siitä oli enään joitakin askeleita. Mutta tultuaan ensimäiseen kulmaan mietti hän hetken, kääntyi toiselle kadulle ja kiersi kahta katua myöten — ehkä tarkotuksetta mutta ehkä myös kuluttaakseen joitakin minuutteja ja voittaakseen aikaa. Hän kulki tuijottaen maahan. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin olisi joku kuiskannut hänen korvaansa. Hän nosti päätään ja näki seisovansa juuri tuon talon edustalla. Siitä eräästä illasta saakka ei hän ollut käynyt siellä.
Karkottamaton ja selittämätön toivo veti häntä sinne. Hän meni sisään taloon, kulki porttikäytävän läpi, kääntyi sitten ensimäiseen käytävään oikealla ja nousi tuttuja portaita ylös aina neljänteen kerrokseen. Noissa jyrkissä ja ahtaissa portaissa oli sangen pimeätä. Hän pysähtyi joka portaalle ja katseli uteliaasti ympärilleen. Ensimäisen kerroksen etehisestä olivat ikkunapuitteet viedyt tykkänään pois, "se ei siis ole se. Mikolai ja Mitka työskentelivät toisessa kerroksessa; se on sulettu ja ovi on uudelleen maalattu; se siis on vuokrattavana. Tuossa on kolmas kerros ja tässä neljäs… Tässä se oli!" Hän oli horjuva, kerroksen ovi oli sepposen selällään; siellä oli ihmisiä sisällä, hän kuuli ääniä — sitä hän ei ollut odottanut. Hän epäili vielä hieman, sitten astui hän lähemmäksi ja meni sisään.
Huoneusto oli korjauksen alaisena, siellä oli sisässä työmiehiä; hän kummasteli. Hän oli, itse tietämättä miksi, kuvitellut tapaavansa kaikki samallaisena millaiseksi oli jättänyt; ehkä myös ruumiit samalla paikalla lattialla. Mutta nyt näki hän ainoastaan alastomat seinät, ei mitään huonekaluja — miten omituista! Hän meni ikkunan ääreen ja istuutui ikkunapuitteelle.
Siellä oli kaksi työmiestä, jotenkin nuoria. He liisteröivät seiniin uusia seinäpapereja, valkoisia ruusunvärisine kukkineen, entisten sijaan, jotka olivat keltaset, kellastuneet ja risaset. Raskolnikov oli sangen suuttunut sen johdosta, hän katseli vihamielisesti uusia tapetteja, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut vastenmieliseltä, että kaikki muutettiin uuteen uskoon.
Työmiehet olivat nähtävästi myöhästyneet, nyt vierittivät he nopeasti kasaan paperit ja valmistausivat lähtemään. Raskolnikovin ilmestyminen oli tuskin herättänyt heidän huomiotaan. He puhuivat keskenään. Raskolnikov pani kädet ristiin rinnalleen ja kuunteli heidän keskusteluaan.
— Hän tulee siis luokseni noin aamupuolla, sanoi vanhempi nuoremmalle, — varahin aamulla ja sangen koristettuna. "Miksi panet itsesi niin hienoksi, minun tähteni, miksi siis koristelet itseäsi minua varten?" — "Minä tahdon", sanoo hän, "Tit Vasiljevitsh, tästä lähin tehdä aivan kuten sinä tahdot." Siten se siis tapahtui! Ja niin hienosti kun hän oli puettu — aivan kuin surnaali, aivan kuin surnaali!
— Mitä se surnaali on, setä hyvä? kysyi poika, hän oli nähtävästi "setä hyvän" oppipoika.
— Surnaali, se on sellaisia kuvia, veli hyvä, maalattuja kuvia, joita posti tuo tänne joka lauvantai räätälille ulkomailta; se on sitä varten että näkisit miten kunkin tulee pukeutua, olkoonpa sitten mies tai nainen. Sitä kutsutaan sanomalehdeksi. Miehet kuvataan tavallisesti pitkätakkisina, mutta naisia varten on monta värikästä kuvaa, ettet sinä voi sitä edes kuvitella mielessäsi, veli hyvä.
— Mitäpä lajia ei täällä Pietarissa olisi! huudahti poika aivan hämmästyneenä — jos jotakin … paitsi isää ja äitiä!
— Lukuunottamatta heitä tapaat täällä kaikkea, lausui toinen opettavasti.
Raskolnikov nousi ja meni toiseen huoneeseen, missä matka-arkku, vuode ja piironki ennen olivat olleet; huone tuntui hänestä nyt niin pieneltä. Seinäpaperit olivat vielä samat, nurkassa voi selvästi nähdä sen paikan seinäpaperissa, missä pyhimysarkku oli ollut. Hän katseli ympärilleen ja meni taas takasin vanhalle paikalleen. Nuorempi työmies katseli häntä syrjästä.
— Mitä te täältä etsitte? kysyi hän äkkiä, kääntyen Raskolnikovin puoleen.
Sen sijaan että olisi vastannut, nousi Raskolnikov, meni ovelle ja veti kellonnyöristä. Siinä oli sama halennut sointu! Hän veti toisen ja kolmannen kerran, kuunteli ja palautti tapahtumat muistoonsa. Hänen ensi kerralla tuntemansa kamala, tuskallinen, kiusallinen tunne muistui yhä selvemmin hänen mieleensä, hän vavahti joka kerralla kuin veti kellonnyöristä, mutta hän tunsi voimistuvansa siitä.
— Niin, mitä sinä tosiaan tahdot? Kuka sinä olet? huusi työmies ja astui hänen luokseen. Raskolnikov meni taas sisään.
— Tahdon vuokrata huoneuston, sanoi hän, — katsoa sitä.
— Yöllä ei vuokrata mitään huoneustoja, ja muuten täytyy teillä olla talonmies mukananne!
— Lattia on pesty; se kai maalataan? jatkoi Raskolnikov — eikö siinä enää ole verta?
— Mitä verta?
— Jälkiä vanhuksesta ja hänen sisarestaan, luonnollisesti, jotka täällä murhattiin! Tässä oli suuri verilätäkkö.
— Mutta mikä sinä oikeastaan olet? kysyi työmies rauhattomasti.
— Minäkö?
— Niin.
— Tekeekö mielesi tietää? Tule mukanani polisikonttoriin, niin sanon sen sinulle.
Työmiehet katselivat hämillään toisiaan.
— Lähtekäämme, olemme jo kyllin kuluttaneet aikaa, tule Aljoshka! Minä suljen, sanoi vanhempi työmies.
— No, tule! vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi, kulkien vitkalleen portaita alas. — Kuulehan talonmies! huusi hän tultuaan porttikäytävään.
Kadulla seisoi paljon väkeä porttikäytävän edustalla; heidän parissaan olivat myös molemmat talonmiehet, jotka tarkastelivat ohikulkevia. Raskolnikov meni suoraan heidän luokseen.
— Mitä tahdotte? kysyi toinen talonmiehistä.
— Oletko ollut polisikonttoorissa?
— Aivan äskettäin; miksi niin?
— Onko siellä vielä ketään?
— Kyllä.
— Onko apulainen myös siellä?
— Hän oli siellä hetken. Mutta miksi tätä?
Raskolnikov ei vastannut, vaan jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan heidän ääreensä.
— Hän on ollut katselemassa huoneustoa, sanoi vanhempi työmies, joka nyt tuli.
— Mitä huoneustoa?
— Sitä, missä me työskentelemme. "Miksi", sanoi hän, "on veri pesty pois? Täällä", sanoi hän, "on tehty murha ja minä olen tullut vuokraamaan." Ja sitten veti hän kellonnyöristä ja oli vähällä vetää poikki sen. "Tulkaa mukanani", sanoi hän, "konttoriin, siellä sanon kaikki."
Talonmies katseli epäluuloisesti Raskolnikovia ja rypisti otsaansa.
— Kuka te todella olette? lausui hän röyhkeästi Raskolnikoville.
— Minä olen Rodion Romanovitsh Raskolnikov, entinen ylioppilas ja asun Shilesin talossa erään kadun varrella vallan tässä läheisyydessä, numero neljässätoista; kysykää vain siellä talonmieheltä, hän tuntee minut.
Raskolnikov puhui vitkallisesti ja miettivästi, kääntymättä ympäri, katsellen kadulle, jossa alkoi hämärtää.
— Miksi sitten olet mennyt sinne huoneustoon?
— Tarkastaakseni sitä.
— Mitä siellä on tarkastettavaa?
— Mitä siinä loruat, ota hänet kiinni ja vie polisikonttoriin! lausui äkkiä aivan uusi ääni.
Raskolnikov katsahti yli olkansa puhujaan ja sanoi yhtä hiljaa ja pitkäveteisesti:
— Tulkaa!
— Niin, vie hänet vain sinne! jatkoi edellinen puhuja. — Miksi huolehtii hän siitä asiasta, mitä lie hänellä mielessä?
— Juovuksissa ei hän ole, Jumala tietäköön mitä hän tahtoo… mutisi työmies.
— Mitä te sitten tahdotte! huusi talonmies uudelleen hänelle; hän oli todella pahastunut. — Miksi tunkeudut tänne sisään?
— Pelkäätkö ehkä polisikonttoria? lausui Raskolnikov pilkallisesti.
— Pelkään, miksi? Mene tiehesi!
— Mokoma veijari! huusi eräs nainen.
— Mitä pitkiä puheita tässä tarvitaan! huusi toinen talonmies, joka oli pitkä mies; — mene tiehesi!… Ehkä onkin joku veijari … mene tiehesi!
Hän tarttui Raskolnikovin olkapäihin ja heitti hänet kadulle. Hän kompastui ja oli kaatua; saavutettuaan tasapainonsa katsoi hän vielä kerran kaikkia ja jatkoi matkaansa.
— Sepä oli omituinen mies! sanoi maalari.
— Niin oli, ihmiset tulevat nykyään päivä päivältä yhä kummallisemmiksi, sanoi nainen.
— Hänet olisi tullut viedä polisikonttoriin! sanoi se puhuja, joka oli lausunut samaa ennenkin.
— Tuollaisen vuoksi ei kannata vaivata itseään, päätti pitkä talonmies. — Hän oli varmastikin joku kuleksija, joka vain koetti tunkeutua katon alle; jos hänen kanssaan ryhtyy tekemisiin, ei hänestä pääse eroon … minä kyllä tunnen tuollaiset!
— Menenkö, vai enkö? ajatteli Raskolnikov seisoen keskellä katua risteyksessä ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin odottaen joltakin ratkasevaa sanaa. Mutta mitään vastausta ei tullut; mutta kaikki oli yhtä hiljaista ja kuollutta kuin kivet jolla hän seisoi; hänestä yksistään kuolleita. Äkkiä huomasi hän sangen kaukana, noin kahdensadan askeleen päässä siitä, kadun päässä yhä lisääntyvässä hämärässä ihmislauman, hän kuuli huutoa … keskellä joukkoa oli vaunut. "Mitä nyt?" Raskolnikov kääntyi oikealle ja läheni kansanjoukkoa. Hänen näytti tekevän mieli iskeä kiini kaikkeen; hän ajatteli vakaata päätöstään lähteä poliisikonttoriin ja tiesi varmuudella, että kaikki myös silloin loppuisi.