Täten tehty nuotio palaa, antaen tasaista lämpöä, ilman vähintäkään hoitoa talviyön. Aamulla ovat pölkyt miltei sulaneet kokoon yhdeksi. Metsonpaksuinen honka palaa mikkelinpituisen yön. Mutta keskitalvella täytyy etsiä paksu puu. Jos rupeavat jalkapohjasi tuntumaan liian lämpimiltä, ota muutamia höyheniä patjastasi ja pistä varjostimiksi lumeen tai maahan.
Rupesi olemaan jotenkin pimeä, kun nuotiomme oli valmis. Kehotin sentähden Mattia sytyttämään sen, että saisimme ryhtyä illalliselle. Olimme ahertaneet ahkerasti, että olin jotenkin hiestynyt, ja tahdoin lämmitellä kuivaksi, ennen kuin ryhdyimme levolle.
— Mitä sinä aina hätäilet. Ei pikaisuus muussa kelpaa kuin kirppuja käsittäessä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan.
— Ei minullakaan koskaan ole niin kiirettä, etten lähtemään jouda. Mutta nytpä en aiokkaan lähteä. Ei kissaa pitkillä puheilla säkkiin panna; sytytä nyt vain. Lämmin on vanhalle hyvä eikä nuorellekaan haitaksi.
— Älä luule, lukkari, että pappi virren alkaa. Sytytä itse.
— Milläpä kynnetön puuhun menee. Sinullahan on tulitikut.
— Vai minulla. Sinunhan ne piti ottaa.
— No istu ja pala! Sinullahan ne on. Näinhän kun pistit laatikon taskuusi. Ota esille vain heti, taikka minä näytän, että tässä on poika, jonka pää ei ole paperista.
— Olkoon niinkin. Mutta siinä laatikossa, jonka minä taskuuni pistin, ei sattunutkaan olemaan tikkuja, vaan rohtimia, ja ne tarvitaan pyssyn perkkaamiseen. Anna tikut tänne, sillä nyt pannaan pirtti lämpiämään. Eihän se aurinkokaan ennen paista, kuin nousee.
— Voi hyvä Matti, älä viitsi enää hullutella. Minun tulee vilu. Anna jo tikut.
— Ei kattikaan kaikkia saa, jota se naukuu. Et sinäkään tikkuja saa, kun ei ole. Johan minä sanoin, että tikkulaatikossani on rohtimia.
Nyt minäkin rupesin ymmärtämään, ettei kummallakaan meistä tikkuja ollut. Allapäin pahoilla mielin istuuduimme pimeässä syömään. Samassa sattui käteni pyssyyn, joka oli kontin vieressä.
— Anna jo tänne tikkulaatikkosi, sillä minä sytytän, oli siinä rohtimia tai tikkuja.
— Tuossa on. Pane piippuun, että leuvat liikkuu. Se tuli, jonka tupakka…
— En minä tupakkaa sinulle tarjoa. Mutta tulta annan, jotta räiskyy.Voitele jo leukapielesi, etteivät marise. Voide se pyöränkin pyörittää.
— Voitele omiasi, jos sinulla rasvaista on. Silakka ja leipä on minulle parasta voidetta.
Sillä välin olin silvinyt pienen rohdintukon höllällensä ja asettanut sen nuotiopölkkyjen väliin. Lisäsin siihen vähäsen kuivia sammalia, pistin pyssyni suun lähelle ja pamautin. Kahden minuutin perästä räiskyi tuli nuotiopölkkyjen raosta. Jos oli lappalaisia liikkeellä, kyllä he nyt sekä näkivät että kuulivat.
Syötyämme ja lämmiteltyämme panimme maata. Lämmin olikin havuinen pirttimme, eikä savukaan vaivannut. Heti kun ojentauduimme vuoteillemme, alkoi pimeästä metsästä kuulua vuorolaulua, joka oudon korvissa soi aivan kamalalta, mutta siihen tottuneelle oli levollista kehtolaulua vain. Huu, kuului pitkäveteinen ääni. Puu, vastasi hetkisen jälkeen samanlainen, vähän matalampi ääni. Huu, uudistui laulajan ääni — puu, vastasi säestäjä. Tätä kahdenlaulua jatkettiin läpi hyvän osan yötä.
Kyllä lappalainen arveli meidät ensikertalaisiksi, kun tuommoisilla tempuilla luuli voivansa yöuntamme estää. Ei huuhkaja ihmiselle vaarallinen ole, mutta jos se olisi miehenkorkuinen lintu, en minä ainakaan pistäisi nenääni metsään.
Ei vihollisemme kuitenkaan vielä tähänkään yritykseen tyytynyt, sillä samassa kun silmämme rupesivat painumaan umpeen, kuului metsästä takaamme karjahdus niin hirvittävän kamala, että molemmat kavahdimme pystyyn pyssyt kädessä, tuijottaen pelästyneinä toisiimme. Ei kumpikaan meistä ollut ennen karhun ääntä kuullut, mutta tästä mylvinästä ei voinut kukaan erehtyä, siksi perinpohjaisesti se selkärankaa värisytti.
Kauhea karjunta ei uudistunut. Tiesimme vallan hyvin, ettei karhu koskaan hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, olletikin kun tämä nukkuu hyvän nuotion ääressä. Mutta kamala ääni ei tahtonut korvakalvoista poistua. Huuhkajatkin lopettivat konserttinsa, kun vaari itse vaati puheenvuoroa. Viiden minuutin jälkeen panivat ne sen kuitenkin uudelle alulle, ja nyt meistä tuo vuorolaulu soi oikein rauhoittavalta. Olimme perin väsyneitä, ja luonto vaati velkansa maksettavaksi. Nukuimme sikeästi emmekä heränneet ennen kuin oli täysi päivä.
Ehkä emme olisi vieläkään heränneet, mutta teeri tuli lentäen järven toiselta puolelta, istahti kuusen latvaan ihan viereemme ja samassa huusi: "tsuhii, tshui". Tämä tuttu ääni sai minut paikalla jaloilleni, ja ennen kuin lyyryhäntä ehti aamulauluaan jatkaa, makasi se siivet hajallaan jalkaini edessä. Mattikin heräsi laukauksesta.
— Mikset pudottanut suorastaan nuotioon, olisi paistettu samalla aamiaiseksi?
— Ei kaikkea karvaista kärvennetä. Aion kyniä ensin ja perata. Koiralle kelpaa kynimättäkin, mutta minun vatsani ei siedä, ellei ensin siivota.
— Vai semmoinen herkkusuu olet. Laitetaan sitten oikein herrasmiehen ruokaa. Paappa sanoo: kaali kolkko koiran ruoka, vellinki vasikan juoma, puuro, huttu naisten ruoka, liharuoka miehen ruoka. Keitetään nyt parasta mitä talossa on.
— Kyllähän ne kaikki luulevat itseänsä kokiksi, joilla vain on pitkä puukko.
— Pidä sinä puhereikäsi kiinni, kunnes saat sitä parempaan tarkoitukseen käyttää. Kyllä minä siitä huolen pidän, että ruoasta tulee makeaa.
Sillä välin oli Matti tehnyt ropposen tuohesta, teki sitten tulisijan muutamasta kivestä, täytti sen hyvällä hiilloksella ja nosti padan sijaisen kiehumaan, ripotettuansa siihen muutaman suolajyvän. Teeri leikattiin palasiksi ja pantiin veteen kiehumaan. Matti leikkasi viipaleen silavaa keitoksen höysteeksi.
— Olisit pannut voita toiseksi. Läskiä on lysti syödä, voita vielä leppoisempi.
— Eihän se voi perunoitakaan pilaa. Mutta kolme on voilla vikaa: talvella jäänä, suvella sulana, se pahin, kun ei ole ollenkaan. Mutta jollei voi perunoita pilaa, eipä läski lientä kitkeröitse. Tehdään tänään suolainen ja sakea, se on talonpojan makea.
— No tehdään vain, kun et osanne herrain ruokaa tehdä. Sitten pannaan rokka röijyyn ja keitetään leipää evääksi. Maistetaanhan linnassakin herkkuja: toisinaan leipää ja vettä, toisinaan vettä ja leipää.
— Leivästä on hyvä ruoan apu. Kyllä sitä sopii linnassakin käyttää. Muuten on puurossakin pehmeitä paikkoja, kun ei sitä vain tarvitse luukusta syödä, kuten linnassa kuuluvat tekevän.
— Mitäpä ne luukusta. Linnan-suutari kertoi, että siinä talossa kun on aamukahvit juotu, niin käsketään aamiaiselle, joksi tarvitaan munakaakkua pannukaakkua. Ei päivällisruoka myöskään ollut missään muussa suhteessa moitittava kuin että siihen kuului kolme pitkää vehnäkorppua miestä kohti ja ne oli ehdottomasti kaikki päähän asti syötävä. Se kuului sen talon sotilaalliseen järjestykseen, josta ei mitään poikkeusta myönnetty, ei pyynnöstäkään.
— Vai semmoiset ne pääateriat. Kun vein eräänä sunnuntai-iltana ukolle pyhäsaappaani puolipohjattavaksi, pureksi hän kuivaa leipää ja ryyppäsi kaljaa illalliseksi. Sanoi, etteivät hänelle maistuneet enää juustot ja voit, kun linnassa aina pantiin illalliseksi paksulti voita juuston päälle, ja kun vartija tätä ruokaa toi tarjottimella, niin joka kerta sanoi: maiskis mansikka karhun suuhun. Eivätkä kuulu olleen ryyppyvälit myöskään moitittavan pitkät. Kyllä siinä talossa kelpaa elää. Kovin sanoi myös panneensa vastaan, kun portista työnnettiin ulos.
Linnunliemi oli nyt kypsä. Teimme tuohesta lusikat, ja pian oli pata tyhjä. Nuotion sammutimme huolellisesti, ja reippain askelin lähdimme marssimaan järven pohjoista päätä kohti. Maa oli pitkin rantaa samanlaista lehdontapaista nurmikkoa, jota olimme edellisenäkin päivänä kulkeneet. Parhainta viljelysmaata näytti olevan, hyötyistä savimaata. Emme voineet kyllin ihmetellä, miten tämmöinen viljelysmaa oli jäänyt käyttämättä. Ei näkynyt ainoatakaan latoa, heinäsuovaa tai muuta ihmistoiminnan merkkiä. Tässä oli käyttämätöntä viljelysalaa riittävästi ison kylän tai pienen pitäjän varalle. Muutamin paikoin oli järven rannalta havumetsän reunaan kolmatta kilometriä; ainoastaan muutamassa paikassa, kuten edellisen yön nuotiopaikassa, ulottui metsä melkein rantaan asti.
Järven pohjoiseen päähän päin nousi maa, rannat jyrkkenivät, ja järvi päättyi äkkijyrkkään kaihoon, joka kohosi vähäisen yli ympäröivän metsän.
Kallion laelta oli varmaan erinomainen näköala yli koko järven ja laakson. Puolijuoksua kiirehdimme kallion läntistä loivaa rinnettä ylös. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta emme kumpikaan katsoneet ympärillemme, ennen kuin tulimme korkeimmalle huipulle.
Se näky, joka täältä avautui, teki meidät mykiksi. En ollut uskoa silmiäni. Istuuduin kivelle ja nousin uudestaan katsomaan. Oli ikäänkuin olisi salaa toivonut, että silmäni olisivat minut pettäneet. Mutta sama näky kohtasi minua, vaikka kuinka olisin katsellut. Tästä paikasta näin joka suuntaan metsän yli. Ja mihin hyvänsä katseeni ohjasin, sulivat taivaanranta ja ääretön lumitasanko yhteen.
Emme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan pohjoisrannalla.
Olimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en voinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein pahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne tulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme ennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani valtasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle asti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää purjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin rautainen rahakirstu.
— Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.
— Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.
— Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.
— Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua koti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään täältä poistua.
— Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika, viettää elämäsi asumattomalla saarella?
— Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se Roopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu olleen.
— Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta, mutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät kotiin.
— On kun on. Ja kaksi hyvää pyssyä ja neljä uutta kirvestä ja ihan uusi saha ja iso jauhokuli ja suolapussi ja paljon muuta hyvää, jota Roopinpojalla ei ollut. Lähde jos tahdot, en minä ainakaan lähde.
— Minäkö jättäisin sinut yksin tänne karhun syötäväksi. Huomenaamulla kun heräät, olet jo valmis lähtemään.
— No se nähdään huomenaamulla. Mutta minä luulen, että tämä lappalaisen kultarengas on minut noitunut tähän saareen kiinni niin kauaksi kuin se ranteessani on. Enkä minä karhua pelkää. Mitenkä tuo sitten lie sattunut tänne saarelle joutumaan?
— Lähtenyt keväällä suolle karpaloita syömään ja sitten tänne eksynyt.Ei sitä kesällä neva kannata, kun se ei ihmistäkään kannata.
— Ei luulisi kannattavan, ei muuten ainakaan ellei lappalainen ole sitä tänne lähettänyt. Mutta tuli mitä tuli, ei se tule täältä lähtemään, ellei sillä erinomaista kiirettä ole. Nahan olen aikonut panna sänkyni pohjalle. Jos sattuu tulemaan kylmä talvi, eivät ehkä sudennahat pidä lämpimänä.
— Vai nahan myyt, ennen kuin olet karhun ampunut.
— Enkä myykään, itse olen aikonut pitää. Mutta jos kohtuuhinnat maksat, ehkä annan sinun ostaa toisen puolen, niin ei tarvitse sinunkaan talvella vilua kärsiä.
— En minä porsasta pussissa osta. Tehdään kaupat sitten kun tavara on tarkastettu ja hyväksi huomattu. Lähdetään nyt paluumatkalle.
Järven itäinen ranta oli samanlaista kuin läntinenkin. Ei siinäkään näkynyt lunta missään, ja ruohokin oli monessa paikoin vielä niin vihreätä, että olisi sopinut pitää karjaa laitumella. Tuskinpa Etelä-Suomessakaan on maa marraskuun alussa niin vihreätä kuin täällä. Ei ainakaan semmoisina vuosina, jolloin tulee talvi näin varhain kuin tänä vuonna.
Järven eteläpäässä ammuimme kaksi hanhea. Aika isoja ukkoja ne olivat.En ole koskaan ennen hanhea ampunut, mutta Matti on ampunut useampia.Olisimme voineet ampua joutsenenkin, mutta kun sen liha kuuluu olevanhyvin karkeaa, emme raaskineet.
Saavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika valita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten kuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin kuten edellisenäkin iltana. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta ruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan, jossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän ollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka korkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi erinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet lähteä etemmäksi.
Illalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja "masiinaläskiä", mutta Matti lupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa miehet kämpässä käyttävät.
Olimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei siis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka edellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja sama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että lappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanha, täten yritti peloittaa meitä pois paikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä. Matti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin, että jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi tullut tuima tappelu.
Kun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja siivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin aika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan kesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä ollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta että valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole talonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.
Syötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan niistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki tarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan otin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa paikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti vesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä hanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa paikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut vielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi oli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan semmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut käsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea ja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan ripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.
Olin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma varjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan ilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman nopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin onnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli peloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja osannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti, sillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.
Latasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen päälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen huuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään. Melkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten kostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa, vaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten silmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun ladattuani uudestaan tulin kivelle.
Nostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja uskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että huuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta uskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.
Kun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin suureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni huuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei tämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia pelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän katkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun, kuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa ylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka uudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt vuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa lappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä nyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.
Järvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien hanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun selityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en viitsinyt puhua niistä.
Matti ei ollut laiskotellut poissaoloni aikana. Kahdeksan kappaletta kuivia honkahirsiä parasta laatua oli edessämme maassa. Metsä oli niin pitkäkasvuista, että kustakin puusta tuli kolme kolmensylen hirttä. En malttanut olla enää kysymättä Matilta, miksi hän näin monta nuotiohirttä yhdellä kertaa kaatoi.
— Alustahirret näistä tulee. Totta maar latvatkin nuotioksi kelpaavat. Eikä me ollakaan nuotiolla kovin pitkää aikaa enää, kun vain saamme tänne isot hakkuukirveet ja sahan. Eihän tämmöisellä pikku kränällä saa mitään irti.
— Taas sinä, Matti, hulluttelet. Ansiotyöhön me olemme matkalla. Emmehän me täältä saa penniäkään irti, vaikka miten ahkerasti kirvestä heilutamme. Ollaan täällä vielä muutama päivä ja jatketaan sitten matkaa, kunnes löydämme työpaikan.
— Tämä on työpaikkamme, ja yhdeksi vuodeksi se meille riittää. Minä en ainakaan lähde tästä saaresta pois, ennen kuin olen sen niin perinpohjaisesti tutkinut, että osaan sen sekä sisältä että ulkoa. Johan olen sanonut, että olemme nyt rikkaita miehiä. Oletko kuullut, että vanha komisarius tai kirkonkylän lautamies juuri lähtevät ansiotöihin?
— Mutta ajattele toki paappaa. Kovat hänelle tulevat tunnonvaivat, kun emme kesäksi tule kotiin. Hän uskoo, että meidän on käynyt pahemminkin kuin hänen isällensä kävi.
— Ei paapalla semmoinen luonto ole. Kyllä hän meitä kärsivällisesti yhden vuoden odottaa. Kun emme kesän alussa tule, hän ajattelee, että olemme toisten tukkipoikien kanssa lähteneet tukinuittoon ja sitten kesäksi ryhtyneet toisiin hommiin.
Paappa minua eniten suretti. Tiesin, ettei hän niin huoleton kohtalostamme ole kuin Matti luuli. Mutta olihan meillä aina tilaisuus lähteä keväälläkin takaisin, ennen kuin routa lähti nevasta. Ja kevääseen asti paappa kyllä tulisi kärsivällisesti odottamaan. Sen tiesin. Omasta puolestani olin yhtä utelias kuin Mattikin saaren salaisuuksia tutkimaan. Ja vaikka tuo hirveä öinen karjunta peloitti vähäisen päivälläkin, niin huoleton elämä täällä yksin metsässä houkutteli erinomaisella voimalla. En yhtään ihmettele lappalaisukon uhkauksia sille, joka uskaltaisi tänne lähteä. Että tämä saari oli ollut pakana-ajan lappalaisten pyhä paikka, on selvä asia. Kumma vain, että ovat onnistuneet pitämään asian niin hyvin salassa, ettei nykyajan kansa siitä vähintä tarinaakaan tunne.
En puhunut siis mitään, kun Matti käski minun tulla pirtin paikkaa katsomaan. Sekin oli hänellä jo valmiiksi haettuna. Ja sopivan hän olikin löytänyt. Se oli ainoastaan parikymmentä syltä nuotiopaikastamme. Paikka oli ruohoinen kukkula, josta oli kaunis näköala yli koko järven aina sen pohjoiseen päähän asti. Sinne kannoimme heti Matin kahdeksan hirttä. Ja tavallisen raskaita kantamuksia ne olivatkin.
Seuraavana yönä ei kuulunut mitään vuorolaulua. Myöskään kamalaa karjuntaa ei tänä yönä kuulunut, vaikka se kyllä myöhemmin monena yönä häiritsi yörauhaamme. Iloisia olimme, että huuhkajat oli ammuttu, sillä tuommoinen lintu tappaa suuret määrät metsälintuja, ja metsälinnut tarvitsemme itse ruoaksi talven kuluessa. Omituista jyrinää kuulimme kyllä sydänyön aikana, mutta kun olimme hyvin väsyneet illan raskaasta kantamistyöstä, emme paljon siitä välittäneet.
Meillä ei ollut nyt enää muuta ruokaa jäljellä kuin hanhenpaistia, minkä tähden heti noustuamme lähdimme jääjahdille tuomaan omaisuuttamme sieltä pois. Kaikki oli siellä samassa kunnossa kuin kaksi päivää sitten paikalta poistuttuamme, mutta kylmää ja kolkkoa täällä oli verrattuna siihen ilmanalaan, mikä järven rannoilla vallitsi. Täällä täysi talvi, siellä melkein kesäinen ilma. Emme sentähden viipyneetkään siellä enempää kuin kantamusten tekemiseen oli tarpeen, ja päätimme myöskin heti seuraavina päivinä tuoda tavarat sieltä leirille.
Kämppään tullessamme huomasimme heti, että meillä poissaolomme aikana oli käynyt vieraita. Huolellisesti valmistetut vuoteemme nuotion vieressä oli heitetty huiskin haiskin, ja puussa, jossa ampumani linnut riippuivat, näkyi syviä naarmuja. Kuokkavieras ei ollut kuitenkaan ruoasta välittänyt, koska valmiiksi paistettu hanhenpalanenkin oli jätetty rauhaan.
Laitoimme heti vuoteet uudestaan kuntoon ja menimme sitten katsomaan pirtinpaikalle. Kaikki hirret, jotka niin suurella vaivalla olimme kantaneet paikalle, oli vieritetty rinnettä alas ja kelluivat nyt järvessä. Onneksi oli tuuli rannalle päin. Hetken perästä olivat ne jo maalla kuivamassa auringon paisteessa.
Tähän asti emme olleet muuta puhuneet kuin mitä työ hirsien korjaamisessa vaati. Mutta nyt Matti nousi paksuimman hirren päähän, pui nyrkkiään metsään päin ja lupasi juhlallisesti, ettei ennen lepäisi kuin lappalaisen viimeinen palvelija oli tapettu. Koirat ja kanat on tapettu; kun karjukin saadaan tapetuksi, silloin taitaa ukon talo kohta hävitä.
— Sillä pitää olla tulta suussa, joka lähtee hiisiä vastaan tappelemaan. Ja millä aseella me karhun tapamme, kun luodikkomme ovat siihen toimeen liian pienireikäisiä? Eikä tuo peto koskaan tule näkyville. Pimeyden töitä vain harjoittaa. Jos se saa meidät kynsiinsä, niin emme kirveilläkään paljoa toimita.
— Totta on. Mutta kuolee karhu pienireikäisenkin pyssyn laukauksella, kun vain panee paljon ruutia ja ison luodin.
— No ruutia voit panna vaikka suun tasalle. Mutta miten aiot sen ison luodin panna pienireikäiseen pyssyyn? Taitaa jäädä panematta, kunnes pystyt pistämään omat koipesi kolmivuotisen pojan pöksyihin.
Matti ei vastannut mitään, etsi vain rannalta pari kuivaa koiranputkea, joita hän tarkoin mittaili ja vertaili pyssynluotiin. Sitten menimme nuotiolle, jossa Matti valoi koiranputkiin lyijypölkyt, jotka tulivat noin kolmen senttimetrin pituisiksi. Molemmat pyssyt ladattiin nyt kaksinkertaisella ruutipanoksella, jonka päälle lyijypötkyt työnnettiin.
— Tuossa on kuusitoistavuotisen koivet kolmivuotisen pöksyissä, sanoiMatti ojentaen minulle pyssyni.
Ymmärsin hyvin, että jos tuommoinen lyijypötky sattui oikeaan paikkaan, niin ei karvat eikä nahka paljon estä sen tietä sydämen läpi.
— Mutta miten aiot saada karvahallin ammuttaville? Eihän häntä ole vielä nähtykään.
— En minä tahdokaan tuota ruokotonta elävänä nähdä. Tyydyn siihenkin, kun näen sen kuolleena maassa makaavan.
— Minäkin tyydyn erinomaisesti siihen. Pelkään vain pahasti, ettei isokarju aiokkaan meidän lystiksemme paneutua kuolleena maahan makaamaan.
— Mitä minä sen aikomisista. Minä se tässä aion. Ja aikomukseni on panna karhu tekemään itsemurha ja omat sanomakellonsa soittamaan. — Mutta "päivä puolessa, nälkä suolessa". Ei ainakaan minun vatsarustinkini tyydy, ellei ruoalla lepytetä.
Syötyämme lähdimme kohta pirttimäelle. Tarkoin tarkastettuamme, mitä tietä karhu oli tullut, laahasimme sinne raskaan pölkyn, johon sidoimme molemmat pyssyt lujasti kiinni ja viritimme ne nuoralla siten, että jos karhu kulki samaa tietä, se ei voisi olla pyssyjä laukaisematta. Laskelmien mukaan pitäisi luotien osua sydämen kohdalle. Hirret kannoimme kaikki uudestaan mäelle entiseen paikkaansa. Luulimme varmasti, ettei karhu malttaisi olla edellisen yön lystiä uudistamatta.
Kirveet sänkytovereina panimme maata, ja vaikka jännityksemme oli suuri, olimme päivän työstä niin väsyneet, ettemme kauaa jaksaneet valvoa, ennen kuin silmät painuivat umpeen. Puoliyön aikana heräsimme kuullessamme, miten jo ensimmäinen hirsi vieri mäenrinnettä alas ja loiskahti veteen. Karhu oli siis tullut toista tietä kuin edellisenä yönä. Kuulimme miten toinen hirsi toisensa jälkeen meni samaa tietä kuin ensimmäinen. Tyytyväisellä mörinällä karhu säesti vierivien hirsien jyrinää. Laskimme kahdeksaan asti. Silloin jyrinä päättyi, ja karhu ikäänkuin voitostaan riemastuneena kiljaisi pari kertaa, että metsä kaikui. Sitten oli kaikki hiljaista.
— Mitä sitten lauletaan, kun virsi loppui? kuiskasin Matille.
— Odota vielä hetkinen. Aamen aina virren päässä, tikku makkaran nenässä. Ehkä se vielä aamenenkin laulaa, kun kerkeää.
— Eihän lisä pahaa tee muuta kuin maantien jaossa ja selkään saannissa.
Mikä meihin lie mennyt, kun näin uskalsimme leikkiä laskea, vaikka missä hetkessä hyvänsä karhun kynnet olisivat voineet olla niskassamme.
— Mutta jos tuo ruokoton ryhtyy samaan temppuun, kun huomaa pyssypölkkymme; voi käydä niin, että karhu ampuu meidät emmekä me karhua.
Samassa kuulimme karhun jo tulevan mäenrinnettä alas. Äkisti olimme molemmat paksun kuusen takana. Tarpeeton oli kuitenkin pakomme, sillä samassa paukahtivat laukaukset, ja päästäen hirveän mölinän syöksyi karhu kuin myrskytuuli nuotiomme ohitse ja katosi metsään. En voinut olla lähettämättä sen perään neuvoa: aja hiljaa ahtehessa, paremmin reki pitää. Matti kuitenkin puolsi karhua, väittäen, ettei ole sääriä säästettävä, kun on kiire kintahissa.
Oli miten oli, yrityksemme oli epäonnistunut.
Seuraavana aamuna tarkastimme karhun jälkiä ja huomasimme niissä jokusen veripisaran. Seurattuamme askeleita pari sataa metriä löysimme — kaksi hammasta. Toinen luodeistamme oli siis sattunut suun kohdalle ja ilmaiseksi vapauttanut karhun parista hampaasta suurempaa vahinkoa sille aiheuttamatta, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun karhu oli tullut toista tietä kuin olimme odottaneet. Olimme menetelleet ajattelemattomasti. Meidän olisi pitänyt asettaa pyssyt siten, että toinen luoti olisi sattunut kohdalle, tuli karhu sitten kumpaa tietä hyvänsä. Palikka selkään sille, joka jälestäpäin neuvon keksii.
Kun suuresti pelkäsin, että Matin pitkät kuulat olivat lyöneet pyssynpiippumme vääriksi, vaadin, että pilkkaan ampumalla hankitaan asiasta varmuutta. Matti väitti, etteivät ole ennenkään Mataraisen piiput pettäneet, ja oikeassa hän oli, kaikeksi onneksi.
Rakensimme nyt aittapahasen puuhun, sillä pelkäsimme, että karhu muuten ehkä rupeaa muonavarastoamme vähentämään. Valitsimme pienenpuoleisen kuusen, jonka oksat hyvin kestivät meidän painomme, mutta laskelmamme mukaan eivät kestäisi karhun painoa. Seuraavina päivinä toimme kaiken omaisuutemme, yksin purjeenkin, leirille.
Nyt tein Matin ehdotuksesta luettelon omaisuudestamme. Luettelo sai tämän muodon:
Kalustoluettelo.
Kahdet melkein uudet sarkavaatteet.Kahdet pieksusaappaat.Kaksi karvalakkia.Neljä paitaa ja neljät alushousut.Neljä paria sukkia.Kahdet kintaat ja vanttuut.Yhdet vällyt ja viisi sudennahkaa.Yksi jääjahti purjeineen, köysineen ja nuorineen.Kaksi lujaa tuohikonttia.Kaksi hakkuukirvestä ja kaksi käsikirvestä.Yksi "koipelisaha" ja yksi kolmisulkainen viila.Kaksi ihan käyttämätöntä kovasinta.Yksi "kolmen varttituuman" käsinäveri.Kahdet tupet.Kaksi taskukelloa perineen ja kompasseineen.Kaksi hyvää luodikkoa.472 nallia.Kaksi kiloa ruutia, parikymmentä laukausta vaille.Raskaanpuoleinen lyijykäärö.Kaksi kuulamuottia ja yksi valinkauha.Tulitikkuja, vähän yli neljä laatikkoa.Kaksi "rengasta" messinkistä paulalankaa ja kaksi sykyrääpellavaa kiinnitysnauhoiksi.Yksi pussi sisältäen parsimisneuloja, lankaa, äimiä y.m.metsämiehen varustuskaluja.Yksi jauhokuli ja kauraryynipussi.Yksi nahkainen pussi suolaa.22 leipää ja muutamia vesilintuja.Yksi rasia silakoita ja s:n voita ja masiinaläskiä.Yksi rautapata ja yksi paistinpannu.Yksi kukkaro sisältäen Smk. 17:30.Yksi kultainen rannerengas.
Kun olin saanut luetteloni valmiiksi, luin sen Matille, joka julisti, että olimme runsaasti varustetut tämän maailman tavaroilla, niin että tulisimme useampiakin vuosia toimeen saarellamme, jos niin katsoisimme hyväksi. Paremmin olimme varustetu kuin monet Roopinpojat.
Erittäin iloisia olimme näveristä, sillä ilman sitä emme olisi voineet kunnollista ruuhta rakentaa kesän tarpeeksi. Näveri oli minun omani, enkä malttanut sitä jättää kotiin, kun olin sen pikkupoikana isältäni saanut, ja ajattelin, että se ehkä metsässäkin voisi olla jollain tavalla hyödyksi. Myöskin innokas linnustaminen tuli nyt hyödyksi, kun meillä muuten ei olisi ollut paula-"värkkiä" mukanamme. Päätimme mikäli mahdollista säästää ampumavaroja ja käyttää pauloja. Pajukoissa nevanrannalla näytti olevan metsäkanoja viljalti.
Karhu ei ollut kiljunut siitä asti, kun se ampui suunsa vialliseksi. Kannoimme sentähden vielä kerran pirtin alushirret paikoilleen. Emme kuitenkaan vielä ryhtyneet rakennustyöhön. Vesilinnut rupesivat näet nyt levottomasti lentämään sinne tänne, josta huomasimme, että ne luultavasti pian aikoivat poistua, ja päätimme ampua niitä niin suuren varaston kuin suinkin mahdollista. Rasvaiset hanhet maistuivat mielestämme paljon paremmalta kuin metsälinnut. Viikon ajan emme siis tehneet muuta kuin ammuimme lintuja, melkein yksinomaan hanhia. Nämä muuten niin arat linnut olivat nyt helposti ammuttavissa, kun ne koko pitkät päivät lentelivät toisesta lammikosta toiseen. Yhdestä ainoasta paikasta, jossa oli erittäin sopiva suoja, ammuimme toistakymmentä hanhea ja useampia heinäsorsia.
Eräänä aamuna herätessämme olivat kaikki vesilinnut lähteneet. Järvi ja rannat tuntuivat niin omituisen hiljaisilta. Iloiset metsästyspuuhat täytyi nyt jättää ja ryhtyä lintujen säilyttämiseen talven varalle. Niitä riippui jo aittamme katossa koko suuri kimppu siivottuina ja kynittyinä. Sanotaan ettei suola sydäntä tuimaa eikä terva mieltä käännä. Mutta edellinen oli samaten kuin jauhotkin laskettu vain tämän talven varaksi. Päätimme sentähden savustaa lintuvarastomme. Savustusuunin tekemiseen meni kaksi päivää, mutta silloin se oli myös erinomainen. Tuskinpa olisimme sitä kokoon saaneet ilman näveriämme. Lautojen teko savustustorvea varten meni oivallisesti. Kun hirret lämmitettiin nuotion vieressä, niin niistä sai kiilaamalla oikein kauniita lautoja. Lautojen saumaaminen toisiinsa tuotti meille ensin paljon vaivaa, mutta kun otimme varren toisesta kirveestä ja laitoimme itsellemme höyläntapaisen, meni työ reimasti. Laudat kiinnitettiin poikkipienoihin vaarnoilla, joitten päät torven sisällä jätettiin niin pitkiksi, että savustettavat linnut ripustettiin niihin.
Täten saimme erinomaisen kolmen metrin korkuisen savustuskaapin, jossa saatoimme samalla kertaa savustaa kymmenen hanhea, jopa enemmänkin. Jos vain säännöllisesti hoidettiin tuli, niin panos valmistui vuorokaudessa. Linnut olivat savustettuina erinomaisen maukkaita ja seuraavana kesänä yhtä hyviä kuin juuri valmistuttuaan. Savustamiseen käytimme yksinomaan leppäpuuta ja katajaa. Kun Matti mielellään hoiti kaikkia ruoanvalmistusaskareita, ryhdyin minä innolla ja tarmolla pirttihirsien tekoon. Otin yksinomaan kelopuita, että pirtistä tulisi kuiva. Tosin kyllä ei märkä pala eikä vesi happane, mutta kuiva pirtti on aina kodikkaampi kuin kostea, ja meidän pirtistämme oli tuleva kuiva.
Kun Matin toimi ei vaatinut yhtäjaksoista työtä, kannoimme hirret mäelle sen mukaan kuin ne valmistuivat. Karhua emme olleet vieläkään nähneet emmekä kuulleet ja rupesimme jo toivomaan, että toinen luoti olisi astunut hyvin ja tappanut sen. Kuitenkin tehtiin varmuuden vuoksi pirtin ovesta niin luja, että se voisi kestää karhunkin hyökkäyksiä.
Oli marraskuun 24. päivä, kun ensimmäinen hirsikerros pantiin. Liikkuu tuppi linnan työssä, olkapää omassa työssä, sanotaan, ja kyllä me nyt liikutimme olkapäitämme. Sitä ne kyllä kaipaavatkin, sillä ne olivat hirsien kannosta käyneet hieman aroiksi. Päätimme lujasti, että jos Herra suo terveyttä ja voimia, niin jouluaatto vietetään lämpimässä pirtissä. Ja lämmin siitä oli tehtävä. Matti väitti, että lämmin on hyvä kesälläkin, ruoka viljavuosinakin. Miksi siis ei tehtäisi talveksi lämmintä pirttiä, kun sammalia tilkitsemistä varten oli vaikka kuinka paljon? Päätettiin siis tehdä seinistä niin tiiviit, ettei talvella vilu tule eivätkä kesällä sääsket syö. Tätä varten oli tarpeen tehdä varat hirsien väliin neljän tuuman levyisiksi, että mahtui runsaasti sammalia. Hirret jätettiin pyöreiksi sekä pirtin sisä- että ulkopuolelta, koska tämä säästi paljon työtä ja meidän mielestämme pirtistä tuli täten sievemmän näköinen. Isompi näveri olisi nyt ollut hyvä olemassa, mutta emmehän me olleet lähteneet matkallemme pirtinrakentamista varten, ja tulimme pienelläkin toimeen, kun teimme vaarnat kovista kuusenoksista.
Asetimme pirtin semmoiseen paikkaan, jossa oli sopiva kivi tulisijaa varten. Päätimme jo keväällä tehdä tiiliä ja muurata oikean takan savupiippuineen. Nyt meidän oli pakko tyytyä saunankiukaaseen ja varustaa räppänät seiniin. Oudolta tuntui laitos aluksi, mutta kun siihen tottui, kävi tämmöisessä pirtissä asuminen hyvin. Tyydyimme aluksi multalattiaan, mutta heti uuden vuoden jälkeen laitoimme puisen lattian. Ja keväällä tuohenkiskonnan aikana peitimme turvekaton tuohikatolla.
Olimme ensin ajatelleet tehdä pirtistämme oikein komean, kaksitoista tai ehkä neljätoista hirsikerrosta. Huomasimme kuitenkin pian, ettei se siinä tapauksessa valmistuisikaan jouluksi, ja rupesimme myöskin pelkäämään, ettei kiuas jaksaisi pitää niin korkeaa pirttiä lämpimänä. Vähensimme siis vaatimuksiamme, ja kun kymmenes kerros oli pantu ja huomasimme, että huone lattian ja katonrajan väliltä tulisi olemaan kaksi metriä, tyydyimme siihen korkeuteen ja rupesimme päätyjä nostamaan. Onneksi oli kuutamoaika, että puhteilla saatoimme nostaa turpeita ja valmistaa kattomalkoja, sillä päivänvalon aika rupesi käymään kovin lyhyeksi.
Joulun aattopäivänä siirsimme vuoteemme pirttiin. Seinät olivat tosin vielä tilkitsemättä — sammaloitu ne oli kuitenkin runsaasti — ja vuoteet asetettiin vain multalattialle, mutta omassa pirtissä asuttiin. En voi mitenkään kuvata sitä kodikkuuden tunnetta, joka valtasi sydämemme, kun astuimme kynnyksen yli ja suljimme oven jälkeemme. Se oli juhlallinen hetki. Itsestään menivät kädet ristiin, ja pitkän hetken seisoimme siinä oven vieressä sanaakaan puhumatta. Oli kuin emme olisi uskaltaneet astua etemmäksi. Mutta äkisti sieppasin päreen orrelta, sytytin sen palamaan ja pistin pihtiin. Oli meillä kynttilöitä, niin kauan kuin mäntyjä mäellä kasvoi. Matti teki samaten pannen vielä kaksi "kynttilää" palamaan, niin että kolmihaara loimusi tuvassa. Kopeloin konttiani, sain sieltä virsikirjani, istuin pölkylle ja luin ääneen joulupäivän epistolan ja evankeliumin rukouksineen. Mattikin sai virsikirjansa esille, lauloimme jouluvirren ja luimme siunauksen.
Näin aloitimme joulujuhlan, vihkien samalla kertaa pirttimme asuttavaksi.
Ovilukossa meillä oli jo kaunis pino kuivia kuusihalkoja. Kuusihaloista lähtee vähän savua. Ne ovat kiukaassa parhaimmat. Kaksi tuohisankkoa täynnä vettä oli palokaluinamme. Kun tuohi tähän aikaan vuodesta ei ole rovellaan, oli vesisankojen valmistus tuottanut meille paljon vaivaa. Rumia ne olivatkin nähdä, mutta keväällä tehtäisiin paremmat.
Yhdessä laitoimme puut ensi kertaa kiukaaseen ja pantiin ne palamaan. Nyt oikea jouluriemu syttyi. Päreet valaisivat pirtin, takkavalkea loimusi, savu nousi kattoon ja varjosti teltantapaisesti koko huoneen. Olimme tehneet kaksi räppänää, yhden kumpaankin päätyyn. Oli mielestämme kuin noituutta, että huone oli ihan savuton, mutta jos pölkylle nousi ja nosti kätensä kattoa kohti niin huomasi paksun savukerroksen.
Ajatuksemme menivät nyt kotikylään ja pysähtyivät paapan tupaan. Tiesimme, että sauna-aika oli jo ohitse ja että paappa oli mennyt omaan mökkiinsä. Tiesimme myös, että ukko nyt istui rätisevän takkavalkean ääressä ja ajatteli meitä. Sydänalusta rupesi tuntumaan niin omituisen tyhjältä.
— Matti, muistatko enää, mitä paappa sanoi joulun tulosta?
— Joudu, joulu, milloin joudut: jo on paita paikattuna, pyhäliinat pyykittynä.
— En minä tuota ajatellut, mutta tuota sanaa, jossa hän puhui jouluruoasta:
— Tule, joulu, koska joudat, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi, paarman jalka, peipposen peräpakara.
— Eikö siinä ollut jotain sisiliskoistakin?
— Se on oikeastaan köyristä, se sana. Kyllä minä senkin muistan:
Tule, kekri, joudu joulu, kyll' on kystä aitassani: sisiliskon silmäpuoli, sammakon sakarivarvas.
— Tuo se oli, jota tavoittelin. Köyhän joulua paappa sillä kuvasi. Ei suinkaan köyhälle tule joulu jollotellen, juustokämpäle kädessä.
— No, on joulu köyhälläkin, laskiainen laihallakin. Jopa kettukin jouluksi kenkärajansa kokoaa.
— Pelkään minä vain, ettei linnansuutari tänä iltana sianpäätä padassaan paista. Vaikka kyllä hän minulle kerran kehui, että hänellä on joulu joka päivä, toisin päivin pääsiäinen.
— Ja minulle sanoi: saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa kirnuttaisiin.
— Kyllä kai sillä ukkorahjuksella aina saappaita on, ellei aina omiakaan, niin toisten. Mutta mistä se kirnupiimä lähtee, kun ei ole lehmällistä kirnuun panna? Eikä sillä lie muukaan särvin erinomainen. Riski ja leikkisä ukko se vain on, vaikka töllikin on niin pikkuinen, että hän tuskin voi koipiansa oikoa. Ja silmät ovat sikkarassa, vaikka kalja on tynnyrissä vetistä.
— Voi, kyllä me olemme sentään herroja häneen verrattuina, vaikka meiltä taitaa olla parikymmentä peninkulmaa kirkolle. Ei meidän taida tänä jouluna kannattaa nousta kolmen aikana lähteäksemme kirkkoon?
— Ei kannata. Mutta aattoa voimme sitä kauemmin viettää. Ei minua ollenkaan miellytä mennä tänä iltana varhain maata. Tuntuu niin omituisen hyvältä asua tuvassa.
— Istutaan vain valveilla. Eiköhän yötä piisaa ja pärettä. Mutta juoda jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisna, siankyttä kynttelinä, lapaluuta laskiaisna. Kaljatynnyri tänne!
Kaljatynnyrin olimme tehneet jo ennen kuin pirtin rakentamiseen ryhdyttiin. Ensimmäinen panos ei onnistunut oikein hyvin, koska meillä ei ollut muuta hapatetta kuin reikäleipää. Mutta silloin keksin hyvän keinon: panin niittysuolaheinää tynnyriin, ja kaljanteko onnistui erinomaisesti. Meidän mielestämme oli kaljamme parempaa kuin paapan paras vaarinkalja. Ja vielä parempaa piti tulla nyt, kun saatiin tasaisempaa lämpöä.
Nostin kaljatynnyrin uunin viereen ja täytin haarikan. Siemauksen juotuani ojensin haarikan Matille.
— Saappas tästä, Saparo-Matti, Keikka-Heikin kiulusta!
— Tää poika ei olekaan mikään Saparo-Matti! Luulen, että koipeni ovat pitemmät kuin sinun.
— Eihän ne pitkät sääret muualla auta kuin tuohen kiskonnassa. Oikoiset ne ovat minunkin sääreni. En minä ole tynnyrissä kasvanut, enkä runnista ruokittu, enkä elämääni puukirkossa käynyt. Muista se toistaiseksi.
— Kyllä minä muistan, että katajassakin on tervaa. Koetetaanko, kenen paidassa kaulus kestää?
— Valmis minä olen, niinkuin lukkari sotaan. Mitä huoli mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä.
— Se nähdään sitten kun on leikki loppunut, kuka on terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Mutta jos aiot ruveta haukkumaan Saparo-Matiksi, niin minä sanon, että suus tuppeen ja munalukko suun eteen. Ota omasta nenästäsi kiinni, siinä on hyvä kädensija.
— Noin se puhuu, jolla ei ole myssyssä mitään, kun on lampaanmaidolla ruokittu. Rähisee niin, etteivät harakat kestä tuvan katolla.
— Lentäkööt sitten. Mutta sen minä sanon, ettei pitkillä puheilla kissaa säkkiin panna ja kynnet sillä pitää olla, joka sammakon nylkee. Eikä sinussa ole miestä minua purematta nielemään.
— En minä nyle enkä niele. Mahtuuhan kaksikin sammakkoa pappilan kaivoon. Sovitaan pois, en minä sano ikinä enää Saparo-Matiksi.
— Kas se oli viisas sana ja sinulle itsellesi erinomaisen hyödyllinen. Vaikka enhän minä oikeastaan olisi viitsinytkään heikonpuoleiselle pojalle voimiani näyttää. Eihän sokeata sakkoon panna eikä jalatonta jalkapuuhun.
— No vanha rauha siis ja pappi joka pitäjään. Juo jo, kalja jäähtyy!
Matti joi nyt aika kulauksen, ja oli sitten muka pyyhkivinään vaahdon parrastansa. Matissa näkyi näet jo vähän merkkiä, mihin paikkaan viikset kasvavat.
— Vai pyyhkäiset! Ei sitä vielä tiedä, kasvaako tuohon paikkaan höyheniä vai partaa. Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville.
— Paha on olla parratonna, paha pitkän parran kanssa. Nää viikset ovat minun omiani ja mielestäni juuri parahiksi pitkät. Mutta sinun nokkasi alusta näyttää vielä vähän tyttömäiseltä.
— Minun nokkani alusta on minun omani, ja pidän sen semmoisessa kunnossa kuin itse tahdon. Ota jo silakkarasia esille. Kun on joulu, niin olkoon joulu, paistetaan kaksikin silakkaa.
Minä tahdoin näet kääntää puheen toisaalle, koska Matin viiksien alut olivat minulle kuin silmätikku.
— Kah kun on särelläkin sappea. Mutta onhan tässä syytäkin. Lahna on aina suuri toisen miehen paatinpohjassa. — Mutta voi todella tätä joulua! En minä muista ainoatakaan joulua ilman joulukalaa. Ja pieniä ne ovat silakat joulukaloiksi. Eikö nyt ole kolme joulupyhää, kun meillä on tänään torstaipäivä?
— On kai. Huomenna on joulupäivä, lauantaina Tapaninpäivä, ja lauantaita seuraa minun laskuni mukaan sunnuntai. Tietäähän hönttökin, että sunnuntaina on pyhä.
— Pläsiin minä sitä lyön, joka minua höntöksi haukkuu.
— Enhän minä sinua. Sanoin vain, että hönttökin sen tietää, että sunnuntaina on pyhä.
— Älä sano tuota kolmatta kertaa. Tarkoitit minua, vaikket puhu suoraan.
— No en minä kolmatta kertaa sano, koska et tahdo. Tehdään uusi rauha, kun vanha ei kestänyt.
— Tehdään vain. Eiväthän ne rauhat sinun kanssasi näy kauan kestävän.Täytyy usein uudistaa. Mutta parempi laihakin sopu kuin lihava riita.
— Eihän tässä riidellä. Leikkiähän minä vain lasken. Mutta ethän sinä leikkiä ymmärrä. Tikulla silmään pistää, niin jo suutut.
— Enhän minä niin vähästä. Koettaisit pitää pärettä paapalle, niin saisit nähdä äkkipikaista. Kerran kun olin hänellä pärepihtinä, niin en tehnyt muuta kuin pyyhkäisin karren poikki ukon nenänpäähän. Olisitpa nähnyt, miten hän rähisi.
— Nenästäänhän se äkkipikainen suuttuu. Vai sinunmoisesi pihdiksi hän otti! Kyllä minä nyt tiedän, miksei ukko hyväksynyt minua päreenpitäjäksi, vaikka minä oikein pyytämällä —, sanoi vain, että kun on itse pihti, niin on näkö rihti. Paappa muisti tietysti niitä sinun pahoja töitäsi.
Matti ei ollut kuulevinaan puhettani, mutta otti esille neljä silakkaa, leipäpuoliskon ja kauraryynejä. Silakat olivat tähän asti olleet parhaimpana herkkunamme, mutta nyt Matti moitti niitä taas pieniksi joulukaloiksi.
Sitten oli aika minunkin tuoda esiin joululahjani. Koska meillä oli ollut aikomuksena metsätöitten loputtua lähteä uittoon, olin ottanut konttiini sekä onkivehkeet että uistimen. Ja kun edellisenä sunnuntaina kävelin pitkin järven rantaa ja näin kalan hyppivän, lähdin noutamaan uistintani ja onnistuin heittämällä samaan aika ison taimenen. Matti ei tiennyt uistimestani mitään, ja kalansaaliini olin myös onnistunut häneltä salaamaan.
Kun Matti siis uudestaan rupesi silakoista nurisemaan, menin halkoloukkoon ja vedin halkopinon takaa esille taimeneni.
— Kelpaisiko tää sinulle joulukalaksi?
Matti oli hämmästyksestä pudota lattialle. Otti sitten kalan käteensä, käänteli sitä pari kertaa takan edessä, mutta ei puhunut mitään.
— Mikset vastaa? Ei tämä varastettu ole. Haukiuistimella se on saatu. Vai etkö tiedä, että Kaskisessa on kaikki kalamiehiä, paitsi pormestari ja Ponki, jotka istuu ja onkii?
— Sitähän minä sunnuntaina rupesin epäilemään, kun niin kauan viivyit, että sinut on nimitetty hoitamaan Kaskisen pormestarin virkaa. Mutta luulin sinulta puuttuvan kaikki siihen kuuluvat kapineet.
— Kelpaako? Sano pian, muuten jäät ilman.
— Kelpaa, kelpaa. Pian täällä voidaan kuin Lissaponin kuninkaan kissat.
— Ilmaiseksiko luulet saavasi! Ei niin. Kenkki on kuollut ja ilmiantaja tapettiin Kyrön kankaalla. Sano heti joku ylistelevä sana joulukalastani, äläkä juonittele niinkuin iiläinen papinvaalissa.
— No hyvä kala on leveä ja lihava. Loistaa ja paistaa kuin kalajokelainen pyhähousun nappi. Joko saan osani?
— Jo saat. Heitä nyt hiilille paistumaan.
Kun illallinen oli syöty, rupesi minua nukuttamaan. Koko päivä oli aherrettu kaikin voimin, ja pirtti oli niin lämmin, että pakkasi tulemaan hiki. Mutta Matti oli nyt semmoisella puhetuulella, ettei hän mitenkään laskenut minua maata. Lisättiin siis puita kiukaaseen, ja istuttiin vielä hetkiseksi nauttimaan pesänpaisteesta.
— Kuules Jussi!
— Mikä nyt?
— Oletko sinä koskaan — noin — niinkuin — ajatellut tyttöjä?
— Mikä on! Täytyihän niitä koulussa useinkin ajatella. Aina minua sapetti, kun nuo löntöt osasivat läksynsä paremmin kuin me pojat.
— Enhän minä sillä tavalla. Tarkoitin, että oletko jonakin kuutamoiltana tullut ajatelleeksi, että voisi olla hauskaa kävellä käsikynkässä?
— Puhu nyt potaskaa! Vai käsikynkässä tytön kanssa. Ensin pitää apinasta tulla ihminen.
— Älä sano apinaksi. Jumalan luoma tyttökin on ja vähän parempi ehkä onkin kuin poika.
— Älä Matti hyvä, mielettömyyksiä puhu. Samana päivänä tytöstä tulee ihminen kuin vuohesta tulee eläin ja kiiskistä kala.
— Voi Jussiparka, kun se rakkaus on sinulle vielä salaisuus. Enhän minäkään nyt pitkään aikaan ole muistanut sitä lautamiehen Maria, kun ei köyhän oikein sovi rikkaan talon tytärtä rakastaa. Mutta nyt kun olen tullut yhtä rikkaaksi mieheksi kuin lautamieskin ja kun tänään on jouluaattokin, niin tulin taas ajatelleeksi — — —. Kyllä vain ovat kasvot sen tytön puhemies.
— Matti ja Mari on kaunis pari, Antti ja Aunee on vielä kaunee.
— Olkoon niinkin. Mutta totta puhuen, eikö se Mari ole sinunkin mielestäsi nätti likka?
— Onhan tuo niinkuin mustalaisen pussista pudonnut.
— Kuinka sinä, onneton Jussi, uskallat tuommoista puhua vaikka tunnet minun käsivoimani!
— Näinhän minä ne äsken? Väänsithän paljain sormin silakaltakin niskat nurin. Mitenkähän sitten miehen kävisi!
— Älä, hyvä Jussi, viitsi. Minä olen nyt niin laupiaalla tuulella. Ymmärräthän sinäkin, että tytöt ovat tyttöinä soreat, neitoina aivan koreat.
— Heti akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä. Ja se on totta, sillä linnansuutari sanoi niin.
— En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi. Et sinä näistä asioista ymmärrä enempää kuin sika kottikärryistä.
Tähän päättyivät Matin ja minun tuumailuni rakkaudesta, eikä siitä asiasta enää puhuttu koko saarella olomme aikana. Panimme maata suden- ja lampaannahkojen väliin. Arvasimme hyvin, että vaikka pirtti nyt oli lämmin kuin sauna, niin aamupuolella yötä lampaannahkaiset olivat hyvät olemassa.
Karhu ei ollut pitkään aikaan karjunut. Luulimme sen menneen talvipesäänsä ellei se ollut jo kuollut.
Niin onnellisesti ei kuitenkaan ollut laita: Tuskin olimme ehtineet nukkua, kun jo karhun kamala karjunta ihan pirtin vieressä herätti meidät äkisti. Panimme oitis useita päreitä palamaan. Kuulimme karhun käyvän pirtin ympäri. Kun se tuli oven kohdalle, se koetteli ovea. Kirveet kädessä seisoimme oven vieressä, vaikka varmasti tiesimme, ettei se mitenkään voisi saada ovea auki. Ovenrivan se puri kappaleiksi. Mutta siitä se ei paljon hyötynyt. Ovi oli lujilla salvoilla sisäpuolelta teljetty.
Kattoa tehdessämme olimme käyttäneet tikapuina paria hirttä, jotka olivat jääneet paikalleen. Kuulimme nyt, miten karhu rupesi näitä myöten katolle kiipeämään. Toinen niistä hirsistä kuitenkin luiskahti sivulle, ja karhu jupsahti maahan. Se karjui hirveästi ja uudisti heti yrityksensä. Tultuansa katon rajalle se repäisi yhdellä ainoalla tempauksella kattomalan irti, niin että turpeet satelivat pirttiin. Samassa se pisti päänsä raosta sisään. Molempain pyssyt pamahtivat yhtä aikaa, ja karhu putosi toisen kerran maahan. Luulimme jo tappaneemme sen, mutta hetken perästä se karjui taas yhtä vihaisesti kuin ennen järven toiselta puolelta.
Teimme isot päresoihdut, menimme katolle ja saimme vahingon jossain määrin korjatuksi. Vieritettyämme tikapuut maahan, menimme pirttiin, panimme oven uudestaan lujasti telkeen ja siivosimme pirtin lattian mullasta ja turpeista.
Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Tämä karhu oli hirvittävän suuri eläin. Kun se romahti katolta maahan, tuntui kuin koko mäki olisi siirtynyt paikaltaan. Oli selvää, että karhu ei tulisi antamaan meille rauhaa, ennen kuin onnistuisimme saamaan sen hengiltä. Ruudista ja lyijystä tämä hirviö ei näyttänyt välittävän enempää kuin jos olisimme lyöneet sitä vitsalla. Omasta puolestani luulen kuitenkin, että jos pyssymme olisivat olleet suurireikäisiä, olisi karhu kuollut. Meidän pienistä lyijyherneistämme se vain suuttui. Mutta Matti ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan. Hän vain lausuili kovia sanoja Lapin ukosta ja hänen kiroistaan.
Emme uskaltaneet kummatkaan nukkua yhtä aikaa, vaikka väsymyksemme oli suuri. Arpa määräsi minulle ensimmäisen vahtivuoron, ja Matti ryömi nahkaisten alle. Hän nukahti heti.
Pirtissä oli lämmin, mutta pimeä. Avasin sentähden peräseinän räppänän, kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen ja teki sen kodikkaammaksi. Hetken valvottuani olin kuulevinani raskaita askeleita pirtin ulkopuolelta. Karhu oli palannut takaisin. Hirret, jotka olivat nojanneet katonrajaa vasten, olivat nyt poissa. Pelkäsin, että karhu kiipeisi seinää ylös ja tulisi uudestaan katolle. Se olisi karhulle helppo asia, jos se vain tulisi sitä ajatelleeksi. Tätä keinoa vihollisemme ei kuitenkaan käyttänyt.
Pelkoni oli suuri, mutta Mattia en herättänyt. En tiedä, mikä urhoollisuuden henki minuun oli mennyt, mutta minusta tuntui, että kun olen vahtina, niin minun täytyy myös yksin ottaa vihollisen hyökkäykset vastaan — jos hän hyökkäisi.
Kauan ei tarvinnut odottaa. Musta varjo täytti räppänän, ja ainoastaan hiiloksen heikko valo näkyi pirtissä. Sytytin heti pari pärettä ja pistin ne pihtiin. Samassa tunsin, miten koko pirtti huiskui. Leveä rako aukeni peräseinään, ja hirvittävä julmannäköinen karhunpää yritti räppänästä tunkeutua pirttiin. Veri hyytyi suonissani. Niin kauheasti minä pelkäsin. En kyennyt liikkumaan paikaltani enkä saanut kurkustani niin paljon ääntä, että olisin voinut herättää Matin, joka nukkui tietämättä mitään tästä maailmasta. Karhu oli, kumma kyllä, aivan ääneti.
Sitten kuului äkisti jysäys, ikään kuin arkun kantta olisi lupsautettu kiinni, ja samassa rako peräseinässä meni umpeen.
Karhu oli onnistunut tunkemaan päänsä räppänästä sisään.
Mutta tuskin karhu oli yrityksessään onnistunut, kun se jo näytti katuvan tekoansa. Yhtä kiihkeästi kuin se oli yrittänyt päästä sisälle, yritti se nyt päästä takaisin ulos. Se jyskytti koko pirttiä, mutta turhaan. Hirsi, joka oli mennyt takaisin paikalleen, ei enää noussutkaan.
Kaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin tässä olen osannut kertoa. Samassa silmänräpäyksessä kun huomasin, ettei karhu saakaan päätään reiästä takaisin, palasi toimintakykyni. Heitin pyssyn lattialle, sieppasin kirveen käteeni ja löin voimieni takaa karhua sivulta päin kurkkuun. Veri räiskyi ympärilleni kuin paloruiskusta, ja karhu päästi niin kauhean kiljunnan, että kai olisin kaatunut lattialle, ellei Matti samassa olisi seisonut vieressäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Seisoi vain siinä katsoen tuijottaen tuota kauheaa näkyä.
Kun karhu yhä näytti uudistavan yrityksiään päästä pälkähästään löin sitä vielä kahdesti kirveentalalla otsaan, minkä jälkeen se jäi riippumaan pää tuvassa, ruumis tuvan ulkopuolella!
Äskeisen pelon sijaan minut valtasi — ja myöskin Matin — nyt vallaton ilo. Sieppasimme orrelta isot pärekimput, sytytimme ne palamaan ja menimme katselemaan otusta. Pelkään, että jos joku olisi nähnyt hulluja intiaanihyppäyksiämme, meidät olisi suljettu yleisölle vaarallisina henkilöinä hullujenhuoneeseen. Tietysti en voinut olla kiusaamatta Mattia kysymällä, paljonko hän maksaisi karhunnahastani, karhunlihoistani ja karhunihrastani. Mutta tällä kertaa ei ollut katajassa tervaa, ei tippaakaan. Matin ilo oli niin suuri, ettei hän ollenkaan minua kadehtinut, vaikka hänenhän oikeastaan olisi pitänyt tappaa karhu.
Ylpeänä kuin Porin kerjäläinen astuin saaliini viereen. Olin kyllä kuullut sanottavan, että suuri karhu on yhtä suuri kuin härkä. Mutta nyt vasta huomasin sen todeksi. Räppänästä oli maahan tasan kolme metriä, ja karhun takajalat koskivat maahan. Eläimen nahka oli pikimusta, ja Matti, joka ymmärsi nahkain arvoa, väitti, että jos sitä hoidetaan hyvin, maksavat venäläiset nahkakauppiaat siitä toista sataa ruplaa. — Olin siis nyt rikas mies, vaikka minulla ei ollutkaan kultaista rannerengasta kuten Matilla.
Saadaksemme karhun pään seinästä irti, meidän oli pakko kiilata seinänrako vielä kerran auki. Peitimme karhun havuilla samana yönä, ettei se ehtisi jäätyä. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen nylimme sen ja paloimme lihat. Rasvakerros nahan alla oli kahdeksan, muutamin paikoin kymmenenkin senttimetrin paksuinen. Liha oli kuin parasta sianlihaa. Talia meillä oli nyt enemmän kuin yhtenä talvena tarvittiin. Päreitä ei enää tarvinnut käyttää.
Vaikka meillä nyt oli lihaa yltäkyllin, rupesimme uudenvuoden jälkeen panemaan ansoja nevan rannoille, jossa on runsaasti metsäkanoja. Myöskin petäjäistä leivoimme, koska mielestämme jauhosäkkimme hupeni liian nopeasti. Lautoja ruuhen ja huonekalujen valmistamista varten kiilattiin, veistettiin ja pantiin orsille kuivamaan. Näissä toimissa sekä huonekalujen ja suksien valmistamisessa kului sydäntalvi nopeasti, mielestämme liiankin nopeasti. Vesi järvessä jäähtyi jäähtymistään, ja kynttilänpäivänä jäätyi meidän puoleinen osa järveä. Se ei ollutkaan aivan syvä kohta, mutta pohjoinen osa järveä oli. Uistinsiimani ei siellä ylettynyt pohjaan, ja vuorenseinä nousi vedenpinnasta äkkijyrkkänä toistakymmentä syltä. Vuorenseinässä näkyi aukko, joka oli sisäänkäytävä suureen rotkoon. Mutta kun vuoren seinä oli tässä paikassa sileä kuin lasi ja aukko pari kolme syltä vedenpintaa ylempänä, oli pääsy siihen hyvin vaikea. Heittämällä kiviä aukosta sisään huomasimme kuitenkin, että luola oli sekä syvä että leveä. Omituinen kumea ääni kuului, kun kivi putosi luolan pohjalle. Matti, jonka mielikuvitus on elävämpi kuin minun, oli sitä mieltä, että luola on muinaisten lappalaisten aarreaitta ja että se on täynnä kulta- ja hopearahoja.
Saaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet siitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan saarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet tappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä. Mutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä yksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän retken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään muuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme. Suksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet ne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta hyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.
Kun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää muualla kuin saaren pohjoisessa päässä.