Näin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun pieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin mitättömyyteen.
Olga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas ajattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä voi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä tuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja huokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun ympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen kuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä olin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä. Elämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.
Kerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:
— No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus — mutta tartukin siihen, jos haluat olla mies!
Tilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon ja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi sataa ruplaa.
Hän kertoo minulle asian ja kysyy:
— No, tohditko?
Jos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en olisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut nyt raivoon.
— Minäkö en tohtisi rosvota? — sanon minä. — Rohkeutta ei siihen tarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan nyt sitten yhdessä varastamaan!
Se raato hymyilee ja kysyy:
— Entä synti?
— Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!
— No, hyvä on, — sanoo hän. — Tiedä nyt myöskin se, — että jokainen päivä vie lähemmäksi häitäsi!
Niinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua, lurjusta, ja sai minut satimeen.
Ja sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla oli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin olisimme pelanneet tammea, — hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin. Molemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy silmissä, minä — vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka minä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään tässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä punnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja en lukenut enkä edes käteeni ottanut, — sillä ne tulivat Titoffille. Luonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään talonpojille.
Sanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui raskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin — rankaisijana, ja usein minä nuhtelin Häntä:
— Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut koetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra, miten sieluni joutuu kadotukseen?
Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta; minä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:
— Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.
Mutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.
Mutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai ihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä, ett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen valtaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, — ja se muuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän kaikki.
Hän riemuitsee. Ja puhuu sitten:
— No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa, sillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta — jos lapsiakin sattuu tulemaan.
Kutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.
Ja yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli yhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi, miten vaikeata minun elämäni oli.
Titoff sai kerjätyksi palasen maata — hän kävi kumartamassa Loseffin taloudenhoitajaa — hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän rakentaa tupasta meille — ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia. Kaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa jo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä jo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo asumaan pääsee.
Kerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, — panemaan verolle talonpoikain karjaa, — ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä olevasta puistosta, kun näen — tupani palavan auringon laskussa kuin vahakynttilän.
Ensin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni kultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta sitten näen, miten — kansa häärää, ja kuulen, — kuinka tuli ulvoo ja puut särkyvät.
Viha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni, ja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin — suoraan hänen otsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu omaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä tykkänään kiihkon vallassa ja puhelin:
— Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni tuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en kuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat talonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en sen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon, että tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua hädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä syystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille kuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt vapautua siitä?
Eipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä ne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää itsepäisyyttä.
Minun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä seison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani, kunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten vallassa.
Silloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:
— Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin — voimakas, — niin että olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.
Tulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin vielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka itkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin väärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä puukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.
Puoliyön aikana tulin minä kylään, — talon portilla oli Olga isänsä kanssa odottamassa minua.
— Missä sinä olet ollut? — kysyy Titoff.
— Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.
— Miksi et tullut sammuttamaan?
— Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, — sylkisinkö vaan tuleen, niin se heti sammuisi?
Olgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun tahraama, — naurettavan näköinen.
— Oletko tehnyt työtä? — kysyn minä.
Hän puhkeaa taas kyyneliin.
Titoff sanoo yrmeästi:
— En tiedä, mitä nyt pitää tehdä…
— Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!
Minussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis omilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen, olinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa vastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, — oliko Hän minun kanssani vaiko minua vastaan.
Ja uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan! Ennen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä makaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni. Minä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, — että monet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut leivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun ahneuteni tähden, — vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella tuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, — kuinka tyhmä ja ahne minä silloin olin!
Pyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen, kuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin Olgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista puoliruplasen — niin kaunis poika minusta oli tullut.
Kerran tapahtui minulle erinomaista, — Olga lähestyy, panee keveät kätensä olkapäälleni ja sanoo:
— Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Hän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin yksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä voimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä alkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran sanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä ja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin kiihkeässä rukouksessa.
Pokron päiväksi valmistui asuntomme — se näytti hyvin kirjavalta, sillä muutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme häämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin piru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti, hymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
Titoff sanoo:
— No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!
Ja sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.
Vieraat olivat kovin vakavia, — pappi, luonnollisesti, piirin poliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia silakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja heidän joukossaan Migun — tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen mies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.
Minä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini, ja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä kuitenkin hänen laulavan:
/pJos joisitte enemmän ja repeisitte,Jos söisitte enemmän ja halkeisitte!p/
Hänen ivajuttunsa miellyttivät silloin minua, vaikka ei hän itse saanut sitä tietää, — ja Olga puristautui lähemmäksi minua ja kuiskasi:
— Jospa tämä kaikki pian loppuisi, syöminen ja juominen!
Hänestä oli ilkeä nähdä ihmisten ahneutta, ja minusta se myöskin tuntui vastenmieliseltä.
Kun me sitten yhdyimme toisiimme, niin aloimme molemmat itkeä, ja sitten istumme me vuoteessa sylitysten, itkemme ja väliin nauramme avioliiton suuren ja aavistamattoman onnen vaikutuksesta. Emme nukkuneet koko yönä, vaan suutelimme yhä ja aprikoimme tulevaa elämäämme. Nähdäksemme toisemme, — sytytimme me kynttilän.
Ja syleillen minua lämpimillä käsillään puhui hän:
— Eläkäämme niin, että kaikki meitä rakastavat! Hyvä on sinun kanssasi olla, Matvei!
Me olimme molemmat kuin humalassa meidän äärettömästä onnestamme, ja minä sanoin hänelle:
— Rangaiskoon minua Jumala, jos sinä, Olga, joskus minun tähteni saat kyyneliä vuodattaa.
Ja hän vastaa siihen:
— Minä saan kaiken sinulta, ja minä tulen olemaan äitinäsi ja siskonasi, sinun kaikkenasi.
Minä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en näe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni luokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme metsään.
Muistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla valoisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä ja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun kotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on laulanut.
Iltasin luin minä hartauskirjaa tai pyhien elämäkertoja, mutta kaikkein mieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he Jumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä tiesin, — ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.
Kaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa iloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, — hänen ilonsa ovat harvat ja lyhyet.
Minä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan ja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän Häntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä — sellainen oli luontoni — aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja pakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli väistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi Sinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin olla!
Oi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!
Koko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle, että hän oli tullut raskaaksi, — ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni yskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii hänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin perustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi Larionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä — josta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.
Mutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:
— Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä, mutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy sinulle lapsi — oletko unohtanut sen?
Minun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden sellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon minä:
— Niin paljon kuin minun on ollut tarvis tehdä syntiä, olen minä tehnyt täyttääkseni teidän tahtonne. Teidän tasallenne olen päässyt, mutta alemmaksi en tahdo mennä!
— En ymmärrä, — sanoo hän, — mitä sinä tahdot minulle sanoa. Minä puolestani sanon sinulle, että seitsemänkymmentä ruplaa vuodessa talouteen ei ole rahaakaan, ja tyttäreni myötäjäisiä en anna sinun ruveta syömään. Ajattelepas! Sinun viisaudestasi — eli ilkeydestäsi minua kohtaan siitä syystä, että minä olen sinua viisaampi — ei ole ollut hyötyä itsellesi eikä minulle. Jokainen on pyhä, kunnes piru hänet vie.
Minusta tuntui kovin vaikealta, mutta säälistä Olgaan en minä kuitenkaan antanut hänelle selkään.
Kylässä tuli pian tiedoksi, että minä en elä sovinnossa appeni kanssa, ja kansa alkoi siitä syystä ystävällisemmin katsella minua. Itse puolestani kävin minä ilostani pehmeämmäksi, ja Olgallakin oli hyvä sydän — ja niin halutti minun ruveta vähitellen maksamaan talonpojille. Minä aloin vähän lellitellä heitä, toista koetin auttaa toista suojella. Mutta kylään näkyi jokainen käteni liike kuin ikkunasta.
Titoff suuttuu:
— Taasko sinä koetat lahjoa Jumalaa? — sanoo hän.
Minä päätin jättää konttoorin ja sanon vaimolleni:
— Kuusi ruplaa kuussa, — enemmän minä — linnuillakin saan!
Mutta se saattoi ystävättäreni murheelliseksi.
— Tee miten tahdot, — sanoo hän, — kun me vaan emme maantielle joudu. Sääli isää! Hän tahtoo sinulle hyvää ja meidän tähtemme on hän sielulleen ottanut monta syntiä…
— Äh, lemmikki. Hänen hyvyytensä on kahdennentoista kylkiluun alla.
Seuraavana päivänä sanoin minä apelleni, että eroan konttoorista.
Hän hymähtää ja kysyy:
— Sotamieheksikö menet?
Iskipäs! Minä ymmärrän, että minun kiusaamiseni on hänelle — helppoa. Hänellä on ylhäisiä tuttavuuksia, kaikkialla talonpoikaa poletaan, ja minä joudun sotamieheksi, että äjähtää. Ei hän sääli tytärtäänkään, — sillä hänellä on korkea peli pelattavana Jumalan kanssa.
Ja kommellus seurasi kommellusta. Vaimoni alkoi salaa itkeskellä, hänen silmänsä olivat aina punaiset. Jos kysyt häneltä:
— Mikä sinun on, Olja?
Niin vastaa hän:
— En ole oikein terve.
Minä muistan valan, jonka olin hänelle vannonut, ja minä häpesin. Astunko vielä askeleen — ja voimaa minulla siihen on — niin voi silloin rakasta naistani! Mutta vähät siitä, vaikka joutuisinkin sotamieheksi, kun vaan pääsisin erilleen Titoffista.
Kesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin aikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja minun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään, hän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:
— Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!… Kun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun elämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat ajattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan…
Hän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:
— Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni päällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun lempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?
Kun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista tyhmyyttäni.
Poika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui, hänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut oikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän alkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja muisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa. Pikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, — että meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin vahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni, ja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja kymmenen kanaa, — niin että siinä piti olla tarpeeksi.
Mutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan kaupungista, mutta hän alkaa valitella.
— Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.
Minun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja pyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin, heittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu — rauha, se ei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo tuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa aaltoileminen, — ajattelen Jumalata.
Näinä hetkinä oli Jumala minulle — kirkas taivas, sinertävä etäisyys, kultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot, vuoret, tähdet, kukat — kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki jumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat mieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on peljätetty, ja katselee neuvottomana elämään — eikä jumalallinen kauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta kirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja ihmiset — ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan. Minkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää ja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot likaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa nähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on tullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja rikkautta — onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta eivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen kauneus? Elääkö Jumala? Missä on — jumalallisuutta?
Mutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää, — ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella. Silloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin ajatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna edessäni, — tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja käärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua päästäkseni erilleen kauheasta pelostani.
Ihmiset alkoivat nauraa minua — linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta — ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni sopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja odotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, — kiertää tuon inhoittavan lätäkön.
Vaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.
— Mikä sinun nyt on, Olga?
Ensin koettaa hän kiertää kysymystä — ei mikään, sanoo, mutta kerran hän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.
— Minä kuolen, — sanoi hän, — kuolen synnytykseen.
Minä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin kuitenkin. Koetin lohdutella häntä — mutta hän ei kuuntele.
— Uudestaan jäät sinä yksin, — puhuu hän, — eikä kukaan sinua rakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, — mutta minä pyydän sinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa…
Hän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat minut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän riensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.
— Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen lapsi on lähellä.
Asevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos kieltäydyn — niin säretään ikkunatkin.
Se päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan. Vaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti minua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut minusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän on kaikki hyvin järjestänyt.
— Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? — sanon minä.
Ja niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei tahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten alkoi hän synkästi nauraa.
— Näkyy, että Jumala on puolellasi!
Minä — olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se vapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus rakkaasta ajastani. Kotona — Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo lemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.
— Kunnia olkoon sinulle, Jumala, — sanoo hän, — nyt saan minä kuolla rauhassa.
Minäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin — kovin ilkeältä, sillä tiedän, että hän — uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että tuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän voiman.
Noin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta kärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat. Hän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.
Minä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja kuurona.
Titoff sai minut vihdoin heräämään — ja tämä tapahtui Olgan haudalla. Niinkuin nyt muistan — seisoo hän minun edessäni, katsoo minua kasvoihin ja sanoo:
— Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten teillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös vahvistua…
Minä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan päällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin paljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa, raskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat ottaneet haltuunsa kaiken ilman.
Minä vastaan Titoffille:
— Mitä sinä tahdot? Mene pois!
— Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on rangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä, että estin sinun elämästä tahtosi mukaan…
Maa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat kiinni.
Minä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja huudan:
— Ole kirottu, sinä viheliäinen!
Ja taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, — en voinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja voimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan, kun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota; minä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan minun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa:
— Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun vihasi on suuri, mutta hyödyllinen.
Mutta omantuntoni mukaan — en voi lausua noita sanoja, olen monen eri mielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.
Minä ajattelen:
— Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen epäillyt Sinun olemassa oloasi?
Tämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.
— Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt, sillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan päälle avutta ja päämäärättä.
Eikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä. Vaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot olivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut minulla voimia elää.
Minä päätin hirttää itseni.
Tämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä vuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen sinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu katselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta — tekee minun sieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta nuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan kohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani kauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja epäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta ymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä katson niitä — ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä, posket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan ihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.
Minun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä istuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi. Ja itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja naurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen nurkkaan. Kuolemakin — on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten ratkaisua.
Mitä pitää minun tehdä? Vielä kului muutama päivä ja minä huomasin, että tarvitsen rauhaa, ja tästä syystä tahdoin katua, mutta kiristellen hampaitani läksin minä papin luokse.
Sunnuntaina ennen iltaa tulin minä hänen luokseen. Hän istuu vaimonsa kanssa teepöydän ääressä, neljä lasta ympärillään, ja hänen mustalla otsallaan välkkyili hikikarpalot kuin kalan suomukset. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.
— Istuhan, ja juo kuppi teetä!
Huoneessa oli lämpöä ja valoa, kaikkialla puhtautta ja tarkkaa järjestystä. Minä muistin, kuinka suurella välinpitämättömyydellä tämä pappi toimittaa kirkossa virkansa, ja ajattelen:
— Kas, täällähän hänen oikea temppelinsä onkin!
Minä en tuntenut nöyrtymisen pakkoa.
— No, Matvei, suretko sinä kovinkin paljon? — kysyy pappi.
— Kyllä, suren minä.
— Ahaa!… Täytynee toimia rukoukset hänen sielunsa puolesta.Näyttäytyykö hän unissa?
— Näyttäytyy!
— Välttämättömästi — pitää panna toimeen rukouksia!
Minä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein pitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen nainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa korkoa vastaan.
— Rukoile ahkerasti, — opettaa pappi. — Eläkä murehdi — se on Herran tahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee…
Minä kysyn:
— Tietääköhän?
— Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, — sanoo hän, — minä kyllä tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, mutta — elä rohkene olla ylpeä — Jumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa vaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän, vainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!
Papin vaimo sekaantui nyt puheesen:
— Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian hyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.
— Se ei ole totta, — vastaan minä, — hän on valittanut, mutta ei hänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa, josta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.
Nyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui sanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan omiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti haukkua minua:
— Sinä, — sanovat he, — ja sinun appesi olette molemmat rosvoja ja kirkon varkaita. Märkä laaksokin kuuluu kirkolle, jonka oikeutena on tehdä siitä heinä, mutta te olette ottaneet sen meiltä, ja siitä syystä teitä nyt Jumala rankaisee…
— Se on totta, — sanon minä, — Märkä laakso on otettu teiltä epäsäännöllisessä järjestyksessä, mutta samalla tavalla olitte te ottaneet sen — talonpojilta.
Minä nousin ja tahdoin lähteä.
— Seis! — huutaa pappi. — Entä sielumessuun tarvittavat rahat?
— Ei ole väliä!
Ja minä läksin ajatellen:
— Ei, siellä ei, Matvei, sinun sielustasi välitetä!
Kolmen päivän kuluttua kuoli lapseni, Sasha; minä luulin arseniikkia sokuriksi, poika sai nuoleskella sitä ja kuoli. Tämä ei saanut minua edes hämmästymään, minä olin kylmennyt kaikelle, tylsistynyt.
Nyt ajattelin lähteä kaupunkiin. Siellä oli esipappi, joka oli nuhteeton elämässään ja hyvin oppinut — vanhauskoisten kanssa hän innokkaasti väitteli uskon asioista ja oli tunnettu teräväjärkisyydestään. Minä ilmoitin apelleni, että lähden, taloni ja kaiken omaisuuteni jätän hänelle, mutta hänen pitää niistä antaa minulle sata ruplaa.
— Niin ei voi menetellä, — sanoo hän. — Mutta kirjoita minulle kolmen sadan ruplan vekseli puolen vuoden ajaksi.
Minä kirjoitin, hankin passin ja lähdin. Tahallani kuljin minä jalkasin, jotta sieluni myrskyt asettuisivat tiellä. Mutta vaikka minä olin lähtenyt katumusretkelle, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, — milloin pelkään Häntä, milloin Hän taas tuntuu loukkaavalta, — ajatukseni asuivat maassa ja kuvasivat minulle taivaan pimeäksi ja epäselväksi.
Minä saavuin paljon vaivoja kestettyäni esipapin luokse, mutta minua ei päästetty hänen puheilleen. Eräs palvelija, nuori ja ihmisiä tunteva kaunis mies, otti vastaan vieraat, ja minut johdatti hän neljä kertaa pois.
— Minä olen, — sanoo, — sihteeri, ja minulle pitää antaa kolme ruplaa.
— Mutta minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.
— Vaan minä en laske sinua sisään.
— Sitten menen laskematta.
Hän näki, etten minä anna perään.
— No mennään nyt sitten, — sanoo hän, — minä olen vaan laskenut leikkiä, mutta lystikäs olet sinäkin.
Ja hän saattoi minut pieneen huoneesen. Siellä istui nurkassa olevalla sohvalla harmaa ukko vihreässä pappisviitassa. Hänen kasvonsa olivat veltot, mutta silmät, jotka olivat syvällä otsan alla, olivat ankarat.
— No, — ajattelen, — mitähän tuo nyt ensiksi sanonee.
— Minkätähden sinä tulit? — kysyy hän.
— Sieluni on ahdistuksessa, isä.
Mutta sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa:
— Sano: teidän kunnianarvoisuutenne!
— Käskekää palvelijan poistua, — sanon minä, — hänen läsnä olonsa kiusaa minua…
Esipappi silmäsi minuun, pureskeli huuliaan ja sanoi sitten:
— Mene ulos, Aleksei! — No, sano nyt, mikä sinun on?
— Minä — epäilen Jumalan armeliaisuutta.
Hän nosti käden otsalleen, katseli minuun ja kuiskaa pitkäveteisen laulavalla äänellä:
— Mitä? Mii-tää se on? Ah sinä, — keppiä tarvitsisit!
Minulla ei ollut aikaa loukkaantua, enkä loukkaantunutkaan, — sillä meidän virkamiesten tapa haukkua ihmisiä johtuu enemmän tyhmyydestä kuin ilkeydestä.
Minä sanonkin hänelle:
— Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!
Ja samassa olin istumaisillani tuolille, mutta ukko viittasi kädellään ja huusi:
— Ylös! Ylös! Sinun pitää langeta polvillesi minun edessäni, viheliäinen!
— Minkätähden, — kysyn minä, — polvilleniko? Jos olen tehnyt jonkun rikoksen, niin silloin lankean polvilleni Jumalan eteen vaan en teidän.
Hän suuttui yhä enemmän:
— Kukako minä olen? Mikä olen minä sinulle? Mikä olen Jumalalle?
Minua hävetti riidellä hänen kanssaan turhasta asiasta. Minä lankesin polvilleni — ja nyt oli kaikki hyvin. Hän uhkailee sentään vielä minua sormillaan ja kähisee:
— Kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan papistoa!
Minulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se on tykkänään hävinnyt, — alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa hänet, — ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa puhettani ja olen — kuin tulessa.
Mutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:
— Ole vaiti, onneton!
Minä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo minun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä äänellään:
— Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko sinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen, sillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut tänne kiusatakseen minua.
Minä näen, että hänen kasvoillaan asui — ei viha — vaan kauhistus. Hänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua kohden, värisivät hieman.
Minäkin pelästyin.
— Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, — sanon minä.
— Sinä valehtelet, kulkukoira!
Ja sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, — ja puhua hiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen viittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään savuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä kasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin Jehova, muinaisajan Jumala.
Minä sanonkin esipapille:
— Itse lankeatte te vääräuskoisuuteen, — jos tuollainen on teidän Jumalanne. Minne te olette kätkenyt Kristuksen? Minkätähden te esitätte ihmisille ystävän ja auttajan asemasta ainoastaan heidän tekojensa tuomarin?
Silloin tarttuu hän minun hiuksiini, repelee niistä ja sanoo kuiskaten sekä käheällä äänellä:
— Kuka olet sinä, kirottu? Sinut pitää antaa poliisille ja lähettää vankilaan, luostariin, Siperiaan…
Mutta silloin havahduin minäkin. Nyt näin selvästi, että jos ihminen kutsuu poliisia auttamaan jumalaansa, niin ei hänellä itsellä eikä hänen jumalallaan ole vähääkään voimia, vaan ainoastaan — kauneutta.
Nousen ylös ja sanon:
— Päästäkää minut!
Ukkokin hätkähti ja läähätti:
— Mitä sinä tahdot tehdä?
— Tahdon lähteä pois! Minulla ei ole teiltä mitään oppimista, — teidän puheenne on kuollutta, ja te yritätte sillä tappaa Jumalankin.
Hän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun vähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.
— Jumalan kunniaksi, — sanon minä hänelle, — palvelevat enkelit eikä poliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin — pysykää uskossanne.
Hän hyökkäsi taas kimppuuni.
— Aleksei, — huusi hän sitten, — aja ulos tämä mies!
Aleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.
Oli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt hämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua — silloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen kaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:
— Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi väärennetään!
Minä kulen kuin juopunut, tunnen tuskani, vaan en tiedä, — minne mennä. Asuntooni kestikievariin — ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja heidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot olivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja vinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta — ainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä rikoksellinen.
— Mutta entäs, — ajattelen, — jos käyn tuota pellon piennarta, niin minnekä saapuisin?
Mutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa ja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:
— Mikä on nimenne?
Minusta tuntui, että hän voisi arvatakin sen, mutta sanon kuitenkin:
— Minä en sano, sillä olen — onneton ihminen.
Hän nauraa.
— Juhlillako olet?
Mutta minun mielestäni ei nyt ollut ilon aika.
— Onko tässä lähellä, — kysyn minä, — joku kapakka, sillä minun haluttaisi mennä sinne istumaan, — kylmä tulee.
Tyttö katsahtaa vakavasti minuun ja sanoo tuollaisella hellivällä äänellä:
— Tuolla on kapakka, mutta jos sinua haluttaa — niin tule minun luokseni, niin saat teetä.
Minä en sen enempää ajatellut, olin tahtoa vailla ja lähdin hänen jälestään. Pian olin hänen huoneessaan. Seinässä paloi lamppu, nurkassa pyhäinkuvain alla istui paksu akka pureskellen jotakin ja pöydällä oli — teekeittiö. Täällä on kodikas ja lämmin. Nainen istutti minut pöydän ääreen; hän oli nuori ja punakka sekä korkearintainen. Akka katselee nurkasta minua. Hänellä on suuret ja lakastuneet kasvot, joissa ei huomannut silmiäkään. Minulla on tukala olla — miksi tulinkaan tänne? Keitähän nämät ovat?
Minä kysyn nuorelta naiselta:
— Mitä te teette?
— Kudon pitsiä!
Se olikin totta, sillä hyllyllä näkyi olevan pitsin nypläysvehkeet.
Mutta äkkiä hymyili hän sydämellisesti ja sanoi minulle suoraan vasten silmiä:
— Ja sitä paitsi minä — käyn kävelemässä.
Akka naurahti rasvaisesti:
— Millainen sinä olet, Tanka, — hävytön!
Ellei akka olisi tuota sanonut, en minä olisi ymmärtänyt Tatjanan sanoista mitään, mutta nyt minä ymmärsin — ja häpesin. Ensi kerran elämässäni oli kävelevä tyttö noin lähellä minua, ja minä tietysti ajattelin pahaa heistä.
Tatjana nauroi:
— Katsohan, Petrovna, miten tuo poika punastui!
Mutta minä olin jo suuttunut siitä, että olin tällaiseen paikkaan joutunut. Katumusretkelläni joutua tällaiseen viheliäisyyteen!
Minä sanonkin tytölle:
— Kannattaako siitäkin vielä ylpeillä?
Mutta tyttö vastaa rohkeasti:
— Minäpä — ylpeilen!
Ja tähän tokasee taas akka:
— Ah sinua Tatjana, Tatjana!
Minä en ymmärrä, mitä nyt puhuisin ja millä tavalla pääsisin erilleni heistä, — järkiinsä ei heitä ainakaan saa! Istun ja olen ääneti. Tuuli jyskyttää ikkunaa, teekeittiö kihisee pöydällä ja Tatjana ärsyttää minua.
— Oh, täällä on liian kuuma!
Hän oli portilla päästänyt auki kauhtanansa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja vaikka silmät olivatkin häikäilemättömät — miellyttivät ne kuitenkin minua. Akka toi pullollisen yksinkertaista viinaa pöydälle ja myöskin likööriä.
— No, — ajattelen minä, — minä juon lasin, maksan ja lähden pois.
Tatjana kysyy silloin suoraan:
— Mitä sinä suret?
En ennättänyt pidättää itseäni, vaan vastasin:
— Vaimoni kuoli.
Silloin kysyi hän hiljaisella äänellä minulta:
— Onko siitä pitkäkin aika?
— Ainoastaan viisi viikkoa.
Tyttö pani taas kauhtanansa nappiin ja korjasi itseään. Hän miellytti kovin minua. Minä katson ääneti häntä kasvoihin ja sanon itsekseni: kiitoksia! Vaikka minun oli kovin raskas olla, olin minä kuitenkin nuori ja tottunut naiseen, — sillä olinhan elänyt kaksi vuotta avioliitossa.
Akka puhui nyt läähättäen:
— Vaimosi kuoli — ei se mitään tee! Sinä olet nuori ja meidän siskojamme ovat kaikki kadut kirjavanaan.
Mutta silloin sanoi Tatjana ankarasti hänelle:
— Mene maata ja nuku, Petrovna. Minä saatan itse vierasta ja sulen portin.
Ja kun akka oli mennyt pois kysyy hän minulta sydämellisen hyväilevällä äänellä:
— Onko teillä sukulaisia?
— Ei ainoatakaan.
— Entä tovereita?
— Ei niitäkään.
— Mitä te nyt sitten tahtoisitte tehdä?
— En tiedä.
Hän ajatteli hetken ja nousi sitten ylös.
— No, minä näen, — sanoo hän, — että te olette kovin hajamielinen eikä teitä voi yksin laskea menemään. Te tulitte ensi pyynnöstä minun luokseni, ja tänne täytyy teidän jäädäkin, jotta ei ole tarvis mennä ulos. Täällä, näettekö, on koko kaupunki! Olkaa siis yötä minun luonani, kas — tuossa on vuode, nukkukaa Jumalan rauhassa! Jos teillä on suotta tukala olla, niin antakaa Petrovnalle niin paljon kuin haluatte. Ja jos minä olen teille haitaksi, niin sanokaa vaan, — minä poistun enkä tahdo ahdistella teitä…
Hänen puheensakin miellytti minua ja silmänsä, enkä minä voinut olla tuntematta ihmeellistä iloa, hymyilin ja sanon:
— Äh, se esipappi!
Tatjana ihmetteli:
— Mikä esipappi?
Se oli tullut minulta aivan vahingossa ja nyt — hämmästyin taas.
— Niin, — minulla vaan on sellainen puhetapa. — Se on — että minulla ei ole sellaista puhetapaa, vaan minä näen väliin unissa esipapin…
— No niin, — sanoo hän, — jääkää hyvästi!
— Ei, elkää vielä menkö. Olkaa hyvä ja istukaa — ell'ei teidän ole tukala olla minun kanssani.
Hän istui ja hymyilee.
— Minun on hyvin hauskaa; mitä te tukaluudesta puhutte?
Hän pyytää minun juomaan likööriä tai teetä ja kysyy vielä, enkö haluaisi syödä. Hänen sydämellinen hellyytensä sai kyynelet silmiini, ja minun sydämeni riemuitsi kuin lintu kevätauringosta.
— Antakaa anteeksi suorat sanani, — puhun minä, — mutta minun haluttaisi tietää, puhuitteko te totta itsestänne, vai haluttiko teitä siten vaan hämmästyttää minua.
Hänen silmäkarvansa menivät ryppyyn ja hän vastaa:
— Se on totta. Minä — olen sellainen. Entä sitten?
— Ensi kerran elämässäni näen sellaisen tytön, ja minä häpeän sitä.
— Mikä teitä hävettää? Enhän minäkään tyhjällä jaksa elää!
Ja hän nauraa hiljaan ja hyväilevästi.
— Minä en häpeä teidän tähtenne, vaan itseni, — häpeän tyhmyyttäni.
Minä kerroin sitten peittelemättä mielipiteeni kävelevistä tytöistä.
Hän kuuntelee tarkasti ja rauhallisesti.
— Meidän keskuudessamme, — sanoo hän, — on erillaisia, on huonompiakin kuin te luulette. Mutta kovin keveästi te uskotte ihmisiä!
Minusta tuntuu ihmeelliseltä ajatellakin, että tuollainen tyttö on — ostettavana. Kysyn sentähden uudestaan:
— Minkätähden tekin — puuteko ajoi?
— Ensi aluksi, — sanoo hän, — eräs kaunis mies petti minut, ja suuttuneena häneen viekottelin minä muita, ja leikittelin sillä tavalla… Mutta nyt … täytyy väliin leivänkin tähden ottaa vastaan miehiä.
Hän puhelee yksinkertaisesti eikä hänen sanoissaan voi huomata edes sääliä itseään kohtaan.
— No, käyttekö te kirkossa?
Hän hätkähti ja kävi tulipunaiseksi.
— Kirkossako, — sanoo hän, — eihän sinne ketään kielletä menemästä.
Minä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:
— Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan Maria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta kiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan suuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.
Hän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:
— Minä en tiedä, kuka on Jumala?
— Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on ihmisen kohtalo!
Mutta hän sanoo:
— Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen… Ja siitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, — niin kelle siitä on haittaa? Ainoastaan minulle itselle!
Minä tunnen, — että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan en voi sitä ymmärtää.
— Omista synneistäni — vastaan minä itse! — puhuu hän kumartuen minun puoleeni ja hymyillen. — Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu minusta suurilta… Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin on! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu, ja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin. Väliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat silmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä…
Hän vaikeni ja lisäsi sitten:
— Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus — siellä näkee miehiä.
Hän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni, enkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan yhteen.
— Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? — kysyy hän.
— Hyvin paljon, — vastaan minä. — Ja etupäässä miellytti minua hänen kaunis yksinkertaisuutensa.
Ja sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta — suuttumuksestani Jumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja rankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee ja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa ja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.
Ensi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, — se näyttäytyi minusta selittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja voimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.
— Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? — sanon minä. — Ihmiset istuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen taistelu leipäpalasta — mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja rakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan sokeana syntynyt — missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut kukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta kaunistaa hänen rakkautensa?
Ja sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla jumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan. Tatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta, tuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan kuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä totuuteen.
Mutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.
— Kaikkea minä en ymmärrä — sanoo hän, — mutta toisia paikkoja on kauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.
Minä vastaan:
— Vaikka en näe Jumalaa — on hän kuitenkin olemassa.
— Niin kyllä, — vastaa hän, — mutta etteköhän te lähtisi nyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että elämä on ihmisille raskasta — se on totta, ja minäkin väliin ajattelen, — että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon teille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko, hyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää — teidän pitäisi käydä hänen puheillaan.
— Mitä? — Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein hurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!
— Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, — sanoo hän ojentaen minulle kätensä.
Minä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:
— Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä, enkä kuinka kallista se on, — mutta minä tunnen, — että te olette hyvä ihminen. Kiitos teille!
— Mitä te nyt, — sanoo hän, — Jumala olkoon kanssanne!
Hän hämmästyi ja punastui.
— Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.
Ja minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle? Mutta hän onkin — iloinen siitä syystä, että — on voinut hieman lohduttaa.
Minä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:
— Joulujuhlaksihan osuin tänne!
Ja vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin olevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin innostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän inhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella ilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin jouluna.
Minä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi sininen kivi. Mutta sitten — unohdin sen, enkä ostanutkaan… Nyt on siitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut tuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle sormusta.
Aamulla koputti hän ovea.
— Nyt on jo aika nousta!
Me tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli ehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin lupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi minut ulos portista.
Kaupungissa olin minä yksin kuin — erämaassa. Luostariin oli matkaa kolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo seuraavana päivänä siellä palveluksessa.
Kaikkialla on nunnia mustana joukkona, — aivan kuin vuori olisi särkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli rikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän kasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt. Heidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin jumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja hänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita kyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.
— Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi… — ääntelevät nuoret äänet nöyrästi.
Minä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat, katselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se erakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen ja hämmästyin… Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan siitä syystä, että sieluni oli — tyhjä. Enkä minä voinut koota ajatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä näen muutamia väsyneitä henkilöitä, — vanhoja, puolikuolleita akkoja, jotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei kuulu.
Minä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli kirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla ja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin ympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen alapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä lumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna, tiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon vinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla…
Jonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni akka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka kasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein kuiskaamalla ja laulavalla äänellä.
— Elä syö, nuorukainen, — sanoo hän, — omenaa ennen Kristuksen kirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa sen siemenet mustua.
Minä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.
— Kunnioita, — jatkaa hän, — isääsi ja äitiäsi…
— Minulla ei ole isää eikä äitiä!
— Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta…
— Mutta ehkä he elävät?
Hän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee surullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:
— Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän antelias!
— Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä…
Minä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen silmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on tointunut — alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:
— Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun mikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan ratsasta Jumalan valtakuntaan…
Minä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, — hyvä ja lempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan alkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa minua.
Minä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.
— Kas niin — ajattelin minä, — ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri osiin, kukin oman tarpeensa mukaan. — Toisten mielestä hän on — hyvä, toisten — hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja maksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan Larionilla oli suuri ja ääretön Jumala.
Nunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät hiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin ulos portista — täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla peittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä vaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta minä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.
Soitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla äänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin pääni olisi täynnä pieniä nauloja.
Ja äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan ankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja lueskelen… Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä uudestaan vahvistua?
Noin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin igumenin edessä — miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli kauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja vahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä lupaavilta.
— Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? — kysyy hän.
Minä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden, mutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.
Hän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:
— Onko sinulla rahaa?
— On, on minulla noin sata ruplaa.
— Anna tänne! — Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna päivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.
Vieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.
— Meillä on yksinkertainen luostari, — puhuu hän, — ja me elämme todellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä elä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs herrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse. Täällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.
Seuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se nähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien edustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä viheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä lepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi — kymmenen virstaa päästä päähän ja neljä virstaa leveä —, ja järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan tällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat kaksikolmatta taloa.
Ja ympärillä oli — mahtava metsä.
Kaikki oli — hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä voin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja pyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota kulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.
Illalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua, mutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.
Minä rukoilen:
— Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta minä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta sinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.
Äkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin nähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee — ja kuinka kauniit kasvot minä näin!… Minun pääni vaipui alas, minä suljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan niin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta eteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen ihania kasvojaan, — jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja hänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen silmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän hyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen olennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään minua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.
Aamulla aikaiseen herättää minut Nifont.
— Isä igumen on, — sanoo hän, — antanut määräyksen sinusta. Mene nyt leipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on sinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.
Minä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän pidetyt ja likaiset vaatteeni.
Katson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket syylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja koko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi näyttänyt hyvinkin naurettavalta, — mutta hänellä oli suuri otsa, jota peittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset silmät.