— Nopeammin! — käskee hän.
Hänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä kellosta.
Nifont sanoo hymyillen:
— Hänen nimensä on — veli Miha! Jumala kanssanne!
Me tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin esineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:
— Osaatko sotkea taikinaa?
— Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, — vastaan minä.
Hän murisee:
— Akat! Teillä on aina ne akat, kaikkialla akat! Mutta heidän tähtensä on maailma tullut kirotuksi, se pitää muistaa!
— Jumalan äitikin oli — nainen.
— Hm.
— Ja paljon on myös naispyhimyksiä!
— Vai niin! Ja sinä kelpaat pirulle helvettiin!
Minä ajattelen kuitenkin, että hän on hyvin vakava ihminen.
Me saavumme leipomohuoneesen ja hän sytyttää tulen. Siellä oli kaksi suurta ammetta jauhosäkkien peitossa sekä pitkä hinkalo; ruisjauhoja oli kulittain ja vehnäjauhoja säkeissä. Täällä oli muuten roskaista ja likaista, kaikkialla oli hämähäkin verkkoja ja harmaata pölyä. Miha otti eräästä ammeesta säkin, heitti sen lattialle ja komensi:
— Opettele nyt! Kas — tässä on aluksi! Näetkö noita — rakkuloita? Se merkitsee, että taikina on valmista, se on noussut.
Sitten otti hän käsiinsä kulin jauhoja yhtä helposti kuin kolmivuotiaan pojan, pani sen ammeen laidalle, ratkoi säkin veitsellä ja huusi kuin tulipalossa:
— Kaada tuonne neljä ämpärillistä vettä! Ja sitten sotke!
Hän oli jo aivan valkea kuin kuurassa oleva puu. Minä heitin pois pappisviittani ja aloin kääriä ylös hihojani.
Mutta hän sanoo:
— Ei siitä mitään tule! Ota housut jalastasi!… Jaloilla!
— Mutta minä en ole käynyt pitkään aikaan saunassa.
— Eihän kukaan ole sinulta sitä vaatinutkaan.
— Mutta mitenkä minä likaisilla jaloilla?
Silloin raivostui hän:
— Olenko minä sinun esimiehesi vaiko sinä minun?
Hänellä on suuri suu, hyvät hampaat ja pitkät kädet, joita hän heiluttaa hyvin varoittavasti.
— No, koira vieköön, — ajattelen minä.
Minä pyyhin hieman jalkojani märällä rievulla, menin ammeesen ja alan polkea taikinaa. Mutta esimieheni kulkee pitkin leipomahuonetta ja rähisee:
— Kyllä minä sinut vielä nöyrrytän, naisen poika!… Kyllä minä opetan sinulle rauhallista viisautta!
Minä sotkin yhden ammeen — ja toinen oli valmis alettavaksi. Minä aloin sotkea sitä, — siihen pantiin vehnäjauhoja, ja sitä piti käsillä sotkea. Minä olin vahva poika, mutta en tottunut tällaiseen työhön. Jauhot takertuivat minun nenääni, suuhuni, korviini, silmiini, minä tulin kuuroksi ja sokeaksi, hiki valuu virtana ja se tippuu taikinaan.
— Eikö täällä ole riepuja, — kysyn minä, — joilla voisi hikeä pyyhkiä.
Miha suuttuu:
— Kyllä me laitamme sinulle samettisen pyyhinliinan! Tämä luostari on ollut olemassa kaksi sataa kolmekymmentä kaksi vuotta — ja odottanut koko tämän ajan sinun määräyksiäsi!
Minua alkoi naurattaa.
— Enhän minä itseäni varten! Muuthan ne tämän leivän saavat syödä!
Hän lähestyi minua karvat pystyssä kuin piikkisika, vapisee ja tiuskasee:
— Pyyhi säkkiin, jos sinua haluttaa. Mutta minä ilmoitan igumenille sinun röyhkeydestäsi!
Tuo mies kummastutti minua siihen määrään, ett'en minä edes loukkaantunut hänen puheistaan. Hän teki työtä uupumatta, pusseja käsitteli hän keveästi kuin tyynyjä, hän oli yltäänsä jauhoissa, murisee ja haukkuu sekä kiirehtii ehtimiseen minua.
— Liiku nopeampaan!
Minä tein työtä, että pääni oli pyörällä.
Ensimäiset päivät tuntuivat minusta raskailta. Leipomohuone oli ruokasalin alla kellarikerroksessa, sen katto oli holvattu ja matala, siinä oli — yksi ainoa ikkuna ja sekin lujasti kiinni suljettu; ilmaa oli siellä vähän, jauhon tomu oli sekaantunut synkkiin varjoihin, ja kaiken tämän keskessä liikkui Miha varpaillaan kuin karhu, tuli levitti uunista himmeätä valoaan ja siellä tuntui ahdistavan — painajainen eikä työ. Ja koko ajan olemme me kahdestaan täällä, harvoin kukaan tulee meitä katsomaan ja vielä harvemmin komennetaan ketään auttamaan meitä. Viran puolesta käymme me joskus kirkossa, ja Miha opettaa minua joka päivä — aivan kuin vääntäisi paksua köyttä. Hän on kuin tulessa, säihkyy vihaa maailmaa vastaan, ja minä kuuntelen hänen puheitaan sekä olen sisäpuoleltani jo paksun noen peitossa.
— Ihmiset ovat lakanneet olemasta sinua varten, — puhuu hän, — he siellä maailmassa rypevät synnissä, vaan sinä olet paennut maailmaa. Mutta vaikka sinä oletkin ruumiillisesti eronnut siitä, ei se riitä, sillä sinun täytyy ajatuksissakin luopua siitä, unohtaa se. Jos alat ajatella ihmisiä, niin heti johtuu mieleesi nainen, ja naisen tähden on maailma sidottu ijankaikkisesti synnin pimeyteen!
Minä olen tuskin saanut suuni auki, kun hän jo huutaa:
— Ole vaiti! Kuuntele tarkasti ja kunnioituksella kokeneen ja vanhemman miehen puhetta! Minä tiedän, että sinä haluaisit taas murista Jumalan äidistä! Mutta Kristus antautuikin ristinkuolemaan juuri siitä syystä, että hän oli syntynyt vaimosta eikä tullut pyhänä ja puhtaana alas taivaasta. Ja koko maassa olemisensa aikana koetti hän säilyttää rauhaa noiden ruojain, akkojen kanssa. Hänen olisi pitänyt heittää samarialainen vaimo kaivoon eikä puhella hänen kanssaan, ja syntiselle vaimolle kivestä otsaan, — niin maailma olisi tullut pelastetuksi.
— Eihän tuo ole kirkon oppia!
— Ja minä sanon sinulle vielä kerran, että — pidä suusi kiinni! Mistä sinä tiedät, mikä on kirkon oppia mikä ei? Kirkko on kokonaisuudessaan valkean papiston käsissä, huorintekijäin ja narrien vankina; he käyvät tuolla ulkona silkkisissä viitoissa, aivan kuin naiset hameissa! Vääräoppisia ovat he kaikki ja sopivat paljoa paremmin tanssimaan katrillia kuin kirjoittamaan kirkollisia sääntöjä! Ja voiko nainut mies milloinkaan ajatella puhtaasti Herraa ja hänen tekojaan? Ei, hänellä ei ole voimaa siihen, sillä hän jatkaa haureuden suurta syntiä, jonka vuoksi Herra juuri karkoittikin ihmiset paratiisin yrttitarhoista. Saman synnin tähden olemme me heitetyt ikuiseen vaivaan, tuomitut hammasten kiristykseen ja perkeleen piinattaviksi, ja olemme niin sokaistut, ett'emme näe Jumalan kasvoja ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Papit, — jotka itse tekevät syntiä siittäen lapsia vaimoista, — vievät täten maailman kadotuksen reunalle, ja saadakseen työnsä laillisesti tunnustetuksi, ovat he väärentäneet kaikki lait!
Yhä useammin alkaa tuo mies heitellä minua kivillä, hän laskee kokonaisia taloja minun päähäni, ja minun on sangen vaikeata ja raskasta olla ja kuunnella hänen puheitaan.
— Mutta — Jumalahan sanoi: menkäät, lisääntykäät ja täyttäkää maa.
Opettajani muuttuu taaskin aivan siniseksi kasvoiltaan, polkee jalkaa ja huutaa:
— Sanoi, sanoi!… Mutta tiedätkö sinä lurjus, miten hän sanoi? Hän sanoi näin: kantakaa hedelmää, lisääntykää ja täyttäkää maa; minä annan teidät perkeleen valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina ijankaikkisesta ijankaikkiseen. — Kas niin hän sanoi! Mutta kirotut haureudenharjoittajat ovat väärentäneet Jumalan lainkin! Oletko nyt ymmärtänyt tuon inhoittavan valheen?
Hän syyti herjauksia minulle ja oli musertaa minut. Kaikki pimenee ympärilläni. Minä en voinut uskoa häntä, mutta minulla ei myöskään ollut voimia kumota hänen väitteitään — ja siitä syystä minä olin kuolla hänen intohimonsa poltteesen. Minä koetan vedota raamattuun, mutta hän on heti — riistänyt minulta aseet. Raamattu on — kirjava kukkatarha; jos tahdot punasia — niin niitä on, jos taas valkeita — niin kyllä nekin kukkivat. Minä olen mykkänä hänen edessään, mutta hän riemuitsee ja hänen silmänsä palavat kuin suden silmät. Ja yhä me vaan olemme työssä: minä sotken taikinan, hän leipoo leivän ja panee sen uuniin. Hän alkaa kiinnittää huomiotani leipomiseenkin, mutta minä panen vaan leipiä hyllylle ja poltan siinä hommassa käteni. Minä olen taikinan vallassa, yltäänsä jauhossa, sokea ja kuuro ja väsymys estää minut täydellisesti ymmärtämästäkään.
Muita munkkeja tulee usein katsomaan meitä, he puhuvat ivallisesti ja nauravat. Miha haukkuu ilkeästi jokaista ja ajaa leipomahuoneesta ulos, mutta minä sain — aina olla tulessa. Ja siitä syystä tulinkin minä yrmeäksi, minulla oli vaikea tulla toimeen Mihan kanssa, minä en häntä rakastanut vaan — pelkäsin.
Jonkun kerran kysyi hän minulta:
— Näetkö sinä unissasi alastomia naisia?
— En, — en minä näe.
— Nyt sinä valehtelet! Minkätähden sinä valehtelet?
Hän suuttuu, kiristelee hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:
— Valehtelija ja lurjus!
Minä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla työssä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset maata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu vielä — naisista!
Kerran menin minä asialle aittaan — siellä oli kellarikerroksessa leipomahuoneen vieressä pimeä aitta — ja näen, että aitan ovi oli auki ja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan vatsallaan lattialla ja huutavan:
— Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!…
Minä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä hänellä oli.
Vihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja julkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa koukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi niillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu sietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä muistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä avioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa…
— Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?
Minä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja itken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:
— Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron hänelle kaikki.
Mutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat metsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan kutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.
Siihen aikaan — minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias — ilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.
Minun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet ainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta — hänen ylpeät kasvonsa näyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata niitä.
Minä kysyin Mihalta hänestä.
— Ahaa-a!… — huutaa Miha. — Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä hurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja naisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta. Oppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa voitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli tuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja ansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös korttia — ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen kanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan… Oi sitä kurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa. Oi, mikä kelvoton hän on!
Minä en uskonut tuota, en voinut uskoa.
Kerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle pääsyn igumenin puheille.
— No, mistä sinä sitten haluat puhua?
— Uskon asioista.
— Mitä — uskon asioistako?
— Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.
Hän katsoo minua ylhäältä alas; hän oli päätään pitempi minua, laiha, luiseva, ja hänellä oli viisaat ja ilvehtivät silmät, käyrä nenä ja pitkä, teräväksi leikattu parta.
— Puhu suoraan — pääseekö liha voitolle?
Heillä oli aina liha mielessä!
Minua ei juuri haluttanut, mutta kerroin kuitenkin lyhyesti hänelle muutamia epäilyjäni. Hän näytti synkältä, mutta hymyili samalla.
— Tuollaista vastaan, poikani, on rukous paras — keino, ja rukouksella voit sinä parantaa sieluasi. Mutta ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja tavattoman pyyntösi, lupaan minä kuitenkin ilmoittaa siitä igumenille. Odota!
Sana "tavaton" kummastutti minua, ja minä tunsin siinä tyhjyyttä sekä vihamielisyyttä itseäni vastaan.
Pian kutsutaankin minut igumenin luokse, hän katselee minua tarkasti, kun kumartelen hänelle, ja puhuu sitten mahtavasti:
— Isä Isidor on ilmoittanut minulle sinun haluavan keskustella uskon asioista minun kanssani…
— Niin, mutta en minä tahdo väitellä…
— Elä keskeytä vanhemman puhetta! Jokainen mietiskely kahden eri asian välillä on jo väittelyä, ja jokainen kysymys — ajatuksen viettelijä, — kuuluu, ell'ei sen esine näytä jokapäiväiseen veljelliseen elämään kuuluvaksi, juokseviin asioihin. Täällä teemme me työtä ystävyydessä, koetamme yllä pitää ruumistamme, jotta sielumme ajallinen olo siinä olisi mieliksi Herralle, ja sitten rukoilemme me Häneltä laupeutta syntiselle maailmalle. Meillä ei ole viisauden koulu, vaan työn; emmekä me tarvitsekaan viisautta, vaan hengen yksinkertaisuutta. Minä tunnen sinun väittelysi veli Mihailan kanssa enkä voi yllyttää sinua jatkamaan niitä. Mittaa oman ajatuksesi röyhkeys, jotta et lankeisi kiusaukseen, sillä ei uskolla sidottu, vaan hillitsemättömän vapaa sielu on perkeleen terävimpiä aseita. Järki — on lihasta, ja liha — perkeleestä, mutta sielun voima — on Jumalan hengestä. Ja hurskas saa nähdä ilmestyksen mietiskelyn kautta. — Veli Mihaila, sinun esimiehesi, on ankara munkki, todellinen kiivastelija ja veli, sekä kaikkein rakastama töittensä tähden. Mutta minä määrään nyt sinulle katumustöitä — päivätöittesi päätyttyä pitää sinun vasemman puoleisen alttarin ääressä ristiinnaulitun edessä lukea rukouksia Jeesukselle kolmasti yössä kymmenenä yönä. Sitten määrätään sinulle käyntejä ankaruudestaan kuuluisan munkin Mardarin luona, — myöhemmin sanon ajan ja päivät. Oletko ollut tekemisissä meidän taloudenhoitajan kanssa? Mene rauhaan, minä pidän sinut mielessäni. Sinä sanoit, ett'ei sinulla ole vanhempia? No, mene nyt, minä rukoilen puolestasi! Toivo parasta!
Minä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä havaitsin sen — keveäksi.
Ehkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon ja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen taipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin sieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus koettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä löytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa, ulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, — se oli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut kenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin — kaikkea silmällä pitäen, — huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa, pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset periaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille, harjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri hedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli vahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän — ainoastaan paraattia varten ja jotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja seurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet ulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he saapuvat lattian pesijöinä; — ja luonnollisesti käyttävät he toivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä minä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan — valheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt ovat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan — karkaa. Niinä kahtena vuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari kuukautta ovat he luostarissa — ja sitten saavat jalat alleen. Raskasta!
Luonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki Iosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti, jota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin kylmä lähde, — jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia varten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli ihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä, toukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.
Keskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen luostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi niin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja tuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.
Minä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, — joka työskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt huomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina nopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit, kasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen. Hän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään muuta kuin sen tien, jota kulki.
Sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin puheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, — Mihaila oli mennyt isä rahastonhoitajan puheille rahastoon, — ja tervehdittyään minua hiljaisella äänellä kysyi hän:
— Olitteko, veliseni, igumenin luona?
— Olin.
— Puheliko hän paljonkin kanssanne?
— Ei.
— Ajoiko hän sitten ulos teidät?
— Minkätähden?
Hän hämmästyi, korjasi silmälasejaan ja sanoi:
— Antakaa Kristuksen tähden anteeksi.
— Onko hän sitten ajanut teidät ulos?
Hän nyökäyttää myöntävästi päätään.
Sitten istui hän aivan köyryssä laarin reunalle, yski kuivasti ja naputteli sormillaan laarin seinään, ja minä aloin kertoa hänelle, mitä igumen oli minulle puhunut. Mutta silloin hyppäsi hän äkkiä ylös, suoristi itsensä kuin vieteri ja alkoi puhua tulisesti ja heleällä äänellä:
— Minkähäntähden tätä paikkaa kutsutaan — sielujen pelastuspaikaksi, jos täällä kaikki on järjestetty rahoille ja me elämme rahain tähden kuin maailmakin? Minä pakenin kauppamaailmasta tänne, tahdoin välttää kaupan syntiä, mutta täälläkin asettuu se minua vastaan, — ja minne minä nyt pakenisin?
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän kertoo nopeasti itsestään: kauppiaan poika, käynyt kauppakoulun ja isä oli antanut hänelle paikan liikkeessään.
— Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, — puhuu hän, — olisin minä mielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta — viljakauppaa minä häpesin ja inhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin käsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli musertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko, gymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten kanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta: "jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle." Tyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: "Minä en tahdo sulhasta!" mutta silloin tarttuu isä hänen — hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin niin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli — rikkaan teekauppiaan poika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina kehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran rinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta isä sanoo: "Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan varrella." No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti tyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin hänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha; elämä olisi hyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!"
— Muistan, — puhui hän hyvin nopeasti, — mitenkä minä ikäänkuin paetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat minun edessäni — aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli täynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja kihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena: minkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?
Ja Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:
— … Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: "hän on häpäissyt isänsä, hän on tappanut itsensä!" Ja vasta hautajaisten jälkeen, nähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti seppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. — "Jos", sanoi hän, "koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä olen konna tyttäreni rinnalla!"
Grisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.
— Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt sanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! — Hän torui ja pieksi minua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa minut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä, antoi hän minulle vapauden, ja — nyt olen minä neljän vuoden kuluessa kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä löydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa, hunajalla ja ihmeillä… Minä en voi nähdä tällaista!
Hänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä asioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai levottomat ajatukset asettumaan, — mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas eloon.
Minä kysyn Grishalta:
— Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta kuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja suuria onnettomuuksia, — mutta missä on Jumala?
Mutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.
Siitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä kerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo minua sovintoon. Minä sanon:
— Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?
— Syntien tähden, — vastaa hän. — Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan kädestä — nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat — kaikki!
— Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?
— Muistele Jobia, onneton! — kuiskaa hän minulle.
— Job ei kuulu minulle, — vastaan minä. — Hänen sijassaan olisin minä sanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä — missä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka Sinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, — eläkä sinä nyt alenna itseäsi työntämällä luotasi lastasi!
Grisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.
— Rakas veljeni, — kuiskaa hän, — minä pelkään ja kauhistun sinun tähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!
— Minä en usko perkeleesen — jos Jumala kerran on kaikkivoipa…
Hän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä hän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.
Minä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä — menen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten saaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta helinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on asettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun lattialle hänen eteensä, — sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka jäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien lukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla silmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt kuumat, vaan — täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja tuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin, aivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle — taivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen lukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi täällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä lamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä värähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi ilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen minun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun ihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi, ja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi lähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä vapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen hiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja lattialta kohottaa minut ylös ihana uni.
Mutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua äänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja sanoo:
— Mene Jumalan nimeen!
— Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!
Minä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin kuultavasti:
— Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.
Nikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä kaikilta ja kaikkia kutsui hän "elättäjäkseen".
Kerran kysyin minä häneltä:
— Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut rukoilla?
— En, — vastaa hän, — vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.
Ja sitten huokasi hän syvään:
— Jos tietäisin, miten pitää puhua, — niin puhuisin.
— Mutta minkätähden sinä pakenit maailmaa?
— Muuten vaan.
Ja jos häneltä alkaa kysellä enemmän, niin hän ei vastaa, vaan katselee silloin tällöin syyllisyyden ilme kasvoissa sinua ja sanoo hiljaan:
— En tiedä, elättäjäni!
Sinun tulee mieleesi ajatus:
— Ehkä tämäkin ihminen on etsinyt vastauksia kysymyksiin…
Ja silloin haluttaa lähteä karkuun koko luostarista.
Mutta sinne ilmaantuu vielä uusi herra — äkkiä kuin pallo yli muurin — tuollainen vahva hulivili, reipas ja lyhytkasvuinen. Hänellä oli pyöreät silmät kuin tarhapöllöllä, kyömynenä, vaaleat hiukset, tuuhea parta, hohtavat hampaat, ja alituinen hymy asui hänen huulillaan. Hän ilahuttaa pilapuheillaan kaikkia munkkeja, puhuu erittäin mielellään naisista, tuo heitä öisin luostariin, tuottaa viinaa suunnattomat määrät ja on kaikissa toimissaan hyvin ketterä.
Minä katselen häntä ja sanon:
— Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?
— Minäkö? Saadakseni syödä!
— Leipää saadaan työn teolla!
— Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, — vastasi hän, — mutta minä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta valtiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!
Minä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, — halusin nimittäin nähdä kaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut työhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja vaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa. Ihmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden seurustella heidän kanssaan.
Me kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim. Grisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee hiuksiaan ja hymyilee.
Kerran kysyin minä häneltä:
— Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?
— Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, — vastaa hän. — Kun kuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen tietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta — valehdellakaan.
Ja sitten alkaa hän kertoa merestä. Hän kertoo siitä kuin suuresta ihmeestä, merkillisillä sanoilla, hiljaa ja taas kovemmalla äänellä, pelolla ja rakkaudella, ja koko ajan leimuaa hän ilosta, muuttuu tähden kaltaiseksi. Me kuuntelemme ääneti häntä ja me tulemme samalla surumieliseksi kuullessamme hänen kertomuksiaan tuosta majesteetillisesta, elävästä kauneudesta.
— Meri, — sanoi hän tulisesti, — on maan sininen silmä, joka on suunnattu taivaitten etäisyyteen, tarkastelee maan yläpuolella olevia avaruuksia, ja sen pinnalla, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, kuvastuvat tähtien leikit — ja lentotähtien salaperäinen juoksu. Ja jos kauvan katselet aaltoavaa merta, niin taivaskin näyttää etäiseltä valtamereltä ja tähdet ovat — sen kultaisia saaria.
Grisha kuuntelee kalpeana häntä, ja hymyillen kuin kuu hiljaista hymyä virkkaa hän vihdoin surullisesti.
— Ja kaikkien näitten salaperäisten kauneuksien edessä me vaan — teemme kauppaa! Ei mitään muuta… O, Herra!…
Tai alkaa Serafim puhua Kaukaasiasta — esittää meille tuon synkän ja kauniin maan, sadunomaisen paikan, jossa helvetti syleilee paratiisia, jossa helvetti ja paratiisi ovat tehneet keskenään rauhan, loistavat yhtäläisinä kauneudessaan ja ylpeilevät majesteetillisyydessään.
— Kaukaasian näkeminen, — lausuu Serafim, — merkitsee sitä, että näemme maan todellisen silmän, jossa — vastaan sanomatta — sulavat yhdeksi ainoaksi hymyilyksi lapsen sielun lumivalkea puhtaus ja perkeleellisen viisauden ylpeä nauru. Kaukaasia on paikka, — jossa ihmisen voimat koetellaan: heikko sielu siellä masentuu ja vapisee kauhusta maan voimien edessä, vaan väkevä saavuttaa vielä suuremman väkevyyden, tulee korkeaksi ja teräväksi kuin vuori, joka kohottaa timanttihuippunsa taivaan avaruuksia kohden; ja tuo huippu on — ukkosen valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy hiljaa:
— Kuka näyttää sielulle tien, jota pitkin sen pitää kulkea? Pitääkö mennä maailmaan, vaiko pois maailmasta? Minkä pitää hyväksyä ja minkä hylätä?
Serafim hymyilee hajamielisesti valoisaa hymyään:
— Ei auringon voimat vähene eikä kasva siitä, että sinä, Grishuha, taivasta katselet; elä siis myöskään sielun teitä murehdi, poikaseni.
Minä ymmärrän Serafimin — enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin vihaisesti häneltä:
— No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä kaltaiset?
— Mitä — ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän ole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä — kolmen vuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.
Hänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla — hänen suunsa on niitä täynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian kuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä sanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen myöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan nauroi.
Kerran sanoin minä kiukussani hänelle:
— Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi saat sinä täältäkin leipäsi!
— Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, — kuuluu vastaus. — Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene syödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, — se on totta. Minä olen nimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen rikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on — Jumalan kiitos — myöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi, jos sinua miellyttäisi toisen oma.
Jos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli hän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan teeskennellyt, vaan sanoi suoraan:
— Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa sillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.
Minä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua kummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää säilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.
Serafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he seurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua vähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä Olonetsiin, ja Serafim sanoi:
— Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan meidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii. Tai hävittää, ja sekin — on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!
Mutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin minä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.
Suurella surulla saatoin minä heitä, — ja minusta tuntui kuin olisi silloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.
Päämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse kirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, — luostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta suoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu kivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli saatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin lattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat katsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku ovena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; — sen, joka näitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä, kaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi säde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen tämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.
Kauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla pimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän — ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.
Kun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään kosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta ruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna mustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja ja keihäitä — ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa. Nurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi kuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina. Valonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä hajosi.
Aivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä lepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa vasten ja selkä oli koukussa.
Minä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni ja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan ainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.
Hän kuiskaa tuskin kuultavasti:
— No…
Vaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä kohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.
Odotettuaan hetken kysyi hän taas:
— Mitä … puhu…
Ja silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta silmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja viikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä ja liikkumattomilla kasvoillaan.
Ja sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:
— Sinä riitelet itse… Minkätähden sinä riitelet… Jumalaa pitää nöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet … Jumalan kanssa… Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.
— Minähän rakastan — Häntä…
— No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään sitä, ja sano vaan — kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja sano aina niin. Muuta ei ole tarvis.
Hänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut puhumisen taidon, — sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja ääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.
Minä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen rauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan säikyttäisi häntä… Seison siinä liikahtamatta… Ylhäältä kuuluu kirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen sietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta pimeys piirittää minut, — enkä minä liikahda.
— Rukoile sinä, — sanoo hän minulle. — Ja minä rukoilen sinun puolestasi.
Hän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin minun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.
Jonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:
— Oletko sinä vielä siellä?
— Olen.
— Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä — riitele.
Minä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut hengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan pyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän, Mardari, istui neljättä vuotta siellä.
Minun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin ääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy sitten haudan kolealla äänellä:
— Tulitko taas? Eilinenkö?
— Niin, minä se olen.
Silloin alkaa hän kuiskailla … katkonaisesti:
— Elä sinä suututa Jumalaa… Mitä sinä tahdot?… Et sinä tarvitse mitään… Ehkä palan leipää… Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti on kotoisin pirusta. Pirut — ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät tunnen. Hekin ovat suutuksissaan … pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on loukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua, ellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa, niin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin heidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua he eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.
Hän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka kaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta vähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka on raskasta ja ikävää.
— Sinä olet ääneti, — sanoo hän sitten miettiväisesti, — ja se on hyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan ääneti. Toiset kun käyvät täällä, — niin he puhuvat. Ja paljon he puhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta mitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä ymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen on käskenyt lohduttaa, — ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita! Mutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on viety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan — niin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat kiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia. Minä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi. Sanoivat vielä, — että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat heittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta. Langetettiin tuomio — ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen. Minä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen — vaan olen antanut anteeksi. Oman — itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia oli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin anteeksi, — niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Niinpä sinäkin — anna kaikille anteeksi… Minä en nyt — tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.
Neljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:
— Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko ja — anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!
Minun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen hourailujaan ja ajattelen:
— Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?
Mutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään:
— Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen leivänkannikkaa, — niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua, ja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla. Unissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja missä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä vähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on — tottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt sen, — enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No niin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää. Toisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri tavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla. Hän on määrätty — vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän päivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on tyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut itse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se sentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.
Ukko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:
— Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!
Ja sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
— Sellaista se piru puhelee… Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä, veli? Mene Herran nimeen!
Minä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä… Minkätähden tuon ukon pitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en ymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä häntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.
Kun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni lämpimällä leivällä; — vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä tätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle — kuiskasi hän:
— Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o…
Hän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan, kätkee leivän ja kuiskaa:
— Ohoo-ho!
Ja pimeys, ja seinien home — kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan hiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:
— O-o-oo.
Neljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli luonnollisesti nytkin kova nälkä.
Tällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan imeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut hampaitakaan.
Odotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:
— No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä enään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!
— Niin, niin, — vastaa hän hätiköiden, — kiitos sinullekin, kiitos!Elä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! Heovat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin.Pirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!
Tämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin juhlallisesti — pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti surujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan haudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.
Kuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi häpeäksi se oli ihmisille!
Pian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.
Grishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä tulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja harjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman vastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti naisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä syljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja surkuttelusta. Ja hän minun perässäni… Lankesi polvilleen, rukoilee, että minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:
— Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on kovin suuri…
— Valehtelet, — huusin minä, — ja mene sinä nyt kaikkein pirujen luokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!
Minä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla sanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin — koira vieköön…
Ja hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.
— Tokko tuosta nyt puhumaankaan, — sanon minä. — Minä häpeän sinun puolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi… Ja sano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.
Ja tästä minä pidin kiinni.
Siihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä koettelin itse ainoastaan — pysyttäytyä syrjässä.
Mihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt työskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin kului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta muonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut terveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan luonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja metsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.
— Minkätähden? — kysyn minä.
Mutta samassa tulee konttooriin se kaunis munkki, isä Antoni, asettautuu nöyrästi syrjään seisomaan ja kuuntelee.
Muonavarain hoitaja jatkaa:
— Sinun niskoittelevan luonteesi tähden ja siitä syystä, että ehtimiseen lausut röyhkeitä tuomioita veljistä. Se on sinun ikäisellesi ja sinun asemassasi olevalle sopimatonta ja sinun täytyy saada siitä rangaistus. Mutta isä priori on hyväntahtoisuudessaan määrännyt, että saat sitten tulla konttooriin, jossa sinulla on helpompi työ, ja kun rangaistusaika on loppuun kulunut, niin…
Hän puhui kauvan, pitkäveteisesti ja soinnuttomasti. Minä näin, ett'ei tuo mies ladellut sanojaan omantuntonsa pakosta, vaan virkansa puolesta. Mutta isä Antoni katseli minua nojaten seinään, silitteli partaansa, hymyili kauniilla silmillään ja näkyi tahtovan ikäänkuin ärsyttää minua. Minua halutti näyttää hänelle luonteeni, ja siitä syystä sanon muonavarain hoitajalle:
— Minä en etsi — ylennystä, alennusta — en halua, sillä en ole sitä ansainnut, kuten tiedätte, vaan minä tahdon oikeutta.
Muonavarain hoitaja punastuu, iskee sauvallaan lattiaan ja huutaa:
— Hävytön lurjus!
Mutta silloin kumartuu isä Antoni sanomaan jotakin hänen korvaansa.
— Se on — mahdotonta! — huutaa muonavarain hoitaja. — Hänen täytyy ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta.
Antoni kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun, — hänellä oli lämmin bassoääni:
— Alistu, Matvei!
Hän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän sitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin, ja kysyin sitten, — milloin minä saisin lähteä metsään?
— Kolmen päivän kuluttua, — vastaa hän, — ja nämät kolme päivää saat istua arestissa! Niin…
Ell'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi muonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi viittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja tämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.
Minut vietiin arestihuoneesen — konttoorin alla olevaan pieneen kuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua. Lattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta. Hiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä, että kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, — niin et voi.
Istun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin lyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä kiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota ajatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua. Olisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin käsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää, sieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.
— Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja eivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä sitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun kauneutesi ja oikeutesi vartija?
Minä muistan luostarielämän ankaruuden — ja se tuntuu nyt minusta jonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat — Jumalan palvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen talonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He ovat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät kaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole voimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, — sillä jokainen on nälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan? Mutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on heillä viisaita kirjoja, — vaan kuka heistä Jumalaa palvelee? Ainoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on Jumalan nimi — suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.
Minä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen ruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; — heidän laiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa, jolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli kertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti tehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.
Aloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä, vaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä saanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut? Ainoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut tuntea inhoa ihmisiin.
Ja ympärilläni — on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en tiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. — Kukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?
Mädäntynyt ilma on tukahuttamaisillaan minut, minun sieluni on kuin tulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko sulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa. Mutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, — ja minun kaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat — hänen luonaan kuin yöperhoset tulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani, häneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä hänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin kallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, — niin sokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet nauroivat:
— No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?
Illalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti pitkän puheen.
— On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan asti…
Minä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan rauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.
Ja pian — pehmeni igumenkin.
— Sinua, lurjus, pidetään arvossa, — sanoi hän, — sinua ajatellaan, sinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan antaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi kaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin konttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?
Se oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja sain tuskin sanotuksi:
— Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.
— Jos rupeat konttoristiksi, — sanoi hän, — niin ei sinun tarvitse kantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin saat myöskin samalla työskennellä metsässä.
— Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän kysyy ankarasti:
— Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi kunniallisempaakin.
Minä seison kannallani.
Hänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.
— Minä sallin sen, — sanoo hän sitten. — Sinä olet merkillinen nuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata… Kuka sen tietää, millainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!
Minä läksin metsään.
Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
Työ oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot olivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, — ja kun sitten pani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa liikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo puolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli vaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— En voi, veliseni, se on liian raskas!
Minä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.
— Kyllä minäkin sen näen.
Ja uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä pudistelee päätään. Hevoset ovat — viisaat; minä luulen, että he näkevät milloin mies tekee turhaa työtä.
Siihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä päättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni ja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä — keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä mörisi kuin karhu… Mitä tämä on?
Minä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan heiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja tyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin häneltä kepin ja kysyin:
— Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?
Hän väänteli itseään minun allani ja kähisee:
— Lähde heti pois luostarista…
— Minkätähden?
— Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut… Lähde pois…
Hänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin näyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii vaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini. Mutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen päältään ja sanoin:
— Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka, haudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja — mistä syystä?
Hän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:
— Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen…
Minä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon hänelle hiljaan:
— Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta hairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä kenellekään!
Hän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua villeillä silmillään ja sanoi:
— Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle — niin tuottaisi se vaan huojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat minulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, — enkä minä tahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua, senkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!
— No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, — tiedä se.
Mutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan ja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin paljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.
— Kuulepas, Mihaila, — sanon minä. — Minä lähden jonkun ajan kuluttua, mutta — en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä, vaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!
— Mene isäsi perkeleen luokse! — ähkyy hän kiristellen hampaitaan.
Minä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn matkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole sen koommin nähnyt häntä.
Minä lopetin työni, — ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin luona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin poltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.
Hän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa minulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi huone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia kirjoja.
— Tämä on minun rukoushuoneeni, — sanoo hän.
Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli, toisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella nahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli päällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän makuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti, jossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja kolmannen huoneen seinään, — joka muuten oli ruma ja tyhjä, — oli tehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa teekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.
Kun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:
— Istu! Näin minä elän. En juuri munkin tavoin, vai kuinka?
— Niin, ei sääntöjen mukaan.
— No niin, — sanoo hän, — sinä tuomitset kaikkia ja tulet tuomitsemaan minuakin.
Ja hän hymyilee ylhäistä hymyä. Minä rakastin hänen kauniita kasvojaan, mutta hymyily ei miellyttänyt minua.
— En tiedä, tulenko tuomitsemaan teitä, — vastaan minä, — mutta ainakin tahdon ymmärtää!
Hän naurahti hiljaan, bassoäänellä ja loukkaavasti.
— Oletko sinä syntynyt avioliiton ulkopuolella?
— Olen.
— Sinussa näkyy olevan hyvää verta, — sanoo hän.
— Minkälaista hyvää verta? — kysyn minä.
Hän nauraa taas ja vastaa.
— Hyvä veri on — ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!
Päivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen säteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin käärme ja pisti sydämeeni, — minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja katselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän ottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:
— Mikä sinun nyt on?
Minä kysyn häneltä:
— Etteköhän te ole minun isäni?
Hänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi aivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi silmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:
— Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on äitisi?
Ja kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni nojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.
— Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, — sanoo hän.
Minun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, — jota ei minulle kuitenkaan annettu.
— No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, — kysyy hän, — niin mitä sitten?
— Ei mitään, — vastaan minä.
— Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät yhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme nojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä onnettomuudessa, jota sanotaan — elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan päällä, tiedätkö sen?
Minä näen hänen silmistään, — että hän nauraa minua. Merkillinen kysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt korjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin asian kysymällä:
— Minkätähden te otitte käteenne veitsen?
Antoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.
— Sinä teet rohkeita kysymyksiä! — sanoo hän. — Minä otin sen käteeni tietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.
Ja sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä oli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.